Tieteen päivät 40 vuotta Suomalaisen kansanvallan legitimeettikriisi Mitä Darwin aikalaisineen ajatteli perinnöllisyydestä?

Transkriptio

1 Tieteen päivät 40 vuotta Suomalaisen kansanvallan legitimeettikriisi Mitä Darwin aikalaisineen ajatteli perinnöllisyydestä? Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Onko suuri kaunista tieteessäkin? Kestävyystiede

2 ARTIKKELIT Suomalaisen kansanvallan ja parlamentarismin legitimiteettikriisi kansainvälisessä kontekstissa Pasi Ihalainen Mitä Charles Darwin ja hänen aikalaisensa ajattelivat perinnöllisyydestä? Petter Portin 23 Onko suuri kaunista tieteessäkin? Juhani Iivari Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Panu Pihkala PÄÄKIRJOITUS Ilari Hetemäki KATSAUKSIA Kestävyystiede kestävyystutkimuksen uusi paradigma? Katriina Soini Avoin tiede ja tiedejulkaisemisen uudet tuulet Mika Holopainen ja Kimmo Koskinen TIETEEN KOHTAAMISIA Kustannustoimittajia Arto Mustajoki KESKUSTELUA Kansakunnat ja yliopistot bisnesajattelun testialustoina Janne Kurtakko Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello Digitaalisten ihmistieteiden tarkastelua Jukka Hankamäki KIRJALLISUUS HAKEMISTO TEKSTINTUTKIJAN TUUMAT Aivopesua aivovuodolla? Vesa Heikkinen 49 LYHYESTI Ilari Hetemäki MAITO TAPPAA JA MUITA OUTOJA TIEDEUUTISIA -TEOS KOKOAA YHTEEN SUOMALAISTEN TIEDETOIMITTAJIEN NÄKEMYKSET TIEDEJOURNALISMIN NYKYTILASTA. TEOS TARTTUU TIEDEJOURNALISMIN ONGELMIIN KRIITTISELLÄ OTTEELLA JA KÄY LÄPI SYSTEMAATTISESTI TIEDEUUTISOINNIN KIPUPISTEET.

3 Tieteessä tapahtuu -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. TOIMITUS Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri (kirja-arvostelut, ilmoitukset): Tiina Kaarela Ulkoasun suunnittelu: Camilla Pentti Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) TOIMITUSNEUVOSTO Professori (emeritus) Leif C. Andersson, filosofian tohtori Katja Bargum, päätoimittaja Ilari Hetemäki, apulaisprofessori Peter Johansson, professori Tuija Laine, yliopistonlehtori Nelli Piattoeva, toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen ja dosentti Leena Suurpää. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET Puh. (09) JULKAISIJA Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 35. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Seuraava numero ilmestyy maaliskuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@ tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1 / 1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) / 1 (mv) / 2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN (painettu) ISSN (verkkolehti) Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2017 PÄÄKIRJOITUS TIETEEN PÄIVÄT 40 VUOTTA ILARI HETEMÄKI Helsingissä ja Tampereella pidettiin Tieteen päivät tammikuussa. Pääteemana oli Vapauden rajat Frihetens gränser. Tieteen päivät näkyivät Helsingissä raiteilla tiedeaforismeina, Helsingin yliopiston keskustakampuksella, Kruununhaassa ja Kampin kauppakeskuksessa. Tampereella pääpaikkana oli Tampere-talo. Suomalaisten myönteistä suhtautumista tieteeseen osoitti runsas kävijämäärä yhteensä molemmissa kaupungeissa oli lähes kävijää. Tärkeää Tieteen päivillä ovat kohtaamiset yleisön ja tutkijoiden välillä sekä mahdollisuus esittää kysymyksiä. Tieteen päivät synnyttävät itsessäänkin kohtaamisia eri tieteenalojen ja elämänalueiden välille. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 2009, kun pääteemana oli evoluutio. Silloin vertailtiin yllättäen eri eläinlajien ja kielten kehitystä ja häviämistä. Viime Tieteen päivillä kysyttiin, mikä yhdistää ja erottaa tieteen, taiteen ja uskonnon käsityksiä vapaudesta. Yksittäisiä Tieteen päiviä pidettiin vuosina 1922 ja 1926 Tutkijainkokous-nimellä sekä vuonna 1954 Tieteen päivät -nimellä. Säännöllisesti järjestettävät Tieteen päivät aloitettiin tammikuussa Tieteen päivät olivat aluksi joka viides vuosi ja sen jälkeen joka kolmas vuosi. Vuodesta 1995 alkaen ne on pidetty joka toinen vuosi. Tammikuussa 2017 Tieteen päivät järjestettiin 16. kerran. Tapahtuma on yksi vanhimmista Euroopan tiedefestivaaleista. Esitelmistä on julkaistu kirjoja jälkikäteen vuodesta 2009 alkaen kirja on ilmestynyt päivien aikana yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa. Tapahtumalla, joka on suunnattu suurelle yleisölle, on aina jokin perusteema. Kävijöitä on ollut parhaimmillaan yli Aloitteen Tieteen päivien henkiin herättämisestä teki Suomalaisen Tiedeakatemian kokouksessa vuonna 1974 Kustaa Vilkuna, joka oli ollut mukana vuoden 1954 päivien järjestelytoimikunnassa. Hän perusteli esitystään ajankohtaisilla tiedepoliittisilla syillä tutkijoiden oma ääni tuli saada kuuluviin. Tapahtumaa valmistelevaan neuvottelukuntaan valittiin edustajia Suomalaisesta Tiedeakatemiasta, Suomen Tiedeseurasta ja Teknillisten Tieteiden Akatemiasta sekä Suomen Kulttuurirahastosta. Mikko Juva ja Pertti Pesonen halusivat osoittaa opetusministeriölle, että tieteen yleisseurat kykenevät tehokkaaseen yhteistyöhön. Ulkopuoliseksi rahoittajaksi tuli Suomen Kulttuurirahasto (SKR), jonka johdossa toimivat tuolloin Yrjö TIETEESSÄ TAPAHTUU

4 Blomstedt ja Lauri Saxén. Opetusministeriön asettama Markku Linnan työryhmä (1977) selvitti tieteellisten seurojen asemaa. Sen mielestä tieteen tuloksista tiedottaminen sopi nimenomaan Tiedeakatemiain valtuuskunnalle, jolle seuraavan tapahtuman järjestäminen vuonna 1982 siirrettiin yhdessä SKR:n kanssa luvun alussa alkoi uusi vaihe, kun valmisteluissa mukana olleen Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) panostusta lisättiin. Järjestelyjen keskeisenä hahmona oli vuosina TSV:n tiedotuspäällikkö Jan Rydman. Hänen aloitteestaan Tieteen päiviä ryhdyttiin järjestämään joka toinen vuosi. Tapahtuma laajeni vuonna 2003 viisipäiväiseksi ( kolme päivää, vuosina neljä päivää). TSV:n roolin kasvaessa Tiedeakatemiain valtuuskunta vetäytyi taka-alalle tapahtuman varsinaisesta järjestämisestä, mutta se asetti järjestelytoimikuntaan edustajansa. Siinä olivat vuoteen 2007 asti Tiedeakatemiain valtuuskunta, SKR ja TSV. Vuodesta 2009 alkaen neljä tiedeakatemiaa ovat olleet edustettuina toimikunnassa erikseen yhdessä TSV:n ja SKR:n kanssa. Vuonna 2010 Tieteen päivät rekisteröitiin tavaramerkiksi ja vuonna 2013 järjestelytoimikunnan nimi muuttui ohjelmatoimikunnaksi. Tieteen päivien järjestelyvastuu on TSV:llä. Suunnittelua koordinoi yhdeksänjäseninen ohjelmatoimikunta. Lisäksi tapahtumalla on ollut vuodesta 2011 tiedeviestinnän ammattilaisista koottu suunnitteluryhmä, joka on ideoinut kaupunkitapahtumia luentosalien ulkopuolella. Päivillä on pysyvä pääsihteeri ja tuottaja. Tapahtuma on tiedeyhteisön suuri talkooponnistus, ja Tieteiden yöhön osallistuu joka kerta runsaasti vapaaehtoisia tieteellisten seurojen ja eri instituuttien kautta. Tapahtuman päätukijat ovat SKR ja Tieteen tiedotus ry. Muita tukijoita ovat tiedeakatemiat sekä Helsingin yliopisto (tilat) ja Koneen Säätiö (kaupunkitapahtumat). Yhteistyötä on tehty mm. Unigrafian, Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Tiede-lehden kanssa. Myös aivan uusien säätiöiden mukanaolo saattaa olla tarpeen toiminnan varmistamiseksi. Tieteen päivät on laajentunut muihin kaupunkeihin vuodesta 2011 alkaen: vuonna 2011 kolme, 2013 viisi, 2015 kuusi ja 2017 kahdeksan yliopistokaupunkia Helsingin lisäksi. Tapahtuman ovat niissä järjestäneet pääsääntöisesti yliopistojen viestintäyksiköt. Alkupääoman niille ovat antaneet SKR ja Tieteen tiedotus ry. TSV:n pyrkimyksenä on Tieteen päivien pysyvän ohjausryhmän perustaminen tapahtuman taustayhteisöjen kanssa. Päätavoitteena on Tieteen päivien jatkuvuuden ja rahoituksen takaaminen. Päivien on hyvä myös uudistua ja löytää uutta yleisöä. Tieteen päivistä on muodostunut kiistaton menestys. Jollei niitä olisi, ne pitäisi keksiä ja toteuttaa välittömästi. (Hannu Salmi, Tieteessä tapahtuu 1/2008.) Kirjoittaja on Tieteen päivien pääsihteeri. Kuva: Susa Junnola. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU PÄÄKIRJOITUS

5 A RT I K K E L I SUOMALAISEN KANSANVALLAN JA PARLAMENTARISMIN LEGITIMITEETTIKRIISI KANSAINVÄLISESSÄ KONTEKSTISSA PASI IHALAINEN Miten yleisen äänioikeuden mallivaltiona pidetystä Suomesta tuli ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa niin ruotsalaisille, saksalaisille kuin briteillekin varoittava esimerkki poliittisen järjestelmän kriisistä? Entä miten Suomessa onnistuttiin sisällissodan jälkeen saavuttamaan valtiosääntökompromissi, jonka pohjalle rakentui maailman vakain valtio? Mitä voisimme vuosien kokemuksista edelleen oppia?

6 Yksi historiantutkimuksen tehtävistä on analysoida poliittisia prosesseja, jotka johtivat kriisiin ja joista voitaisiin ottaa opiksi niin, ettei enää toistettaisi samoja virheitä. Vaikka vietämmekin Suomen tasavallan satavuotisjuhlaa myönteisissä tunnelmissa, on hyvä palauttaa mieliin myös vuoden 1917 poliittisen elämän haasteet ja yrittää ymmärtää, miksi kansainvälisestikin demokratian mallimaana pidetty Suomi ajautui itsenäisyysjulistuksensa jälkeen veriseen sisällissotaan varoittavaksi esimerkiksi epäonnistuneesta valtiosta. Suomen tapaushan on lopulta toivoa herättävä: keskinäisen syyttelyn, parlamentarismin murenemisen ja veljessodan kierrettä seurasi rakentava prosessi, jonka tuloksena Suomea voidaan sata vuotta myöhemmin luonnehtia maailman vakaimmaksi maaksi ilmaisulla very sustainable (FFP 2016). Suomi on muuttunut sadassa vuodessa niin paljon, ettei yksikään puolue ole enää ideologialtaan sama kuin tasavallan syntyessä, vaikka nimet samoja olisivatkin. Ajan poliittiset toimijat eivät enää vaikuta keskuudessamme. Sadan vuoden etäisyydellä vuosien suomalaista politiikkaa pitäisikin jo voida analysoida kriittisesti ilman, että joku tuntee kannattamansa poliittisen suuntauksen loukatuksi, jos lopputulos ei vastaa hänen ennakko-odotuksiaan. Tarkoituksena on syventää ymmärrystä kansallisesta menneisyydestä sekä demokratisoitumisen ja parlamentarisoitumisen monimutkaisista prosesseista yleensä. Toimivassa demokratiassa menneisyyden kriisejä voidaan analysoida ja niihin johtaneiden prosessien ymmärtämistä hyödyntää entistä vahvemman poliittisen järjestelmän rakentamisessa. Näin myös kansainvälisessä keskustelussa, jossa Suomen kokemukset eivät ole ehkä kiusallisuutensa vuoksi saaneet ansaitsemaansa huomiota. Vertaileva ja ylirajainen näkökulma Kansallisten ja puoluepoliittisten kertomusten rinnalle tarvitaan vertailevia ja ylirajaisia analyyseja poliittisista prosesseista, jotka olivat samanaikaisia eri maissa ja potentiaalisesti myös vuorovaikutteisia. Suomen poliittinen tilanne on hyvä suhteuttaa maamme kannalta tärkeimpien poliittisten kulttuurien Ruotsin, Saksan ja Britannian kehitykseen, ja myös Venäjä on huomioitava (vrt. Alapuro 1990). Vertailut suhteuttavat yksittäisestä kansallisesta kontekstista nousevia päätelmiä ja jossain määrin myös haastavat vanhemman tutkimuksen vakiinnuttamia totuuksia. Toisaalta ne paljastavat kansallisia erityispiirteitä, joista voidaan olla ylpeitä: harvassa maassa on kansanvaltaa ja parlamentarismia puolustettu 1900-luvulla yhtä kiivaasti kuin Suomessa on kilpailtu suorastaan siitä, kuka on se kaikkein kansanvaltaisin. Seuraavassa erittelen käsite- ja diskurssianalyyttisesti sitä kansanvallan ja parlamentarismin legitimiteettikriisiä, jonka Suomi itsenäistymisvaiheessaan koki (laajemmin Ihalainen 2017). Politiikan ymmärrän koostuvan diskursiivisista ja fyysisistä prosesseista, jotka ovat tapahtuneet samanaikaisesti (tai historian jatkuvuuksia heijastaen) toisiinsa kytkeytyneillä tasoilla ja foorumeilla. Poliittiset toimijat ovat konstruoineet, uusintaneet ja haastaneet harjoitettua politiikkaa vuorovaikutuksessa toistensa ja tapahtumien kanssa (Steinmetz ym. 2013; Halonen, Ihalainen ja Saarinen 2015). Politiikan foorumeina toimivat hallitusten ohella esimerkiksi parlamentit, lehdistö ja tiedeyhteisö. Moni kansanedustaja oli sata vuotta sitten taustaltaan toimittaja tai professori, mikä edesauttoi eri ympäristöistä lähtöisin olleiden diskurssien kohtaamista. Poliitikkojen aiempiin ja samanaikaisiin kokemuksiin ja toimintaan, historiallisiin tiloihin, liikkuvuuteen eri foorumien välillä sekä mahdollisiin diskursiivisiin siirtymiin on syytä kiinnittää erityistä huomiota. Tutkimus keskittyy käsitteiden merkityksissä niiden käytön myötä tapahtuneisiin muutoksiin, kuitenkin niin, että käsitehistoria ja poliittisen ajattelun historia täydentyvät diskurssintutkimuksen ja poliittisen teorian menetelmillä (Halonen, Ihalainen ja Saarinen 2015; Ihalainen, Ilie ja Palonen 2016; Ilie 2016; Palonen 2016). Tällainen monitieteinen näkökulma on erityisen perusteltu analysoitaessa eduskuntadebatteja, jotka koskivat poliittisen ja yhteiskuntajärjestelmän perussääntöjä kansan poliittista roolia, kansanvaltaa ja eduskunnan valtaa. Kansa poliittisena toimijana Ensimmäisen maailmansodan yhteisölliset ja yksilötason kokemukset toisaalta äärimmäisistä uhrauksista, toisaalta epäsuhtaisista poliittisista oikeuksista nostivat jo sodan aikana esille vaa- 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

7 timuksia äänioikeuden laajentamisesta. Ympärysvaltojen sotapropaganda puhui Yhdysvaltain johdolla demokratian turvaamisesta, ja Venäjällä maaliskuussa 1917 valtaan noussut väliaikainen vallankumoushallitus tunnettiin sekin yleisesti demokratiana. Järjestelmistä vanhoillisimman uudistuminen herätti toiveita yleiseurooppalaisesta muutoksesta. Ideologisesti toisistaan kaukana olleet ryhmittymät puhuivat kansasta ja kansan tahdosta perustellessaan erilaisia visioita siitä, millainen kansan roolin tuli maailmansodan jälkeisessä poliittisessa järjestelmässä olla. Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kansan käsite oli erityisen käyttökelpoinen monimerkityksisyytensä vuoksi: sillä voitiin viitata etniseen yhteisöön, kansalaisiin poliittisen vallan lähteenä, suomenkieliseen enemmistöön vallan käyttäjänä tai todelliseen kansaan ja proletariaattiin herrojen ja kapitalistien vastakohtana (Hyvärinen 2003, 83; Kurunmäki 2008, ). Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kansanedustajat tyypillisesti monopolisoivat kansan käsitteen siten, että SDP näyttäytyi ainoana alempien luokkien eli Suomen kansan ytimen tarpeita edistävänä puolueena. Jo aiemmassa agitaatiossa (Ehrnrooth 1992) mutta etenkin vuoden 1917 aikana sosiaalidemokraatit rakensivat diskursiivisesti eroa todellisen kansan ja koulutettujen ylempien luokkien välille. Tällaista vastakkainasettelua ei esiintynyt yhtä jyrkkänä muiden tutkittujen maiden sosiaalidemokraattien puheissa. Sen sijaan se muistuttaa venäläiselle sosialistiselle diskurssille tyypillistä polarisoivaa kansan (narod) käsitettä, jonka kulkeutumista Suomen eduskuntaan radikalisoituneen venäläisen sotaväen läsnäolo, yhteydet Pietarin neuvostoihin ja bolševikkien Suomen-vierailut edistivät. Pietarissa näytti olevan käynnissä kansainvälinen vallankumous, johon Suomen eduskunnan sosialistisen enemmistön oli maailmanhistoriallinen velvollisuus liittyä, ensin parlamentin asemaa vahvistavan valtalain kautta. Suomen keskusta ja oikeisto kyseenalaistivat tällaisen kansan kahtiajaon. Kun eduskunnan enemmistö vaihtui syksyn 1917 ennenaikaisissa vaaleissa porvarilliseksi, niillekin sopi korostaa eduskunnan asemaa kansan tahdon ilmaisijana. Sisällissodan seurauksena oikeiston luottamus Suomen kansan poliittiseen arvostelukykyyn katosi, ainakin väliaikaisesti, ja sen tilalle astui ajatus saksalaistaustaisesta kuninkaasta vakauden takaajana. Toki punakapina voitiin selittää myös mielenhäiriöön joutuneen sosialistisen kansanosan aikaansaannokseksi tai puhtaasti bolševikkien maahan tuomaksi. Tynkäeduskunta jakaantui toisaalta keisari-saksaan kritiikittömästi suhtautuneisiin monarkisteihin, toisaalta kansanvaltaan ja tasavaltaan luottaviin tasavaltalaisiin, jotka uskoivat oikeanlaisen poliittisen koulutuksen vapauttavan Suomen kansan potentiaalin. Erityisesti maalaisliittolaiset pitivät monarkiaa kansanluonteen ja historiallisen kokemuksen vastaisena instituutiona. Sisällissodassakin oli tasavaltalaisen ymmärryksen mukaan ollut kysymys kansanvallan puolustamisesta. Monarkistinen enemmistö kuitenkin eteni kuninkaanvaaliin preussilaisen järjestelmän romahtamisesta kertoneista uutisista huolimatta mistä ratkaisusta sen oli pian peräännyttävä, jotta läntisten suurvaltojen tunnustus Suomen itsenäisyydelle saataisiin. Vuonna 1919 ratkaisevaksi näyttää muodostuneen toisaalta sosiaalidemokratian siirtyminen läntisen revisionismin linjoille, toisaalta suomenkielisten konservatiivien kyky löytää uudelleen luottamuksensa kansaan ja taipua tasavaltaiseen kompromissiin sillä ehdolla, että presidentistä tehtiin monarkin kaltainen toimija ja kansan tahdon vaihtoehtoinen kanava. Kielivähemmistön aseman turvaamiseen keskittynyt Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) ei voinut tässä vaiheessa enemmistövaltaan luottaa. Ruotsiin Suomea yhdisti Ahvenanmaasta käydystä kiistasta huolimatta jaettu käsitys talonpoikaisen valtiopäiväedustuksen pitkän perinteen merkityksestä (Ihalainen 2015). Ruotsissa oikeisto esitti talonpojat todellisena, valtakunnan etua palvelevana rahvaana ja vastakohtana sosiaalidemokraattiselle kansalle, joka ei äänioikeuden laajentamista kaivannut. Vaikka puoluejohto taipui Saksan monarkian romahdettua äänioikeusuudistukseen, oikeiston asenne oli suomalaistakin epäilevämpi. Parlamentaariseen demokratiaan siirtymisen ajoitus riippui Ruotsissakin Saksan sotamenestyksestä mutta tapahtui rauhanomaisemmin, koska sosiaalidemokraattinen puolue jakaantui jo vuoden 1917 alussa toisaalta parlamentarismin, toisaalta vallankumouk- artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

8 sen kannattajiin. Enemmistösosiaalidemokraatit asettivat johdonmukaisesti valtiopäivätoiminnan ulkoparlamentaarisen toiminnan edelle. Saksan sotamenestys vahvisti niin Suomen kuin Ruotsinkin oikeistossa preussilaisen järjestyksen ihailua ja väitteitä siitä, että perustuslaillinen monarkia oli kansan tahdon luotettavin ilmaisija. Toisaalta myös saksalaisten sosialistien ja vasemmistoliberaalien reformivaatimukset innoittivat ruotsalaisten ja suomalaisten aateveljien pyrkimyksiä. Kaikki poliittiset suuntaukset olivat taipuvaisia soveltamaan myös sodan jälkeen saksalaistettuja kansanvallan (Volksherrschaft), kansanyhteisön (Volksgemeinschaft) ja kansanvaltion (Volksstaat) käsitteitä Ruotsin ja Suomen olosuhteisiin. Tällaiset kollektivistiset käsitteet asettivat kansallismielisesti ja näennäisen epäpoliittisesti kansan ja valtion orgaanisen yhteyden yksilön oikeuksien edelle, ja erosivat siinä mielessä liberaalista demokratiasta. Vanha kulttuurinen yhteys Saksaan säilyi, eivätkä brittiläiset mallit mitenkään yksiselitteisesti astuneet sen tilalle. Englannin kielen nykyisen ylivallan ei pidäkään antaa johtaa harhaan sen suhteen, miltä suunnalta suuri osa ulkomaisista poliittisista vaikutteista oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla peräisin. Kohti kansanvaltaa Kiistely kansanvallasta oli Suomessa intensiivisempää ja ideologisesti jyrkempää kuin Ruotsissa, Saksassa tai Britanniassa. Itse suomen kielen sanakin loi väittelylle kansallisvaltiokeskeisen pohjan, kun taas demokratiasta universaalina periaatteena puhuttiin Suomessa vähän. Sosiaalidemokraattinen puhe kansanvallasta radikalisoitui vuoden 1917 aikana ja etääntyi saksalaisen sosialistiteoreetikko Karl Kautskyn ajattelusta, jossa demokratia ymmärrettiin parlamentin kautta saavutettavana sosialismin päämääränä. Kansanvallasta puhuttiin suorastaan leninistisen puheenparren mukaisesti, sovittamatonta luokkajakoa korostaen ja ei-sosialistit demokratian rakentamisen ulkopuolelle sulkien. Kun vertailumaissa enemmistösosialistit etsivät yhteistyötä liberaalien reformistien kanssa, Suomessa parlamentaarinen demokratia, sosiaalidemokratia ja köyhälistön valta määrittyivät samaksi asiaksi. Tällainen kansanvallan monopolisointi syvensi ideologista vastakkainasettelua ja teki valtiomuotokiistoista sovittamattomia, kun keskusta ja oikeisto kuulivat sosialistien puheissa bolševistisen vallankumouksellisen demokratian äänen. Vastakkainasettelu vain syveni Venäjän bolševikkivallankumouksen jälkeen, kun SDP:n kansanedustajat esittivät Suomen porvariston aloittaneen luokkasodan tarkoituksena tuhota kansanvalta. SDP hylkäsi syksyllä 1917 eduskunnassa ja sisällissodan aikaisessa perustuslakiluonnoksessaan läntiset käsitykset parlamentaarisesta demokratiasta, esitti bolševikit todellisen kansanvallan edustajana ja vaati välitöntä yhteiskunnan kansanvaltaistamista. Porvarilliset puolueet halusivat säilyttää vahvan toimeenpanovallan enemmistöparlamentarismin vastapainona, mutta erojakin puolueiden välillä oli: keskusta korosti kansanvaltaa poliittisen järjestelmän perustana, kun taas oikeisto halusi pitää kiinni kustavilaisesta perinteestä, joka kavahti liiallista demokratiaa. Sisällissota osoitti konservatiiveille Suomessa ja ulkomailla, mitä vasemmistolainen kansanvalta saattoi merkitä ja sai heidät vaatimaan kansanvallalle rajoitteita myös retorisesti määrittelemällä kuninkaan valta kansanvaltaiseksi. Johtava ministeri J. K. Paasikivi epäili avoimesti suomalaisten kykyä ja halua kansanvaltaan, ja RKP:n edustajat kyseenalaistivat yksikamarisessa eduskunnassa harjoitetun demokratian. Tasavaltalaiset puolestaan katsoivat kansanluonteen, sisällissodan tuloksen ja kansainvälisten virtausten edellyttävän kansanvaltaa. Keväällä 1919, kun Saksa oli hävinnyt sodan, monarkia haaksirikkoutunut ja tasavaltalaiset voittaneet eduskuntaenemmistön, suomalaista kansanvaltaa määriteltiin jälleen, tällä kertaa kompromissia etsien. Luokkapohjaiset argumentit väistyivät vähitellen ja pienintä yhteistä nimittäjää etsittiin presidenttivaltaisen tasavallan pohjalta. Johdonmukaisimmin kansanvallan kehitysmahdollisuuksien puolesta puhuivat keskustalaiset, jotka haastoivat sekä äärivasemmiston bolševismin että oikeiston elitismin ja monarkismin. Kompromissihaluinen osa SDP:tä siirtyi läntisten sisarpuolueiden linjoille ja ilmaisi valmiutta yhteistyöhän porvarillisten demokraattien kanssa sillä ehdolla, että hallitusmuoto oli edes periaatteiltaan kansanvaltainen. Vaikka kokoomuksen 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

9 Suomalaiset eivät oikein ymmärtäneet läntisen sotapropagandan asetelmaa ensimmäisestä maailmansodasta demokratian ja preussilaisuuden välisenä taisteluna. piirissä eli epäilyksiä liiallisen kansanvallan suhteen, presidentti-instituution muovaaminen sen mieleiseksi taivutteli suomenkieliset konservatiivit tasavaltaisen hallitusmuodon taakse. Rajoitetun kansanvallan hyväksyessään puolue muistutti enemmän brittikonservatiiveja kuin Ruotsin ja Saksan demokratiakriittistä oikeistoa. Toki Ruotsissakin kaikki poliittiset ryhmät esiintyivät demokratian asian ajajina. Oikeiston mielestä perinnäinen järjestelmä edusti asteittain kehittyvää ja muille malliksi kelpaavaa demokratiaa. Kansaa tuli kasvattaa demokratiaan ennen äänioikeuden laajentamista, sillä sisällissodan riivaamasta Suomesta nähtiin, mihin yleinen äänioikeus voisi pahimmillaan johtaa. Liberaalit uskoivat demokratiaan edistyksellisenä hallitusmuotona varauksettomammin kuin muualla, ihailivat läntisiä demokratioita ja tekivät yhteistyötä enemmistösosiaalidemokraattien kanssa. Jälkimmäiset olivat luopuneet sovittamattoman luokkataistelun opista ja luottivat siihen, että demokratiaan siirryttäisiin asteittain parlamenttienemmistön toimeenpanemien uudistusten kautta. Puolueen tavasta määritellä tavoitteensa ruotsalaiseksi demokratiaksi ja malliksi muille tuli myöhemmin ruotsalaisen kansallisen identiteetin valtavirtaa. Suomalaiset eivät oikein ymmärtäneet läntisen sotapropagandan asetelmaa ensimmäisestä maailmansodasta demokratian ja preussilaisuuden välisenä taisteluna. Saksalainen, leimallisesti länsikriittinen ajattelu vaikutti Suomessa ja Ruotsissa miltei kaikilla akateemisilla aloilla. Täällä Saksaa pidettiin läntisenä vastapainona Venäjälle. Vuonna 1918 Saksa tuki monarkistien pyrkimyksiä ja Suomessa valtiomuototaistelun osapuolet käyttivät Saksa-korttia näkemystensä puolustamiseen (myös Vares 1998). Kiinnostava episodi nähtiin lokakuussa 1918, kun Saksan Reichstagissa keskusteltiin monarkian parlamentarisoimisesta ja vasemmistoryhmät esittivät punaisten kohtelun Suomessa varoittavana esimerkkinä preussilaisen politiikan seurauksista. Suomessa taas seurattiin keväällä 1919 Weimarin perustuslain käsittelyä Saksan kansalliskokouksessa. Saksan mallilla voitiin esimerkiksi taivutella sosiaalidemokraatteja presidenttivaltaisen tasavallan puolelle, sillä olihan Saksassa sosiaalidemokraattinen presidentti. Toisaalta demokratiakriitikot löysivät uskolleen vahvistusta Saksan oikeiston taipumattomasta asenteesta. Britannian parlamentaarinen järjestelmä muuttui Suomessa huomion arvoiseksi vasta, kun maa oli voittanut sodan ja sen tunnustusta Suomen itsenäisyydelle kaivattiin (vrt. Pekonen 2014). Britit olivat edelleen skeptisiä keskenään sotineiden, toisaalta bolševikkien ja toisaalta preussilaisten kanssa veljeilleiden, suomalaisten suhteen. Eduskunta kansan äänenä Venäjän vallan aikana Suomessa ei ollut eduskunnalle vastuullista hallitusta, mikä osaltaan johti siihen, etteivät eduskuntauudistuksen jälkeen odotetut reformit toteutuneet ja että vasemmisto pettyi koko instituutioon (Pekonen 2014). Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen toimeenpanovalta periaatteessa parlamentarisoitiin, mutta käytännössä kaikkien puolueiden ministeristö ei luottamuspulan vuoksi toiminut. Oikeistolla oli varaumansa sosialistisen eduskuntaenemmistön aikana ruotsalaisen perinteen ja Saksan mallin tukiessa parlamentin vaikutusvallan rajoittamista vahvalla hallitusvallalla. Vasemmisto ei jakautunut toisaalta parlamentarismin ja toisaalta suoran toiminnan kannattajiin, kuten Saksassa ja Ruotsissa, minkä seurauksena, valtalain jäätyä toteutumatta, koko SDP muuttui entistäkin vihamielisemmäksi valheellisena pitämäänsä läntistä tai porvarillista parlamentarismia kohtaan. Itsenäistymisvuoden eduskuntakeskustelua leimasivat molemminpuoliset syytökset parlamentarismin sääntöjen rikkomisesta ja tästä seurannut koko järjestelmän legitimiteetin mureneminen. Sosiaalidemokraatit haastoivat eduskunnan nimeämällä vallankumouksellisen elimensä työväen eduskunnaksi ja esittämällä Pietarin neuvostot vertailukelpoisina instituutioina. Puhemies Kullervo Manner (SDP) salli ulkoparlamentaarisen painostuksen. Porvaristoa syytettiin artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

10 parlamentaarisen työn tuloksettomuudesta, eduskunnallinen kansanvalta esitettiin sosiaalidemokraattien valtana ja hajotettua sosialistienemmistöistä eduskuntaa pidettiin ainoana oikeana vielä uuden, porvarienemmistöisen eduskunnan aikana. Massojen toimeenpanema vallankumous ja sisällissota esitettiin porvarillista parlamentarismia tehokkaampana tapana toteuttaa sosialistinen yhteiskunta. Eduskuntaryhmä ja lehdistö normalisoivat väkivallalla uhkaavan poliittisen puheen; parlamentista oli tulossa heille lähinnä agitaation foorumi. Tällainen eduskunnan haastaminen sai oikeistolaisetkin puolustamaan instituutiota. Toisaalta aseellisen voiman käyttö alkoi näyttäytyä mahdollisena molempien puolten eduskuntapuheissa jo kauan ennen sodan puhkeamista. Vuoden 1918 monarkistisissa hallitusmuotoesityksissä parlamentarismia pyrittiin rajoittamaan kuninkaanvallan eduksi sillä perusteella, että sisällissodassa oli nähty pitkälle viedyn parlamentarismin seuraukset. Keskusta puolestaan korosti yleismaailmallista kehitystä parlamentarismin suuntaan ja katsoi sen olevan ainoa tapa integroida kansa, sosialistit mukaan lukien. Keväällä 1919 keskustan onnistui taivutella sekä suomenkielinen oikeisto että sosiaalidemokraatit läntisen enemmistöparlamentarismin kannalle. Ruotsissa siirtyminen enemmistöparlamentarismiin tapahtui syksyllä 1917 ennen kuin asetelma ehti kärjistyä (Eskola 2011). Oikeisto vastusti sielläkin parlamentarismia vasemmistolaisena ideana kansalliseen historiaan ja saksalaiseen poliittiseen teoriaan vedoten ja läntisen parlamentarismin tuomiten. Vasemmisto, liberaalit mukaan lukien, sen sijaan tulkitsivat Ruotsin historiaa kehityksenä kohti brittiläistyyppistä parlamentarismia (Ihalainen 2015). Saksalaiset käsitykset parlamentarismista olivat merkityksellisiä molempien maiden kannalta. Siellä ei-sosialistiset puolueet halusivat kaikki säilyttää parlamentista riippumattoman toimeenpanovallan. Oikeisto piti läntisen parlamentarismin vaatimista suorastaan maanpetollisena toimintana. Syksystä 1918 alkaen Saksaa parlamentarisoitiin parempien rauhanehtojen toivossa, mutta tämä nähtiin pitkälti sosiaalidemokraattien puoluepoliittisena projektina, jolle ei löytynyt muiden puolueiden tukea. Vakiintuneempi malli parlamentarismille oli tarjolla Britanniassa, mutta vain harva suomalainen poliitikko katsoi sen olevan suoraan sovellettavissa suomalaiseen todellisuuteen. Vuosien opetukset Suomen valtiosäännön muotoutuminen oli siis vahvasti sidoksissa kansainvälisiin suhteisiin ja ulkomaisiin valtiomuotodebatteihin. On tär keää tunnistaa yksipuoliset kansainväliset yhteydet, poliittisten kulttuurien väliset diskursiiviset siirtymät ja suoranaiset ylirajaiset vaikuttamisyritykset. On tarpeen havaita poliittisten puolueiden yritykset monopolisoida keskeinen poliittinen käsite palvelemaan vain omia päämääriään. Esimerkiksi kansan, kansanvallan ja parlamentarismin käsitteet ovat poliittisessa keskustelussa väistämättömän kiistanalaisia. Retoriset uudelleenkuvaukset ja joustamaton legalismi ovat Suomessakin olleet uudistuksia vastustavien konservatiivien mieleen, mutta vuonna 1917 etenkin SDP monopolisoi käsitteet, mikä sulki blokkirajan ylittävän yhteistyön. Vertailun ja ylirajaisen vuorovaikutuksen analyysin pohjalta on selvää, että SDP:n vuonna 1917 suosima polarisoiva, bolševismin vaikutusta heijastava poliittinen diskurssi erosi läntisistä sisarpuolueista ja syvensi vastakkainasetteluja, jotka johtivat sisällissotaan (ks. myös Upton 1980, Kettunen 1986, Alapuro 1988 ja Haapala 2010). Toisaalta vertailu osoittaa, että kansanvallasta ja parlamentarismista kiisteltiin Suomessa periaatteellisemmin kuin muissa maissa ja että niitä myös johdonmukaisesti ja onnistuneestikin puolustettiin. Olisi tunnistettava diskursiivisten vastakkainasettelujen ja väkivallalla uhkaamisen kierteet ja pyrittävä löytämään rakentavampia ratkaisuja. Myös parlamentin arvovallan horjuttaminen lisää riskiä koko järjestelmän legitimiteettikriisiin. Toisaalta syväänkin legitimiteettikriisiin ajautunut maa voi tosiasiat tunnustaen ja poliittisen perinteensä pohjalle rakentaen palata toimivan demokratian ja parlamentarismin tielle. Kompromissihaluisten maltillisten rooli korostuu tällöin. He onnistuivat Suomen tapauksessa sisällissodan aiheuttaman järkytyksen ja poliittiselle kulttuurille ominaisen perustuslaillisuuden arvostamisen ansiosta. 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

11 Artikkelikuva: Tampereen museot, Vapriikki, Kuollut poika Kyttälässä Tampereen valtauksen jälkeen. Kirjallisuus Alapuro, Risto State and Revolution in Finland. Berkeley. Alapuro, Risto Vallankumouskausi vertailevalta kannalta, teoksessa Väki voimakas, osa 4: Suomi , toim. Juha Hannikainen, Markku Hyrkkänen ja Olli Vehviläinen. Tampere. Ehrnrooth, Jari Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä Helsinki. Eskola, Seikko Suomi 1917 Ruotsin silmin, Tieteessä tapahtuu 29 (4 5). Haapala, Pertti Vuoden 1917 kriisi, teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. Helsinki. FFP, The Fund for Peace, Fragile States Index 2016, Halonen, Mia, Ihalainen, Pasi ja Saarinen, Taina (toim.) Language Policies in Finland and Sweden: Interdisciplinary and Multisited Comparisons. Bristol. Hyvärinen, Matti Valta, teoksessa Käsitteet liikkeessä: Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria, toim. Matti Hyvärinen ym. Tampere. Ihalainen, Pasi The 18th-century traditions of representation in a new age of revolution: History politics in the Swedish and Finnish parliaments, , Scandinavian Journal of History 40 (1). Ihalainen, Pasi, Ilie, Cornelia ja Palonen, Kari Parliament as a Conceptual Nexus, teoksessa Parliament and Parliamentarism: A Comparative History of a European Concept, toim. Pasi Ihalainen, Cornelia Ilie ja Kari Palonen. New York & Oxford. Ihalainen, Pasi, tekeillä (ilmestynee 2017). The Springs of Democracy 1917, 1918 and 1919: National and Transnational Debates on Constitutional Reform in the British, German, Swedish and Finnish Parliaments in an Age of War and Revolution. Ilie, Cornelia Parliamentary Discourse and Deliberative Rhetoric, teoksessa Parliament and Parliamentarism: A Comparative History of a European Concept, toim. Pasi Ihalainen, Cornelia Ilie ja Kari Palonen. New York & Oxford. Kettunen, Pauli Poliittinen liike ja sosiaalinen kollektiivisuus. Tutkimus sosialidemokratiasta ja ammattiyhdistysliikkeestä Suomessa Helsinki. Kurunmäki, Jussi Different Styles of Parliamentary Democratisation in Finland and Sweden: An Analysis of Two Debates over Parliamentary Reform in 1906, teoksessa The Parliamentary Style of Politics, toim. Suvi Soininen ja Tapani Turkku. Helsinki. Palonen, Kari Political Theories of Parliamentarism, teoksessa Parliament and Parliamentarism: A Comparative History of a European Concept, toim. Pasi Ihalainen, Cornelia Ilie ja Kari Palonen. New York & Oxford. Pekonen, Onni Debating the ABCs of Parliamentary Life : The Learning of Parliamentary Rules and Practices in the late Nineteenth-Century Finnish Diet and the early Eduskunta. Jyväskylä. Steinmetz, Willibald, Holtey, Ingrid ja Haupt, Heinz-Gerhard (toim.) Writing Political History Today. Frankfurt & New York. Upton, Anthony Vallankumous Suomessa Helsinki. Vares, Vesa Kuninkaan tekijät. Suomalainen monarkia Myytti ja todellisuus. Porvoo. JUHLIVAT TIETEELLISET SEURAT VUONNA 2017 Suomen farmaseuttinen yhdistys (130 vuotta) Uusfilologinen yhdistys (130) Suomen Arkkitehtiliitto SAFA (125) Suomen Eläinlääkäriliitto (125) Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia (125) Suomen Itämainen Seura (100) Suomen Sukututkimusseura (100) Kirjallisuudentutkijain Seura (90) Suomen Sotatieteellinen Seura (90) Meijeritieteellinen Seura (80) Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura (80) Arkistoyhdistys Arkivföreningen (70) Elintarviketieteiden Seura (70) Fysikersamfundet i Finland Suomen fyysikkojen seura (70) Suomen Fyysikkoseura Finlands Fysikerförening (70) Suomen Heraldinen Seura Heraldiska Sällskapet i Finland (60) Suomen Kartografinen Seura (60) Suomen Mineraloginen Seura (60) Teknillisten Tieteiden Akatemia (60) Turun korkeakoulujen yhteiskunnallis-taloudellinen tutkimusyhdistys (60) ICOMOSin Suomen osasto (50) International Fiscal Association, Suomen osasto (50) Suomen Kardiologinen Seura (50) Suomen Kasvatustieteellinen Seura (50) Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys (50) Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen historian, erityisesti vertailevan Euroopan historian professori. artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

12 Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / TIE T E E S S Ä TA PA H T U U

13 MITÄ CHARLES DARWIN JA HÄNEN AIKALAISENSA AJATTELIVAT PERINNÖLLISYYDESTÄ? PETTER PORTIN Perinnöllisyys, eli se luonnon ilmiö, että sukulaisyksilöt muistuttavat toisiaan enemmän kuin saman lajin yksilöt keskimäärin, on ilmiönä sinänsä ollut aina ihmisille tuttu. Sen sijaan mekanismi, joka perinnöllisyyttä välittää eli periytyminen on tullut tutuksi vain vähitellen.

