Asiantuntijoiden näkemyksiä ympäristökoulutuksesta ja -tutkimuksesta ympäristönsuojelutieteen näkökulmasta tarkasteltuna

Transkriptio

1 Katri Huutoniemi ja Juha Kiviluoma Helsingin Yliopisto Limnologian ja ympäristönsuojelun laitos Asiantuntijoiden näkemyksiä ympäristökoulutuksesta ja -tutkimuksesta ympäristönsuojelutieteen näkökulmasta tarkasteltuna JOHDANTO SELVITYKSEN TAUSTA SELVITYKSEN TAVOITTEET RAPORTIN SISÄLTÖ JA RAKENNE...1 TEEMA I, YMPÄRISTÖKOULUTUKSEN TARPEET YMPÄRISTÖALAN ASIANTUNTIJAN VÄHIMMÄISVAATIMUKSET YMPÄRISTÖKOULUTUKSEN ERI OSA-ALUEIDEN TARPEELLISUUS...2 a) Ympäristökoulutuksen tieteenalat...2 b) Ympäristötiedon luonne TULEVAISUUDEN MUUTOSPAINEET YMPÄRISTÖALALTA VALMISTUVIEN MÄÄRÄ JA KIRJO...4 a) Valmistuvien määrä...4 b) Valmistuvien kirjo...4 c) Työnantajien tarpeet...4 TEEMA II, TIETEIDENVÄLISYYS YMPÄRISTÖKOULUTUKSESSA TIETEIDENVÄLISYYDEN TARVE JA TOTEUTUMINEN INTEGRAATION SYVYYS TIETEIDENVÄLISYYS YKSILÖ- JA RYHMÄTASOLLA KOULUTUKSELLISIA NÄKÖKOHTIA...7 a) Opettajan ja opiskelijan roolit...7 b) Teoreettisista lähtökohdista...7 c) Muista opetuskäytännöistä TIETEIDENVÄLISTEN OSAAJIEN KYSYNTÄ...8 TEEMA III, YMPÄRISTÖNSUOJELUTIEDE YMPÄRISTÖTIETEIDEN KENTÄSSÄ YMPÄRISTÖSUOJELUTIETEEN ASEMA...9 a) Generalistinen lähestymistapa...9 b) Muita näkökohtia: tutkimus ja vaikuttaminen ONGELMAKESKEISYYS LÄHTÖKOHTANA...10 a) Tieteenalan määrittelyssä...10 a) Opetuksessa ja tutkimuksessa NORMATIIVISUUS...11 a) Opetuksessa...11 b) Tutkimuksessa MIELIPITEITÄ LEHTORAATISTA...12 TIIVISTELMÄ JA JOHTOPÄÄTÖKSIÄ...12 LIITE 1: HAASTATELTAVIEN TAUSTATIEDOT...14 LIITE 2: HAASTATTELURUNKO...18

2 Johdanto 1. Selvityksen tausta Saimme Helsingin yliopiston ympäristönsuojelutieteen osastolta tehtävänannon, jossa pyydettiin selvittämään teemahaastattelujen avulla asiantuntijoiden näkemyksiä ympäristökoulutuksesta ja -tutkimuksesta. Osastolle perustetaan uusi lehtorin virka todennäköisesti tämän kevään aikana. Viran määrittelyyn liittyen osastolla on katsottu tarpeelliseksi selventää oppiaineen linjauksia ja lehtorin tulevaa tehtävänkuvaa. Toisaalta koko yliopistoa ravistelee tiedekuntamuutos, joka tulee vaikuttamaan myös ympäristönsuojelutieteen osastoon. Senkin vuoksi on katsottu tärkeäksi hahmottaa, mikä oppiaineen asema tulisi ympäristökoulutuksen ja -tutkimuksen kentässä olla. 2. Selvityksen tavoitteet Tämän selvityksen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä näkemyksiä ympäristöalalla työskentelevillä asiantuntijoilla on korkeakoulutasoisesta ympäristökoulutuksesta ja -tutkimuksesta. Kolmen teeman avulla tarkastelimme ympäristökoulutuksen tarpeita yleisesti, tieteidenvälisyyden tarpeellisuutta ja Helsingin yliopiston ympäristönsuojelutieteen osastoa koskevia kysymyksiä. Selvitys toteutettiin teemahaastattelemalla 11 asiantuntijaa, jotka edustivat ympäristöalan eri tahoja pääkaupunkiseudulla. Haastateltavien määrä oli hieman suppea suhteessa olennaisten tahojen määrään, mutta aineisto tuntui siitä huolimatta kohtuullisen kerrontavoimaiselta suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Haastateltavina tahoina oli valtionhallinnosta ympäristöministeriö, opetusministeriö ja Suomen ympäristökeskus; kuntasektorilta Kuntaliitto ja Helsingin kaupungin ympäristökeskus; tutkimustahoilta Suomen Akatemia, Helsingin yliopiston ympäristötutkimusyksikkö ja Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorio; yksityiseltä sektorilta ympäristöalan konsulttiyritys, sekä järjestösektorilta ammatillinen etujärjestö ja luonnonsuojelujärjestö. Tarkemmat tiedot haastateltavista on esitetty liitteessä 1. Haastattelujen tuottamaa aineistoa ei kireän aikataulun ja resurssien puutteen vuoksi käsitelty millään varsinaisella tieteellisellä menetelmällä. Tämä selvitys koottiin lähinnä tiivistämällä haastatteluissa esiin tulleita asiantuntijoiden ajatuksia ja painotuksia. Teksti kappaleiden sisällä etenee yleisesti ottaen enemmistön mielipiteistä yksittäisiin huomioihin. Vain harvoissa asioissa kaikki olivat samaa mieltä, ja ne onkin mainittu erikseen. Kirjoitukselle tyypilliset passiivilauseet ilmaisevat sitä, että enemmistö haastateltavista on ollut asiasta kyseistä mieltä. 3. Raportin sisältö ja rakenne Raportin rakenne vastaa likipitäen haastattelurungon rakennetta, joka on yksityiskohtaisemmin esitetty liitteessä 2. Haastatteluissa pyrittiin etenemään yleisestä yksityiskohtaisempaan, jotta alkupään kysymykset olisivat vaikuttaneet mahdollisimman vähän myöhempiin vastauksiin. Osa kysymyksistä tuli esiin useampaan kertaan hieman eri näkökulmista. Niistä saatiin vaikutelma, että myöhemmät vastaukset olivat keskimäärin hieman suopeampia ympäristönsuojelutieteen laitoksen kokonaisvaltaista koulutuslinjaa kohtaan kuin aikaisemmat, yleisemmät vastaukset. Raportti jakautuu kolmeen eri osioon kuten haastattelukin. Ensimmäinen niistä käsittelee ympäristökoulutuksen tarpeita yleisellä tasolla: Mitä ympäristöasiantuntijoiden tulee osata ja minkälaisia ympäristöasiantuntijoita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa? Toinen teema keskittyy tieteidenvälisyyteen: Tarvitaanko tieteidenvälisyyttä ympäristöalalla, miten paljon, minkä tyyppistä, miten syvälle menevää ja miten se kannattaa toteuttaa? Viimeinen teema käsittelee erityisesti ympäristönsuojelutieteen oppiainetta. Siinä tarkastellaan oppiaineen roolia suhteessa muihin ympäristökoulusta antaviin tahoihin Suomessa ja sen joidenkin koulutuksellisten lähtökohtien käyttökelpoisuutta ja järkevyyttä. 1

