Mistä koti huostaanotetulle

Transkriptio

1 Mistä koti huostaanotetulle lapselle? 33596_TutkJulk_73.indd

2 Riitta Laakso Mistä koti huostaanotetulle lapselle? kaks kunnallisalan kehittämissäätiö 33596_TutkJulk_73.indd

3 Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu nro 73 Pole-Kuntatieto Oy ja Riitta Laakso Vammalan Kirjapaino Oy, Sastamala 2013 ISBN (pdf) ISSN _TutkJulk_73.indd

4 Sisällys ESIPUHE... 7 TIIVISTELMÄ JOHDANTO SIJAISHUOLTO JA SIJAISHUOLTOPAIKAN VALINTA SIJAISHUOLTOPAIKAN VALINTA LASTEN- SUOJELUN PÄÄTÖKSENTEKONA Lastensuojelun päätöksenteon erityispiirteet Sijaishuoltopaikan valinta SIJAISHUOLTOPAIKAN VALINTAA TUTKIMASSA Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset Tutkimusmetodina puhelinhaastattelu ja fokusryhmähaastattelu Tutkimuksen aineisto, aineistonkeruun toteuttaminen ja aineiston analysointi Tutkimuksen etiikka SIJAISHUOLTOPAIKAN VALINTA KUNTA- TASON LAPSIPOLIITTISENA KYSYMYKSENÄ _TutkJulk_73.indd

5 5.1 Kuntien linjaukset Sijaishuoltopaikan valinnan organisointitavat Yhteenveto LAPSIKOHTAINEN PÄÄTÖKSENTEKO Päätöksenteon vaiheet ja polut Lapsen tarpeiden arviointi ja sijaishuoltomuodon valinta Kysymys lapsikohtaisesta tiedosta ja tiedontuottamisesta Sijaishuoltopaikan valinta Yhteenveto LAPSEN EDUN TOTEUTUMINEN JA KRIITTISET PISTEET Miten arvioida lapsen edun toteutumista? Lapsen edun toteutuminen sijaishuoltopaikan valinnassa Lapsen etuun ja sijaishuoltopaikan valintaa ohjaaviin linjauksiin liittyvät jännitteet Se on pitkä aika lapselle Miten voi oikeasti tietää, miten lasta kohdellaan sijaishuoltopaikassa? Yhteenveto JOHTOPÄÄTÖKSET KEHITTÄMISEHDOTUKSET LÄHTEET _TutkJulk_73.indd

6 Esipuhe Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten huostaanotetulle lapselle valitaan sijaishuoltopaikka. Tilanteessa, jossa lapsen hyvinvoinnin on arvioitu vakavasti vaarantuvan ja valmistellaan lapsen huostaanottoa, valmistellaan samanaikaisesti päätöstä lapsen sijaishuoltopaikasta. Kyse on lastensuojelun päätöksenteosta, jossa kunkin lapsen yksilöllinen tilanne huomioonottaen lapselle pyritään löytämään hänen tarpeisiinsa parhaiten sopiva sijaishuoltopaikka. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten tämä päätöksenteko tapahtuu ja miten lapsen etu päätöksenteossa toteutuu. Suomen sijaishuoltopalvelut ovat moninaisia, kuten myös huostaanotettujen lasten elämäntilanteet ja huostaanottoon johtaneet syyt. Lapsi voidaan sijoittaa perhehoitoon, ammatilliseen perhekotiin tai lastensuojelulaitokseen. Perhehoidossa sijaisvanhemmat hoitavat lasta omassa kodissaan. Sijaisvanhemmiksi ryhtyviltä ei edellytetä ammatillista koulutusta, mutta he käyvät sijaisperhevalmennuksen. Sijaisvanhempien kanssa tehdään toimeksiantosopimus. He eivät ole palkkatyösuhteessa kuntaan tai tarjoa sijaishuoltopalveluja yrittäjinä. Ammatilliset perhekodit asettuvat laitosten ja perhehoidon välille. Ammatillisten perhekotien ideana on tarjota lapselle kodinomainen kasvuympäristö, jossa on ammatillista osaamista. Ammatillinen perhekotitoiminta _TutkJulk_73.indd

7 edellyttää, että toisella perhekotivanhemmista on vähintään opistotason ammatillinen tutkinto ja aluehallintoviranomaiselta saatu lupa perhekotitoimintaan. Lastensuojelulaitokset eroavat toinen toisistaan toimintaideologioiltaan, käytännöiltään, kooltaan ja tiloiltaan. Ne voivat olla vastaanottoyksikköjä, arviointiyksikköjä, pienryhmäkoteja, perhetukikeskuksia, nuorisokoteja tai koulukoteja. Tutkimusta on rahoittanut Kunnallisalan kehittämissäätiö, ja tutkimus on toteutettu Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä, sosiaalityön oppiaineessa. Kiitokset Kunnallisalan kehittämissäätiölle tutkimuksen rahoittamisesta ja tutkimuksen julkaisemisesta. Hankkeen tutkijana on koko tutkimuksen ajan toiminut YTT Riitta Laakso ja vastuullisena tutkijana professori Tarja Pösö. Sosiaalityön opiskelija Miina Kaartinen suoritti tutkimushankkeessa sosiaalityön opintoihin kuuluvan harjoittelun ja oli mukana tekemässä puhelinhaastatteluja sekä keräämässä aineistoa kuntien lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmista. Tutkijana minulle on ollut ensiarvoisen tärkeää se tuki ja kiinnostus, jota tutkimuksen teon eri vaiheissa olen saanut Tarja Pösöltä ja tutkimuksen ohjausryhmältä. Ohjausryhmään ovat kuuluneet Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Tarja Heino, Lastensuojelun Keskusliiton ohjelmajohtaja Hanna Heinonen sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö Mikko Oranen. Kiitokset Tarjalle ja ohjausryhmän jäsenille tuesta ja kiinnostavista keskusteluista! Tutkimuksen toteuttamien ei olisi ollut mahdollista ilman kuntien lastensuojelun toimijoiden panosta. Nopeasti muuttuvien työtilanteiden keskellä he olivat valmiit etsimään aikaa osallistuakseen tutkimukseen sekä järjestämään ryhmähaastatteluja varten sopivat tilat. Kiinnostuksenne aihetta kohtaan on ollut sydäntä lämmittävää ja saanut minut tutkijana vakuuttuneeksi siitä, miten merkittävää sijaishuoltoon liittyvien aiheiden tutkiminen on jatkossakin. Lämpimät kiitokset kaikille tutkimukseen osallistuneille lastensuojelun ammattilaisille! Lahdessa Riitta Laakso _TutkJulk_73.indd

8 Tiivistelmä Tutkimuksessa huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valintaa tarkastellaan sekä kuntatason lastensuojelupoliittisena kysymyksenä että lapsikohtaisena päätöksentekona. Tutkimus toteutettiin puhelinhaastatteluina (49) ja fokusryhmähaastatteluina (5). Kyse oli asiantuntijahaastatteluista. Asiantuntijat ovat kuntien lastensuojelun sosiaalityön johtavassa asemassa toimivia sekä lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Haastattelujen lisäksi aineistoon kuuluvat otoskuntien lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmat. Tutkimuksessa sijaishuoltopaikan valinta näyttäytyy yksilöllisenä ja tapauskohtaisena räätälöintinä, päätöksentekona, jossa tasapainoillaan lasten ja lasten vanhempien toiveiden, eri ammattilaisten näkemysten, kuntien virallisten ja epävirallisten linjausten sekä palveluntuottajien laatimien asiakasprofiilien ja sijaisperheiden toiveiden välillä. Lapsen edun arvioitiin toteutuvan nykyisissä sijaishuoltopaikan valintakäytännöissä pääsääntöisesti hyvin. Lapsen edun kannalta ongelmallisena pidettiin päätöksentekoon kuluvaa aikaa ja sitä, ettei lapselle löydy hänen tarpeitaan vastaavaa paikkaa. Sijaishuoltopalvelujen yksityistyminen ja monimuotoistuminen ei ole ratkaissut palvelujen kohdentumattomuuden ongelmaa. Sijaishuoltopaikan löytäminen on vaikeaa etenkin vaikeasti vammaiselle lapselle, vakavasti päihdeongelmaiselle tai mielenterveysongelmaiselle nuorelle _TutkJulk_73.indd

9 Huostaanotetut lapset ovat varsin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, missä määrin sijaishuoltopaikan valinta voidaan tehdä lapsen tarpeiden mukaan. Sijaishuoltopalvelujen alueellisen tarjonnan lisäksi kunnat eroavat sen suhteen, miten paljon taloudelliset tekijät, palvelujen hankintakäytännöt ja kilpailutuksessa tehdyt luokittelut erityispalveluihin ja ns. tavallisiin palveluihin sekä kunnan omien laitosten ensisijaisuus-periaate määrittelevät yksittäisen lapsen sijaishuoltopaikan valintaa _TutkJulk_73.indd

10 1 Johdanto Tutkimuksen tavoitteena on kuntien nykyisiä organisointitapoja, linjauksia ja lapsikohtaista päätöksentekoa tarkastelemalla tuottaa tietoa, jonka pohjalta kunnissa voidaan jatkossa kehittää sijaishuoltopaikan valinnan organisointia sekä lapsikohtaista päätöksentekoa niin, että se entistä paremmin vastaa huostaanotetun lapsen tarpeisiin. Lastensuojelulaki määrittelee sijaishuoltopaikan valinnan yleiset periaatteet, mutta periaatteiden käytännön toteuttaminen on kuntien vastuulla. Lastensuojelulain (LSL 413/2007, 49 ) mukaan lapsen sijaishuollolla tarkoitetaan huostaanotetun, kiireellisesti sijoitetun tai hallinto-oikeuden väliaikaismääräyksen nojalla sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Saman pykälän mukaisesti lapsen sijaishuolto voidaan järjestää perhehoitona, laitoshuoltona taikka muulla lapsen tarpeiden edellyttämällä tavalla. Lapsi voidaan sijoittaa väliaikaisesti myös vanhempansa tai muun huoltajansa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi silloin, kun valmistellaan lapsen kotiin palaamista kodin ulkopuolisen sijoituksen jälkeen. Lastensuojelulaki velvoittaa kunnan lastensuojeluviranomaisia ryhtymään lastensuojelutoimenpiteisiin, jos puutteet lapsen huolenpidossa ja muut kasvuolosuhteet uhkaavat vaarantua tai vakavasti vaarantua tai jos lapsi itse omalla käyttäytymisellään vaarantaa tai vakavasti vaarantaa omaa _TutkJulk_73.indd

11 terveyttään tai kehitystään. Tämän lisäksi laki edellyttää, että lapsen huostaanoton ja sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaisia. (LSL 413/2007, 40.) Suomessa ei ole aikaisempaa tutkimustietoa huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valinnasta. Lastensuojelutilaston mukaan Suomessa oli vuoden 2011 lopussa huostaanotettuna lasta. Huostaanotettuina olleiden lasten määrä kasvoi edellisestä vuodesta 262 lapsella. Kaikkiaan kodin ulkopuolelle oli vuonna 2011 sijoitettuna lasta ja nuorta. (Lastensuojelu 2011.) Tutkimuksen aiheena sijaishuoltopaikan valinta koskettaa varsin monia lapsia ja nuoria ja kuten Tarja Heino (2009b, 46) kirjoittaa, huostaanotettujen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osalta, on kyse erityisestä lapsuudesta ja samalla erityisestä yhteiskunnallisesta vastuusta. Tutkimuksen ajankohtaisuutta korostaa vuoden 2012 alussa voimaan tullut lainsäädännön muutos, joka painottaa perhehoidon ensisijaisuutta suhteessa laitossijoituksiin (LSL 413/2007). Suomessa on perhehoitopainotteisuuden rinnalla virinnyt keskustelu adoption käytöstä lastensuojelutoimenpiteenä. Adoptiota voitaisiin käyttää vaihtoehtona silloin, kun kyse on lapsen pitkäaikaiseksi arvioidusta sijoituksesta. Puhutaankin ns. avoimesta adoptiosta. Nämä keskustelut ja lain linjaukset kertovat lastensuojelupolitiikassa tapahtuneista muutoksista. Ne herättävät kysymyksen siitä, miten valintoja eri sijaishuoltomuotojen välillä tehdään ja miten eri sijaishuoltomuotoja arvotetaan suhteessa lapsen etuun. Sijaishuoltopaikan valintaa voidaan pitää tärkeänä tutkimuksen aiheena myös siksi, että lastensuojelun sijaishuollossa on tapahtunut merkittäviä rakenteellisia muutoksia 1990-luvulta lähtien. Kuntien ja järjestöjen ylläpitämien laitosten rinnalle ovat tulleet yksityiset sijaishuoltopalvelujen tar joajat. Lastensuojelun laitoshuollon toimipaikoista jo 84 prosenttia on muiden kuin julkisten ylläpitämiä, ja juuri lastensuojelun sijaishuollon laitospalvelut ovat yksityistyneet eniten verrattuna muihin sosiaalisektorin laitospalveluihin (Heino 2009a, 205). Yksityistymisen myötä sijaishuoltopalveluissa näkyy pyrkimys erikoistumiseen ja palvelujen tuotteistamiseen asiakasprofiilien mukaisesti. Sen selvittäminen, millaisesta toimintaideologiasta, toimintakäytännöistä tai erikoistumisesta eri sijaishuoltopalveluissa on kyse, ei ole yksinkertaista. On myös esitetty kriittisiä pohdintoja siitä, määritteleekö tarve vai palvelujen tarjonta sijaishuoltopalvelujen käyttöä (Hiilamo _TutkJulk_73.indd

12 & Kangas 2010, 489) sekä esitetty arvioita, että sijaishuoltopaikan valinta voi perustua enemmän sattumaan kuin lapsen tarpeisiin (Puustinen- Korhonen & Pösö 2010, 22; Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 2012). Sijaishuoltopalvelujen tuottamisessa tapahtuneet muutokset sekä esitetyt kriittiset arviot herättävät kysymyksen siitä, miten kunnat ovat vastanneet sijaishuoltopaikan valintaa koskeviin haasteisiin. Sijaishuoltopalvelujen tuottamisessa tapahtuneiden muutosten, markkinaistumisen tai kilpailutuksen seurauksista tai vaikutuksista lapsen edun toteutumiseen ja yleensä sijoittamisen käytäntöihin ei Suomessa ole tutkittu. Kaikesta näistä muutoksista ja niihin liittyvistä haasteista huolimatta meillä on vain vähän tietoa siitä, miten sijaishuollon valinnat on organisoitu kunnissa ja miten huostaanotetun lapsen kodin ulkopuolelle sijoittamiseen liittyviä valintoja tehdään. Millä perusteella lapsi sijoitetaan sijaisperheeseen, ammatilliseen perhekotiin tai tiettyyn lastensuojelulaitokseen? Miten lapsen etua ja tarpeita määritellään? Millaisen tiedon perusteella tehdään lapsen etua koskevia tulkintoja tai valintoja eri sijaishuoltovaihtoehtojen välillä? Lastensuojelun sijaishuollossa tapahtuneiden rakenteellisten ja lastensuojelupoliittisten muutosten vuoksi sekä huostaanotettujen lasten erityisen lapsuuden ja siihen liittyvän yhteiskunnallisen velvoitteen vuoksi näihin kysymyksiin vastaamista pidetään tässä tutkimuksessa tärkeänä ja ajankohtaisena _TutkJulk_73.indd

13 2 Sijaishuolto ja sijaishuoltopaikan valinta Lastensuojelulain käsitteet sijaishuolto, kodin ulkopuolelle sijoittaminen ja sijaishuoltopaikka kuvaavat vain vähän sitä, mitä noiden sanojen taakse kätkeytyy. Englannin kielessä on käsite substitute home, joka tarkoittaa korvaavaa kotia. Sitä kuulee suomalaisessa keskustelussa käytettävän enää harvoin. Käsite korvaava koti viittaa johonkin varsin henkilökohtaiseen, arkiseen elinympäristöön ja läheisiin ihmissuhteisiin. Sijaishuollossa on kyse lastensuojelun viimesijaiseksi ajatellusta toimenpiteestä, vahvasta puuttumisesta lapsen ja perheen elämään, mutta samalla varsin intiimistä ja henkilökohtaisesta eletystä elämästä, lapsuudesta, joka on samanaikaisesti sekä tavallista että erityistä (Laakso 2009; Eronen 2012). Lapsen huostaanoton ja kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt ovat yksilöllisiä ja moninaisia. Pienten lasten kohdalla huostaanoton syyt liittyvät useimmiten vanhempien päihdeongelmiin tai mielenterveysongelmiin, riittämättömäksi arvioituun vanhemmuuteen sekä perheen sisäisiin ristiriitoihin ja perheväkivaltaan. Yli 12-vuotiaiden lasten osalta huostaanoton syynä on usein myös lapseen ja lapsen käyttäytymiseen liittyvät tekijät: rajattomuudeksi tulkittu käyttäytyminen ja nuoren vakava päihdeongelma tai mielenterveysongelma. (Hiitola 2008, 14; Myllärniemi 2006, ) _TutkJulk_73.indd