14 Tässä kirjoituksessa tarkastelen aluksi lyhyesti antiikin filosofien varhaisia käsityksiä perinnöllisyyden mekanismista ja syvennyn sen jälkeen siihen, mikä oli Charles Darwinin, nykyaikaisen evoluutioteorian perustajan, sekä hänen aikalaistensa näkemys asiasta ja millä tavalla aikaisemmat uskomukset olivat tähän vaikuttaneet. Lopuksi luodaan lyhyt katsaus evoluutioteorian uusimpaan kehitykseen ja miten uudet havainnot perinnöllisyydestä siihen vaikuttavat. Kirjoituksen pyrkimyksenä on osoittaa, miten ymmärryksemme biologisen evoluution mekanismista on riippuvainen käytössä olevasta periytymisteoriasta. Antiikin filosofien teorioita perinnöllisyydestä Vanhimmat länsimaisen tieteen kehitykseen vaikuttaneet uskomukset perinnöllisyydestä ja periytymisen mekanismista ovat peräisin antiikin kreikkalaisilta ajattelijoilta Hippokrateelta (n. 460 n. 377 eaa.) ja Aristoteleelta ( eaa.). Hippokrateen mukaan periytyminen oli suoraa ja Aristoteleelta puolestaan on peräisin käsitys, että periytyminen tapahtuu niin sanotun sekoittumisteorian kuvaamaa mekanismia noudattaen (engl. blending theory of inheritance) (1). Charles Darwin ajatteli pääpiirteittäin samalla tavalla kuin Hippokrates sekä aluksi myös sekoittumisteorian mukaisesti, mutta luopui siitä myöhemmin, mihin palataan jäljempänä. Suora periytyminen tarkoittaa sitä, että ominaisuudet siirtyisivät sellaisinaan vanhemmilta jälkeläisille, ja tätä kutsutaan klassiseksi periytymisteoriaksi. Periytymisen sekoittumisteoria puolestaan tarkoittaa sitä, että perinnöllinen materiaali olisi ikään kuin nestettä, ja isältä ja emolta saatu geneettinen aines sekoittuisi jälkeläisessä samaan tapaan kuin eri astioista yhteen astiaan kaadetut nesteet sekoittuvat toisiinsa. Tämä teoria oli voimassa aina siihen saakka, kunnes oivallettiin, että Gregor Mendelin vuonna 1866 julkaisemat periytymiskokeet (Mendel 1866) osoittivat, että perinnöllinen materiaali koostuu kappalemaisista tekijöistä, partikkeleista, joita nyt kutsumme geeneiksi. Tämä teoria on korpuskulaarinen (lat. corpusculum = pieni kappale) periytymisteoria (engl. theory of particulate inheritance) (2). Klassinen teoria ominaisuuksien suorasta periytymisestä on yksinkertaisin mahdollinen periytymisteoria. Hippokrateen ja erityisesti Rooman valtakunnassa työskennelleen kreikkalaisen lääkärin Claudius Galenoksen (n ) auktoriteettien takia teoria säilyi vallitsevana ajattelutapana yli 2200 vuotta. Vasta Mendelin vuonna 1866 luoma teoria ominaisuuksien epäsuorasta periytymisestä ominaisuuksia edustavien perintötekijöiden välityksellä syrjäytti sen viime vuosisadan alussa (Mendel 1866; Portin 2015 a). Klassisen periytymisteorian mukaan ominaisuuksien selitettiin siirtyvän vanhemmilta jälkeläisille suoraan siten, että kaikkialta kehosta tuli siemeneen jonkinlainen kunkin ruumiinosan aihe, jotka kaikki sitten sikiämisessä siirtyvät jälkeläisille ja aiheuttavat niissä samankaltaisuutta vanhempien kanssa. Tässä teoriassa siis pidetään ruumista primaarisena ja siementä myös laadullisesti ruumiin tuotteena. Siemen syntyy kaikkialla ruumiissa sukupuolirauhasten muodostaessa ainoastaan läpikulkupaikan sille (Johannsen 1920, 1926; Portin 1967). Tämän vuoksi tätä, alun perin jo Empedokleelta (n. 490 n. 430 eaa.) peräisin olevaa teoriaa nimitetään panspermia-opiksi eli pangeneesiteoriaksi (3) (kreik. pan = kaikki, sperma = siemen, genesis = syntyperä). Myös Aristoteles ajatteli aluksi klassisen periytymisteorian mukaisesti (Bartsocas 1984), mutta päätyi sitten kritikoimaan sitä. Hänen kritiikkinsä perustui kolmeen seikkaan. Ensinnäkin Aristoteles kiinnitti huomiota siihen tosiasiaan, että ulkoisista syistä johtuvat ruumiin vammat eivät periydy, vaikka niin pitäisi pangeneesiteorian mukaan käydä. Toiseksi pangeneesiteoria ei voi selittää ominaisuuksien siirtymistä isovanhempien polvelta tai vielä aikaisemmilta sukupolvilta jälkeläisille, koska nämä sukupolvet eivät pangeneesiteorian mukaan voisi mitenkään vaikuttaa vanhempien sukupolven siemeneen. Kuitenkin Aristoteles oli havainnut tällaista varhemmilta sukupolvilta tulevaa perinnöllisyyttä. Kolmanneksi Aristoteles huomautti, että pangeneesiteoria ei voi selittää sitä kasvikunnassa yleisesti havaittavaa ilmiötä, että kasvin pienestäkin kappaleesta, kuten esimerkiksi pistokkaasta, voi kasvaa kokonainen uusi kasviyksilö. Miten tähän yksilöön voisi tulla aihe niistä emokasvin osista, jotka eivät ole kuuluneet siihen kappaleeseen, 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

15 josta kyseinen yksilö on kasvanut, kysyy Aristoteles (Johannsen 1920; Portin 1967). Aristoteles päätyykin teoksessaan De Generatione Animalium (Eläinten syntymisestä) täysin vastakkaiselle kannalle kuin Hippokrates. Hän esitti teorian, jonka mukaan siemen ei suinkaan tule ruumiin kaikista osista, vaan siemenessä on edustus ruumiin kaikkia osia varten, ja elinten edustus päinvastoin menee siemenestä jälkeläisen ruumiin kaikkiin osiin ja lisäksi myös jälkeläisten siemeneen. Aristoteles siis ajatteli, että siemen on primaarista ja ruumis sekundaarista. Siemen ei ainoastaan muovaile jälkeläisten eri elimiä, vaan muodostaa sitä paitsi välittömästi jälkeläisten siemenen. Toisin sanoen jälkeläisten siemen on vanhempien siemenen suoranaista jatkoa. Sukupolvesta sukupolveen on siis olemassa katkeamaton siemenen jatkuvuus eli kontinuiteetti. Tämän teorian mukaan siis siemen kulkee muuttumattomana sukupolvesta toiseen, ja yksilöt ovat vain katoavia haaroja tässä siemenen ikuisesti jatkuvassa rungossa. Siemenessä on valmiina kunkin ruumiinosan edustus, eikä ruumiissa tapahtuvat muutokset, kuten erilaiset vammat, voi mitenkään vaikuttaa siemenen laatuun. Jälkeläiset voivat muistuttaa paitsi vanhempiaan myös isovanhempiaan ja vielä aikaisempia polvia, koska kaikki sukupolvet ovat haaroja siinä samassa rungossa, jossa siemen kulkee sukupolvesta toiseen. Kasvin pistokkaasta voi kasvaa kokonainen kasvi, koska se on saanut siemenestä kasvin kaikkien osien edustuksen. Aristoteleelta peräisin oleva teoria siemenen primaarisuudesta ja jatkuvuudesta rungossa, jonka haaroja yksilöt vain ovat, esiintyy nykypäivän biologiassa saksalaisen August Weismannin vuosina luomana ituratateoriana (engl. germ line theory), jossa hän esittää opin ituplasman (engl. germ plasm) jatkuvuudesta (Weismann 1883, 1885, 1892; 4). Sama ajatus kaikkein moderneimmassa muodossaan sisältyy itse asiassa Francis Crickin kehittämään molekyylibiologian keskusdogmiin, jonka mukaan geneettinen informaatio soluissa virtaa DNA:sta RNA:han ja siitä proteiineihin, mutta ei koskaan proteiineista nukleiinihappoihin (Crick 1958, 1970). Iturata on solulinja, joka monisoluisilla organismeilla johtaa edellisen sukupolven sukupuolisoluista seuraavan sukupolven sukupuolisoluihin. Sen vastakohta on sooma; muut kuin ituradan solut ovat somaattisia soluja. Esimerkiksi ihmisellä ja muilla selkärankaisilla eläimillä samoin kuin hyönteisillä iturata on täysin konkreettinen käsite, koska sen muodostavat solut erkaantuvat anatomisesti somaattisista soluista yksilönkehityksen varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan monissa muissa eläinkunnan ryhmissä, eritoten kasvi- ja sienikunnassa, iturata on abstraktisempi ja monihaaraisempi käsite, koska periaatteessa mikä tahansa solu voi kasvattaa solulinjan, joka tuottaa sukupuolisoluja (Tirri ym. 2003). Sekoittumisteoriaan liittyen Aristoteles ajatteli, että perinnöllinen materiaali on nestettä hänen mukaansa nimenomaan verta. Hän järkeili, että koska raskauden alkaessa kuukautisvuoto lakkaa, alkaa emon verestä, joka muutoin olisi vuotanut ulos kohdusta, kehittyä sikiö. Miehen siemenneste puolestaan on Aristoteleen mukaan aivoissa kiehunutta verta. Emon veri antaa sikiölle kasvualustan ja isän siemenneste muodon (Nordenskiöld ). Mainittakoon, että Aristoteles aloittaa biologiaa koskevat pohdintansa aina ihmisestä. Pangeneesiteoriasta seuraa yksilönkehitystä koskeva preformaatio-oppi, jonka mukaan munasolussa, siittiössä tai tsygootissa eli hedelmöityneessä munasolussa on valmiina olemassa pienoiskokoinen aikuinen, yksilö, jota ihmisen tapauksessa kutsuttiin homunkulukseksi, ja yksilönkehitys olisi näin ollen vain tuon pienoiseliön kasvua. Preformaatio-opin kannattajat jakautuivat ovisteihin ja animalkulisteihin. Näistä edelliset uskoivat homunkuluksen olevan munasolussa, jälkimmäiset siittiössä (Tirri ym. 2003). Pienoiseliö muodostuu, kun ruumiin eri osista tulevat eri elinten aiheet kerääntyvät yhteen sukupuolisoluissa. Ituratateoriasta puolestaan seuraa epigeneesiteoria, preformaatio-opin vastakohta, jonka mukaan yksilönkehityksen aikana tapahtuu todellista uudismuodostusta (Tirri ym. 2003). Pangeneesiteoriasta seuraa myös oppi hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Nimittäin, jos esimerkiksi raaja katkeaa, ei siitä enää voisi tulla tämän elimen aihetta sukupuolisoluihin ja jälkeläisten pitäisi syntyä ilman tätä raajaa. Opin kuitenkin osoitti kokeellisesti vääräksi artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

16 August Weismann ituplasma-teoriansa yhteydessä (Weismann 1892). Hän leikkasi 19 sukupolven ajan rotan poikasilta hännän poikki joka sukupolvessa, mutta saattoi todeta, että poikaset kuitenkin syntyivät aina vaan hännällisinä. Ituratateoriasta tällaista oppia ei seuraa, koska iturata jatkuu koskemattomana läpi sukupolvien. Preformaatio-oppi kokonaisuudessaan voidaan helposti osoittaa vääräksi. Jos minkä hyvänsä eläimen aivan varhainen alkio jaetaan kahteen osaan ja niiden annetaan kehittyä, ei saada kahta aikuisen yksilön puolikasta, vaan kaksi kokonaista yksilöä. Jos preformaatio-oppi olisi oikeassa, ei esimerkiksi ihmisellä voisi esiintyä niin sanottuja identtisiä kaksosia. Charles Darwin omaksui pangeneesiteorian Galenoksen jälkeen hyvin monet keskeiset luonnontutkijat ajattelivat pangeneesiteorian mukaisesti. Näihin kuuluivat muun muassa Charles Darwinin isoisä Erasmus Darwin sekä meillä Carl von Linnén kilpailijana tunnettu ranskalainen Buffonin kreivi, joilta molemmilta Charles Darwin sai vaikutteita (Zirkle 1935). Charles Darwin esitti oman versionsa pangeneesiteoriasta vuonna 1868 kirjassaan The Variation of Animals and Plants under Domestication (Darwin 1868) ja täydensi sitä vuonna 1871 ensimmäisen kerran ilmestyneessä kirjassaan The Descent of Man and Selection in Relation to Sex (Darwin 1913, 2015). Hän pyrki teoriallaan selittämään suvullisen lisääntymisen kautta tapahtuvan ominaisuuksien periytymisen ja niiden kehityksen yksilönkehityksen aikana sekä lisäksi regeneraation, jolla tarkoitetaan kudosten tai elinten, usein menetetyn raajan, uudelleen kasvamista. Tuolloin tunnettiin jo solut, ja Darwin korosti vain solujen voivan muodostaa uusia kudoksia ja eliöitä. Hän ajatteli, että soluissa muodostuu pienen pieniä gemmuloita, eräänlaisia solun malleja, jotka sitten diffundoituvat niistä, kerääntyvät lisääntymiselimiin ja näin kunkin solun malli siirtyy jälkeläisille. Näitä malleja noudattaen sitten tapahtuu jälkeläisten solujen, kudosten ja elinten kehitys yksilönkehityksen aikana. Sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien periytyminen on pangeneesiteorian kannalta mielenkiintoista, koska esimerkiksi koiraan sekundaariset sukupuoliominaisuudet voivat periytyä myös emon kautta, vaikka ne eivät emossa ilmene, eikä munasoluun siis voi tulla niistä gemmulaa. Tämän vuoksi täytyy olettaa, että kaikki gemmulat ovat alkuaan mukana molemmissa sukupuolissa, mutta ne saattavat lukkiutua yhdessä sukupuolessa mutta silti ilmetä toisessa. Gemmulat voivat siis siirtyä jälkeläiselle sellaisenakin ajankohtana, kun ne eivät itse ilmene vanhemmassa. Kuten jo mainittu, pangeneesiteoria sisältää implisiittisesti opin hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Vastoin yleistä uskomusta, myös Darwin hyväksyi hankittujen ominaisuuksien periytymisen ainakin mahdollisuutena. Esimerkiksi teoksessaan The Descent of Man and Selection in Relation to Sex Darwin puhuu jatkuvasti elinten käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksesta niiden evoluutioon (Darwin 1913, 2015). Myös kasvatuksen vaikutusten muuttumista perinnöllisiksi Darwin pohdiskelee. Hänen kantansa hankittujen ominaisuuksien periytymiseen käy selvästi ilmi mainitun teoksen kappaleesta, joka on otsikoitu Osien käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksia. Siinä hän kirjoittaa (Darwin 2015, s. 45) raajojen käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksista lihasten ja luiden kokoon: Ei tiedetä, muuttuisivatko edellä mainitut muunnokset perinnöllisiksi, jos samoja elintapoja noudatettaisiin monien sukupolvien ajan, mutta luultavaa se on. Darwin ajatteli periytymisen mekanismista aluksi sekoittumisteorian mukaisesti vaikkakin hänen henkilökohtaisen kirjeenvaihtonsa osoittaa hänen suhtautuneen siihen alusta alkaen varauksellisesti (1). Teoriasta hän luopui kokonaan sen jälkeen, kun englantilainen insinööri Fleeming Jenkin, joka kyllä hyväksyi Darwinin evoluutioteorian, huomautti vuonna 1867, että evoluutio ei voi toimia Darwinin Lajien synty-kirjassa kuvaamalla tavalla, jos sekoittumisteoria on voimassa (5). Sekoittumisteoriasta nimittäin seuraa ensinnäkin, että vähitellen kaikki muuntelu katoaa sekoittumisen johdosta populaatiosta, eikä valinnalla olisi enää mitään raaka-ainetta, mistä valita. Toiseksi, jos joku muoto yleistyisi valinnan ansiosta, valinnan tulos kuitenkin liudentuisi heti sekoittumisen takia. Sekoittumisteorian ja valintateorian yhteensopimattomuus oli syynä siihen, että Darwin lopulta omaksui opin hankittujen ominaisuuksien 14 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

17 periytymisestä ja selitti, että tällä tavalla muuntelua syntyy lisää sekoittumisen aiheuttaman hävikin korvaamiseksi (5). Nykyaikaisen korpuskulaarisen periytymisteorian ollessa voimassa ei pulmaa muuntelun säilymisestä synny, koska sen mukaan perinnöllisen muuntelun määrä pysyy koko ajan vakiona, ellei mikään muu voima (esimerkiksi valinta) kuin sattumanvarainen pariutuminen vaikuta. Hugo de Vriesin periytymisteoria Hollantilainen Hugo de Vries hylkäsi ajatuksen perintötekijöiden liikkumisesta kaikista soluista lisääntymiselimiin ja selitti niiden lisääntyvän solujen myös sukupuolisolujen jakautuessa. Hän esitti vuonna 1889 oman, Darwinin pangeneesiteorialle vaihtoehtoisen hypoteesin, jota hän kutsui intrasellulaariseksi pangeneesiksi (de Vries 1889; 3). Hänen mukaansa yksittäiset perinnölliset taipumukset riippuivat aineellisista partikkeleista, pikkuiduista, joita hän kutsui pangeeneiksi. Nämä sijaitsivat soluissa joko tumassa tai solulimassa ja ohjasivat yksikköominaisuuksien (saks. Einzelmerkmal, engl. unit character) kehitystä. Pangeenit koostuivat lukuisista molekyyleistä, lisääntyivät jakautumalla solunjakautumisten yhteydessä ja saattoivat muunnella toisistaan riippumatta. Pangeenit olivat tumassa ollessaan passiivisia, mutta aktivoituivat siirtyessään solulimaan, mutta eivät enää voineet palata tumaan. Lisääntymään pangeenit kykenivät kummassakin tilassa. Jos pangeeni oli aktiivisessa tilassa, kehittyi vastaava yksikköominaisuus, kun taas pangeenin ollessa passiivisessa tilassa, pysyi ominaisuus latenttina. Pangeenit saattoivat myös läpikäydä mutaatioita, minkä kautta syntyi laadultaan täysin uudenlaisia pangeeneja sekä niitä vastaavia yksikköominaisuuksia (Hoppe 1998). Tähän puolestaan de Vriesin mukaan perustui lajien kehitys. Mutaatioilmiön hän oli löytänyt tutkiessaan helokkikasveja (Oenothera-suku; de Vries 1901). Darwinin ja Francis Galtonin kiista periytymisen mekanismista Darwinin serkku, muun muassa tilastotieteilijänä tunnettu, ihmisen perinnöllisyystutkimuksen aloittaja Francis Galton alisti Darwinin pangeneesiteorian kokeelliseen testiin. Hän teki verensiirtoja erilaisten kaniinirotujen kesken ja asetti olettamuksen, että jos pangeneesiteoria pitää paikkansa, tulisi verensiirron vaikuttaa rotujen ominaisuuksien periytymiseen siten, että luovuttajana olleen rodun ominaisuuksia pitäisi siirtyä vastaanottajana olevan rodun jälkeläisille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan verensiirroilla ei ollut mitään vaikutusta perinnöllisyyteen (Galton 1870). Galton päätteli, että sekä pangeneesiteoria että oppi hankittujen ominaisuuksien periytymisestä ovat todennäköisesti vääriä. Vuonna 1875 hän laatikin perinnöllisyysteorian, joka on pangeneesiteorian suora vastakohta ja muistuttaa melko lailla Weismannin hieman myöhemmin esittämää iturata-teoriaa (Galton 1876). Galton selitti, että hedelmöitynyt munasolu sisältää suuren joukon pikkuituja elimistön kaikkia osia varten, että siis sukupuolisoluissa on olemassa elinten edustus pikkuitujen muodossa. Näitä pikkuituja, joiden ajateltiin kykenevän lisääntymään jakautumalla, hän kutsui yhteensä nimellä stirp (lat. stirps, stirpes = juuri, runko). Galton laati hypoteesin, jonka mukaan vain pieni osa hedelmöityneen munasolun stirpistä ottaa osaa yksilön kehitykseen. Stirpin pääosa sen sijaan jää niihin kudoksiin, jotka ovat tai tulevat olemaan sukupuolisolujen muodostumispaikkana. Tämä stirpin pääosa jatkaa olemassaoloaan sukupuolisolujen solulinjassa sukupolvesta seuraavaan. Toisiaan seuraavien sukupolvien sukupuolisolut ovat siis edellisen sukupolven sukupuolisolujen suoranaista jatkoa, eli on siis olemassa stirpin jatkuvuus aivan samalla tavalla kuin Aristoteles ajatteli, että on olemassa siemenen jatkuvuus sukupolvesta sukupolveen (ks. Johannsen 1920). Kokeidensa perusteella Galton kritikoi Darwinin pangeneesiteoriaa (Galton 1870). Hän piti sitä virheellisenä, koska kerran verensiirroissa ei näyttänyt siirtyvän mitään jälkeläisiin vaikuttavaa perinnöllistä materiaalia. Darwin vastasi kritiikkiin selittäen, ettei hän koskaan ollut väittänyt gemmuloiden kulkeutuvan verenkierron mukana ja Galtonin käsittäneen hänen sanansa tässä kohtaa väärin (Darwin 1871). Galton (1871) vastasi kohteliain sanakääntein ja pahoitteli väärinkäsitystään, mutta kaiken kaikkiaan tässä Darwinin ja Galtonin välisessä kiistassa näyttää minusta olevan kyseessä sanoilla saivartelu. artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

18 Mainittakoon, että Darwinin pangeneesiteoriaa on aivan äskettäin lämmitetty uudelleen eräiden ihmisen perinnöllisten sairauksien molekulaarisena teoriana, koska viime vuosina löydettyjen, myös taudinaiheuttajina toimivien partikkeleiden, kuten kiertävien DNA molekyylien (engl. circulating DNA), liikkuvien RNA molekyylien (engl. mobile RNA) ja prionien, käyttäytyminen muistuttaa Darwinin olettamien gemmuloiden käyttäytymistä (Liu ja Li 2016). August Weismannin käsitys periytymisen mekanismista August Weismann oli Darwinin luonnonvalintaan perustuvan evoluutioteorian epäilemättä tärkein kannattaja 1800-luvulla. Hän vastusti lamarckismia ja, kuten edellä on jo selitetty, osoitti kokeellisesti opin hankittujen ominaisuuksien periytymisestä vääräksi. Hänen evoluutioteoriaa ja perinnöllisyysteoriaa koskevat ajatuksensa sisältyvät vuosina luotuun ituratateoriaan (engl. germ line theory), jossa hän esittää opin ituplasman (engl. germ plasm) jatkuvuudesta (Weismann 1883, 1885, 1892; 4, 6). Ennen kuin silmäsairaus pakotti Weismannin luopumaan mikroskooppisesta tutkimuksesta ja siirtymään teoreettiseen työskentelyyn, hän oli perehtynyt selkärangattomien eläinten, erityisesti vesikirppujen, yksilönkehitykseen. Nämä tutkimukset muodostivat sitten ituplasmateorian perustan. Vaikutteita Weismann sai 1800-luvun alkupuolen johtavan kasvitieteilijän sveitsiläisen Carl Wilhelm Nägelin vastaavasta teoriasta. Nägeli kutsui kyseistä teoriaansa idioplasmateoriaksi (Nägeli 1898; 7). Hän tosin uskoi lajien vähittäiseen kehitykseen, mutta oli Darwinin valintaopin ja opportunistisen evoluutioteorian vastustaja. Sen sijaan hän ajatteli lajien kehityksen olevan suuntautunutta ja perustuvan eliöiden sisäiseen voimaan. Tämän sisäisen voiman Nägeli selitti perustuvan solujen sisällä olevaan idioplasmaan, perinnölliseen materiaaliin, joka on jakautumiskykyinen ja jossa tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Nämä muutokset ohjaavat lajien kehitystä tiettyyn suuntaan (Nordenskiöld ; 7). Nägeli muuten on sama henkilö, jolle Gregor Mendel lähetti uraa uurtavan Pisum-työnsä, mutta Nägeli ei ymmärtänyt sen vallankumouksellisuutta ja tuli johtaneeksi Mendelin harhaan kehottamalla tätä tekemään risteytyskokeita Hieraciumsuvun keltanoilla, joita hän itse oli tutkinut. Näin Mendel tekikin, ja hän olikin ollut jo pitkään kiinnostunut tästä kompleksisesta kasvisuvusta (Nogler 2006). Mendelin pettymykseksi tulokset eivät kuitenkaan lainkaan tukeneet Pisumilla saatuihin tuloksiin perustuvaa periytymisteoriaa (Mendel 1870). Syy tähän selvisi vasta paljon myöhemmin, kun opittiin ymmärtämään, että keltanot lisääntyvät apomiktisesti ilman hedelmöitystä. Pisumja Hieracium- tulosten yhteensopimattomuus on saattanut vaikuttaa siihen, että Mendelin työ jäi vaille todellista merkitystä 34 vuoden ajaksi. Saattaa nimittäin olla niin, että Mendel ei tästä syystä ryhtynyt taistelemaan periytymisteoriansa puolesta. Suurempi syy kuitenkin oli hänen terveysongelmansa (Nogler 2006). Weismannin ituplasmateoria poikkeaa Nägelin idioplasmateoriasta periaatteessa ennen kaikkea siten, että Weismann selittää, päinvastoin kuin Nägeli, että on olemassa ituplasman jatkuvuus; ituplasma kulkee ituradassa muuttumattomana läpi sukupolvien. Yksilöt ovat vain katoavaisia haaroja ituradassa mutta ituplasma ohjaa niiden kehitystä, ja juuri tästä syystä saman lajin eri yksilöt ovat sukupolvesta toiseen samaa lajia. Ituplasmateoriansa kehittelyssä Weismann otti lähtökohdakseen omat tutkimuksensa yksisoluisten eläinten lisääntymisestä, joka tapahtuu jakautumalla. Sukupolvien sarjassa jokainen näistä, siihen aikaan likoeläimiksi (Infusoria) kutsutuista otuksista, on palanen edeltäjäänsä. On siis olemassa yksilön jatkuvuus. Jatkuvuusperiaatteen Weismann yleisti siitoksen avulla suvullisesti lisääntyviin monisoluisiin eläimiin ja loi näin teorian ituplasman jatkuvuudesta. Ituplasman jatkuvuus vastaa yksisoluisten eläinten yksilöiden jatkuvuutta (Weismann 1883; Mitchell 1888). Mutta mihin sitten Weismannin mukaan perustuu lajien kehitys, biologinen evoluutio? Weismannin mukaan ituplasmassa tapahtuu muutoksia sen johdosta, että siitoksessa kahden eri yksilön ituplasmat yhtyvät, jolloin muodostuu uusi, molempien vanhempien ominaisuudet käsittävä ituplasma. Tällä tavalla syntyneisiin muunnoksiin kohdistuu sitten luonnonvalinta, joka voi olla kar- 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

19 sivaa (negatiivista) tai säilyttävää (positiivista). Luonnonvalinta on siis Weismannin, samoin kuin Darwinin, mukaan elollisten olentojen kehityksen vaikuttava syy (Nordenskiöld ; 4, 6). Weismann esitti myös teorian germinaalivalinnasta eli ituvalinnasta (saks. Germinalselektion, engl. germinal selection; Weismann 1896). Tämän hypoteesin mukaan ruumiin eri osien ja niiden ituplasmaan sisältyvien determinanttien välillä on kilpailua; ellei elintä käytetä, niin sen determinantit heikontuvat ja tuhoutuvat elimistössä tapahtuvan taistelun johdosta, ja elin häviää seuraavissa sukupolvissa. Näin selitetään esimerkiksi valaiden takaraajojen surkastuminen (Nordenskiöld ; Hoppe 1998). Kuten edellä on jo kerrottu, Weismannin ituplasmateorian tärkeä piirre on se, että hän tekee jyrkän eron ituradan ja sooman välillä. Weismann osoitti, että vain ituradassa tapahtuvat muutokset ovat periytyviä, mutta soomassa tapahtuvat eivät. Tämä hankittujen ominaisuuksien periytymisen kieltäminen onkin Weismannin teorian kulmakiviä, ja se tuli muodostamaan yhden synteettisen evoluutioteorian perusväittämistä. Vasta aivan viime vuosina tämä perusväittämä on alkanut ylisukupolvisen epigeneettisen periytymisen löytymisen johdosta hieman horjua. Kysymys ei siinä kuitenkaan ole hankittujen ominaisuuksien, vaan hankittujen geenitoiminnan tilojen periytymisestä (Portin 2012 a, 2012 b). Nerokkaasti Weismann oivalsi sijoittaa ituplasman sukupuolisolujen kromosomeihin, joiden jo silloin tiedettiin liittyvän sekä solujen että yksilöiden lisääntymiseen (Hoppe 1998). Hän myös loi teorian biologisen materiaalin hierarkkisesta rakenteesta. Sen pienimpiä yksiköitä Weismann nimitti bioforeiksi ja selitti niiden koostuvan kemiallisista molekyyleistä. Bioforeista muodostuvat determinantit, ituplasman yksiköt, jotka hallitsevat yksilön pienimpien osien eri ominaisuuksia. Determinantit vuorostaan yhdistyvät ideiksi, jotka muodostavat suurehkoja ominaisuusryhmiä. Idit taas muodostavat kromosomeja, joihin kaikki periytyvät ominaisuudet sisältyvät (Nordenskiöld ; Hoppe 1998). Yksilönkehityksen ja solujen erilaistumisen Weismann selitti siten, että hedelmöityneen munasolun ja sen tytärsolujen ja niitä seuraavien solusukupolvien kehittyessä solunjakautumisten kautta perinnöllisen materiaalin määrä asteittain vähenee, kunnes kussakin solussa on vain yksi sille ominainen ja sen erilaistumisen määräävä determinantti. (Weismann 1892; Nordenskiöld ; Penzlin 1998). Tämä teoria osuu verraten lähelle nykyistä käsitystä, jonka mukaan ajattelemme, että eläimillä solujen kehityspotentiaali kaventuu yksilönkehityksen aikana. Hedelmöitynyt munasolu on totipotentti eli kaikkikykyinen, mikä tarkoittaa sitä, että se kykenee ohjaamaan yksilönkehityksen koko ohjelman. Munasolun varhaiset tytärsolut ovat pluripotentteja eli useakykyisiä, sitten seuraa multipotenttien eli monikykyisten solujen vaihe, ja lopulta kunkin kudoksen solut ovat unipotentteja, mikä tarkoittaa sitä, että ne voivat erilaistua vain yhdellä tavalla. Kehityspotentiaalin kaventuminen tapahtuu askeleittain binääristen determinaatiopäätösten kautta siten, että geneettiselle transkriptiolle avointen geenien määrä pienenee vähitellen muiden geenien sulkeutuessa enemmän tai vähemmän pysyvästi. Lopulta kunkin kudoksen soluissa on aktiivisena vain kyseessä olevalle kudokselle ominainen geenipatteristo. Mendelistinen paradigma Yksi oman aikamme merkittävimmistä tieteenfilosofeista, yhdysvaltalainen Thomas S. Kuhn, esitti vuonna 1962 ensimmäisen kerran ilmestyneessä vaikutusvaltaisessa mutta kiistellyssä teoksessaan The Structure of Scientific Revolutions teorian, jonka mukaan tiede edistyy erityisten vallankumousten kautta, joita luonnehtii kyseessä olevan tieteenalan paradigman vaihdos ja täsmensi tätä teoriaansa teoksen kolmannessa laitoksessa vuonna 1966 (Kuhn 1962, 1966). Paradigma Kuhnin teoriassa tarkoittaa viitekehystä, jonka puitteissa tietyn tieteenalan tulokset, käsitteet, hypoteesit ja teoriat ymmärretään. Perinnöllisyystieteessä tapahtui aito ja selvä paradigman vaihdos 1900-luvun alussa, kun oivallettiin Gregor Mendelin 150 vuotta sitten vuonna 1866 julkaisemien perinnöllisyystutkimusten (Mendel 1866) merkitys (Wilkins 1996; Portin 2015 b). Tätä paradigmaa kutsutaan mendelistiseksi paradigmaksi, ja sen ydinajatus on teoria ominaisuuksien epäsuorasta periytymisestä kappalemaisten perintötekijöiden välityksellä. Mendelistinen artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

20 paradigma korvasi klassisen periytymisteorian käsityksen ominaisuuksien suorasta periytymisestä nestemäisten perintötekijöiden välityksellä, ja näin ollen mullisti käsitykset perinnöllisyydestä ja periytymisestä perusteellisesti. Samalla se vaikutti syvällisesti evoluutioteorian kehitykseen. Paradigma tosin joutui aluksi ristiriitaan biologian toisen keskeisen paradigman, darwinistisen, luonnonvalintaan perustuvan evoluutioteorian kanssa, koska darwinismi korosti muutosta, mutta mendelismi puhui perintötekijöiden pysyvyyden puolesta. Ristiriidan ratkaisuksi kehittyi ensin Hugo de Vriesin (de Vries 1901) mutaatioteoriaan nojaava mutaatiodarwinismi, joka selitti luonnonvalinnan toiminnan välttämättömänä ehtona olevan biologisen muuntelun syntyvän mutaatioiden kautta. Tämä ratkaisu jäi kuitenkin väliaikaiseksi, ja lopulliseksi ratkaisuksi kehitettiin pääasiassa ja 1940-luvuilla neodarwinismi eli synteettinen evoluutioteoria, joka yhdistää hedelmällisellä tavalla mendelismin ja darwinismin (katso esim. Portin 2009). Darwinin ja Mendelin keskinäinen suhde Mendel ja Darwin olivat aikalaisia, minkä vuoksi myös heidän henkilökohtainen suhteensa toisiinsa tutkijoina on mielenkiintoinen, ja siitä onkin kirjoitettu paljon, miten he tai heidän tutkimuksensa vaikuttivat tai olivat vaikuttamatta toisiinsa. Laajan katsauksen tähän kirjallisuuteen ovat luoneet Daniel Fairbanks ja Bryce Rytting (2001). Darwinin oma suhde mendelismiin voidaan nykyään kuitata lyhyesti sitä ei ollut. On tosin olemassa sitkeästi elävä huhupuhe, jonka mukaan Mendel olisi lähettänyt vuoden 1866 julkaisunsa Darwinille, mutta tämä ei olisi työn merkitystä ymmärtänyt. Tarina ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Darwin-spesialistien käsitys on, että Darwin ei ollut edes saanut kopiota Mendelin julkaisusta, eikä kukaan näytä tietävän mistä mainittu kuulopuhe on saanut alkunsa (8). Sen sijaan nykyisin ei ole epäilystäkään siitä, että Darwinin työllä oli vaikutusta Mendeliin (Fairbanks ja Abbott 2016). Hän tunsi Darwinin evoluutioteorian ja oli perehtynyt siihen todennäköisesti jo ennen Pisum-töidensä julkaisemista vuonna 1866 (de Beer 1964; Fairbanks ja Abbott 2016). Itse risteytyskokeiden tekemiseen tai suunnitteluun Darwinilla ei voinut olla vaikutusta, sillä Mendel sai hernekokeensa valmiiksi vuonna 1863, samana vuonna kuin Darwinin Origin-teoksen saksankielinen käännös julkaistiin. Kuitenkin Mendel oli epäilemättä tutustunut Darwinin teokseen julkaisunsa kirjoitusvaiheessa (Fairbanks ja Abbott 2016). Mendel omisti kolme Darwinin tärkeää teosta. Nämä olivat The Origin of Species, josta Mendelillä oli Stuttgartissa vuonna 1863 ilmestynyt saksankielisen käännöksen Über die Entstehung der Arten toinen painos, sekä The Variation of Animals and Plants under Domestication ja The effects of Cross- and Self-Fertilization in the Vegetable Kingdom vuodelta Näihin kaikkiin kirjoihin hän oli tehnyt alleviivauksia ja reunamerkintöjä (de Beer 1964). On aivan selvää, että Mendel kannatti Darwinin teoriaa lajien kehityksestä. Hän kirjoittaa Pisum-työnsä johdannossa (Mendel 1982) risteytyskokeidensa tarkoituksesta seuraavasti: Vaatii tosin rohkeutta ottaa suorittaakseen niin laajakantoinen työ; kuitenkin se näyttää olevan ainoa oikea tie, jolla voidaan saavuttaa ratkaisu kysymykseen, jonka merkitystä elämänmuotojen kehityshistorialle ei voida aliarvioida. Mendelin työn motiivina oli siis periytymisen mekanismin selvittämisen ohella myös etsiä ratkaisua lajien syntyyn. Brittiläisen evoluutiobiologin Gavin de Beerin huolellisen analyysin mukaan Mendel ei ainoastaan kannattanut Darwinin luonnonvalintaan perustuvaa evoluutioteoriaa, vaan täydensi sitä sen puuttuvien elementtien osalta (de Beer 1964). Darwinilla ei ollut selvää käsitystä muuntelun alkuperästä eikä periytymisen mekanismista. Muuntelun alkuperän ongelmaan Mendel tarjosi ratkaisuksi perintötekijöiden uudelleen järjestäytymisen (geneettisen rekombinaation) sukupuolisolujen muodostumisen ja hedelmöityksen vuorottelun kautta. Periytymisen mekanismin ongelmaan Mendel puolestaan esitti ratkaisuksi oman korpuskulaarisen teoriansa kappalemaisista perintötekijöistä, joka poisti periytymisen sekoittumisteoriasta syntyvän pulman valintateoriasta, kuten edellä on selitetty. Miksi sitten Mendel ei vuoden 1866 julkaisussaan kuitenkaan mainitse Darwinia nimeltä, vaikka julkaisun eräät jaksot ovat jäljitettävissä Darwinin Lajien synty teokseen, kuten Daniel Fairbanks ja Scott Abbot (2016) ovat selvästi osoittaneet? de 18 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

21 Beerin (1964) mukaan syy oli poliittinen. Silloisessa Itävalta-Unkarissa vallitsi vanhoillinen ilmapiiri, ja lisäksi Mendelin kotiseutu Määri, joka nykyisin on osa Tšekin tasavaltaa, oli valtakunnassa alistetussa asemassa. Tästä oli seurauksena sananvapauden rajoituksia ennakkosensuurin muodossa. Esimerkiksi Mendelin tutkija-kollegaa, Antonin Fric iä, estettiin selostamasta Darwinin teoriaa Prahassa. Jos Mendel olisi julkaisussaan maininnut eksplisiittisesti Darwinin nimen ja tämän evoluutioteorian, olisi hän myös joutunut ottamaan selväsanaisesti kantaa evoluutioteoriaan ja olisi epäilemättä asettunut sen puolelle. Tämä oli de Beerin (1964) mukaan kuitenkin poliittisesti mahdotonta sen ajan Määrissä ja olisi kenties johtanut julkaisun sensuroimiseen. Tarkempi tutkimus ei kuitenkaan tue ajatusta, että syy Darwinin nimen mainitsematta jättämiseen olisi ollut poliittinen, vaikkakin tällainen ilmapiiri Itävalta-Unkarissa silloin vallitsikin. Mendelin tuskin tarvitsi välttämättä pelätä julkaisunsa sensurointia, sillä vuonna 1865 saman tieteellisen yhdistyksen tammikuun kokouksessa, jossa Mendel esitelmöi helmi- ja maaliskuussa, hänen hyvä ystävänsä Alexander Makowsky piti esitelmän Darwinin teoriasta ja asettui sen kannalle (Makowsky 1866) ilman, että sensuuri tähän puuttui. Fairbanksin henkilökohtaisen tiedonannon mukaan Darwinin nimen mainitsematta jättäminen saattaa johtua siitä, että Mendelillä ei ollut tapana mainita nimeltä elossa olevia tutkijoita, joihin hän viittaa. Hän ei esimerkiksi mainitse Nägeliäkään nimeltä Hieracium-tutkimuksessaan (Mendel 1870), vaan käyttää tästä ilmaisua eräs kuuluisa Hieraciumspesialisti. Käsitykset perinnöllisyydestä ja 1900-luvun taitteessa ja sen jälkeen Darwinin elämä päättyi vuonna 1882 ja Mendelin kaksi vuotta myöhemmin. Molempien henkinen perintö kuitenkin elää ja kukoistaa edelleen. Tieteen kehityksen tuon hetkisessä vaiheessa alkoi genetiikassa vakiintua kaksi keskeistä teoriaa, jotka ovat ratkaisevia myös evoluutioteorian kannalta. Niistä ensin jalansijaa saanut on August Weismannin vuonna 1892 luoma oppi, jonka mukaan hankitut ominaisuudet eivät periydy, ja jota kutsutaan Weismannin doktriiniksi. Hieman myöhemmin lähti kehittymään teorioista toinen, kun Gregor Mendelin vuonna 1866 julkaisemien risteytyskokeiden merkitys oivallettiin vuonna Tämä teoria on oppi kappalemaisista perintötekijöistä, joita tanskalainen Wilhelm Johannsen alkoi vuonna 1909, 50 vuotta Darwinin Lajien synty -teoksen ilmestymisen jälkeen, kutsua geeneiksi (Johannsen 1909). Biologisen evoluution välttämättömät ehdot, periaatteet, joita voidaan kutsua evoluutioteorian postulaateiksi, ovat muuntelun periaate, perinnöllisyyden periaate ja valinnan periaate. Yhdessä ne samalla muodostavat biologisen evoluution riittävän ehdon. Perinnöllisyystieteen kaikkein uusimmat havainnot viittaavat siihen, että nämä evoluutioteorian keskeiset perusteet ovat osaksi mullistumassa (Portin 2012 a, 2012 b). Valinnan periaate näyttää silti edelleen säilyttävän alkuperäisen sisältönsä, jonka mukaan olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet yksilöt saavat eniten jälkeläisiä, mistä seuraa, että populaation keskimääräinen sopeutuneisuus koko ajan kasvaa edellyttäen, että sopeutuminen riippuu edes osaksi geeneistä, mikä puolestaan on osoitettu oikeaksi ajatukseksi. Sen sijaan luonnossa verraten äskettäin havaittu uusi ilmiö, sukupolvien yli ulottuva epigeneettinen periytyminen näyttää pakottavan laajentamaan muuntelun ja perinnöllisyyden periaatteiden sisältöä (Portin 2012 a, 2012 b). Epigeneettinen periytyminen tarkoittaa geenien tiettyjen toiminnan säätelyn muotojen periytymistä solusukupolvelta ja vieläpä, ainakin joissakin tapauksissa, yksilösukupolvelta seuraavalle polvelle (Gerhart ja Kirschner 2007). Kyse on siis itse asiassa geenien toimintatilan periytymisestä. Epigeneettisessä periytymisessä näyttäisi siis olevan kyseessä hankittujen ominaisuuksien periytyminen, sillä geenien toiminnan säätelyn muutokset johtuvat viime kädessä aina ympäristöstä, eli ne ovat hankittuja. Mieluummin kuin hankituista ominaisuuksista, on tässä yhteydessä kuitenkin oikeampaa puhua hankituista geenitoiminnan tiloista. Epigeneettiset muutokset muodostavat uuden aikaisemmin tuntemattoman perinnöllisen muuntelun muodon. Evoluutioteoriassa on siis laajennettava muuntelun käsitteen sisältöä. Kun tähän saakka on ajateltu vain geneettisen muuntelun ole- artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