3 Teema I, Ympäristökoulutuksen tarpeet 1. Ympäristöalan asiantuntijan vähimmäisvaatimukset Ensimmäinen haastatteluteema koski korkeakoulutasoisen ympäristökoulutuksen sisältöä yleisesti. Yliopistoissa ja korkeakouluissa on nykyään monia laitoksia, osastoja, koulutusohjelmia jne, jotka kouluttavat erilaisia ympäristöasiantuntijoita. Kysyimme asiantuntijoiden näkemyksiä näiden kaikkien tahojen antaman opetuksen yhteisistä piirteistä ja pyrimme selvittämään ympäristöasiantuntijan vähimmäisvaatimuksia: mitä kaikilta eri ympäristöalan ihmisiltä voidaan odottaa. Muutama oli sitä mieltä, että tällaisia vähimmäisvaatimuksia on vaikea määritellä, sillä ympäristöalan työtehtävät voivat olla hyvin erilaisia. Esim. tutkijan ja pienen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen työnkuvien nähtiin poikkeavan huomattavasti toisistaan. Molemmissa on silti keskeistä kyky yhdistellä asioita jotenkin systemaattisesti, tutkimustyössä täsmällisemmin, kunnassa ehkä intuitiivisemmin. Ympäristöalan ihmisen tärkeimpänä vaatimuksena pidettiin laajaa perusosaamista, josta luonnontieteellistä tietämystä korostettiin ihmistieteellistä puolta hieman enemmän. Luonnon prosessien tuntemus ja ekologinen ymmärrys tulivat useissa vastauksissa esiin. Melkein yhtä monet kuitenkin mainitsivat yhteiskunnallisen perusymmärryksen, kuten taloudellisten ja sosiaalisten prosessien tuntemuksen. Ympäristökysymykset nähtiin monitieteisinä ongelmina, joiden hallitseminen vaatii laaja-alaista ymmärtämistä ja keskustelukykyä monien ammattialojen kanssa. Kyky yhdistellä asioita eri näkökulmista, nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää vuorovaikutussuhteita mainittiin useassa vastauksessa. Useat korostivat tämän lisäksi erityistä asiantuntijuutta joltakin kapealta ympäristötutkimuksen osa-alueelta. Erikoistuminen syvemmälle johonkin tiettyyn alaan nähtiin joissakin vastauksissa välttämättömänä opintojen loppuvaiheessa. Yhtenä vähimmäisvaatimuksena käytännön työtehtävissä (kunnat, yritykset) mainittiin usein ympäristölainsäädännön tuntemus. 2. Ympäristökoulutuksen eri osa-alueiden tarpeellisuus Jokaiselta ympäristöalan ihmiseltä vaadittavien vähimmäisvaatimusten lisäksi kartoitimme näkemyksiä ympäristökoulutuksesta kokonaisuutena, eli mitä kaikkien ympäristöalan koulutusohjelmien tulisi yhteensä pitää sisällään. Kysyimme tätä sekä tarpeellisten tieteenalojen näkökulmasta että tiedon tyypin näkökulmasta. a) Ympäristökoulutuksen tieteenalat Kaikki keskeiset tieteenalat mainittiin, ja lähes jokainen haastateltava katsoi ympäristökoulutuksessa tärkeiksi sekä luonnontieteellisen että yhteiskuntatieteellisen puolen. Myös tekniset tieteet mainittiin toisinaan erikseen. Humanistisia tieteitä ei erikseen juuri mainittu, mutta haastateltavat ovat saattaneet lukea ne yhteiskuntatieteisiin ja pitää keskeisenä vain jakoa luonnon- ja ihmistieteiden välillä. Osa asiantuntijoista (ennen kaikkea tutkimuspuolelta) oli sitä mieltä, että kaikkien ympäristökoulutusta tarjoavien oppilaitosten, osastojen jne. tulisi erikoistua tai profiloitua ympäristötutkimuksen joihinkin kohtiin. Tähän toivottiin järkevää kokonaisratkaisua, jossa nämä tahot kokonaisuutena tarkastelisivat ympäristöasioita siten, että se pitäisi sisällään kaikki kestävän kehityksen ulottuvuudet, taikka muodostaisivat muunlaisen valtakunnallisen ratkaisun. Ympäristöalan yhteistyö eri korkeakoulujen sekä eri tyyppistä ympäristökoulutusta tarjoavien laitosten välillä nähtiin tärkeäksi. Valtaosa katsoi, että ympäristöalalla tarvitaan sekä spesialisteja että generalisteja. Joidenkin tahojen tulisi kouluttaa erityisasiantuntijoita, tietyn alan spesialisteja, mutta toisten sen sijaan keskittyä laaja-alaiseen, holistiseen tai generalistiseen koulutukseen. Jotkut puhuivat siitä, että tämän jakautumisen tulisi tapahtua nimenomaan koulutusta antavien laitosten välillä, toiset taas pitivät sitä jokaisen henkilökohtaisena valintana. 2

4 Näiden lisäksi esitettiin näkemys, että kaikki ympäristökoulutus on tyypiltään generalistista koulutusta. b) Ympäristötiedon luonne Tiedon tyyppiä kysyessämme teimme erottelun perus- tai faktatietoon, soveltavaan ongelmanratkaisukykyyn ja mm. arvoja sisältävään (kokonais)näkemykseen. Useimmat olivat sitä mieltä, että nämä kaikki ovat tarpeellisia; toisten mielestä jokaiselle, mutta toisten mielestä yksilön on tehtävä valinta näiden kesken. Hitusen muita tärkeämmäksi näytti nousevan ongelmanratkaisukyky tai ratkaisuhakuisuus. Hyvin selvästi nousi esiin ryhmänäkökulma. Lähes kaikki ottivat puheeksi, että tällaisella monitieteisellä alalla yhteistyö ja ryhmätyötaidot ovat keskeisessä asemassa. Tärkeää olisi oppia sellainen ajattelutapa, metodiikka ja näkemys, että pystyy toimimaan tiimissä, kommunikoimaan muiden alojen ihmisten kanssa, ymmärtämään ja arvostamaan toisten työtä, ja ratkaisemaan ongelmia yhteisesti siten, että ongelmien väliset vuorovaikutukset ja kytkennät tulee nähtyä. Yhtenä ulottuvuutena yhteistyössä nähtiin kansainvälisyys, valmius siihen. Generalismi nähtiin hyvänä pohjana ryhmätyöskentelyyn ja ryhmien johtamiseen, ja joskus myös tutkimustyöhön, koska siinäkin tarvitaan monimutkaista yhteistyötä. Monialaisuutta ei nähty vain eri tieteenalojen hallintana, vaan siihen olisi hyvä sisällyttää muitakin taitoja kuten em. yhteistyö- ja johtamistaidot. Osittain ryhmänäkökulman yhteydessä, osittain siitä riippumatta, pidettiin tärkeänä kokonaiskäsitystä ja kykyä hahmottaa olennainen. Tiedon tyyppinä ympäristötieto nähtiin yhdistävänä, syntetisoivana tietona ja osaamisena. Kriittisyys, analyyttisyys, oma ajattelu, epäily ja kyseenalaistaminen nähtiin osana kokonaisnäkemystä. 3. Tulevaisuuden muutospaineet Pyrimme myös selvittämään haastateltavien näkemyksiä ympäristökoulutuksen muutospaineista tulevaisuudessa. Ympäristöasioiden nähtiin yleensä kehittyvän samaan suuntaan kuin mitä nyt on jo nähtävissä. Erään näkemyksen mukaan siirrymme ekologisen rakennemuutoksen kautta uuteen talouteen, jossa luonnonvarojen, mm. energian ja materiaalien käyttö on uudella pohjalla. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet suuria muutoksia tapahtuvan. Monialaisuus, holistinen ote ja tieteidenvälisyys nähtiin tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpänä, ja tarvitaan niitä, jotka kykenevät tutkimuksessa vetämään yhteen ja muodostamaan laajoja hankkeita. Toisaalta tutkimuspuolen edustajat nostivat esiin myös sen, että asiantuntijuus menee entistä syvemmäksi, ja osa ympäristöalan ihmisistä on entistä erikoistuneempia. Ryhmätyöskentely ja paineet tiiviimpään yhteistyöhön sekä ympäristöalan ihmisten kesken että muiden alojen ihmisten ja ongelmien kanssa nousivat jälleen esiin. Ympäristöongelmien nähtiin yhä kansainvälistyvän, ja EU:n tuovan niihin oman lisänsä. Ympäristöhaittojen torjunnassa uudet mikrobiologiset ja kemialliset menetelmät mainittiin. Ympäristökoulutuksen tulisi reagoida näihin muutoksiin lisäämällä yhteistyötä eri korkeakoulujen ja laitosten välillä, sekä tekemällä enemmän yhteistyötä myös muiden tutkimuslaitosten, kuntien ja yritystenkin kanssa. Tieteenalojen ja laitosten välisiä raja-aitoja tulisi voida ylittää. Samoihin projekteihin pitäisi koota yhteen osaamista eri puolilta monipuolisen näkemyksen kehittymiseksi. Myös perusosaamisen kysynnän otaksuttiin kasvavan, ja ympäristöalan tutkijakouluja kaivattaisiin. Koulutuksen ja kurssien saatavuutta tulisi parantaa, ja satsata enemmän opetukseen ja kasvatukseen. Yhteiskunnallisen ympäristöosaamisen nähtiin vahvistuvan. Ongelmanratkaisukyky, soveltaminen, luovuus ja joustavuus nähtiin tulevaisuudessa tärkeinä. Lisäksi mainittiin käytännön sosiaalisten taitojen merkitys, koska muuten sinänsä hyvät ajatukset eivät konkretisoidu muutoksina moniarvoisessa yhteiskunnassa. 3