14 Huostaanoton perusteena on harvoin jokin yksittäinen syy. Kuten Tarja Pösö (2010, 330) kirjoittaa, huostaanotettujen lasten ja perheiden tilanteissa on usein kyse ongelmien kimpusta, mutta ei niinkään moniongelmaisuudesta ongelmien lukumäärällä mitattuna vaan ongelmien kietoutumisesta toinen toisiinsa. Lasten haavoittavista elämäntilanteista ja ongelmista huolimatta huostaanotetuista lapsista ja nuorista puhuttaessa on tärkeää muistaa, että myös he ovat lapsia ja nuoria, jotka kaipaavat hyväksyntää, läheisyyttä ja omien vahvuuksiensa huomioonottamista. Vuonna 2011 ensimmäistä kertaa joko kiireellisesti sijoitettuna tai huostaanotettuna oli yhteensä lasta. Heille kaikille etsittiin ja valittiin vuoden aikana sijaishuoltopaikkaa. Suurimmalle osalle etsittiin ja valittiin kiireellisen sijoituksen aikaista sijaishuoltopaikkaa. Lapsia, jotka olivat viime vuonna ensimmäistä kertaa huostaanotettuina ja joiden kohdalla oli kyse joko lyhyeksi tai pidemmäksi arvioidun huostaanoton aikaisen sijaishuoltopaikan valinnasta, oli yhteensä 408. Kiireellisiä sijoituksia tehtiin eniten vuotiaiden kohdalla. Ensimmäistä kertaa huostaanotettuina oli enemmän vuotiaiden ja vuotiaiden ikäryhmään kuuluvia nuoria kuin 0 2-vuotiaiden ja 3 6-vuotiaiden ikäryhmään kuuluvia lapsia. Taulukko 1. Ensimmäistä kertaa huostaanotettujen tai ensimmäistä kertaa kiireellisesti sijoitettujen lasten lukumäärät ikäryhmittäin vuonna 2011 (Lastensuojelu SVT. THL) 0 2 v. 3 6 v v v v. Yhteensä % Kiireellinen sijoitus Huostaanotto Tahdonvastainen huostaanotto Yhteensä Taulukossa näkyvät myös tahdonvastaiset huostaanotot. Suurin osa huostaanotoista on ns. vapaaehtoisia. Silloin kun huostaanotto on vapaaehtoinen, sekä huostaanoton että sijaishuoltopaikan valintaa koskevan päätöksen valmistelee lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ja päätöksen vah _TutkJulk_73.indd

15 vistaa kunnan johtava lastensuojelun viranomainen. Tahdonvastaisesta huostaanotosta on kyse, kun lapsen huoltaja tai 12 vuotta täyttänyt lapsi itse vastustaa huostaanottoa tai sijaishuoltopaikan valintaa. Tällöin päätöksenteko asiassa siirtyy kunnan johtavan viranhaltijan hakemuksesta hallintooikeuden päätettäväksi lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä valmisteltua asian. (LSL 413/2007,43.) Sijaishuoltopaikan valintaa ohjaa valtakunnan tasolla lastensuojelulaki. Koko lain keskeinen ja samalla myös sijaishuoltopaikan valintaa ohjaava periaate on lapsen etu. Sijaishuoltopaikan valinnan kannalta lastensuojelulakiin tehtiin vuoden 2012 alussa voimaan tullut merkittävä muutos (kursivoitu teksti), jonka mukaan sijaishuoltopaikan valinnassa tulee kiinnittää erityistä huomiota huostaanoton perusteisiin ja lapsen tarpeisiin sekä lapsen sisarussuhteiden ja muiden läheisten ihmis-suhteiden ylläpitämiseen ja hoidon jatkuvuuteen. Lisäksi tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon lapsen kielellinen, kulttuurinen sekä uskonnollinen tausta. Laitoshuoltoa järjestetään, jos lapsen sijaishuoltoa ei voida järjestää lapsen edun mukaisesti riittävien tukitoimien avulla perhehoidossa tai muualla. (LSL 413/2007, 50 ) Ensimmäistä kertaa Suomen lastensuojelun lainsäädäntöön on nyt kirjattu perhehoidon ensisijaisuus laitoshoitoon verrattuna. Lainmuutosta on perusteltu sillä, että Suomen sijaishuolto on laitospainotteinen ja perhehoitosijoitusten määrä on pysynyt lähes ennallaan perhehoidon lisäämiseen kohdistuneista pyrkimyksistä huolimatta. Lisäksi perusteluna on esitetty, että sijaisperheellä on laitosta paremmat mahdollisuudet tarjota lapselle pysyvät ihmissuhteet ja se on kuntatalouden kannalta taloudellisesti edullisempi vaihtoehto (HE 331/2010.) Suomea onkin useissa eri yhteyksissä pidetty sijaishuoltopaikan valintojen osalta laitospainotteisena lastensuojelumaana. Näin varsinkin silloin, kun sijoittamisen valintoja on verrattu Yhdysvaltoihin, Englantiin tai Norjaan, joissa suurin osa lapsista sijoitetaan sijaisperheisiin ja adoptio on yksi lastensuojelun vaihtoehdoista. Jos Suomea sen sijaan verrataan Tanskaan tai Saksaan, Suomi ei eroa merkittävästi eri sijaishuoltomuotojen käytössä. (Gilbert, Parton & Skivenes 2011; Petrien et al ) _TutkJulk_73.indd

16 Vuoden 2011 lopussa kaikista Suomessa huostassa olleista lapsista 49 prosenttia oli sijoitettuna perhehoitoon. Kaikista perhehoitoon sijoitetuista puolestaan 9,2 prosenttia oli sijoitettu sukulais- tai läheisperheisiin. Ammatillisiin perhekoteihin oli sijoitettuna 19 prosenttia ja lastensuojelulaitoksiin 28 prosenttia. (Lastensuojelu 2011.) Muutoksia on tapahtunut lähinnä ammatillisiin perhekoteihin sijoittamisessa. Huostaanotettujen lasten määrä ja suhteellinen osuus ammatillisissa perhekodeissa on kahdesta edellisestä vuodesta vähentynyt, vuoden 2009 lopun 21 prosentista vuoden 2011 lopun 19 prosenttiin. Sijaisperheisiin sijoittamisessa ei ole edellisten vuosien aikana tapahtunut merkittävää muutosta, sillä perhehoidon osuus on ollut vuodesta 2009 lähtien 49 prosenttia kaikista huostaanotetuista lapsista. (Lastensuojelu 2009; Lastensuojelu 2010; Lastensuojelu 2011.) Perhehoitopainotteisuuden ohella hallituksen esityksessä eduskunnalle (HE 331/2010) korostetaan huostaanoton perusteiden ja huostaanoton tarpeesta johtuvien lapsen fyysisten, psyykkisten, emotionaalisten ja sosiaalisten tuen tarpeiden huomioonottamista eri sijaishuoltovaihtoehtoja punnittaessa. Esityksessä tukeudutaan kiintymyssuhdeteoriaan ja todetaan, että jos lapselta puuttuu pysyvä ja läheinen kiintymyssuhde, lapsen tarpeisiin voitaisiin todennäköisesti vastata parhaiten perhehoidossa. Toisaalta esityksessä mainitaan erityistä ammatillista osaamista tarvitsevat lapset, jotka on otettu huostaan esimerkiksi vakavan päihdekierteen katkaisemiseksi. Tällöin valittavan sijaishuoltopaikan tulee olla sellainen, että se pystyy vastaamaan erityisesti tähän lapsen ongelmaan. (HE 331/2010.) Lapsen kielellinen ja kulttuurinen tausta sekä uskonto tulee ottaa myös huomioon, mutta lain muotoilu ei ole kovin painokas, vaan ilmaisuna on mahdollisuuksien mukaan. Sijaishuoltomuotojen valinnassa ja käytössä on suuria alueellisia ja kuntakohtaisia eroja. Uusimman valtakunnallisen lastensuojelutilaston mukaan Pohjois-Pohjanmaalla huostaanotetuista lapsista 62 prosenttia on perhehoidossa, kun vastaava luku Varsinais-Suomessa on vain 39 prosenttia _TutkJulk_73.indd

17 100 % 90 % Laitoshuolto 80 % 70 % 60 % Ammatillinen perhekotihoito 50 % 40 % Perhehoito 30 % 20 % 10 % Muu 0 % Kuvio 1. Huostassa olleet lapset sijoitusmuodon mukaan maakunnittain (N = 8 964) (Lastensuojelu SVT.THL.). Alueellista eroa ei selitä kuntien koko, sillä sijaishuoltopaikan valintoja koskeva ero näkyy myös vertailtaessa kuutta Suomen suurinta kaupunkia. Erot tulevat selvästi esiin kuntien laatimasta tilastosta, josta ilmenee, miten hoitovuorokaudet ovat jakautuneet eri sijaishuoltomuotojen välillä. Tampereella ja Oulussa lapsia sijoitetaan muita isoja kaupunkeja yleisemmin sijaisperheisiin. Vuonna 2011 sijaisperhehoidon osuus hoitovuorokausissa oli Oulussa 75,6 prosenttia, Tampereella 55,4 prosenttia, kun vastaava luku Turussa oli 33,3 prosenttia ja Espoossa 33,8 prosenttia. Kuvio _TutkJulk_73.indd

18 Kuvio 1. Kuvio 2 Kuvio 2. Sijoitusmuotojen osuus sijoitusten hoitovuorokausista Kuusikko-kunnissa vuonna 2011 (Ahlgren-Leinvuo 2012, 19). Kuviosta 2 ilmenee myös kuntien omien laitosten ja ostopalvelulaitosten käyttöön liittyvät erot. Kunnallisia omia laitoksia käytetään suurimmista kaupungeista eniten Helsingissä ja Turussa. Sen sijaan Vantaan sijoitusten hoitovuorokausista lähes puolet eli 42,5 prosenttia on ostopalvelulaitoksissa. Espoo eroaa puolestaan muista suurista kaupungeista siten, että siellä käytetään muita yleisemmin ammatillisia perhekoteja. Sijaishuoltopaikan valintaan näyttäisi siis liittyvän alueellisten erojen lisäksi kuntakohtaisia eroja, joiden voi tulkita viestivän kuntien lapsipoliittisiin linjauksiin liittyvistä eroista; linjauksista, jotka liittyvät sekä siihen, miten kunnassa painotetaan ja arvotetaan eri sijaishuoltomuotoja ja siihen miten tärkeänä nähdään kunnan omien laitospalvelujen tuottaminen. Sijaishuoltopaikan valinnoilla on vaikutusta myös kuntatalouteen. Kuuden Suomen suurimman kaupungin kokoama lastensuojelutilasto osoittaa, että suurin osa lastensuojelun kustannuksista syntyy lasten sijoituksista. Sijoitusten osuus kaikista lastensuojelun kustannuksista vaihteli vuonna _TutkJulk_73.indd

19 Turun noin 85 prosentista Oulun vajaaseen 70 prosenttiin. Euromääräisinä sijoitusten kustannukset esimerkiksi Espoossa olivat noin euroa, joista perhehoidon kustannukset olivat noin euroa. Kunnissa onkin meneillään muutos, jolla pyritään vähentämään laitossijoituksia ja lisäämään perhehoitoa. (Ahlgren-Leinvuo 2012, 11.) Koska valtakunnallinen tarkempi ohjeistus puuttuu jokainen kunta hoitaa sijaishuoltopalvelujen järjestämisen ja sijaishuoltopaikan valinnan organisoinnin kukin omalla tavallaan. Kunnat ostavat sijaishuollon palveluita yksityisten yritysten ohella pääasiassa järjestöiltä. Kuntaliitto (Holma 2009) on esittänyt neljä sijaishuoltopalvelujen hankintaan liittyvää laatutekijää: 1) Suunnitelmalliset hankintatavat luovat perustan pitkäjänteiselle palvelutoiminnalle ja varmistavat lastensuojelun toteutumisen lapsen kannalta myönteisesti. 2) Hankinnassa tulee palveluntuottajan valinnan perustua kriteereihin, jotka varmistavat lapselle parhaan palvelun. 3) Sopimuspolitiikan tulee olla pitkäjänteiseen yhteistyöhön kannustavaa ja kestävää. 4) Toiminnan valvonnan ja arvioinnin tulee perustua yhteistyöhön ja hyödyntää lastensuojelun kehittämistä. Siitä, miten nämä laatukriteerit toteutuvat käytännössä, on vain viitteellistä tietoa. Kuntaliiton (Vettenranta, Holma & Rousu 2008, 10) selvityksessä tuli esille, että sijaishuoltopaikan valintaan ja hankintaan liittyvät käytännöt vaihtelevat kunnittain eikä sijaishuoltopaikan valinta aina toteudu lapselle parhaaksi arvioidun vaihtoehdon mukaisesti, kun haluttua paikkaa ei ole vapaana tai kun joku asianosaisista vastustaa kyseistä valintaa. Samansuuntaisia sijaishuoltopaikan valintaan liittyviä haasteita tuli esille Lastensuojelun Keskusliiton selvityksessä (Heinonen 2011) ja Valtiontalouden tarkastusviraston lastensuojelun tarkastuskertomuksessa (2012). Selvitykset paljastavat, että sijaishuollon valintoihin liittyy sekä vaihtelevia kuntakohtaisia käytäntöjä että kompromissien tekoa lapsikohtaisessa päätöksenteossa. Erilaiset linjaukset herättävät kysymyksen siitä, miten sijaishuoltopaikan valinta vaikuttaa sijaishuollon tavoitteiden toteutumiseen. Suomessa ei ole _TutkJulk_73.indd

20 valtakunnallista kattavaa tietoa siitä, miten lapset voivat sijaishuollossa tai miten valittu sijaishuoltomuoto vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Tuija Erosen (2013) tutkimuksessa seurattiin Tampereen alueella huostaanotettujen lasten (103) vaiheita viisi vuotta huostaanoton jälkeen. Tutkimuksen tulokset antavat varsin positiivisen kuvan sijaishuollon tavoitteiden toteutumisesta. Sosiaalityöntekijöiden arvioiden mukaan suurimmalla osalla (86 %) sijaishuolto vastasi lapsen tarpeisiin hyvin tai erittäin hyvin ja lasten tilanne muuttui sijaishuollon aikana huomattavasti paremmaksi ja turvallisemmaksi. Samaisen tutkimuksen mukaan lasten institutionaaliset polut näyttävät kuitenkin jakautuvan kahtia siten, että osalle lapsista rakentuu turvallisuutta, pysyvyyttä ja hyvinvointia tukeva polku, ja toisille, jotka ovat aineistossa vähemmistönä, rakentuu turvaton, katkoksellinen ja ristiriitainen polku, jossa lapsen hyvinvointi on vaakalaudalla. Tutkija huomauttaakin, että positiivinen tutkimustulos ei poista sitä huolta, joka liittyy niiden lasten elämään, joiden kohdalla sijaishuolto ei ole lisännyt lasten terveyteen, hyvinvointiin tai turvallisuuteen liittyviä resursseja. (Eronen 2013.) Yhtenä sijaishuollon tavoitteena ja sijaishuoltopaikan valinnan kriteerinä on pidetty pysyvyyttä. Pysyvyydellä on viitattu lapsen ja biologisten vanhempien välisten suhteiden pysyvyyteen sijoituksen aikana, sijaishuoltopaikan pysyvyyteen sekä muiden lapsen arkeen liittyvien instituutioiden ja palvelujen pysyvyyteen (Holland, Faulkner & Perez-del-Aguila 2005, 31). Sijoitettujen lasten kohdalla on korostettu ihmissuhteiden pysyvyyden tarkastelua laajasta näkökulmasta ja muistutettu, että sijoitetun lapsen kannalta kyse on monista erilaisista suhteista: suhteista biologisiin vanhempiin, sijaisperheeseen, laitoksen henkilökuntaan, kunnan sosiaalityöntekijään, kavereihin sekä sukulaisiin (Puustinen-Korhonen & Pösö 2010). Näin kysymys pysyvyydestä kiinnittyy sijaishuoltopaikan pysyvyyden lisäksi myös siihen, miten usein sijaishuoltopaikan työntekijät ja lapsen sosiaalityöntekijä vaihtuvat. Sijoitusten pituudesta tai sijaishuoltopaikan pysyvyydestä ei ole saatavilla koko Suomea koskevaa tietoa, mutta vuonna 2007 lakkautetuista huostassapidoista on tehty alueellinen selvitys. Sen mukaan lasten (yhteensä 85) huostassaolo oli kestänyt keskimäärin seitsemän vuotta, lapset olivat tuon ajan kuluessa olleet keskimäärin kolmessa eri sijaishuoltopaikassa ja heillä oli ollut keskimäärin neljä sosiaalityöntekijää. Joidenkin lasten kohdalla si _TutkJulk_73.indd