22 van merkityksellistä evoluutiossa, on nyt otettava huomioon myös perinnöllinen epigeneettinen muuntelu. Epigeneettinen periytyminen mullistaa myös käsityksemme periytymisen mekanismista. Periytyvää eivät olekaan ainoastaan geenit, vaan myös niiden toiminnan tilat. Sen sijaan itse perinnöllisyyden käsitettä ei näytä olevan tarvetta muuttaa. Perinnöllisyys on edelleen se luonnon ilmiö, että toisilleen sukua olevat yksilöt muistuttavat toisiaan enemmän kuin populaation yksilöt keskimäärin. Biologiassa on parhaillaan meneillään suuri ja syvällinen muutos. Sen kaksi keskeistä paradigmaa, perinnöllisyyttä ja periytymistä koskeva mendelistinen paradigma sekä elollisen luonnon kehitystä koskeva darwinistinen paradigma ovat murroksessa. Yhdysvaltalainen tieteen historioitsija ja filosofi Evelyn Fox Keller on kutsunut biologian kehityksen nykyistä vaihetta systeemibiologian aikakaudeksi (Keller 2005). Sille on ominaista se, että kun aiemmin pyrimme rakentamaan kuvan kokonaisuudesta lähtemällä sen osista, alamme nyt soveltaa ajatustapaa, joka korostaa kokonaisuuden ja sen osien historiallista keskinäisriippuvuutta ja yhteistä kehitystä. Toisin sanoen olemme siirtymässä lineaarisista ajatusrakennelmista verkostomaisia vuorovaikutussuhteita käsitteleviin malleihin. Lähteet Bartsocas, Christos S. (1984) Aristotle: The father of genetics. Philosophical Inquiry 6: Crick, Francis (1970) Central dogma of molecular biology. Nature 227: Crick, Francis H. C. (1958) On protein synthesis. Symposia of the Society for Experimental Biology 12: Darwin, Charles (1868) The Variation of Animals and Plants under Domestication. John Murray. London. Darwin, Charles (1871) Pangenesis. Nature 3: Darwin, Charles (1913) The Descent of Man and Selection in Relation to Sex. Second Edition. John Murray. London. Darwin, Charles (2015) Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita. Helsinki. de Beer, Gavin (1964) Mendel, Darwin, and Fisher ( ). Notes and Records of the Royal Society of London 19: de Vries, Hugo (1889) Intracellulare pangenesis. Gustav Fischer. Jena. de Vries, Hugo (1901) Die Mutationtheorie. Bd. 1. Die Enstehung der Arten durch Mutation. Veit & Co. Leipzig. Fairbanks, Daniel J. ja Abbott, Scott (2016) Darwin s influence on Mendel: Evidence from a new translation of Mendel s paper. Genetics 204: Fairbanks, Daniel J. ja Rytting, Bryce (2001) Mendelian controversies: A botanical and historical review. American Journal of Botany 88: Galton, Francis (1870) Experiments in pangenesis, by breeding from rabbits of a pure variety, into whose circulation blood taken from other varieties had previously been largely transfused. Proceedings of The Royal Society of London 19: Galton, Francis (1871) Pangenesis. Nature 4: 5 6. Galton, Francis (1876) A Theory of Heredity. The Journal of the Anthropological Institute of Great Britain and Ireland 5: Gerhart, John ja Kirschner, Marc (2007) The theory of facilitated variation. Proceedings of The National Academy of Sciences USA 104: Hoppe, Brigitte (1998) Das Aufkommen der Vererbungsforschung unter dem Einfluss neuer methodolischen und theoretischen Ansätze im 19. Jahrhundert. Teoksessa Jahn, I. (toim.), Geschichte der Biologie, s Gustav Fischer. Jena. Johannsen, Wilhelm (1909) Elemente der exakten Erblichkeitslehre. Gustav Fischer. Jena. Johannsen, Wilhelm (1920) Perinnöllisyys kokeiden valossa. Katsaus perinnöllisyystutkimuksen historiaan ja tärkeimpiin tuloksiin. Suomentanut Kaarlo Teräsvuori. WSOY. Porvoo. Johannsen, Wilhelm (1926) Elemente der exakten Erblichkeitslehre. Kolmas painos. Gustav Fischer. Jena. Keller, Evelyn Fox (2005) The century beyond the gene. Journal of Biosciences 30: Kuhn, Thomas S. (1962) The Structure of Scientific Revolutions. The University of Chicago Press.. Kuhn, Thomas S. (1966) The Structure of Scientific Revolutions. Kolmas laajennettu laitos. The University of Chicago Press. Liu, Yongsheng ja Li, Xiuju (2016) Darwin s Pangenesis as a molecular theory of inherited diseases. Gene 582: Makowsky, Alexander (1866) Über Darwins Theorie der organischen Schöpfung. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn (Sitzungs-Berichte) 4: Mendel, Gregor (1866) Versuche über Pflanzenhybriden. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 4: Mendel, Gregor (1870) Über einige aus künstlichen Befruchtung gewonnen Hieracium-Bastarde. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 8: Mendel, Gregor (1982) Kokeita kasvihybrideillä. Suomentanut Petter Portin. Luonnon Tutkija 86: Lisänide. Mitchell, P. Chalmers (1888) Weismann on heredity. Nature 38: Nogler, Glan A. (2006) The lesser-known Mendel: His experiments on Hieracium. Genetics 172: 1 6. Nordenskiöld, Erik ( ) Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I III. Suomentanut T. J. Hintikka. WSOY. Porvoo. Nägeli, Carl (1898) A Mechanico-Physiological Theory of Organic Evolution. Open Court Publishing Company. Chicago. Penzlin, Heinz (1998) Die Entwiklungsphysiologie. Teoksessa Jahn, I. (toim.), Geschichte der Biologie, Gustav Fischer. Jena. Portin, Petter (1967) Antiikin filosofien käsityksiä perinnöllisyydestä. Turun Ylioppilas XIV: Portin, Petter (2009) Evoluutioteorian kehitys Darwinista nykypäivään. Tieteessä tapahtuu 27 (8): 3 13.b Faculty of Medicine, University of Alberta, Edmonton, AB T6G 2H7, Canada Portin, Petter (2012 a) Mullistaako epigeneettinen periytyminen evoluutioteorian perusteet? Tieteessä tapahtuu 30 (2): Portin, Petter (2012 b) Does epigenetic inheritance revolutionize the foundations of the theory of evolution? Current Topics in Genetics 5: Portin, Petter (2015 a) Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä. Tieteessä tapahtuu 33 (2): Portin, Petter (2015 b) The development of genetics in the light of Thomas Kuhn s theory of scientific revolutions. Recent Advances in DNA and Gene Sequences 9: Tirri, Rauno, Lehtonen, Juhani, Lemmetyinen, Risto, Pihakaski, Seppo ja Portin, Petter (2003) Biologian sanakirja. Uudistetun laitoksen 2. painos. Otava. Helsinki. Weismann, August (1883) Über die Vererbung. Gustav Fischer. Jena. Weismann, August (1885) Die Kontinuität des Keimplasmas als Grundlage einer Theorie der Vererbung. Gustav Fischer. Jena. Weismann, August (1892) Das Keimplasma; eine Theorie der Vererbung. Gustav Fischer. Jena. 20 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

23 Weismann, August (1896) Germinal selection. The Monist 6: Wilkins, Adam S. (1996) Are there Kuhnian revolutions in biology? BioEssays 18: Zirkle, Conway (1935) The inheritance of acquired characters and the provisional hypothesis of pangenesis. The American Naturalist 69: Sähköiset lähteet 1. (haettu ) 2. (haettu ) 3. (haettu ) 4. (haettu ) 5. (haettu ) 6. (haettu ) 7. (haettu ) 8. (haettu ) Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. KIRJOJA JA PALKINTOJA TIETEEN PÄIVILLÄ Maailmassa sattuu, tieteessä tapahtuu (Juha Kare) oli yksi tiedeaforismeista, joka näkyi raitiovaunujen ja metrojen näytöillä Helsingissä tammikuun alkupuolella. Tieteen päivillä julkistettiin Tiedeaforismikirja. Uusia ajatelmia tieteestä (toim. Timo Salo, Into 2017), johon on valikoitu parhaimmistoa Tieteen päivien ja Suomen aforismiyhdistyksen järjestämästä valtakunnallisesta tiedeaforismikilpailusta. Tieteen päivien kirja Kaikki vapaudesta (toim. Kari Enqvist, Ilari Hetemäki ja Teija Tiilikainen, Gaudeamus 2017) julkistettiin myös päivien aikana. Siinä on valikoima Tieteen päivien esitelmien pohjalta tehtyjä artikkeleita ja tietoiskuja. Vuoden tiedekirja -palkinto 2016 myönnettiin Marjo Laitalalle ja Vesa Puuroselle teoksesta Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset (Vastapaino 2016). Kunniamaininnan sai Ilkka Hanskin teos Tutkimusmatkoja saarille. Luonnon monimuotoisuutta kartoittamassa (Gaudeamus 2016). Palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Palkinto rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Palkintoraatiin kuuluivat professori Erik Bonsdorff, dosentti Ulla-Maija Peltonen ja professori Jukka Rantala. Raadin sihteerinä toimi Tieteellisten seuran valtuuskunnan julkaisupäällikkö Johanna Lilja. Vuoden tiedekirja -raati päätti tavoitella palkittavaksi teosta, joka herättäisi yhteiskunnallista keskustelua ja saisi lukijan ajattelemaan uudella tavalla. Professoriliitto valitsi Vuoden Professoriksi 2017 meribiologian professori Erik Bonsdorffin Åbo Akademista. Valinta julkistettiin Professorit itsenäisyyttä rakentamassa -seminaarissa Tieteen päivillä. Bonsdorffilla on pitkä ja syvällinen kokemus meribiologian ja ympäristötutkimuksen aloilta sekä Suomessa että ulkomailla. Tärkeimmäksi työtavakseen hän mainitsee toimimisen kansainvälisissä tutkimusverkostoissa. Itämeren lisäksi hän on tutkinut meriä globaalisti muun muassa arktisilla merialueilla, Euroopan rannikkovesillä sekä subtropiikeissa. Bonsdorff oli Tieteen päivillä puheenjohtajana sessiossa Uhattu Itämeri Den hotade Östersjön, joka on nähtävissä myös YouTubesta Tiedetv:n kanavalta. Vuoden 2017 Björn Kurtén -palkinnon sai professori Marja Simonsuuri-Sorsa. Hänen ansiostaan on saatu lisää tietoa Suomen paleontologiasta ja sukupuuttoon kuolleen Deinotherium-norsun suvusta. Hän on ansiokkaalla tavalla ottanut talteen arvokkaan fossiilin, lahjoittanut sen Luonnontieteelliselle museolle ja saattanut sen tutkijoiden käyttöön. MERIHISTORIAN PÄIVÄT 2017 SUOMI SAARENA FINLAND SOM EN Ö FINLAND AS AN ISLAND Suomen merihistoriallinen yhdistys ja Suomen meriarkeologian seura järjestävät Merihistorian Päivät Kotkassa Merikeskus Vellamossa Yhteistyökumppanina on Suomen merimuseo ja teemana Suomi saarena. Kolmipäiväinen Merihistorian päivät -seminaari kokoaa yhteen merihistoriasta, meriarkeologiasta, merietnologiasta ja laivahistoriasta koostuvat tutkijat ja alan harrastajat. Kansainvälisen seminaarin aiheena on merellisten yhteyksien merkitys maamme yhteiskunnalliselle, taloudelliselle ja henkiselle kehitykselle. Ohjelmassa painotetaan lauantaina merihistoriaa ja sunnuntaina meriarkeologiaa. Lisäksi perjantaina järjestetään tutkijatapaaminen ja keskustelutilaisuus. Osallistujilla on vapaa pääsy Merikeskus Vellamon näyttelyihin. Katso ohjelma merihistoriallisen yhdistyksen sivuilta: artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

24 Tiedekirjalla on kevättä rinnassaan! Tiedekirjassa järjestetään kevään aikana SKS:n suositut kirjakeskiviikot, jolloin keskustellaan kirjoista. Myös kaikki SKS:n kirjat myydään -25% alennuksella klo Petri Pietiläinen, Kissojen maailmanhistoria klo Selviää myöhemmin klo Seppo Zetterberg, Uusi Viron historia Jyväskylän kirjamessut Olemme paikalla keskisen Suomen kevään suurimmilla messuilla. Kirjoja huippuhyvin hinnoin sekä kirjaesittelyjä. Tule sinäkin! 8.3. Iiris-keskuksessa Avoimien ovien päivä Iiris-keskuksessa Itäkeskuksessa sijaitsee TSV:n julkaisuvarasto, jonne pääsee nyt tutustumaan. Paikan päällä on kirjamyyntiä ja mm. tieteellisten seurojen esittelyjä.

25 MIKSI ILMASTONMUUTOKSESTA ON NIIN VAIKEA PUHUA? MONITIETEELLISIÄ NÄKÖKULMIA PANU PIHKALA Ilmastonmuutoksesta ja sen vaatimista toimenpiteistä esiintyy suurta erimielisyyttä. Vaikuttaa siltä, että koko aiheesta on vaikea puhua. Tuore kansainvälinen kirjallisuus yhdistelee kiinnostavasti eri tutkimusalojen näkökulmia tämän ongelman syistä. Tässä artikkelissa nostan esiin sellaisia keskeiseksi katsottuja teemoja, joista on Suomessa keskusteltu toistaiseksi kohtalaisen vähän. Samalla esittelen kaksi yleistajuista uutta teosta, jotka tarjoavat monipuolisia näkökulmia.

26 Esiin nostamani teemat hahmottuvat eri ihmistieteiden näkökulmista. Vaikka humanistis-yhteiskunnallinen ympäristötutkimus painottuu, kyseiset teemat tarjoavat välineitä luonnontieteen ja muiden tieteiden väliseen vuoropuheluun. Käsittelen samalla tieteen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhdetta. Artikkelini tarjoaa monenlaisia välineitä käytännön ilmastoviestintään, jota voi kutsua myös ilmastokasvatukseksi, jos kasvatus-termi ymmärretään laajasti. 1 Oma taustani on monitieteellisessä ympäristötutkimuksessa, jossa pääalani on maailmankatsomusten ja uskontojen tutkimus. 2 Ilmastonmuutosta kehystetään eri tavoin Ilmastotutkimuksen kivijalka on luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Luonnontieteen tulokset eivät kuitenkaan yksin ratkaise ihmisten käyttäytymistä ja yhteiskunnallista päätöksentekoa. Ilmastotiede on monimutkaista ja kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Tieteen tuloksista viestimiseen liittyy ongelmia ja eri tahot soveltavat erilaisia poliittisia päämääriä tilanteeseen. Eri ihmiset näkevät ilmastonmuutoksen hyvinkin eri tavoilla. Monitieteellisen ympäristötutkimuksen olennaista antia on sen tarkasteleminen, millaiset tekijät näihin hahmotustapoihin vaikuttavat. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on nykytieteen vahvan käsityksen mukaan tosiasia, mutta ilmastonmuutos näyttäytyy ihmisille myös ilmiönä ja ideana. Ilmastonmuutoksen suhteen on tarpeen tarkastella erilaisia tietoisia ja tiedostamattomia kehystämisen malleja (framing). Asiaa voi verrata taideteokseen ja sen kehyksiin. Tehokkaimpia kehyksiä ei edes huomaa: ne johtavat huomion suoraan haluttuun asiaan. Samoin tapahtuu ilmastonmuutoskeskustelussa. Esimerkiksi, toiset kehystävät ilmastonmuutoksen uhkana, toiset mahdollisuutena. Kehystäminen liittyy sekä mielensisäisiin käsitystapoihin että viestinnällisiin malleihin. 3 Kansainvälinen tutkimus ilmastonmuutokseen liittyvistä kehystämistavoista on kasvanut 2000-luvulla. Eräs kiinnepiste tässä keskustelussa on ollut ilmastotieteilijä Mike Hulmen teos Why we Disagree about Climate Change: Understanding Controversy, Inaction and Opportunity (2009). Hulme esittää, että eri suhtautumistavat paljastavat taustalla olevia erilaisia käsityksiä ihmisestä, maailmasta, riskeistä, talousmalleista ja muista asioista. 4 Yhtäältä on kyse siitä, että erilaiset ryhmät pyrkivät kehystämään ilmastonmuutoksen itselleen suotuisalla tavalla. Pahamaineisimpia esimerkkejä ovat eräiden öljy-yhtiöiden kampanjat ilmastonmuutoksen vähättelemiseksi. 5 Kehystämistä tapahtuu tietenkin myös niin sanottujen ilmastoaktivistien ja ympäristöjärjestöjen taholta. Tieteellisestä näkökulmasta olennaiseksi muodostuu totuudellisuus. Lisäksi asiaa on tarkasteltava eettisesti, erilaisten kehystysmallien seurauksien kannalta. Ihmisen ominaisuudet vaikuttavat monimutkaisella tavalla Eräät tuoreet teokset kiinnittävät huomiota myös salavihkaisempaan kehystämiseen ja niihin monimutkaisiin prosesseihin, joilla ihmismieli ja ihmisyhteisöt muokkaavat käyttäytymistämme ilmastonmuutosta kohtaan. Kaksi äskettäin julkaistua teosta tarjoavat monipuolisen johdannon aihepiiriin: George Marshallin Don t Even Think About It: Why Our Brains Are Wired to Ignore Climate Change (2014) ja Per Espen Stoknesin What We Think About When We Try Not To Think About Global Warming (2015). Molemmat ovat yleistajuisia teoksia, joissa hyödynnetään tutkimusta harvinaisen poikkitieteellisesti. Vaikka teokset eivät ole perinteisessä mielessä tieteellistä tutkimusta, ne ovat erittäin hyödyllisiä myös tieteentekijöille. Etenkin Marshall haastattelee lukuisia eri alojen huippuasiantuntijoita. Molemmat kirjat ovat herättäneet laajaa kansainvälistä kiinnostusta, mutta havaintojeni 1 Ilmastokasvatuksesta, ks. Lehtonen, Cantell & Salonen (2017). Käytännön avuksi on tarjolla uusi oppimateriaali eri korkeakoulualoille: 2 Ks. esim. Pihkala (2016a). Taustalla on myös työni, joka liittyi Sitran selvitykseen kestävyyskysymysten eettisistä ulottuvuuksista, ks. Pihkala (2016b, 2016c). 3 Ilmastonmuutoksen kehystämistavat ovat keskeinen teema esim. teoksissa Marshall (2014, erit. 80, ) ja Stoknes (2015, erit ) sekä ilmastoviestinnän kirjallisuudessa, esim. Moser & Dilling (toim., 2007). 4 Suomalaisessa tutkimuksessa Hulmen teosta käsittelee laajasti Korhola (2014). Hulmen uudemmista näkemyksistä, ks. Hulme (2015). 5 Ks. Oreskes & Conway (2010). 24 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

27 mukaan niistä on toistaiseksi keskusteltu Suomessa hyvin vähän. Teokset alkavat samalla peruskysymyksellä: Miten on mahdollista, että ihmiset niin usein ohittavat ilmastokysymykset, vaikka niiden tieteellinen perusta ja seurausten uhkaavuus vaikuttavat ilmeiseltä? 6 Teoksissa on vahva psykologinen vire, mutta niiden antoisuus nousee siitä tavasta, millä ilmiötä tarkastellaan samanaikaisesti myös sosiologian, taloustieteen, viestinnän ja monen muun tieteen näkökulmasta. Kirjoittajat pyrkivät aidosti ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyillä tavoilla. Tarkastelukulmana käytetään sekä yksilöllistä että yhteisöllistä tasoa, ja näiden tasojen yhteen kietoutuminen tunnustetaan. Kirjoittajat tarkastelevat kriittisesti kognitiivisen psykologian, sosiaalipsykologian, evoluutiopsykologian ja identiteettiin liittyvän psykologian antia. Kognitiiviset vinoumat (bias) vahvistavat ihmisten erilaisia käsityksiä ilmastonmuutoksesta. Ihmisillä on taipumus painottaa ja valikoida sellaista tietoa, joka sopii heidän aiempiin tietoihinsa. Joukkopaine, jota käsitellään lisää alempana, vahvistaa ilmiötä entisestään: ihmisillä on taipumus valikoida sellaista informaatiota, jonka heidän viiteryhmänsä hyväksyy (social conformity, social cues, social norms). 7 Marshall ja Stoknes esittelevät teorioita, joiden mukaan ilmastonmuutosta on vaikea ajatella, koska ihmismieli ei ole kehittynyt ajattelemaan sen kaltaisia ongelmia. Ihmisellä on taipumus painottaa lähellä olevia uhkia sekä ajan että etäisyyden näkökulmista. Henkilöitävissä oleviin asioihin on helpompi suhtautua. Globaaleja ongelmia on aina vaikea hahmottaa niiden suuruuden vuoksi. Ilmastonmuutos on mahdollisimman hankala aihe, koska se on etäisen luonteensa lisäksi vielä erittäin monimutkainen ilmiö, jonka yksityiskohtiin liittyy erilaisia tieteellisiä epävarmuustekijöitä. Molemmat kirjoittajat painottavat tarvetta huomioida tunteita enemmän. Marshall käsittelee laajemmin tunneaivojen ja järkiaivojen 6 Marshall ja Stoknes ovat mitä ilmeisimmin kirjoittaneet teoksiaan yhtä aikaa, mikä selittää tietyn päällekkäisyyden. Samalla on kiinnostavaa tarkastella sitä, millaisiin tuloksiin he ovat päätyneet toisistaan riippumatta. Marshallin teos ilmestyi ensin ja löytyy Stoknesin kirjallisuusluettelosta, mutta siihen ei viitata läheskään niin usein kuin olisi mahdollista. 7 Marshall (2014, 56 58) haastattelee tunnettua ajattelun tutkijaa Daniel Kahnemania. suhdetta. 8 Stoknes vuorostaan keskustelee ABCmallista, jossa hahmotetaan tunteiden, käyttäytymisen ja järjen (kognition) kolminaisuus. Ihmiset tarvitsevat tunnesiteitä ja niitä aktivoivia tarinoita, jotta he inspiroituisivat positiiviseen toimintaan. Tätä vastoin virallinen ilmastokeskustelu liikkuu yleensä faktojen maailmassa. Toinen ongelma on se, että ilmasto- ja ympäristökysymyksiin saattaa kyllä puolihuomaamatta yhdistyä tunneviestintää, mutta se keskittyy negatiivisiin tunteisiin: ahdistukseen, uhkakuviin, pelkoon ja avuttomuuden tunteeseen. 9 Akateemisessa ympäristökasvatuksen kirjallisuudessa on pitkään korostettu tiedon, tunteen ja toiminnan yhteistarvetta, 10 mutta tuore tutkimus osoittaa tähän lisäperusteita. Ihmisten suhtautumistavoissa ilmastonmuutokseen ilmenee usein niin sanottu kognitiivinen dissonanssi, epäharmoninen suhde joidenkin tunteiden, käsitysten ja toiminnan välillä. Ihminen esimerkiksi havaitsee, että hänen elämäntapansa on kestämätön hiilidioksidipäästöjen kannalta, mutta samalla hän pitää elämäntavastaan eikä haluaisi luopua siitä. Tällainen jännite käy ajan myötä vaikeaksi sietää. Ratkaistakseen tilanteen ihminen usein sortuu vääristämään todellisuuskäsitystään. Jos käyttäytymisen muuttaminen ympäristöystävällisemmäksi osoittautuu liian vaikeaksi, on helpompaa muuttaa salakavalasti ajatteluaan sellaiseksi, että ilmastonmuutos vaikuttaakin pienemmältä uhalta kuin mitä se on. Dissonanssi ei kuitenkaan kokonaan poistu tällaisella toiminnalla, vaan ihminen joutuu aktiivisesti uskomaan valintansa oikeutukseen. Tämä kuluttaa psyykkisiä resursseja ja aiheuttaa puolipiilevää ahdistusta. 11 Eräät tutkijat ovat soveltaneet tämänkaltaiseen tilanteeseen dissosiaation eli erillään pitämisen käsitysmallia. 12 Kyse on laajalti ottaen kieltomekanismeista (denial), joista varsinainen ilmastonmuutoksen kieltäminen on vain yksi ääripää. Erilaiset lievemmät kieltotilat ja vähättely (disavowal) ovat paljon yleisempiä ja kenties myös vaarallisempia Marshall (2014, 46 51) käsittelee esim. Daniel Gilbertin, Joseph LeDouxin ja Jonathan Haidtin näkemyksiä. 9 Stoknes (2015), erit Uhkakuviin ja ympäristövaikuttamiseen liittyvästä keskustelusta, ks. Pihkala (2017). 10 Ks. esim. Palmer (1998). 11 Stoknes (2015), Suomeksi, ks. Salonen (2010). 12 Sapiains, Beeton & Walker (2015). 13 Weintrobe (2013); ks. laajemminkin artikkelit teoksessa artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

28 Ryhmäpaine ja yhteisölliset mekanismit ohjaavat käytöstä Monet tutkijat ovat korostaneet, että ilmastokysymysten suhteen on kiinnitettävä enemmän huomiota joukkopaineen, identiteettikysymysten ja erilaisten sosiaalisten mekanismien merkitykseen. Olennaisena kysymyksenä on se, millaisten erilaisten tekijöiden varassa ihmisen käyttäytyminen ohjautuu. Ihminen tarkkailee hänelle tärkeiden viiteryhmien antamia signaaleja hyväksyttävästä ja ihailtavasta käyttäytymisestä. Halu toimia ryhmän hyväksymällä tavalla ja toisten jäljittely nousevat syvältä ihmisen kehityshistoriasta ja yhteiskunnallisten tilanteiden problematiikasta. Usein toisten myötäily on auttanut yksilöä selviytymään. Lisäksi tiettyyn ryhmään kuuluminen on yksilölle yleensä erittäin tärkeää, ja se vaikuttaa ratkaisevasti hänen statukseensa ja identiteettiinsä. 14 Ympäristöviestinnässä ja ilmastokasvatuksessa olisi tarpeen ottaa kasvavassa määrin huomioon psykologisten ja sosiologisten tutkimusten tulokset tästä aihepiiristä. Jos esimerkiksi henkilöauton käyttö liittyy vahvasti identiteettiin ja statukseen, on erittäin vaikeaa vakuuttaa ihmistä tekemään elämäntapamuutos joukkoliikenteen käyttöön pelkästään perustelemalla, että ilmastopäästöt vähenisivät. 15 Joukkopaineen vuoksi ympäristöviestinnässä on varottava antamasta viestejä siitä, kuinka valtaosa ihmisistä tekee eettisesti huonoja valintoja. Tutkimuksissa on havaittu tehokkaammaksi vedota siihen, että 75 prosenttia ihmisistä tekee hyvän valinnan, kuin siihen, että 75 prosenttia ihmisistä tekee toisessa asiassa huonon valinnan. Ihmisillä on taipumus seurata enemmistön ratkaisuja. 16 Toisinajattelu ryhmän jäsenenä on vaikeaa, sillä sen seurauksena voi olla ryhmästä pois joutumi- Weintrobe (toim., 2013). Useissa eri teoksissa viitataan Stanley Cohenin tutkimuksiin (2001) kieltotiloista samanaikaisena tietämisenä ja ei-tietämisenä. 14 Yleistajuisesti näitä tekijöitä esittelevät Stoknes (2015), 30 31, 54 57, 67 69; Marshall (2014), Ks. Randall (2009). 16 Yleistajuisesti Marshall (2014), 29 30, esim. Robert Cialdinin tutkimuksiin viitaten. Kun yksilö ei halua asettua toisinajattelijaksi, on kyseessä tietyllä tavalla ymmärrettävä ja jopa rationaaliseksi tulkittava valinta. nen tai statuksen muuttuminen. Useat kirjoittajat kertovat siitä jäätävästä tunnelmasta, joka laskeutuu sosiaalisiin tilanteisiin, kun esimerkiksi ilmastonmuutos otetaan esiin. Toisinajattelija koetaan ilonpilaajaksi ja häneen kohdistetaan erilaisia tunteita sekä sosiaalisia mekanismeja. Tyypillistä on, että henkilö leimataan ei-normaaliksi ryhmän jäseneksi, ympäristöihmiseksi. Taustalla mahdollisesti olevia syyllisyyden ja ahdistuksen tuntoja yhdistetään tähän henkilöön, esimerkiksi toteamalla, kuinka: Voi ei, nyt ei enää voida puhua lentämisestä, kun Elina tuli paikalle. 17 Tilanteeseen vaikuttaa so siaa lisesti rakennettu ja ylläpidetty hiljaisuus (socially con structed silence). Se on eräänlaista metahiljaisuutta, hiljaisuutta koskevaa hiljaisuutta. Ihmiset eivät edes huomaa, etteivät he puhu tietyistä asioista. Taustalla on vaikeaksi koettuja tunteita ja ongelmallisia valtarakenteita. 18 Kun yksilö ei halua asettua toisinajattelijaksi, on kyseessä tietyllä tavalla ymmärrettävä ja jopa rationaaliseksi tulkittava valinta. Samalla kyseessä on tietenkin eettisesti ongelmallinen ja pitkän aikavälin tarkastelussa myös ei-rationaalinen valinta, jos ja kun vaikeneminen johtaa elinolosuhteiden heikentymiseen. Ympäristönsuojelijoiden määrittelyssä ilmenee usein dynamiikka sisäryhmän ja ulkoryhmän (in-group, out-group) välillä. He, joiden identiteettiin kuuluu ympäristönsuojelullisen ryhmän jäsenyys, saattava käyttää ympäristönsuojelija-termiä mielihyvin, sisäryhmästä käsin. Toisaalta sellaiset ihmiset, jotka suhtautuvat kriittisesti tietyn ympäristönsuojeluryhmän agendaan (tai mielikuviin siitä), saattavat määritellä kyseisen tahon ulkoryhmäksi. Ihmisillä on taipumus ylikorostaa eroavaisuuksia sisä- ja ulkoryhmän välillä. Usein tähän liittyy oman ryhmän hyvien ominaisuuksien ja ulkoryhmän negatiivisten ominaisuuksien ylikorostus. 19 Ympäristöviestinnässä ja ilmastonmuutoskeskustelussa on tärkeää tarkastella sitä, miltä sanat, 17 Vrt. Randall (2013). 18 Zerubavel (2006); Norgaard (2011); Marshall (2014), Yleistajuisesti Marshall (2014), Identiteettipolitiikasta ja ympäristönsuojelusta, ks. Pihkala (2015, 2016a). 26 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

29 kuvat ja asiat vaikuttavat eri ryhmien näkökulmista. Esimerkiksi jääkarhun kuva on yksille voimakas symboli toiminnan tarpeesta, mutta toisille punainen vaate, joka muistuttaa vain ulkoryhmän negatiiviseksi katsotusta agendasta. 20 Monet psykologit korostavat sitä, että on suhtauduttava ymmärtävästi ja jopa lempeästi siihen, miten vaikeaa ihmisen on muuttaa identiteettiään. 21 Ylimääräinen syyllistäminen tai päivittely siitä, miksi nuo toiset eivät vähennä hiilidioksidipäästöjään, ei auta tilannetta. Jos muutosta halutaan, tulisi päästä keskustelemaan kunkin ryhmän syvemmistä arvoista ja etsiä niistä liittymäkohtia ympäristönsuojelulle. Monille ilmastokysymyksissä konservatiivisille ryhmille esimerkiksi perinteisen elämäntavan jatkaminen on keskeinen arvo ja ilmastonmuutos uhkaa juuri sitä. 22 Ympäristöahdistus vaikuttaa lamauttavasti Yllä on jo kuvattu ahdistusta, jota dissonanssi ja tieto ympäristön tilan vakavuudesta aiheuttavat. Eräät tutkijat tarkastelevat entistä syvempiä syitä ympäristöasioiden ja etenkin ilmastonmuutoksen ahdistavuudelle. Monet heistä liittävät asian lopulta kuolevaisuuden käsittelyyn ja kuolemanpelkoon. Psykoterapeutti Harold Searles korosti jo 1970-luvun alussa, että alitajuiset tekijät vaikeuttavat ympäristöasioiden käsittelyä. Tällaiset tekijät nousevat sekä ihmisen kehitysvaiheista että elämän loppumiseen liittyvistä peloista. Viime vuosina Searlesin työtä ovat jatkaneet etenkin Renée Lertzman (2015) ja Sally Weintrobe (2013). Lisäksi Shierry Nicholsenin (2002) monitieteellinen työ on tarkastellut merkittävällä tavalla näitä kysymyksiä. 23 Searlesin mukaan ihmisellä on taipumus yhdistää lapsuuden loppumisen vääjäämättömyys ympäristötuhojen vääjäämättömyydeksi. Jos lapsuudessa on ollut rikas luontosuhde, kuten usein on, sen menettäminen on traumaattinen kokemus. 24 Lisäksi ekosysteemien tuhoutuminen uhkaa ihmisen uskoa elämän jatkumiseen. Tässä yhdistyvät huoli oman elämäntyön merkityksellisyydestä ja 20 Laaja-alaisen keskustelun tarjoavat Smith & Howe (2015). 21 Esim. Macy & Johnstone (2012); Pipher (2013). 22 Marshall (2014) esittelee tätä näkökulmaa kattavasti. 23 Hyödyllisen katsauksen psykologiaan, psykoterapiaan ja ympäristöteemoihin tarjoaa Lertzman (2015), luku Searles (1972); Lertzman (2015). toisaalta huoli tulevista sukupolvista eli yhteisön tai heimon jatkuvuudesta. Ekosysteemien tuho uhkaa niin sanottua symbolista kuolemattomuutta, lohtua tuovaa luottamusta oman elämän merkityksen säilymiseen kuoleman jälkeen. Nykytilanteessa ei ole enää lainkaan varmaa, säilyykö työn, luovan työn, jälkeläisten tai ympäröivän luonnon jatkuvuus. 25 Useat muutkin kirjoittajat ovat liittäneet yhteen ympäristöasioiden ja kuoleman käsittelyn vaikeudet. Osa heistä viittaa antropologi Ernest Beckerin klassiseen väitteeseen teollistuneiden ja markkinataloudellisten yhteiskuntien kieroutuneesta suhteesta kuolemaan ja kuolevaisuuteen. 26 Laajemmin kyseessä on tunteiden ja eksistentiaalisten kysymysten huomioiminen ympäristöongelmien suhteen. Etenkin eko- ja ympäristöpsykologisesti virittäytyneet kirjoittajat painottavat tarvetta käsitellä erilaisia aiheeseen liittyviä tunteita. Erityisesti surun ja menetyksen tunteet kaipaavat huomiota, jotteivät ne patoudu ja muutu vihaksi, ahdistukseksi tai lamaannukseksi. 27 Robert Jay Liftonin termillä ilmaistuna kyse on psyykkisen turtumisen ja turruttautumisen (psychic numbing) estämisestä. 28 Syyllisyys ja häpeä vaativat huomiota, yhdessä ja erikseen. Monet kirjoittajat huomauttavat, että ympäristöviestintä aikaansaa paljon näitä tunteita, muttei läheskään aina tarjoa riittävästi keinoja näiden käsittelyyn. 29 Henkisten ja jopa hengellisten ulottuvuuksien huomioiminen auttaa tässä. 30 Taiteen ja esimerkiksi draaman metodit tarjoavat merkittäviä mahdollisuuksia. 31 Kohti rakentavaa ilmastokeskustelua ja viestintää Yllä esitellyt näkökulmat ohjaavat tarkastelemaan ilmastokeskustelua laaja-alaisesti. Ilmastoviestin- 25 Nicholsen (2002). 26 Ks. Becker (1973), josta ympäristökysymyksiin liittyen keskustelevat Marshall (2014), ; Scranton (2015); Hamilton (2011), Kuolevaisuudesta ja ympäristökysymyksistä, ks. myös Foster (2015). 27 Esim. Randall (2009); Cunsolo Willox (2012); Christie (2013), Nicholsen (2002); Lifton (2014). Taidekasvatuksesta tästä näkökulmasta, ks. van Boeckel (2009). 29 Esim. Stoknes (2015), 24, 60, 92, 97; Randall (2013). Häpeän ja syyllisyyden tarkemmasta erottelusta, ks. Pihkala (2017); Jacquet (2015). 30 Pihkala (2017); Marshall (2014), , Lehtonen (2015). artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

30 nän suhteen ne korostavat tunteiden merkitystä ja tarvetta huomioida eri kohderyhmät. Tilanne on tieteentekijöiden kannalta haastava, mutta samalla he ovat erityisen tärkeässä roolissa luotettavan tiedon välittäjinä. Tieteentekijät ovat akateemisessa yhteisössään tottuneet keskittymään faktoihin ja jättämään tunteet sekä henkilökohtaiset seikat sivuun. Käytännön vaikuttamis- ja viestintätilanteissa kuitenkin vaaditaan tunneulottuvuuden huomioimista. Esimerkiksi henkilökohtaiset kertomukset ovat vaikuttavia. 32 Koska yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tieteentekijöiden eettinen velvollisuus, on vaikuttamistilanteissa pidettävä huolta siitä, että joko tieteentekijä tai joku muu osallistuja huolehtii tunneulottuvuudesta. Tarvitaan lisää avointa keskustelua tieteentekijöiden ja tieteellisen tiedon roolista. Keskustelua on käytävä myös median edustajien kanssa ja on tarkasteltava kriittisesti niitä tapoja, joilla tiedettä ja esimerkiksi ilmastokysymyksiä käsitellään. Perinteisestä toimintamallista, jossa aina kutsutaan paikalle kaksi vastakkaista näkemystä omaavaa henkilöä, on luovuttava, jos tiedettä arvostetaan. On tuotava esiin esimerkiksi ilmastotieteeseen lähtökohtaisesti kuuluva skeptisyys ja se, että tästä huolimatta ylivoimainen valtaosa tutkijoista pitää ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta tosiasiana. Kehystämistapoihin, draaman kaariin ja taustalla oleviin suuriin kertomuksiin (narratiiveihin) on kiinnitettävä huomiota. On keskusteltava avoimesti erilaisista kehystämistavoista ja arvioitava niiden perusteita. Itse olen vakuuttunut niistä tutkimuksista, jotka korostavat muuttunutta tilannetta ilmastotiedon suhteen. Ympäristöpolitiikan tutkija Ingolfur Blühdorn (2015) käyttää tilanteesta postekologisen ajan käsitettä. Ihmiset tietävät jo laajalti sen, miten suuria ongelmia maailman tilaan liittyy. Tämän vuoksi ilmastouhkien vakavuutta ei pidä peitellä, sillä ihmiset eivät pidä ylioptimistista viestintää uskottavana. Polttopisteenä on se, miten ihmiset löytäisivät ympäristötuho-tietoisuuden ja torjuntareaktioiden keskellä mahdollisuuden voimaantumiseen ja osallisuuteen Smith & Howe (2015), erit ; Marshall (2014), Tällaisesta realistisesta ympäristökasvatuksesta, ks. Zeyer & Kelsey (2013); Kelsey & Armstrong (2012); Hicks (2014). Ilmastoviestintä on vaikea laji, koska realismin keskellä on kuitenkin vältettävä liiallista tuhoihin keskittyvää viestintää, sillä tutkimusten mukaan se lamauttaa ihmisiä. Myöskään kehystämismalli, jossa korostetaan uhrauksien tekemistä ja luopumista, ei näyttäydy ihmisille houkuttelevana. Näiden ristiriitaisuuksien keskellä on kuitenkin mahdollista löytää viestintää, jossa tuodaan esiin sekä uhkia että mahdollisuuksia. Esimerkiksi Stoknes yhdistää mielenkiintoisella tavalla sekä positiivisia mahdollisuuksia kehystävän viestintämallin että vaikeiden tunteiden, kuten masennuskausien, esiintuomisen. 34 Yksi käytännön keino on tulevaisuuskasvatuksen (futures education) metodien käyttö eli avoin keskustelu erilaisista tulevaisuudenkuvista sekä niiden herättämistä ajatuksista ja tunteista. David Hicksin laadukkaiden materiaalien (2014, 2012) lisäksi tässä voi soveltaa erilaisia malleja keskustelussa esiintyvistä suurista narratiiveista. 35 Itse pidän vaikuttavana ja realistisena mallia, jossa korostetaan sekä traagisuutta että toivoa. 36 Paljon on menetetty ja tullaan menettämään, mutta paljon hyvää on myös jäljellä ja mahdollista rakentaa. Lopuksi kiteytän eräitä artikkelistani nousevia näkökulmia niille lukijoille, jotka ovat tottuneita akateemisen ilmastokeskustelun kieleen. Hillinnässä (mitigation) ja sopeutumisessa (adaptation) on otettava huomioon myös henkiset ja yhteisölliset ulottuvuudet, jotka vaikuttavat asioiden käsittelyyn. Eräät henkiset tekijät, kuten ahdistuksen, voi nähdä ilmastonmuutoksen epäsuorina vaikutuksina. 37 On olemassa henkistä haavoittuvuutta (vulnerability), joka vaatii kokonaisvaltaisen resilienssin vahvistamista. Toivo on asenne, joka säilyttää merkityksellisyyden myös silloin, kun varsinainen optimismi on vaikeaa. Kirjallisuus Becker, Ernest The Denial of Death. New York: Free Press. Boeckel, Jan van Arts-Based Environmental Education and the Ecological Crisis: Between Opening the Senses and Coping with Psychic Numbing. Teoksessa Metamorphoses in children s 34 Stoknes (2015), erit , Kiinnostavia malleja kiteyttävät esim. Bonneuil (2015) ja Urry (2013), Ks. Pihkala (2017); Eagleton (2015). 37 Erilaisista vaikutuksista, ks. Clayton, Manning & Hodge (2014). 28 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