5 4. Ympäristöalalta valmistuvien määrä ja kirjo a) Valmistuvien määrä Ympäristöalalta valmistuvien määrän sopivuutta ei monikaan osannut arvioida, ja arvauksia tuli suuntaan ja toiseen. Useimmat olivat sitä mieltä, että se on laajeneva ala ja koko ympäristöalue tulee yhteiskunnassa yhä merkittävämmäksi, joten tarvetta ympäristöosaamiselle tulee jatkossakin olemaan. Moni katsoi, että enemmän pitäisi tehdä ja tarvetta ympäristönsuojelun lisäämiselle olisi, mutta siihen käytettävä rahamäärä ei näytä kasvavan eikä tarpeen realisoituminen työpaikoiksi siten välttämättä toteudu. Monet puhuivat työnhakijoiden suurista määristä etenkin pääkaupunkiseudulla, ja arvioivat sillä perusteella, että koulutusta on riittävästi. Toisaalta esitettiin myös näkemys, että työmarkkinoiden ei tule sanella yliopistojen ympäristökoulutuksen tarpeita, vaan opiskelijoiden kiinnostus alaan on merkittävämpi. Keskimäärin vastauksista voisi päätellä, että ympäristöalalta valmistuvien määrä on nyt sopiva; aika hyvin on tasapainossa se, mitä koulutusjärjestelmä tuottaa ja mitä yhteiskunta on kyennyt sijoittamaan. Koulutuksen kehittämiselle ja tehostamiselle nähtiin kuitenkin tarvetta. Opintojen sisällön tulisi antaa entistä paremmat ja monipuolisemmat mahdollisuudet sijoittua työelämään. Opinnot eivät saisi myöskään kestää niin pitkään, ja niihin pitäisi saada enemmän suunnitelmallisuutta. Esitettiin epäilys, että nykyinen ympäristökoulutus ei ehkä vastaa yhteiskunnan haasteisiin ja vaatimuksiin. b) Valmistuvien kirjo Valmistuvien kirjon ei nähty täysin vastaavan yhteiskunnan tarpeita. Biologiaan suuntautuneita ihmisiä arveltiin olevan ympäristöalalla riittävästi, mutta yhteiskunnallisesti suuntautuneista oli monen mielestä pulaa. Erityisesti ympäristötaloudellista ja ympäristöoikeudellista osaamista kaivattaisiin enemmän. Näitä ja muita yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita tarvittaisiin enemmän erityisesti asiantuntijatehtäviin, ei ainoastaan tutkimuspuolelle. Jotkut toivat esiin sen, että nämä kaksi eri tehtäväkenttää vaativat erilaista osaamista. Generalisteja, synteesien tekijöitä ja laaja-alaisten ratkaisujen hakijoita tarvittaisiin enemmän. Generalistinen asenne ja toisaalta sen edellyttämä nöyryys on vähissä. Luonnon- ja yhteiskuntatieteitä yhdistävistä ympäristöalan ihmisistä on joidenkin mielestä huutava pula. Kansainvälistä koulutusta tarvittaisiin enemmän; sekä eurooppalaista että globaalia näkökulmaa. Tietty asenne ja valmius toimia kansainvälisissä tehtävissä vaatii harjaantumista. Muita esiinnousseita puutteellisen osaamisen alueita olivat melu ympäristöterveydellisenä ongelmana, rakentaminen, ekologisen tiedon tuominen maankäytön suunnitteluun, EU-arviointi, kasvatus, viestintä, jne. c) Työnantajien tarpeet Kysyimme haastateltavilta myös suoraan, minkälaista ympäristöasiantuntijuutta heidän omalla tahollaan tarvitaan. Käytännön työelämässä (kuntapuoli, yritykset) korostettiin erilaisia yhteiskunnallisia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja. Siellä pitäisi olla hyvä puhumaan ja kirjoittamaan, tekemään yhteistyötä eri alojen ihmisten kanssa, myymään ajatuksia ja innostamaan ihmisiä. Viestintä- ja esiintymisvalmiudet ovat tärkeitä. Sekä tutkimuspuolella että käytännöllisemmissäkin työtehtävissä tärkeitä ovat vahvat perustiedot ja oman alan perusteellinen hallinta, ammattitaito. Tutkimustehtävissä korostuvat lisäksi tieteellisten menetelmien hyvä hallinta. Koulutustaustalla ei välttämättä ole väliä, jos on riittävän vahva menetelmäosaaminen. Etenkin tutkimuspuolella korostettiin hyvää, analyyttista kirjoitustaitoa, mieluiten myös englanniksi. Myös tutkimustyössä on eduksi, jos pystyy oman tieteenalan ylittävään keskusteluun ja on monialaisesti perehtynyt. 4