21 jaishuoltopaikkoja oli vain yksi, mutta oli myös lapsia, jotka olivat olleet yhdeksässä eri sijaishuoltopaikassa (Hiitola 2009, 17 18). Samansuuntaisia viestejä joidenkin lasten kohdalle kasaantuvista useista sijoituksista ja sijaishuoltopaikkojen vaihtumisista on saatu myös muista alueellisista tutkimuksista ja selvityksistä (Eronen 2013; Heino 2009b, 201; Heinonen 2011). Näiden hajanaisten tietojen pohjalta voidaan sanoa, että osalle lapsista sijaishuolto näyttäytyy toistuvina sijoituksina ja sijaishuoltopaikoissa tapahtuvina muutoksina. Sijoitusten katkeamisia tapahtuu sekä laitoksissa että perhehoidossa varsinkin silloin, kun on kyse nuorten sijoituksista. Marie Sallnäsin, Bo Vinnerljungin ja Pia Kyhle Westermarkin (2004, 146) tekemän seurantatutkimuksen mukaan vähiten teini-ikäisten sijoitusten katkeamisia tapahtui silloin, kun nuori oli sijoitettuna sukulaisperheeseen (17 %) tai erityisen huolenpidon yksikköön (18 %). Eniten nuorten sijoituksia katkesi, kun nuori oli sijoitettuna sijaisperheeseen (41 %). Syynä oli useimmiten nuoren epäsosiaalinen käyttäytyminen. Sijoituksen katkeaminen ja sijaishuoltopaikan muutos eivät kuitenkaan kerro välttämättä sijaishuoltopaikan valinnan epäonnistumisesta. Lapsen ja nuoren elämässä voi tapahtua muutoksia samoin sijaishuoltopaikassa niin, ettei aikaisemmin valittu paikka enää vastaa lapsen tarpeita. Tutkimustieto lasten huostaanoton jälkeisestä tilanteesta on valtakunnallisen seurantatiedon osalta varsin puutteellista, pistemäistä, aukkoista ja alueellista (Eronen 2007; Heino 2009b; Pekkarinen 2011). Ruotsissa (Vinner ljung & Sallnäs 2008) samoin kuin Tanskassa ja Suomessa (Heino & Johansson 2010) tehtyjen tutkimusten mukaan sijoitettuina olleiden koulutustaso on heikompi ja heillä on suurempi todennäköisyys jäädä työttömäksi verrattuna muihin samanikäisiin. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että Suomessa joka toinen huostassa ollut oli jatkanut opintoja peruskoulutuksen jälkeen. Suomessa parhaiten näyttivät selviytyvän varhaislapsuudessa sijaisperheisiin sijoitetut (Heino & Johansson 2010, 285). Eri tutkimusasetelmat tuovat esiin varsin erilaisia tutkimustuloksia huostaanoton merkityksestä: onnistumisia silloin, kun tarkastellaan yksittäisten lasten tavoitteiden toteutumista sijaishuollon aikana, ja eroja huostaanotettujen lasten kouluttautumisasteessa sekä työllistymisessä aikuisena, kun vertailukohtana ovat muut samaan ikäryhmään kuuluvat. Siksi onkin tär _TutkJulk_73.indd

22 keää pohtia myös eri tutkimusasetelmien perusteita ja niitä kriteereitä, joiden pohjalta huostaanoton onnistumista tutkimuksissa arvioidaan. Kun puhutaan sijaishuollosta ja sen tavoitteiden toteutumisesta on tärkeää tarkastella myös sijoitettujen lasten ja nuorten omia kokemuksia. Koulukodissa, lastenkodissa, nuorisokodissa ja sijais-perheissä elävien ja eläneiden lasten ja nuorten kokemuksia on tutkittu haastattelemalla, etnografisella ja narratiivisella tutkimusotteella (Eronen 2012; Hämäläinen 2012; Pösö 2004; Reinikainen 2009a). Lapsiasiavaltuutetun toimisto on julkaissut raportin, joka pohjautuu vuonna 2011 toteutettuun valtakunnalliseen Uskomme sinuun Usko sinäkin -sijaishuollon kiertueeseen (Vario ym. 2012). Raporttiin on koottu kiertueeseen osallistuneiden sijoitettuna olevien tai olleiden nuorten kokemuksia ja sijaishuoltoon liittyviä kehittämisehdotuksia. Nämä tutkimukset ja raportti kertovat sijoitettujen lasten selviytymisestä, lämpimistä suhteista laitoksissa ja sijaisperheissä, kuulluksi tulemisesta ja turvallisesta arjesta mutta myös yksinäisyydestä, osattomuudesta, huonosta kohtelusta ja häpeästä. Sitä, millaisia eroja lasten kokemuksissa on eri sijaishuoltomuotojen osalta, ei tutkimusten perusteella voi yksiselitteisesti sanoa _TutkJulk_73.indd

23 3 Sijaishuoltopaikan valinta lastensuojelun päätöksentekona Lastensuojelussa tehtävä päätös lapsen huostaanotosta ja lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle on yksi vahvimmista institutionaalisista päätöksistä, jolla puututaan lapsen ja perheen yksityiselämään. Puuttuminen konkretisoituu usein lastensuojelun sosiaalityöntekijään. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä onkin käytetty Michael Lipskyn (1980) käsitettä katutason byrokraatit (Christiansen & Anderssen 2010; Vesneski 2009). Käsitteellistyksellä on haluttu tehdä näkyväksi sosiaalityöntekijöiden erityistä asemaa päätöksentekijöinä. Samalla kun sosiaalityöntekijät käyttävät merkittävää yhteiskunnallista valtaa, he ovat päätöksentekijöinä kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa niiden vanhempien ja lasten kanssa, joiden elämää heidän tekemänsä päätökset koskettavat. Lastensuojelun päätöksentekoa ohjaavaa lapsen edun periaatetta on pidetty päätöksenteon kannalta ongelmallisena, sillä sen määrittely, mitä lapsen etu on, ei ole mitenkään itsestään selvää, ei myöskään sen arviointi, millä ehdoin ja toimenpitein lapsen etu parhaiten toteutuu (Pösö 2012; Skivenes 2010). Lastensuojelussa perheiden ja lasten tilanteet ovat yksilöllisiä, muuttuvia ja monimuotoisia ja siksi kysymys lapsen edun arvioinnista ja tulkinnasta, päätösten yhdenmukaisuudesta sekä lasten ja vanhempien oikeudenmukaisesta kohtelusta on keskeinen, mutta samalla haasteellinen _TutkJulk_73.indd

24 Lastensuojelun päätöksentekoa on Suomessa tutkittu varsin vähän, eikä sijaishuoltopaikan valintaa koskevaa päätöksentekoa ole tutkittu lainkaan. Suomessa tehdyt tutkimukset ja selvitykset painottuvat lähinnä hallinto-oikeuden lastensuojeluasioita koskevaan päätöksentekoon. Johanna Korpinen (2008) on tutkinut hallinto-oikeuden suullisia käsittelyjä tahdonvastaisissa huostaanotoissa. Virve-Maria de Godzinsky (2012) on tutkinut vuoden 2010 tahdonvastaisten huostaanottojen päätöksentekomenettelyä hallinto-oikeudessa. Johanna Hiitola ja Hanna Heinonen (2009) ovat puolestaan selvittäneet, miten lastensuojelulain uudet toimintakäytännöt näkyvät hallinto-oikeuden huostaanottoa ja sijaishuoltoon sijoittamista koskevissa päätöksissä. Lastensuojelun päätöksentekoon kohdistuu Tarja Heinon (1997) tutkimus, jossa tarkastelun kohteena ovat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tuottamat määrittelyt lastensuojelun asiakkuudesta. Kati Katajan (2012) tutkimuksen yhtenä tavoitteenaan on ollut selvittää, millä ongelmatekijöillä lastensuojelutoimia perustellaan ja miten näitä ongelmia kuvataan. Hänen tutkimuksensa aineistona ovat vuonna 2004 huostassa olleiden 178 lapsen huostaanoton päätösasiakirjat sekä sosiaalityöntekijöiden huostaanottoa koskevat lausunnot. Kansainvälisesti lastensuojelun päätöksenteko on varsin tutkittu aihe. Keskeiset lastensuojelun päätöksentekoa koskevat tutkimusteemat liittyvät haavoittavissa olosuhteissa olevien lasten tilanteen arviointiin ja huostaanottoon (Holland 1999; Tillbury 2007), päätöksenteon perusteiden ja argumentoinnin tutkimiseen (Drury-Hudson 1999; Christiansen, & Anderssen 2010; Keddell 2011; Skivenes 2010; Beckett, McKeigue & Taylor 2007), päätöksenteon menetelmiin ja strukturoituihin työkaluihin (Gillingham & Humphreys 2010; Gillingham 2011; Gillingham 2009; Vesnesky 2009), kysymykseen lastensuojelun päätöksenteon periaatteista (Archard & Skivenes 2009; Gupta 2010) sekä lasten osallisuuteen päätöksenteossa (Vis, Strandbu, Holtan & Thomas 2011; Vis, Holtan & Thomas 2012). Varsinaisesti sijaishuoltopaikan valintaan ja päätöksentekoon liittyviä tutkimuksia on kansainvälisestikin katsottuna tehty vähän, ja ne on toteutettu pääasiassa Yhdysvalloissa, Britanniassa, Australiassa ja Norjassa, joissa sijoitukset tehdään yleensä sijaisperheisiin. Tästä syystä aikaisemmat tutkimukset kohdistuvat lähinnä sukulaissijoituksiin ja adoptioon sekä sijaisperheen valintaan (Dance ym. 2008; Sellick 2011; Skivenes 2010; Tillbury _TutkJulk_73.indd

25 2007). Tutkimuksista osa kiinnittyy varsin spesifeihin aiheisiin kuten aboriginaalien lasten sijoittamiseen (Ban 2005) tai tiettyjen strukturoitujen päätöksentekomenetelmien arviointiin (Chor ym. 2012), joten niiden merkitys Suomen tilanteen kannalta jää vähäiseksi. Vain harvat tutkimukset käsittelevät laajasti eri sijaishuoltovaihtoehtoja. Suomen tilanteeseen vertailukelpoisempaa näkökulmaa edustavat ruotsalaisten Staffan Höjerin ja Tornbjörn Forkbyn (Forkby & Höjer 2011; Höjer & Forkby 2010) tutkimukset, joissa keskitytään siihen, millaisia seurauksia sijaishuoltopaikkojen moninaistuminen ja markkinaistuminen on tuonut päätöksentekoon. 3.1 Lastensuojelun päätöksenteon erityispiirteet Lastensuojelun päätöksentekoa on usein kuvattu tapauskohtaisena, tilannesidonnaisena, suhteisiin kiinnittyvänä, neuvoteltavana, kompleksisena, ristiriitaisena ja vahvoja tunteita herättävänä (Holland 1999; van de Luitgaarden 2009, 249; Munro 2002). Lastensuojelussa voidaan vain harvoin perustella tehtyjä päätöksiä vetoamalla yleispäteviin tai tilanteesta toiseen soveltuviin kriteereihin. Lastensuojelun päätöksenteolle onkin tunnusomaista epävarmuus (Taylor & White 2006, 938). Siinä vaiheessa, kun päätöstä tehdään, on vain harvoin tiedossa kaikki lapsen tilanteen arvioinnin kannalta oleelliset seikat. Epävarmuus liittyy myös päätösten seurauksiin. Harvoin eri vaihtoehtoja etukäteen mietittäessä voidaan olla varmoja siitä, millaisia vaikutuksia valitulla ratkaisulla on. Lastensuojelun päätöksenteolle on tunnusomaista myös kontekstisidonnaisuus. Samankaltaisiltakin vaikuttaviin tilanteisiin liittyy muuttuvia tekijöitä, jotka voivat olla merkittäviä juuri käsiteltävän lapsen tilanteen kannalta (van de Luitgaarden 2009, ). Päätökset on siten aina harkittava tapauskohtaisesti, eikä aikaisemmin hyväksi osoittautunutta ratkaisua tai päätöstä voi välttämättä soveltaa toiseen samankaltaiselta vaikuttavaan tilanteeseen. Lastensuojelun päätöksenteossa havaitut puutteet ovat johtaneet Britanniassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa siihen, että päätöksentekoa varten on kehitetty valtakunnallisia ohjeita ja työkaluja, joilla lapsen tilannetta voidaan arvioida. Ne eivät ole kuitenkaan ratkaisseet päätöksenteon ongelmallisuutta. Paul Gillingham (Gillingham 2009; 2011; Gillingham & Humph _TutkJulk_73.indd

26 reys 2010) on tutkinut strukturoitujen ohjeiden ja riskiarviointimenetelmien käyttöä ja niiden merkitystä lastensuojelun päätöksenteossa. Lastensuojelun työntekijät kuvasivat strukturoituja ohjeita ja arviointimenetelmiä enemmän hallinnollisena taakkana tai velvollisuutena kuin, että niiden olisi kerrottu varsinaisesti helpottavan päätöksentekoa. Strukturoidut ja riskien arviointiin kehitetyt työkalut näyttävät Gillinghamin (2011) tutkimuksen mukaan enemmän kaventavan työntekijöiden ymmärrystä lastensuojelutyöstä kuin varsinaisesti parantavan päätöksentekoa. Useissa lastensuojelun päätöksentekoon liittyvissä tutkimuksissa kiinnostus on kohdistunut siihen, miten työntekijät perustelevat päätöksiä ja ratkaisuja. On kysytty, perustuvatko päätökset rationaaliseen järkeilyyn vai subjektiivisiin oletuksiin (Skivenes 2010), käytetäänkö päätöksenteon pohjana analyyttistä vai intuitiivista ajattelua (Munro 2002) ja mikä merkitys työntekijöiden käytännön viisaudella on arkisessa päätöksenteossa (Stokes 2009). Eileen Munro (2002) korostaa sekä analyyttisen että intuitiivisen ajattelun merkitystä ja niiden hyödyntämistä rinnakkain lastensuojelun päätöksenteossa. Kokemustiedon ja tutkimustiedon yhdistämisen tärkeys korostuu myös puhuttaessa päätöksenteon reflektiivisyydestä ja kriittisestä reflektiosta (Gupta 2010). Aikuisnäkökulma näyttää edelleen korostuvan päätöksenteossa lapsen tuottaman tiedon jäädessä toissijaiseksi. Useissa tutkimuksissa on todettu, ettei sosiaalityöntekijöillä ole välttämättä riittävästi aikaa tutustua lapseen niin, että he todella tuntisivat lapsen. (Beckett, McKeigue ja Taylor 2007; Christiansen ja Anderssenin 2010.) Myös ammatillisella statuksella on merkitystä päätöksenteossa samoin eri tilanteissa ja paikoissa lapsen arjessa tai virallisissa tapaamisissa tehdyillä arvioilla. Asiantuntijoiden virallisissa neuvotteluissa ja etukäteen sovituissa tapaamisissa tehdyt lausunnot koettiin painoarvoltaan vahvempina kuin arjessa lasten kanssa työskenteleviltä saatu ja usein pitkältä ajalta kertynyt kokemustieto lapsen ja perheen tilanteesta. (Beckett, McKeigue ja Taylor 2007.) Eri osapuolten sekä eri ammattilaisten näkemykset voivat erota toisistaan. Australialainen tutkija Clare Tillbury (2007) korostaa näiden erilaisten näkemysten huomioonottamista päätöksenteossa. Hän käyttää käsitettä kriittis-pluralistinen lähestymistapa ja pitää sitä valtakunnallisesti tarkasti _TutkJulk_73.indd