31 Literature and Culture, toim. Barbara Drillsma-Milgrom ja Leena Kirstinä, Turku: Enostone. Bonneuil, Christophe The Geological Turn: Narratives of the Anthropocene. Teoksessa The Anthropocene and the Global Environmental Crisis: Rethinking Modernity in a New Epoch, toim. Clive Hamilton, Christophe Bonneuil ja Francois Gemenne, London and New York: Routledge. Christie, Douglas E The Blue Sapphire of the Mind: Notes for a Contemplative Ecology. New York: Oxford University Press. Clayton, Susan, Christie Manning, & Caroline Hodge Beyond Storms & Droughts: The Psychological Impacts of Climate Change. Washington: APA and ecoamerica. Cohen, Stanley States of Denial: Knowing about Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity. Cunsolo Willox, Ashlee Climate Change as the Work of Mourning. Ethics & the Environment 17 (2): Eagleton, Terry Hope without Optimism. Charlottesville and London: University of Virginia Press. Foster, John After Sustainability: Denial, Hope, Retrieval. London and New York: Routledge. Hamilton, Clive Requiem for a Species: Why we Resist the Truth about Climate Change. New York: Earthscan. Hicks, David Educating for Hope in Troubled Times: Climate Change and the Transition to a Post-Carbon Future. London: Institute of Education Press. Hulme, Mike (Still) Disagreeing about Climate Change: Which Way Forward? Zygon 50 (4): Jacquet, Jennifer Is Shame Necessary? New Uses for an Old Tool. New York: Pantheon Books. Kelsey, Elin & Carly Armstrong Finding Hope in a World of Environmental Catastrophe. Teoksessa Learning for Sustainability in Times of Accelerating Change, toim. Arjen E. J. Wals ja Peter Blaze Corcoran, Netherlands: Wageningen Academic Pub. Korhola, Eija-Riitta The Rise and Fall of the Kyoto Protocol: Climate Change as a Political Process. Helsinki: University of Helsinki. Luettavissa myös: URN:ISBN: Lehtonen, Anna Calls for Creative Collaboration: How can Drama Provide Creative and Collaborative Learning Methods for Climate Change Education? Nordisk Dramapedagogisk Tidskrift 52 (3): Lehtonen, Anna, Hannele Cantell, & Arto Salonen Climate Change Education: New Approach for the World of Wicked Problems (painossa). Sitra. Lertzman, Renée A Environmental Melancholia: Psychoanalytic Dimensions of Engagement. Hove and New York: Routledge. Lifton, Robert Jay Mind and Habitat: Nuclear and Climate Threats, and the Possibility of Hope. Bulletin of the Atomic Scientists (16th April). (luettu ). Macy, Joanna & Chris Johnstone Active Hope: How to Face the Mess we re in without Going Crazy. Novato: New World Library. Marshall, George Don t Even Think about it: Why our Brains are Wired to Ignore Climate Change. New York: Bloomsbury Publishing USA. Moser, Susanne C. & Lisa Dilling Creating a Climate for Change: Communicating Climate Change and Facilitating Social Change. Cambridge & New York: Cambridge University Press. Nicholsen, Shierry Weber The Love of Nature and the End of the World: The Unspoken Dimensions of Environmental Concern. Cambridge: MIT Press. Norgaard, Kari Marie Living in Denial: Climate Change, Emotions, and Everyday Life. Cambridge: MIT Press. Oreskes, Naomi & Erik M. Conway Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury Press. Palmer, Joy A Theory of Environmental Education. Florence: Routledge. Pihkala, Panu. 2016c. Apatiasta kestävään elämään. Sitran verkkoartikkeli Pihkala, Panu Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy. Global Discourse 7 (1) (painossa). Pihkala, Panu. 2015b. Ihmistä laajempi luonto ja luomakunta identiteetin rakentajana. Teoksessa Uskonto ja identiteettipolitiikka, toim. Elina Hellqvist, Minna Hietamäki ja Panu Pihkala, Helsinki: STKS. Pihkala, Panu. 2016b. Ilmastotyö vaatii ihmismielen ymmärrystä. Sitran verkkoartikkeli Pihkala, Panu. 2016a. Recognition and Ecological Theology. Open Theology 2 (1). Pipher, Mary The Green Boat: Reviving Ourselves in our Capsized Culture. New York: Riverhead Books. Randall, Rosemary Great Expectations: The Psychodynamics of Ecological Debt. Teoksessa Engaging with Climate Change: Psychoanalytic and Interdisciplinary Perspectives, toim. Sally Weintrobe, London & New York: Routledge. Randall, Rosemary Loss and Climate Change: The Cost of Parallel Narratives. Ecopsychology 1 (3): Salonen, Kirsi Mielen luonto: Eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Helsinki: Green Spot. Sapiains, Rodolfo, Robert J. S. Beeton, & Iain A. Walker The Dissociative Experience: Mediating the Tension between People s Awareness of Environmental Problems and their Inadequate Behavioral Responses. Ecopsychology 7 (1): Scranton, Roy Learning to Die in the Anthropocene: Reflections on the End of a Civilization. San Francisco: City Lights Publishers. Searles, Harold Unconscious Processes in Relation to the Environmental Crisis. Psychoanalytic Review 59 (3): Smith, Philip & Nicolas Howe Climate Change as Social Drama: Global Warming in the Public Sphere. Cambridge: Cambridge University Press. Stoknes, Per Espen What we Think about when we Try Not to Think about Global Warming: Toward a New Psychology of Climate Action. Chelsea Green Publishing. Urry, John Ilmastonmuutos ja yhteiskunta. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino. Weintrobe, Sally The Difficult Problem of Anxiety in Thinking about Climate Change. Teoksessa Engaging with Climate Change: Psychoanalytic and Interdisciplinary Perspectives, toim. Sally Weintrobe, London & New York: Routledge. Weintrobe, Sally (toim.) Engaging with Climate Change: Psychoanalytic and Interdisciplinary Perspectives. London: Routledge. Zerubavel, Eviatar The Elephant in the Room: Silence and Denial in Everyday Life. Oxford: Oxford University Press. Zeyer, Albert & Elin Kelsey Environmental Education in a Cultural Context. Teoksessa International Handbook of Research on Environmental Education, toim. Robert B. Stevenson, Michael Brody, Justin Dillon ja Arjen E. J. Wals, New York & London: Routledge. Kirjoittaja on teologian tohtori, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

32 ONKO SUURI KAUNISTA TIETEESSÄKIN? JUHANI IIVARI Tieteenteossa on pitkään suunnattu tiimimuotoiseen tutkimukseen (Bozeman ym. 2013; Lee ym. 2015; Leahey 2016) ja tutkimusryhmät ovat kasvaneet koko ajan suuremmiksi. Niin Suomessakin. Samanaikaisesti Suomen tieteen taso on laskenut sellaisiin vertailukelpoisiin maihin kuin Alankomaat, Belgia, Irlanti, Itävalta, Norja, Ruotsi, Sveitsi ja Tanska suhteutettuna (Suomen Akatemia 2016). 1 Itävaltaa lukuun ottamatta emme ole kyenneet vuosina kilpailemaan tieteen tasossa yhdenkään näistä maista kanssa, ja Ruotsia lukuun ottamatta kehitys maassamme on ollut hitaampaa kuin vertailumaissa vuosina Tässä esityksessä tutkimuksen laatu tulkitaan akateemiseksi vaikuttavuudeksi, jota voidaan mitata bibliometrisin mittarein, tietäen hyvin, että niillä on rajoituksensa (Reinstein ym. 2011). 2 Suomen tieteen tason vertailu maailmanlaajuisen tiedeyhteisön keskiarvoon (Suomen Akatemia 2016) antaa turhan ruusuisen kuvan. Syynä on se, että tiedeyhteisö on laajentunut merkittävästi 1990-luvulta lähtien. Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden ohella monet Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat ovat aktivoituneet julkaisutoiminnassa. Monet näistä maista eivät ole vielä kyenneet kilpailemaan tutkimuksen laadussa kehittyneiden länsimaiden kanssa. Se on asiallisesti alentanut top-10-julkaisujen kynnystä.

33 Suomen Akatemia (2016) suosittelee yliopistoille tutkimuksen profiloitumista. Raportti korostaa, että keskeistä siinä on samassa osaamiskeskittymässä työskentelevien asiantuntijoiden riittävä osaaminen liittyen tutkittavaan ilmiöön eikä niinkään yliopiston tai yksikön koko. Yliopistojen oletetaan kuitenkin keskittyvän keskeisille vahvuusalueilleen, tekevän poisvalintoja sekä lisäävän työnjakoa ja yhteistyötä (Suomen Akatemia 2014). Asiallisesti ne merkitsevät tutkimuksen keskittämistä eri tieteenaloilla. Esimerkiksi kun opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen julkisti lokakuussa 2016 Sipilän hallituksen suunnitelman pääomittaa yliopistoja ja ammattikorkeakouluja sadoilla miljoonilla eurolla, hän korosti rahoituksen kytkemistä korkeakoulujen rakenteellisen kehittämiseen. Sen tulee vahvistaa laatua ja vahvojen tutkimuskeskittymien syntymistä ( ), joissa kyetään tekemään korkeatasoista tutkimusta, jota maailmalla siteerataan ja joka täyttää kansainväliset mitat (Turun Sanomat ). Kun yliopistoja ohjataan edellisen kaltaiseen rakenteelliseen kehittämiseen, olisi kohtuullista, että ohjeet perustuvat tieteelliseen evidenssiin. Tämän kirjoituksen tarkoitus on selvittää, mitä tiedetään paikallisten tutkimuskeskittymien yhtey destä tutkimuksen laatuun ja tuottavuuteen. Etsiessäni asiaa koskevaa kirjallisuutta törmäsin kolmeen artikkeliin, jotka näyttäisivät olevan erityisen relevantteja Suomen näkökulmasta. Niistä hollantilaiset Maaike Verbree, Edwin Horlings, Peter Groenewegen, Inge Van der Wejden ja Peter van den Besselaar (2009) tutkivat tutkimusryhmien koon vaikutusta tutkimuksen tuottavuuteen ja laatuun, Zi-Lin He, Xue-Song Geng ja Colin Campbell-Hunt (2009) yhteiskirjoittamisen muotojen vastaavaa vaikutusta Uudessa-Seelannissa sekä Vesa Peltokorpi ja Mervi Hasu (2014) tutkimusryhmien koon vaikutusta tutkimuksen innovatiivisuuteen, kun sitä mitataan patenttien määrällä. Kirjoitukseni pääosin perustuu näihin kolmeen empiirisen tutkimukseen. Tutkimusryhmän koko ja tutkimuksen tuottavuus ja laatu Verbreen ym. (2015) tutkimus perustuu kahteen kyselyyn vuosina 2002 ja 2007, joiden kohteena olivat biolääketieteen tutkimusryhmien johtajat Alankomaissa. Alankomaat on yhtenä tieteen pienistä suurvalloista (Suomen Akatemia 2016) sinänsä mielenkiintoinen vertailukohta Suomelle. Kyseinen julkaisu testasi mallia, jossa oli neljä selitettävää muuttujaa: julkaisutuotanto eli julkaisujen määrä, vaikuttavuus ( julkaisujen saama viittausten kokonaismäärä), tuottavuus ( julkaisujen määrä per ryhmän jäsen) ja tutkimuksen laatu (keskimääräinen viittausten määrä per julkaisu). Malli sisälsi tutkimusryhmän koon ohella lukuisia muita selittäviä muuttujia, jotka kuvaavat ryhmän koostumusta (täysprofessorien, muiden tohtoritasoisten senioritutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden osuus), rahoitusta, ryhmän johtamista ja johtajaa sekä tutkimusympäristöä. Verbree ym. (2015) löysivät tilastollisesti merkittävän positiivisen yhteyden ryhmän koon ja julkaisujen määrän välillä, samoin kuin ryhmän koon ja sen saamien viittausten kokonaismäärän välillä, mutta tilastollisesti merkittävän negatiivisen yhtey den ryhmän koon ja ryhmän tuottavuuden välillä. He eivät löytäneet tilastollisesti merkittävää yhteyttä ryhmän koon ja sen julkaisujen keskimäärin saamien viittausten määrän välillä. Mielenkiintoisesti Verbree ym. (2015) havaitsivat, että tohtoriopiskelijoiden osuudella ryhmässä oli tilastollisesti merkittävä positiivinen yhteys julkaisujen määrän, viittausten kokonaismäärän ja tuottavuuden kanssa. Senioritutkijoiden osuudella oli vastaava yhteys ainoastaan viittausten kokonaismäärän kanssa. Kenties yllättävimmin professoreiden osuudella oli merkittävä yhteys ainoastaan tuottavuuden kanssa. Olisin odottanut, että sillä olisi ollut positiivinen yhteys tutkimuksen laadun eli keskimääräisten viittausten määrän kanssa. Viittaako professoreja koskeva tulos siihen, että he osallistuvat lähinnä tutkimustyön läpiviennin ohjaamiseen eivätkä varsinaiseen tutkimustyöhön? Olettaen, että professoreilla on paras tutkimuskohdetta koskeva sisällöllinen asiantuntemus, tällainen työnjako tuntuu valtavalta intellektuaalisten resurssien tuhlaukselta. Verbree ym. (2015) arvioivat, että tutkimusryhmät, joissa on tutkijaa per johtaja, ovat optimaalisia biolääketieteissä, koska ryhmän kasvaessa sen rajatuottavuus pyrkii laskemaan. Tämä laskeva rajatuottavuus varsinkin kun he eivät löytäneet artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

34 mitään yhteyttä ryhmän koon ja sen julkaisujen laadun välillä on hyvin tärkeä asia pidettäväksi mielessä pienessä maassa, kuten Suomessa, jossa tavoitteena ovat suuremmat tutkimusryhmät ja -keskittymät. Paikallinen vs. kansainvälinen yhteistyö yhteiskirjoittamisessa Tieteentutkimuksessa on tutkittu runsaasti yhteiskirjoittamisen (co-authorship) ja sen eri muotojen vaikutusta tutkimuksen laatuun ja tuottavuuteen (Didegah & Thelwall 2013; Eisend & Schuchert- Güler 2015; Frenken ym. 2009; He ym. 2009; Lee ym. 2015). Kuten usein empiirisen tutkimuksen tapauksessa, tulokset ovat osittain ristiriitaisia (Didegah & Thelwall 2013). Yksi syy ristiriitaisuuksiin on, että tutkimusyhteistyössä voidaan erottaa useita läheisyys etäisyys-ulottuvuuksia (Boschma 2005; Frenken ym. 2009), kuten tutkijoiden 1) fyysinen etäisyys esimerkiksi metreinä ja kilometreinä tai matkustusaikana 1, 2) maantieteellis-kulttuurinen etäisyys, jonka yhteydessä voi erottaa yhteistyön tutkimusryhmän, laitoksen ja yliopiston sisällä, paikkakunnan tai alueen ja Suomen sisällä sekä ulkomaisen yhteistyön ottaen mahdollisesti huomioon maantieteelliset alueet (kuten Skandinavia, EU jne.), 3) kognitiivinen etäisyys eli missä määrin tutkijat jakavat saman tietämysperustan, joka kattaa tieteenalan sisäisen yhteistyön ja monitieteisen yhteistyön sen eri muodoissa: monitieteisen (multidisciplinary), tieteidenvälisen (interdisciplinary) ja poikkitieteellisen (transdisciplinary), 4) institutionaalinen etäisyys eli missä määrin tutkijoilla on yhtenäisevät kannustimet ja tavoitteet tutkimustyössään (esim. yliopistot, tutkimuskeskukset ja yritykset), 5) organisationaalinen etäisyys eli missä määrin tutkijat ovat yhteisen hierarkkisen ohjauksen alaisia ja 6) sosiaalinen etäisyys eli missä määrin tutkijoi- den välillä on keskinäinen luottamus ja ystävälliset suhteet. Selitettäessä tutkimuksen tuottavuutta ja laatua näitä ulottuvuuksia ei tietääkseni ole tutkittu yhdessä ja samassa tutkimuksessa niin kuin pitäisi. He ym. (2009) jonka päähuomio on maantieteellis-kulttuurisessa yhteistyössä, sivuten myös institutionaalista etäisyyttä on kuitenkin mielenkiintoinen tutkimus suomalaisesta näkökulmasta. Se käsittelee yhteiskirjoittamista biolääketieteen tutkimuksessa Uudessa-Seelannissa, joka on vielä eristyneempi kuin Suomi paitsi kielen puolesta. He ym. raportoivat, että sekä kansainvälisellä että yliopiston sisäisellä yhteiskirjoittamisella oli tilastollisesti merkittävä positiivinen yhteys tutkimuksen laatuun (mitattuna julkaisukanavien vaikutuskertoimina ja artikkelien saamina viitteinä), kun taas muulla kotimaisella yhteiskirjoittamisella ei ollut. Tarkemmassa analyysissään he havaitsivat, että yliopiston sisäinen yhteiskirjoittaminen selittää tutkimuksen tuottavuutta (mitattuna tutkijan kirjoittamien artikkelien määrällä per vuosi), kun taas kansainvälinen yhteiskirjoittaminen selittää tutkimuksen laatua. Nämä tulokset ovat varsin järkeenkäypiä, koska kansainvälinen yhteistyö julkaisujen kirjoittamisessa pyrkii viemään enemmän aikaa, samalla kun se usein parantaa julkaisujen laatua, kuten Suomen Akatemian (2016) raporttikin tunnistaa. He ym. (2009) selittävät muun kotimaisen yhteistyön tilastollisesti merkityksetöntä suhdetta ins titutionaalisella etäisyydellä, sillä heidän aineistossaan kyseinen yhteistyö oli lähinnä yliopistojen ja valtion tutkimuskeskusten välistä sekä joissakin tapauksissa yliopistojen ja yksityisten yritysten välistä. Suomen Akatemian (2016) raportti havaitsi kuitenkin, että lähes kaikissa tieteenalaryhmissä kotimaisten, usean organisaation yhteisjulkaisujen tieteellinen vaikuttavuus oli korkeampi kuin yhden organisaation julkaisujen. Näin oli erityisesti tekniikan aloilla (ICT- ja sähkötekniikassa sekä tekniikan muilla aloilla). 2 1 Boschma (2005) ja Frenken ym. (2009) eivät erota fyysistä etäisyyttä ja maantieteellistä etäisyyttä toisistaan, vaan käyttävät ilmaisuja synonyymeinä. Fyysisestä etäisyydestä on todettava sen verran, että jo 30 metrin etäisyyden työntekijöiden työpisteiden välillä on havaittu vaikuttavan heidän väliseen päivittäiseen viestintään ja yhteistyöhön (Kiesler ja Cummings 2002). 2 Valitettavasti Akatemian raportti ei erottele yhden organisaation julkaisujen yhteydessä yksinkirjoitettuja ja yhteiskirjoitettuja, jotta lukija voisi paremmin päätellä, johtuvatko erot yksinkirjoittamisesta vastakohtana yhteiskirjoittamiselle. Tietysti yhteiskirjoittamisen eri muotojen perusteellinen vertailu vaatisi edellä mainittujen etäisyyksien samanaikaista tarkastelua. 32 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

35 Tosin Suomen Akatemian (2016) raportin mukaan kotimaisten, usean organisaation yhteisjulkaisujen tieteellinen vaikuttavuus oli selvästi matalampi kuin kansainvälisten yhteisjulkaisujen. Yleisesti ottaen empiiriset tutkimukset viittaavat, että kansainvälinen yhteistyö julkaisujen kirjoittamisessa pyrkii parantamaan tutkimuksen laatua. Arvatenkin niin on erityisesti pienissä maissa, kuten Suomessa. On mielenkiintoinen kysymys, onko tutkimusryhmien ja -keskittymien koolla jokin vaikutus yhteiskirjoittamiseen ja erityisesti sen kansainvälisyyteen. Tässä on ainakin kaksi puolta: Lisäävätkö paikalliset tutkimuskeskittymät ja -ryhmät kansainvälisiä yhteyksiä luoden siten edellytyksiä kansainväliselle yhteisjulkaisemiselle? Vaikuttavatko ne yksittäisten tutkijoiden valintoihin koskien paikallista ja kansainvälistä yhteiskirjoittamista? Tutkimuksessa laatu on yleensä tärkeämpi kuin määrä. Niin on myös ulkomaisten tutkimusyhteistyökumppanien yhteydessä. On keskeistä pohtia, houkuttelevatko suuret tutkimuskeskittymät ja -ryhmät tehokkaammin kyvykkäitä, motivoituneita ja sitoutuneita ulkomaisia tutkijoita tutkimusyhteistyöhön kuin pienemmät. Jos houkuttelevat, se voi lisätä yhteisjulkaisemista ulkomaalaisten, eturivin tutkijoiden kanssa ja siten parantaa julkaisujen laatua. Käsitykseni on kuitenkin, ettei tutkimuskeskittymän koko sinänsä ole mikään houkutustekijä, vaan sen maine laadukkaan tutkimuksen keskuksena. Kun maine kasvaa ja leviää tiedeyhteisössä, keskittymän houkuttelevuus myös kasvaa. Tällöin helposti syntyy positiivinen kierre, jossa menestys ruokkii lisämenestystä. Mutta sitä ennen tutkimusryhmän on kyettävä luomaan houkutteleva maine. Erityisesti siinä vaiheessa on vaara, että paikallinen yhteistyö tapahtuu muun tutkimusyhteistyön kustannuksella, koska edellinen on yleensä helpompi käynnistää ja organisoida kuin erityisesti kansainvälinen yhteistyö. Ajatus, että tutkimusta tehdään paikallisena tiiminä eikä yksilöinä on luultavasti omiaan vahvistamaan paikallista yhteistyötä. 3 3 En tiedä, onko suomalaisten tutkimusryhmien sekä menestyneiden että vähemmän menestyneiden syntyä, kehitystä, mukaan lukien kansainvälistyminen, ja koko elinkaarta tutkittu empiirisesti. Jos ei, siinä olisi erinomainen tutkimusaihe aiheesta kiinnostuneelle. Kun tutkimusyhteistyökuviota tarkastellaan yksittäisen tutkijan näkökulmasta, jokainen tutkimusyhteistyökuvio vaatii vaivaa yhteistyökuvion luominen ja siitä sopiminen, suhteen ylläpito sekä varsinainen tutkimusyhteistyö. Niinpä jokaisella yksittäisellä tutkijalla on muiden sitoumustensa rajoittamana yksilöllinen tutkimusyhteistyökapasiteettinsa. Tämä rajoittaa tutkijan kykyä aktiivisesti osallistua yhteisiin tutkimushankkeisiin aikayksikössä (esim. vuodessa). Jos tutkija toimii lähellä kyseistä kapasiteettirajoitustaan, hänen on ratkaistava, missä määrin hän panostaa paikalliseen yhteistyöhön, missä määrin muuhun kansalliseen ja kuinka paljon kansainväliseen, vaikka yksi yhteinen hanke voi sisältää kaikkia kolmea yhteistyömuotoa. En ole tietoinen, että esittämääni valintaongelmaa paikallisen tutkimusyhteistyön ja muun tutkimusyhteistyön välillä olisi tutkittu. Minusta on kuitenkin hyvin mahdollista, että paikalliset tutkimuskeskittymät suuntaavat kyseisissä valintatilanteissa tutkijoita panostamaan paikalliseen yhteistyöhön. Tutkimusryhmien ja -keskittymien koon vaikutus yhteiskirjoittamiseen ja erityisesti kansainväliseen kirjoittamiseen vaatisi tutkimusta erityisesti pienissä maissa, kuten Suomessa. 4 Tutkimusryhmän koko ja tutkimuksen innovatiivisuus Erityisesti soveltavan tutkimuksen tavoitteena on myös hyödyttää ympäröivää maailmaa. Tutkimukseen perustuvat innovaatiot ovat tärkeä mekanismi tässä hyödyntämisketjussa. Se johtaa kysymykseen, ovatko suuret tutkimusryhmät innovatiivisempia kuin pienet, kun innovatiivisuutta mitataan patenteilla. Suomalainen tutkijakaksikko, Peltokorpi ja Hasu (2014), selvitti asiaa käyttäen aineistonaan 124 tiimiä yhdessä suomalaisessa teknisessä tutkimuskeskuksessa. Koska he sisällyttävät tutkimusassistentit tiimikokoon, tulkitsen, että he tutkivat tutkimusryhmiä. Peltokorpi 4 En löytänyt tutkimusta, jossa olisi selvitetty nimenomaan tutkimusryhmän koon vaikutusta yhteisjulkaisemisen muotoihin. Carillo ym. (2013) kuitenkin raportoivat Italiaa koskevassa tutkimuksessaan yksityiskohdan, että tutkimusyksikön koolla (mitattuna laskennallisina täysipäiväisinä tutkijoina) oli negatiivinen korrelaatio (-0,17) sen kanssa, mikä osuus yksikön ulkopuolisilla kirjoittajilla oli yksikön julkaisuissa. He eivät erottele kansainvälistä yhteiskirjoittamista muusta ulkopuolisesta. artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

36 ja Hasu havaitsivat tutkimusryhmän koolla olevan suoran yhteyden tiimin innovatiivisuuteen (sen tuottamien patenttien määrään) sekä interaktiovaikutukseen yhdessä osallistumisturvallisuuden (participatory safety) kanssa. Osallistumisturvallisuus kuvaa, missä määrin tiimin jäsenet osallistuvat tiimin päätöksentekoon, jakavat informaatiota ja kuuntelevat toistensa ajatuksia sekä missä määrin ryhmän ilmapiiri on rauhallinen (ei-uhkaava). He eivät löytäneet tukea U-muotoiselle yhteydelle ryhmäkoon ja patenttien määrällä, jonka mukaan ryhmäkoon kasvaessa tiettyyn pisteeseen saakka myös innovatiivisuus kasvaa, mutta alkaa kyseisen pisteen jälkeen laskea. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että heidän aineistonsa salli testata asiaa kunnolla, koska se näyttää sisältävän aika vähän havaintoja suurista tutkimusryhmistä (ryhmän koon vaihteluvälin ollessa 4 31, keskiarvon 11,3 ja keskihajonnan 4,4). Tämä U-muotoinen käyrä olisi kuitenkin näkynyt todennäköisemmin, jos Peltokorpi ja Hasu olisivat tutkineet patenttituottavuutta eli mikä on ryhmäkoon ja patenttien määrän per ryhmän jäsen välinen suhde. Peltokorpi ja Husu (2014) eivät tarkastele sitä, että voisiko yksittäinen tutkija olla innovatiivisempi kuin tutkimusryhmä. Louis ym. (2007) kuitenkin väittävät niin. Taylor ja Greve (2006) raportoivat, että yksilöt, jotka ovat kognitiivisesti monipuolisia, ovat innovatiivisempia kuin ryhmät, kun kognitiivinen monipuolisuus ylittää tietyn kynnyksen. Taylorin ja Greven tutkimuksessa, joka koski sarjakuvajulkaisujen (comic books) innovatiivisuutta, se oli 3 5 lajityyppiä (genreä). Ne kenties vastaavat kognitiiviselta etäisyydeltään erilaisia tutkimusalueita tieteenalan sisällä. Olettaen, että monitieteisessä tutkimuksessa tieteenalojen väliset kognitiiviset etäisyydet ovat suuremmat, kyseinen kynnys on luultavammin matalampi (esimerkiksi 2 3), jonka jälkeen yksittäinen tutkija, jos omaa kyseisen kognitiivisen monipuolisuuden, on innovatiivisempi kuin monitieteinen ryhmä. Toisaalta voi olla vaikea löytää sellaisia tutkijoita, jotka kohtuullisen syvällisesti hallitsevat useampia tieteenaloja. Yleisin selitys ryhmäkoon ja innovatiivisuuden yhteydelle on, että suuremmat ryhmät voivat sisältää jäseniä, joiden tiedot ja taidot poikkeavat toisistaan (Taylor ja Greve 2006; Lee ym. 2015). Vaikka Peltokorpi ja Hasu (2014) eivät sisällytä kyseistä kognitiivista monipuolisuutta eli diversiteettiä testaamaansa malliin, se on keskeinen heidänkin päättelyssään ryhmäkoon ja innovatiivisuuden väliselle yhteydelle. Siinä tapauksessa ryhmän koko ei ole ratkaiseva, vaan ryhmän kognitiivinen monipuolisuus. Tämä on tärkeä näkökulma puhuttaessa tutkimuskeskittymistä ja kriittisestä massasta. Suosituksia Olemassa oleva evidenssi ei tue oletusta, että suuri on yksioikoisesti kaunista tieteessä. Vaikka Verbreen ym. (2015) mukaan suuret tutkimusryhmät tuottavat yleensä enemmän julkaisuja ja kokonaisuudessaan saavat enemmän viittauksia kuin pienemmät ryhmät, he havaitsivat tilastollisesti merkittävän negatiivisen yhteyden ryhmän koon ja ryhmän tuottavuuden ( julkaisuja per jäsen) välillä. Peltokorven ja Hasun (2014) puolestaan havaitsivat tutkimusryhmän koolla olevan suoran yhteyden tiimin innovatiivisuuteen, kun innovatiivisuutta mitataan patenttien määrällä, sekä interaktiovaikutukseen yhdessä osallistumisturvallisuuden kanssa. He eivät kuitenkaan tutkineet patenttituottavuutta eli patenttien määrä per tutkija. Esimerkiksi jos 20 jäsenen ryhmät eivät tuota vähintään kaksi kertaa enemmän patentteja kuin 10 hengen ryhmät, silloin olisi tuottavampaa käynnistää useampia pieniä projekteja ja karttaa isoja. Molemmat tutkimukset korostavat tarvetta kiinnittää huomiota tutkimuksen tuottavuuteen. Se on erityisen tärkeää pienissä maissa, kuten Suomessa, jossa sekä taloudelliset että intellektuaaliset resurssit ovat varsin rajalliset. Vaikka Verbree ym. (2015) eivät havainneet mitään yhteyttä tutkimusryhmän koon ja tutkimuksen laadun välillä, tuottavuustarkastelu on kuitenkin hyvä yhdistää laatutarkasteluun. Se olisi kuitenkin syytä tehdä tiheämmällä kammalla kuin esimerkiksi Suomen Akatemian tieteen tila -raporteissa. 5 Vaikka en löytänyt selkeää evidenssiä, että suuremmat tutkimusryhmät ja -keskittymät lisäävät paikallista yhteiskirjoittamista muun kotimaisen ja 5 Esimerkiksi tarkastelemalla tuottavuutta per henkilö topx-prosentin (x = 0,1 %, 1 %, 5 %, 10 %) julkaisujen suhteen erikseen ja soveltaen Leidenin vertailulistan tapaa identifioida top-x-prosentin julkaisut, missä otetaan huomioon tieteenala ja julkaisuvuosi ( indicators). 34 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

37 erityisesti kansainvälisen yhteiskirjoittamisen kustannuksella, se on kuitenkin varteenotettava mahdollisuus. Niinpä edelleen tarvitaan toimenpiteitä kansainvälisen tutkimusyhteistyön edistämiseksi. Tietäen yliopistojen tiukkenevan rahoituksen, valtion tulisi tarjota tutkijauran eri vaiheessa oleville taloudellinen mahdollisuus pidempään vierailuun ulkomaille. Professorien tapauksessa se merkitsisi systemaattista sapattivapaajärjestelmää. Henkilökohtaiset kohtaamiset ja tapaamiset oikeiden henkilöiden kanssa ovat äärimmäiset tärkeitä kansainvälisten tutkimusyhteistyökuvioiden rakentamisessa. Suomen Akatemian (2016) raportti havaitsi, että kotimaiset usean organisaation yhteisjulkaisut ovat olleet vaikuttavampia kuin yhden organisaation julkaisut. Jos tämä pitää paikkansa myös yhden organisaation sisällä tehtyjen yhteisjulkaisujen osalta, se asettaa yliopistojen profilisoitumisen tutkimus- tai osaamiskeskittymineen uuteen valoon. Välttämättä niiden sisäinen yhteistyö ei olekaan tieteellisesti niin vaikuttavaa kuin uskotellaan. Syynä voi olla tutkijoiden fyysinen ja sosiaalinen läheisyys, joka voi johtaa liialliseen ryhmäajatteluun ja akateemiseen nurkkakuntaisuuteen. Olen erityisen huolissani tällaisen profiloitumisen vaikutuksesta sellaisiin soveltaviin tieteenaloihin, joiden odotetaan tuottavan käytännön innovaatioita. Suomen Akatemian (2016) raporttihan havaitsi, että erityisesti tekniikan aloilla kotimaisten yhden organisaation julkaisujen vaikuttavuus oli selkeästi pienempi kuin kotimaisten usean organisaation yhteisjulkaisujen. Kun näin on julkaisujen tieteellisen vaikuttavuuden kanssa, miten sitten tutkimuksen tuottamien innovaatioiden tapauksessa? Innovaatiot syntyvät usein varsin ennakoimattomasti ideoiden moninaisuudesta (variety). Tutkimusryhmän kognitiivinen monipuolisuus (diversity) puolestaan pyrkii edistämään kyseistä moninaisuutta. Miten tutkimus- ja osaamiskeskittymät suhtautuvat kognitiiviseen monipuolisuuteen? Kuinka laaja-alaisia tiedeperustaltaan niiden oletetaan olevan? Onko kognitiivisen monipuolisuuden tarjoamiseksi keksitty parempaa ratkaisua kuin monitieteiset yliopistot, joissa tehdään tutkimusta useilla tieteenaloilla? Kapea-alaisen yliopiston on vaikeampi tarjota ympäristöä uusille ja yllättäville monitieteisille avauksille. Yliopistojen pitkälle viety työnjako jossa kunkin sovelletun tieteenalan tutkimus on keskitetty vain yhteen tai kahteen yliopistoon onkin varsin ongelmallista, koska sen voi perustellusti pelätä supistavan ideoiden moninaisuutta. Mahdollisen ryhmäajattelun ohella yhteinen tutkimuskulttuuri ja voimistuva tutkimusstrateginen ohjaus kussakin yliopistossa pyrkivät yhtenäistämään tutkimusta tieteenalojen sisällä karsien rönsyjä. Keskitetty tutkimuksen rahoitusjärjestelmä Suomessa erityisesti Suomen Akatemian ja Tekesin yhteistyö vahvistaa tätä supistamistrendiä. Joidenkin yliopistojen käytäntö jakaa yliopiston sisäistä rahoitusta tutkimusryhmille niiden saaman ulkopuolisen tutkimusrahoituksen määrän perusteella kaventaa edelleen ideoiden moninaisuutta. 6 Tietysti ei ole mahdollista rahoittaa kaikkien ideoiden tutkimista. Täytyy kuitenkin muistaa, että rahoitushakemuksia arvioitaessa on hyvin vaikeaa tunnistaa erinomaiset (esim. parhaat 10 %) hyvistä hakemuksista (esim. parhaat 30 %) (Fang ja Casedevall 2012; Kaplan ym. 2008). Lisäksi radikaalien, uraauurtavien hakemusten on vaikea menestyä tällaisessa kilpailussa, koska ne yleensä ovat kiistanalaisia ja riskipitoisia. Niinpä rahoituspäätökset ovat jossakin määrin mielivaltaisia ja tyypillisesti erinomaisiakin hakemuksia jää ilman rahoitusta. Tällaisessa tilanteessa rahoituksen keskittäminen yksille ja samoille hankkeille on erittäin haitallista. Tarvitaan rahoitusjärjestelmän uudistusta, joka suosii enemmän tutkimuksen rikkautta. 7 6 Tässä käytännössä tutkimussuunnitelman perusteella oletettua tutkimuksen laatua palkitaan kolmeen kertaan: ulkopuolisen rahoituksen muodossa, sen perusteella myönnettävän sisäisen rahoituksen muodossa ja kaiken tämän rahoituksen mahdollistaman julkaisutuotannon palkitsemisen kautta. Jos suurempi tutkimusrahoitus auttaa julkaisemaan enemmän ja/tai tasokkaammin, tällainen rahoitusmalli on jossakin määrin itseään toteuttava systeemi. Se ei kuitenkaan merkitse, että rahoitusta olisi alun alkaen suunnattu oikeisiin kohteisiin. 7 Tutkimussuunnitelmia korostava kilpailuun perustuva rahoitusjärjestelmä Suomessa on oma ongelma-alueensa. Otto Auranen (2014) tiivistää väitöskirjansa pääasiallisen johtopäätöksen seuraavasti: rahoituskilpailuun ja markkinaperustaiseen ohjaukseen perustuvat politiikkatoimet vaikuttavan olevan verrattain tehottomia keinoja parantaa yliopistojen tutkimustuloksellisuutta pitkällä aikavälillä. Keskeinen syy siihen on, että ne rasittavat tavattomasti erityisesti professoreita ja siten rajoittavat heidän mahdollisuuksia osallistua varsinaiseen tutkimukseen. artikkeli TIETEESSÄ TAPAHTUU

38 Suurin ongelma Akatemian (2014, 2016) profilisoitumissuosituksissa on kuitenkin niiden ylhäältä alaspäin -filosofia, jonka mukaan yliopiston johto voi mielekkäästi päättää strategisista vahvuusalueistaan pitkälle tulevaisuuteen. Se sisältää oletuksen, että korkeatasoista, kansainvälistä tutkimusta tekeviä tutkimuskeskittymiä voidaan perustaa. Itse uskon, että professori Olli Lounasmaan (1996) toteamuksessa, että huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy, on edelleen vinha perä. Keskeinen syy on, että korkeatasoista tutkimusta tekevä tutkimuskeskittymä tai -ryhmä vaatii yhden tai useamman pätevän intellektuaalisen johtajan, sillä keskinkertaiset tutkijat yhdessä olipa heitä kuinka paljon tahansa kykenevät tekemään vain kerrattua keskinkertaisuutta. Suomalaisten yliopistojen rooli on pitkälti kasvattaa itse tällaiset intellektuaaliset johtajat. Ja kun sellainen on saatu kasvatettua, on suuri vaara, että hänet palkataan muualle, ellei kotiyliopisto ala tukea tällaista poikkeuksellista kykyä. Siinä tarvitaan enemmän alhaalta ylöspäin etenevää, orgaanista strategiaa, jossa yliopistojen vahvuusalueet muuttuvat erityisesti intellektuaalisten resurssien mukaan. Nyt vallalla olevan keskittävän ajattelumallin tarkoitus on ilmeisesti kohdistaa resursseja kullakin tieteenalalla suhteellisen harvoille tutkimusryhmille, joiden toivotaan sen avulla olevan kansainvälisesti kilpailukykyisiä. Sillä on kuitenkin negatiivinen kääntöpuoli: keskittäminen voi johtaa tutkimuksen tuottavuuden laskuun, akateemiseen nurkkakuntaisuuteen, ideoiden monipuolisuuden kaventumiseen ja tutkimuksen innovaatiopotentiaalin supistumiseen. Meidän suomalaisten on aika tunnustaa, että ökytutkimus ei ole meitä varten, koska emme koskaan kykene kilpailemaan suurempien ja rikkaampien maiden kanssa tutkimusrahoituksen määrässä. Sen sijaan, että yrittäisimme matkia niitä, meidän tulee vain olla muita fiksumpia tutkimuksen organisoinnissa. Tämä vaatii perusteellista uudelleenajattelua päättäjien taholta. Lähteet Auranen, O., University Research Performance Influence of funding competition, policy steering and micro-level factors, Acta Universitatis Tamperensis 1910, Tampere University Press, Tampere, 2014 (väitöskirja). Boschma, R.A., Proximity and innovation: A critical assessment, Regional Studies, 39(1), 2005, Bozeman, B, Fay, D. & Slade, C.P., Research collaboration in universities and academic entrepreneurship: the-state-of-the-art, Journal of Technology Transfer, 38, 2013, Carillo, M.R., Papagni, E. & Sapio, A., Do collaborations enhance the high-quality output of scientific institutions? Evidence from the Italian Research Assessment Exercise, The Journal of Socio-Economics, , Didegah, F. & Thelwall, M., Which factors help authors produce the highest impact research? Collaboration, journal and document properties, Journal of Informetrics, 7, 2013, Eisend, M. & Schuchert-Güler, P., Journal publication success of German business researchers: does gender composition and internationality of the author team matter?, Business Research, 8(3), 2015, Fang, F.C. & Casadevall, A., Reforming science: Structural reforms, Infection and Immunity, 80(3), 2012, Frenken, K., Hardeman, S., Hoekman, J., Spatial scientometrics: Towards a cumulative research program, Journal of Informetrics, 3, 2009, He, Z.-L., Geng, X.-S. & Campbell-Hunt, C., Research collaboration and research output: A longitudinal study of 65 biomedical scientists in a New Zealand university, Research Policy, 38, 2009, Kaplan, D., Lacatera, N. & Kaplan, C., Sample size and precision in NIH peer review, Plos One, 3(7), 2008, 1 3. Kiesler, S. & Cummings, J.N., What do we know about proximity and distance in work groups?, Lähteessä: A Legacy of Research, Hinds, P. J. ja Kiesler, S. (toim.), Distributed Work, The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, 2002, Leahey, E., From sole investigator to team scientist, Annual Review of Sociology, 42, 2016, Lee, Y.-N., Walsh, J.P. & Wang, J., Creativity in scientific teams: Unpacking novelty and impact, Research Policy, 44, 2015, Louis, K.S., Holdsworth, J.M., Anderson, M.S. & Campbell, E.G., Becoming a scientist: The effects of work-group size and organizational climate, The Journal of Higher Education, 78(3), 2007, Lounasmaa, O., Huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy. Ehdotuksia yliopistojen ja teknillisten korkeakoulujen eksaktien luonnontieteiden ja niihin liittyvien tekniikan alojen opetuksen ja tutkimuksen kehittämiseksi ja uudistamiseksi, Opetusministeriön työryhmien muistioita 3/1996, Yliopistopaino, Helsinki, Peltokorpi, V. & Hasu, M., How participative safety matters more in team innovation as team size increases, Journal of Business Psychology, 29, 2014, Reinstein, A., Hasselback, J. R., Riley, M. E., & Sinason, D. H., Pitfalls of using citation indices for mak ing academic accounting promotion, tenure, teaching load, and merit pay deci sions. Issues in Accounting Education, 26(1), 2011, Suomen Akatemia, Tieteen tila 2014: Yhteenveto, Suomen Akatemia, Helsinki, Suomen Akatemia, Tieteen tila 2016, Suomen Akatemia, Helsinki, Taylor, A. & Greve, H.R., Superman or the fantastic four? Knowledge combination and experience in innovative teams, Academy of Management Journal, 49(4), 2006, Verbree, M., Horlings, E., Groenewegen, P., Van der Weijden, I. & van den Besselaar, P., Organizational factors influencing scholarly performance: a multivariate study of biomedical research groups, Scientometrics, 102, 2015, Kirjoittaja on Oulun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori (emeritus). 36 TIETEESSÄ TAPAHTUU artikkeli