6 Teema II, Tieteidenvälisyys ympäristökoulutuksessa 1. Tieteidenvälisyyden tarve ja toteutuminen Toinen haastattelun pääteema käsitteli tieteidenvälisyyttä ympäristökoulutuksessa ja -tutkimuksessa. Lähes kaikki haastateltavat olivat jossain määrin seuranneet tiedepoliittista keskustelua tieteidenvälisyydestä ympäristöalalla, ja useimmat tuntuivat olevan hyvinkin perillä aiheesta; monet olivat myös olleet mukana jossakin aihetta käsittelevässä toimikunnassa. Kaikkien mielestä tämä keskustelu on ollut tarpeellista ja relevanttia. Monitieteisyyttä tai tieteidenvälisyyttä pidettiin välttämättömänä lähtökohtana ympäristöalalla, koska ympäristöongelmat ovat aina monitieteisiä ja usein hyvin monimutkaisia. Tieteiden välisten raja-aitojen ja keinotekoistenkin kategorisointien purkamista pidettiin siis erittäin tarpeellisena. Sen sijaan useat olivat sitä mieltä, että aina tässä ei kuitenkaan ole onnistuttu tai edetty parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tieteidenvälisyyttä ei ole riittävästi ja se ei ole tarpeeksi hyvää. Muutama katsoi, että tieteidenvälinen toimintatapa on vielä niin alkutaipaleellaan ja kehittymätöntä, että on vaikea tässä vaiheessa nähdä, saavutetaanko sillä mitään. Toisena syynä epäonnistumisiin pidettiin integraation jäämistä vain pinnalliseksi tai muodolliseksi monitieteisyydeksi, jossa tavoitetaso yhdistämisen suhteen on liian matalalla. Monitieteisyyden nähtiin myös helposti jäävän suppeaksi, jolloin esim. lähiluonnontieteet ovat yhteistyössä, mutta laaja-alaisempi monitieteisyys esim. luonnon- ja yhteiskuntatieteiden välillä on harvinaista. Yliopistomaailma nähtiin joissain mielipiteissä ongelmallisena ympäristönä tieteidenväliselle toiminnalle, koska laitokset joutuvat kilpailemaan resursseista ja puolustamaan omia etujaan, jolloin aito yhteistyö vaikeutuu. Useimmat olivat sitä mieltä, että tieteidenvälisyyden vaatimukseen ei vastata riittävästi ympäristökoulutuksessa. Osin tämän uskottiin johtuvan em. yliopistojen reaalimaailmasta, kilpailusta ja resurssipulasta, toisaalta perinteisen yliopistoajattelun byrokraattisesta jäykkyydestä. Opiskelijoita ei kannusteta riittävästi hankkimaan poikkeuksellisia aineyhdistelmiä, ja suoritusten hyväksymisessä voi tulla ongelmia. Eri laitosten ja yliopistojen välinen yhteistyö, samoin kuin yliopistojen ja muiden tutkimustahojen välinen yhteistyö, ei ole niin mittavaa kuin kaikille osapuolille olisi eduksi. Osa kuitenkin arveli, että koulutuksessa on kyllä jollakin tavalla yritetty lähteä kehittämään tieteidenvälisempää lähestymistapaa, mutta siinä ollaan vielä ihan alussa. Harva kuitenkaan tunsi nykyisiä opintokäytäntöjä niin hyvin, että olisi osannut antaa täsmällisempää vastausta. Muutaman arvion mukaan tutkimuksessa on ollut joitakin hyviäkin pilottiprojekteja, mutta opetuksessa ollaan jälkijunassa. Jotkut sekä tutkimuksen että käytännön puolelta katsoivat, että kyky tieteidenväliseen toimintaan tulee ennen kaikkea kokemuksen, käytännön työelämän tai tutkimustyön kautta, eikä siihen voi erityisesti kouluttautua. Ryhmässä toimimista he pitivät parhaana kouluna siihen; jokainen ponnistaa jostakin perustieteenalasta, ja kasvaa sieltä vähitellen tieteidenväliseen käytäntöön. 2. Integraation syvyys Kysyimme myös haastateltavien näkemyksiä siitä, mikä olisi tieteiden integraation sopiva taso ympäristölan opiskelussa ja tutkimuksessa. Useimpien mielestä kyse on siitä, että toista tieteenalaa, sen lähtökohtia ja menetelmiä, pitäisi ymmärtää niin paljon, että kykenee katsomaan asioita myöskin siitä näkökulmasta. Monitieteisissä hankkeissa tieteenalat eivät useinkaan kohtaa, vaan jäävät toisistaan irrallisiksi näkökulmiksi. Pitäisi päästä pitemmälle ja pystyä luomaan jonkinlainen synteesi ja ymmärtämään eri alojen ja ongelmien väliset kytkennät. Tieteidenvälisyyden nähtiin usein käytännössä toteutuvan ryhmätasolla - niin tutkimuksessa kuin käytännöllisemmilläkin aloilla - projekteina, joissa on mukana eri alojen asiantuntijoita. 5

7 Aito tieteidenvälisyys tarkoittaisi sitä, että yritetään muodostaa selkeä yhteinen viitekehys, johon ryhmän työnjako perustuu. Sopiva integraation taso nähtiin useimmiten sijaitsevan yhteisten käsitteiden ja viitekehysten kehittämisessä. Useimmat korostivat kuitenkin sitä, että tieteidenvälisen integraation sopiva aste määrittyy tilanteen mukaan. Se on pragmaattinen kysymys, jonka vastaus riippuu tarkasteltavasta ongelmasta tai tapauksesta. Ei ole olemassa yleispätevää poikkitieteellisen ympäristötutkimuksen teoriaa tai menetelmää, vaan "se on enemmän sellainen analyyttinen lähestymistapa tiettyyn ympäristökysymykseen, jolla on poikkitieteellisiä ominaisuuksia". Muutama tutkija nosti esiin näkökulman, että ympäristöalalla on myös ongelmia, jotka ovat yhdenkin tieteenalan ratkaistavissa tai tutkittavissa. Aina ei tarvita monitieteellistä lähestymistapaa, sillä meillä on paljon lähellä perustutkimustakin olevia ratkaisuja vielä hyödyntämättä. Suhtautuminen tieteiden integraation syvyyteen ei näyttänyt riippuvan niinkään haastateltavan nykyisestä työpaikasta tai edustettavasta tahosta, vaan pikemminkin henkilökohtaisesta näkemyksestä tai koulutustaustasta. Yhteiskunnallisemmasta näkökulmasta ympäristökysymyksiä katselevat uskoivat syvemmälle menevään integraatioon, ja olivat keskimäärin skeptisempiä ns. monitieteiselle tasolle jääviin hankkeisiin, kuin luonnontieteellisemmin suuntautuneet. Useimmat käytännöllisempien alojen edustajat (kunta-, järjestö- ja yrityssektori) pitivät laaja-alaista osaamista ja generalismia keskimäärin parempana koulutuspohjana kuin tutkimuksen näkökulmaa edustavat. Vaikka kaikki tutkimuspuolenkin edustajat kannattivat monialaista ymmärrystä, niin he painottivat sen lisäksi jotakin syvemmän osaamisen aluetta, jota sitten pitää osata integroida muualle. Jotkut heistä kyllä pitivät mahdollisena - joskin vaativana ja poikkeuksellisena - myös erikoistumista tieteiden välimaaston kysymyksiin, kun asiaa erikseen heiltä kysyttiin. 3. Tieteidenvälisyys yksilö- ja ryhmätasolla Yhtenä tieteidenvälisen käytännön ulottuvuutena otimme esiin kysymyksen siitä, toteutuuko se paremmin yksilö- vai ryhmätasolla. Aiemmin lähes kaikki olivat vastanneet ryhmänäkökulmasta, eli useimmilla se oli lähtöoletuksena. Tutkimuspuolen edustajat vastasivat melko yhdenmukaisesti, että (tieteidenvälinen) ympäristötutkimus on ryhmätutkimusta. He pitivät tieteidenvälistä tutkimusta tekeviä yksilöitä harvinaisina poikkeuksina. Joidenkin mielestä poikkitieteellisyyden olennainen piirre on nimenomaan kyky pystyä hedelmälliseen vuorovaikutukseen muiden tutkijoiden kanssa. Käytännöllisempien alojen edustajista muutama taas oli päinvastaista mieltä ja korosti voimakkaasti sitä, että juuri yksilötason tieteidenvälisyydelle olisi suuri yhteiskunnallinen tarve. Sellaisia ihmisiä, jotka todella yrittävät hallita perusteita sekä luonnon- että yhteiskuntatieteestä ja yhdistää niitä, on hyvin harvassa. Se on työlästä, koska siitä ei saa tieteellistä meriittiä eikä sellaisiin tutkimushankkeisiin saa rahoitusta päinvastaisista periaatteista huolimatta. He näkivät yksilönkin pystyvän tekemään poikkitieteellistä työtä, tai vähintään olemaan tieteidenvälisesti avoin - teki sitten tieteenalalla tutkimusta joka sivuaa muita aloja, tai sitten toimii käytännössä ja joutuu hakemaan apua muilta aloilta. Jotkut näkivät, että generalisti-asenteen ja tieteidenvälisen problematiikan tulisi näkyä myös opinnäytetöissä, niin gradussa kuin väitöskirjassakin, ja sitä pitäisi arvostaa tiedemaailmassa enemmän. Esitettiin myös, että poikkitieteellisyyteen pääsee kiinni helpoiten sillä, että tutustuu joko sopiviin henkilöihin tai sitten ryhmiin. Poikkitieteellisesti voi toimia joko itsenäisesti, osallistumalla johonkin ryhmään, tai sitten hyvän asiantuntijan opastuksella. Kun samaa aihetta lähestyttiin myöhemmin hieman toisesta näkökulmasta, niin vastaukset olivatkin yllättäen aiempaa myönteisempiä yksilötason tieteidenvälisyyden suhteen. Kysyimme, missä määrin ympäristökoulutuksessa pitäisi yhdistää luonnon-, yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä, ja onko yhden ihmisen tarpeellista hallita näitä kaikkia. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että jokainen ympäristöalan ihminen tarvitsee jossain määrin näitä kaikkia, sillä ympäristöalalla täytyy aina pyrkiä synteettiseen näkemykseen. Osa oli ehdottomasti tätä mieltä, mutta osa (erityisesti tutkimuspuolelta) tietyin varauksin: johonkin näistä täytyy keskittyä, tai täytyy osata rajata kiinnostavat poikkitieteelliset kysymyksenasettelut. 6

