Vallan kolmijako-oppi viisi esimerkkitapausta vallanjaon toteutumisesta

Transkriptio

1 Vallan kolmijako-oppi viisi esimerkkitapausta vallanjaon toteutumisesta Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Filosofian pro gradu -tutkielma Pekka Koivaara Maaliskuussa 2017

2 Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö Oikeustieteiden laitos Tekijä Pekka Koivaara Työn nimi Vallan kolmijako-oppi viisi esimerkkitapausta vallanjaon toteutumisesta Pääaine Työn laji Aika Sivuja Filosofia Pro-gradu tutkielma Tiivistelmä Tämä tutkielma käsittelee vallanjako-opin historiaa ja nykypäivää sen teoreettisista lähtökohdista verraten sitä kuitenkin jatkuvasti käytäntöön, todellisiin valtioihin. Tutkielman alkupuoli käsittelee varhaisia vallanjakomalleja. Esimerkkivaltioina käytän Sumeria, Kreikkaa ja Roomaa. Ensimmäinen näistä oli olemassa kauan ennen ensimmäisiä tunnettuja teorioita vallanjaosta. Kreikan yhteydessä käsittelen Aristoteleen valtio-opissa esiintyvää vallanjako-oppia sekä Aristoteleen demokratiakäsitystä. Tutkielman toisena läpikulkevana teemana on kansalaisten valta. Kansalaisten valta ei ole sama asia kuin kansanvalta joka on synonyyminen demokratian kanssa. Esittelen työssäni miten kansanvalta on historian kuluessa käsitetty ja miten se liittyy demokratiaan jota pidetään nykyään kansanvallan ilmentymänä. Antiikin Kreikan ja Rooman valtioteoreetikot eivät pitäneet demokratiaa välttämättömänä kansalaisten vallalle, enemmänkin uhkana sille. Demokratiaa pidettiin anarkistisena yhteiskuntana, joka on hyvin lähellä tyranniaa. Kreikassa esimerkiksi tuomiovaltaa, ei niinkään lainsäädäntövaltaa kuten nykyisissä demokratioissa, pidettiin kansalaisten vallan ilmentymänä. Tuomiovallan ja kansalaisten vallan suhde muuttuu etäisemmäksi mitä lähemmäs nykypäivää työssäni tullaan. Vallanjako-oppia käsitellessäni ensimmäinen esimerkki kolmijako-opin teoriasta tulee roomalaiselta Polybiokselta. Hänen teoriassaan toimeenpanovalta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan, jotta Aristoteleen hahmottelema sekahallitusmuoto, politeia, voitaisiin muodostaa. Aristoteleen sekahallitusmuodon idea perustui ajatukseen jakaa valtiovalta kuninkaalle, aatelistolla ja kansalle. Rooman tasavallasta vaikutteita saaneen filosofin ajatus oli jakaa vallankäytön muodot eri osiin ja eri vallankäyttäjille. Ennen Montesquieun kehittämän vallanjako-opin esittelyä käsittelen lyhyesti modernin valtioajattelun juuria. Uudenlaisen valtioajatuksen esittelen Hobbesin ja Locken valtioteorioiden kautta. Heidän valtioteoriansa eivät enää vaatineet jumalan asettamaa tai muinaisiin tapoihin perustuvaa valtiojärjestystä jota ei voi kyseenalaistaa. Uuden ajan ajattelun keskiöön on asetettu ihmisen luoma järjestys, jonka oikeutus voidaan johtaa luonnollisista oikeuksista tai kaikille yhteisestä järjellä pääteltävissä olevasta moraalista. Montesquieun ajattelu perustuu tällaiseen luonnolliseen valtioon johon hän alkaa soveltaa Polybioksen vallanjako-opin teoriaa. Montesquieu erottelee valtiovallan kolme osaa toisistaan samoin kuin Polybios aiemmin. Hän myös käyttää Aristoteleen teoriaa sekahallitusmuodosta, jossa kuningas, yläluokka ja tavallinen kansa jakavat vallan. Esimerkkivaltiona Montesquieu käyttää oman aikansa Englantia, josta hänen mukaansa voisi johtaa valtiomallin, joka parhaiten turvaa kansalaisten vapauden. Modernien ajattelijoiden niin Hobbesin, Locken kuin Montesquieunkin tavoitteena oli kehittää valtio-oppi, jolla voidaan turvata ihmisten mahdollisimman suuri vapaus. Erikoista on että Hobbes ja Locke tulevat lähes samanlaisista lähtökohdista ja tavoitteista kuitenkin täysin erilaisiin lopputuloksiin siitä miten valtion olemassaolon ja vallankäytön suhteessa sen kansalaisiin voi perustella. Loppupuolella käsittelen Yhdysvaltojen perustuslakia ja sen taustalla olevaa valtiofilosofiaa. Tämä perustuslaki on käytännöllinen sovellus niin Locken valtioteoriasta kuin Montesquieun hallintomallista. Yhdysvalloissa ilmeni myös ensimmäisenä tuomiovallan ja lainsäädäntövallan hankala keskinäinen suhde. Korkeimman oikeuden mahdollisuus kumota lait, jotka ovat tuomioistuimen tulkinnan mukaan perustuslain vastaisia niin kutsuttu Judicial review oikeus. Avainsanat: Vallanjako-oppi, demokratia, tuomiovalta, kansanvalta, perustuslaki

3 Sisällys 1. Johdanto 2 2. Varhainen vallanjako-oppi Sumeria eaa. vallanjako-opin juuret Antiikin valtiomuodot ja demokratiakäsitys Rooman tasavalta Rooman katoaminen ja keskiaika Yhteiskuntasopimuksista Montesquieun moderni vallanjako-oppi Lainsäädäntövalta Toimeenpanovalta Tuomiovalta Yhdysvallat Montesquieun vallanjako-opin mallimaa Itsenäisyysjulistukseen kootut filosofiset perusteet Siirtokunnat itsenäisinä valtioina Yhdysvaltojen perustuslaki ja vallan kolmijako-oppi Lainsäädäntövalta Yhdysvalloissa Toimeenpanovalta Yhdysvalloissa Tuomiovalta Yhdysvalloissa Vallanjako Euroopan unionissa Loppupäätelmät Kansalaisten vallan uudelleendelegointi 59 Lähdeluettelo 61

4 2 1. Johdanto Pro gradu -tutkielmani käsittelee vallanjako-oppia sekä tasavaltalaista valtiomuotoa. Tasavaltalaisuuden ajatellaan yleiskielisessä puheessa liittyvän elimellisesti demokratiaan, mutta näin ei kuitenkaan ole ollut ennen modernia aikaa. Vallanjako-oppi yhteiskunnassa on paljon vanhempi kuin kreikkalaisten nimiin annettu demokratia, kun taas tasavaltalainen valtiomuoto näyttäisi saaneen muotonsa vasta Roomassa. Näitä kolmea toisiinsa eri tavalla kietoutunutta poliittista järjestelmää demokratiaa, tasavaltaa sekä vallanjakoa on tutkittu ja niitä on käytetty monella eri tavalla historian saatossa, kunnes ne ovat päätyneet siihen muotoon, jollaisena ne tunnemme nykypäivän Yhdysvalloissa ja Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Tutkielmassani käsittelen termejä, jotka vaikuttavat samankaltaisilta, mutta eroavat toisistaan joissakin kohdissa merkittävästikin. Tällaisia termejä ovat muun muassa ihminen, alamainen sekä kansalainen; tasavalta, tasa-arvo sekä demokratia; kuningas, suvereeni sekä tyranni; kansanvallan sekä kansalaisen vallan käsitteet ja viimein yhteiskunnan, valtion ja yhteisön termit. Termien sekavuutta lisää se, että eri filosofit ovat käyttäneet samoja termejä eri merkityksissä historian kuluessa. Tuon asian esille, jos sama termi esiintyy työssä uudestaan eri merkityksessä, kuin sitä olen sitä aiemmin tässä työssä käyttänyt Tutkielmani alkupuoli keskittyy vallan-jako-opin, demokratian ja tasavallan muotoutumisesta alkaen muinaisesta Sumerista (2.1) ja kehittyen lisää kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa (2.2) sekä yhteiskuntateoreettisessa filosofiassa (2.2). Rooman (2.3) ja keskiaikaisen Euroopan (2.4) jälkeen valistusfilosofit tutustuivat uudestaan antiikin perintöön ja filosofiaan sekä muotoilivat teoreettisen pohjan nykyaikaiselle valtiomalleille ja hallitusmuodoille (3). Tutkielman keskiössä on Montesquieun vallan kolmijako-oppi (4). Vertaan kaikkia aiempia filosofisia teorioita valtiomuodoista ja niiden paremmuudesta Montesquieun filosofiaan. Tutkielman loppupuolella esittelemäni Yhdysvaltojen liittovaltio (5) toimii Montesquieun muotoileman teoreettisen valtion konkreettisena mallimaana. En pyri missään vaiheessa ottamaan kantaa erilaisten valtiomallien paremmuuteen tai huonommuuteen enkä arvota hallitusmuotoja väittämällä, että kaikkien ihmisten tulisi olla tasaarvoisia, taikka demokratia olisi automaattisesti parempi kuin jokin muu hallitusmuoto, kuten nykyään on usein tapana tehdä. Fraasit kuten demokratia on paras valtiomuoto tai demokratia ei ole täydellinen, mutta se on paras mitä on keksitty eivät esimerkiksi ole kovin