39 KATSAUKSIA KESTÄVYYSTIEDE KESTÄVYYSTUTKIMUKSEN UUSI PARADIGMA? KATRIINA SOINI Kestävyystieteestä (sustainability science) käydään vilkasta keskustelua kansainvälisesti. Suomessa kestävyystieteen käsite ja keskustelun sisältö ovat vielä vähän tunnettuja. Tämä kirjoitus esittelee kestävyystutkimuksen keskeisemmät piirteet ja pohtii, miten se poikkeaa aiemmasta kestävän kehityksen tutkimuksesta. Kestävyyden tutkimuksesta kestävyystieteeseen Kestävä kehitys on ollut niin tutkimuksen kuin politiikan kentällä jo pian 30 vuotta. Se määritellään tavallisesti ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen näkökulman kautta. Näiden kolmen pilarin lisäksi on pidetty esillä myös institutionaalisen ja kulttuurisen kestävyyden näkökulmia. Kestävyyden tutkimus on ollut tyypillisesti monitieteisyyteen pyrkivää ja eri näkökulmia yhteen sovittavaa. Suurin osa tutkimuksesta on kuitenkin lähtökohdiltaan ja tavoitteiltaan ollut ekologista tai ympäristöllistä. Kestävän kehityksen käsitettä on kritisoitu vuosikymmenten saatossa ja se on saanut rinnalleen uusia lähestymistapoja ja käsitteitä, kuten resilience ja capability. Käsite on kuitenkin pitänyt pintansa niin tutkimuksessa kuin politiikassa. Tästä osoituksena YK:n uudet kestävän kehityksen tavoitteet, joiden saavuttamiseen tiedeyhteisö on haastettu mukaan (ks. esim. UN 2015). Kestävän kehityksen tutkimuksessa on havaittavissa käänne. Kestävyyttä käsittelevän kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avainsanoja näyttäisivät olevan trans-alkuiset sanat: transition, transformation, transformative adaptation, transformative science ja transformative knowledge. Tavoitteena ei ole ainoastaan edistää kehitystä, joka tapahtuu planetaarisissa rajoissa ja turvaa tasa-arvoisen hyvinvoinnin eri sukupolvien sisällä ja välillä, vaan keskeinen kysymys on se, miten saadaan aikaan syvällinen, yhteiskunnan eri osa-alueita koskeva, ihmisten arvoihin ja elämäntapoihin ulottuva muutos kohti kestävyyttä. Keskustelua ovat yksittäisten tutkijoiden rinnalla vieneet eteenpäin kansainväliset tutkimuksen verkostot, kuten Future Earth ja Earth System Governance. Ne pyrkivät aktiivisesti luomaan yhteyksiä eri tieteenalojen sekä tieteen ja käytännön toimijoiden välillä. Yhdeksi keskustelua kokoavaksi tieteelliseksi käsitteeksi on noussut Sustainability Science. Se esiteltiin 2000-luvun taitteessa tiedemaailman vastauksena ilkeiden (wicked) kestävyyskysymysten ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi. Kestävyystiede on vakiinnuttanut asemaansa omana oppiaineenaan monissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Tutkimuspiireissä käydään vilkasta keskustelua kestävyystieteen teoriapohjasta ja menetelmistä. Tutkimusala on myös saanut oman lehtensä (Sustainability Science, Springer), verkostonsa (International Society for Sustainability Science, ISSS) ja konferenssinsa. Alan julkaisujen määrä ja vaikuttavuus kasvavat nopeasti (ks. esim. Bettencourt ja Kaur 2011; Global Landscape of Sustainability Science 2015). katsauksia TIETEESSÄ TAPAHTUU

40 Suomessa kestävyystieteestä 1 on toistaiseksi käyty hyvin vähän keskustelua. Tässä artikkelissa esittelen kirjallisuuden pohjalta kestävyystieteen keskeisimmät piirteet. Kysyn lopuksi: Onko kestävyystieteessä kysymys kestävän kehityksen uusista vaatteista vai aidosti uudenlainen lähestymistapa? Mitä kestävyystiede merkitsee suomalaiselle kestävyystutkimukselle? Kestävyystiede: tieteen vai tiedon ala? Kestävyystieteen juuret on paikannettu Yhdysvaltoihin, jossa kansallinen tutkimusneuvoston (NRC) kestävän kehityksen toimikunta teki ehdotuksen uudesta tieteenalasta (Miller 2014). Tämä tieteenalan tulisi olla paikkaperustainen ja ongelmalähtöinen. Se yhdistäisi eri tieteenalojen osaamista yli maantieteellisten ja ajallisten mittakaavojen sekä tieteen ja käytännön välillä (Our Common Journey 1999). Pari vuotta myöhemmin kansainvälisessä konferenssissa Challenges of a Changing Earth ajatus esiteltiin uudelleen ja Robert Kates ym. muotoilivat sen Science-lehden artikkeliksi (Kates ym. 2001). Tätä artikkelia pidetään usein kestävyystieteen kulmakivenä. Artikkelin keskeinen viesti oli, että monitahoiset ja systeemiset kestävyysongelmat tarvitsevat oman tieteenalansa. Tämä tieteenala lisäisi ymmärrystä monimutkaisista ihmisen ja luonnon välisistä vuorovaikutussuhteista ja pyrkisi muuttamaan niitä kestävämmiksi. Sittemmin kestävyystiedettä on määritelty, luokiteltu ja kuvailtu monin eri tavoin (Clark ym. 2003; Wiek ym. 2007; Spangenberg 2011; Dedeurwaerdere 2015). Dedeurwaerdere (2015, 26-27) erottaa kolme maantieteellisesti eriytynyttä lähestymistapaa: Euroopassa keskeisellä sijalla on transdisiplinäärinen tutkimus ja tiedon yhteistuotanto (co-production of knowledge), Japanissa kestävyystutkimusta on kehitetty teknologialähtöisesti ja Yhdysvalloissa sekä mm. Ruotsissa on painotettu tieteidenvälistä sosioekologisten systeemien tutkimusta. Usein kestävyystieteestä puhutaan omana ke- 1 Ruotsissa Sustainability Science -tutkijat ovat kääntäneet käsitteen hållbarhetens vetenskap ja Saksassa Nachhaltigkeitswissenschaft. Perustelen suomalaista käännöstä kestävyystiede sillä, että näin lähestymistapa eroaa muusta kestävän kehityksen tutkimuksesta ja vastaa tällöin englannin-, saksan- ja ruotsinkielisiä ilmauksia. hittyvänä tieteenalanaan. Kestävyystiede pyrkii häivyttämään tieteenalojen välisiä rajoja ja määrätietoisesti rakentamaan omaa tieteidenvälistä tutkimusalaa. Nähdäkseni kestävyystieteellä ei ole vielä sellaista käsitteellisesti johdonmukaista tiedon runkoa, jota yhdistäisi yleisesti hyväksytty teoria ja metodologia (Caldwell 1983), mitä on pidetty yhtenä tieteenalan määrittämisen kriteerinä. Pikemminkin kysymys on yhteisöstä, joka jakaa yhteisen tavoitteen tai maailmankatsomuksen (Bruce ym. 2004). Näin kestävyystiede asettuisi tieteenalan kehittymisen jatkumolla toiseen vaiheeseen, jossa kehitetään tieteenalan teoriaa ja menetelmiä (Shneider 2009). Tiivistän kirjallisuuden pohjalta tämän keskustelun ja samalla kestävyystieteen keskeisimmät piirteet (ks. myös kuva). ONGELMA- JA ILMIÖLÄHTÖI NEN TIETO MUUTOS SOSIO- EKOLOGISET SYSTEEMIT TIETEIDEN- VÄLISYYS JA TRANSDISIPLI NÄÄRISYYS Kestävyystieteen keskeiset piirteet (kuva: Katriina Soini). Systeeminen lähestymistapa Ensimmäinen kestävyystieteen keskeisistä piirteistä on systeeminen lähestymistapa. Robert Kates ym. (2001) puhuvat artikkelissaan väljästi luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutussuhteiden tutkimuksesta. Sittemmin käsite sosio-ekologinen systeemi (SES) on vakiinnuttanut paikkansa kestävyystieteen keskusteluissa. Käsitteen juuret ovat resilienssitutkimuksessa (ks. esim. Holling 1973; Ostrom 2009), jonka edustajat ovat olleet aktiivisia myös kestävyystieteen kehittelyssä. Vahva systeemilähtöisyys erottaa kestävyystieteen muusta kestävyystutkimuksesta, joka usein pureutuu systeemin osa-alueeseen tai yksittäiseen kestävyyden ulottuvuuteen. 38 TIETEESSÄ TAPAHTUU katsauksia

41 Systeeminen ote on ilmiöiden ymmärtämisen sekä kestävyyden ongelmien ymmärtämisen ja ratkaisemisen kannalta välttämätön, mutta jokseenkin myös kunnianhimoinen lähtökohta, jos esimerkiksi ajatellaan globaalia ruokajärjestelmää systeeminä. Systeemiajattelu, ja pelkästään systeemin käsite, on osoittautunut haasteeksi myös luonnontieteiden sekä yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden väliselle yhteistyölle (ks. Olsson ym. 2015). Systeemin käsite ei ole toki yhteiskuntatieteilijöille vieras. Yhteiskuntatieteillä on omat systeemiteoreetikkonsa ja systeemin käsitettä käytetään usein tutkittaessa yhteiskunnan jotakin osa-aluetta. Yhteiskuntatieteilijöiden systeemit poikkeavat kuitenkin esimerkiksi määrittelyiltään ja toiminnaltaan resilienssitutkimuksen kohteena olevista systeemeistä (ks. tarkemmin Olsson ym. 2015). Myös monet ympäristöhumanistit 2 tarkastelevat ihmisen ja luonnon välisiä vuorovaikutussuhteita. Heidän näkökulmastaan sosio-ekologisen systeemin sosiaalinen voidaan tulkita kapeasti sosio-ekonomiseksi ulottuvuudeksi, jolloin kulttuurinen ulottuvuus typistyy kapeaksi tai ainoastaan määrällisiä menetelmiä suosivaksi tutkimukseksi (Castree 2014). Olisikin tärkeää löytää sellainen tapa ymmärtää ja rajata kestävyystieteen systeemi, joka mahdollistaisi tieteiden välisen yhteistyön. Muutos Toiseksi, kestävyystieteen tutkijat ovat sitoutuneet kestävän muutoksen tutkimiseen ja sen edistämiseen (Kates ym. 2001; Miller 2014). Muutos on aina ollut osa ihmiskunnan historiaa. Se voi olla seurausta aktiivisesta päätöksenteosta tai olosuhteiden muutoksiin reagoivaa. Kestävyystieteen piirissä jaetaan laajalti näkemys siitä, että business as usual tai kestävä kehitys ei ole riittävää, vaan esim. luonnonvarojen riittävyyteen liittyvät haasteet ovat niin suuria, että tarvitaan radikaalimpia muutoksia (ks. esim. Loorbach 2014; Stirling 2014). Varsinkin tässä suhteessa kestävyystiede poikkeaa merkittävästi monitieteisestä kestävän kehityksen tutkimuksesta laajentuen normaali- 2 Ympäristöhumanismin (Environmental Humanties) tutkijat ovat osoittaneet suuren kiinnostuksensa osallistua globaaliin ympäristömuutostutkimukseen (Palsson ym. 2013; Castree 2014; Holm ym. 2015). tieteestä (muoto 1) postnormaaliksi (muoto 2) tieteeksi (Gibbons ym. 2004; Spangenberg 2011). Kestävän muutoksen (sustainability transformation) tutkimuksen kenttä on kuitenkin laaja kattaen erilaisia teorioita ja lähestymistapoja. Lähestymistavat eroavat siinä, miten ne määrittelevät ja tutkivat systeemiä sekä mikä on muutoksen muoto ja ajallinen perspektiivi, syy- ja seuraussuhteet, sosiaalinen tietoisuus ja lopputulos (esim. toiminnallinen vai rakenteellinen, ks. esim. Feola 2015). Keskusteluja on monia, mutta tiivistän lähestymistavat tässä kolmeen: transformaatio, transitio ja resilienssi. Resilienssi viittaa systeemin kykyyn mukautua, palautua ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Transitiotutkimus perustuu pitkälti monitasoisen sosio-teknisen siirtymätutkimuksen viitekehykseen (Geels ja Schot 2007; Grin ja Schot 2010), jota on käytetty erityisesti kestävän energian, liikenteen ja ruokatutkimuksen piirissä. Transformaatiolla viitataan usein koko systeemitason muutokseen (esim. Loorbach 2014), mutta sitä on pidetty myös erityistapauksena transitiosta (de Haan ja Rotmans 2011). Stirlingin (2014) mukaan transformaatio eroaa transitiosta ennen kaikkea siinä, että muutos ei välttämättä ole ylhäältä alas johdettu, vaan avoin prosessi, jonka toteutumiseen myös kansalaisyhteiskunta osallistuu. Muutoksella ei välttämättä ole selkeää suuntaa ja tavoitteita. Kestävyyden näkökulmasta on tärkeää huomata, että kaikki systeemit eivät voi muuttua eikä muutos ole kaikkien mielestä toivottavaa (Mustelin ja Handmer 2013). Käyttölähtöinen tiedon integrointi Kolmas kestävyystieteen näkökulma tiivistyy siihen, millaista tietoa kestävyystiede tuottaa. Kestävyystiedettä on luonnehdittu ongelmalähtöiseksi ja ratkaisuhakuiseksi tutkimukseksi, jolloin se poikkeaa temaattisesta tai aihealuelähtöisestä tutkimuksesta. Tutkimuksen lähtökohtana on käytännöllinen ongelma tai ilmiö. Kun perustutkimuksessa tutkimusongelma usein rajataan tieteenalan tarkasteluun sopivaksi, kestävyystieteessä ongelmia pyritään monimutkaisuudestaan ja haasteellisuudestaan huolimatta tarkastelemaan ja ratkaisemaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Vaikka kestävyystieteessä korostetaan ratkaisuhakuisuutta, ratkaisut ovat useissa tapauksissa erilaisten toimijoiden yhdessä tuottamia vaihtoehtoisia kehityspolkuja. katsauksia TIETEESSÄ TAPAHTUU

42 Kestävyystiedettä on luonnehdittu myös käytön inspiroimaksi tieteeksi (Miller 2014; Clark 2007). Kestävyystieteellä on siten jalkansa tukevasti kahdella maaperällä: yhtäältä se pyrkii tuottamaan ratkaisuvaihtoehtoja käytännöllisiin ongelmiin, kuten monet soveltavat tieteet, ja toisaalta lisäämään ymmärrystä tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Kolmanneksi, koska kestävyystiede pyrkii tukemaan ja aikaansaamaan muutosta, tiedon tulee olla myös itsessään muuttavaa, transformatiivista. Erilaiset tiedon tuottamiseen liittyvät tavoitteet, jotka yhdistävät erilaisia tieteenfilosofisia lähtökohtia ja tieteen tekemisen tapoja, tarjoavat kestävyystieteen harjoittajille kattavan valikoiman erilaisia lähestymistapoja. Tämä laajuus kuitenkin vaikeuttaa yhtenäisen teoreettisen ja metodologisen perustan luomista. Tieteidenvälisyys ja poikkitieteisyys Kestävyystieteen metodologisena lähtökohtana on tieteidenvälisyys. Yksittäiset tieteenalat tuottavat tärkeää tietoa systeemin eri osista, mutta näiden lisäksi tarvitaan tietoa myös kokonaisuudesta, jota tieteidenväliset lähestymistavat voivat tuottaa. Täten mikä tahansa tieteenala, yksittäinen tieto tai näkökulma voi kestävyystieteen kannalta olla hyödyllinen. Tieteidenvälisyydellä tarkoitetaan yleensä sitä, että tutkimusongelmaa pyritään tarkastelemaan ja ratkaisemaan lähestymistavalla, jossa yhdistetty eri tieteenalojen menetelmiä ja teorioita. Transdisiplinäärisyys 3 on tieteidenvälisyyden erityismuoto. Se voidaan ymmärtää myös hyvin monin eri tavoin (Pohl 2010). Laajimmillaan se tarkoittaa eri tieteenalojen paradigmojen yhdistämistä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiksi (ks. esim. Jantsch 1970) tai tiedon yhtenäisyyttä, joka ylittää kaikki tieteenalat (Nicolescu 2002). Kestävyystieteen piirissä sillä tarkoitetaan usein tutkimusprosessia, jossa tiedeyhteisön ulkopuoliset sidosryhmät osallistetaan jo tutkimuksen suunnitteluun tai tiedon tuottamisen prosesseihin 4 (Mobjörk 2010; Pohl 2010). 3 Transdisiplinäärisyydelle ei ole vakiintunutta suomalaista termiä. 4 Myös tiedon yhteistuotanto voidaan käsittää eri tavoin. Esimerkiksi Jasanoff tarkoittaa yhteistuotannolla sitä, että luonnollinen ja yhteiskunnallinen järjestys tuottavat toinen toistaan (2004, s. 14). Kestävyystieteessä tiedon Kestävyystieteen piirissä käydään keskustelua erityisesti transdisiplinäärisistä menetelmistä ja niihin liittyen tutkijoiden ja muiden toimijoiden roolista, tieteen, politiikan ja yhteiskunnan suhteista sekä eri toimijoiden vastuista ja velvollisuuksista. Tieteidenvälisyys ja transdisiplinäärisyys edellyttävät tutkijoilta uudenlaisia valmiuksia (Wiek ym. 2011) ja kykyä toimia erilaisissa rooleissa tutkimushankkeissa (Wittmayer ja Schäpke 2015). Tähän tarpeeseen tulee reagoida koulutustarjontaa ja -ohjelmia suunniteltaessa. Normatiivisyys, epämääräisyys ja epävarmuus Systeeminen lähestymistapa, muutoksen tutkiminen ja tukeminen sekä tieteidenvälisyys ovat siis kestävyystutkimuksen ydinpiirteitä. Näiden lisäksi kestävyystiedettä määrittävät normatiivisyys, epämääräisyys ja epävarmuus (ks. kuva), jotka koskevat kaikkea kestävän kehityksen tutkimusta. Kestävä kehitys sinällään on normatiivinen, arvosidonnainen tutkimuskohde. Koska tutkimus lähtee ongelmista, jo tutkimuskohteen valinta ja määrittely, kuten luonnon monimuotoisuuden väheneminen, on arvoihin nojautuvaa. Tutkimus, joka ei pyri ainoastaan analysoimaan kestävyyttä, vaan myös aktiivisesti vaikuttamaan siihen, mikä on kestävyystieteen tavoite, tuo oman lisäsävynsä tutkimuksen tekemiseen. Siksi kestävyystieteessä on paneuduttava normatiivisuteen erityisen huolella (Ziegler ja Ott 2011). Käytännössä se tarkoittaa kestävyyden arvolähtöisyyden ymmärtämistä ja sisällyttämistä osaksi tutkimusta, tutkimuksen tavoitteiden sekä tutkijoiden omien arvojen ja tavoitteiden auki kirjaamista, myös arvojen ja tosiasioiden eriyttämistä tutkimuksessa ja tutkimusprosessin aikana, toisin sanoen syvää refleksiivisyyttä (Miller ym. 2013; Popa ym. 2014; Ziegler ja Ott 2011). Toiseksi, kestävä muutos on tutkimuksen tavoitteena epämääräinen. Epämääräisyys on katsottu kestävän kehityksen käsitteen laaja-alaisen käytön syyksi (Dryzek 2013 ). Koska ei ole tarkkaa tietoa siitä, minkä pitää kestää ja miten kestävyys yhteistuotannolla viitataan tavallisesti sellaisiin tiedon tuottamisen prosesseihin, johon osallistuvat sekä tutkijat ja yhteiskunnalliset toimijat, kuten päätöksentekijät, yrittäjät tai kansalaisten edustajat. 40 TIETEESSÄ TAPAHTUU katsauksia

43 saavutetaan, eri tahojen on ollut mahdollista sitoutua kestävän kehityksen edistämiseen jopa hyvinkin erilaisin tavoittein. Giuseppe Feolan (2015) mukaan kestävää muutosta analysoiva kestävyystiede edellyttää kestävän muutoksen ja sen eri elementtien määrittelyä, kun taas ratkaisuhakuinen transformatiivinen kestävyystiede voi periaatteessa rakentua väljemmälle määrittelylle. Kolmanneksi, kestävyystiede on kiinnostunut erityisesti systeemitason muutoksista pitkällä aikavälillä. Tällainen muutos on lukuisten erilaisten osatekijöiden summa, joiden yhteisvaikutusta on vaikea ennakoida. Kestävyystiede joutuu siten sietämään erityistä epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Tämä voidaan nähdä kestävyystieteen haasteena, mutta myös luovuuden lähteenä ja mahdollisuutena, johon voidaan tarttua uudenlaisilla tieteellisillä lähestymistavoilla (Robinson 2015). Kestävyystieteen oma ohjelma Kestävyystiede on kansainvälisesti nopeasti kehittyvä tieteenala ja keskustelu sen teoreettisesta ja metodologisesta perustasta käy vilkkaana. Kestävyystieteen taustalla on ajatus kestävän kehityksen tavoitteet tunnistavan systeemisen muutoksen tarpeellisuudesta ja tähän tarpeeseen vastaamisesta tieteidenvälisen tutkimuksen keinoin. Kestävyystieteen ohjelmassa yhdistyvät analyyttinen tutkimus, jonka tavoitteena on monimutkaisten systeemien ymmärtäminen, sekä ratkaisuhakuinen tieteidenvälinen tutkimus, jota tehdään usein yhteistyössä yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Näiden piirteiden perustella voidaan sanoa, että kestävyystieteellä on oma ohjelmansa. Se eroaa kestävyyden tilaa tutkivasta ja arvioivasta tutkimuksesta, joka kohdistuu usein johonkin systeemin osa-alueeseen tai kestävyyden ulottuvuuteen. Kestävyystieteen ohjelma on kunnianhimoinen paitsi tavoitteiltaan myös toteutukseltaan. Tieteidenvälisen tutkimuksen haasteet ovat laajalti tiedossa. Tämä edellyttää riittävästi aikaa, resursseja ja sidosryhmien sitoutuneisuutta sekä ennen kaikkea tutkijoilta halua ja taitoja tehdä yhteistyötä yli tieteen rajojen ja yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Koska kestävyystieteellä on tieteidenvälinen ja yli akatemian ulottuva ohjelma, myös kestävyystieteen saavutusten ja vaikuttuvuuden arviointiin tarvitaan uudenlaisia mittareita. Haasteita siten riittää, mutta kunnianhimoista tutkimusohjelmaa tarvitaan kiireellisesti monitahoisten globaalien ongelmien ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi. Suomessa kestävyystiede on toistaiseksi suhteellisen tuntematon, vaikka kestävyystieteen tunnusmerkit täyttävää tutkimusta tehdäänkin. Yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön osallistumisen vuoksi on tärkeää koota alan tutkimusta ja asiantuntijoita Suomessa yhteisen käsitteistön ja lähestymistapojen luomiseksi. Helsingin yliopistoon ollaan perustamassa kestävyystieteen keskusta, jossa tämän alan opetusta, tutkimusta ja metodologista kehitystä viedään eteenpäin. Lähteet Bettencourt, Luis M. A., Kaur, Jasleen Landscape of sustainability science. The evolution and structure of sustainability science. Proc Natl Acad Sci USA 108: Bruce, A., Lyal, C., Tait, J. ja Williams, R Interdisciplinary integration in Europe. Futures 36(4): Caldwell, Lynton K Environmental Studies: Discipline or Metadiscipline? The Environmental Professional 5, Castree, N The Anthropocene and the Environmental Humanities: Extending the Conversation. Environmental Humanities 5, Clark, W. C. ja Dickson, N.M Sustainability science: The emerging research program. PNAS, vol. 100, no. 14, Dedeurwaerdere, T Sustainability Science for Strong Sustainability. Edwar Elgar Publishing. DOI: / Haan de, J. H. ja Rotmans, J Patterns in transitions: Understanding complex chains of change. Technological Forecasting and Social Change, 78 (1), Dryzek, J. S., The Politics of the Earth. Environmental Discourses. Oxford University Press, USA. Feola, G. Societal transformation in response to global environmental change: A review of emerging concepts. Ambio 44: Geels, F. W., Schot, J. W Typology of sociotechnical transition pathways. Research Policy 36, Gibbons, M., Limoges, C., Nowotny, H., Schwarzman, S., Scott, P., Trow, M The New Production of Knowledge. The Dynamics of Science and Research in Contemporary Societies. Sage. Holling, C. S Resilience and stability of ecological systems. Annual Review Ecological Evolution Systems 4, Holm, P, Goodsite, M. E, Cloetingh, S., Agnoletti, M., Moldan, B., Lang D. J., Leemans R., Oerstroem Moeller J., Pardo Buendía M., Pohl W., Scholz R. W., Sors A., Vanheusden B., Yusoff K., Zondervan, R Collaboration between the natural, social and human sciences in Global Change Research. Environmental Science & Policy 28: Holm, P., Adamson, J., Huang, H., Kirdan, L., Kitch, S., McCalman, I., Ogude, J., Ronan, M., Scott, D., Thomson, K. O., Travis, C., Wehner, K Humanities for the Environment A Manifesto for Research and Action. Humanities 2015, 4, ; doi: /h Jantsch, E Inter-Disciplinary and Transdisciplinary University Systems Approach to Education and Innovation. Policy Sciences 1, Jasanoff, S (ed.). States of Knowledge: The Co-Production of Science and Social Order. Routledge. katsauksia TIETEESSÄ TAPAHTUU

44 Kates, R. W., Clark, W. C., Corell, R., Hall, J. M., Jaeger, C. C., Lowe, I., McCarthy, J. J., Schellnhuber, H. J, Bolin, B., Dickson, N. M., Faucheux, S., Gallopin, G., Grubler, A., Huntley, B., Jäger, J., Jodha, N. S., Kasperson, R. E., Mabogunje, A., Matson, P., Mooney, H., Moore III, B., O Riordan, T., Svedin, U Sustainability Science. Science, New Series, Vol. 292, No (Apr. 27, 2001), Loorbach, D To transition! Governance Panarchy in the New Transformation. Erasmus University Rotterdam. Miller, T. R Reconstructing Sustainability Science. Knowledge and Action for a Sustainable Future. Earthscan, Routledge. Miller, T.R., Wiek, A., Sarewitz, D., Robinson, J., Olsson, L., Kriebel, D., Loorbach, D The future of sustainability science: a solutions-oriented research agenda. Sustainability Science 9: Mobjörk, M., Consulting versus Participatory Transdisciplinarity: classification of transdisciplinary research. Futures 42, 8: Mustelin, J.jaHandmer, J Triggering transformation: Managing resilience or invoking real change? Proceedings of Transformation in changing climate. Proceedings of international conference Transformations in June 19 21, Oslo. Nicolescu, T., Manifesto of transdisciplinarity. State University of New York Press, Albany. Olsson, L, Jerneck, A., Thoren, H., Persson, J. ja O Byrne, D Why resilience is unappealing to social science: Theoretical and empirical investigations of the scientific use of resilience. Science Advances 2015; 1:e , Ostrom, E General theory for analyzing sustainability of social-ecological systems. Science 24, 325, 5939, DOI: /science Our Common Journey: A Transition Toward Sustainability (1999). National Academy Press, Washington. Palsson, G, Szerszynski, B., Sörlin, S., Marks, J., Avril, B., Crumley, C., Hackmann, H., Holm, P., Ingram, J., Kirman, A., Buendia, M.P., Weehuizen, R Reconceptualizing the Anthropos in the Anthropocene: Integrating the social sciences and humanities in global environmental change research. Environmental Science & Policy 28, Pohl, C From Transdisciplinary to Transdisciplinary research. Journal of Engineering & Science, vol. 1, Popa, F., Guillermin, M., Dedeurwaerdere A pragmatist approach to transdisciplinarity in sustainability research: From complex systems theory to reflexive science. Futures 65: Robinson, J Key note lecture in Culture(s) in Sustainable Futures: theories, policies, practices. Conference in Helsinki, Shneider, A Four stages of a scientific discipline; four types of scientist. Trends in Biochemistry Science 34, 5: doi: /j.tibs Spangenberg, J Sustainability science: a review, an analysis and some empirical lessons. Environmental Conservation 38 (3): Stirling, A Emancipating Transformations: From controlling the transition to culturing plural radical progress, STEPS Working Paper 64, Brighton: STEPS Centre. Sustainability Science in a Global Landscape Elsevier and Sci.net. data/assets/pdf_ file/0018/119061/sustainabilitysciencereport-web.pdf United Nations Global Sustainable Development Reports. Briefs documents/1870gsdr%202015%20briefs.pdf Wiek, A., Withycombe, L. Redman, C Key competencies in sustainability: a reference framework for academic program development. Sustainability Science 6: Wittmayer, J. ja Schäpke, N. 2014, Action, research and participation: roles of researchers in sustainability transitions. Sustainability Science 9: Ziegler, R. ja Ott, K. The quality of sustainability science: a philosophical perspective. Sustainability: Science, Policy, Practice 7, 1, 31. Kirjoittaja on dosentti ja vanhempi tutkija Helsingin yliopiston HENVI-yksikössä. ELÄINTEN BODY WORLDS Tiedekeskus Heurekan laajennus on valmistunut. Sitä juhlistaa eläinten Body Worlds -näyttely, joka täyttää tiedekeskuksessa kaksi näyttelyhallia, Kaarihallin ja laajennuksen myötä valmistuneen uuden Kuutiohallin. Eläinten anatomiaa esittelevä näyttely on jatkoa vuonna 2013 suursuosion saavuttaneelle ihmisten anatomiaa esitelleelle Body Worlds -näyttelylle. Näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään nahan, turkin ja untuvan alle. Siellä voi tutustua lähietäisyydeltä kymmenien eläinlajien anatomiaan pienimmästä sammakosta aina 5,1 metriä korkeaan kirahviin ja täysikokoiseen norsuun. Kävijöillä on mahdollisuus vertailla ihmisen ja eläinten anatomiaa ja hahmottaa eläinlajien ruumiinrakennetta ainutlaatuisella tavalla. Näyttelyssä on eksoottisten eläinten lisäksi esillä myös tutumpia eläimiä, kuten hevosia, kanoja, vuohia, poroja ja karhu. Plastinointitekniikka mahdollistaa aitojen eläinten luurangon, lihasten, hermojen ja elinten näyttämisen yksityiskohtia myöten. Näyttely koostuu yli sadasta aidosta plastinoidusta eläimestä ja eläinten osista. Mukana on sekä kokonaisten eläinten plastinaatteja että pitkittäisleikkauksia, verisuonistorakenteita ja yksittäisiä elimiä. Näyttely on esillä Heurekassa asti. KANSALLISKIRJASTO JA KIRJOJEN SUOMI Suomen juhlavuoden näyttävin kirjallisuushanke on Ylen Kirjojen Suomi, jossa esitellään 101 kirjaa Suomen itsenäisyyden ajalta. Kansalliskirjasto on siinä vahvasti mukana. Kirjasto on vastannut kirjojen digitoinnista ja kaikille avoin verkkokirjasto avattiin yleisölle 3. tammikuuta. Kirjat ovat luettavissa vuoden 2017 ajan ja niitä esitellään mittavasti televisio- ja radio-ohjelmissa sekä verkossa. Kansalliskirjasto on myös vastannut yhteistyöstä tekijänoikeusjärjestöjen Sanasto ja Kopiosto sekä kustantajien kanssa. Kansalliskirjaston oma kampanja Vuosisatamme verkkoon haastaa suomalaiset osallistumaan talkoisiin, jossa kootaan Suomen historiaa digitaalisina aineistoina verkkoon. Tukijoina on jo useita julkisia ja yksityisiä lahjoittajia. 42 TIETEESSÄ TAPAHTUU katsauksia

45 AVOIN TIEDE JA TIEDEJULKAISEMISEN UUDET TUULET MIKA HOLOPAINEN JA KIMMO KOSKINEN Avoin julkaiseminen (Open Access, OA) tieteellisen julkaisemisen muotona elää voimakasta murrosvaihetta. Viime vuosina myös tutkimusdatan avaaminen on noussut yhä enemmän esille. Sekä datan että julkaisujen avoimuuden lisäämiseksi on käynnistetty lukuisia hankkeita niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Tässä kirjoituksessa luodaan lyhyt katsaus avoimen tieteen tilanteeseen ja esitellään aihepiiriin liittyviä ajankohtaisia hankkeita. OA-julkaiseminen nousi yleiseen tietoisuuteen 2000-luvun alkupuolella, jolloin esimerkiksi Berliinin julistukseen (2003) sitoutuneet yliopistot halusivat parantaa tieteellisen tiedon avointa saatavuutta. Kyse oli samalla vaihtoehtoisen toiminta- ja julkaisumallin luomisesta, sillä suurten tiedekustantajien jatkuvasti kohoavat tilaus- ja lisenssimaksut veivät yhä suuremman osan julkisesti rahoitettujen korkeakoulukirjastojen budjeteista luvun kuluessa avointa tiedettä on ryhdytty tukemaan voimakkaammin eri maiden kansallisilla linjauksilla, joita tutkimusorganisaatiot toteuttavat ja seuraavat. Samalla monissa maissa tärkeimmät kansalliset tutkimusrahoittajat ovat ryhtyneet edellyttämään tutkimusjulkaisujen avoimuutta ja suosittelemaan myös tutkimusdatan avaamista. Vuonna 2012 Ison-Britannian merkittävin kansallinen rahoittaja, Research Council UK, asetti rahoittamansa tutkimuksen ehdoksi avoimen saatavuuden. Samana vuonna keskustelu avoimesta tieteestä kiihtyi Euroopassa, ja tuolloin julkaistiin tässä lehdessä Arto Mustajoen (2012) ansiokas artikkeli, jossa hän pohdiskeli tieteen avoimuuden etuja ja haasteita. Avoimuuden edistämisessä on suuria eroja, jos vertailua tehdään vaikkapa kaikkien EU-maiden kesken. Merkittäviä kansallisia linjauksia ja toimenpiteitä on tehty Ison-Britannian lisäksi esimerkiksi Irlannissa, Portugalissa, Alankomaissa, Espanjassa, Saksassa ja Itävallassa. Pohjoismaiden osalta eturintamassa ovat olleet Tanska, Norja ja Ruotsi. (Olsbo ym ) Tanskassa on toteutettu kunnianhimoinen kansallinen OA-strategia vuonna Siinä tavoitteena on tutkimusjulkaisujen täysi avoimuus vuoteen 2021 mennessä. Norjassa on julkistettu kansalliset linjaukset avoimuuteen siirtymiseksi kesäkuussa Ruotsissa kansallinen rahoittaja, Vetensskapsrådet, on edellyttänyt julkaisujen lisäksi myös datan avaamista vuodesta 2015 alkaen. Suomessa kehitys on ollut hitaampaa, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämän Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen (ATT) toimenpiteillä avoimuudessa pyritään eteenpäin. Lisäksi Suomen Akatemia on asettanut syksystä 2016 alkaen tutkimustulosten avoimen saatavuuden rahoituksen ehdoksi. Kansallisten rahoittajien lisäksi EU-maiden yhteinen rahoitusohjelma Horisontti 2020 edellyttää tutkimustulosten avointa julkaisemista. Julkaisujen avaamista tukee OpenAIRE-hankkeessa luotu tekninen infrastruktuuri ja siihen liittyvä tutkimus organisaatioiden verkosto. EU:n puitteis- katsauksia TIETEESSÄ TAPAHTUU

46 sa toimiva FOSTER-hanke puolestaan tarjoaa tukea avoimen tieteen koulutuksiin. ATT edistää kotimaista avoimuutta Avoin tieteellinen julkaiseminen on pääosin koskenut tutkimusartikkeleiden avoimuutta. Se voidaan toteuttaa kolmella eri tavalla: julkaisemalla suoraan OA-lehdessä (kultainen OA), tallentamalla artikkeli julkaisuarkistoon (vihreä OA) tai avaamalla artikkeli maksua vastaan perinteisessä tilausmaksun perivässä lehdessä (hybridimalli). Artikkeleiden rinnakkaistallennusta julkaisuarkistoihin on pyritty edistämään yliopistokirjastojen tarjoamilla palveluilla. Rinnakkaistallennuksen ongelmana on ollut muun muassa kustantajien vaihteleva tai epäselvä politiikka siinä, mikä julkaisun versio on sallittua tallentaa julkaisuarkistoon. Lisäksi tutkijoita on ollut hankala motivoida rinnakkaistallentamaan artikkeleitaan. ATT-hankkeen rahoituksella on parhaillaan käynnissä kolme osahanketta, joissa luodaan kehittyneempiä malleja rinnakkaistallennuksen toteuttamiselle. Osahankkeet toteutetaan Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa sekä Hankenilla. Rinnakkaistallennuksen ohella ATT:n yhtenä tavoitteena on edistää kotimaisten tiedelehtien siirtymistä OA-lehdiksi. Tätä varten on rahoitusta myönnetty Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) ja Kansalliskirjaston yhteiseen Kotilava-hankkeeseen (Kotimaiset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan). Hankkeen aikana kokeillaan rahoitusmallia, jonka avulla siirtyminen perinteisestä lehdestä OA-lehdeksi on taloudellisesti turvattua. Ajatuksena on luoda konsortiomalli, jossa avointen tiedelehtien rahoitukseen osallistuisi useita eri tahoja, kuten yliopistot, kirjastot ja tutkimuslaitokset sekä tutkimusrahoittajat. Avoimen tiedelehden talouden kolme tukijalkaa olisivat tulevaisuudessa konsortio sekä julkaisevan yhteisön tuki ja valtionapu. Tavoitteena on pysyvän ja toimivan rahoitusmallin saaminen käyttöön vuoteen 2018 mennessä. Millaista on tehokas avoimen julkaisemisen politiikka? OA-politiikan vaikuttavuutta on tutkittu laajasti hiljattain päättyneessä EU-hankkeessa Pasteur4OA. Tutkimuksen aineisto perustui ROAR- MAP-tietokannassa julkaistuihin OA-politiikan linjauksiin, joista pyrittiin löytämään keskeiset politiikan vaikuttavuuteen liittyvät piirteet. Vaikuttavuutta arvioitiin empiirisesti tutkimalla kyseisten tutkimusorganisaatioiden piirissä tuotettujen julkaisujen tosiasiallista saatavuutta. Tällä tavoin voitiin löytää selvä korrelaatio kolmeen tuloksellisen OA-politiikan piirteeseen: 1) avoimen tallennuksen pakollisuus, 2) ei helposti ohitettavaa poik keusta edelliseen kohtaan ja 3) kytkentä tutkimuksen arviointiin. Kytkemällä avoin tallennus ja tutkimuksen arviointi selkeästi toisiinsa voidaan julkaisujen avoimessa saatavuudessa päästä pitkälle, jopa 87 %:iin kaikista tiedejulkaisuista, kuten Liègen yliopistossa Belgiassa. Salaisuus on siinä, että tutkimuksen arviointiin kelpuutetaan vain julkaisuarkistoihin avoimesti tallennetut julkaisut, pelkät bibliografiset tiedot eivät riitä. Samaa perusajatusta on alettu toteuttaa myös brittiläisen yliopistoja rahoittavan HEFCE:n linjauksissa, joiden mukaan vain julkaisuarkistoon tallennetuilla julkaisuilla on painoarvoa. OA-kehityksen vauhdittamiseksi brittiläiset tutkimusrahoittajat myös myöntävät yliopistoille avoimeen julkaisemiseen korvamerkittyä rahoitusta. Hybridrijulkaisujen ongelmat Sitä mukaa kuin tukea avoimeen julkaisemiseen on tullut saataville myös suuret tiedekustantajat ovat ryhtyneet tarjoamaan tutkijoille helppoa tapaa täyttää rahoittajien avoimuusvaatimukset. Maksamalla erikseen artikkelikohtainen APC-maksu (article-processing charge), joka vaihtelee euroon, voi julkaisun saada avoimeksi kustantajan omassa palvelussa. Tämän niin sanottu hybridimalli on kaksinkertaista rahastusta, koska yliopistot maksavat vuosittaiset tilaus- tai lisenssimaksut ja sen lisäksi kustantajat vaativat artikkelikohtaiset APC-maksut tutkimusrahoittajilta. Kustantajille hybridimalli sopii erinomaisesti, suurimmat niistä tekevät 30 %:n voittomarginaalia. Kyse on varsin suurista rahamääristä, esimerkiksi Britanniassa vuonna 2013 kymmenen suurimman kustantajan kokonaiskustannukset 20 yliopistoille olivat noin 36 milj. euroa, josta APC-maksut haukkasivat 10 % (Pinfield ym. 2014). Tämän päälle tulevat vielä yliopistoille julkaisumaksujen käsittelystä aiheuttavat hallinnointikulut. Tutkijoiden 44 TIETEESSÄ TAPAHTUU katsauksia