8 Sivistysyliopiston ideaa toiset pitivät ympäristökoulutuksen näkökulmasta hyvänä, toiset huonona. Eräs käytännön alan edustaja piti hyvin tärkeänä yleissivistystä, jotta pärjää keskustelussa, kun taas tutkimuspuolen edustaja totesi, että turhan laaja-alaisella koulutuksella "ei synny mitään muuta kun semmosta että voi keskustella sivistyneesti". 4. Koulutuksellisia näkökohtia Kysyimme haastateltavien näkemyksiä siitä, millä tavoin tieteidenväliseen synteesiin voitaisiin pyrkiä opetuksessa. Pidettiin tärkeänä, että opiskelijaa ei jätetä yksin tämän haastavan tehtävän kanssa, vaan laitoksella on selkeä linja, että siihen pyritään, ja kokonaisuus olisi mietitty. On hankalaa, jos opiskelija joutuu itse luomaan synteesin. Tueksi tarvitaan ryhmiä ja professori tai jokin muu kokenut henkilö laitokselle. a) Opettajan ja opiskelijan roolit Laaja-alaisen koulutuksen suunnittelu nähtiin vaikeaksi. Siihen tarvitaan eri alojen ihmisiä, joiden välinen yhteistyö on erittäin tärkeää. Koska yhden ihmisen on mahdoton hallita kaikkea riittävän syvällisesti opetuksen näkökulmasta, tulisi opettajien tehdä tieteidenvälistä yhteistyötä ja hahmottaa, mitä kokonaisuuden osia kursseilla tarvitaan. Tämän ryhmän tulee paneutua syvällisesti ko. kysymykseen, ja yrittää jatkuvasti löytää ongelmakohtia, miksi eri alojen/asioiden kohtaaminen ei tapahdu, tai minkä takia joku asia ei mene pidemmälle. Professorien haluttomuutta ryhtyä tähän vaativaan tehtävään toisaalta vihasteltiin, toisaalta ymmärrettiin. Vastuu synteesin tekemisestä ja tällaisen kokonaisuuden suunnittelusta nähtiin pääasiassa olevan opettajalla tai opettajaryhmällä - näin pitäisi olla, mutta useimmat uskoivat tehtävän jäävän opiskelijan omille harteille. Sitä pidettiin tavallaan resurssien tuhlauksena, jos jokainen opiskelija joutuu itse miettimään opintojensa sisällön, kun synteesin pystyisi rakentamaan suoraan opinto-ohjelmaankin. "On hullua, että yliopistolaitos ei ohjaa siihen [tieteidenvälisyyteen], vaan se on yksilön sinnikkyydestä kiinni--." Opettajan rooli nähtiin kaiken kaikkiaan moninaisena. Opettajan tulisi pystyä liikkumaan erilaisten näkemysten kentällä ja hankkimaan tarvittaessa ulkopuolista asiantuntemusta. Hänen tulisi kyetä antamaan teoreettista apua ja myös neuvoja siihen, mistä tietoja on saatavilla. Muutamat korostivat opettajan omaa kokemusta ja näkemystä tieteidenvälisestä työstä tai tutkimuksesta. Opettajien tulisi olla tarpeeksi hyviä omalla alallaan, että opetus olisi motivoivaa. Toisaalta myös opiskelijan vastuu monitieteisessä opiskelussa nähtiin kohtalaisen merkittävänä. Hänen tulisi olla itse aktiivinen, opiskella eri tieteenalojen perusteita ja lukea paljon. Yliopisto-opiskelussa opiskelijan vastuu opinnoistaan on aina merkittävä. Osa näki opettajan tällaisessa tilanteessa pikemminkin tietynlaisena tuutorina, joka ohjaa, tukee, neuvoo ja kannustaa opiskelijoita tieteidenväliseen opiskeluotteeseen. Opettajan ja opiskelijan välille pitäisi saada toimivaa keskustelua ja yhteistyötä. b) Teoreettisista lähtökohdista Useimpien mielestä olisi tärkeää, että opetuksessa pystyttäisiin antamaan jonkinlaisia teoreettisia valmiuksia tai metodiikkaa synteesien tekemiseen. Teoreettiset valmiudet nähtiin tärkeinä mm. jotta ei olisi "spesialistien pompoteltavissa". Hyvistä teoreettisista viitekehyksistä mainittiin kestävän kehityksen näkökulma, yhteiskunnan rakenteista tai instituutioista lähtevät viitekehykset, ympäristöorientoituneet taloustieteet, kompleksisuusanalyysi, systeemianalytiikka, biodiversiteettitematiikka, oletusverkostot, skenaariomenetelmät, ympäristövaikutusten arviointimenetelmät, tuoteorientoituneet strategiset työkalut, jne. c) Muista opetuskäytännöistä Tieteidenvälisistä opetuskäytännöistä toiset painottivat enemmän teoriaa, toiset käytännön harjoituksia ja todellisiin hankkeisiin osallistumista. Tähän ei vastaajan työpaikalla näyttänyt olevan erityisempää 7