27 ohjeistettua ja teknistä päätöksentekotapaa parempana. Kriittis-pluralistinen lähestymistapa mahdollistaa dialogin kaikkien asianosaisten kanssa ja edellyttää tiedon ja näkemysten keräämistä mahdollisimman monelta taholta. Ongelmatonta usean näkökulman huomioonottaminen ei kuitenkaan ole. Siitä kertoo Chris Beckettin, Bridget McKeiguen ja Hilary Taylorin (2007, 61) tutkimuksessaan tekemä huomio; useiden eri tahojen näkemysten sovittelu voi muodostua peliksi ja johtaa kompromissiratkaisuun, joka ei ole lapsen edun mukainen. Vaatimus näyttöön ja faktoihin perustuvasta päätöksenteosta ja toisaalta lapsen edun määrittelyyn liittyvä normatiivisuus on askarruttanut useita tutkijoita (Keddell 2011; Pösö 2012; Skivenes 2010; van de Luitgaarden 2009). Lastensuojelun päätöksenteossa kun ei voi ohittaa päätöksenteon normatiivista ulottuvuutta, kannanottoja siitä, mikä on hyväksi lapselle. Käsitykset hyvästä lapsuudesta kiinnittyvät vahvasti kuhunkin historialliseen aikaan ja kulttuurisiin käsityksiin paitsi lapsuudesta ja lapselle hyvästä kasvuympäristöstä myös lapselle sopivasta ja hyväksyttäväksi ajatellusta käyttäytymisestä. Myös työntekijän henkilökohtaisilla arvoilla, on katsottu olevan merkitystä hyvän ja oikea määrittelyssä (Banks & Gallagher 2009). Ratkaisua normatiivisiin lastensuojelun päätöksenteon kysymyksiin on etsitty korostamalla rationaalista diskurssia, jossa tarkastellaan sekä empiirisiä havaintoja ja faktoja, käsitellään kunkin asianosaisen käsityksiä hyvästä ja oikeasta ja sekä reflektoidaan lapsen edun määrittelyyn liittyviä kannanottoja suhteessa ajan kulttuurisiin ja sosiaalisiin normeihin (Skivenes 2010, ). Myös Suomessa on herätelty keskustelua moraalisesta järkeilystä sosiaalityössä ja osana lastensuojelua (Autonen-Vaaraniemi & Forsberg 2012). Pösö (2012, 92) ehdottaa, että samalla, kun tunnistamme moraalisen järkeilyn kiistattoman paikan lastensuojelussa, lapsen etua tulisi tarkastella nykyistä enemmän teoreettisesta näkökulmasta sekä laajemmin yhteisöllisestä ja kulttuurisesta näkökulmasta käsin. 3.2 Sijaishuoltopaikan valinta Tutkimustietoa siitä, miten lapselle valitaan sijaishuoltopaikka ja millaisin perustein lapsen sijaishuoltomuodosta tai paikasta päätetään, on vähän _TutkJulk_73.indd

28 edes englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Myös Cherilyn Dance ym. (2008) toteavat, että tutkimuskirjallisuuden pohjalta tiedetään vain vähän siitä, miten lapsen tarpeiden ja sijaishuoltopaikan yhteensovittaminen tapahtuu. Myös eri sijaishuoltomuotojen välillä tapahtuvaa valintaa ja päätöksentekoa käsitteleviä tutkimuksia on vain muutama. Yksi näistä on Mark E. Courtneyn (1998, 282) Yhdysvalloissa tekemä tutkimus, jonka mukaan lapsen ikä, käyttäytymisongelmat sekä lapsen sijoitushistoria olivat merkittäviä perusteita, kun tehtiin valintaa sijaisperheen ja ryhmäkodin välillä. Tutkimus vahvistaa monia yleisiä ja Suomessakin vallitsevia oletuksia siitä, millaisin perustein lapsen sijaishuoltopaikan valinta tapahtuu. Sijaishuoltopaikan valinnan ja sijoituksen onnistumista tarkastelevien tutkimusten perusteella keskeistä ei ole mikään yksittäinen lapseen tai sijaishuoltopaikkaan liittyvä tekijä vaan lapsen ja hoitajan välinen suhde. Merkittävää onnistumisen kannalta oli se, että sijaishuoltopaikassa sitouduttiin lapseen myös silloin, kun lapsi häiriköi tai oireili vahvasti muilla tavoin. (Sinclair & Wilson 2003, 882; Wilson, Petrie & Sinclair 2003.) Tulokset herättävät kysymyksen siitä, miten eri päätöksentekokäytännöissä pystytään huomioimaan tämä valinnan vahva suhdeperusteisuus. Dance ym. (2008) tutkimustulokset Englannista ja Walesista kertovat merkittävistä alueellisista eroista, jotka näkyvät niin adoptioon sijoitettujen lasten määrissä kuin myös sijoittamisen periaatteellisissa linjauksissa. Myös adoptioon sijoittamisen käytännöissä oli alueellisia eroja: joillain alueilla lastensuojelun ammattilaiset arvioivat ja tekivät valinnan lapselle sopivasta perheestä, toisaalla adoptioperheille esiteltiin lapsia ja lasten ominaisuuksia ja valinnan teki sijaisperhe. Sijaishuoltopaikan valintaa on tutkimuksissa tarkasteltu lähinnä yksilötason kysymyksenä. Poikkeuksena tästä ovat ruotsalaistutkijat Thomas Forkby ja Staffan Höjer (Forkby & Höjer 2011; Höjer & Forkby 2011), jotka ovat tutkimuksissaan tarkastelleet uusien hallinnointikäytäntöjen (NPM) ja palvelujen hankintakäytäntöjen merkitystä sijaishuoltopaikkaa valittaessa. Tutkimusten tulokset osoittavat, että uudet hallinnointikäytännöt vaikuttavat vain vähän sijaishuoltopaikan laatuun. Sijaishuoltopaikan valintaa tehdään ohi laadittujen yleissopimusten ja mitä kauemmin yleissopimusten laatimisen käytännöistä on kokemusta, sitä negatiivisemmin niihin suhtaudutaan. Käytännössä sijoittaminen näyttää tapahtuvan varsin erilaisten _TutkJulk_73.indd

29 käytäntöjen perusteella kuin mitä kilpailutusta ja yleissopimuksia korostava hallinnointikäytäntö olettaa. (Höjer & Forkby 2011, 15.) Sijaishuoltopaikan valinnan kannalta keskeisiä näyttävätkin olevan seuraavat kysymykset: Mitkä ovat päätöksenteon perusteet? Millaisen tiedon perusteella päätöksiä tehdään? Miten eri asianosaisten näkemykset otetaan huomioon päätöksenteossa? Millainen merkitys päätöksentekoa ohjaavilla lain linjauksilla ja palvelujen hankintakäytännöillä on sijaishuoltopaikkaa valittaessa? _TutkJulk_73.indd

30 4 Sijaishuoltopaikan valintaa tutkimassa 4.1 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten huostaanotetulle lapselle valitaan sijaishuoltopaikka, millaisten kuntatason linjausten ja organisatoristen ratkaisujen pohjalta valintaa tehdään sekä millaisin perustein yksittäiselle lapselle valitaan sijaishuoltopaikka. Valintaa ei kuitenkaan tehdä pelkästään lapsikohtaisina ratkaisuina, sillä institutionaalisena lastensuojelutyönä valintaa ohjaavat ajan lapsipoliittiset, lastensuojeluideologiset ja moraaliset painotukset, lainsäädännön linjaukset ja hallinnollis-taloudelliset ehdot. Siksi tutkimuksessa kysymystä sijaishuoltopaikan valinnasta tarkastellaan sekä kuntatason lapsipoliittisena että lapsikohtaisena kysymyksenä. Sijaishuoltopaikan valintaa tarkastellaan lastensuojelun päätöksentekona. Keskeisinä käsitteinä ovat aikaisemmissa tutkimuksissa käytetyt käsitteet matching, yhteensovittaminen (Dance ym. 2008; Sinclair & Wilson 2003) ja navigation, navigointi (Forkby & Höjer 2011). Käsitteet tiivistävät tutkimuksen teoreettisen ymmärryksen sijaishuoltopaikan valinnasta päätöksentekona, jossa sovitetaan yhteen lapsen tarpeita ja kunkin lapsen tarpeisiin parhaiten vastaavaa sijaishuoltopaikkaa. On kyse lastensuojelun päätöksenteosta, jossa sosiaalityöntekijä navigoi ja tunnustelee eri sijaishuoltomuotojen ja toimintaideologialtaan ja käytännöiltään erilaisten sijaishuoltopaikkojen välillä, mutta myös erilaisten lastensuojeluideologisten _TutkJulk_73.indd

31 painotusten, hallinnollis-taloudellisten intressien, yksityisten sijaishuoltopalvelujen tuottajien, eri ammattilaisten ja lasten sekä vanhempien näkemysten ja toiveiden välillä. Kuntatason lastensuojelupolitiikkaan liittyen tutkimuksessa kysytään: Millaisia linjauksia ja ohjeita kunnissa on tehty sijaishuoltopaikan valinnasta? Miten kunnissa on organisoitu sijaishuoltopaikan valinta ja päätöksenteko? Miten lapsen etu toteutuu nykyisissä organisointitavoissa? Lapsikohtaiseen päätöksentekoon liittyen tutkimuksessa kysytään: Miten sijaishuoltopaikan ja lapsen tarpeiden yhteensovittamista tehdään käytännössä? Millä perusteilla lapselle valitaan tietty sijaishuoltomuoto ja sijaishuoltopaikka? Miten lapsen etu toteutuu sijaishuoltopaikkaa valittaessa? Lainsäädäntö ja lastensuojelu- poliittiset linjaukset Sosiaalityön käytännöt lapsen tarpeiden arviointiin liittyen Huostaanotettu lapsi ja hänen läheisensä Kuntien sijaishuolto- paikan valintaan liittyvät erilaiset organisointi- tavat ja linjaukset Sijaishuoltopalvelujen markkinaistuminen ja yksityistyminen Monimuotoistuneet ja erikoistuneet sijaishuoltopalvelut Kuvio 3. Sijaishuoltopaikan valinta kuntatason lastensuojelupoliittisena ja lapsikohtaisena päätöksentekona. Kuvio _TutkJulk_73.indd

32 Tutkimuksen tavoitteena on kuvata kuntien nykyisiä lastensuojelun sijaishuoltopaikan valinnan organisointitapoja, kuntien sijaishuoltopaikan valintaa ohjaavia linjauksia sekä lapsikohtaista päätöksentekoa. Tutkimusta sijaishuoltopaikan valinnasta lastensuojelun päätöksentekona ei ole aikaisemmin tehty, joten tutkimusta voidaan pitää kartoittavana perustutkimuksena. Tutkimuksella osallistutaan keskusteluun lastensuojelun sijaishuollosta ja haavoittavissa olosuhteissa elävien lasten hyvinvoinnista tuottamalla tietoa paitsi lapsikohtaisesta päätöksenteosta myös mahdollisista lastensuojelupoliittisiin linjauksiin liittyvistä jännitteistä ja lapsen edun toteutumiseen liittyvistä haasteista. 4.2 Tutkimusmetodina puhelinhaastattelu ja fokusryhmähaastattelu Tutkimus toteutettiin puhelinhaastatteluina ja fokusryhmähaastatteluina. Haastatteluissa oli kyse asiantuntijahaastatteluista (Alastalo & Åkerman 2010, ) ja haastateltavina oli kuntien lastensuojelun sosiaalityön toimijoita, joilla on asiantuntemusta huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valinnasta. Kiinnostuksen kohteena eivät olleet haastateltavien henkilökohtaiset kokemukset vaan ne tiedot ja näkemykset, joita heillä oli asemansa vuoksi huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valinnasta. Menetelmää valittaessa pidettiin tärkeänä sitä, että haastattelu mahdollistaa asiantuntijoiden aktiivisen roolin ja sen, että kukin haastattelu voi painottua haastateltavan tärkeinä pitämien seikkojen mukaisesti (esim. Ruusuvuori-Tiittula, 2005). Näin siksi, että sijaishuoltopaikan valinnasta ja organisoinnista tiedettiin vain vähän aikaisempien selvitysten pohjalta. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa haluttiin saada mahdollisimman kattavasti koko Suomen alueelta tietoa siitä, millaisia sijaishuoltopaikan valintaa koskevia linjauksia ja ohjeita kunnissa on laadittu. Samalla haluttiin tietoa siitä, miten sijaishuoltopaikan valinta ja päätöksenteko on organisoitu kunnissa sekä miten nykyiset linjaukset ja käytännöt toteuttavat lapsen etua. Aineistonkeruun menetelmänä käytettiin myös fokusryhmähaastatteluja. Käsitettä fokusryhmähaastattelu käytetään yleensä ryhmähaastattelusta, _TutkJulk_73.indd

33 jonka jäsenet on valittu ryhmään jonkin heitä yhdistävän asian, kokemuksen tai elämäntilanteen perusteella. Tässä tutkimuksessa ryhmään osallistujat valikoituivat haastateltaviksi työtehtävänsä vuoksi. Fokusryhmähaastatteluun päädyttiin siksi, että haluttiin saada tietoa työyhteisössä jaetuista yhteisistä näkemyksistä ja kokemuksista, ei niinkään kunkin yksittäisen sosiaalityöntekijän henkilökohtaisista näkemyksistä ja kokemuksista. (kts. Barbour 2007; Pösö & Forsman 2012; Pösö, Honkatukia & Nyqvist 2008.) 4.3 Tutkimuksen aineisto, aineistonkeruun toteuttaminen ja aineiston analysointi Puhelinhaastattelut toteutettiin 49 kunnassa keväällä 2012 ja fokusryhmähaastattelut syksyllä Kunnista pyydettiin myös mahdollista muuta sijaishuoltopaikan valintaprosessia ja käytäntöjä täsmentävää kirjallista materiaalia. Otokseen valikoituneista kunnista koottiin aineistoksi lastensuojelulain edellyttämät lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmat, joita saatiin 42 kunnasta. Osa näistä suunnitelmista oli tehty useamman kunnan yhteistyönä, joten ne kattavat siten paljon useamman kuin 42 kunnan lapsipolitiikkaan liittyviä linjauksia ja kannanottoja. Tarkemmat tiedot tutkimuksen aineistosta kokonaisuudessaan on koottu taulukkoon _TutkJulk_73.indd

34 Taulukko 2. Tutkimuksen aineistot. Aineisto Aineiston laajuus Aineiston määrä Puhelinhaastatteluaineisto keskeiset teemat: kunnan linjaukset organisointitapa lapsen edun toteutuminen Ryhmähaastatteluaineisto keskeiset teemat: lapsikohtainen päätöksenteko lapsen tarpeiden arviointi sijaishuoltopaikan valinnan perusteet lapsen edun toteutuminen Lastensuojelulain mukaiset lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmat kuntien linjaukset 49 nauhoitettua haastattelua 49 haastattelijan täyttämää puolistrukturoitua haastattelulomaketta 5 fokusryhmähaastattelua 3x4 ja 2x3 haastateltavaa yhteensä 18 haastateltavaa 42 kunnasta yhteensä minuuttia haastattelut kestivät minuuttia haastattelun keskimääräinen pituus oli 64 min yhteensä 577 minuuttia haastattelujen kestivät minuuttia litteroituna tekstiä on 261 sivua Kunnista saatu kirjallinen materiaali sijaishuoltopaikan valintaan liittyen organisointitavat ja toimintakäytännöt 7 kunnasta sijaishuoltopaikan valinnan prosessikuvaukset Puhelinhaastattelujen toteuttaminen Puhelinhaastatteluun valittiin kunnat käyttäen harkinnanvaraista otantaa. Tavoitteena oli saada tutkimukseen mukaan kuntia, jotka edustavat mahdollisimman monenlaisia sijaishuoltopaikan valintaan liittyviä organisointitapoja ja käytäntöjä. Otoksen muodostamisessa käytettiin apuna tutkimuksen ohjausryhmän ja Sosiaalialan osaamiskeskusten lastensuojeluverkoston asiantuntemusta sekä vuoden 2010 lastensuojelutilastoja. Otokseen valittiin kattavasti eri maakunnista kaupunkimaisia kuntia ja taajaan asuttuja kuntia sijoitusmäärien mukaisesti siten, että otokseen valikoitui sekä paljon että vähän sijoituksia vuosittain tekeviä kuntia. Maaseutumaiset kunnat jäivät otoksen ulkopuolelle siksi, että niissä tehdään vuosittain vain yksittäisiä sijoituksia tai ei ollenkaan. Otokseen valikoitui 57 kuntaa kolmen kriteerin perusteella siten, että _TutkJulk_73.indd