5 3 kestävällä pohjalla, koska niissä näytetään johdettavan siitä, miten on siihen, miten pitäisi olla. On mahdollista, että kaikkina aikoina ihmisten enemmistö on pitänyt olemassa olevaa järjestelmää parhaana mahdollisena. Kun näin ei ole enää ollut, on alkanut hidas muutos uuteen tai nopeampi vallankumous. Modernien valtioiden tarkastelun tukena käytän myös Thomas Hobbesin (3.2) ja John Locken (3.3) kehittämiä teorioita valtioiden sopimuksenvaraisesta luonteesta. Sopimuksenvaraisuus tekee valtioista fiktiivisinä konstruktioina uudelleenmuotoiltavissa olevia olioita, joita ei voi olettaa annettuna. Ne siis eivät ole luonnollisia ihmisten olemukseen kuuluvia yhteisöjä. Tilanne voisi periaatteessa olla se, ettei valtioita olisi ensinkään tai ne olisivat muodoltaan jotain aivan muuta kuin valtiot sellaisena kuin nykyään käsitämme. Tutkielman loppupuolella esittelen Yhdysvaltojen valtiosäännön (5.3) eli perustuslain ilman lisäyksiä. Lisäksi käsittelen Yhdysvaltojen syntyhistoriaa, jotta perustuslain muoto ja tausta olisivat ymmärrettävämpiä historiallisessa kontekstissa. Vaikka liittovaltio onkin perustettu periaatteessa täysin puhtaalta pöydältä, sen taustalla on traumaattinen itsenäistymissota. Yhdysvallat on hyvä valtio vallanjako-opin konkreettisena esimerkkinä, koska sen syntyvaiheet ja valtiosäännön muodostuminen ovat niin hyvin dokumentoituja. Vaikka liittovaltion perustamisesta on myös kulunut paljon aikaa, perustuslain kirjain on pysynyt lähes muuttumattomana. Yhdysvaltojen valtiomuotoa voi siis pitää nykymittakaavassa varsin stabiilina. Englannin valtiosääntöä ja perustuslakia sivuan tutkielmassa useamman kerran, sillä Montesquieu pitää sen jaetun vallan muotoa oman teoriansa perustana mutta myös siksi, että Yhdysvaltojen demokratia pohjautuu sen enemmistövaalitapaan ja oikeusjärjestys kirjoittamattomaan common law -traditioon. Kaikissa valtioteorioissa ja konkreettisissa valtiomuodoissa tarkastelen erityisesti lainsäädäntövallan suhdetta tuomiovaltaan. Näiden kahden valtiovallan osan keskinäinen suhde muuttuu mielenkiintoisella tavalla kreikkalaisten demokratiasta siirryttäessä moderneihin demokratioihin. Näiden kahden valtiovallan erottaminen toisistaan siirtää laintulkinnan demokraattisen prosessin ulottumattomiin. Toisaalta tuomioistuinten riippumattomuutta (esim. PeL 3.3 ) pidetään samalla nykyisten demokratioiden kantavana ideologiana. Yhdysvaltoja käsittelevässä osiossa tuomioistuinten ja demokraattisten toimielinten suhde on kääntynyt osittain jo toisinpäin; tuomioistuimet puuttuvat tuomioistuinvalvontaan perustuvalla oikeudella suoraan lainsäätäjän toimintaan.

6 4 Tutkielman lopussa vertailen kaikkea aiempaa nykyiseen Euroopan unioniin ja sen valtiosääntöön (6). Vaikka unioni onkin muodollisesti jäsenvaltioiden keskinäisten kansainvälisten sopimusten luoma verkosto, se käyttäytyy käytännössä liittovaltiona: sillä on lainsäädäntö-, toimeenpano ja tuomiovalta jäsenten sopimilla aloilla, ja sille on annettu oikeus puuttua jäsenvaltioidensa suvereniteettiin tapauksissa, jotka kuuluvat näille aloille. Tarkastelen tutkielman lopussa Euroopan unionia samalla tavalla kuin Yhdysvaltoja ja sen perustuslakia. tutkiessani vallanjako-opin toteutumista Euroopan unionissa, käsittelen sitä liittovaltiona.

7 5 2. Varhainen vallanjako-oppi 2.1 Sumer eaa. vallanjako-opin juuret Länsimaisissa demokratioissa pidetään itsestäänselvyytenä niissä käytössä olevaa hallintomallia, vallanjako-oppia. Kaikki demokraattiset valtiot noudattavat joko tiukkaa vallan kolmijakoa tai parlamentaarista vallanjakoa. Vallanjako-opin historia on erittäin pitkä, ja siitä on vuosituhansien varrella ollut erilaisia teorioita sekä käytännön sovellutuksia. Ensimmäiset tunnetut valtiot, joissa oli käytössä vallanjakojärjestelmä, olivat muinaiset Sumerin kaupunkivaltiot noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Käytössä oli kuningas ja kaksikamarinen parlamentti: ylähuone, jonkinlainen vanhempain neuvosto ja alahuone, joka oli aseita kantavien miesten kokous: käytännössä siis vapaiden kansalaisten kokous. Kuningas ei voinut julistaa sotaa tai tehdä rauhansopimusta, ellei hän saanut tähän parlamentin hyväksyntää. (Kramer 1956 s ) Ei ole löytynyt mitään sellaista historiallista jäämistöä, joka kertoisi, kuinka parlamentin jäsenet valittiin tai oliko alahuone samanlainen yleinen kansalaisten kokous kuin myöhemmin Kreikan kaupunkivaltioissa 1. Muinaisten sumerilaisten tekstien kääntäjä Samuel Kramer on kerännyt kirjaansa erilaisia yhteiskunnallisia ja teknisiä keksintöjä, joita ei aiemmin tiedetty olleen niin aikaisin ihmiskunnan kirjoitetussa historiassa. Kramer on tutkinut Sumerin kieltä vuosikymmeniä ja koonnut esseekokoelmaansa erilaisia tarina muinaisista sumerilaisista kivitauluista, joista hän on pyrkinyt kääntämään jokseenkin yksiselitteisiä kokonaisuuksia. (Kramer 1956, s. ix.) Kramer käyttää kirjassaan lainausmerkkejä sanan ensimmäinen ympärillä aina, sillä hän ei väitä, että sumerilaiset olisivat keksineet kaiken kirjassa esitetyn. Asiasta ei vain ole vanhempaa kirjoitettua jäämistöä. Sumerilaisten oikeuskäytäntö oli myös varsin modernia. Sumereilla oli käytössä kirjoitettu laki, josta osa on säilynyt nykypäivään asti. Sumerien lait ovat yli 2000 vuotta vanhempia kuin Hammurabin lakina tunnettu lakikokoelma. Sumerien lait olivat myös nykykatsannossa paljon humaanimpia kuin Hammurabin lain hammas hampaasta -periaate. Sumerien lait säätelivät sakkorangaistusten suuruuksia eri rikoksista. Sumereilla oli myös käytössään kirjallisessa muodossa hyvin moderneja oikeudellisia dokumentteja, joista on 1 Käytän sanaa kaupunkivaltiot niin Kreikan polis -kaupunkivaltioista kuin kaikista muistakin pintaalaltaan pienistä valtioista.