9 vaikutusta, mutta sen sijaan luonnontieteellisen koulutustaustan omaavat tuntuivat olevan enemmän käytännön harjoitusten kannalla. Ehkäpä luonnontieteilijöillä on vähemmän teoreettista tuntumaa tieteidenvälisyyteen? Ihmistieteelliseen koulutukseen sisältynee enemmän tieteellisiin lähestymistapoihin ja eri näkökulmiin liittyvää problematiikkaa. Hyvänä opiskelutapana mainittiin jälleen ryhmätyöt ja eri alojen opiskelijoiden yhteiset kurssit. Useaan otteeseen mainittiin YVA-kurssit, joilla eri alojen opiskelijat ovat tehneet yhteistyötä konkreettisten hankkeiden parissa. Tehokkaina pidettiin käytännön harjoitustöitä, jotka olisi hyvin suunniteltu ja tavoitteet olisi mietitty. Myös seminaareihin olisi hyvä saada mukaan eri alojen asiantuntijoita. Sen sijaan useat kritisoivat "monitieteisiä" luentosarjoja, joissa eri alojen asiantuntijat esittävät toisistaan riippumatta oman näkökulmansa, ja kokonaisuus ei ole kenenkään vastuulla. Muita mainittuja menetelmiä olivat tulevaisuusverstaat, mielikuvakartat, kirjoittaminen. Tärkeää olisi oppia löytämään tietoa niiltä aloilta joista ei itse tiedä, kysymään muilta ja käyttämään erilaisia tietolähteitä ja aineistojen käsittelymenetelmiä, sekä seuraamaan relevantteja julkaisuja ja muita keskustelufoorumeja. Jos aikoo pysyä monien alojen tuntumassa, niin pitää lukea myös paljon, ja oppia luovimaan informaatiomassassa. Oppimateriaalina suositeltiin käytettäväksi esim. Euroopan ympäristökeskuksen tuoreita julkaisuja, joiden avulla syntyisi tarvittavaa kokonaiskuvaa. Erään haastateltavan mielestä ympäristöretoriikan ja -argumentoinnin tuntemus voisivat olla keskeisiä; ne keskittyvät siihen, miten näistä asioista puhutaan, minkälaista puhetta ja kirjoitusta niistä tuotetaan, miten niitä tutkitaan. Se nähtiin olennaisena myös tieteen piirissä. 5. Tieteidenvälisten osaajien kysyntä Esitetyistä kriittisistäkin näkemyksistä huolimatta tieteidenvälisyys laajassa merkityksessä (luonnon-, yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä yhdistävänä) nähtiin melkein joka taholla tarpeellisena. Kuntasektori oli tässä kaikkein positiivisimmalla kannalla; heille tämänkaltainen tieteidenvälisyys on useissa tehtävissä kaikista paras asiantuntemus. Pienissä kunnissa on käytännössä pakko olla monialainen, ja isommissakin kaupungeissa tarvitaan laaja-alaista osaamista. Kestävän kehityksen toimintaohjelmien rakentaminen ja ympäristövaikutusten arvioinnit mainittiin esimerkkeinä tällaista osaamista vaativista tehtävistä. Ympäristöhallinto muillakin tasoilla mainittiin keskeiseksi monialaisten osaajien tarvitsijaksi, joskin siellä tarvittaisiin enemmän myös ympäristötalouteen ja -oikeuteen syvällisemmin perehtyneitä ihmisiä. Järjestöjen edustajatkin pitivät laaja-alaista tieteidenvälisyyttä sopivana koulutustaustana tehtäviinsä. Tutkimuspuolella oli eniten hajontaa; osa ei nähnyt käyttöä generalisteille, mutta osan mielestä tutkimuksessakin sille on paikkansa. Teema III, Ympäristönsuojelutiede ympäristötieteiden kentässä Kolmantena pääteemana käsittelimme ympäristönsuojelutiedettä koskevia erityiskysymyksiä, joiden näimme liittyvän keskeisesti lähinnä meidän oppiaineeseemme, mutta ei välttämättä muihin ympäristötieteisiin. Ensin annoimme haastateltaville luettavaksi oppiaineemme määritelmän siinä muodossa, kuin se on uusimmassa opinto-oppaassa. Kaikilla oli myös ennestään enemmän tai vähemmän tietämystä ja kontakteja oppiaineeseemme. Jotkut olivat aikoinaan opiskelleet täällä, toiset opettaneet, ja osa tunsi muista syistä opetusta, tutkimusta tai henkilökuntaa täältä. Muutamat kiinnittivät huomiota oppiaineemme nimeen. "Suojelutieteen" eräs vastaaja näki tärkeänä ratkaisuna (mutta ilmeisesti ei niinkään positiivisena), koska se viittaa ennallaan säilyttämiseen. Kävi ilmi, että muutamat eivät pitäneet "ympäristönsuojelutiedettä" mitenkään osuvana nimenä. Sitä pidettiin toisaalta luonnottomana, toisaalta jopa vääränä. Erään vastaajan mukaan kaltaisemme oppiala ei ole tiede, koska tieteellä (merkityksessä science) viitataan tieteenalaan, ja oppiaineemme on pikemminkin kokoelma eri tieteenaloja, eikä määrity niiden kautta. Esim. "tutkimusta" muutamat pitivät oikeampana nimenä (englanninkielinen "studies" nähtiin juuri oikeana). Lisäksi jotkut tulkitsivat määritelmätekstin kompromissiksi, tai strategiseksi visioksi, jonka toteutuminen käytännössä on vaikeaa. Esitettiin myös 8

10 näkemys, että määritelmään sisältyy kehäpäätelmä ("ympäristönsuojelutiede tutkii ympäristönsuojelun perusteita"); tämä vahvisti vastaajan käsitystä siitä, että kyseessä ei ole mikään tiede (science). Joidenkin mielestä määritelmä oli kuitenkin erittäin hyvä ja tasapainoinen. Lähestymistapaa pidettiin jopa "oivallisena", tai "juuri sellaisena kuin pitääkin". 1. Ympäristösuojelutieteen asema Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut arvostella itse määritelmää, vaan arvioida sen pohjalta, miten tällainen kokonaisvaltaiseen ympäristöongelmien ymmärtämiseen tähtäävä ympäristönsuojelutiede sijoittuu ympäristötieteiden kentällä; onko sillä järkevä paikka siellä, mikä on sen rooli suhteessa muihin ympäristötieteisiin, ja mitkä ovat sen erikoispiirteet suhteessa niihin. Useimmat olivat sitä mieltä, että oppiaineellamme on ympäristötieteiden kentässä järkevä paikka, ja sille on ehdottomasti tarvetta. Ympäristöalan käytännön tehtävät kunnissa, hallinnossa ja konsulttipuolella edellyttävät nimenomaan tällaista lähestymistapaa ja osaamista. a) Generalistinen lähestymistapa Eniten huomiota kiinnitettiin generalismiin, joka nähtiin oppiaineemme olennaisena piirteenä. Useimmat käytännön alojen edustajat (kunta-, yritys- ja järjestösektori) pitivät generalisti-otetta hyvänä lähtökohtana. Tätä perusteltiin mm. seuraavilla seikoilla: Olennaista synteeseihin pyrkimisessä on ymmärtää, miten kussakin tilanteessa eri asiat liittyvät yhteen, eli esim. minkälaisia näkökulmia tarvitaan ja miten niitä yhdistellään. Monitieteisten tai uutta luovien tutkimushankkeiden vetäjinä tai koordinaattoreina tarvitaan taitoa yhdistää asioita. Muillakin tahoilla tarvitaan kokonaiskuvaa ja yhteen vetävää keskustelua. Generalistiseen lähestymistapaan esitettiin kuitenkin useita varauksia: Muutama katsoi tällaiseen määritelmään olevan sisäänrakennettuna sen vaaran, että liiallisen laajuuden takia menetetään syvyyttä. Mitä yleisempi oppiaineen määrittely on, sitä tärkeämmäksi tulee ongelmanratkaisukyky. Syvyyttä voisi siten saavuttaa myös käytännön (tutkimus)projektien kautta. Toinen ehdotettu keino riittävän syvyyden säilyttämiseksi oli voimakkaampi suuntautuminen tai oppialan painottaminen johonkin suuntaan (useimmat tutkimuksen edustajat). Laaja-alaiseen määritelmään nähtiin sisältyvän myös vaara, että se voi pitää sisällään melkein mitä tahansa. Ihmisillä on eri intressit, jotka eivät välttämättä liity toisiinsa, eikä pystytä määrittelemään mitään ydinalueita tai yhteistä linjaa. Lopputuloksena osastolla tehdään niitä asioita joista ihmiset sattuvat olemaan kiinnostuneita. Osaston täytyy vain sietää koko kirjo, mutta resurssien suuntamisessa pitäisi kuitenkin olla selkeä linja tai painopiste. Yhtenä vaihtoehtona nähtiin profiloituminen generalismiin tai alojen välimaastoon. Silloin siihen pitää panostaa erityisesti ja asettua sille tavoitetasolle, että pyrkii olemaan poikkitieteellinen, mutta säilyttää tietyn nöyryyden; ei voi olla yhtä hyvä asiantuntija erikoisaloilla kuin spesialistit. Eräät kunta- ja yrityssektorin edustajat uskoivat, että pelkällä generalismillakin voi pärjätä, ja rohkaisivat siihen. Tällaisella henkilöllä pitäisi kuitenkin olla käytännön näkemystä ja kokemusta, sekä uskoa ja asennetta generalismin puolesta. Tutkimuspuolen edustajat sen sijaan eivät uskoneet siihen, että suurelle määrälle pelkkiä generalisteja olisi käyttöä ainakaan tutkimustehtävissä. Hyvin rajattu määrä opiskelijoita, tai poikkeuksellisen kapasiteetin omaavat yksilöt, voisivat heidän mielestään erikoistua generalisteiksi, mutta oppiaineen yleisenä sapluunana sitä ei pidetty järkevänä. Jotkut taas pitivät generalistikoulutusta alemman tason suorittajien koulutusohjelmana, jonka jälkeen työelämässä opitaan jokin ala kunnolla, taikka jatkokoulutuksessa suuntaudutaan. Kuitenkin myös eräs tutkija esitti mielipiteen, että "se ei välttämättä ole ongelma se suuri yleisyys siinä opetuksessa ja tietynlainen hahmottomuus tai fokusoimattomuus. Mutta pitäisi silloin varmistaa se, että jossain vaiheessa -- että nyt on tämmönen kysymys, jostain mä haen joitain lähteitä, joihinkin teoreettisiin viitekehyksiin mä pyrin 9