47 käyttämä työaika julkaisun tuottamiseen ja vertaisarviointiin on luonnollisesti merkittävin kuluerä tiedejulkaisemisen koko prosessissa. Toinen iso ongelma hybridiartikkelien osalta liittyy niiden löydettävyyteen. Kaikki laajasti käytetyt hakupalvelut ja portaalit näyttävät hybridiartikkelit julkaisuina, jotka ovat maksumuurin takana, vaikka ovatkin avoimia. Hybridiartikkeleita ei siis löydy hakemalla portaaleista, vaikka kustantajan omassa palvelussa ne ovatkin avoimia. Osasyynä tilanteeseen on vakiintuneen metatietostandardin puute tai pikemminkin eri osapuolten hitaus metatietoratkaisun käyttöönotossa. Samaa käytäntöä pitäisi tukea läpi koko julkaisuketjun kustantajalta portaaliin saakka. Löydettävyyden kannalta hybridiartikkelit menevät siis tällä hetkellä harakoille. Avointa tietoa julkaisumaksuista Open Knowledge Finland ry:n avoimen tieteen työryhmän tietopyyntö johti hallinto-oikeuden ratkaisuun, jossa korkeakoulujen maksamat e-aineistojen hintatiedot todettiin julkiseksi tiedoksi, ja ne julkaistiin avoimena datana avointiede.fi -sivustolla. Samanlaiseen avoimuuteen pyritään OpenAPC-hankkeessa, jota Saksassa koordinoi Bielefeldin yliopisto. Ideana on kerätä yliopistoilta tiedot maksetuista APC-maksuista, julkaista ne avoimena datana ja visualisoida tulokset helposti hahmotettavalla tavalla. Tiedonkeruuta saksalaisten yliopistojen osalta helpottaa se, että Saksan kansallinen tutkimusrahoittaja DFG tukee rahallisesti avointa julkaisemista, joten yliopistot raportoivat DFG:lle maksamistaan julkaisumaksuista saadakseen tätä tukea. Vastaavantyyppinen OpenAPC Sweden -hanke käynnistyi marraskuussa Ruotsissa. Suomessa tiedonkeruuta APC-maksuista ei ole toistaiseksi organisoitu, siinä on myös vaikeuksia, kuten maksujen tunnistaminen yliopistojen taloushallinnon järjestelmissä. (Ks. myös Lämmerhirt ym ) Lainsäädännöstä tukea EU-rahoitukseen ja Suomen Akatemian tutkimusrahoitukseen liittyy ehto, että julkaisut ovat avoimesti saatavilla luonnontieteellisillä aloilla korkeintaan kuuden kuuden kuukauden kuluttua julkaisemisesta ja humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisellä aloilla korkeintaan vuoden viiveellä. Kuitenkin kustantajien asettamat rajat avoimelle rinnakkaistallennukselle voivat olla jotain aivan muuta, esimerkiksi 24 tai jopa 36 kuukautta. Tutkija on tässä tilanteessa ihmeissään, pitääkö hänen noudattaa rahoittajan vai kustantajan vaatimusta julkaisuviiveen suhteen. Noudattaakseen rahoittajan vaatimuksia tutkija kaipaa lainsäädännöllistä selkänojaa, josta tuore esimerkki on Ranskassa tänä syksynä hyväksytty tietoyhteiskuntalaki. Laki antaa valtuudet julkisesti rahoitetun tutkimusjulkaisun avoimeen tallennukseen kuuden tai kahdentoista kuukauden kuluttua, vaikka kustantajan julkaisusopimuksissa lukisi jotain muuta. Tämä koskee julkaisun viimeistä käsikirjoitusversiota. Samantyyppinen lainsäädäntö on voimassa myös Saksassa. Tutkimusdatan avoimuus Vaikka julkaisujen avoimuuden tiellä on monenlaisia esteitä, on asiaan kuitenkin löytynyt uusia ratkaisuja, kuten APC-maksuihin tai konsortiorahoitukseen perustuvat julkaisumallit. Tutkimusdatan avoimuus puolestaan kohtaa suuria haasteita, mutta viime kädessä tutkimusdatan avoimuus on vieläkin tärkeämpää kuin julkaisujen avoimuus. Jos julkaisun taustalla oleva data on avointa, se tekee mahdolliseksi julkaisussa esitettyjen johtopäätösten arvioinnin ja vähentää tieteellisen väärinkäytöksen riskiä. Esimerkiksi aivan omasta päästä keksittyä dataa tuskin julkaistaan avoimesti. Jos taas tällaiseen aineistoon vain viitataan julkaisussa, väärinkäytöstä on vaikeampi todentaa. Suurin etu tutkimusdatan avaamisesta kuitenkin kohdistuu tutkijayhteisölle itselleen. Se voi edistää uusien yhteistyökumppaneiden löytymistä, jolloin analyysimenetelmien kehittyessä samasta aineistosta voidaan myöhemmin tehdä uusia löytöjä. Jotta tutkimusdatan avaaminen hankkeen päättyessä olisi realistinen vaihtoehto, olisi parasta, että avaamista olisi mietitty jo tutkimusrahoitusta haettaessa. Tänä syksynä Suomen Akatemian hakukierroksella oli ensi kertaa käytössä DMPTuuli-työkalu, joka auttaa datanhallintasuunnitelman laadinnassa (Enwald ym. 2016). Yksi suunnitelmaan kirjattavista asioista on tutkimusdatan jatkokäyttö ja mahdollinen avaaminen. Tässä kohden, aivan samoin kuin julkaisujen osalta, katsauksia TIETEESSÄ TAPAHTUU

48 kehitystä vauhdittavat rahoittajien vaatimukset. Esimerkiksi ensi vuodesta alkaen kaikissa EU:n Horisontti hankkeissa on oletusarvona tutkimusdatan avoin tallennus. Tosin tästä voidaan poiketa perustellusta syystä, esimerkiksi henkilötietojen suojaamiseksi. Kirjallisuus Enwald, Heidi, Huuskonen, Saila, Kuusniemi, Mari Elisa, Söderholm, Maria (2016). Aineistonhallintaan suunnitelmallisuutta Tuuli-projekti. Informaatiotutkimus, 35 (1 2): view/58981/20408 Lämmerhirt, Danny, Gray, Jonathan, Lawson, Stuart, Moore, Samuel (2016). PASTEUR4OA: Revealing the true costs of Gold OA Towards a public data infrastructure of scholarly publishing costs. PASTEUR4OA. eu/sites/pasteur4oa/files/resource/revealingthetruecostsofgoldoa_final.pdf Mustajoki, Arto (2012). Avoin tiede: Mitä, miksi ja miten? Tieteessä tapahtuu, 30(4): article/view/6503 Pinfield, Stephen, Salter, Jennifer, Bath, Peter A. (2015). The total cost of publication in a hybrid open-access environment: Institutional approaches to funding journal articleprocessing charges in combination with subscriptions. Journal of the Association for Information Science and Technology, 67(7): Mika Holopainen on tietoasiantuntija ja Kimmo Koskinen kehityspäällikkö Helsingin yliopiston kirjastossa. ilmastoa lämmittäviä että viilentäviä, toteaa akatemiaprofessori Timo Vesala Helsingin yliopistosta. Hän johtaa ICOS Suomi-mittausverkostoa, joka on osa itsenäistä ICOS-organisaatiota (Integrated Carbon Observation System). Metaani on kolmanneksi merkittävin kasvihuonekaasu vesihöyryn ja hiilidioksidin jälkeen. Vain noin puolet globaaleista metaanipäästöistä aiheutuu ihmisen toiminnasta. Suot ja sisävedet, erityisesti matalat järvet ja lammikot, muodostavat suuren luonnollisen metaanilähteen, johon liittyy myös suuri epävarmuus. Metaanin lisäksi makean veden systeemit ovat merkittäviä hiilidioksidin lähteitä. Uudenaikaiset, aiempaa tietoa täydentävät havainnot aineiden kierrosta ja niihin pohjautuva prosessien mallinnus ovat avainasemassa kokonaisvaltaisemmassa metsien ja soiden ilmastovaikutuksien ymmärtämisessä. ICOSissa maanpinnalta käsin tehtävät ilmakehää ja ekosysteemejä kuvaavat mittaukset ovat merkittävässä asemassa satelliittien tuottaman tiedon laadun varmistuksessa. Suomessa mittausverkostoon kuuluu yksi järvihavaintopaikka. Vesalan tutkimusryhmä yhdessä dosentti Anne Ojalan ryhmän (Helsingin yliopiso) kanssa ovat uranuurtajia pitkäaikaisten ja korkeatasoisten ilmakehätieteissä käytettävien havaintomenetelmien hyödyntämisessä myös järvi- ja jokitutkimuksissa. JÄRVET JA JOET ILMASTONMUUTOKSESSA Arktiset alueet lämpenevät noin kaksi kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Arviot Suomen ilmaston muuttumisesta kuluvan vuosisadan aikana on äskettäin päivitetty vastaamaan uuden sukupolven ilmastonmuutosmallien tuloksia. Lämpeneminen on voimakkainta talvella, mutta edellisiin malleihin verrattuna suurin ero on uusien mal lien ennustama kesien jonkin verran voimakkaampi lämpeneminen. Sademäärien muutosennusteet sen sijaan ovat säilyneet kutakuinkin entisellään. Järvet ja joet ovat myös tärkeitä metsien ja soiden rinnalla maa-alueiden ja ilmakehän välisessä hiilen kierrossa ja siten ilmastonmuutoksessa. Metsät, suot ja järvet muuttuvat ilmastonmuutoksen seurauksena, jolloin ne tuottavat takaisinkytkentöjä ilmastoon, jotka voivat olla sekä MUSEOVIRASTON KUVAKOKOELMAT FINNASSA Museoviraston Kuvakokoelmat on avannut yli kuvaa kaikkien vapaasti käytettäväksi Finna-palvelun ( kautta. Kuvien joukossa on mm. vanhaa grafiikkaa, näkymiä ja ihmisiä 1800-luvulta ja koko Suomen 1900-luvun kuvallinen kirjo. Kuvia on runsaasti sadan vuodenkin takaa ja uusimmat kuvat ovat 2000-luvulta. Kuvat ovat käytettävissä pääsääntöisesti CC BY -lisenssillä eli niitä uudelleen julkaistaessa on kuvaaja ja kuvalähde mainittava. Finna-palvelussa olevat kuvat ovat matalaresoluutiokuvia, joita voi käyttää esimerkiksi verkkosivuilla. 46 TIETEESSÄ TAPAHTUU katsauksia

49 TIETEEN KOHTAAMISIA Kustannustoimittajia Aikoinaan syntyi suuri kohu, kun paljastui, että Väinö Linnan Tuntematon sotilaan melkein pyhäksi koettu teksti ei ollutkaan tullut suoraan kirjailijan kynästä vaan sitä olivat vahvasti peukaloineet kustannustoimittajat. Vertailemalla kaikkien tuntemaa Tuntematonta sotilasta Linnan alkuperäiseen tekstiin, joka julkaistiin vuonna 2000 nimellä Sotaromaani, huomaa, kuinka valtava merkitys kustannustoimittajien ja muiden asiantuntijoiden työllä oli ollut. Kyse ei ole vain ronskista lyhentämisestä, vaan tekstistä poistettiin alatyylisiä vitsejä sekä uskonnollisesti ja poliittisesti provokatiivisia kohtia, lisäksi murrepiirteitä korjattiin vastaamaan perinteistä näkemystä niistä. Aiheellisesti kysyttiin, saako ja pitääkö näin tehdä. Tuntemattoman sotilaan tekstin viilaaminen julkaisukuntoon ei ole poikkeus kaunokirjallisissa tuotteissa, vaan kustannustoimittajalla on edelleen oma tärkeä, mutta suurelle yleisölle näkymätön rooli kirjojen saattamisessa painokuntoon. Kirjailijoihin verrattuna kustannustoimittajat ovat kasvotonta taustajoukkoa, joita ei usein edes mainita nimeltä, vaikka elokuvien lopputeksteissä luetellaan nekin, jotka ovat hakeneet porukalle pizzat. Myös tietokirjoja toimitetaan, ainakin jos julkaisijana on solidi, laatuun panostava kustantaja. Kerron kahdesta tällaisesta kokemuksesta viime kuukausien aikana. Ensimmäinen kokemukseni liittyy Gaudeamuksen kirjoihin ja haluan mainita kustannustoimittajan myös nimeltä. Hän on Sanni Tengvall. Muistan reaktioni, kun ensimmäistä kertaa törmäsin Sannin punakynään eli ehdotuksiin parantaa tekstiäni. Ajattelin: hienoa, kun kustantaja näkee näin paljon vaivaa sen eteen, että teksti olisi helppolukuista ja selkeää. Sitten kun näin, kuinka paljon korjausehdotuksia oli, seurasi ärtymys. Olen kirjoittanut paljon suurelle yleisölle ja saanut positiivista palautettakin kirjoistani, kuinka on mahdollista, että jokin kustannustoimittaja löytää näin paljon parannettavaa tekstistäni. Kun pääsin ärtymysvaiheen yli ja rupesin käymään läpi korjattuja kohtia, huomasin, kuinka hyviä parannusehdotukset olivat, myös ne, jotka oli merkattu voisi ehkä korjata muotoon -koodilla. Otin lähes poikkeuksetta huomioon Sannin ehdotukset. Sittemmin olen törmännyt Sannin toimitustapaan monissa julkaisuissa, viimeksi Myrsky vodkalasissa -kirjan (Gaudeamus 2016) viimeistelyssä. Sanni ehdotti korjauksia ja pieniä lisäyksiä, jotka auttavat akateemisen maailman ulkopuolista lukijaa ymmärtämään niitä kohtia, joissa käsitellään yliopistoja ja tiedepolitiikkaa. Joitakin tekstejä piti myös taustoittaa, koska niiden teemat linkittyivät joihinkin tapahtumiin, joiden yksityiskohdat ovat monelta jo unohtuneet. Olen hyvin kiitollinen näistä ehdotuksista. Toinen viime kuukausien kokemukseni liittyy kirjaan New approach to research ethics, jossa toisena tekijä on Henriikka Mustajoki. Kirjan kustantaa akateemisen kustannustoiminnan jättiläinen Routledge, jolla on valtavat resurssit tehdä huipputasoisia kirjoja maailmanlaajuiseen jakeluun. Kustantajan tuotantokoneisto on myös kovin erilainen. Hyvin pian kävi ilmi, että joudumme asioimaan monen Sannin kanssa. Prosessi on jaettu osa-alueisiin, joilla kullakin on vastuuhenkilö tai se on ulkoistettu freelance-toimittajalle. Niinpä olemme käyneet sähköpostikirjeenvaihtoa Philipin, Annan, Roseannen, Sarahin, Garyn, Emman ja Sethin kanssa. Voi olla, että tutustumme vielä yhteen kustannustoimittajaan, koska Roseanne ilmoitti pari päivää sitten siirtyneensä toisen kustantajan leipiin. Tämä jälkimmäinen kokemus tuo mieleeni yliopiston hallinnon uudistamisen. Kun aikaisemmin saattoi hoitaa monia asioita yhden henkilön kanssa, nyt toiminnot on pirstaloitu monen eri ammatti-ihmisen tehtäväksi. Se on hämmentävää ainakin aluksi, kun ei tiedä kenen puoleen kääntyä missäkin asiassa. En tiedä, millainen toimintamalli on kustannustehokkain, mutta ainakin asiakkaan näkökulmasta yhden luukun periaate on toimivin. Uskon, että Routledge saa kirjamme markkinoille sovitun mukaisesti maaliskuun alussa. Uskon myös, että kirjan toimitustyö on viety huolella loppuun. Mutta kirjoittajan näkökulmasta Gaudeamuksen tapa toimia on paljon miellyttävämpi. ARTO MUSTAJOKI Kirjoittaja on Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori (emeritus). tieteen kohtaamisia TIETEESSÄ TAPAHTUU

50 TEKSTINTUTKIJAN TUUMAT Aivopesua aivovuodolla? Aivovuoto vie Suomesta huippututkijoita. Se uhkaa Suomea. Tällaista viestiä on levitetty julkisuudessa kiihtyvään tahtiin. Keskusteluissa ovat asettuneet syy ja seuraus -suhteeseen hallituksen leikkauspolitiikka ja tutkijoiden maastapako. Tiedeväki on saanut sanomansa väkevästi läpi. Puhe aivovuodosta on pintapuolisesti tarkastellen ongelmatonta. Aivovuotoa käytetään Kielitoimiston sanakirjan mukaan samassa merkityksessä kuin sanaa aivovienti. Molemmat ovat kielikuvia, joilla viitataan tutkijoiden ym. pitkälle koulutettujen siirtymiseen ulkomaille. Ilmiö ei ole aivan uusi. Aivovuoto on käännöslaina (englannin brain drain). Vuonna 1984 siitä kirjoitettiin Kielikello-lehdessä suhteellisen tuoreena englannista käännettynä sanana. Vanha tuttu sana siis, jossa ei ole mitään kummallista? Kun asiaa miettii vähän pitempään, huomaa, että tämäkään sana ei ole viaton. Ehkä sitä käytetään jopa jonkinlaiseen aivopesuun? Kuvailmauksena aivovuoto antaa ymmärtää, että jossakin on umpio, josta vuotaa jotain ulos kuin itsestään. Kuva on dramaattinen. Suomi-neidon likvoriko se tässä valuu hukkaan? Kuulostaa hengenvaaralliselta. Synonyymiksi mainittu aivovienti luo asiasta hieman toisenlaista mielikuvaa. Sana vihjaa, että tässä prosessissa on osallisena toimija, joka vie aivoja jonnekin. Toiminta vaikuttaa hallitummalta kuin luonnonvoimaisen ja omalakisen vuodon tapauksessa. Aivovuodossa on kielen kannalta kyse tilanteesta, jossa maailmassa havaittu toiminta nimetään halutulla tavalla. Ahaa, tutkijoita lähtee ulkomaille kutsukaamme sitä aivovuodoksi! Näin nimeämällä luodaan tunteisiin vetoava ilmiö. Näin luodaan merkitysten maailmaan uusi abstrakti otus, josta samalla tulee kielenkäytössä ikään kuin itsenäinen toimija ja kokija. Aivovuoto-nimiselle oliolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Tässä joitakin esimerkkejä lehtiteksteistä: Aivovuoto köyhdyttää Suomea. Aivovuoto lisääntyy. Aivovuoto haittaa rekrytointia. Aivovuoto herättää närää. Aivovuoto tyrehtyy. Entäpä muut, perustavammat merkitykset, joita aivovuoto-sanan kaltaisilla ilmauksilla tuotetaan, levitetään ja pidetään yllä? Sana luo ja vahvistaa käsitystä ihmisjoukosta, joka on valtion aivot. Joukosta, jonka aivoitukset ovat tavallisten talliaisten mietiskelyjä merkittävämpiä. Aivoeliitistä. Samalla kielenkäytössä rakentuu, haluammepa tai emme, porukka, johon ei ole tapana viitata älystä kielivillä aivo-kuvilla. Kaikki ne duunarit, yrittäjät ja muut rupusakit, joiden lähtö ulkomaille työn perässä ei hetkauta Suomen aivotilannetta suuntaan eikä toiseen. Aivovuoto on nykyteksteissä lähes yksinomaan kielteinen asia, joka suorastaan uhkaa Suomea. Ja tutkijaparat kärsivät, kun joutuvat jättämään ah, niin rakkaan kotimaan. Toisesta näkökulmasta ja toisin tarkoitusperin samaan ilmiöön voitaisiin viitata muillakin ilmauksilla, sellaisilla kuin tutkijan vapaus valita työpaikka ja tieteen kansainvälistyminen. VESA HEIKKINEN Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija. 48 TIETEESSÄ TAPAHTUU Tekstintutkijan tuumat

51 LYHYESTI VAPAUDEN TEEMAT KIINNOSTIVAT Tieteen päivien pääteemana on tänä vuonna Vapauden rajat. Sitä lähestyttiin Tieteen päivillä Helsingissä monelta kantilta: Onko ihmisellä vapaa tahto? Miten vapauskäsitys on muuttunut 1700-luvun vapauden ajasta? Millaisia rajoja geenimme asettavat? Ohjelmassa näkyi myös Suomen itsenäisyyden 100-vuotias historia. Viiden päivän ja yhden yön aikana ( ) Tieteen päivillä vieraili liki kävijää. Verkossa tapahtuman suoria videolähetyksiä katsottiin yli kertaa. Tieteen päivistä käytiin vilkasta keskustelua myös Twitterissä ja Facebookissa. Tieteen päivien ohjelman perusrunko koostui Helsingin yliopiston päärakennuksessa järjestetyistä luentokokonaisuuksista ja paneelikeskusteluista. Päärakennuksen ohjelma keräsi yhteensä lähes kuulijaa. Lisäksi Tieteen päivillä oli erilaisia oheistapahtumia. Kaksipäiväinen Tiedettä kaupungissa -tapahtuma Kampissa tavoitti kävijää. Kruununhaassa järjestetyn Tieteiden yön ohjelmaan tutustui yli ihmistä. Yläaste- ja lukioikäisille suunnattu Nuorten päivä puolestaan keräsi Helsingin yliopiston Kielikeskukseen yli 450 koululaista. Esiintyjiä Tieteen päivillä oli kaiken kaikkiaan yli 300. Tieteen päivät Tampereella järjestettiin Tampere-talossa kaksipäiväisinä ( ). Tapahtumaan osallistui yhteensä noin eri-ikäistä tieteen ystävää. Päivien ohjelma punoutui myös vapauden ja sen rajojen ympärille. Tampere-talon viiden sadan kuulijan vetoinen Pieni Sali oli jatkuvasti joko lähes tai aivan täynnä, kun päivän puhujat paneutuivat hyvän elämän ja vanhuuden, teknologian tulevaisuuden sekä Suomen historian teemoihin. Maestro-salissa keskusteltiin sananvapaudesta. Nuorten päivässä oli yli tuhat koululaista. Tieteen päiviä vietetään tänä vuonna vielä Rovaniemellä ( ), Jyväskylässä ( ), Turussa ( ), Oulussa ( ), Joensuussa (29.9.), Savonlinnassa (29.9.) ja Kuopiossa (30.9.). Tieteen päivien tallenteet löytyvät YouTubesta Tiedetv:n kanavalta. JOURNAL.FI-PORTAALI Journal.fi -portaali on Tieteellisten seurain valtuuskunnan tarjoama palvelu, jolla kotimaiset tieteelliset seurat voivat toimittaa ja julkaista lehtiään. Journal.fi tarjoaa yleisölle pääsyn kotimaisten tiedelehtien rikkaaseen sisältöön, sillä suurin osa palvelun lehdistä on välittömästi avoimia eli heti ilmestyttyään ilmaiseksi ladattavissa ja luettavissa. Osa tulee avoimiksi viiveajan jälkeen. Portaalin lehdet edustavat eri tutkimusaloja. Palvelun etusivulta näkee tuoreimmat numerot ja ladatuimmat artikkelit, joten lukija saa nopeasti käsityksen siitä, mitä julkaistaan ja mistä tieteessä keskustellaan. Lehtilistasta pääsee kunkin lehden omalle sivulle. Mukana on tällä hetkellä noin 30 säännöllisesti ilmestyvää avointa tiedelehteä. Lehtien määrä kasvaa sitä mukaa, kun uusia toimituskuntia ehditään kouluttaa palvelun käyttäjiksi. Portaalin lähtökohtana on ollut Tieteellisten seurain valtuuskunnan vuonna 2008 rakentama Open Journal Systems -julkaisualustalle perustuva palvelu, jota nyt on monipuolistettu ja kehitetty. Kehittämistyö on osa Kotimaiset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan -hanketta, joka puolestaan linkittyy opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -ohjelmaan. Tavoitteena on lisätä tieteen avoimuutta ja vaikuttavuutta. Myös Tieteessä tapahtuu on mukana portaalissa. TIETEEN HINTA Eero Hyvönen kuvaa Heldigin (Helsinki Centre for Digital Humanities) Facebook-sivulla, kuinka sota avoimesta tieteellisestä julkaisemisesta syttyi. Tieteellinen meritoituminen ja nykyiset yliopistojen akateemiset rahanjakomallit perustuvat tutkimustulosten julkaisemiseen arvostetuissa lehdissä. Tieteelliset kustantajat ovat luoneet tästä itselleen erinomaisen liiketoimintamallin: julkaisujen artikkelit, arviointi ja toimitustyö teetetään ilmaiseksi yliopistoissa ja sitten myydään julkaisut takaisin yliopistoille tilausmaksujen kautta. Tutkijoiden toiveeseen artikkelien avoimesta julkaisusta on vastattu artikkelien avaamismaksuilla, jotka parhaissa lehdissä ovat lähes euroa artikkelilta. Arvostetuilla julkaisuilla on käytännössä monopoliasema omalla alallaan, ja ne voivat hinnoitella palvelunsa melkeinpä mielensä mukaan. lyhyesti TIETEESSÄ TAPAHTUU

52 Tilausmaksuista neuvotellaan nykyisin alennusten toivossa isoissa konsortioissa (Big Deals), esimerkiksi Suomessa FinElib neuvottelee tilauksista kaikkien isoimpien suomalaisten tieteellisten organisaatioiden ja kirjastojen edustajana. Nyt akateeminen maailma on kuitenkin noussut taisteluun isoja kustantajia vastaan. Vuoden vaihteessa 60 saksalaista tutkimusorganisaatiota lopetti tilauksensa alan suurimmalta kustantajalta Elsevieriltä ( Elsexit ), kun tyydyttävästä avoimesta artikkelien julkaisumallista ei päästy sopimukseen. Myös Suomen sopimuksissa ajauduttiin joulukuussa vaikeuksiin ja jatkosopimus Elsevierin kanssa kirjoitettiin vain vuoden pituisena linnarauhana. Yli tutkijaa Suomessa allekirjoitti vetoomuksen tilausmaksujen kohtuullistamisen puolesta verkossa ( Avoimen tieteen ja julkaisemisen puolesta on ottanut kantaa Suomessa myös opetus- ja kulttuuriministeriö. UUSI TIEDEKASVATUSKESKUS Helsingin yliopiston LUMA-keskus ja humanististen aineiden aineenopettajaksi opiskelevien tukiverkosto AinO yhdistyivät vuoden alussa. Uusi Tiedekasvatuskeskus kokoaa Helsingin yliopiston monitieteisen tiedekasvatuksen yhteen ja jatkaa yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa. Perheet, koulut, päiväkodit ja elinkeinoelämä ovat asiakkaitamme ja yhteistyökumppaneitamme, sanoo professori Maija Aksela. Hän toimii johtajana niin uudessa Tiedekasvatuskeskuksessa kuin myös kansallisessa LUMA-keskus Suomi -verkostossa, johon tiedekasvatuskeskuskin kuuluu. Kemianluokka Gadolin Kumpulan kampuksella on suosittu vierailukohde, mutta leirejä, kerhoja ja vierailijoita käy myös muissa tiedeluokissa eri puolilla yliopistoa. Virtuaalitiedekerhoon voi osallistua verkossa tai tulla kesän alussa tiedeleirille paikan päälle. Akselan pitkäaikainen haave on Helsingin yliopiston oma tiedepäiväkoti, joka toimisi varhaiskasvattajien harjoittelupaikkana ja olisi ympäristö, jossa ideoita voisi tutkia ja kehittää. Pienten lasten tiedekasvatus alkaa havainnoinnin harjoittelusta. Lapset etenevät spontaanisti havainnoista muihin tutkimisen taitoihin, kun aikuinen ohjaaja mallintaa ja sanoittaa tutkimisen taitoja lapsille. Jenni Vartiainen on väitöstutkimuksessaan kehittänyt alle kouluikäisten lasten tiedekasvatusmallin, jota on jo käytännössä testattu LUMA-keskuksen järjestämissä 3 6-vuotiaiden Pikku-Jipot-kerhoissa ja päiväkodeissa. TIETEEN TILA 2016 Suomen Akatemian Tieteen tila raportissa todetaan, että Suomen tieteen taso on vakaa ja maailman keskitason yläpuolella. Suosituksissa korostetaan monimuotoista vaikuttavuutta, korkeakoulujen profiloitumista sekä rekrytointien ja tutkijankoulutuksen merkitystä. Kymmenen viime vuoden aikana Suomen tieteen taso on hieman kohonnut, mutta monet OECD-maat ovat pystyneet nostamaan tutkimuksensa tieteellistä tasoa enemmän ja nopeammin kuin Suomi. Muutokset tieteen tasossa vuoden 2014 katsaukseen verrattuna ovat pieniä. Tieteellisten julkaisujen määrä asukasta kohden on Suomessa moniin OECD-maihin verrattuna korkea. Suomalaistutkijoiden kansainvälisten yhteisjulkaisujen osuus on kasvanut viime vuosina selvästi. Suomen tieteellisistä julkaisuista yli 50 prosenttia tehtiin kansainvälisessä yhteistyössä vuosina , kun vastaava osuus oli 1990-luvun alussa 27 prosenttia. Korkeatasoinen tutkimus, laadukas opetus ja tutkimuksen monipuolinen vaikuttavuus tukevat toisiaan. Tämä sekä vaikuttavuuden eri reitit ja tieteen erilaiset yhteiskunnalliset roolit tulee ottaa huomioon vaikuttavuutta edistettäessä, tiivistää Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila. Katsauksessa korostetaan, että tutkimuksen monimuotoista vaikuttavuutta tulee tukea, seurata ja arvioida yliopistoissa ja muissa tutkimusorganisaatioissa. Tieteen tila katsauksessa tarkastellaan tutkimuksen henkilöstöä ja rahoitusta sekä julkaisutoimintaa, tieteellistä vaikuttavuutta ja julkaisuyhteistyötä. Bibliometrisissä analyyseissä Suomea vertaillaan 12 tutkimusintensiiviseen maahan. Tänä vuonna katsausta varten tehtiin erillinen, laadullisia ja määrällisiä menetelmiä yhdistävä tarkastelu tutkimuksen vaikuttavuudesta yhteiskunnassa. Tieteen tila raportti on luettavissa pdf-muodossa Suomen Akatemian verkkosivuilla osoitteessa ILARI HETEMÄKI 50 TIETEESSÄ TAPAHTUU lyhyesti

53 KESKUSTELUA KANSAKUNNAT JA YLIOPISTOT BISNESAJATTELUN TESTIALUSTOINA 1900-luvun alussa kapitalismia ja sen puitteissa toimivia yrityksiä analysoinut taloustieteilijä Joseph Schumpeter ( ) tunnetaan erityisesti näkemyksestä, jonka mukaan yrittäjillä on keskeinen rooli talouden kehityksessä ja kasvussa, ja samalla vanhojen yritysten ja tuotantotapojen korvautumisessa uusilla. Hän nosti esiin termin luova tuho. Siihen viitataan edelleenkin usein poliittisena tavoitteena jopa tuhonkin osalta. Kun huomiota kiinnitetään hänen taloustieteeseensä, kiinnostava on hänen laajempi sosiologiansakin, joka tarkastelee erityisesti politiikan taloudelle luomia institutionaalisia puitteita ja myös politiikkaa tekeviä poliitikkoja. Schumpeter oli monin perustein sitä mieltä, etteivät bisnesajattelu ja siihen erikoistuneet henkilöt menesty politiikassa. Nyt kun kehitys näyttää kulkevan niin politiikassa kuin yliopistoissakin bisnesajattelun suuntaan, on sopiva hetki tarkastella tämän edelleen merkittävän talouden ja politiikan analyytikon esiin nostamia ongelmia. Lähtökohdaksi sopii Schumpeterin luonnehdinta yrityksistä ja yrittäjistä sekä yrittäjän roolin jossain määrin omaksuneista palkkajohtajista. Hän katsoi yritysten olevan viimeisiä kolkkia modernissa yhteiskunnassa, jotka toimivat kuin itsevaltiaiden kuningaskunnat. Yrittäjien hän katsoi olevan tyypillisesti henkilöitä, joita motivoi rakentaa kuningaskuntaa saadakseen sen johtajana sosiaalista kunnioitusta. Lisäksi hän totesi monia yrittäjiä motivoivan halun ratkoa ongelmia niiden itsensä vuoksi. Yritystoimintaa hän kuvasi raa aksi kentäksi, jossa yrittäjä kokee joka hetki kilpailijoiden tuottaman tuhon uhkaa, mikä saa hänet innovoimaan. Oleellista innovoinnissa on kuluttajien tarpeiden luominen. Toisin kuin taloustieteen valtavirta hän ei siis pitänyt ostajia rationaalisina, vaan alttiina jatkuvalle myyjien manipulaatiolle. Yrittäjien hän katsoi kantapään kautta oppivan terävän oman alan osaamisen ja sen osana markkinoiden luomisen. Politiikan hän näki osin samanlaiseksi kuin yritystoiminnan. Kyse on kummallakin saralla pitkälti kysynnän luomisesta. Hän ei uskonut äänestäjien suuren joukon juurikaan hahmottavan politiikassa käsiteltäviä monimutkaisia kysymyksiä, vaan äänet annetaan paljolti poliitikkojen vetovoiman ja retoriikan perusteella. Nämä näkemykset hän perusti sekä havaintoihin ja 1900-luvun vaihteen kuningas- ja keisarikunnista että 1900-luvun ensi vuosikymmenten lisääntyvistä demokraattisista yhteiskunnista. Niitä katsellessaan hän piti ilmeisenä, etteivät yritysjohtajat sovi politiikkaan. Yritysjohdossa ei synny riittävästi laajaa kulttuurista pääomaa politiikkaan eikä yritysjohtajilla pääsääntöisesti ole tarvetta politiikassa tarvittavalle henkilökohtaiselle vetovoimalle suurten kansanjoukkojen suosion saamiseksi. Oman alan bisnesosaaminen on tärkeämpää. Erityinen jännite näkyy kuvauksissa yrityksistä autoritäärisinä kuningaskuntina ja yhteiskunnista lisääntyvästi demokraattisina. Toisin kuin yrityksissä poliittisten johtajien on saatava kannatusta lähipiirissäänkin. Demokratioissa ei yritysten tapaan ole kuninkaan paikkoja. Oma lukunsa ovat yliopistot erikoislaatuisena osana yhteiskuntaa. Vaikka Schumpeter ei pohtinut yritysjohtajien ja bisnesajattelun sopivuutta yliopistoihin, hän antaa siihen hyvät eväät. Oleellinen on hänen analyysinsä johtajien edellytyksistä viedä asioita omalla sarallaan haluamaansa suuntaan. Yrityksissä hän katsoi johtajien voivan toimia kuin valtiaat kuningaskunnissaan, joskin joutuvan taivuttelemaan asiakkaitaan. Politiikassa hän katsoi johtajien joutuvan koko ajan taivuttelemaan sekä joukkojaan että äänestäjiään suostuvaisiksi valittuihin agendoihin. Yliopistossa törmätään hankalampaan tapaukseen, koska yliopistojen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Poliitikoilla ja yliopistojen johdolla ei voi olla käsitystä siitä, millä suunnalla ja miten vielä pimennossa olevaa todellisuutta kannattaisi seuraavaksi valaista. Inves- keskustelua TIETEESSÄ TAPAHTUU

54 toinnin kannattavuutta on hyvin vaikeaa arvioida etukäteen. Yliopistojen tutkija-opettajat eivät vertaudu markkinoilla manipuloitaviin kuluttajiin tai edes poliitikkojen taivuttelemiin äänestäjiin, koska tutkijoiden tehtävänä on päinvastoin sivistää toisia myös poliitikkoja ja yritysten johtajia omaksumaan uutta tietoa. Tässä kohdin syntyy törmäys yritysmäistä toimintaa seurailevien strategien puuttuessa vahvasti tutkimusrahoituksen kohteiden ja mittareiden valintaan. Tutkijoiden elintila tehdä sitä, mitä heidän tulisi tehdä, kaventuu, jos agendat asetetaan tiukoin rahoitusehdoin ulkopuolelta. Totuuksien etsimisestä tulee vaikeampaa ja joskus sitä on jopa varottava. Jää nähtäväksi, kuinka pitkälle ja mihin saakka kokeilut yritysten toimintatapojen sekä erityisesti johtajakeskeisen toiminnan organisoinnin soveltamisessa kantavat politiikassa ja yliopistoissa. Yhteiskunnan tutkijoille seuraavat vuodet tarjoavat runsaasti aineistoa arvioida niin Schumpeterin kuin monien muidenkin yhteiskunnan toimintaa analysoineiden ajattelijoiden hypoteesejä, kun uudenlaisia kokeiluja tehdään hyvin laajassa mitassa lähellä ja kauempana. Rahoittajien suosion saaminen voi tosin olla hankalaa, koska johtajia, strategioita ja niiden toteuttamista kriittisestikin koskettelevia analyysejä tuskin katsotaan hyväksi bisnekseksi. Kirjallisuutta Schumpeter, Joseph A Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot. Schumpeter, Joseph A. [1912] Economic Doctrine and Method: An Historical Sketch. New York: Oxford University Press. Schumpeter, Joseph A The Theory of Economic Development. Cambridge, MA: Harvard University Press. Schumpeter, Joseph A Business Cycles: A Theoretical, Historical and Statistical Analysis of the Capitalist Process. New York: McGraw-Hill Book Company. Schumpeter, Joseph A. [1942/1950] Capitalism, Socialism and Democracy. 5th Edition. London: Routledge. JANNE KURTAKKO Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka tutkii päätyönsä ohessa Schumpeterin sosiologiaa. PALKITTUJA Lastentautien tutkimussäätiö myönsi Helena ja Niilo Hallman -palkinnon dosentti Terhi Tapiaiselle Oulusta. Tapiainen on lastentautien erikoislääkäri ja hän tekee merkittävää kliinistä ja translationaalista tutkimusta lasten infektiosairauksista Oulun yliopiston PEDEGO-tutkimusyksikössä ja Oulun yliopistollisen sairaalan Lasten ja nuorten klinikassa. Suomen Akatemia on palkinnut kaksi ansioitunutta tutkijaa akatemiapalkinnoin. Tieteellisestä rohkeudesta palkitaan akatemiatutkija, dosentti Kaisa Matomäki Turun yliopistosta ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta akatemiatutkija, dosentti Hélder A. Santos Helsingin yliopistosta. Matomäki on yksi maailman parhaista analyyttisen lukuteorian tutkijoista. Hänen erikoisalaansa ovat alkuluvut. Santos on kansainvälisesti tunnettu lääketieteellisen nanoteknologian tuntija. Hänen johtamansa monikulttuurinen tutkimusryhmä on yksi eurooppalaisen tutkimuksen edelläkävijöistä huokoisesta piistä (porous silicon, PSi) valmistettujen täsmälääkkeiden kehittämisessä. Yrjö Jahnssonin säätiön kotimainen tiedepalkinto myönnettiin taloustieteilijöille Jukka Pekkariselle ja Pekka Sutelalle ( jaettu palkinto) säätiön vuosijuhlassa perjantaina. Pekkarinen on Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun Professor of Practice ja Helsingin yliopiston dosentti. Sutela on Lappeenrannan teknillisen yliopiston Professor of Practice, Aalto-yliopiston dosentti ja vieraileva professori Paris School of International Affairs ssa. Helsingin yliopiston professori Kimmo Rentola on saanut teoksestaan Stalin ja Suomen kohtalo (Otava 2016) tietokirjallisuuden Lauri Jäntin palkinnon. Palkinto myönnettiin Rentolalle poikkeuksellisen vetävästi kirjoitetusta ja uutta arkistomateriaalia sisältävästä tietokirjasta, joka tuo uusia näkökulmia Suomen sotahistoriaan. Suomen tiedetoimittajain liitto on palkinnut Vuoden tiedetoimittajana Iltalehden toimittaja Heljä Salosen. Tiedeviestintäpalkinnon saavat Ylen luontotoimittaja Kimmo Ohtonen ja sosiologi Sari Näre Helsingin yliopistosta. Terveystoimittajana työskentelevä Salonen osaa yhdistää iltapäivälehden ajoittain huomiohakuisen kerrontatavan faktapohjaiseen journalismiin. 52 TIETEESSÄ TAPAHTUU keskustelua