8 6 jäänyt jäljelle erilaisia sopimuksia, testamentteja, velkakirjoja ja oikeuden päätöspöytäkirjoja. (Kramer 1956, s ) Oikeuskäytäntö muinaisessa Sumerissa oli myös samankaltaista kuin tuhansia vuosia myöhemmin Ateenan demokraattisella kaudella. Kansalaiset, joita epäiltiin vakavista rikoksista, vietiin tuomioistuimeen, jossa päätöksen julisti kaupungin yleinen kansankokous. Vaikuttaa siltä, että mahdollisen syytteen tuominen tuomioistuimelle oli kuninkaan tehtävä. Kuningas itse ei kuitenkaan voinut toimia tuomarina vaan syyttäjäviranomaisena. Sumereilta on myös jäänyt jälkeen oikeudellisia dokumentteja, joista löytyy useita kopioita. Näyttäisi siltä, että oikeudellisia asioita työkseen tekevät henkilöt Sumerissa opiskelivat lakien lisäksi erilaisia oikeudellisia ennakkotapauksia siitä, miten asia tulisi kussakin tapauksessa päättää. (Kramer 1956, s ) Valtiovallan jakaminen tuomiovaltaan ja toimeenpanovaltaan on siis dokumenttien valossa ollut käytössä jo tuhansia vuosia ennen kuin sitä pohdittiin Euroopassa. Ei ole täysin selvää, kuinka kirjoitetut lait Sumerissa syntyivät eli oliko lainsäädäntövalta erillään kuninkaan toimivallasta. Käytössä kuitenkin oli kaksikamarinen parlamentti, josta voisi päätellä, ettei kuningas voinut yksin säätää lakeja suvereeneilla määräyksillä. Lakien tulkinta näyttäisi olleen kansantuomioistuimella. Kramerin mukaan näyttää todennäköiseltä, että myös lainsäädäntö olisi jaettu kuninkaalle ja parlamentille. 2.2 Antiikin valtiomuodot ja demokratiakäsitys Valtiomuodot antiikin filosofiassa Tuhansia vuosia myöhemmin Platon ei vielä erotellut teoksessaan Valtio selkeästi erilaisia valtiovallan muotoja. Hän kuitenkin ennakoi tätä erotellessaan Valtion kahdeksannessa kirjassa tyrannian, oligarkian ja demokratian toisistaan omiksi valtiomuodoikseen. Platon esittelee myös sen, kuinka yhdestä valtiomuodosta hiljalleen seuraa toinen edellisen korruptoituessa. Vaikka Platon toteaakin, että demokratiassa kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia ja siinä vallitsee suurin vapaus. Ongelmaksi Platon toteaa sen, ettei demokraattisessa järjestelmässä välttämättä parhaiten hallitsemaan kykenevät hallitse vaan valtion eri asioista vastaavat viranomaiset valitaan arpomalla tai äänestyksillä. Äänestyskäyttäytymiseen taas voi vaikuttaa kateus, varallisuus, turhamaisuus ja monet muut negatiiviset piirteet. Lisäksi hyvä demagogi saattaa vaikuttaa hyvältä hallitsijalta, vaikka on vain hyvä puhuja. (Valtio, 561a 565e.)

9 7 Platonin valtiodialogit ovat pääasiassa Sokrateen keskusteluja muiden kirjan henkilöiden kanssa. Valtiossa Platon elävästi kuvailee demokraattisen järjestelmän monia huonoja puolia, ja Platon onkin kuuluisa demokratian kritiikistään. Sokrateen kuolemantuomiota demokraattisen äänestyksen perusteella (esim. Kriton 47a 48e) on pidetty Platonin nihkeän suhtautumisen taustasyynä. Platonin filosofiaa valtiossa pidetään nykyään lähinnä jonkinlaisena kommunismin esiasteena, jossa on aristokraattinen hallitseva luokka. Myöhemmässä teoksessaan Lait Platon ennakoi jollakin tavalla Aristoteleen valtio-oppia kehitellessään monarkian ja demokratian yhdistelmää (mts. 52a 54a). Tutkiessaan valtiota ja valtiomuotoja kirjassaan Politiikka (Po) Aristoteles päätyi tulokseen, että valtiomuodoista on olemassa kolme perusmallia ja näistä kaikista kaksi muotoa. Yksinvaltiuden muotoja ovat kuningaskunta ja tyrannia ja harvainvallan muotoja ovat aristokratia ja oligarkia. Muodot, joissa kaikki kansalaiset käyttävät valtaa, ovat perustuslaillinen valtio 2 sekä demokratia 3. Jaottelun muodoista ensimmäinen on Aristoteleen mukaan hyvä ja toimiva valtiomuoto ja jälkimmäinen saman valtiomuodon korruptoitunut muoto. (Pol. 1289a b, ks. myös esim. Burns 2003, s ) Demokratia ei näyttäydy Aristoteleen valtio-opissa mitenkään positiivisessa valossa. Hänen mukaan se on lähinnä enemmistön diktatuuria, jossa kansa voi muuttaa torikokouksissa lakeja mielensä mukaan ja jakaa vaikka kuolemantuomioita toisilleen vain sillä perusteella, että joku hyvä puhuja saa kansan päättämään niin hetken mielijohteesta. Ilman muuttumatonta perustuslakia Aristoteles pitää demokratiaa hyvin vaarallisena. (Pol. 1292a b.) Teoksessaan Leviathan (Lev.) Thomas Hobbes ottaa piikittelevän kannan Aristoteleen valtiomuotojen jakamista kahteen, hyvään ja huonoon, muotoon. Hobbes toteaa, että jako perustuu aina valtiota tarkastelevan henkilön subjektiiviseen mielipiteeseen valtiosta tai sen hallitsijasta. Kuningaskunnaksi kutsutaan valtiomuotoa, josta valtion tarkastelija pitää, ja tyranniaksi kuningaskuntaa, josta tarkastelija ei pidä. Hobbes toteaa perustuslaillisen demokratian ja anarkiankin erojen olevan lähinnä satunnaisia. (Lev. XIX.) Aristoteleen valtio-oppi on selvästi vaikuttanut kaikkiin myöhempiin eurooppalaisiin henkilöihin, jotka ovat tutkineet valtio-oppia. Tässä työssä käsittelemäni Hobbesin ja Locken 2 Engl. polity, kreik. politeia. Aristoteles kutsuu Politiikassaan Kansalaisvaltaista järjestelmää yleistermillä perustuslaillinen (Pol. 1279a 1279b). 3 Aristoteleen demokratian ja politeian vai kääntää monella tavalla. Kukkosen käyttämä kansanvalta ja kansalaisvalta on mielestäni hyvä suomennos, mutta tässäkin käännöksessä on vaarana sekoittaa termit toisiinsa (ks. Kukkonen 2012, s. 75).