11 ankkuroitumaan ja jollain menetelmillä mä pyrin lähteen liikkeelle.-- sisäänrakennettu myös tällanen ongelmanratkaisu." Ongelmallisena ennen kaikkea tutkimuspuolen edustajat näkivät sen, että generalistisesta koulutuksesta syntyy vain "pientä ripellystä", paljon sirpalemaista pikkutietoa. Oppiaineeseen pakataan paljon odotuksia, mutta niissä ei päästä tarpeeksi korkealle tasolle. He suosittelivat profiloitumista, varsinkin kun oppiaineemme resurssit ovat niin pienet. Moni toi esiin sen, että varsinkaan pieni oppiaine ei voi yksinään kouluttaa laaja-alaisia moniosaajia. Siihen tarvitaan eri alojen ja laitosten yhteistyötä, kansainvälistäkin yhteistyötä, ja suuria yksiköitä - esim. ympäristötieteellinen tiedekunta, jossa tulisi sisäistä monitieteisyyttä. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että sekä generalisteja että spesialisteja tarvitaan. Niiden keskinäisissä suhteissa nähtiin kuitenkin merkittäviä eroja; ennen kaikkea tutkimuspuolella ei nähty tarvetta generalisteille muuta kuin ryhmien vetäjinä tai muuten vähemmistönä, mutta hallinnossa, kunnissa, koulutuksessa ja konsulttitehtävissä niistä nähtiin nykyisin olevan puutetta. Näiden tahojen edustajat suosittelivat meidän oppiaineemme sijoittuvan generalistisimpaan päähän ympäristökoulutusta. b) Muita näkökohtia: tutkimus ja vaikuttaminen Usea haastateltava epäili, että koulutusohjelmamme ei tarjoa kovin hyviä tutkimuksellisia valmiuksia, mutta ammatillisia kylläkin. Muutama haastateltava esitti, että meidän oppiaineessamme tulisi panostaa nykyistä enemmän tutkimukseen, ennen kaikkea monitieteisen tutkijakoulutuksen vahvistamiseen. Eräs haastateltava toi myös esiin, että Helsingin yliopistossa ympäristöalalla ei toimi yhtään tutkijakoulua, ja sellaisia tarvittaisiin ehdottomasti. Jälleen tulivat esiin monitieteiset tutkimusryhmät, yhteistyö yliopistojen välillä sekä kansainväliset tutkimushankkeet. Jotkut näkivät olennaisena myös jonkinlaisen vaikuttamisen: voisimme pyrkiä viemään tutkimustietoa päättäjille, tai yrittää vaikuttaa myös muiden alojen opetussisältöön ja toimintapoihin. 2. Ongelmakeskeisyys lähtökohtana a) Tieteenalan määrittelyssä Kysyimme asiantuntijoiden näkemyksiä ongelmakeskeisyydestä tieteenalamme yhtenä lähtökohtana. Lähes kaikki pitivät sitä mielekkäänä ja olennaisena lähtökohtana. Ympäristötutkimus nähtiin usein jo määritelmällisesti ongelmakeskeisenä, koska juuri ympäristöongelmia ratkaisemaan koko tieteenala on syntynyt. Erään haastateltavan sanoin, monitieteisessä ympäristötutkimuksessa "se ei ole se tieteenala, joka on se paradigma, vaan se on se ongelma, jota eri tieteenalojen kautta pyritään lähestymään". Vain pari soraääntä esiintyi. Eräs tutkimustahon edustaja ei uskonut tällaisiin "oikoteihin" ja epäili, että ongelmakeskeinen lähestymistapa jää pinnalliseksi, eikä tarvittavaa teoriaa ja työkaluja opi sillä tavoin riittävästi. Ympäristöasioissa tarvitaan pikemminkin entistä syvällisempää tietoa, eikä perustieteestä saisi liikaa eriytyä, koska sitten kyseessä ei ole enää tutkimus vaan käytännön asioiden hoitaminen. Toinen kriittinen näkökulma liittyi samaan problematiikkaan. Kahden (käytännöllisten alojen edustajia) mielestä ei olisi syytä lähteä pelkkään insinöörimäiseen (negatiivisessa mielessä) ongelmanratkaisuun, koska siinä ei ole riittävästi luovuutta ja liikkumavaraa, ja koko kenttä näyttäytyy helposti yksittäisinä ongelmina, jotka voidaan pyyhkäistä pois kunhan vain keksitään joku ratkaisu. Ongelmat kytkeytyvät kuitenkin toisiinsa ja koko yhteiskuntaan. Yksi vaihtoehtoinen ehdotus oli sellainen, että sekä omasta tieteenalasta lähtevää ekologista ymmärrystä että ongelmakeskeistä lähestymistapaa olisi sopivassa suhteessa. Olisimme yksipuolisen ongelmakeskeisyyden sijaan "ymmärtämislähtöisiä", ja toimisimme ikään kuin ekologisen ymmärtämisen ja ongelman rajapinnalla, "luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen kipupisteissä", ja tuottaisimme näihin tilanteisiin ratkaisuja. 10

12 a) Opetuksessa ja tutkimuksessa Opetuksessa ongelmakeskeinen lähestymistapa nähtiin toteutuvan parhaiten käytännön esimerkkien kautta. Opiskelijan tulisi oppia näkemään, miltä alueilta tulee mitäkin ongelmia, ja miten ne liittyvät toisiinsa. Kaikki tieteenalat eivät tule joka ongelman kohdalla käyttöön; tulisi olla valmiudet rajata ongelmia ja keskittyä relevantteihin asioihin. Ongelmatiikkaa tulisi kartoittaa laajassa yhteistyössä yhteiskunnan ei toimialojen kanssa, ja identifioida relevantit ongelmat. Ongelmakeskeisyys edellyttää myös joustavuutta siirtyä. 3. Normatiivisuus Otimme erityiseen tarkasteluun myös normatiivisen ulottuvuuden ympäristötutkimuksessa. Kysyimme haastateltavien näkemyksiä normatiivisuudesta ja arvoista tieteenalaa määrittävinä tekijöinä, sekä niiden roolia opetuksessa ja tutkimuksessa. Kaikki olivat sitä mieltä, että ympäristöasioihin liittyy aina arvoulottuvuus, kuten kaikkeen muuhunkin. Arvot ohjaavat toimintaa, ja ne ovat erilaisissa toimenpideratkaisuissa aina mukana. Ne ovat oleellinen osa myös monitieteisyyttä, kun on kysymys laajoista ympäristökysymyksistä. Tärkeää olisi koko ajan tiedostaa se, että ollaan tekemisissä arvojen kanssa. Joidenkin mielestä oli ihan selvää, että ympäristönsuojelutieteen lähtökohta on normatiivinen, koska tavoitteenamme on pyrkiä parempaan ympäristöön ja ratkaista ympäristöongelmia. He suosittelivat vahvastikin lähtemistä ihmisten tavoitteenasetteluista ja tarpeista; ja yksikään yhteiskunnallinen tavoite ei ole ei-normatiivinen. Normatiivisuus voisi olla myös juuri se kenttä, jolla me olisimme vahvoja. a) Opetuksessa Opetuksessa tulisi auttaa ymmärtämään arvojen asema yhteiskunnassa ja niiden moninaisuus. Useat tähdensivät sitä, että arvokysymyksiä pyrittäisiin lähestymään systemaattisesti tieteen ja tutkimuksen keinoin. Ympäristöarvoja voidaan tarkastella eksplisiittisesti, ja erilaisia arvojärjestelmiä voidaan ja pitää lähestyä analyyttisesti, tutkimusongelmana. Olisi tärkeää ymmärtää ja oppia, miten eettisiä arvioita tehdään, sillä siihen on olemassa ihan selkeä järjestelmä. Erään mielestä tämä ja ympäristöetiikka muutenkin olisi olennaisempaa kuin turhan yleisen filosofian tms. "uskonnon" opettaminen. Jos arvokysymyksiin ei perehdy kunnolla, vaarana on sortuminen "keittiöfilosofiaan". Toinen arvoja ja normatiivisuutta koskeva harha ympäristöopetuksessa on se, että niiden huomioon ottamisen ajatellaan tarkoittavan, että sanotaan kuinka asioiden pitäisi olla. Tämä ei kuulu tieteen tehtäviin, vaan se tulee ymmärtää yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja jättää päättäjille. Ympäristöasiantuntija voi olla erilaisten näkemysten tulkki, ja auttaa tutkimustiedon viemistä päättäjille. b) Tutkimuksessa Moni arveli, että arvovapaata opetusta tai tutkimusta ei voi olla olemassakaan. Tutkimus vastaa aina jollakin tavalla tutkijan arvomaailmaa, ja sen lähtökohdissa on usein joitain yhteiskunnallisia tai henkilökohtaisia prioriteetteja, tarpeita tai arvoja. Nämä tulisi perustella ja niiden validiteettia tulisi pohtia. Täytyy pystyä perustelemaan valintansa ja sen normatiiviset ulottuvuudet, koska ne nousevat usein ympäristökysymyksissä esiin. Tärkeänä pidettiin arvojen tiedostamista ja arvokeskustelun läpinäkyvyyttä ja avoimuutta; arvokeskustelu ei sulkeudu samalla tavoin kuin esim. joku luonnontieteellisesti määrittynyt ongelma, joten se täytyy tuoda esille. Tästä huolimatta kaikki olivat sitä mieltä, että tieteen tulisi olla objektiivista siinä mielessä, että se noudattaa tieteellisesti hyväksyttyjä pelisääntöjä ja kriteerejä, pyrkii tarkastelemaan asioita analyyttisesti ja objektiivisesti ja täyttää tietyt totuudellisuuden vaatimukset. Tieteellisestä objektiivisuudesta esitettiin muutama hyvin vastakkainen mielipide. Erään vastauksen mukaan ojektiivisuus pitää itsestäänselvästi sisällään myös pyrkimyksen totuuteen. Toinen taas epäili, onko 11