35 1) otoksessa oli kuntia kattavasti koko Suomen alueelta 2) otokseen valittiin eri tavalla sijaishuoltopaikan valinnan organisoineita kuntia 3) otoksen ulkopuolelle jäivät maaseutumaiset kunnat. Puhelinhaastattelujen pohjana käytettiin puolistrukturoitua haastattelulomaketta, jonka tutkijat täyttivät. Kaikki haastattelut äänitettiin. Pääteemat olivat: miten kunnassa on organisoitu huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikkavalinta, mitä linjauksia kunnassa on sijaishuoltopaikkavalinnasta, miten lapsen etu toteutuu nykyisissä käytännöissä sekä mitkä asiat ratkaisevat sen, mihin sijaishuoltopaikkaan lapsi käytännössä ohjautuu. Tutkimuksen ohjausryhmä osallistui haastattelulomakkeen muokkaamiseen. Lomakkeessa oli muokkausvaiheiden jälkeen 26 kysymystä. Haastattelulomake testattiin kolmessa puhelinhaastattelussa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kanssa. Otokseen valikoituneita kuntia lähestyttiin puhelimitse ja haastateltavaksi toivottiin henkilöä, joka olisi lastensuojelun johtavassa asemassa, jolla olisi tehtävänsä perusteella tietoa ja kokemusta kunnan lastensuojelua ohjaavista linjauksista ja joka olisi mukana päätöksentekoprosessissa, kun lapselle valitaan sijaishuoltopaikkaa. Osa otokseen valituista kunnista karsiutui pois siksi, että kunnasta ei saatu tutkimuspyyntöön vastausta (5), alustavasta lupauksesta huolimatta sovittua yhteydenottoa ja tietoa haastatteluun lupautuneesta henkilöstä ei saatu (2) ja yhden kunnan osalta tutkimuslupa saatiin niin myöhään, että haastattelua ei voitu toteuttaa tutkimuksen aikataulussa. Puhelinhaastatteluja toteutui lopulta 49. Aineistossa on vastaajia, jotka toimivat usean kunnan yhteenliittymissä, joten aineisto edustaa tältä osin useamman kuin 49 kunnan tilannetta. Haastateltaviin oltiin yhteydessä ennen haastattelua puhelimitse ja heille lähetettiin etukäteen kirjallinen tiedote tutkimuksesta. Haastattelukysymykset he kuulivat vasta haastattelutilanteessa. Haastattelujen pituudet vaihtelivat 31 minuutista 2 tuntiin 20 minuuttiin. Puhelinhaastatteluista tutkija Riitta Laakso toteutti 35 ja sosiaalityön opiskelija Miina Kaartinen 14 haastattelua. Puolistrukturoidusta lomakkeesta huolimatta jokainen haastattelu oli yksilöllinen ja kukin haastateltava saattoi painottaa tärkeinä pitämiään teemoja _TutkJulk_73.indd

36 Lainsäädäntö ja lastensuojelu- poliittiset linjaukset Sosiaalityön käytännöt lapsen tarpeiden arviointiin liittyen Huostaanotettu lapsi ja hänen läheisensä Kuntien sijaishuolto- paikan valintaan liittyvät erilaiset organisointi- tavat ja linjaukset Puhelinhaastattelujen 49 vastaajasta johtaja- tai päällikkötason tehtävissä toimi 16, johtavana sosiaalityöntekijänä 21 ja lastensuojelun sosiaalityöntekijänä 7 vastaajaa. Osa haastatelluista oli toiminut koko työuransa lastensuojelussa, yksityistyminen sen eri tehtävissä. Usealla sijaishuoltopalvelut vastaajalla oli siis kokemustietoa sekä Sijaishuoltopalvelujen Monimuotoistuneet ja markkinaistuminen ja erikoistuneet nykyisestä että aikaisemmista toimintatavoista. Haastateltavien työtehtävät liittyivät sijaishuoltopaikan valintaan. Haastateltavista 45:llä sijaishuoltopaikan valintaan liittyviä tehtäviä oli vähintään kuukausittain ja 10:llä päi- Kuvio 3 vittäin. Tarkemmat haastateltujen taustatiedot selviävät kuvioista 4, 5 ja 6. Kuvio 4. Puhelinhaastatteluun osallistuneiden (n = 49) tehtävänimikkeet. Kuvio 4 Kuvio 5 Kuvio 5. Puhelinhaastatteluun osallistuneiden (n = 49) kokemus lastensuojelutyöstä _TutkJulk_73.indd

37 Kuvio 5 Kuvio 6. Puhelinhaastatteluun osallistuneiden (n = 49) sijaishuoltopaikan valintaan liittyvien työtehtävien yleisyys. Kuvio 6 Fokusryhmähaastattelujen toteuttaminen Fokusryhmät valittiin puhelinhaastattelujen perusteella siten, että ne edustivat eri tavalla sijaishuoltopaikan valinnan organisoineita kuntia. Suunnitellusta kuudesta ryhmästä toteutui lopulta viisi, sillä yhtä ryhmää ei saatu kasaan. Kahdessa ryhmässä oli mukana haastateltavia kunnista, joissa valinta tapahtuu keskitetysti, kahdessa ryhmässä mukana oli haastateltavia kunnista, joissa sosiaalityöntekijöillä on keskeinen rooli sekä lapsen tarpeiden arvioinnissa että lapselle sopivan sijaishuoltopaikan etsimisessä, yhden ryhmähaastattelun jäsenet olivat usean kunnan yhteisen sijoittajaryhmän jäseniä. Ryhmähaastattelut toteutettiin siten, että ensimmäinen yhteydenotto kuntiin tapahtui lastensuojelun johtavaan viranhaltijaan ja häneltä kysyttiin lupaa ryhmän toteuttamiseen. Ryhmään toivottiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat mukana lapsen sijaishuoltopaikan valinnassa. Ryhmän muodostaminen jäi kunnan lastensuojelun toimijoiden tehtäväksi, koska ryhmädynamiikan kannalta on pidetty hyvänä ryhmän valikoitumista itseohjautuvasti (Barbour 2007). Osallistujille lähetettiin tiedote, jossa kerrottiin haastattelun teemoista, keskustelevasta luonteesta, vapaaehtoisuudesta, tutkimusluvasta ja aineiston anonyymisuudesta _TutkJulk_73.indd

38 Neljässä haastattelussa oli mukana kaksi tutkijaa ja yhdessä yksi. Kahden tutkijan läsnäoloa pidettiin hyvänä siksi, että ryhmässä keskustelu etenee varsin monipolvisesti ja nopeasti. Kahden tutkijan läsnäolon voi ajatella sekä vapauttavan keskustelua että mahdollistavan keskusteluteemojen tarkentamisen. Ryhmähaastattelussa keskusteltiin seuraavista etukäteen ilmoitetuista teemoista: 1) sijaishuoltopaikan valintaprosessin käynnistymisestä ja etenemisestä 2) kriteereistä, jotka ovat tärkeitä arvioitaessa lapsen tarpeita ja punnittaessa eri sijaishuoltovaihtoehtoja sekä sovitettaessa niitä yhteen 3) keskeisistä päätökseen vaikuttavista tekijöistä 4) siitä, miten nykyinen toimintatapa tukee lapsen edun toteutumista. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Kuvio 7 Kuvio 7. Fokusryhmähaastattelussa mukana olleiden (n = 18) kokemus lastensuojelutyöstä. Haastatteluissa saatua aineistoa voi pitää merkittävänä ja vahvana lastensuojelun kentän äänenä: Haastateltavat ovat kokeneita lastensuojelun ammattilaisia, ja heillä on sekä lastensuojelun johto- ja kehittämistehtävistä että lastensuojelun asiakastyöstä kertynyttä tietoa, joka koskee huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valintaan liittyviä käytäntöjä _TutkJulk_73.indd

39 Haastatteluissa tieto rakentuu suhteissa ja vuorovaikutuksessa tutkijan ja haastateltavan kesken. Tässä tutkimuksessa puhelinhaastatteluja toteutti kaksi eri henkilöä ja haastatteluista muodostui varsin erilaisia. Osa haastatteluista on lähinnä kysymys-vastaus-tyylistä vuorottelua, osa keskinäistä keskustelua ja joissain haastateltavan itsensä aktiivisesti tuottamaa niin, että tutkija on esittänyt vain muutaman kysymyksen haastattelun kuluessa. Tämä näkyy myös puhelinhaastattelujen pituuksissa. Erot haastatteluissa eivät kuitenkaan selity sillä, kuka on ollut haastattelijana vaan kuvastavat kunkin haastattelun ainutlaatuisuutta. Tutkimuksessa tietoa on tuotettu erilaisiksi rakentuneissa suhteissa. Sama tiedontuottamisen vuorovaikutuksellisuus oli läsnä myös ryhmähaastatteluissa. Ryhmähaastattelussa on arvaamatonta, millaiseksi ryhmän keskustelu ryhmädynamiikan kannalta muodostuu. Yhtä oleellista on myös sen ymmärtäminen, millaisista aiheista yhdessä on mahdollista missäkin ryhmässä puhua. Tässä tutkimuksessa kyse on työyhteisöistä ja asiantuntijatiedosta, näkemyksistä ja ajatuksista, jotka on mahdollista kertoa ja jakaa työyhteisön jäsenten kesken tutkijoille. Tuotettaessa tietoa organisaatiosta ja institutionaalista käytännöistä ei voi ohittaa sitä, että haastatteluissa on olemassa jännite käytäntöjen ja niistä puhumiseen liittyvän poliittisen ja sosiaalisen korrektiuden välillä. Poliittista ja sosiaalista korrektiutta on syytä tarkastella myös siitä näkökulmasta, että tutkimuksessa oli kyse lastensuojelun asiantuntijoiden haastatteluista. On mahdollista, että haastateltavat ovat halunneet esittää tutkijoille todellisuutta myönteisempää kuvaa lastensuojelusta ja puolustaa varsin paljon kritiikkiä julkisessa keskustelussa osakseen saanutta ammattialaansa. Marja Alastalo ja Maria Åkerlund (2010, 384) käyttävät käsitettä ammatillisuusmuuri ja kuvaavat sillä asiantuntijoiden pyrkimystä antaa omasta alastaan sosiaalisesti suotavia ja alan myönteisestä näkökulmasta esittäviä näkemyksiä. Toisaalta haastattelijoina oli sosiaalityön tutkijoita, joten lastensuojelun sosiaalityöstä puhuminen saatettiin kokea omille ihmisille puhumisena. Tutkijana ja haastatteluissa mukana olleena oli hetkiä, jolloin saattoi viitteellisesti tunnistaa näiden kummankin ilmiön läsnäolon, vaikka varmaa tietoa tai tarkkoja perusteita asiasta ei voikaan esittää. Tuntuma syntyi haastateltavien vihjailevasta tai epäsuorasta puheesta mutta myös ammatillisesti merkittävien ja hankalien kokemusten jakamisesta tutkijoiden kanssa _TutkJulk_73.indd

40 Aineiston analysointi Analyysia tehtäessä puhelinhaastattelu- ja ryhmähaastatteluaineistoa on pidetty samanarvoisina ja toinen toisiaan täydentävinä. Haastatteluista tuotettiin sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista aineistoa. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa aineistoja on katsottu ja analysoitu erikseen. Hyvinvointisuunnitelmista on etsitty kaikki ne kohdat, joissa käsitellään sijaishuoltoa ja muodostettu niistä erillinen tekstiaineisto. Sen jälkeen aineistoa on jäsennetty teemoittain. Puhelinhaastattelut nauhoitettiin ja haastattelut kirjattiin puolistrukturoidulle e-lomakkeelle. Jokaisesta nauhoitetusta haastattelusta tehtiin tämän lisäksi tiivistelmät. Kvantitatiivinen puhelinhaastatteluaineisto on analysoitu ja tiivistetty tilastollisen peruskuvauksen ja taulukoinnin keinoin. Fokusryhmähaastattelujen litteroitu tekstinaineisto on kokonaan teemoitettu sisällönanalyysin periaatteiden mukaan. Aineiston analysointia voi kuvata käsityömäiseksi sisällönanalyysiksi, jonka toteuttamista on ohjannut kaksi keskeistä periaatetta: aineistojen toinen toisiinsa kietoutuneisuus ja samanarvoisuus sekä lojaalisuus aineistolle. Tutkijan katse aineistoa analysoidessa on ollut lähinnä ymmärtämään pyrkivä ja tiedon intressiltään fenomenologinen. Tutkimuskirjallisuudessa käydyt keskustelut lastensuojelun päätöksenteosta, päätöksenteon perusteista, tiedon luonteesta ja eri asianosaisten paikasta päätöksenteossa ovat omalta osaltaan suunnanneet aineiston tarkempaa analyysia. Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen aineiston yhdistäminen on pyritty tekemään siten, että kumpaakaan ei alisteta toiselle. Aineistoja on analyysin yhteydessä luettu rinnakkain huomioiden niiden sisältämien tietojen samankaltaisuudet mutta myös mahdolliset erot. 4.4 Tutkimuksen etiikka Lastensuojelun ammattilaisten haastattelussa liikutaan varsin henkilökohtaisten ja tutkimuseettisesti sensitiivisten aiheiden äärellä. Lastensuojelututkimuksissa on vaarana toistaa asiakkaita luokittelevia sekä ongelmien ja sosiaalityön moninaisuutta yksinkertaistavia tuloksia ja kannanottoja. Näistä syistä tutkijalta edellytetään tutkimuseettisten käytäntöjen tuntemisen ja noudattamisen lisäksi eettistä herkkyyttä, mikä on varsin ajankoh _TutkJulk_73.indd

41 taista nyt, kun meneillään on useita lastensuojelun päätöksentekoon liittyviä selvityksiä (Toimiva lastensuojelu 2012). Ensimmäisissä yhteydenotoissa kuntiin varmistettiin kunkin kunnan tutkimuslupakäytäntö. Vain harvat kunnat edellyttivät tutkimusluvan anomista kunnan sosiaali- ja terveystoimen eettiseltä toimikunnalta, koska tutkimuksessa ei tarvittu lastensuojelun asiakastietoja. Kirjallinen lupa-anomus tehtiin kolmeen kuntaan, joista lupa myös myönnettiin. Suurimmassa osassa kuntia tulkinta oli se, että kukin lastensuojelun ammattilainen voi omalta osaltaan päättää tutkimukseen osallistumisesta, kunhan lähiesimiehet ovat tietoisia tutkimuksesta. Tutkimusaineistoa on anonymisoitu (Hyvä tieteellinen 2012; Kuula 2011) siten, etteivät tutkimuksen haastateltavat tai tutkimuksessa mukana olevat kunnat paljastu. Tutkimusraportissa on useita aineistolainauksia, joissa on kuvauksia asiakastilanteista. Ne on anonymisoitu siten, ettei kukaan ulkopuolinen tunnista kyseisiä henkilökohtaisia ja usein perheen sisäisiksi ajateltuja tapahtumia. Anonymisointia on tehty muuttamalla tilanteiden kuvauksia niin, ettei perusajatus kuitenkaan muutu. Tehdyillä muutoksilla voi kuitenkin olla tahattomia seurauksia. Tilanteet saattavat jonkun lukijan mielestä olla tunnistettavia, suoraan hänen asiakkaistaan kertovia tai ikävimmillään lukijan omaa henkilökohtaista elämää kuvaavia. Tutkimusraporttia kirjoitettaessa eettisenä ohjenuorana on ollut valitun tutkimusaiheen, tutkimukseen osallistuneiden haastateltavien sekä heidän kertomansa kunnioittaminen. Käytännössä se on tarkoittanut tutkijan nöyryyttä olla esittämättä suoraviivaisempia tutkimustuloksia kuin mihin moniääninen aineisto antaa aihetta _TutkJulk_73.indd