10 8 ajatukset valtion luonteesta poikkeavat yhdellä merkittävällä tavalla Aristoteleen ajatuksista. Heille, kuten monille myöhemmillekin valistuksen ajan filosofeille valtio näyttäytyy pakollisena pahana, joka ihmisten on pakko luoda, koska ns. luonnontilassa ihmisen elämä on vieläkin kurjempaa. Aristoteles näki, että ihmisen luonnollinen tila on perustaa yhteisöjä, joista Aristoteles käytti arkkityyppinä kreikkalaista polis-kaupunkivaltiomallia. Aristoteleen ihminen on poliittinen eläin eli laumaeläin (Pol. 1253a2). Ihmisen elämän pohtiminen ilman yhteisöä näyttäisi olevan aristoteelisesti katsoen järjetön kysymys: tärkeämpää on miettiä, kuinka yhteisö tulisi järjestää parhaalla mahdollisella tavalla. Varsin erikoista on se, että Euroopan poliittisen filosofian nimekkäimmät henkilöt valistuksen ajalla ajattelivat ihmisen perusluonteen varsin erilaisena kuin Aristoteles. Näitä filosofeja olivat muun muassa juuri Locke ja Hobbes sekä Rousseau. Näiden kaikkien modernien ajattelijoiden mukaan ihmisen perustilaa, luonnontilaa, voi käyttää valtioteoreettisen pohdinnan lähtötilana. Aristoteleen luonnontila oli kuitenkin luonnontila sellaiselle laumaeläimelle, joka elää suuressa laumassa. Hobbes ja Locke näkivät vain välittömän perheen yhteiselon luonnontilana: eivät siis esimerkiksi heimoa tai polista. Kaikki Aristoteleen esittelemät hallitusmuodot olivat hänen mukaan kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan ja luisumaan kohti tyranniaa. Siksi hän suunnitteli vielä yhden valtiomuodon, joka olisi kaikkia edellisiä parempi. Aristoteleen hahmottelema valtiomuoto on jonkinlainen kansanvaltaisen demokratian ja aristokraattisen meritokratian välimuoto, jossa valta on jaettu hyvien luonteenpiirteiden mukaan valikoituvalle aristokratialle sekä muulle kansalle. Ensimmäinen demokratia: kreikkalaisten käsitys demokratiasta Kreikan kaupunkivaltioista esimerkiksi Ateenassa käytössä ollut demokratian muoto näyttäytyy kohtuullisen vieraana nykyaikaisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Valtion kaikista tärkeistä asioista päätti yleinen kansankokous (Flaceliere 1980, 38). Ateenalaiset eivät erotelleet toisistaan lainsäädäntövaltaa, toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa. Kansankokouksessa arvottiin valtion virkamiehet ja tuomarit. Tärkeimmät rikosasiat ja niistä annettavat tuomiot päätettiin äänestämällä. Ainoat virat, joista kansankokouksissa äänestettiin, olivat sotilasvirat, puolustustehtävät sekä ylimmät upseerit. Kansalaisten tuli osallistua myös paikallisiin kansankokouksiin, joissa he tulivat mahdollisesti arvotuksi paikalliseksi

11 9 virkamieheksi (mts , ks. myös SL II, 2 4 ). Montesquieu, kuvaillessaan kreikkalaisten varhaista demokratiaa, huomauttaa kansankokouksia pidettäneen äärimmäisen tärkeänä tapahtumana. Esimerkiksi henkilö, jolla ei ollut oikeutta osallistua kokoukseen 5, tuomittiin yleensä kuolemaan kokoukseen osallistuttuaan. Montesquieu kirjassaan Spirit of the Laws kuvaillessaan kreikkalaista demokratiaa hän tulkitsi, että näin ankara rangaistus johtui siitä, että osallistuessaan henkilö yritti kreikkalaisten käsityksen mukaan anastaa kansalta oikeuden suvereniteettiin (SL II, 2 ja Flaceliere 1980, s. 214). Kyseessä oli siis oikeastaan majesteettirikos: tilanne vastaisi sitä, että kuningaskunnassa joku muu henkilö olisi alkanut esiintyä kuninkaana. Antiikin ajattelijoille demokratian merkittävin piirre ei ollut se, mitä nykyään käsitämme käsitteellä demokratia. Nykyään demokratialle ominaisimpana piirteenä voi pitää tietyin, yleensä ennalta määrätyin aikavälein pidettyjä henkilövaaleja. Kansalaiset äänestävät valtuutettuja, presidenttejä, valitsijamiehiä, parlamentaarikkoja ja jopa tuomareita tai yleisiä syyttäjiä. Kuitenkin niin Platon kuin Aristoteleskin pitää demokratian määrittävänä piirteenä arvontaa (Valtio 557a b ja Pol. 1294b). Aristoteleen mukaan henkilöiden valinta eri tehtäviin lisäsi kansalaisten tasa-arvoisuutta, koska tällöin niin rikkailla kuin köyhilläkin oli samanlaiset mahdollisuudet tulla valituksi valtion virkoihin. Virkakausien määrää Aristoteles olisi kuitenkin rajoittanut, jotta mahdollisimman moni kansalainen olisi voinut tulla elämänsä aikana valituksi valtion virkaan. Tuomioistuinten kohdalla Aristoteles ajatteli toisin: hänen mukaansa kaikkien kansalaisten tulisi demokratiassa olla tuomioistuimen jäsenenä vakavimpia rikkomuksia käsitellessä taikka tapauksissa, joissa jotakin valtion virkamiestä syytetään rikkomuksesta. Tuomiovaltaa ei hänen mukaan voinut rajata yhdelle hengelle tai edes pienelle ryhmälle. (Pol. 6, II.) Aristoteles toteaa, että demokratian ja politeian yhdistävä piirre on kansalaisten käsite. Kaikilla kansalaisilla oli perusoikeuksia, jotka olivat kaikille yhteisiä. Kreikkalaiset pyrkivät pitämään myös kiinni myös tasa-arvosta poliittisten oikeuksien suhteen, kuten mahdollistamalla kaikkien osallistumisen kansankokouksiin maksamalla siitä osallistumispalkkiota. Aristoteleelle kansalaisia olivat kaikki, joilla oli oikeus kantaa aseita (Politiikka 1279b). Despotismissa ja oligarkiassa ihmisillä ei hänen mukaansa ollut oikeutta kantaa aseita, koska johtajat eivät 4 Montesquieun teos Spirit of the Laws part II book2. Jatkossa käytän vastaavaa lyhennettä tähän teokseen viitatessa. 5 Orjat, ulkomaalaiset tai naiset.

12 10 voineet luottaa omiin alamaisiinsa. Platonin ideaalivaltiossa, jonka hän esittelee Valtiossa, ei kansalaisilla ollut yleistä aseenkanto-oikeutta, vaan se oli rajattu vain vartijaluokalle. (ks. Valtio ja Politiikka.) Näin ollen huonontuneista yhteiskuntamuodoista ainoastaan demokratia oli se, jossa kansalaiset olisivat olleet Platonin ja Aristoteleen teorioiden mukaan aseistettuja. Aristoteleen ja Platonin demokratian voikin käsittää järjestelmäksi, jossa valtaa käyttää aseistettu roskaväki. Harvainvallan, aristokratian tai oligarkian ominaispiirteenä on äänestäminen, toisin kuin demokratiassa. Aristoteles toteaa lisäksi, että päinvastoin kuin demokratiassa, harvainvallassa vallasta osallisia ovat vain hyvin rikkaat tai oikeaan asemaan syntyneet. Demokratiassa taas varallisuusvaatimukset ovat hyvin pieniä tai niitä ei ole. Harvainvallan ja demokratian paras yhdistelmävaltiomuoto olisi Aristoteleen mukaan sellainen, jossa olisi demokratian tapaan hyvin pieni varallisuusvaatimus ja siinä olisi lisäksi henkilövaaleja aristokratian tapaan, arvonnan sijaan. Varallisuusvaatimuksen tarkkaa määrää ei Aristoteleen mukaan voi määrittää, mutta kansalaisista selkeän enemmistön tulisi saada poliittista valtaa, joten korkea se ei voisi olla. Lisäyksenä Aristoteles vielä mainitsee, että valta tulisi rajata vain niille, jotka ovat aseistettuja. Tällaisessa jaetussa valtiomuodossa myös korostuu samanaikaisesti erilaiset kansalaishyveet, joita Aristoteles löytää eri hallitusmuodoista. Tällaisia kansalaishyveitä ovat harvainvallan hyveellisyys sekä kansanvallan vapaus. (Pol. 1293b b.) Voidaankin sanoa, että Aristoteleen parhaan hallitusmuodon elementit ovat hyvin lähellä modernia demokratiakäsitystä. Demokratiassa Aristoteleen tai Platoninkaan mukaan ajatus ei ollut se, että kaikki valtiossa olisivat saaneet äänioikeuden. Ateenan perustuslaissa, jonka Solon oli muotoillut, kansa jaettiin varallisuuden mukaan neljään eri kansalaisluokkaan, joissa kaikissa oli vähän erilaisia oikeuksia. Kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat eivät esimerkiksi olleet kelpoisia tuomarin virkaan (SL II: 2, myös Politiikka 1296a, ks. myös Aristotle 1984). Myöskään ulkomaalaiset, lapset ja naiset eivät olleet äänioikeutettuja. Kuitenkin esimerkiksi Platon pohtii Valtiossaan, että naisten aseman ei tulisi erota miesten asemasta hänen parhaan yhteiskunnan mallissaan. Myös Montesquieu myöhemmin toteaa, että henkilövalinnat arpomalla on demokratian luonnollinen piirre ja valinta äänestämällä on aristokratian luonnollinen piirre. Valtion demokraattisuutta tai aristokraattisuutta määrittävä piirre on kuitenkin se kenellä poliittiset oikeudet ovat. Valtion tasavaltalaisuuden kannalta ei kuitenkaan ole merkittävää kummalla tavalla ratkaisut tehdään vaan se ketkä saavat oikeuden olla mukana ratkaisuja tehdessä.