55 Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello "Digitaalisten ihmistieteiden" tarkastelua Tiedepolitiikan Pelle Pelottomat ovat keksineet uuden käsitteen: digitaalinen ihmistiede. Helsingin yliopisto mainosti viime syksynä digitaalista ihmistiedettä kotisivuillaan kehottaen tutustumaan alan tarjontaan sekä osallistumaan keskusteluun.1 Kehumisesta pitävät aihepiirin edustajat itse huolen, joten tässä tulee hieman kritiikkiä. Digitaalisen ihmistieteen käsite on epäonnistunut, sillä se sisältää väsähtäneen ajatuksen, että digitaalisilla laitteilla voidaan luoda valaistusta ihmisenä olemisen peruskysymyksiin. Digitaalisilla välineillä voidaan helpottaa esimerkiksi rytmihäiriöpotilaiden elämää, aivan niin kuin defibrillaattorilla voidaan luoda eloa muuten lähes elottomaan ruumiiseen. Mutta nyt tämä luonnontieteellis-tekninen metodimania halutaan ulottaa myös humanististen tieteiden piiriin. Käytännössä kyseinen tulevaisuudenkuva merkitsee, että kirkkohistoriasta koetetaan muovata aikaansa seuraavaa rekonstruoimalla katakombeja ja katedraaleja 3D-malleilla. Psykologiasta taas tehdään entistäkin vahvemmin laboratory-habit-ofmind-tutkijoiden kokeellista puuhastelua pupillinlaajenemistestien kanssa. Ihmisiin kiinnitetään jälleen antureita ja mittalaitteita, ja heidät alistetaan koehenkilöiksi tieteen omia intressejä palveleviin testeihin. Jo Frankfurtin koulukunnan filosofit Theodor Adorno, Erich Fromm, Max Horkheimer sekä Herbert Marcuse ja yhtenä tunnetuimmista tietenkin eksistenssihermeneutikko Martin Heidegger arvostelivat tuimin sanoin sellaista ihmistutkimusta, joka tekee ihmisestä objektin omia tarpeitaan varten ja suosii laskennallisia, matemaattisia ja mittaavia menetelmiä. Kritiikkiin yhtyi myös antipsykiatriastaan tunnettu Thomas Szasz medikalisaation arvostelussaan. Voidaankin kysyä, mihin tämä 1960-luvulta asti esitetty positivismin arvostelu ja sen mukainen 1 < tieteellinen edistys ovat kadonneet yliopistoista. Tein myös itse kerran kokeen ja kysyin eräältä ärsykkeiden ja reaktioiden mallia hyödyntäneeltä jatko-opiskelijalta, mitä mieltä hän on Max Horkheimerin teoksesta Välineellisen järjen kritiikki ja Herbert Marcusen kirjasta Yksiulotteinen ihminen (alan klassikoita). Vastaus oli, ettei hän ole moisista koskaan kuullutkaan! Digitalisaatio on tendenssi Palattuani pienen tauon jälkeen yliopistolle olen joutunut toteamaan, että niin tutkimus kuin kriittinen älykin ovat taantuneet tyrmistyttävällä tavalla. Kybernautinkypärät ja sormenpäihin kiinnitettävät mittalaitteet kertovat 1950-luvulla vallinneen ihmiskuvan paluusta. Esimerkiksi filosofian piirissä häärii nykyisin suuri määrä tekoälyntutkijoita, kognitiotieteilijöitä ja aivotutkijoita, jotka koettavat kääntää filosofian keskeiset kysymykset jälleen teknisluonteisiksi ongelmiksi. Niihin koetetaan vastata kehon materiaalista koostumusta, kuten aivokemiaa, geenejä tai solujen rakenteita, tutkimalla. Esitin tämän materialistisen reduktionismin arvostelua toisessa väitöskirjassani, jossa argumentoin, että yksilötajunnassa esiintyvä ajattelu ja sosiaalisen kanssakäymisen ilmiöt tapahtuvat kokonaan eri tutkimustasolla kuin materiaalisessa kehossa havaittavat ilmiöt. 2 Yliopistofilosofiaa, humanistisia tieteitä, yhteiskuntatieteitä, kasvatustieteitä ja käyttäytymistieteitä on jo pitkään vaivannut kokeellisen tutkimuksen tunkeutuminen alueille, joilla se ei voi päteä eikä tuottaa merkityksellistä tietoa. Siksi myös Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin viimesyksyisessä hakujulisteessa mainittu aikomus panostaa erityisesti laskennallisia menetelmiä soveltavaan digitaaliseen ihmistieteeseen vaikuttaa karkealta omassa tarkoitushakuisuudessaan. Tällaisten tiedepoliittisten linjausten ja sotilaskielestä muistuttavien strategioiden ei pitäisi lainkaan kuulua tieteeseen, sillä ne perustuvat vallan käyttöön ja rajauksiin sekä johtavat pahimmillaan siihen, että tutkimusten tuloksista päätetään jo rahoitusratkaisuissa eikä tutkimuspro- 2 Ks. sosiaalipsykologian alaan kuuluvaa väitöskirjaani Sosiaalipsykologian sydän (2015, luku 9 ja s ). keskustelua TIETEESSÄ TAPAHTUU

56 sessien aikana, kuten kuuluisi. Tätä kutsun järjen taantumukseksi. Trendikkyyden tavoittelu epäonnistuu Miksi sitten näin tapahtuu tai tehdään? Heidegger varmaankin vastaisi, että tieteessä vältellään syvällisempää ajattelemista, sillä kokeelliseen toimeliaisuuteen hukuttautuminen on niin helppoa. Muutamilla rahoituskriisistä kärsivillä ihmistieteillä on myös tarve todistella nykyaikaisuuttaan, ettei joutuisi lopetuslistalle. Tieteenaloja, joiden tuloksista ei ole useinkaan välitöntä taloudellista hyötyä, ovat monet kieli- ja kulttuuritieteet sekä filosofia ja teologia. Nyt ne näyttävät soveltuvan teatteritieteen kohteiksi, sillä tutkijat joutuvat näyttelemään trendikästä pyrkiessään tekemään itsensä tarpeellisiksi. Pari vuotta sitten Helsingin yliopiston entinen vararehtori Arto Mustajoki iloitsi uudesta digitaalisten aineistojen tutkimuksen professuurista, joka täytettiin (paljastavasti) Aalto-yliopiston teknillisessä korkeakoulussa. Hän lausui: Digimaailmassa toimivat eri periaatteet myös markkinoinnissa, esimerkiksi siinä mihin vuorokaudenaikaan kannattaa lähettää twiitti tai pistää kuva facebookiin. Kaikki nämä teemat ovat tällä hetkellä tulikuumaa tavaraa digitaalisen median sovellusten kehittämisessä. 3 Ikävä toimia ilon pilaajana, mutta tämä tulikuuma tavara näyttää olevan paremmin koulupoikien hallinnassa kuin niiden tutkijoiden, joiden hihat ovat palaneet rahoitusta tavoitellessaan. Mustajoki myös jatkoi: Tämäntapaisia kysymyksiä ratkovat sadat tuhannet insinöörit ympäri maailmaa. Heidän joukossaan on toistaiseksi liian vähän humanisteja kielen, kulttuurin ja ihmisen käyttäytymisen asiantuntijoita. 4 Juuri tällaisten tiedepoliittisten linjausten kautta tekninen tiedonintressi leviää ihmistieteisiin. Mielenkiinto asetetaan insinööritieteiden näkökulmasta eikä humanististen tieteiden omilta ydinalueilta päin. Digitaalisten ihmistieteiden käsite juontuu sanaparista digital humanities ja muistuttaa englannin kielelle ominaisesta merkitysopillisesta tyhjyydestä: käsitteiden laventumisesta tarkoittamaan mel- kein mitä tahansa. Kurjaa on jo sekin, että angloamerikkalainen kieli-imperialismi asettaa tällä tavoin standardin kaikelle akateemiselle ajattelulle yliopistollisen kansainvälisyysnormatiivin kautta. Mitä digitaalisten aineistojen tutkija sitten tekee? Edellä viitatun jutun mukaan digihumanisti muun muassa tutkii koneoppimista ja harjoittaa tiedonlouhintaa, jolla lähestytään jopa Shakespearen sonetteja! Tällaista ripeää meininkiä Mustajoen mukaan alalla tarvitaan. Omasta mielestäni nuo ripeät ja reippaat vetävät kurvit suoriksi hyvin kyseenalaisella tavalla. Heidän maineensa pelastaa se, jos he eivät tee niin muista syistä kuin rahasta, vaikka tämän mielistelyn tieteenulkoinen logiikka kestääkin kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Digitaalisten aineistojen tutkimista varten on palautettu myös EU-jäsenmaksuina Suomesta kerättyjä varoja; määrärahojen käyttökohteen pääsee tosin määräämään EU tämän kiertotien vuoksi. Teoreettisesti kiinnostava tutkimus Suomen Akatemian rahoittama nuori tutkija, kielitypologiksi tituleerattu Kaius Sinnemäki, puolusteli digitaalisten ihmistieteiden tendenssiä yliopiston kotisivuilla, jossa hän julisti juuri äsken, että digitaalisten menetelmien pitää olla teoreettisesti motivoituja. 5 Kannanotossa pilkahti tärkeä tavoite, mutta hänen näkemyksensä tutkimuksen teoreettisuudesta jäi hämärän peittoon. Sinnemäki näyttää tarkoittavan teoreettisuudella kokeellisten, laskennallisten ja mittaavien menetelmien suosimista. Juuri nämä lähestymistavat eivät ole teoreettisia. Ne ovat empiirisiä. Teoreettinen tutkimus tuottaa analyyttista a priori -tietoa, kun taas kokeellinen tutkimus tuottaa synteettistä a posteriori -tietoa. Teoriaa ei voida johdella yksityiskohdista, kuten empiriassa, vaan teoreettisessa lähestymistavassa tutkimuksen yksityiskohdat saavat merkityksen vasta kokonaisteorian kautta. Teorian luomisen pitää edeltää kokeeseen ryhtymistä ajallisesti ja loogisesti. Teoria sisältää aina hyvän hypoteesin eli olettamuksen, joka ei ole kotoisin koetuloksesta vaan itse ilmiön olemuksen 3 < 4 Sama. 5 < 54 TIETEESSÄ TAPAHTUU keskustelua

57 analysoimisesta. Kaiken lähtökohtana on tietenkin hyvä havainto, ja koetulokset voivat johtaa täsmentämään oletusta ja teoriaa. Avain ansiokkaaseen teorianmuodostukseen piilee kuitenkin tutkijan omassa ajattelukyvyssä ja luovuudessa eikä digitaalisen numeromaailman keskellä. Tietoa villinä rehottavasta datasta ja informaatiosta tuleekin vasta, kun siitä muotoutuu merkityksellistä tiedon subjektin tajunnassa. Tätä pelkkä digitaalisten aineistojen big datassa piehtaroiminen ei tee, vaan tarvitaan hyviä filosofisia teorioita esimerkiksi tietämisestä, hyvästä elämästä ja oikeudenmukaisuudesta. Myös oikeustieteessä digitalisaatio nähdään lähinnä käytännön haasteena. Esimerkiksi dekaani Kimmo Nuotio on huolissaan sen tyyppisistä kysymyksistä, jotka koskevat 3D-tulosteiden tekijänoikeuksia, taksikyydin tilaamista, digitaalisen jäämistön perimistä ja muita aineellisia pulmia. 6 Mitä digitalisaatio tekee todellisuuskäsitykselle? Ihmistieteiden teknistymistä vaatii globaali luonnontieteiden ja markkinoiden taloudellis-teknokraattinen kompleksi. Syy lankeaa erityisesti elektroniikkateollisuudelle, jonka hankkeissa yhteiskuntatieteilijät ja filosofit joutuvat rämpimään, kun myös valtiolliset tutkimusrahoittajat Sitra, Suomen Akatemia ja Tekes ovat nyöritetyt tähän strategiaan. Mielenkiinnon kohteet asetetaan teknisen tiedonintressin näkökulmasta, sillä sitä vaatii elektroniikkateollisuuden ja medikalisaatiobisneksen etu. Digitaalisessa kulttuurissa kiinnostavaa ei ole digitaalisten laitteiden tuottama metodologinen välinearsenaali eikä piipittimien kautta eteen avautuva ilmiöiden ihmemaa. Olennaista olisi, mitä digitalisoituminen tekee meille ja todellisuudelle itselleen. Välineiden kunnioittamisen ja trendikkäältä näyttämisen sijasta olisi tärkeää tutkia, kuinka digitalisoitumisen tuloksena tuotettu sosiaalinen media on vaikuttanut persoonan esittämiseen ja ihmissuhteisiin. Tästä näkökulmasta myöskään informaatio- ja viestintäteknologian professorina sosiaalipsykologian oppiaineessa toimineen Niklas Ravajan tekniset hankkeet eivät ole olleet kovin valaisevia. Ravajan ja kumppanien yritystä yhdistää sotaaikaista laboratoriopositivismia nykyajan narratiivisiin menetelmiin edustaa koeasetelma, jossa mitattiin laadullisessa haastattelussa olevien koehenkilöiden sydämensykettä, ihon sähkönjohtavuutta ja kasvolihasaktiviteettia ärsykkeiden ja reaktioiden kaaviossa. 7 Aasinsilta laadullisen ja positivistisen tutkimusotteen yhdistämiseksi on valtava mutta raihnainen ja herättää epäilyn, tehdäänkö taas apinakokeita ihmisillä. Kiinnostavampaa olisi keskittyä esimerkiksi siihen, miten internetin käyttäjien persoona halkeaa kahtia verkossa: itselle olemiseen ja toisille olemiseen. Teoreettisen lähtökohdan voisi tarjota G. H. Meadin klassinen analyysi objektiminuudesta ja subjektiminuudesta tai Slavoj Žižekin jako ihanneminään ja minäihanteeseen. Näin voitaisiin pohtia esimerkiksi sitä, parantaako verkossa purjehtiminen todellakin ihmisten yhteisymmärrystä. Lähentääkö se meitä, kuten on väitetty, vai johtavatko idealisoitujen minuuksien törmäilyt vain konflikteihin tai vieraantumiseen todellisuudesta ja toisistamme poteroihin kaivautumisen myötä? Pitäisi yltää näkemään paradigmojen yli: ymmärtämään digitalisoitumisen oma kulttuurimerkitys, jota kukaan teknokraatti ei pohdi. Tällaiselle filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti kiinnostavalle tasolle kyseisessä toiminnassa ei kuitenkaan edes yritetä edetä, vaan tutkimus lässähtää nettinörteille ominaiseen näpertelyyn koneiden kanssa. Ihmisten ja laitteiden ergonomisiin suhteisiin keskittyvät nollatutkimukset tuovat mieleen 1950-luvun koeasetelmat, joissa ihmisten reaktioita mitattiin positivistisessa stimulus responsekaavassa ja jotka myöhempi tiedekritiikki tuomitsi tyhjän arvoisiksi. Sen sijaan nykyisin tähän kannustetaan. Syy taantumukseen on osittain nykyisten yliopistofilosofien, jotka ovat antaneet huonoa opetusta. Teoreettisen otteen puuttuminen on myös seurausta empiiriselle tutkimukselle tyypillisen artikkeliraportoimisen kohottamisesta julkaisuihanteeksi. 6 < 7 Ks. Ravajan ym. artikkelia Tarinankerronnan psykofysiologiaa (Sosiologia 3/2016). keskustelua TIETEESSÄ TAPAHTUU

58 Teorioiminen on usein mahdollista vain monografiamuodossa, kun taas digitaalisen alan keskustelumuoto tuottaa kertakäyttötietoa, joka ei ylitä journalistiikan tasoa. Sen sijaan hyvä kirja ei vanhene. 8 Yksiulotteisen ihmisen ajankohtaisuus Herbert Marcuse totesi edellä mainitun teoksensa luvussa Totaalisen hallinnon tutkimustoiminta, että kyseisenlainen tutkimus laiminlyö transsendentaalisten merkitysten analyysin ja siirtää ne mielenkiinnottomina johonkin ulkoavaruuteen. 9 Digitaalisen ihmistutkimuksen käsite taas on otettu käyttöön sisältöä pohtimatta ja määrittelemättä. Positivismin ja pragmatismin kriitikkona tunnettu Max Horkheimer puolestaan kirjoitti: Mitä automaattisempia ja välineellisempiä ideoista on tullut, sitä vähemmän ihmiset näkevät niissä ajatuksia, joilla on oma merkityksensä. Ideoita pidetään esineinä, koneina. Kieli on typistetty yhdeksi työvälineeksi nyky-yhteiskunnan jättimäisessä tuotantokoneistossa. Ilmaisut, jotka eivät vastaa koneiston toimintoja, tuntuvat maallikosta yhtä tolkuttomilta kuin nykysemantikoista, joiden mielestä mielekkäitä ovat pelkästään symboleille rakentuvat ja toiminnalliset eli mieltä vailla olevat ilmaisut. Merkityksen korvaa tehtävä tai vaikutus olio- ja tapahtumamaailmassa. 10 Tämän kuvauksen mukaisesti on käynyt myös digitaalisen ihmistieteen käsitteelle. Sen piirissä suositut metodit ovat tukeneet tuota samaa välineellistymistä esimerkiksi kieliteknologiana tunnetun disipliinin piirissä. Horkheimer paheksui lisäksi tieteenharjoittajien roolin vesittymistä. Teknologian pauloissa olevista filosofeista on tehty soveltajia ja koneiston voitelijoita, jotka näkevät tehtävänsä valmiiksi mietityksi ja ylhäältä annetuksi, eivätkä he uskaltaudu kyseenalaistamaan toiminnan tarkoitusperiä. Hänen mukaansa filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden ei pitäisi olla tehokkuuden takaajia eikä tiedehallinnon juoksupoikia, vaan periaatteiden ja päämäärien kyseenalaistajia, pohtijoita ja uudelleen asettajia, jotka pystyvät tekemään läpivalaisevia analyyseja koko yhteiskunnasta taloudellisia vallankäyttäjiä ja teknokraatteja säästämättä. 8 Aiheesta ks. artikkeliani Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä? < vai_kurpitsapikkelsia.pdf>. 9 Herbert Marcuse teoksessaan Yksiulotteinen ihminen (1964/1969, s. 120 jss.). 10 Max Horkheimer teoksessaan Välineellisen järjen kritiikki (1947/2008, s. 33). Kuinka ajankohtaisilta ja tarpeellisilta nämä näkemykset kuulostavatkaan tänään? Digihumanismista teknomausoleumin risupaketti Yliopiston pyrkimys siirtää kellonsa digiaikaan näyttää keinotekoiselta kasvojenkohotukselta. Epämuodikkaalta se vaikuttaa juuri muodikkuuden tavoittelunsa vuoksi. Humanistiset tieteet eivät voi loistaa teknisten tieteiden siivellä, sillä teknokraatteja myötäillessään humanistit eivät ole omalla alueellaan vaan jäävät kakkosiksi. Esimerkiksi HIIT:issä (Helsinki Institute for Information Technology) tiedonintressin määräävät tekniset tieteet, kun taas ihmis- ja yhteiskuntatieteellisten laitosten omia resursseja kuluu entistä enemmän teknisten tieteiden hyväksi. Tämä merkitsee tappiota näille tieteenaloille itselleen. Humanistisen, valtiotieteellisen ja teologisen tiedekunnan yhdistäminen huonontaa tilannetta entisestään, sillä niiden suhteellinen edustus yliopistossa heikkenee. Myös puolustuksellisuus on leimannut vahvasti tekniikan taakse linnoittautumista. Yliopisto kutsuikin keskusteluun digitaalisista ihmistieteistä ilmeisesti oikeuttaakseen digitaalisten ihmistieteiden käsitettä ja rahoitettujen tutkijoiden omaa asemaa. Näin koetetaan kenties vakiinnuttaa kyseistä paradigmaa ja teknokraattien rynnäkköä humanistien apajille. Siksi teen tietysti väärin osallistuessani keskusteluun ja tehdessäni heidän asemansa helpommaksi. Lähteet Hankamäki, Jukka, Sosiaalipsykologian sydän George H. Mead ja symbolinen interaktionismi sosiaalipsykologian tutkimustraditioissa ja toimijuuden teoriassa. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2015: 20. Helsinki: Helsingin yliopisto Hankamäki, Jukka, www-sivut: < Helsingin yliopiston Internet-sivut < Horkheimer, Max, Välineellisen järjen kritiikki. Suom. O.-P. Moisio ja V. Pietilä, alkuteos Eclipse of Reason, Tampere: Vastapaino, Marcuse, Herbert, Yksiulotteinen ihminen Teollisen yhteiskunnan tarkastelua. Suom. Markku Lahtela, alkuteos One Dimensional Man, Helsinki: Weilin+Göös, Peräkylä, Anssi, Liisa Voutilainen, Pentti Henttonen, Mikko Kahri, Melisa Stevanivic, Mikko Sams ja Niklas Ravaja, Tarinankerronnan psykofysiologia. Sosiologia 3/2016. JUKKA HANKAMÄKI Kirjoittaja on filosofian ja valtiotieteiden tohtori sekä sosiaalipsykologi. 56 TIETEESSÄ TAPAHTUU keskustelua

59 ARVOSTELLUT KIRJAT 57 Malin Grahn-Wilder (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia. Gaudeamus Sami Pihlström 59 Joonas Konstig: Pyhä ruoka. Mitä oikein saa syödä? Kosmos Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari (toim.): Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. SKS Markus Hotakainen 60 Titus Hjelm: Globaalisti akateeminen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen. Vastapaino Pauliina Raento 62 Maria Forsman: Julkaisut ja tieteen mittaaminen. Bibliometriikan käännekohtia. Enostone 2016 Juha Järvelä 63 James Essinger: Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino Merja Leppälahti 65 Kimmo Ohtonen: Karhu voimaeläin. Docendo Mattias Tolvanen 67 Ulla Järvi ja Tuukka Tammi (toim.): Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia. Vastapaino Iina Koskinen 68 Matti Hyvärinen, Eriikka Oinonen ja Tiina Saari (toim.): Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Vastapaino Aino-Maija Lahtinen: Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana. Helsingin psykoterapiayhdistys Ulla- Maija Salo KIRJALLISUUS Syvällistä tietoa ja henkevää epäilyä Malin Grahn-Wilder (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia. Gaudeamus Modernissa filosofisessa tietoteoriassa skeptikko esitetään usein nipottavana hahmona, joka käskee epäillä kaikkea. Siksi hän kiistää varman tiedon mahdollisuuden ja kysyy, voimmeko ylipäänsä tietää maailmasta yhtään mitään. Toisaalta aikamme populaarikeskustelussa ja päivänpolitiikassa puhutaan esimerkiksi ilmasto skeptisismistä tai rokoteskeptisismistä, joilla tarkoitetaan erityisesti tieteen valtavirtaan kuuluvien käsitysten itsepintaista epäilyä. Skepsis ry:n kaltaiset skeptikkojen seurat puolestaan ovat periaatteessa tieteen asialla muistuttaessaan, ettei meidän tulisi herkkäuskoisesti omaksua pseudotieteiden ja huuhaa-oppien markkinoijien väitteitä, mutta toisaalta tällaiset skeptikot saattavat joskus ajautua dogmaattiseen skientismiin eli tieteisuskoon. Skeptisismillä on onneksi kaikkia näitä karikatyyrejä paljon vivahteikkaampi historia, ja skeptiset näkökulmat ovat nykyfilosofiassakin esillä paljon monimuotoisempina kuin skeptikon haasteeseen yhä vastaamaan pyrkivässä analyyttisessä epistemologiassa. Tradition rikkaus käy erinomaisesti ilmi Malin Grahn-Wilderin toimittamasta laajasta antologiasta, jota toimittaja kertoo alun perin ideoineensa yhdessä väitöskirjaohjaajansa, vuonna 2012 edesmenneen Juha Sihvolan kanssa. Skeptisismi muistuttaa Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan runsas vuosikymmen sitten toimittamaa teosta Stoalaisuus (Gaudeamus 2004), joka myös kokosi yhteen klassikkosuomennoksia ja nykytulkitsijoiden oppineita artikkeleita. Skeptisismi johdattaa suomalaisen lukijan antiikin skeptiseen perinteeseen, mutta myös keskiajan, renessanssin, varhaisen uuden ajan ja nykyfilosofian skeptisismin muotoihin. Klassiset tekstit ja alan suomalaisten tutkijoiden kirjoitukset asettuvat onnistuneeseen vuoropuheluun. Käännökset ovat parhaiden asiantuntijoiden työtä ja sisältävät hyvät johdannot ja selitykset. Kirjassa kuten skeptisismin perinteessä ylipäänsä Sekstos Empeirikoksesta ja muista antiikin skeptikoista lähtien toistuu ajatus siitä, että skeptisismi on nimenomaan aktiivisen tutkijan elämänasenne. Ei omaksuta liian helposti dogmaattisia kantoja vaan pidättäydytään arvostelmista, jätetään tarvittaessa tilanne avoimeksi ja ollaan valmiita lisätutkimukseen. Tällainen sekä tietoteoreettisesti että elämänfilosofisesti avointa, kriittistä asennoitumista edistävä ajattelutapa on lopulta melko kaukana yksioikoisesta kaiken epäilyyn kehottavasta skeptisismin haasteesta tietoteoriassa, puhumattakaan populaarista skeptisismistä vakiintuneiden tieteellisten käsitysten torjumisena. Antiikin skeptikoista nostetaan käännösten kautta esiin itseoikeutetusti kreikkalaisesta antiikista Sekstos Empeirikos ( Pyrrhonismin pääpiirteet, suom. Marke Ahonen) ja roomalaisesta Cicero ( Skeptisismin puolustus, suom. Antti T. Oikarinen), jotka myös toimivat tässä koulukunnan keskeisen kahtiajaon mukaisesti pyrrhonistisen ja akatemialaisen skeptisismin edustajina. Näiden keskeisten tekstien tuominen suomalaisten lukijoiden saataville on tärkeää kulttuurityötä. Antiikin skeptisismiin keskittyvään ensimmäiseen osaan sisältyvät myös Miira Tuomisen Sekstoksen tie- KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

60 toteoreettista skeptisismiä analysoiva artikkeli, jossa osoitetaan kiinnostavasti tämän skeptisismin yhteys ajan kiistoihin lääketieteen metodologiasta, ja kirjan toimittajan Grahn-Wilderin katsaus antiikin skeptisismiin tunneterapiana, joka pyrkii mielenrauhaan eli ataraksiaan. Kirjoittajien työnjako heijastaa hyvin käännöstekstejä, mutta toisaalta olisi ollut mahdollista myös hieman problematisoida tiedon ja tunteen välistä erottelua. Toinen osa keskittyy skeptisismiin keskiajan ja renessanssiajan filosofiassa. Mikko Yrjönsuuren artikkeli on mainio johdatus tuon aikakauden tietoteoreettisiin ajattelutapoihin yleisemminkin ja osoittaa, kuinka antiikin skeptisen koulukunnan vaikutus keskiaikaan välittyi etenkin Augustinuksen itseä koskevaa varmaa tietoa korostaneen skeptisismikritiikin kautta. Koska aihepiiri oli esillä läpi keskiajan, Descartesin oli luontevaa tarttua siihen myöhemmin. Käännösvalinnaksi tähän osaan soveltuu hienosti Francisco Sanchesin Ettei mitään tiedetä (suom. Jari Kaukua) ajan tunnetuimman skeptikon Michel de Montaignen kirjoitusten sijaan, koska Montaignen esseitä on melko äskettäin julkaistu uutena suomennoksena. Uudelle ajalle siirtymisen kolmannessa osassa pohjustaa Tuomo Aho erittäin asiantuntevassa artikkelissaan Varmuuden lähdettä etsimässä, joka esittelee lukujen skeptisiä suuntauksia ja niiden kritiikkiä, keskeisinä hahmoina luonnollisesti Descartes ja brittiempiristit. Kantia käsittelevä osuus jää turhan suppeaksi siihen nähden, kuinka tärkeällä sijalla sekä skeptisismin että dogmatismin torjuminen on hänen kriittisessä filosofiassaan. Suomennoksena tarjotaan tässä osassa aikakauden merkittävimmän skeptikon David Humen teksti Filosofian skeptisestä järjestelmästä (suom. Aho), joka on katkelma Humen kuuluisasta varhaisteoksesta A Treatise of Human Nature. Skeptisismiä nykyajan filosofiassa lähestytään kirjan neljännessä osassa ehkä hieman kaavamaisesti kahden ja 2000-luvun filosofian keskeistä perinnettä esittelevän ja edustavan artikkelin myötä. Sara Heinämaa kirjoittaa skeptisistä ja antiskeptisistä piirteistä Edmund Husserlin fenomenologiassa. Ilkka Niiniluoto puolestaan erittelee skeptisismiä ja varmuuden tavoittelua lähinnä analyyttisessä tietoteoriassa ja tieteenfilosofiassa. Näiden kahden johtavan suomalaisfilosofin työ osoittaa, kuinka skeptisismin kanssa käydään jatkuvaa dialogia niin fenomenologiassa kuin analyyttisessä filosofiassakin. Esimerkiksi Niiniluodon pitkään puolustama fallibilismi ja kriittinen realismi totuudenkaltaisuuden käsitteineen osoittautuvat omalla tavallaan antiikin skeptisismin perillisiksi. Toisaalta postmodernin uuspragmatistin Richard Rortyn ajattelua voidaan pitää nykypäivän pyrrhonismina, kuten Niiniluoto osuvasti huomauttaa. Näin perusteellisesta ja huolellisesti toimitetusta teoksesta tuntuu pikkumaiselta etsiä puutteita. Jäin kuitenkin miettimään, miksei myös nykyfilosofiaa käsitelevässä osassa olisi voinut olla mukana jonkin sopivan tekstin suomennos, kuten muissakin osissa, vaikkei ehkä olisi aivan helppoa löytää käännettäväksi Sekstoksen, Ciceron, Sanchesin ja Humen kaltaista skeptisismin ilmeistä edustajaa. Olisi kuitenkin ollut mahdollista harkita vaikkapa Stanley Cavellin sisällyttämistä teokseen ellei käännöksenä niin ainakin mainintana nykyfilosofiaa käsittelevissä esseissä. Nyt tämä skeptisismin problematiikan pysyvää inhimillistä eksistentiaalista merkitystä korostanut ja Ludwig Wittgensteinin filosofian skeptisismiin jännittävällä tavalla kytkenyt ajattelija jää täysin sivuun. Skeptisismi ja sen asema Wittgensteinin Filosofisissa tutkimuksissa on avainteema Cavellin pääteoksessa The Claim of Reason (1979); sen sijaan sekä Heinämaa että Niiniluoto näyttävät luokittelevan Wittgensteinin melko suoraviivaisesti antiskeptikoksi. Toinen kirjasta puuttumaan jäävä näkökulma on nykyisessä uskonnonfilosofiassa suosittu joskin erittäin kiistelty skeptinen teismi, jota olisi ollut mahdollista esitellä lokaalin skeptisismin muotona monien muiden Niiniluodon artikkelissa käsiteltyjen skeptisismien tapaan. Skeptinen teisti ei epäile Jumalan olemassaoloa (toisin kuin monet muut kirjassa esiintyvät skeptikot) vaan pikemminkin suhtautuu skeptisesti kykyymme tietää mitään esimerkiksi siitä, miksi Jumala kätkeytyy ihmisiltä tai sallii tarpeettomalta vaikuttavaa kärsimystä. Näin tämä skeptisismin muoto kytkeytyy kiinnostavasti (joskin hyvin ongelmallisesti) uskonnonfilosofisiin pyrkimyksiin käsitellä esimerkiksi pahan ongelmaa. Skeptisismiä voidaan vailla epäilyn häivääkään suositella kenelle tahansa filosofian historiasta ja historiallisesti sofistikoituneesta nykyfilosofiasta kiinnostuneelle. Se on täynnä syvällistä tietoa ja henkevää epäilyä, ennen kaikkea tietoa siitä, miten tietoväitteiden epäiltävyyden haasteisiin on vuosisatojen kuluessa suhtauduttu. Se on epäilemättä painavimpia viime vuosina Suomessa julkaistuja filosofisia teoksia. SAMI PIHLSTRÖM Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. 58 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

61 Miten syömisestä tuli niin vaikeaa? Joonas Konstig: Pyhä ruoka. Mitä oikein saa syödä? Kosmos Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari (toim.): Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. SKS Samana päivänä, kun posti toi arvosteltavaksi Joonas Konstigin kirjan, Helsingin Sanomissa oli melkein koko aukeaman juttu otsikolla Aamupalan voi jättää syömättä. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm toteaa siinä, että tiede ei tue väitteitä aamiaisen hyödyistä tai sen laiminlyönnin haitoista. Tähän kiteytyy iso osa syömiseen liittyvistä arkipäivän ongelmista. Erilaiset ruokavaliot ja hetkellistä hysteriaa aiheuttavat muotidieetit ovat luku sinänsä, mutta jopa ravitsemusasioita työkseen tutkivat tuntuvat antavan jatkuvasti ristiriitaisia ohjeita ja neuvoja. Konstig tuo kirjassaan hyvin ja perustellusti esiin sen, miten tieteen tehtävä ei ole tuottaa totuuksia, vaan kaiken aikaa kyseenalaistaa itseään. Uusi tieto voi kumota vanhan tai ainakin luoda näkökulmia, joita ei aiemmin pidetty tärkeinä. Ravitsemusasioiden suhteen tiede ei tunnu täyttäneen tehtäväänsä. Kun Ancel Keys julisti 1950-luvulla sodan rasvaa vastaan, häntä ei ensin otettu vakavasti. Ja sitten kun otettiin, muita näkemyksiä edustavia tutkijoita alettiin pilkata ja syrjiä tutkimusmäärärahojen jaossa. Syksyn mittaan on käynyt ilmi, että kyse ei ollut pelkästään syrjinnästä, vaan määrätietoisesta kampanjasta, jopa salailusta. Yhdysvaltalainen sokeriteollisuus rahoitti 1960-luvulla tutkimusta, jossa sokerin terveysvaikutukset jätettiin huomiotta ja rasvan haittoja korostettiin. Suuri riesa on Konstigin kritisoima media, joka laittaa mutkat suoriksi ja uutisoi tuoreimpia tutkimustuloksia ikään kuin kaikki entiset käsitykset pyörähtäisivät yhden rottakokeen perusteella päälaelleen: Tiesitkö aina syöneesi väärin? Ei mikään ihme, että valistuneetkin ihmiset joutuvat pohtimaan kirjan johdannon sanoin Mitä hemmettiä minä nyt sitten söisin? Kirjan potentiaalisena ongelmana on, että se on Konstigin joka ei ole alan tutkija henkilökohtainen näkemys asiasta, kirjoittajan omiin, joskin kattaviin kokemuksiin ja perusteltuihin näkemyksiin pohjaava. Mutta näinhän varsinaiset asiantuntijatkin kehottavat ihmisiä asioihin suhtautumaan. Ravitsemussuositukset eivät ole yksilökohtaisia dieettivinkkejä vaan tutkimuksiin perustuvia yleisiä suuntaviivoja siitä, mitä suuhunsa pitäisi pistää. Mutta tutkijatkaan eivät tunnu sitä oikein tietävän. Usein kyse on pikemminkin vakiintuneista mielipiteistä kuin varmistetuista faktoista. Konstig ei kuitenkaan ole asialla pelkällä mutu-pohjalla. Kirjassa on mittava lähdeluettelo ja tekijä on käynyt läpi suuren määrän tutkimuksia, alkuperäisartikkeleita ja tutkijoiden julkaisemia kirjoja. Muodostuva kuva on ankea. Ravitsemustieteeseen on mahtunut aina yksi ainoa totuus, yksi vihollinen, jota vastaan on taisteltava, jotta kansa söisi oikein ja pysyisi terveenä. Vuosikymmenten ajan ykköspahis on ollut eläinrasva, joka tukkii verisuonet kuin viemäriin kaadettu kinkun paistoliemi. Kansa ei kuitenkaan ole pysynyt terveenä. Konstig hakee kirjassaan syitä siihen, miksi ylipaino, diabetes ja erilaiset syövät ovat lisääntyneet, vaikka ruokailutottumukset ovat parantuneet. Kumpi on oikeassa, Keysin kolesterolikoulukunta vai John Yudkinin puolikuoliaaksi vaiettu tai tuoreen tiedon perusteella vaiennettu sokeriteoria? Ei luulisi olevan mitään rakettitiedettä päätellä, että erilaisten sairauksien yleistyminen eläinrasvan käytön vähentyessä sekä sokerin ja valkoisen vehnäjauhon eli höttöhiilareiden käytön lisääntyessä johtuu todennäköisesti jälkimmäisestä. Rakettitiedettä se tuntuu kuitenkin olleen vuosikymmenten ajan, vaikka yhä useampi tutkimus viittasi oikeaan suuntaan: ongelma eivät ole eläinrasvat, joihin ihminen on sopeutunut vuosimiljoonien aikana, vaan sokeri, joka on vasta melko uusi keksintö. Tästä päästäänkin yhteen kirjan ongelmaan. Konstig viittaa usein evoluutioon, joka ihmisen kohdallakin on tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Tekstistä saa paikoin vaikutelman, että evoluutio olisi päämäärätietoista kehitystä, jossa esimerkiksi elimistömme ikään kuin tavoitteellisesti sopeutuisi hyödyntämään tietyntyyppistä ruokaa aiempaa paremmin. Se toki käy selväksi, että kyse on ajallisesti pitkästä kehityksestä, ei yksilön elimistön ja aineenvaihdunnan yhtäkkisistä muutoksista. Tältä pohjalta Konstig pohtii myös lihansyönnin ja kasvissyönnin etuja ja haittoja. Eivätkä johtopäätökset varmastikaan ole kasvissyöjien mieleen. Katja Uusihakalan ja Matti Eräsaaren toimittama Ruoan kulttuuri on luonteeltaan hyvin toisentyyppinen kuin Pyhä ruoka, vaikka siinäkin tarkastellaan ruoan pyhyyttä, mutta aivan eri näkökulmasta. Teoksessa ei pohdita ruoan terveysvaikutuksia tai syömistä ravinnonhankintana vaan kummankin KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

62 merkitystä eri kulttuureissa. Kirja on yhdeksän artikkelin kokoelma, ja kuten alaotsikosta voi päätellä, sisällöltään tutkimuksellinen. Ruoka ei ole missään pelkkää ruokaa, vaan se kertoo paljon syöjiensä sosiaalisista suhteista, arvomaailmasta, uskosta ja uskomuksista, historiasta ja maailman muuttumisesta. On mielenkiintoista, että artikkeleiden ruokaan liittyvä aineisto on monessa tapauksessa kertynyt osana tutkimusta, jonka varsinainen kohde on ollut aivan toinen. Se avaa kiinnostavan ikkunan siihen, millaista antropologinen tutkimus toreilla seisoskeluineen on luonteeltaan ja kuinka laajaalaista ja yllättävääkin aineistoa se voi tuottaa. Kirjan keskeisenä teemana on kommensaalisuus eli yhdessä syöminen. Samaan aikaan kun ruokaan liittyvät perinteet ovat hämärtyneet ja yhteiset perheateriat osin korvautuneet aikatauluihin sitoumattomalla yksilöllisellä napostelulla, ruoan sosiaalinen puoli on kokenut uuden nousun yhteisöllisen kokkaamisen ja syömisen kasvattaessa suosiotaan. Kun suomalaisten asennoituminen ruokaan on viime vuosikymmeninä muuttunut yhä selkeämmin polttoaineajattelusta nautintoon, kirjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi artikkelien keskittyminen meille enemmän tai vähemmän outoihin ruokakulttuureihin: argentiinalaiseen, eteläkiribatilaiseen, fidziläiseen, meksikolaiseen Suhtautuminen vaikkapa ruokalahjaan, tarjottuun ja jaettuun ruokaan tai kutsuun istua yhteisen pöydän ääreen, vaihtelee huomattavasti paikasta toiseen. Ja aikaa myöten se on muuttunut myös yksittäisten yhteisöjen sisällä. Siinäkin on useimmiten kyse jostain paljon enemmästä kuin pelkästä syömisestä tai juomisesta, jota kirjassa myös tarkastellaan. Kirjaa lukiessa saa myös uutta arkitietoa vanhojen käsitysten tilalle. Esimerkiksi havaijilaisen keittiön symbolina pidetty ananas on sikäläisittäin tuontitavaraa, 1800-luvun alun uutuus, joka antoi yläluokalle mahdollisuuden erottua rahvaasta. Joidenkin mielestä ruoan asema on meillä television lukemattomine kokkiohjelmineen, sitkeästi suosittuine keittokirjoineen ja Facebookin annoskuvapäivityksineen jopa ylikorostunut, mutta ei muissa kulttuureissa olla välttämättä sen vähemmän ruokakeskeisiä. Esimerkiksi itäafrikkalaisissa Kilimanjaron kylissä vastaantulijoita tervehditään tiedustelemalla Mitä olet syönyt tänään? Ruoka on kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina ollut keskeisessä asemassa, sillä ilman sitä ei tule toimeen, ei pysy edes hengissä. Ihmisyys rakentuu pitkälti ruoalle, ruoanlaitolle ja syömiselle se käy hyvin ilmeiseksi kirjan sivuilta. Ruoan kulttuuri on ajoittain hieman raskasta luettavaa, sillä rakenteeltaan artikkelit noudattavat, ainakin väljästi, tieteellisten julkaisujen formaattia. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja huolella toimitettua, monessa artikkelissa sitä elävöittävät lisäksi suorat sitaatit tutkittavien yhteisöjen jäseniltä. Siinä missä Pyhä ruoka kertoo, kuinka syömisestä on tullut vaikeaa, Ruoan kulttuuri antaa siihen yhden mahdollisen syyn ja selityksen. Ruoka on paljon muutakin kuin pelkkä energianlähde ja se liittyy lukemattomilla tavoilla ihmiselon eri puoliin ja piirteisiin. MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Tervetullutta tukea tutkijan julkaisutoiminnalle Titus Hjelm: Globaalisti akateeminen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen. Vastapaino Vertaisarvioidun tutkimusjulkaisun valmistelu muistuttaa meikkaamista. Pohjatyöt on tehtävä huolella, mikäli jäljestä halutaan kestävää ja sille toivotaan myönteistä huomiota. Paikkailu näkyy ja luo epämääräisen vaikutelman. Päinvastaisesti erottuvat välineiden hallittu käyttö, selkeä tavoite ja ymmärrys siitä, kuinka tavoitteeseen päästään. Kun perusta on kunnossa, voi halutessaan ottaa riskejä ja heittäytyä luovaksi. Pohjatyö tarkoittaa esimerkiksi julkaisusuunnitelman tekemistä uudelle hankkeelle. On mietittävä, kenet halutaan tavoittaa, mikä kanava sopii tarkoitukseen parhaiten ja mitä tutkija-kirjoittaja haluaa työnsä tuottavan. Jos tavoitteena on näkyä tietyssä teoreettisessa keskustelussa, on syytä valita englanninkielinen lehti, jonka piirissä tuota keskustelua käydään. Lehden vaatimuksiin, tapaan, toimitukseen ja julkaisuhistoriaan perehtyminen tukee käsikirjoituksen valmistelua. Kotitehtävien tekeminen näkyy ja paljastaa toimittajalle ensi silmäyksellä, että kirjoittaja on tosissaan ja haluaa julkaista juuri tässä lehdessä. Myös kieli ja julkaisumuoto kannattaa valita perustellen. Kotimaiseen julkiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää sujuvaa kotikielistä kynää. Sen tuotokset saattavat taipua paremmin yleis- 60 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