13 tieteellinen totuus ollenkaan kiinnostava asia ympäristönsuojelun näkökulmasta: Jos perustieteet löytävät tieteellisen totuuden esim. tuhannen vuoden kuluttua, niin onko meillä ympäristöä enää olemassakaan koko maapallolla? Meidän täytyy koko ajan tehdä ratkaisuja ilman tieteellisiä totuuksia, ja nämä ratkaisut ovat käytännöllisiä kysymyksiä, ja perustuvat mm. arvoihin. Tästä näkökulmasta filosofian, retoriikan ja argumentoinnin tuntemus nähtiin hyvin tarpeellisina. 4. Mielipiteitä lehtoraatista Viimeisissä haastatteluissa kysyimme myös suoraan haastateltavien mielipiteitä lehtorin viran määrittelystä. Kysyessämme pitäisikö viran olla määräaikainen vai pysyvä, saimme kaksitahoisia vastauksia. Toisaalta eläkeviroissa on "ongelmansa, jos sinne jämähtää joku henkilö, joka ei nyt vaan oo optimaalisessa paikassa". Toisaalta pitkäjänteinen kehittämistyö vaatii pitkää määräaikaisuutta tai eläkevirkaa, ja pitkä virka houkuttelee parempia hakijoita. Haastateltavilla ei yleisesti ottaen ollut tietoa ympäristönsuojelutieteen laitoksen nykyhenkilöstön tarkasta rakenteesta, joten he varoivat esittämästä mielipidettä lehtorin osaamisalueesta. Muutama haastateltava otti silti varovasti kantaa laaja-alaisen määrittelyn puolesta. Hyvin tärkeänä pidettiin sitä, että uusi lehtori täydentäisi olemassaolevaa henkilöstökokonaisuutta; lehtorin tulisi "sopia tiimiin". Kyky tieteidenväliseen ryhmätyöskentelyyn nähtiin keskeisenä. Tiivistelmä ja johtopäätöksiä Haastatteluissa ilmeni selvästi, että monialaisuus niin tieteenalojen hallintana kuin muidenkin taitojen suhteen on ympäristöalalla olennaista. Muiden alojen lähtökohtien ymmärtäminen ja toisten työn arvostaminen on keskeinen taito, joka korostuu erityisesti ryhmätyöskentelyssä, jota ympäristöalan työ lähes aina on. Joustavuus, ongelmanratkaisukyky ja sosiaaliset taidot nähtiin usein varsinaisen substanssiosaamisen kanssa yhtä tärkeinä. Yllättävän monessa eri yhteydessä korostui ryhmätyön tärkeys. Lähes kaikki pitivät tiimityötä monitieteisellä alalla välttämättömänä niin tutkimustyössä kuin käytännön työtehtävissäkin. Yhteistyötä toivottaisiin nykyistä enemmän eri alojen opiskelijoiden ja tutkijoiden välillä, kuten myös yliopistojen välillä ja muiden instituutioiden kanssa. Lisäksi kansainväliseen yhteistyöhön nähtiin tarvittavan lisäpanostusta. Kyky toimia ryhmässä tai monialaisessa projektissa nähtiin taitona, joka vaatii harjaantumista ja opettelua, mielellään jo opiskeluaikana. Tällaisissa projekteissa pitää jokaisen pystyä toimimaan, ja lisäetua on siitä, jos osaa kytkeä asioita yhteen ja nähdä kokonaisuuksia - tällöin on paremmat edellytykset toimia myös ryhmän vetäjänä. Ympäristöalan opiskelijalla nähtiin olevan tehtävänään kaksi tärkeää valintaa: suuntautuuko tutkimukseen vai käytännön työelämään, ja valitseeko generalismin vai syventyykö johonkin erikoisalaan. Molempien valintojen kannattaa perustua vapaaehtoisuuteen, jotta kukin yksilö voisi suuntautua luontaisten kykyjensä ja kiinnostuksensa mukaan, koska motivaatio on tärkeä osa oppimista. Tutkimuksen ja käytännön työn nähtiin monessa vastauksessa olevan niin erilaisia tehtäviä ja vaativan niin erilaisia taitoja, että opiskelijan olisi järkevää päättää hyvissä ajoin, kumpaan haluaa suuntautua. Toisaalta tässä tuli esiin myös joustavuuden tarve ja kyky sopeutua toisenlaisiinkin tehtäviin, mikäli esim. ura tutkijana ei urkenekaan. Tutkimukseen suuntautuvien olisi varminta syventyä johonkin ympäristötutkimuksen erityisalaan, ongelma-alueeseen tai menetelmään, vaikka muutama olikin sitä mieltä, että myös siellä tarvitaan jonkin verran generalisteja. Myös valinta generalismin ja spesialismin välillä on siinä mielessä syytä tehdä, että opintoihin saataisiin suunnitelmallisuutta. Generalismikin on valinta, ja siihen pitää profiloitua siinä missä spesialismiinkin, jotta tuloksena ei olisi "pientä ripellystä" vaan harkittu kokonaisuus. Generalistinen, holistinen tai tieteidenvälinen lähestymistapa ja toisaalta spesiaalitieto tai syventyminen johonkin erityisalaan olivat haastattelujen perusteella keskimäärin tasavahvoilla. Molempien kysyntä nähtiin kasvavana. Vastausten hajonta tässä suhteessa oli suurta: osa painotti vain toista, osa toista, ja muutama 12

14 uskoi molempia tarvittavan. Molemmissa lähestymistavoissa korostettiin ryhmätyövalmiuksia ja profiloitumista. Ympäristönsuojelutieteen kokonaisvaltaisen opiskeluotteen nähtiin muutamaa poikkeavaa mielipidettä lukuunottamatta antavan hyvät valmiudet toimia ammatillisissa ympäristöalan tehtävissä. Joidenkin mielestä meidän tulisikin keskittyä juuri ammatillisten valmiuksien antamiseen. Valtaosa kuitenkin esitti, että meidän tulisi panostaa tutkimukseen nykyistä enemmän ja keskittyä opiskelijoiden tutkimuksellisten valmiuksien parantamiseen. Tähän tarvittaisiin ennen kaikkea tutkijakouluja ja monitieteisiä tutkimusryhmiä. 13