13 11 Kysymyksen valtion tasavaltaisuudesta 6 ratkaisee Montesquieun mukaan jako niiden kesken, joilla on poliittista valtaa ja joilla ei. (SL: II, 2.) Samoin kuin jako niihin keillä on oikeus valita, on tasavallan perustava laki, niin se miten valinta tehdään, on toinen perustava laki. Valinta arvalla on demokraattinen piirre; valinta äänestämällä on aristokratian piirre. Vallan kolmijako-oppi Aristoteleen filosofiassa Aristoteles erittelee omassa politiikan teoriassaan valtiovallan kolmeen selkeästi toisistaan eroavaan vallan muotoon. Nämä voidaan löytää kaikista valtioista hallitusmuodosta huolimatta, mutta joissakin tapauksissa ne ovat sekoittuneet tai yhdistyneet. Ensimmäinen vallan elementti on julkista keskustelua käyvä. Toinen käsittelee virkamiehiä: keitä he ovat, mitä valtaa virkamiehet käyttävät sekä kuinka virkamiehet valitaan. Kolmas vallan elementti käyttää tuomiovaltaa. (Po 1297b 1298a.) Omassa sekahallintomallia käsittelevässä teoriassaan Aristoteles määrittelee eri valtiovallan tehtävien rajoja ja valintatapoja. Valtiovallan keskustelevan osan toimivaltaan tulisi kuulua päätökset sodasta ja rauhasta sekä kansainvälisistä sopimuksista. Lisäksi sen tulisi hyväksyä lait ja päättää tuomioista rikoksissa, joissa rangaistus voi olla kuolemanrangaistus, maastakarkoitus tai omaisuuden takavarikointi. Käytännössä valtaoikeuksien tulisi olla samat kuin Sumerien kaupunkivaltioissa aiemmin. (Po 1298a.) Keskustelevan osan tulisi myös valvoa virkamiehiä. Aristoteles ei ajatellut, että kaikki edellä mainitut vallankäytön muodot olisivat kuuluneet modernille kansanedustuslaitokselle tai yleiselle kansankokoukselle: nämä vallan osat olisi voitu Aristoteleen mukaan jakaa useammalle toimielimelle, jotka voisivat olla yksi- tai monijäsenisiä. Jotkin näistä oikeuksista voisi kuulua kansankokouksellekin. (Po 1298a.) Aristoteles pohtii pitkään valtion virkamiehiä ja niiden valitsijoita, valintaprosessia sekä virkakausien pituutta ja määrää, ja näyttäisi siltä, että Aristoteles olisi pitänyt virkamiehistöä ja valintaa hyvin tärkeänä osana valtion toimivuutta. (Po 1299a 1300b.) Moderneja termejä käyttäen toimeenpanovalta olisi kuulunut tuolle laajalle virkamiehistölle. Näitä henkilöitä ei siis Aristoteleen ideaalimallissa valittaisi vaaleilla, koska perustana politeia-järjestelmälle oli kuitenkin osittain kansanvalta, jonka merkittävä piirre oli kreikkalaisten mukaan arvonta eikä henkilövaali. 6 Republic

14 12 Tuomiovallan kohdalta Aristoteles pohtii, millaisia tuomioistuimia valtiossa tulisi olla, kellä tulisi olla oikeus toimia tuomareina ja kuinka tuomarit tulisi valita. Aristoteles löytää kahdeksan erilaista, eri rikoksiin erikoistuneita tuomioistuimia ja osalle niistä vielä omia alajaostoja. Menemättä tarkemmin tuomioistuinten tarkoitukseen on huomionarvoista, että tuomioistuinten toimivalta-alat ovat kohtuullisen tarkkarajaiset siinäkin pienessä tilassa, jonka Aristoteles Politiikassaan niille antaa. (Po 1300b.) Aristoteles näyttää olleen hyvin tietoinen mahdollisesta ongelmasta, joka voi syntyä, mikäli tuomioistuimen toimivalta 7 on epämääräinen tai määrittelemätön ja avoin. Aristoteles sivuaa myös tuomarien valintatapaa ja toteaa, että demokratiassa kaikkien tuomioistuinten kaikki tuomarit valitaan yleisellä vaalilla tai arvonnalla. Harvainvallassa taas kaikki tuomarinvirat ovat rajatun joukon käsissä. (Po 1301a.) Aristoteleen näkemyksen mukaan tuomioistuimet, jotka toimivat perustuslaillisesti ja politeiavaltiomallin mukaan, voivat olla monenlaisia. Niissä voi olla myös erilaisia tapoja valita tuomarit. Joihinkin tuomioistuimiin tuomarit valitaan vaaleilla, toisiin taas arvotaan; joihinkin on kelpoisuusvaatimuksia, toisiin taas ei. (Po 1301a.) 2.3 Rooman tasavalta Sanan tasavalta (republic) määrittely on valtio-opillisena terminä ongelmallinen. Termien monarkia, aristokratia ja demokratia määrittely on Aristoteleen jaottelun mukaan selkeää, ja samaa jaottelua käyttävät Hobbes, Locke ja monet muut myöhemmin. Termi res publica, jota roomalaiset käyttävät omasta hallintomallistaan, on epämääräisempi. Dagger käyttää artikkelissaan Republicanism samaa määritelmää kuin Quentin Skinner ja määrittää tasavallan (republic) valtiomuodoksi, joka on monarkian vastainen (Dagger 2013, s. 701). Tasavaltaa voi myös pitää terminä mille tahansa edustukselliselle järjestelmälle, mutta sitä ei voi sekoittaa termiin demokratia. Montesquieuta mukaillen demokratia ja aristokratia määrittävät sitä, ketkä ja miten erilaiset valinnat tehdään. Lisäyksenä edellisiin termeihin tasavalta viittaa siihen, että demokratian kansalaiset tai aristokratian rajattu joukko kansalaisia eivät voi tehdä päätöksiä suoraan, vaan ne tekevät päätökset edustajien kautta. Esimerkiksi Suomi on demokraattinen (PeL 2,1) tasavalta (PeL 1,1). 7 Jurisdiction