42 5 Sijaishuoltopaikan valinta kuntatason lapsipoliittisena kysymyksenä Tässä luvussa esitellään sitä, miten kunnissa on linjattu ja organisoitu huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valintaa. Tutkimusta toteutettaessa vuonna 2012 Suomessa oli 336 kuntaa. Jokainen kunta voi päättää, miten tarkasti kunnassa linjataan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten sijaishuoltopaikan valintaa tai miten sijaishuoltopaikan valinta organisoidaan. Kunta voi myös määritellä, miten paljon se tuottaa itse sijaishuollon palveluita tai mistä niitä hankitaan. Kunnat myös arvioivat ja valvovat sijaishuoltopalvelujen laatua. Tutkimuksessa mukana olleet kunnat ovat varsin heterogeenisia sen suhteen, miten paljon kunnassa on huostaanotettuja lapsia. Mukana on isoja kaupunkeja, joissa huostaanotettuja lapsia on paljon suhteessa muihin Suomen kuntiin. Näissä kunnissa huostaanotettujen lasten määrä viime vuonna oli noin ja uusia huostaanottoja tehtiin Vuonna 2012 huostaanottoja oli vähiten kunnassa, jossa oli huostaanotettuna noin kymmenen lasta. (Lastensuojelu 2010; Ahlgren-Leinvuo 2012.) 1 1 Tarkkojen lukujen ilmaisemista on tässä yhteydessä pitäydytty kuntien anonyymiuden turvaamiseksi _TutkJulk_73.indd

43 5.1 Kuntien linjaukset Kuntien linjauksia selvitettiin kuntien hyvinvointisuunnitelmista ja haastattelemalla lastensuojelun toimijoita. Lastensuojelun toimijoiden voi ajatella kertovan kuntien linjauksista käytännön lastensuojelutyön näkökulmasta, kun sen sijaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmat ovat virallisia lastensuojelulain edellyttämiä kunnan lapsipolitiikkaa ohjaavia suunnitteluasiakirjoja. Sijoittamista koskevat linjaukset lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa Kunnat ohjeistavat varsin vähän sijaishuoltopaikan valintaa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa. Kaiken kaikkiaan sijaishuoltoon liittyviä kysymyksiä ja erityisesti sijaishuoltopaikan valintaa käsitellään suunnitelmissa niukasti, jos ollenkaan. Hyvinvointisuunnitelmat lähinnä toistavat lastensuojelulain periaatteita ja esittelevät käytössä olevia sijaishuoltopalveluja. Huostaanotettuja lapsia koskeva tieto koskee pääasiassa kunnassa tehtyjen huostaanottojen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrää ja siinä tapahtuneita muutoksia. Tämä on merkittävä huomio sikäli, että hyvinvointisuunnitelman tulisi olla asiakirja, joka kunnassa kerättyyn ajankohtaiseen lasten ja nuorten hyvinvointitietoon perustuen ohjaa sekä lasten ja nuorten hyvinvointityötä että lastensuojelutyötä ja sisältää suunnitelman vaadittavista konkreettisista toimenpiteistä, joilla edistetään lasten ja nuorten hyvinvointia. (LSL 413/2007, 12 ; Rousu 2008.) Hyvinvointisuunnitelmien sijaishuoltoa koskevasta tekstiaineistosta tunnistettiin kaksi yleisintä kuntien sijaishuollolle asettamaa tavoitetta: 1) sijaishuollon vähentäminen ja 2) painopisteen siirtäminen laitospalveluista perhehoitoon. Seuraavat lainaukset konkretisoivat suunnitelmissa toistuvia sisältöjä. 1) Tavoitteena sijaishuollon vähentäminen Tavoitteena on vähentää lastensuojelun tarvetta niin, että kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osuus ikäryhmästä kääntyy laskuun. Kustannusten hallinnassa on keskeistä onnistua välttämään sijoituksia _TutkJulk_73.indd

44 Jos sijoitusta ei voida välttää, sen kestoa voidaan vahvoilla perheen ja lapsen tukitoimilla pyrkiä lyhentämään. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen alle 18-vuotiaiden määrää lasketaan vuosittain. 2) Painopisteen siirtäminen laitospalveluista perhehoitoon Lasten sijoituksissa painopiste pyritään muuttamaan perhehoitopainotteiseksi. Sijaishuollossa on tavoitteena siirtää painopistettä kalliista perhekoti- ja laitoshoidosta edullisempaan perhehoitoon. Perhehoidon lisäämisellä mahdollistetaan mahdollisimman monelle lapselle kasvuympäristö tavanomaisessa perheessä. Inhimillisen arvon lisäksi tästä on hyötyä lapsen kuntoutumiselle. Lapsen mahdollisuus kiintymyssuhteeseen on perhehoidossa laitosolosuhteita parempi. Pienet lapset on sijoitettava ensisijaisesti perheisiin. Perhehoito tarjoaa sijoitettaville lapsille vaikuttavampaa hoitoa, mutta se on myös huomattavasti kustannustehokkaampaa kuin laitoshoito. Perusteluissa painottuu talouden ja palvelujen näkökulma, ei niinkään huostaanotettujen lasten hyvinvointitietoon perustuva kehittämisnäkemys. Linjauksena pyrkimys sijoittaa mahdollisimman moni ja ensisijassa pienet lapset perhehoitoon on varsin yleinen. Tarkempia, esimerkiksi ikään liittyviä linjauksia perhehoitoon sijoittamisesta ei suunnitelmissa ole. Suunnitelmissa mainitaan myös kuntien omien laitosten perustaminen. Tämä on merkittävää, sillä kehitys on viime vuosikymmeninä ollut päinvastainen: 2000-luvulla lastensuojelun sijaishuollon laitospalveluja on yksityistetty selvästi enemmän kuin muita (vanhus-, päihde- ja psykiatrian) laitospalveluja (Heino 2009a, 205). Lastensuojelun toimijat ja kysymys sijoittamisen linjauksista Kuntatason linjausten vähäisyys tuli esille myös lastensuojelun toimijoiden haastatteluissa. Yli puolet eli 57 prosenttia puhelinhaastattelun vastaajista (28 vastaajaa 49:stä) ilmoitti, ettei kunnassa ole hänen tietääkseen tehty sijaishuoltopaikan valintaa ohjaavia linjauksia tai ettei hän osaa sanoa, mihin ne olisi kirjattu. Kunnan linjauksina mainittiin perhehoitopainotteisuus _TutkJulk_73.indd

45 (20 mainintaa), taloudellisuus (10 mainintaa), omiin laitoksiin sijoittamisen ensisijaisuus (9 mainintaa), tavoite sijoittaa lapsi tai nuori mahdollisimman lähelle (8 mainintaa) ja kilpailutus (7 mainintaa). Vain harva näistäkään haastateltavista, jotka mainitsivat kunnan linjauksia, osasi sanoa, mihin kunnan linjaus olisi kirjattu ja mistä se olisi löydettävissä. Kuntien linjauksista selvitettiin myös väittämien pohjalta. Haastateltavia pyydettiin arvioimaan, miten suuri merkitys tietyillä pääasiassa lastensuojelulain mukaisilla ja palvelujen hankintaan liittyvillä linjauksilla on kunnassa. Linjauksilla tarkoitettiin sekä kunnan virallisia että epävirallisempia sijaishuoltopaikan valintaa ohjaavia linjauksia. Kuviossa 8 vastausten jakautuminen on esitetty siten, että vastausvaihtoehdot erittäin suuri merkitys ja suuri merkitys on yhdistetty luokaksi suuri merkitys. Vaihtoehdot jonkin verran merkitystä ja vain vähän merkitystä on yhdistetty luokaksi vähän merkitystä. Kuvio 8 Kuvio 8. Sijaishuoltopaikan valintaa ohjaavat linjaukset (n = 49) _TutkJulk_73.indd

46 Lastensuojelun toimijat olivat varsin yksimielisiä siitä, että lapselle tulee etsiä sijaishuoltopaikka hänen erityisen tuen tarpeensa mukaan. Haastatelluista lähes jokainen (47 vastaajaa 49 haastatellusta) vastasi, että linjauksena sillä, että lapselle tulee etsiä sijaishuoltopaikka lapsen erityisen tuentarpeen mukaan, on erittäin suuri tai suuri merkitys. Toinen vastauksissa korostunut linjaus on perhehoidon ensisijaisuus, kun on kyse alle 12-vuotiaasta lapsesta. Sijaishuoltopaikan linjauksissa näkyy sijoittamisen suhdeperustaisuus. Ristiriidattomimmin suhtauduttiin sisarussuhteiden huomioimiseen. Vastaajista 89 prosenttia (44) oli sitä mieltä, että linjauksena sillä, että sisarukset tulee sijoittaa aina samaan paikkaan, on suuri tai erittäin suuri merkitys. Väittämien lapsi tulee sijoittaa mahdollisimman lähelle vanhempiaan ja muita läheisiään ja lapselle tulee etsiä sijaishuoltopaikkaa sukulaisperheestä osalta vastaukset eivät ole yhtä yhdenmukaisia. Sijaishuoltopaikan valintaa mahdollisimman läheltä vanhempia ja muita läheisiä sekä sijoitusta sukulaisperheeseen pidettiin tärkeinä linjauksina, mutta samaan aikaan muistutettiin päinvastaisista lapsen edun mukaisista ratkaisuista. Vastaa jien kokemuksen mukaan huostaanotettujen lasten vanhemmuussuhteet, sukulaissuhteet ja muut läheissuhteet ovat moninaisia, suhteita, jotka voivat olla läheisiä ja lämpimiä mutta yhtä hyvin lasta haavoittavia ja etäisiä. Kunnan hankkimien sijaishuoltopalvelujen laatua pyritään varmistamaan kilpailuttamalla palveluja ja tekemällä puitesopimuksia. Kilpailuttamisen ja puitesopimusten merkitys eroaa kuitenkin kunnittain. Lähes puolet vastaajista (23/49) totesi, ettei kilpailuttamisella ja tehdyillä puitesopimuksilla ole merkitystä, kun sen sijaan neljäsosa (13/49) vastasi, että linjauksella lapsi voidaan sijoittaa vain kilpailutettuihin ja puitesopimuspaikkoihin, on kunnassa suuri merkitys. Joissakin kunnissa kilpailutusta tai puitesopimuksia ei ole tehty ollenkaan. Taloudelliset tekijät eivät näytä merkittävästi ohjaavan sijaishuoltopaikan valintaa. Haastatelluista 76 % (37) vastasi, että taloudellisilla raameilla on vähän merkitystä tai totesi, ettei taloudellisilla raameilla ole merkitystä. Vastauksia perusteltiin sillä, että valittaessa yksittäiselle lapselle sijaishuoltopaikkaa talous ei ole ratkaiseva tekijä vaan lapsen tarpeet määrittelevät paikan valintaa _TutkJulk_73.indd

47 Vaikka kuntien talousongelmat ja kiristynyt kuntatalous puhuttaa paljon, on yllättävää, miten vahvana lapsen edun ja tarpeiden ensisijaisuus tulee esiin puhelinhaastatteluissa. Voisi puhua lapsen edun vastaansanomattomuudesta sijaishuoltopaikan valintaa ohjaavana linjauksena. Kiristynyt kuntatalous sekä eri sijaishuoltovaihtoehtojen hintaerot kyllä tunnistettiin, mutta taloudellisten seikkojen ei katsottu säätelevän yksittäisen lapsen sijaishuoltopaikan valintaa. Useissa vastauksissa korostettiin, että lapsi voidaan sijoittaa hänen tarpeidensa mukaan valittuun paikkaan siinäkin tapauksessa, että kyse olisi kalliista erityisen hoidon yksiköstä, jos valinta on perusteltavissa riittävän selvästi lapsen edulla ja lapsen tarpeilla. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan pitäneet talouden merkitystä vähäisenä. Puhelinhaastattelussa oli 10 vastaajaa (20 %), joiden mukaan taloudellisilla raameilla on suuri merkitys sijaishuoltopaikkaa valittaessa. Talouden merkitys voi näkyä julkilausuttujen linjausten ohella työntekijöiden hintatietoisuutena ja itsekontrollina. Muutama haastateltava pohtikin, puntaroivatko työntekijät jo paikkaa etsiessään kriittisemmin kalliimpia vaihtoehtoja. Kuntien välillä näyttäisi olevan merkittäviä eroja sen suhteen, miten suuri merkitys taloudella on sijaishuoltopaikan valinnassa. Tämä kuntien välinen ero tunnistettiin puhelinhaastatteluissa ja oman kunnan hyvää tilannetta verrattiin toiseen nimeltä mainittuun kuntaan, jossa sijaishuoltopaikan hinnan tiedettiin vaikuttavan ratkaisevasti valintaan. Kuntien välinen ero tuli esille myös ryhmähaastatteluissa. Vaikka taloudellinen tekijä tiedostettiin, sen ei kolmessa ryhmässä katsottu rajoittavan tai olevan merkittävä, mutta kahdessa ryhmässä sen merkitys korostui. Ryhmähaastatteluissa tuli esille myös talouden ja omiin laitoksiin sijoittamista painottavan linjauksen välinen kytkös. Heti sanon tähän, että se, että meidän on huomioitava nää talouden reunaehdot ja pyrittävä osaltamme huolehtimaan siihen, että omissa laitoksissa on lapsia hoidettavana. Niin ei oo semmosta määräystä, että sinne täytyy väkisin sijottaa jos paikka ei oo sovelias tai lapsen edun mukanen. Mut että se on ainakin tutkittava ja selvitettävä ensin perusteellisesti. Niin täs on se riski olemassa että, se ohjaa sitä sijotustoimintaa niin että painotetaan sitä ohjausta näihin yksiköihin. Ja sillon ku se välttämättä ei oo lapsen edun mukasta. Mut tietysti me pyritään siihen että, ehdottomasti lastensuojelulakia nouda _TutkJulk_73.indd

48 tetaan ja ei sijoteta. Mut että kyllähän tää tietyntyyppinen paine on. (ryhmähaastattelu 246) 5.2 Sijaishuoltopaikan valinnan organisointitavat Toinen keskeinen kuntatason kysymys liittyi siihen, miten kunnissa on organisoitu huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valinta. Kun valtakunnallinen ohjaus on vähentynyt, kunnat ovat saaneet väljyyttä organisoida lastensuojelutyötä tarkoituksenmukaisesti katsomallaan tavalla. Tämä näkyi organisointitapojen kirjavuutena. Seuraavassa tarkastellaan kuntien organisointimalleja, eri organisointimallien vahvuuksia ja heikkouksia sekä sijoittamisen ammatillisuutta. Kokonaisvaltainen, keskitetty ja sijaishuoltomuodon mukaan eriytetty organisointi Sijaishuoltopaikan valinnan organisointia tehdään kunnissa keskittämällä sijoittamista, eriyttämällä sijoittamista sijaishuoltomuodon mukaan erikseen perhehoitoon ja laitoshoitoon sekä pitäytymällä kokonaisvaltaisessa organisointitavassa. Vain isoimmissa kaupungeissa sijaishuoltopaikan valinta on organisoitu kunnan omiin keskitettyihin sijoittajayksiköihin. Sen sijaan varsin yleistä on kuntien keskinäinen yhteistyö. Useamman kunnan yhteistyö voi olla maakunnan laajuinen, sote-alueen tai kuntayhtymän yhteinen tai lastensuojelun kehittämiskeskuksen ympärille rakentunut. Kuntien yhteistyönä toteutetaan varsin erilaista sijaishuoltopaikan valintaan liittyvää toimintaa: keskitettyä sijoittamista, konsultatiivista tukea ja perhehoitoon eriytynyttä yhteistyötä. Yksittäisissä kunnissa on myös voitu eriyttää toimintoja sijaishuoltomuodon mukaan. Yleisintä oli kuitenkin se, että sijaishuoltopaikan valinta tapahtuu huostaanoton valmistelun yhteydessä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän toimesta. Varsinaisia sijaishuoltopaikan valinnan organisointimalleja tunnistettiin tutkimuksessa kolme: kokonaisvaltainen, sijoittajaryhmä ja sijoittajayksikkö. Niiden keskeiset piirteet on tiivistetty kuvioon _TutkJulk_73.indd