15 13 Toisaalta tasavaltalainen järjestelmä ei välttämättä ole ristiriidassa edes monarkian kanssa, jos on kyse perustuslaillisesta monarkiasta, jossa kuningas ei voi säätää lakeja vaan on sidottu noudattamaan niitä. Tällöin suvereniteetti on edelleen lainsäätäjällä eli jollakin monijäsenisellä edustuslaitoksella. Amerikan perustuslain laatijat pitivät tasavaltalaista järjestelmää ehdottomasti parempana kuin demokratiaa, johon he liittivät kaikki Aristoteleen ja Platonin pelot enemmistön mielivallasta (esim. Federalist 10). Demokratia on puhtaimmillaan järjestelmä, jossa 51 kansalaista voi äänestämällä poistaa 49 kansalaisen kaikki oikeudet ja määrätä heidät orjiksi; myös kaksi sutta ja yksi lammas voivat äänestää siitä, mitä syödään lounaaksi. Jos 49 kansalaista voisi estää 51 kansalaisen mielivaltaisina pitämät päätökset, olisi järjestelmä Aristoteleen ja Montesquieun ajatuksia seuraten aristokratia, koska silloin vähemmistö käyttäisi lainsäädäntövaltaa. Erikoinen historiallinen kuriositeetti on oikeus kantaa aseita. Tämä oikeus oli sumereilla ja myös Ateenassa, ja se jatkuu edelleen Roomassa. Roomassa, kuten aiemmissakin käsittelemissäni valtioissa, kaikilla täysivaltaisilla kansalaisilla on oikeus kantaa aseita omaksi puolustuksekseen. Esimerkiksi Cicero piti luonnollisena oikeutena sitä, että vapaa kansalainen on aseistettu (Cicero 1962). Toinen tasavallan määritelmä on sekahallitusmuoto, johon on yhdistetty demokratian ja aristokratian piirteitä. Näin esimerkiksi Montesquieu asian näki kuvatessaan Englannin valtiomuotoa, jonka parlamentissa oli aristokraattinen ja demokraattinen osa. Nykyaikaisissa valtioissa ei parlamenteilla enää ole sellaista ylähuonetta, joka olisi suoraan aristokraattinen. Englannissa tästä on edelleen jäänteitä, mutta sielläkin ylähuone on nykyään enemmän meritokraattinen 8 kuin aristokraattinen (Turpin & Tomkins 2007, s ). Rooman tasavallalla ei ollut lainkaan kirjoitettua yhtenäistä perustuslakia, mutta kuitenkin sillä oli suuri määrä hallinnollisia virkamiehiä, joilla oli tarkkaan määritellyt virkatehtävät ja rajatut toimikaudet. Koska Rooman lait ja käytännöt muuttuivat aikojen saatossa toisenlaisiksi, näyttää Rooman poliittinen järjestelmä sekavalta, jatkuvasti muuttuvalta systeemiltä. Osa Rooman papistoa kuitenkin kirjoitti ylös joitakin senaatin tärkeistä päätöksistä ja loi näin kirjoitettua lainsäädäntöä, johon pystyi viittaamaan myöhemmin. Kreikkalainan Polybios kirjoitti ylös ja esitteli järjestelmällisesti joitakin roomalaisen poliittisen järjestelmän muotoja toisella vuosisadalla. Polybioksen koonnit ovat kuitenkin valikoimia asioista, joita hän piti 8 Hankittuun asemaan tai koulutukseen perustuva, ei perinnöllinen, oikeus käyttää lainsäädäntövaltaa.

16 14 tärkeinä, eikä niistäkään saa kokonaiskuvaa Rooman poliittisesta järjestelmästä tai ehkä kaaoksesta. Kirjoitettua lainsäädäntöä Rooma loi kuitenkin paljon, joten kansalaisten oli kohtuullisen helppoa tietää, mikä oli sallittua toimintaa ja mistä saattoi saada rangaistuksen. (Brennan 2004, s , 43.) Roomalaisilla oli siis käytössä ensimmäinen tunnettu oikeusvaltioperiaate. 9 Kansalainen oli turvassa ylempien yhteiskuntaluokkien mielivaltaiselta kohtelulta, ja mikäli häntä haluttiin rankaista jostain, siitä tulisi esimerkiksi Ciceron mukaan olla laki, esi-isien tapa tai ennakkotapaus 10 ainakin periaatteessa. Kreikkalainen Polybios, joka teki mittavan selvitystyön roomalaisten järjestelmästä, avaa ja myös tarkoituksenmukaisesti yksinkertaistaa Rooman järjestelmää. Koska kohdeyleisönä Polybioksella oli kreikkalaiset, hänen esityksensä Rooman järjestelmästä sisältää kreikkalaisille jo tuttuja ajatuksia. Polybioksen aikaan eläneet kreikkalaiset uskoivat, että valtion voima ilmeni aina myös kyseisen valtion perustuslaista. Sekoitettu hallitusmuoto olisi heidän ajattelumallinsa mukaan välttämättä vahvin hallitusmuoto, koska siihen yhdistyy kolme erilaista hallitusmuotoa samanaikaisesti. Platonin ja Aristoteleen jakama usko siitä, että yhdessä valtiossa oleva valtiomuoto korruptoituu aina hitaasti ja siirtyy sitten seuraavaan hallitusmuotoon, näkyy myös Polybioksen ajattelussa. Kuitenkin roomalaiset välttivät tämän välttämättömän hallitusmuotojen huononemisen omalla sekajärjestelmällään, jota he kutsuivat tasavallaksi. (McGing 2010, s. 169.) Polybioksen näkemys kuudesta hallitusmuodoista on samankaltainen kuin Aristoteleella. Hän kuitenkin lisää niihin vielä yhden hallitusmuodon jota hän kutsuu primitiiviseksi monarkiaksi. Primitiivinen monarkia on terminä samanlainen kuin valistusfilosofien luonnontilasta syntyvä luonnollinen yhteisö (ks. esim. Lev. XIV). Primitiivinen monarkia muistuttaa varhaisia heimokulttuureja. Tällaiseen kulttuuriin kuuluu Hobbesin mukaan perheenkaltainen tila, jossa on yksi luonnollinen johtaja. Primitiivisestä monarkiasta muodostuu myöhemmin kuningaskunta. Kuningaskunta huononee hitaasti tyranniaksi. Tyranni menettää kuitenkin valtansa lopulta ihmisjoukolle, josta muodostuu aristokratia, parhaimmiston mutta vähemmistön valta. Aristokratia kuitenkin 9 Roomalla oli käytössä oikeuteen perustuva valtio, kun taas kreikkalaisten Polis perustui yleishumanismiin, ei säädeltyyn oikeuteen. (Ks. Dagger 2013, s. 704.) 10 lege, mos maiorum tai instituta (Brennan 2004, s. 33).

17 15 hitaasti huononee lopulta ihmisjoukoksi, joka ei ole sen parempi johtamaan kuin kukaan muukaan kansasta olisi: mahdollisesti tämä ihmisjoukko olisi jopa huonompi vallanhalunsa takia. Valtion johdossa on tällöin oligarkia, jonka vuorostaan syöksee vallasta kansa kokonaisuudessaan. Tällöin valtio on demokraattinen, josta on enää lyhyt matka anarkiaan ja roskaväen valtaan 11. Polybioksen mukaan valtiomuotojen kierrossa valtio käytännössä tuhoutuu viimeisen vaiheen jälkeen ja järjestäytyy myöhemmin uudestaan primitiiviseksi kuningaskunnaksi. (McGing 2010, s ) Platonin ja Aristoteleen kehittämä valtiojärjestelmien kierto oli siis käytössä edelleen Polybioksella, joka toteaa: Tällainen on hallitusmuotojen kierto. 12 Koska kaikkiin hallitusmuodot sisältävät saman hallitusmuodon korruptoituneen muodon, hyvään perustuslakiin pitäisi olla jo ennalta muotoiltu este sille, ettei hallitusmuoto itsessään huonone omaksi irvikuvakseen. Polybios sanoo, että hallitusmuotoon itseensä pitää yhdistää kuningaskunta, aristokratia ja demokratia. Näiden kolmen hallitusmuodon tasapainottaminen niin, että ne toimivat esteenä 13 toistensa vallan kasvulle, saadaan valtio vakautettua siten, ettei yksikään yksittäinen osa kolmesta pääse korruptoitumaan. (McKing 2010, s. 174.) Montesquieu pitää edellä esiteltyä ajatusta oman kolmijako-oppinsa ytimenä kuvaillessaan esimerkiksi Englannin perustuslakia. Hän ei hyväksy Aristoteleen ajatusta siitä, että paras hallitusmuoto kuitenkin lopulta olisi valistunut monarkia ja politeia vain toiseksi paras. Tämän johtopäätöksen hän tekee luultavasti verratessaan Ranskan absoluuttista monarkiaa sekä Aristoteleen ajatusta monarkiaan. (Kawade 2003, s. 227.) Montesquieu on vakuuttunut, että vallan jakaminen kolmelle eri säädylle on välttämättä parempi kuin valistunut itsevaltius, koska jaetusta vallasta puuttuu kokonaan pelko vallan korruptoitumisesta. Jopa Ranskan vanha järjestelmä, jossa aatelisto ja kuningas taistelivat vallasta, olisi kansalle parempi, koska siinä kaksi valtiomahtia piti toisiaan edes jotenkin kurissa. (Mts ) Ciceron käyttämä sama termi res publica on hankalasti määriteltävissä. Nykyään se käännetään joko hyvinkin väljästi valtioksi tai tiukemmin civitas-termin synonyymina. Termi civitas rinnastuu kreikkalaisten termiin politeia. Ciceron ajattelun res publica on hyvin samankaltainen kuin Montesquieun tasavalta: Cicero ja Montesquieu halusivat molemmat 11 mob rule 12 politeion anakuklosis 13 act as a check

18 16 antaa kansalle laajan vallan niin omistusoikeuden kuin poliittisten oikeuksien suhteen. (Haapanen 2012, s. 104.) Heidän ajattelunsa eroavat kuitenkin jonkin verran toisistaan: Montesquieun tasavalta on puhtaampi aristoteleen hyvien valtiomuotojen yhdistelmä, jossa toimeenpanovalta on kuninkaalla; Cicerolle vapaiden kansalaisten käsitteeseen sisältyy ajatus siitä, ettei heillä ole kuningasta. 2.4 Rooman katoaminen ja keskiaika Montesquieu pohtii kirjassaan Considerations syitä Rooman tasavallan hitaaseen katoamiseen. Vallalla olleen teorian mukaan Rooma tuhoutui lopulta liian monen ristiriitaisen intressiryhmän taisteluun vallasta. Lopulta valtakunnan jatkuva kasvu ja sisäinen valtataistelu johtivat loputtomaan taisteluun kansalaisten kesken. Välttääkseen lopullisen tuhon Rooma hylkäsi tasavaltalaisen hallintomallin ja siirtyi yhden johtajan keisarilliseen hallintomalliin. (Kawade 2003, s ) Periaatteessa Rooma siirtyi ensin muinaisesta kuningasvallasta ensin aateliston ja senaatin valtaan. Sittemmin muiden kansanosien valta kasvoi ja Roomasta muodostui tasavalta, jossa senaatti ja kansan valitsemat tribuunit sekä muut virkamiehet jakoivat vallan. Tasavallan muuttuessa enemmän ja enemmän epävakaaksi Roomasta muodostui keisarin hallitsema yhteiskunta, jollaisesta Aristoteles käytti termiä tyrannia. Rooma siis oikeastaan eteni aikojen kuluessa hallitusmuodosta toiseen Aristoteleen teorian mukaisesti. Jos Rooma oli kuitenkin tasavaltalaisessa mallissa Aristoteleen määrittelemä kansalaisyhteiskunta, politeia, ei siirtymää takaisin tyranniaan olisi teorian mukaan pitänyt tapahtua. Teorian mukaan vain demokraattisessa järjestelmässä on sisäänrakennettu hidas huonontumisen prosessi, joka johtaa välttämättä tyranniaan. (Kawade 2003, s. 222.) Montesquieun mukaan tasavaltalainen järjestelmä pysyy yllä vain jatkuvan sisäisen konfliktin avulla. Yhteiskunnan jonkin osan aatemaailman, poliittisen liikkeen tai vastaavan tulee olla jatkuvassa ristiriidassa toisen, siitä eroavan liikkeen kanssa. Mikäli poliittiset liikkeet eivät enää pyri eri suuntiin, tulee kaikista poliittisista liikkeistä täysin harmonisia. (Kawade 2003, s. 222.) Tällöin valtio olisi tilanteessa, jossa tasavaltalaisen mallin demokraattinen osa ja aatelisto olisivat samaa mieltä kaikesta. Lisäksi demokraattinen osa ei enää kävisi sisäistä poliittista taistelua, vaan kaikki olisivat samaa mieltä siitä, millaisia lakeja tulisi säätää ja kuinka niitä tulisi panna toimeen.

19 17 Harmonisessa tilanteessa ristiriitaisia mielipiteitä ei enää olisi tai sitten niitä ei enää sallittaisi. Tällaisessa tapauksessa olisi poliittisen keskustelun käyminen täysin yhdentekevää ja yhteiskunnassa voitaisiin valita yksi toimeenpanija, joka hoitaisi asiat siten kuin kaikki haluavat asioiden olevan. Tasavalta ja demokratia muuttuisivat turhiksi ja vaivalloisiksi hallintomalleiksi, ja samanmielisyyden vuoksi käytännön asiat voitaisiin hoitaa helpommin yhden hyvän diktaattorin mallilla 14. (SL: III, 3.) Montesquieu huomauttaa myös, ettei Roomassa ei enää taisteltu laisinkaan tyranniaa vastaan, kun tasavaltalainen aika oli jo käytännössä loppunut. Vaikka kansa syöksi useamman keisarin vallasta, se ei koskaan vastustanut tyranniaa vaan ainoastaan yksittäisiä tyranneja. (SL: III, 3.) Kun edellinen oli syösty vallasta, valittiin tilalle toinen tyranni, ja tilanne säilyi periaatteessa samana. Keisariaikainen Rooma lopulta tuhoutui ja Eurooppa siirtyi niin kutsuttuun keskiaikaan. Keskiajalla poliittinen filosofia ei juuri eronnut aiemmasta aristoteelisesta perinteestä. Tuomas Akvinolainen käyttää Aristoteleen luokittelua yhden, harvan ja monen vallasta pohtiessaan valtiota, oikeutta ja sen syntyä. (Canning 2003, s ) Valta kuitenkin tulee Akvinolaisen, kuten muidenkin keskiaikaisten kirjoittajien mukaan, Jumalalta, ja se ilmenee luonnonlaeissa. Tästä syystä maallisen vallan tehtävä oli omalla tavallaan toissijainen tutkimuskohde. Akvinolainenkin päätyy vertailemaan lopulta Aristoteleen kolmen eri valtiomuodon eroja sekä näiden suhdetta toisiinsa. Akvinolainen vierastaa demokratian valtiomuotoa, jossa on niin monta keskenään kilpailevaa aatesuuntaa, että se repii valtakunnan lopulta hajalle. Akvinolaisen argumentti muistuttaa Hobbesin argumentointia demokratiaa vastaan. Kuningaskunnan osalta Akvinolainen haluaa osoittaa, että se tosiaan on eri asia kuin tyrannia, joka sortaa kansalaisia. Kuningaskunnassa järjen tulisi ohjata hallitsijaa, mutta Akvinolainen kuitenkin tiedostaa, että monarkian on hyvin helppo liukua tyranniaksi ilman joitakin ulkoisia esteitä kuninkaan vallalle. (Yrjönsuuri 2012, s. 172.) Keskiajalla valtiot perustuivat sekavaan sopimusrakenteeseen, jonka vuoksi valtiot eivät olleet valtioita siinä mielessä kuin nykyään ne käsitämme. Aateliset saattoivat sotia keskenään valtion sisällä mutta myös toisten valtioiden alaisuuteen kuuluvien aatelisten kanssa huolimatta siitä, ettei mitään suurempaa sotaa ole ollut. Esimerkiksi Ranskassa kuninkaan piti erikseen kieltää 14 Hitlerin johtama Saksa voisi olla tästä moderni esimerkki.