49 Kuvio 9. 9 Sijaishuoltopaikan valinnan organisointitavat. Useissa kunnissa lapsen sijaishuoltopaikan valinta tapahtuu huostaanoton valmistelun yhteydessä niin, ettei sitä ole eriytetty omaksi toiminnakseen. Kyseinen organisointitapa on tässä tutkimuksessa nimetty kokonaisvaltaiseksi. Sijaishuoltopaikan valinta tapahtuu lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän ja lastensuojelutiimin työnä. Kun puhelinhaastatteluissa kysyttiin, miten kunnassa on organisoitu huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valinta, vastaus oli usein ei mitenkään. Vastaus ei mitenkään kertoo siitä, että sijaishuoltopaikan valinta ei ole tehtävä, jonka perusteella kunnan lastensuojelun sosiaalityötä olisi kunnissa organisoitu. Lastensuojelun Kuvio 10 sosiaalityön tehtävien organisointi ja eriyttäminen näyttää tapahtuneen useissa kunnissa lähinnä eriyttämällä lastensuojelun avohuollon sosiaalityö ja sijaishuollon sosiaalityö. Kunnissa on laadittu lastensuojelun prosessikuvauksia, mutta vain harvassa kunnassa niihin on kuvattuna se, miten sijaishuoltopaikan valinta tapahtuu. Puhelinhaastattelun vastaus ei mitenkään kertoo tästä sijaishuoltopaikan valinnan ja muun lastensuojelutyön yhtyeenkietoutumisesta. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ja hänen työparinsa valmistelevat sekä lapsen huostaanottoa että pohtivat ja etsivät lapsen tarpeita vastaavaa sijais _TutkJulk_73.indd

50 huoltopaikkaa. Lapsen tarpeiden ja sopivan sijaishuoltopaikan yhteensovittamisen tehtävää tehdään kokonaisvaltaisesti samojen työntekijöiden toimesta. Yksin lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ja hänen työparinsa eivät kuitenkaan toimi, sillä paikkavalintaa pohditaan työyhteisön kokoontumisissa, yhdessä vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa sekä kunnan muiden lastensuojelupalvelujen toimijoiden kanssa. Joissain kunnissa sosiaalityöntekijällä on mahdollisuus saada konsultatiivista tukea kuntien yhteisesti organisoimana. Toinen sijaishuoltopaikan valinnan organisointimalli on sijoittajaryhmä. Sijaishuoltopaikan valinnassa on lapsen vastuusosiaalityöntekijän ja hänen työparinsa rinnalla erillinen sijoittajaryhmä, asiakasohjausryhmä tai muulla nimellä kulkeva ryhmä, joka on pääsääntöisesti mukana kaikkien huostaanotettujen lasten sijoituksissa. Ryhmän jäsenet ovat yleensä pysyviä, ja heidät on nimetty ryhmään lastensuojelun työtehtäviensä perusteella. Ryhmässä voi olla mukana esimerkiksi perhehoidon sosiaalityöntekijä, sijaishuollon vastaava sosiaalityöntekijä, lastensuojelun avohuollon vastaava sosiaalityöntekijä, kunnan lastensuojelulaitosten edustaja ja lastensuojelupalvelujen päällikkö. Ryhmä kokoontuu säännöllisesti, ja sen kokoonpano vaihtelee sen mukaan, miten lastensuojelun sosiaalityö on kunnassa organisoitu ja mitä lastensuojelupalveluja kunnassa on. Ryhmä voi olla myös usean kunnan yhteinen ja toimia usean kunnan sosiaalityön tukena siten, että kaikki yhteistyössä mukana olevien kuntien huostaanotettujen lasten sijaishuoltopaikan valinnat käsitellään kyseissä ryhmässä. Sijoittajaryhmien toimintaideologia ja toimintatavat eroavat toinen toisistaan. Ryhmän toiminnan pääpaino voi olla asiakasvirtojen ohjauksessa eri sijaishuoltomuotoihin eli omiin laitoksiin, perhehoitoon, laitoshoitoon ja erityisen tuen yksiköihin. Toimintaideologialtaan varsin erilaisia ovat sijoittajaryhmät, joissa yksittäisen lapsen asiaa käsitellään ryhmässä yhdessä prosessoiden ja juuri kyseiselle lapselle sopivaa paikkaa pohtien. Ryhmien toimintaideologioihin liittyvä ero konkretisoituu myös siinä, millä perusteella ryhmä on koottu. Joissain malleissa suurin osa ryhmän jäsenistä työskentelee lapsen tai perheen kanssa ja tuntee oman työnsä kautta lapsen tilanteen henkilökohtaisesti. Toisissa malleissa ryhmän kokoonpano määrittyy enemmän edustuksellisesti ja vain harva ryhmän jäsenistä, lapsen asiois ta vastaava sosiaalityöntekijän lisäksi, on suorassa kontaktissa lapseen _TutkJulk_73.indd

51 tai hänen perheeseensä. Sijoittajaryhmiä yhdistävänä toimintaideana on toimia sosiaalityöntekijän tukena ja tuoda laajempaa asiantuntemusta sijaishuoltopaikan valintaan, mutta samalla myös kontrolloida ja ohjata lasten sijoittamista. Kolmas sijaishuoltopaikan valinnan organisointitapa on keskitetty sijoittajayksikkö, joka voi olla yhden kunnan tai usean kunnan yhteinen. Vaikka näiden yksiköiden nimet ja sijoittamisen käytännöt vaihtelevat, yhteistä niille on se, että kaikki huostaanotettujen lasten sijaishuoltopaikan valinnat tapahtuvat pääsääntöisesti yksikön kautta. Yhteistä on myös se, että yksiköillä on muusta lastensuojelun sosiaalityöstä eriytyneet tehtäväkuvansa ja työntekijänsä. Useissa haastatteluissa mainittiin, että yksikköjä on perustettu sen vuoksi, koska kuntien lastensuojelun organisoinnissa on tapahtunut muutoksia. Lastensuojelun sosiaalityö on voitu organisoida siten, että avohuollon ja sijaishuollon sosiaalityö on eriytetty toisistaan. Tämä on johtanut siihen, että lapsen sosiaalityöntekijä vaihtuu huostaanoton seurauksena ja sijaishuoltopaikkoja koskevan tieto katoaa avohuollosta. Kun avohuollon sosiaalityöntekijä ei hoida huostaanotettujen lasten asioita eikä ole yhteydessä sijaishuoltopaikkoihin, hänelle ei myöskään kartu henkilökohtaista kokemusta eri paikoista. Kun tietovarantoa ei kerry enää avohuollon sosiaalityöntekijälle, sen kokoaminen on organisoitava muulla tavoin. Seuraavassa kuvataan sitä, miten nämä organisatoriset ratkaisut ovat vaikuttaneet tiedontuottamiseen sijaishuoltopaikoista. Mut et sit täs on viel semmonenkin ehkä piirre minkä, Markku otti esiin eli et kun sosiaalityöntekijä saattaa tuntee oman yksikön täällä, mut et se on yhä vähenevä tietoisuus avohuollossa. Kun tää tapahtu, joku aika sitten organisaatiomuutos niin että sijaishuollon aikanen sosiaalityö ei enää tapahdu avohuollossa, jolloinka niil ei enää oo sitä omaa henkilökohtasta kokemusta, et nyt kun minulla on 20 lasta on eri yksiköissä ja tunnen. Sitä ei enää oikeestaan ole. Että ehkä ne vanhat, jotka on ollu pitkään työs, ni tietysti tuntee yksiköitä vielä. Mut kun laitoksetkin muuttuu vielä tän ajan mukana. Et ehkä se tieto sit täytyy olla täällä (keskitetyssä yksikössä). (ryhmähaastattelu ) _TutkJulk_73.indd

52 Keskitetyn yksikön työntekijöiden tehtävänä on koota ja ylläpitää ajantasaista tietoa sijaishuoltopaikoista ja etsiä lapsen tarpeita vastaava sijaishuoltopaikka yhteistyössä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa. Useissa keskitetyissä yksiköissä työtehtäviä on eriytetty sijaishuoltomuodon mukaan siten, että perhehoidosta vastaavat omat työntekijät ja laitoshoidosta omat työntekijät. Työnjako keskitetyn yksikön työntekijöiden ja kunnan avohuollon sosiaalityöntekijän välillä on pääsääntöisesti sellainen, että lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän vastuulla on lapsen tarpeiden selvittäminen ja siihen tarvittavien tietojen ja dokumenttien kerääminen. Yksikön työntekijöiden vastuulla on taas sijaishuoltopaikkoihin, niiden työkäytäntöihin ja painotuksiin liittyvän tiedon kerääminen. Lapsen sijaishuoltopaikan valinta pohjautuu keskitetyn yksikön mallissa eriytettyyn asiantuntijuuteen ja yhteiseen neuvotteluun edellä mainittujen työntekijöiden kesken. Organisointitapojen vahvuudet ja heikkoudet Sijaishuoltopaikan valinnan suurin haaste liittyy haastateltavien mukaan siihen, miten varmistetaan ajantasainen tieto tarjolla olevista sijaishuoltopaikoista: laitoksista, ammatillisista perhekodeista ja sijaisperheistä. Syynä keskitettyjen ja eriytettyjen toimintatapojen kehittämiseen näyttääkin olleen tähän haasteeseen vastaaminen; erikoistuneempien ja samalla systemaattisempien käytäntöjen kehittämien sen selvittämiseksi, millaiset toimintatavat, säännöt ja painotukset eri sijaishuoltopaikoissa on. Toinen keskeinen sijoittamisen haaste liittyy lapsikohtaisen tiedon välittymiseen eriytyneissä toimintatavoissa: millaisen lasta koskevan tiedon pohjalta sijoittajaryhmässä tai keskitetyssä yksikössä tehdään valintaa lapsen sijaishuoltomuodosta tai sijaishuoltopaikasta. Yhteisenä vahvuutena sijaishuoltopaikan organisointitavasta riippumatta tuotiin haastatteluissa esille pätevät ja kokeneet sosiaalityöntekijät. Vastaavasti pätevien sosiaalityöntekijöiden puuttumista pidettiin toiminnan heikkoutena organisointitavasta riippumatta. Keskeisenä kokonaisvaltaisen työskentelyn vahvuutena haastateltavat pitivät sitä, että sama työntekijä, joka on työskennellyt usein jo pitkään lapsen ja perheen kanssa avohuollossa ja tuntee lapsen arvioi, mikä sijaishuoltomuoto tai paikka parhaiten vastaa lapsen tarpeisiin _TutkJulk_73.indd

53 Kuntien yhteistyötä perusteltiin sillä, että yksittäisen kunnan resurssit ovat riittämättömiä siihen, että lastensuojelutyötä voitaisiin kehittää sijoittamisen ja nykyisten sijaishuoltomarkkinoiden edellyttämällä tavalla. Nykyisten käytäntöjen ongelmat liittyivät lähinnä valinnan sattumanvaraisuuteen, resurssien riittämättömyyteen, päätöksenteon hitauteen ja toimintamallin selkiytymättömyyteen. Taulukko 3. Eri organisointitapoihin liittyvät vahvuudet ja heikkoudet. Organisointitapa Vahvuudet Heikkoudet Kokonaisvaltainen Sijoittajaryhmä (kunnan tai kuntien yhteinen) Sijoittajayksikkö (kunnan tai kuntien yhteinen) Kokonaisvaltainen kuva lapsesta ja perheestä: sama työntekijä, joka tuntee lapsen, on valitsemassa paikkaa Nopea ja joustava tapa toimia Työntekijöillä on kokemuksen kautta tuntemus alueen sijaishuoltopaikoista Konsultatiivinen ja kollegiaalinen tuki lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle Ryhmässä eriytynyttä tietoa ja laajaa ammatillista osaamista Päätöstä sijaishuoltopaikasta pohditaan yhdessä lastensuojelun eri toimijoiden kanssa laajemmasta näkökulmasta Eriytetyt tehtäväkuvat: yksikön työntekijät tuntevat paikat ja sosiaalityöntekijä lapsen Voidaan luottaa yksikön ehdottaman paikan laatuun Mahdollistaa erikoistumisen ja työn kehittämisen Selkeä, päämäärätietoisempi ja tehokkaampi systeemi Tuttuuden haittapuoli: sosiaalityöntekijän omat mieltymykset vs. lapsen tarpeet Resurssit riittämättömiä uusien paikkojen kartoittamiseen Kirjallisten koosteiden tekeminen lapsesta ryhmälle koetaan avohuollossa työlääksi Miten erilaiset näkemykset ja mahdolliset erimielisyydet käsitellään Työskentelyprosessi ei ole kaikille aina selkeäà toimitaan ohi sovitun mallin Yksikössä ei välttämättä tunneta lasta Prosessi on ajoittain hidas ja saatetaan kokea byrokraattiseksi Sijoittamisen ammatillisuus Lastensuojelutyötä tehdään tällä hetkellä muuttuvissa toimintarakenteissa, kun tehtäviä organisoidaan uudelleen, kehitetään uusia yksiköitä ja kuntien välistä yhteistyötä (Forsman 2010). Tämä muutos koskettaa myös sijaishuoltopaikan valintaa, sen organisointia ja toimintarakenteita. Kyse ei kui _TutkJulk_73.indd

54 tenkaan ole pelkästään toimintarakenteissa tapahtuneista muutoksista vaan myös muutoksista lastensuojelun ammatillisessa työssä. Kunnissa tehdyt organisatoriset ratkaisut ovat osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, millaisena sijoittamisen ammatillisuus näyttäytyy ja mikä ammatillisuudessa korostuu. Sijaishuoltopaikan valintaan näyttääkin syntyneen ikään kuin hiipien ja ilman sen isompaa julkista keskustelua organisointitapoja, jotka perustuvat varsin erilaiseen näkemykseen sijoittamisen ammatillisuudesta. Lastensuojelun ammattilaisten ilmaisut kokonaisvaltaista työtä, me tunnetaan lapset, ne tuntee paikat, perhehoito on ihan oma sosiaalityön lajinsa kuvastavat näitä sijoittamisen ammatillisuuden erilaisia painotuksia. Sijaishuoltopalvelut ovat moninaistuneet, yksityisten laitospalvelujen osuus on kasvanut ja sijaishuoltopalveluja kilpailutetaan. Tämä on synnyttänyt asiakastyöhön keskittyneen ammatillisuuden rinnalle ammatillisuutta, joka painottuu ensisijassa sijaishuollon monimuotoiseen palvelutarjontaan. Myös perhehoito näyttäytyy erityistä panostusta ja osaamista vaativana ammatillisen työn kohteena. Seuraavassa kuviossa jäsennetään tätä eri organisointitapojen ja sijoittamisen ammatillisuuden painotuseroja. Kuvio 9 Kuvio 10. Sijoittamisen ammatillisuus. Kuvio _TutkJulk_73.indd

55 Kokonaisvaltaisessa ammatillisuusajattelussa korostuu ymmärrys lastensuojelusta ja lapsen sijaishuoltopaikan valinnasta suhteisiin kiinnittyvänä ja ensisijassa henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen perustuvana työnä. Kokonaisvaltainen sijaishuollon ammatillisuus pitää sisällään ajatuksen lapsen ja perheen tilanteen henkilökohtaisesta tuntemisesta ja sen pohjalta lapsen tarpeita vastaavan sijaishuoltopaikan etsimisestä. Lapsen aito, oikeasti tunteminen yhdistettiin siihen, että sijaishuoltopaikan valintaa tekevillä työntekijöillä on henkilökohtaisen suhteen kautta kokemusta lapsesta; siitä millainen lapsi on ja millainen sijaishuoltopaikka vastaa parhaiten lapsen tarpeita. Kokonaisvaltainen näkemys sijoittamisen ammatillisuudesta yhdistettiin asiakassuhteen ohella sijoittamisen organisointiin. Sijoittamisen samoin kuin kunnan koko lastensuojelun organisoinnissa pidettiin hyvänä rakenteita, jotka mahdollistavat mahdollisimman joustavan ja tilannekohtaisesti muovautuvan lastensuojelun toteuttamisen. Keskeisenä perusteena keskusteluissa nousi esille henkilökohtaisen vuorovaikutuksen merkitys sijoittamisessa mukana olevien työntekijöiden kesken ja asiakassuhteen merkityksen korostaminen. Haastatteluissa peräänkuulutettiin toimintarakenteita, jotka mahdollistavat suhteeseen perustuvan lastensuojelutyön. Haastateltava 1: Ja me ollaan fyysisesti niin lähellä, me ollaan täällä kaikki samassa kasassa, kahden eri kerroksen sisälle sovitaan, että sitten jossaki aatellaan oikein isossa kaupungissa, omat yksiköt jotka on ihan eri paikan, puolilla kaupunkia sijotettuja, ei oikein tunneta ja Haastateltava 2: Mä mietin sitä just että kun on sit just tätä et paperin kautta, että anon sijaishuoltopaikkaa, must se on ihan kauhea ajatus, tai sit mä aattelen et laps, ja jotenkin vaikka jotain jälkihoitonuoria, jotka niin voimakkaasti ripustautuu, siihen työntekijään, niin tuntus aika pahalta et sit se jolleki, siirrät sen, johonki ihan muualle. Ja kyl se työntekijänä on kauheen palkitsevaa et näinki pitkällä, kokemuksella, esimerkiks nyt oli aika ihana tilanne, mulla oli poika, asiakaspoika, joka on ollu omalla tavallaan asiakkaana ihan sieltä vauvasta lähtien ja siinä on ollu monta vaikeeta juttuu ja on, sijotettu ja vaikka mitä ja nyt hän pääsi ylioppilaaks keväällä. (ryhmähaastattelu ) _TutkJulk_73.indd