20 18 vuonna 1296 aatelisia sotimasta omia sotia, jos valtio oli samaan aikaan sodassa toisen valtion kanssa (Litzen 1994, s.312). Keskiajalla aateliset olivat jatkuvassa sotatilan uhassa keskenään, ja tilanne vaikutti sellaiselta kuin Hobbes myöhemmin kuvasi ihmisten luonnontilan: kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Keskiajalla aateliset olivat jatkuvassa sotatilan uhassa toistensa suhteen ja tilanne vaikutti siltä, jollaiseksi Hobbes myöhemmin kuvasi ihmisten luonnontilan, eli kaikkien sodaksi kaikkia vastaan Uuden ajan kynnyksellä niin sanotut valistusfilosofit alkoivat ajatella kokonaan uudelleen koko yhteiskunnan käsitettä. He loivat ajatuksen valtiosta korporatiivisena kansan luomana yhteisönä ilman minkäänlaista hallitsijaa. Esimerkiksi Thomas Hobbes oli lisäksi käytännössä puhdas materialisti, jonka valtioteoria ei vaatinut minkäänlaista yliluonnollista selittäjää sille, mistä kuningas saa valtansa. Hän pystyi silti johtamaan luonnosta ajatukset kansalaisten luovuttamattomista oikeuksista suhteessa valtiokonstruktioon: Hobbesin oikeudet olivat lähes samat kuin nykyäänkin yleisesti hyväksytyt ihmisoikeudet. Uudet sopimusteoreetikot näkivät kansan toimijana, joka on keskinäisen tasavertaisen sopimuksen avulla luonut valtion päinvastoin kuin aiemmat vasallisopimukset, jotka olivat vertikaalisia ja perustuivat roomalaiseen ajatukseen patriisi klientti-sopimuksista.

21 19 3. Yhteiskuntasopimuksista Tulen myöhemmin tässä työssä käsittelemään Yhdysvaltojen perustuslakia ja valtiota sopimuksenvaraisena oikeushenkilönä 15. Yhdysvallat on mielenkiintoinen esimerkkivaltio siitä, miten vallanjako-oppi voidaan toteuttaa käytännössä. Ennen vallanjako-opin ja Yhdysvaltojen esittelyä käsittelen kahta modernia yhteiskuntasopimusteoriaa pääpiirteittäin. Tässä yhteydessä käsittelen vain Hobbesin ja Locken sopimusteorioita. Koska Hobbesin Leviathania voi käyttää sopimusmallina millaisen tahansa valtiomuodon sopimiseen Hobbesin omasta suosikista monarkiasta huolimatta. Locke on itseoikeutettu teoreetikko Yhdysvaltoja käsitellessä, koska Yhdysvaltojen perustajat viittasivat suoraan Locken teokseen Second Treatise of Government (STG). Montesquieun Lakien henki 16 -teos on pääosassa modernin vallanjako-opin muotoilussa. Lakien hengessä ei esitellä oikeastaan uutta teoriaa yhteiskuntasopimuksesta, vaan teos on modernin vallan kolmijako-opin konkreettinen teoriapohja. Teos lisäksi esittelee liittovaltiorakenteen, jota muut yhteiskuntasopimukset eivät juurikaan ota huomioon. Yhteistä kaikille esittelemilläni yhteiskuntasopimuksilla on se, että teorioiden mukaan valtion tärkein tehtävä on sen jäsenten, kansalaisten, turvallisuuden turvaaminen (Lev. XVII ja STG 95). Kaikki sopimusteoriat myös ovat yhtä mieltä siitä, että sopimus on tehty ainakin alun perin vapaaehtoisesti. (Lev. XVIII ja STG 95 & 96.) Lisäksi yhteinen piirre näillä kolmella on se, että valtion luodessaan ihmisjoukko luo jotain uutta: oikeushenkilön, joka on oma persoonansa. Tämä uusi persoona on eri kuin kaikki kansalaiset yhdessä taikka luodun valtion hallitsija tai hallitus (Lev. XVI ja STG 89). Näissä teorioissa on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja samoja lähtökohtia. Kuitenkin niistä löytyy myös merkittäviä eroja. Luonnontila ja sotatila Kolme aiemmin mainitsemaan yhteiskuntasopimusteoreetikkoa lähtivät kaikki samankaltaisesta oletuksesta, joka on luonnontilan käsite. Luonnontila on teoreettinen lähtökohta, josta Hobbes ja Locke, mutta myös Rousseau ja monet muut yhteiskuntateoreetikot alkoivat kehittää ajatusta ensimmäisten valtioiden synnystä. Hobbes ja Locke eivät kummatkaan ajatelleet, että luonnontila olisi ollut jokin tietty historiallinen hetki vaan 15 Persona ficta 16 De l esprit des loix (1748) engl. Spirit of the Laws. Käytän englanninkielistä käännöstä lähteenä joka on syynä käyttämääni lyhenteeseen SL.

22 20 enemmänkin teoreettinen lähtökohta. Molemmat pohtivat valtion kehittymisen problematiikkaa: jos valtioiden sijaan olisi olemassa vain yksilöitä, miksi, miten ja millaisia valtioita tästä kehittyy tai pitäisi kehittää? Hobbes ja Locke pohtivat myös sitä, miksi ihmiskunta oli päättynyt tilanteeseen, jollainen se oli heidän elinaikanaan. Hobbesilla ja Lockella käyttävät molemmat sotatilan käsitettä luonnontilan rinnalla. Ensimmäiselle se oli luonnollinen seuraus luonnontilasta ja jälkimmäiselle valitettava poikkeus luonnontilaan (Lev. XIII ja STG 16). Hobbesin näkemyksen mukaan luonnontilassa kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja tasavertaisia 17. Vaikka joku voi olla vahvempi tai älykkäämpi, ei hänelle koidu tästä suurta etua muihin nähden, sillä ihmiset voivat aina liittoutua vahvempaa vastaan taikka voittaa oveluudella fyysisen voiman. Vahvempi taas voi helposti alistaa fyysisesti heikomman, vaikka tämä olisi muuten älykkäämpi (Lev. XIII). Kuitenkin erot ovat kohtuullisen pieniä ja satunnaisia siten, ettei niillä ole suurta merkitystä koko ihmiskunnan kannalta (Lev. XIII). Koska kaikki ovat enemmän tai vähemmän samalla viivalla, ihmiset eivät luota toisiinsa: tällaisessa tilassa ihmiset pelkäävät, että joku vahingoittaa toista tai vie toiselta jotain. Epäluottamuksen vuoksi ihmisten täytyy jatkuvasti miettiä puolustuskeinoja toisiaan vastaan sekä pyrkiä ylivaltaan, jotta he selviytyisivät ja voisivat puolustaa itseään. Hobbesin mukaan kolme ominaisuutta aiheuttaa kuitenkin jatkuvaa riitaa ihmisten kesken. Nämä ominaisuudet ovat kilpailu, epäluulo ja kunnianhimo. 18 (Lev. XIII.) Jos ihmisillä ei olisi mitään ulkopuolista valtaa, joka heitä suojelisi ja pitäisi kurissa, olisivat ihmiset sodassa toisiaan vastaan. Tämä sotatila on luonnossa jatkuvaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Vaikka tosiasiallinen taisteleminen hetkeksi taukoaisi, olisi sotatila silti voimassa ja ihmiset pelkäisivät. Luonnontila on Hobbesille siis synonyymi sotatilalle. Luonnossa vallitseva sotatila on valtioiden välistä sotaa kurjempi, sillä siinä ei voi luottaa edes satunnaisiin liittolaisiin taikka välirauhasopimuksiin. Sotatilassa pahinta on jatkuva pelko sekä väkivaltaisen kuolemaan vaara. Ihmisten elämä on yksinäinen, köyhä, ikävä, brutaali ja lyhyt 19. (Lev. XIII.) 17 Equal. Termiä ei oikein voi kääntää muotoon tasa-arvoinen, koska tähän suomennokseen lukija saattaisi ajatella sisältyvän ajatuksen sukupuolten tasa-arvosta tai juridisesta tasa-arvosta. 18 Competition, diffidence and glory. 19 The life of man, solitary, poore, nasty, brutish, and short.