56 Haastattelulainauksessa kokonaisvaltaista sijoittamisen ammatillisuutta kuvataan sekä toiminnan organisointina että asiakassuhteena. Työntekijöiden mutkatonta kanssakäymistä pidetään oman kaupungin etuna, ja sitä verrataan toisten kaupunkien eriytettyyn organisointitapaan. Ajatus, että lapsen sijoittamista hoidettaisiin asiakirjojen välityksellä, koetaan vieraaksi. Samalla haastattelussa tulee esille suhteisiin kiinnittyvän työn merkitys ja palkitsevuus. Pitkäaikainen asiakassuhde mahdollistaa vaikeiden hetkien ohella yhteisten ilonaiheiden jakamisen lapsen kanssa. Osa kunnista on eriyttänyt sijaishuoltopaikan valintaan liittyviä tehtäviä eri työntekijöille ja eri yksiköihin. Tämä on synnyttänyt sijoittamiseen liittyvää ammatillisuutta, joka eroaa lastensuojelun asiakastyöhön keskittyvästä ammatillisuudesta. Eriytetty sijoittamisen ammatillisuus perustuu eriytettyyn työjakoon ja eriytettyyn ammatilliseen osaamiseen, jota kuvastaa hyvin seuraava: Me tunnettaan lapset ja ne tuntee paikat. Lastensuojelutyössä perinteisenpää ammatillisuutta edustaa työ, jonka fokus on asiakastyössä, lapsen tarpeiden arvioinnissa ja lapsikohtaisten sijaishuollolle asetettujen tavoitteiden määrittelyssä. Tästä asiakastyöstä erillistä lastensuojelutyön ammatillisuutta edustaa puolestaan pääasiassa sijaishuollon palvelutarjontaan, sen tuntemiseen ja arviointiin keskittyvä ammatillinen työ. Millaisesta lastensuojelun ja erityisesti sijoittamisen ammatillisuudesta sijaishuoltopaikkoihin keskittyvässä työssä oikeastaan on kyse? Haastatteluissa työtä kuvattiin tutustumisena eri laitosten ja ammatillisten perhekotien toimintaideologiaan, käytäntöihin ja siellä työskentelevien työntekijöiden ammatilliseen taustaan. Kuvauksissa toistui puhe paikkoihin tehtävistä tarkastuskäynneistä ja niiden pohjalta tehdyistä kirjallisista raporteista. Myös toteutuneista sijoituksista oli koottu seurantatietoja. Ajankohtaisen tiedon kerääminen, sen välittäminen ja sukkulointi eri ammattilaisten välillä muodostaa keskeisen osan työn sisällöstä. Sijoittamisen ammatillisuudesta voidaankin käyttää käsitettä palveluosaamiseen keskittyvä ammatillisuus. Ne (eriytetyn yksikön työntekijät) kertoo siitä paikasta ja minkä tyyppisiä lapsia tai nuoria sinne paikkaan on ollu sijotettuna, minkälaisia kokemuksia siitä on jo kertyny. Tietää myös paljon niistä yleensä, jo kertyneistä kokemuksista. Minkälaista henkilökuntaa siellä on töissä? Niitähän käyään aina _TutkJulk_73.indd

57 läpi, että millä ammatilla ja tämmöstä, ja minkä tyyppisistä niillä on just kokemusta, et onko just täntyyppisiä ollu, tällä tavalla oireilevia vaikka nuoria, lapsia. (ryhmähaastattelu 102) Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kertoo edellä palveluosaamiseen keskittyvästä ammatillisuudesta, jota hän kuvaa yksittäisten paikkojen tuntemisena, työntekijöiden keräämänä sekä faktatietona että kokemuspohjaisena tietona sekä tietona siitä, millaisten lasten kanssa eri paikoissa osataan toimia. Syynä eriytyneeseen ja erityisesti sijaishuollon palveluihin keskittyvään ammatilliseen työhön mainittiin palvelujen moninaistuminen sekä se, että kunnan lastensuojelun organisoinnissa on tapahtunut muutoksia ja lastensuojelun työprosessit on jaettu avohuoltoon ja sijaishuoltoon. Perhehoitoon panostaminen näkyy kuntien toimintatavoissa. Useissa tutkimuksen kunnissa on joko kunnan oma perhehoitoon keskittyvä yksikkönsä tai työntekijänsä tai kuntien yhteistyönä perhehoitoon keskittyvää toimintaa. Lastensuojelujärjestöillä (Pesäpuu ry:llä, Pelastakaa Lapset ry:llä ja Perhehoitoliitolla) on pitkät perinteet sijaisvanhempien valmennuksessa ja sijaisvanhempien tukijoina. Viime vuosina Suomeen on tullut myös kansainvälisiä yrityksiä, jotka tarjoavat sijaisperheiden rekrytointi-, valmennus- ja tukipalveluja. Sijaisperheiden kanssa tehtävä työ nähtiin useimmiten työksi, johon lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän resurssit eivät yksin riitä ja siksi työtä on eriytetty perhehoidon sosiaalityöntekijälle. Perhehoidon eriyttäminen näkyi myös siten, että vain harva haastateltava osasi määritellä, millaiset asiat vaikuttavat siihen, että lapselle valitaan juuri tietty sijaisperhe. Haastatteluissa tuotiin esille myös käsite perhehoidon sosiaalityö. Perhehoidon sosiaalityön erottamista omaksi lastensuojelun ammatilliseksi työksi perusteltiin perhehoitoon sijoittamiseen liittyvillä haasteilla, perhehoidon erityisyydellä ammatillisiin sijaishuoltopalveluihin verrattuna sekä tarpeella tukea vahvemmin sijaisvanhempia. Erityisen tärkeäksi aihe koettiin sen vuoksi, että lastensuojelulakiin on tehty perhehoidon ensisijaisuutta korostava muutos. Jotta lasten sijoittaminen sijaisperheisiin olisi enenevässä määrin mahdollista, tulisi myös sijaisvanhempien tukemiseen panostaa entistä enemmän _TutkJulk_73.indd

58 Mut sitte se lapsen sijottuminen. Perheeseen sijottuminen on huomattavasti monimutkasempaa ja käsityötä vaativampaa kun se että jos lapsi lähtee johonki ammatilliseen perhekotiin tai johonki muuhun laitostyyppiseen. Ja siihen on ihan yksinkertaset selitykset et kuitenki laitoksissa ja, ammatillisissa perhe- tai luvanvaraisessa perhehoidossa ollaan koulutettuja ihmisiä ja ammatti-ihmisiä ja, täs toimeksantosopimussuhteessa puhutaan valmennetuista. Ja siitä tulee se ero, ja se et se tavallaan se perhehoidon sosiaalityö jota nyt on, puhuttu että se pitäs oikeen erityiseks sosiaalityön muodoksi, saada semmonen status sille niin siin on kyllä perusteita et se on hyvin, hyvin erilaista ja sen huomaa monta kertaa kyllä suhteessa sitte et jos vaan laitosten kans tehään työtä niin asiat on huomattavasti, simppelimmin hoituvia koska me puhumme samalla kielellä, me ymmärrämme toisiamme. (ryhmähaastattelu 292) Kun korostetaan perhehoidon sosiaalityötä omana sijoittamisen ammatillisuuden osa-alueena, halutaan tuoda esille eroa, joka liittyy sijaisperheeseen sijoitetun lapsen edun turvaamiseen ja sijaisvanhempien tukemiseen. Niitä tulisi pitää erillisinä ja eri työntekijänsä vaativina lastensuojelun sosiaalityön osa-alueina. Sijaisvanhemmilta ei edellytetä ammatillista koulutusta, mutta he joutuvat usein kohtaamaan varsin kipeitä ja vahvoja tunteita herättäviä asioita, joita ns. tavallisen perheen vanhemmat eivät välttämättä lastensa kanssa kohtaa. Miten avoimesti ja rehellisesti sijaisvanhemmat voivat kertoa kokemuksistaan ja hämmennyksistään lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle? Entä kuinka paljon lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulisi keskittyä sijaisvanhempiin, kun hänen tehtävänä on perheeseen sijoitetun lapsen hyvinvoinnin turvaaminen? Sijaisperheessä on usein biologisia lapsia, joiden kokemuksia tulisi myös kuulla. 5.3 Yhteenveto Sijaishuolto ja huostaanotettujen lasten hyvinvointi näyttää saavan osakseen vain vähän huomiota kuntien lapsipolitiikassa. Kunnissa on tehty vähän linjauksia, joilla ohjataan huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valintaa. Vaikka sijoitettujen lasten lukumäärä on kasvanut jo usean vuoden ajan, kuntien hyvinvointisuunnitelmissa on vielä niukasti, jos ollenkaan, _TutkJulk_73.indd

59 tietoa sijoitettujen lasten hyvinvoinnista. Vähän on myös tietoa siitä, miten lapset voivat sijaishuollossa tai miten sijaishuollolla on onnistuttu tukemaan huostaanotettujen lasten hyvää elämää. Sijaishuoltopaikan valintaa ohjaa kuntien linjauksia enemmän lastensuojelulaki: perhehoitopainotteisuus, sisarusten sijoittaminen samaan paikkaan sekä sijaishuoltopaikan valinta lapsen erityisen tuen tarpeiden mukaan. Suomen lastensuojelulain ohjeistuksia voi pitää kuitenkin varsin yleisluonteisina. Koska myöskään kunnat eivät yksityiskohtaisemmin ohjaa sijaishuoltopaikan valintaa, jää lastensuojelulain yleisten periaatteiden soveltaminen kunkin yksittäisen lapsen kohdalla sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen ja tilanneharkinnan varaan. Kysymys talouden raameista ja merkityksestä sijaishuoltopaikkaa valittaessa on kiinnostavan ristiriitainen. Kuntien välillä näyttäisi olevan merkittäviä eroja sen suhteen, millainen merkitys taloudellisilla tekijöillä on. Osassa kuntia taloudelliset tekijät arvioitiin toissijaisiksi suhteessa lapsen tarpeisiin, kun taas muutamissa kunnissa talouden merkitys valintaa ohjaavana linjauksena korostui. Sijaishuoltopaikan valinnan organisatoriset ratkaisut osoittautuivat oletettua monimuotoisemmiksi. Yllättävää on myös se, miten vakiintumatonta sijoittamiseen liittyvä käsitteistö on. Vaikka pääasialliset organisointitavat voidaan jäsentää kolmeen eri malliin eli kokonaisvaltaiseksi, keskitetyn sijoittajayksikön ja sijoittajaryhmän malliksi, ne avaavat vielä varsin vähän sitä moninaisuutta, joka eri malleihin sisältyy. Sijoittamisen käytännöt kun eivät edes samannimisissäkään malleissa vastaa toinen toisiaan. Kuntien välinen yhteistyö sijaishuoltopaikan valinnassa on varsin yleistä. Se voi tarkoittaa konsultatiivista tukea kuntien sosiaalityöntekijöille, mutta myös keskitettyä sijaisperheiden rekrytointia, valmentamista ja valintaa tai sitä, että kaikki kyseisten kuntien huostaanotettujen lasten sijoittamiset tapahtuvat keskitetyn sijoittajaryhmän tai sijoittajayksikön kautta. Huostaanotetun lapsen, hänen vanhempiensa ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän paikka ja asema määrittyvät eri organisointitavoissa eri tavoin. Samoin se, missä käydään sijaishuoltopaikan valinnan ja päätöksenteon kannalta keskeiset neuvottelut. Joissain toimintatavoissa korostuu mahdollisimman lähellä lasta tehtävä päätöksenteko, kun taas toisissa malleissa päätöksenteon objektiivisuutta tavoitellaan etäännyttämällä se asiakastyöstä _TutkJulk_73.indd

60 6 Lapsikohtainen päätöksenteko Kuntien linjaukset ja sijaishuoltopaikan valinnan organisointitavat luovat yleiset raamit, joiden puitteissa huostaanotetun lapsen sijaishuoltopaikan valintaa kunnissa tehdään. Ne eivät kuitenkaan vielä kerro siitä, miten yksittäisen lapsen sijaishuoltopaikan valinta käytännössä tapahtuu. Lapsikohtainen sijaishuoltopaikan valinta osoittautui suoraviivaista, vaiheesta toiseen etenevää päätöksentekoa huomattavasti monimuotoisemmaksi. Haastatteluissa käytettiin usein sellaisia metaforia kuin polku, matka ja risteyskohdat kuvaamaan sijaishuoltopaikan valintaprosessia. Lapsikohtaisessa päätöksenteossa tasapainoillaan lapsen yksilöllisten tarpeiden, lapsen vanhempien ja eri ammattilaisten näkemysten välillä, mutta myös lastensuojelulaitosten laatimien asiakasprofiilien ja sijaisperheiden toiveiden välillä. 6.1 Päätöksenteon vaiheet ja polut Alkusysäyksenä lapsen sijaishuoltopaikan valinnalle on lapsen tilanteen arviointi sellaiseksi, että ryhdytään valmistelemaan lapsen huostaanottoa ja lapsen sijoittaminen tai mahdollisen sukulaissijoituksen selvittäminen katsotaan välttämättömäksi. Toisessa vaiheessa tehdään päätös lapsen sijais _TutkJulk_73.indd

61 huoltomuodosta: lapsen sijoituksesta perhehoitoon, kunnan omaan laitokseen tai ostopalvelupaikkaan. Kolmantena vaiheena on varsinaisen sijaishuoltopaikan valinta ja päätöksenteko sijaishuoltopaikasta. Kuvio 11. Sijaishuoltopaikan valintaa koskevan päätöksenteon vaiheet. Kuvio 11. Sijaishuoltopaikan valintaa edeltää usein aikaisempi työskentely lapsen ja perheen kanssa avohuollossa. Lastensuojelutilastot (Lastensuojelu 2011) samoin kuin haastateltavat kertovat, että huostaanottoa edeltää usein myös lapsen kiireellinen sijoitus. Sijaishuoltopaikan valintaa aloitettaessa lapsi voi siis asua kotona, mutta yhtä hyvin hän voi olla jo kiireellisesti tai avohuollon tukitoimenpiteenä sijoitettuna. Huostaanoton valmistelun ja sijaishuoltopaikan valinnan prosessit kulkevat rinnakkain ja osin lomittain. Matkan varrella käydään useita eri neuvotteluja vanhempien ja lapsen kanssa, muiden ammattilaisten ja lastensuojelun eri toimijoiden kanssa. Matkan varrella voidaan joutua palaamaan aikaisemmin tehtyihin valintoihin ja miettimään asiat uudestaan. Näin siksi, että vanhempien tai lapsen tilanne muuttuu merkittävästi, lapselle tai nuorelle päätetystä sijaishuoltomuodosta ei löydykään sopivaa paikkaa tai nuoren psyykkisestä kunnosta halutaan saada lisätietoja. Päätöksentekoprosessin loppu ei aina sekään ole selkeä. Se ei välttämättä lopu lastensuojelun sosiaalityössä tehtyyn ratkaisuun sijaishuoltopaikasta. Jos vanhemmat tai 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa valintaa, päätöksente _TutkJulk_73.indd