63 tajuiseksi kirjaksi kuin tiedelehtiartikkeliksi, varsinkin jos kirjoittaja tavoittelee asiantuntijauraa yliopistomaailman ulkopuolella. Yhdessä tekemällä voi tavoittaa uusia yleisöjä, täydentää asiantuntemusta ja osoittaa yhteistyökykynsä. Yksilösuoritus kertoo omasta tutkimusosaamisesta ja itsenäisestä ajattelusta. Hyvä suunnittelu siis edellyttää strategiaa, joka yhdistää kulloisetkin tavoitteet omiin uraa koskeviin ja tutkimuksen rahoittajan odotuksiin. Tiedejulkaisemisen opetuksessa on kaivattu tärkeiden valintojen pariin ohjaavaa havainnollista suomenkielistä oheislukemista. Kansainvälistä tiedelehteä toimittavan ja useita englanninkielisiä kirjoja kirjoittaneen Titus Hjelmin kirja paikkaa puutetta nostamalla esiin perusasioita kirjojen ja tiedelehtiartikkelien maailmalle saattamisesta. Kirjassa käsitellään muun muassa julkaisuprosessin etenemistä, kustantajan kanssa kommunikointia ja sopimuskäytäntöjä, jotka angloamerikkalaisessa maailmassa ovat toiset kuin Suomessa. Hyödyllisiä muistutuksia on useita. Yksi on se, että kirjoittajakutsusta kannattaa joskus kieltäytyä vaikka kuinka imarrellen pyydettäisiin, koska aika ei riitä kaikkeen. Työmäärän hallinnan lisäksi se voi olla eduksi tutkijan työn laadulle ja maineelle yhteistyökumppanina. Kirja sisältää useita yleispäteviksi muotoiltuja väittämiä, joista voinee perustellusti olla myös eri mieltä. Tämä on omiaan ruokkimaan keskustelua kurssisalissa ja tekee kirjasta kiinnostavan kansainvälisessä julkaisemisessa jo ansioituneille tutkija-kirjoittajille. Ainakin omat jatko-opiskelijani ovat osoittaneet vääräksi Hjelmin väittämän, että [a]inoastaan tarpeeksi monesti hylätyksi tuleminen karaisee. He ovat johdonmukaisesti välttäneet pettymykset soveltamalla kirjassa kuvattuja menetelmiä. Kansainväliseen tiedejulkaisukenttään perehtymisen ja käsikirjoituksen hiomisen parissa vietetty aika on korvattu moninkertaisesti, kun arviointiprosessista on selvitty ripeästi kohtuullisilla muokkauksilla, jotka ovat saattaneet tekstin julkaistavaksi hyvässä kansainvälisessä keskisarjassa. Useiden käsikirjoitusten samanaikainen työstäminen yhdessä, yksin ja eri julkaisuprosessin vaiheissa on kehittänyt rutiineja ja ilmaisutaitoa sekä säästänyt kyllästymiseltä ja ahdistukselta. Välillä on myös tajuttu sanoa ei. Onnistuminen ensimmäisestä yrityksestä alkaen on palkinnut kärsivällisyydestä ja vahvistamalla itseluottamusta. Usko oman tekemisen vahvaan perustaan ja ymmärrys omasta epätäydellisyydestä ovat auttaneet ajattelemaan, kuten Hjelm, että vertaisarviointiprosessi on mahdollisuus eikä uhka. Tylystäkin kritiikistä on ollut aina hyötyä siihen on usein palattu ensituohtumuksen lauhduttua, tarvittaessa vertaistukea hakien. Aivan kuten Hjelm kirjoittaa, niuhottavaltakin tuntuvan kritiikin voi tulkita kiinnostukseksi kiusanteon sijasta. Useimmat arvioijat haluavat valmentaa kirjoittajaa parempaan suoritukseen, siksi he käyttävät käsikirjoituksen kommentointiin paljon aikaa ja energiaa. Tämän ajattelun opettamisessa, kuten myös kritiikin antamisessa ja vastaanottamisessa, on suomalaisissa yliopistoissa vielä paljon tehtävää. Kirja-arvostelujen kirjoittaminen tiedelehtiin on hyvää harjoitusta vaativampiin koitoksiin. Suhtaudun kuitenkin epäillen Hjelmin näkemykseen, että ne ovat merkityksettömiä CV-näkökulmasta. Toki kirja-arvosteluista kilahtaa vähemmän tuotantopisteitä kuin täysin referoiduista tutkimusjulkaisuista, mutta nekin osoittavat aktiivisuutta ja määrätietoisuutta sekä kykyä esittää omia näkemyksiä. Koska kirjamarkkinoita on seurattava, miksei ajatuksiaan kirjoittaisi auki ja jakaisi niitä julkisesti? Kuten Hjelm toteaa, jatkuva kirjoittaminen pitää vireessä. Omien kokemusteni perusteella hakemusten joukosta saattaa ansioluetteloita vertailtaessa hyvinkin erottua edukseen se nuori tutkija, jolla on näyttöä aktiivisuudesta. Lyhyen näkemystekstin kirjoittaminen osoittaa myös työvälineen ja -ympäristön monipuolista hallintaa. Koska tutkijaura on turvaton ja kiinnostaa aikaisempaa harvempia tohtorikoulutettavia, kirja-arvostelut ja muut lyhyet tekstit voivat olla oiva lisä ansioluettelossa varsinkin uran alkuvaiheessa. Tämä pätee nykyajan Suomessa, vaikkei ehkä Britanniassa, jossa Hjelm työskentelee ja jossa tiedejulkaisuja pisteytetään ankarammin, mekaanisemmin ja suppeammin kuin Suomessa. Myös väittämä, että [k]irjoittajan kansalaisuus ei enää paina kansainvälisessä akateemisessa kustantamisessa tuntuu yksioikoiselta, vaikka mainittuun suuntaan ollaan onneksi menossa. Yhtäältä eksoottisuudesta voi olla etua asetelmassa, jossa kirja- ja lehtikustantajat vastaavat angloamerikkalaisen tieteen sisäänpäinlämpiävyyden kritiikkiin. Ytimen ulkopuolelle verkottuminen on muuttunut muodikkaaksi. Siksi esimerkiksi tiedelehtien teemanumeroihin ja artikkelikokoelmiin halutaan vaihtoehtoisia näkökulmia ja uusia kirjoittajia. Teoreettisesti valveutuneet tapaustutkimukset Suomen kaltaisista periferioista kiinnostavat myös siksi, että yhä useampi lehti haluaa profiloitua globaalina kanavana. Tämä alkaa näkyä myös lehtien toimitusneuvostojen kokoonpanoissa, joihin pääsee jäseneksi vain kyseisiin lehtiin kirjoittamalla ja kirjoittamalla niille lausuntoja. Strategisesti ajatteleva suomalainen tutkija-kirjoittaja voi siis käyttää taustaansa ja tutkimusaihettaan hyödykseen, jos hän kykenee valjastamaan tapaustutkimuksensa tuoreen teoreettisen tai metodologisen näkökulman palvelukseen. Toisaalta kytkös tiettyyn maahan voi olla haitaksi, koska kan- KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

64 sainvälistä tiedelehtijulkaisemista painottavan kansallisen tiedepolitiikan suositukset voivat tukkia tiedelehtien toimituksia. Varsinkin johtavien lehtien toimituksissa näkyy nopeasti, kun periferiassa X on patistettu tutkijoita julkaisemaan tietyllä tasolla ja tietynlaisissa kanavissa. Kotimaassa syntyneen paineen johdattamana käsikirjoituksia tuputetaan vääriin lehtiin. Kun toimittaja on lukenut niitä kyllästymiskynnyksensä ylittävän määrän, kaikki samasta maasta tarjotut käsikirjoitukset alkavat ajautua mustalle listalle. Pahimmillaan kielteinen ennakkoodotus vääristää uusiin tarjouksiin suhtautumista. Näin voi käydä, vaikka toimittajat tiedostaisivat ongelman ja sen välttämiseksi tehtäisiin ylimääräistä työtä. Tämä puolestaan hidastaa kaikkien käsikirjoitusten käsittelyä. Itse en uskaltaisi suositella turvautumista englantia äidinkielenään puhuvan tutun korjauslukutaitoihin. Kielenhuolto ja editointi edellyttävät erityistä osaamista, joka useimmilta mitä hyvänsä kieltä äidinkielenään puhuvilta puuttuu. Heikko kielitaito sotkee argumentointia, antaa tympeän vaikutelman ja turhauttaa kiireisen arvioijan. Vain harva suomalainen tutkija kirjoittaa idiomaattisen sujuvaa englantia ilman apua, vaikka luulot saattavat olla suuret. Siksi kääntyminen ammattimaisen kielentarkastajan puoleen voi parantaa merkittävästi mahdollisuuksia. Hjelmin alle 200-sivuinen teos jättää tilaa uusille, asiaa laajentaville avauksille. Esimerkiksi avoimesta julkaisemisesta (Open Access, OA) olisin lukenut mielelläni enemmän, koska Suomessa ajankohtaiset väittämät OA-lehtien vähäisestä merkityksestä jäävät perustelematta. Nopeasti yleistyvä artikkelikohtainen nettijulkaiseminen ABP (Article-Based Publishing) olisi ollut myös hyvä selvittää, koska se on muuttanut julkaisuprosessin luonnetta, nopeutta ja kustantajien suhtautumista painettuihin tuotteisiin. Suomalaiset tutkijat tarvitsisivat tietoa ja kokemusta myös tiedelehden teemanumeroon kirjoittamisesta ja sellaisen toimittamisesta. Kansainvälisen tiedejulkaisemisen etiikastakin olisi paljon opittavaa. Joka tapauksessa on mielestäni oikein hyvä asia, että tämä kirja on olemassa. Jatko-opiskelijat saavat siitä arvokkaita perustietoja, ja kokeneemmat tutkija-kirjoittajat voivat arvioida omia käytäntöjään ja näkemyksiään. Joku voi vierastaa lukijaa sinuttelevaa ja innostavaa tyyliä, joka kuitenkin sopii kirjoittajan omista kokemuksista ammentavaan, henkilökohtaiseen teokseen. Hämmentävää on, että julkaisemisesta ja kustantamisesta puhutaan paikoitellen synonyymisesti. Myös kirjoittaja ja kirjailija ovat menneet sekaisin ja läpi arvostetun tiedekustantajan seulasta. PAULIINA RAENTO Kirjoittaja on toimittanut tiedelehtiä suomeksi ja englanniksi parinkymmenen vuoden ajan. Tieteen mittaamisen menetelmät kannattaa tuntea Maria Forsman: Julkaisut ja tieteen mittaaminen. Bibliometriikan käännekohtia. Enostone YT-neuvotteluiden ohella isoimmat yliopistoja koskevat otsikot taitavat kerätä yliopistojen ranking-listoja koskevat uutiset. Helsingin yliopisto rankattiin jälleen sadan parhaan joukkoon, otsikoi YLE viime syyskuussa. Uutinen kertoi kyseessä olevan arvostetun vertailun, jonka kärkipaikoilla ovat anglosaksiset yliopistot. Tieteen arviointi ei ole kuitenkaan pelkästään kiinnostavaa, vaan se myös ohjaa merkittävästi resurssien jakoa. Pitkän uran kirjastoalalla ja tutkijana tehneen Maria Forsmanin teos antaa tiiviisti perustietoa tieteen mittaamisesta bibliometriikan keinoin sekä avaa mittausmenetelmien mahdollisuuksia ja haasteita. Forsman määrittelee bibliometriikan eräänlaiseksi sateenvarjokäsitteeksi, joka kokoaa alleen erilaista julkaisuihin liittyvää tutkimusta ja menetelmiä. Bibliometriikan voi tiivistää julkaisujen tilastolliseksi analyysiksi, julkaisujen mittaamiseksi luvulla bibliometriikka on altmetriikan myötä laajentunut myös tiedon jakamisen tutkimiseen. Lisäksi Forsman kertoo, miten bibliometriikkaa on käytetty hyväksi ja kuinka sitä on kritisoitu. Kirjoittajan oma historia on sympaattisella tavalla mukana teoksessa. Forsman pystyy kertomaan omasta ja suomalaisen yliopistolaitoksen suhteesta bibliometriikkaan tiiviisti ja kiinnostavasti. Kirjan esimerkit pohjautuvat tekijän tutkimuksiin ja analyyseihin, joita hän on tehnyt muun muassa Helsingin yliopiston tutkimuksen arvioinnissa. Tästä seuraava Helsinki-keskeisyys ei muodostu ongelmaksi, koska useimmat esimerkit kelpaavat sovellettavaksi muissakin yliopistoissa. Forsman pystyy avaamaan hyvin julkaisukulttuurin ja tieteellisten kirjastojen roolin muutosta luvulla elektroninen aineisto on noussut korvaamaan painettua aineistoa jonka voi havaita ihan paljaalla silmällä monessa tieteellisessä kirjastossa. Muutoksen myötä suurten kansainvälisten tiedekustantajien merkitys on entisestään kasvanut sekä tieteellisessä julkaisemisessa että viittaus- ja viitetietokantojen tuotannossa. Kirjaston käyttäjä sen sijaan ei huomaa, että myös kirjastojen yh- 62 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

65 teistyön merkitys kasvaa. Jo nyt elektronisen aineiston hankinnassa käytetään muun muassa FinElib-konsortiota, jolla on voimavaroja neuvotella kansainvälisten kustantajien kanssa. Kirjastot ovat myös mukana kansainvälisessä Open Access -liikkeessä, joka on kehittynyt vuosituhannen alkupuolelta lähtien ja edistää vapaata pääsyä tieteelliseen tietoon. Roolin muuttumista kuvaa esimerkiksi se, että Jyväskylän yliopistossa kirjasto ja museo yhdistyvät vuoden 2017 alussa Avoimen tiedon keskukseksi. Viittausanalyysi ehkä tunnetuin bibliometrinen menetelmä Bibliometrisistä menetelmistä ehkä tunnetuin ja käytetyin on viittausanalyysi. Sitä on käytetty, kun on haluttu selvittää, mitkä teokset tai tutkijat ovat saaneet huomiota. Usein kiinnostuksen kohteena on, mitkä julkaisut saavat paljon tai nopeasti viittauksia ja mitkä herättävät kiinnostusta toisissa tutkijoissa. Analyyseja on tehty jo 1920-luvulta lähtien, mutta vahvan pohjan ne ovat saaneet kansainvälisten viittaustietokantojen synnyttyä 1960-luvulta lähtien. Viittausanalyysi on mahdollistanut menestyneiden tutkijoiden ja merkittävien julkaisujen listoja, joilla on runsaasti media-arvoa. Analyysin tuloksia on jo 1970-luvulla käytetty apuna myös tutkijoiden rekrytoinnissa. Forsman korostaa, että nykyään viittausanalyysien teko on helppoa, nopeaa ja halpaa. Jos arvioinnissa kuitenkin jäädään vain viittausanalyyseihin ja julkaisujen määriin, jäädään paljosta paitsi. Hienosyisempi tutkimus vaatiikin enemmän tieteenalan ja bibliometriikan tuntemusta. Kun metriikan käyttö on tullut houkuttelevaksi tiedepolitiikassa, on vähemmälle saattanut jäädä pohdinta, mistä aineistosta luvut muodostuvat. Tutkimusdatan tunteminen olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää erityisesti silloin, kun tuloksia käytetään päätöksenteon pohjana. Tietokantojen rajoitusten vuoksi esimerkiksi humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla täytyy Forsmanin mukaan käyttää muita menetelmiä kuin viittausanalyysia. Forsmanin teoksesta on hyvä aloittaa, kun alkaa perehtyä näihin menetelmiin. Arviointikriteerit ja menetelmät kannattaa tuntea Forsmanin teosta ja bibliometriikkaan tutustumista yleisemmin voi suositella erityisesti nuorille tutkijoille. Se antaa perustietoa siitä, miten omaa toimintaa mitataan ja arvotetaan. Vaikka voikin olla masentavaa huomata, että oma yksilöllinen tutkijanura voidaan tiivistää numeroiksi ja osaksi oppiaineen, laitoksen, tiedekunnan tai yliopiston tulosta, niin se myös auttaa tutkijaa vaikuttamaan asioihin. Mittaustapojen tunteminen antaa välineitä vaatia asianmukaista arviointia ja estää bibliometristen tutkimusten väärinkäyttöä. Esimerkiksi julkaisujen merkittävyyttä arvottavia Julkaisufoorumiluokituksia on eräissä yliopistoissa käytetty yksittäisten tiedekuntien, laitosten tai tutkijoiden arvottamiseen, joihin niitä ei ole tarkoitettu. Forsman tuo esiin tieteen mittauksen historian ja nykyiset trendit luvulla tutkimuksen arviointi on liittynyt tutkimuksen tuloksellisuuteen, näkyvyyteen ja tutkimusrahoituksen tehokkaaseen käyttöön. Forsmanin päätelmään, että arviointi on tullut jäädäkseen, voi yhtyä. Siksi arvioinnin periaatteiden ja menetelmien tunteminen on tärkeää. Vaikka yksittäisen tutkijan vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, kriteerien tunteminen antaa mahdollisuuden edes tietää, miten itseä arvioidaan. Lisäksi tutkija voi tarvittaessa kritisoida arviointia silloin, kun sitä tehdään heikosti. Tärkeää on myös tunnistaa, millaisia kannusteita tieteen mittaaminen luo. On myös esitetty, että bibliometriikan käyttö saattaa luoda tutkijoille vääränlaisia kannusteita, jotka voivat johtaa huonoon tapaan tehdä tiedettä. Forsmanin teos on ajankohtainen ja tärkeä kirja kaikille tutkijoille. Erityisen ilahduttavaa on sen tiiviys ja selkeä rakenne. Tutkijoilla on yleensä vähän aikaa lukea mitään, mikä ei olisi välttämätöntä. Kirjan selkeä rakenne antaa mahdollisuuden etsiä teoksesta omalta kannalta tärkeimpiä kohtia ja hakea lähteitä. Teoksen lopussa on kronologia bibliometriikan virstanpylväistä ja sanasto keskeisistä käsitteistä sekä kirjallisuusluettelo. Ainoastaan asiasanastoa voisi vielä kaivata, mutta yksityiskohtainen ja looginen sisällysluettelo riittää kyllä pääosin siihenkin tarkoitukseen. JUHA JÄRVELÄ Kirjoittaja on jyväskyläläinen filosofian tohtori. Lahjakkaan naisen tarina James Essinger: Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino Ada Lovelace kuuluu naisiin, joilla olisi todennäköisesti ollut potentiaalia nousta tieteen kärkinimiin, mutta jotka sukupuolensa vuoksi jäivät syrjään. Viime vuosina on ryhdytty aktiivisesti nostamaan esille henkilöitä, joita eri syistä on aikaisemmin sivuutettu tai ohitettu maininnalla. Essinger kirjoittaa kohteestaan arvostavasti. On kuitenkin hiukan outoa, että kun kirjoittaja haluaa nostaa esille unohdetun ja sukupuolensa vuoksi tieteen kaanonista syrjään jääneen naisen, hän ottaa heti kirjan otsikossa esil- KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

66 le sukulaisuussuhteen kuuluisaan runoilijaan, ikään kuin Ada Lovelace itsessään ei sittenkään olisi tarpeeksi kiinnostava. Huolimatta siitä, että Ada oli lordi Byronin ainoa laillinen tytär, hän ei asunut isänsä luona kuin muutaman viikon ikäiseksi eikä tavannut isäänsä enää myöhemmin. Essinger käyttää lähteinä erityisesti kirjeitä, mutta myös lehtiartikkeleita sekä aikaisempaa tutkimus- ja kaunokirjallisuutta. Ada Lovelacen lähettämiä kirjeitä on tallessa paljon ja ne on arkistoitu. Mukana on paljon Lovelacen ja Babbagen välistä kirjeenvaihtoa, myös Adan kirjeitä äidilleen ja tuttavilleen. Lähteet on lueteltu kirjan lopussa, jossa on myös henkilöhakemisto. Ada Lovelacen lyhyt elämä Ada Byron syntyi joulukuussa Hänen isänsä, lordi Byronin, huomiota herättänyt teos Childe Harold s Pilgrimage oli ilmestynyt vuonna 1812 ja lordi oli kuuluisa sekä runoilijana että skandaalinkäryisistä elämäntavoistaan. Mies oli suurissa veloissa mennessään naimisiin varakkaan Annabella (Anna Isabella) Milbanken kanssa tammikuussa Joulukuussa syntyi tytär, Ada, mutta jo tammikuussa Annabella jätti miehensä ja otti tyttärensä mukaansa. Byron kyseli joskus kirjeissään tietoja Adasta sekä Annabellalta että sisarpuoleltaan Augustalta, mutta hän ei tavannut tytärtään enää koskaan. Byron muutti velkojensa vuoksi ulkomaille eikä voinut velkojien pelossa palata Englantiin. Lady Byron puolestaan ei vienyt tytärtään maan rajojen ulkopuolelle ennen Byronin kuolemaa (1824), koska hän pelkäsi miehen voivan kaapata tytön. Adan äiti Annabella Milbanke oli vanhempiensa ainoa lapsi ja Essingerin mukaan vanhemmat rohkaisivat älykästä tytärtään arvostamaan itseään ja mielipiteitään. Annabella sai yksityisopetusta, vaikka tuohon aikaan tyttöjen kouluttamista pidettiin yleisesti tarpeettomana. Äitinä Annabella halusi kasvattaa tyttärestään rationaalisen olennon ja tukahduttaa mahdollisesti runoilija-isän puolelta periytyvän villin mielikuvituksen. Adalla oli nelivuotiaasta saakka kotiopettajia, välillä äiti opetti häntä itse. Kun Annabella sai vuonna 1825 haltuunsa suuren perinnön, hänellä oli varaa kouluttaa tytärtään niin kuin halusi. Hän palkkasi kalliin yksityisopettajan opettamaan Adalle matematiikkaa. 17-vuotias Ada Byron esiteltiin hovissa vuonna 1833 ja kuukautta myöhemmin hän tapasi ensimmäisen kerran matemaatikko Charles Babbagen, joka oli tällöin 42-vuotias leskimies. Essinger kertoo, että kirjeitten perusteella on joskus arveltu, että suhde olisi jossain vaiheessa ollut romanttinen. Joka tapauksessa 19-vuotias Ada meni naimisiin vuonna 1835 kaikin puolin sopivan miehen kanssa. Kolmekymmenvuotias William, joka silloin oli lordi King, myöhemmin lordi Lovelace, oli hyvää ja vaikutusvaltaista sukua ja varakas. Ada synnytti perheeseen kolme lasta (Byron 1836, Annabella 1837 ja Ralph 1839). Ada Lovelace kuoli kohtusyöpään marraskuussa Oman toiveensa mukaisesti hänet haudattiin isänsä viereen Byronin suvun hautakammioon. Maailman ensimmäinen tietokoneohjelma Charles Babbage ( ) oli lahjakas ja tiedonhaluinen, hän oli saanut hyvän koulutuksen ja oli kiinnostunut erityisesti matematiikasta. Essinger kuvaa Charles Babbagen mieheksi, joka paneutui perusteellisesti ja innolla asioihin, jotka häntä kiinnostivat, mutta kiinnostuksen hiipuessa hän siirtyi seuraavaan projektiinsa. Babbage oli perinyt isältään huomattavan omaisuuden, jonka turvin hän oli pystynyt harrastelemaan eri asioita ilman taloudellisia paineita. Matemaattisia tehtäviä suorittavan koneen suunnitteluun hän kuitenkin tarttui tarmokkaasti ja toimi tämän työn parissa kymmeniä vuosia. Charles Babbage ja hänen pääinsinöörinsä Joseph Clement olivat saaneet joulukuussa 1832 rakennetuksi mallikappaleen Babbagen suunnittelemasta differenssikoneesta. Mallikappale pystyi monenlaisiin laskutoimituksiin, se laski muun muassa neliöjuuria, mutta se oli vain osa varsinaista differenssikonetta, joka pystyisi paljon enempään. Babbage esitteli keksintöään mielellään myös seurapiirituttavilleen, joten myös lady Byron ja hänen tyttärensä kutsuttiin katsomaan laitetta. Jo aikaisemmin oli kehitelty koneita, joilla pystyttiin suorittamaan aritmeettisia laskutoimituksia, mutta niitä käytettiin manuaalisesti, kun taas differenssikone toimi mekaanisesti, mikä vähensi inhimillisen virheen todennäköisyyttä. Kone piti kuitenkin aina nollata laskutoimitusten välillä. Ratkaisuna ongelmaan Babbagen suunnitelmissa oli vielä suurempi hanke, analyyttinen kone, jonka yhdessä osassa tehty laskelma voitaisiin siirtää mekaanisesti muihin osiin. Koko toimintaa ohjaisi Jacquardin kutomakoneeseen pohjautuva reikäkorttijärjestelmä. Ada Lovelace oli hyvin kiinnostunut tästä hankkeesta ja keskusteli siitä paljon Babbagen kanssa. Vuonna 1842 ilmestyi Luigi Menabrean ranskankielinen artikkeli, joka käsitteli Babbagen analyyttista konetta. Babbage toivoi artikkelin auttavan koneen rakentamiseen tarvittavan rahoituksen saamisessa. Ada Lovelace käänsi artikkelin englanniksi ja lisäsi käännöksen loppuun oman tekstinsä otsikolla Notes by the Translator, mutta todellisuudessa hänen huomautuksensa muodostivat kaksi kertaa alkuperäisen tekstin pituisen uuden artikkelin. Tässä artikkelissa hän esitti ajatuksen, että analyyttinen kone pystyy käsittelemään paljon muutakin tietoa kuin laskutehtäviä. Itse asiassa melkein mitä tahansa voitaisiin muuntaa symboleiksi, 64 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

67 joita kone pystyisi käsittelemään. Hän kuitenkin totesi myös, että kone pystyy tekemään vain sen, minkä ihminen asettaa sen tehtäväksi. Lisäksi Ada Lovelace kuvaili niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti Bernoullin lukuihin liittyvää toimintakaaviota, että tekstiä voi pitää maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana. Essinger käsittelee Charles Babbagen ja Ada Lovelacen yhteistyötä säilyneiden dokumenttien pohjalta ja toteaa, että Lovelace todennäköisesti ymmärsi koneen käyttömahdollisuudet paljon laajemmin kuin Babbage, jolle sekä differenssikone että analyyttinen kone olivat nimenomaan laskukoneita. Babbage kuitenkin näki Lovelacen vain keskustelukumppanina ja suunnitelmiensa tulkitsijana eikä antanut tälle tämän toivomaa roolia työnsä tukijana ja esittelijänä. Jos Ada Lovelacen suunnitelmat analyyttisen koneen suhteen olisivat toteutuneet, tietokoneiden aika olisi todennäköisesti alkanut paljon aikaisemmin. Perusteellisesti, muttei tyhjentävästi Adan algoritmi valottaa kiinnostavalla tavalla sekä Ada Lovelacen että ylipäänsä englantilaisen ylhäisön elämää 1800-luvulla. Adan elämään vaikuttivat sekä isän kuuluisuus että voimakastahtoinen äiti. Sukutaustan lisäksi myös varallisuudella tai sen puutteella oli merkittävä osa ylhäisönkin elämässä. Essinger on nähnyt vaivaa menneisyyden rahasummien muuntamisessa nykyrahaksi kuvaillessaan varakkaiden perheiden ja yksilöiden varallisuutta ja velkojen määrää. Essinger saa paljon irti lähes kahdensadan vuoden takaisista elämänvaiheista. Hän kertoo esimerkiksi, että teini-ikäisenä Ada Byron suunnitteli höyrykoneen voimalla toimivaa lentolaitetta, jonka siipiin hän etsi mallia lintujen siivistä. Lordi Byronin elämää Essinger käsittelee perusteellisesti lapsuutta ja sukujuuria myöten. Muutenkin Essinger taustoittaa varsin perusteellisesti monia Ada Lovelacen elämään liittyviä henkilöitä, vaikka jotkut jäävät pelkän maininnan tasolle. Suorastaan nimettömäksi jää esimerkiksi eräs nuori mies, John Hamblen poika, jonka kanssa nuorella Adalla oli rakkaussuhde ja jonka luokse Ada karkasi äidin saatua asiasta vihiä. Tekstissä on myös joitakin epätäsmällisyyksiä, Essinger kertoo esimerkiksi, että Ada esiteltiin keväällä 1835 tulevalle puolisolleen ja seuraavalla sivulla kerrotaan, että he avioituivat , siis ennen kuin he tutustuivat. Itseäni olisi kiinnostanut myös esimerkiksi Adan lasten koulutus saiko myös hänen tyttärensä opetusta matematiikassa? Vain vanhin poika mainitaan äidin kirjeiden kautta muutaman kerran. Kirja on Tapani Kilpeläisen ammattitaitoisesti suomentama. Kirjan lopun huomautuksissa on myös Kilpeläisen selventäviä huomautuksia ja lisätietoja suomenkielisille lukijoille. MERJA LEPPÄLAHTI Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija. Karhun kanssa metsässä ja mielen syövereissä Kimmo Ohtonen: Karhu voimaeläin. Docendo Karhu voimaeläin on luontotoimittaja ja -kuvaaja Kimmo Ohtosen komeiden valokuvien ympärille laatima kertomus karhun elämästä ja samalla myös hyvin henkilökohtainen kirja Ohtosen omista elämänvaiheista. Ajallisesti kirjassa liikutaan vuosien 1990 ja 2015 välillä eli kirjoittajan lapsuuden ja aikuisuuden tapahtumissa. Kirja oli vuoden 2016 lopulla ehdolla sekä Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi että myös WWF Suomen Vuoden luontokirjaksi. Ohtosen karhukertomus alkaa kuin jännittävä seikkailukirja. Yhdeksänvuotias poika pakenee yöllä kesämökiltä metsään, hän juoksee paljain jaloin ja etsii suojaista paikkaa, minne hän voisi piiloutua yöksi turvaan. Poika yrittää liikkua kuin metsän eläin, hiljaa ja huomaamattomasti, ja jää lopulta piiloon kuusen oksien suojaan. Tällä öisellä retkellään poika kohtaa suuren uroskarhun, jolle hän antaa komean nimen John Goodman ilmeisesti suurikokoisen amerikkalaisen näyttelijän mukaan. Karhusta tulee pojan voimaeläin. Pakomatka jatkuu vielä toisenkin yön, ja kun hän lopulta palaa viluisena ja nälkäisenä perheensä luokse, hän on päättänyt olla kertomatta kokemuksestaan kenellekään. Asia jää vain hänen sekä John Goodmanin ja metsän väliseksi salaisuudeksi. Ristiriitaisia ajatuksia Karhu voimaeläin ei ole vain kirja karhuista ja niiden elämästä, sillä Ohtonen punoo karhukuviensa ympärille kirjoittamaansa kertomukseen myös oman elämänsä kipeimmät muistot. Lukija voi yllättyä tekstistä, joka välillä kertaa kirjoittajan lapsuuden ja nuoruuden perheasioita, mutta jatkuu karhukertomuksena, jossa kaikilla karhuilla on nimet, kuten Brutus, Pontus, Taika, Tuuli ja Valle tai John Goodman. Karhujen elämästä Ohtonen kertoo osittain fiktiivisenä kertomuksena ja palaa välillä asiapitoisempaan tekstiin. Tietokirjallisuuden Finlandian esiraati nosti valintansa perusteluissa esille myös tekstin fiktiivisyyden sen KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

68 mukaan kansalliseläin karhu nousee kauniissa ja surumielisessä kirjassa pelastajan rooliin. Sekä kirjoittajan omat että myös karhujen oletetut tuntemukset nousevat tekstissä merkityksellisinä pintaan, vaikka karhujen ajattelusta ei juuri mitään varmaa tietoa voi ollakaan. Karhun aistit ovat hyvin paljon herkemmät kuin ihmisellä, ja siksi karhu myös hahmottaa ympäristönsä aivan erilaisena kuin ihminen. Karhun aivoituksia on hyvin vaikea arvioida tarkasti, eihän sitä ole toistaiseksi mahdollista edes tutkia muilla keinolla kuin seuraamalla karhun käyttäytymistä. Ohtonen kirjoittaa kuin luontodokumentin käsikirjoitusta, välillä hyvin lyhyin lausein, mutta sujuvasti etenevää ja tarkasti kuvailevaa tekstiä, jota on helppo lukea. Vaikka Karhu - voimaeläin ei olekaan aivan tavallinen tietokirja, siinä on myös karhun biologiaan liittyviä asioita, joiden tiedot on tarkistanut suurpetotutkija Ilpo Kojola. Lukijana joudun miettimään, onko henkilökohtaisista asioista avautuminen karhujen elämästä kertovassa kirjassa oleellista tai edes viisasta? Kirja on pitkäkestoinen teos, jonka voi ottaa esille vielä vuosikymmenienkin jälkeen uudelleen luettavaksi. Luonnosta Ohtonen kirjoittaa välillä hyvin ihanteellisesti luonto on armottomuudessaan reilu, luonnossa ei ole mielivaltaisuutta vaan kaikki perustuu välttämättömyyden pakkoon. Voihan niin tietenkin ajatella, vaikka luonnon arvottaminen tällaisella asteikolla ei olekaan tarpeellista. Miten tasapuolinen luonto sitten todellisuudessa on? Metsän eläimiä ja ihmistä luonto kohtelee yhdenvertaisesti, mutta ihminen on vain huonommin luontoon sopeutunut. Täysin luonnon armoilla elävä ihminen voi altistua aivan sattumalta monenlaisille vakaville vaivoille, saada esimerkiksi puutiaisaivokuumeen, borrelioosin tai vaikkapa ekinokokkoosin, sillä niiden aiheuttajat elävät hyvässä sovussa muun luonnon kanssa myös meidän pohjoisissa metsissämme. Luontoon pakeneminen ei ole hyvä ratkaisu missään ongelmassa, vaan jokaisen ihmisen pitäisi oppia tulemaan hyvin toimeen omien lajikumppaneidensa kanssa. Kaunis luontokuvakirja Tätä teosta voi katsella myös luontokuvakirjana. Komeat luontokuvat ovat oikeastaan tekstiäkin merkittävämmässä osassa, sillä useimmat lukijat kiinnostunevat kirjasta jo kuvia selatessaan. Myös aukeamien taitto on suunniteltu hienosti valokuvien ehdoilla. Graafinen suunnittelija Elina Reineck on luonut teokselle hyvin edustavan visuaalisen ilmeen. Karhu on suurikokoinen metsän eläin, joten tarvittaessa suuret karhukuvat ovat saaneet tilaa jopa kokonaisen aukeaman verran. Eri vuodenaikoina kuvatuissa valokuvissa ei ole kuvatekstejä, mutta niiden eloisuus ja sisällön runsaus on hyvin havaittavissa. Hienot kuvat kertovat omaa tarinaansa pohjoisen erämaan suurpedoista ja monista muistakin eläimistä. Kuvia katselemalla saa hyvän käsityksen myös pohjoisen havumetsän luonnosta, joka on karhun luontaista elinympäristöä. Kimmo Ohtosen luontokuvia voi vain kehua. Niitä voi katsella yhä uudelleen ja löytää aina lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kertomusten tapahtumapaikat ja myös karhukuvien kuvauspaikat jäävät lukijalle vain arvailujen varaan, sillä kirjoittaja ei anna lapsuutensa kesien maisemille mitään tarkkaa sijaintia. Hän viittaa usein itärajan petopitäjiin ja mainitsee vaivihkaa myös Kainuun korvista, ja siellä myös luontokuvat on ilmeisesti kuvattu. Petoviha elää vielä Karhujen ja omien elämänvaiheidensa lisäksi Ohtonen kertoo myös metsän muiden petojen elämästä, jolloin joidenkin syrjäseutujen ihmisten vanha petoviha nousee tärkeäksi asiaksi. Liian usein oikeus on otettu omiin käsiin ja metsissä liikkuva karhu tai susi on joutunut tappajan saaliiksi. Suurilla saloilla petoja on voitu jahdata lumikelkoilla vaikka keskellä päivää, sillä minkäänlainen valvonta ei ole taannut lakien noudattamista harvaan asutuilla seuduilla. Laki alkoi suojata Suomessa karhujen elämää vasta 1960-luvulla, ja nykyisin karhu on aina rauhoitettu, kuten ovat muutkin suurpedot susi, ahma ja ilves. Karhuja metsästetään silti joka vuosi, sillä poronhoitoalueella kaadetaan vuosittain useita kymmeniä tai jopa pari sataa karhua maa- ja metsätalousministeriön määräämien kiintiöiden mukaan. Myös muualla Suomessa voidaan ampua karhuja erityisistä syistä Suomen riistakeskuksen myöntämillä poikkeusluvilla. Metsästäminen on muutenkin tarkasti lailla ja asetuksilla säädeltyä. Sen pitää tapahtua aina voimassa olevien lakien mukaan, mikä on myös vastuullisten metsästäjien ja eränkävijöiden suuren enemmistön toive. Todellisuudessa vain yksittäiset petovihaajat sooloilevat, eikä salametsästyksellä ole mitään yleistä tukea paikallisten asukkaiden keskuudessa edes petoalueilla. Karhuja ja muita suurpetoja salametsästävä on aina rikollinen. Rauhoitettujen suurpetojen salakaadot pitää tuoda julkisuuteen, sillä petoviha ja salametsästys ovat todellisuutta Suomessa vielä nykyaikanakin. Tämä on myös Ohtosen karhukirjan tärkeimpiä sanomia. MATTIAS TOLVANEN Kirjoittaja on tietokirjailija ja biologi. 66 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

69 Kurkistus tiedejournalismin kulisseihin Ulla Järvi ja Tuukka Tammi (toim.): Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia. Vastapaino Tuore Tiedebarometri (2016) kertoo, että tiede kiinnostaa suomalaisia. Vastaajista kaksi kolmesta (68 %) kertoo seuraavansa mielenkiinnolla tiedettä ja teknologiaa koskevia uutisia. Tiede nauttii luottamusta ja yltää luotettavampien instituutioiden kärkikolmikkoon heti poliisin ja puolustusvoimien jälkeen. Tiedeuutisten tuottajien näkökulmasta tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Tämä käy ilmi Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia -teoksesta, joka kokoaa yhteen kokeneiden suomalaisten tiedetoimittajien näkemykset tiedejournalismin nykytilasta. Teos tarttuu tiedejournalismin ongelmiin kriittisellä otteella ja käy läpi systemaattisesti tiedeuutisoinnin kipupisteet. Se kehottaa lukijoita vaatimaan tiedeuutisilta laatua ja antaa välineitä tiedeuutisten arviointiin. Tieteen vahtikoira Tiedejournalismin tutkimuksessa on puhuttu viimeisten kymmenen vuoden ajan kriisistä, joka johtuu siitä, että tiedetoimituksia supistettu. Uutismaailman nopeassa sykkeessä ja tulospaineiden alla perusteelliseen tieteestä uutisoimiseen jää vähemmän resursseja. Jukka Ruukin mukaan tiedeuutiset eivät ole merkittävästi vähentyneet, mutta niitä kirjoittavat tieteeseen erikoistuneiden toimittajien rinnalla enenevissä määrin yleistoimittajat. Jos toimittajalla ei ole riittävää taustaymmärrystä aiheesta, vaarana on, että tieteen tutkimustuloksista tehdään ylitulkintoja tai että asian varsinainen ydin ei välity lukijalle. Toimittajan työtä ei Esa Väliverrosen mielestä helpota se, että tieteen tuloksista viestiminen alkaa muistuttaa markkinointiviestintää. Yliopistot ja tutkimuslaitokset panostavat toiminnassaan markkinointiin ja suhdetoimintaan. Tämä lisää parhaimmillaan yleistä kiinnostusta tieteeseen, mutta johtaa pahimmillaan tutkimustulosten paisutteluun jo tiedotteissa. Kirjassa pohditaan, tulisiko tiedetoimittajan toimia vallan vahtikoirana tiedeyhteisön ja yhteiskunnan välillä. Tarkka tiedetoimittaja käyttää aikaa tutkimustulosten todistusaineiston arviointiin, eikä esitä tutkimustuloksia absoluuttisina totuuksina. Tieteen tulokset ovat totta kunnes toisin todistetaan, ja siksi myös epävarmuus ja summittaisuus kaipaavat palstatilaa, summaa Jarmo Korteniemi osuvasti. Lukijoiden kykyä vastaanottaa tietoa ei pidä väheksyä. Parhaimmillaan tiedejournalismi tarjoaa vaihtoehtoisia ja joskus myös keskenään ristiriitaisia näkemyksiä maailman monimutkaisiin ilmiöihin. Välineitä tiedeuutisten laadunvalvontaan Uutisten tulvassa tiedeuutisten on herätettävä huomiota, siksi klikkiotsikot ja viihteellinen tarinankerronta alkavat olla myös tiedeuutisoinnin tunnuspiirteitä. Teoksessa on apuvälineitä, joilla lukija voi itse arvioida tiedeuutisten luotettavuutta. Reijo Laatikainen esittelee artikkelissaan hierarkiakolmion, jonka avulla tutkimustiedon laatua ja luotettavuutta voi arvioida ravitsemustutkimuksessa. Hierarkiakolmion ylimpänä ovat yksittäisiä tutkimuksia yhdistävät meta-analyysit ja alimpana koeputki- ja koe-eläintutkimukset. Lukijan on hyvä pitää mielessä tämä kolmio myös muiden tieteenalojen tuloksia arvioidessa. Vaikkapa silloin, kun mediassa uutisoidaan lyhyen paaston kielteisistä vaikutuksista miesten hedelmällisyyteen rotilla tehdyn tutkimuksen perusteella. Toimittajat ja tutkijat samalle puolelle Kirja piirtää karun kuvan siitä pyörityksestä, mihin tutkija pahimmillaan joutuu ryhtyessään yhteistyöhön median kanssa. Reetta Kettusen artikkeli kertoo Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kyselystä, jossa selvitettiin tutkijoiden saamaa häiritsevää yleisöpalautetta. Kyselystä käy ilmi, että tutkijoiden viestintää rajoittavat asiaton, uhkaava ja häiritsevä palaute, johon sosiaalinen media tarjoaa entistä paremmat mahdollisuudet. Tiina Raevaaran artikkelissa kuvataan hyvin false balance -ilmiötä. Mediassa tutkijoiden rinnalle asetetaan tasa-arvoisina arjen asiantuntijat, jotka vetoavat kokemukseen, siinä missä tutkijat vetoavat tilastoihin ja tutkimukseen. Toisinaan nämä arjen asiantuntijat, esimerkiksi rokotekriitikot, ovat aktiivisia tiedon hakijoita, jotka lainaavat käsitteitä lääketieteestä ja viittaavat tutkimuksiin. He eivät sinänsä ole tieteen vastustajia vaan arvostelevat tiedettä puolueellisuudesta. Teoksessa kuvatut vihaposti, tutkijoiden asiantuntijuuden kyseenalaistaminen ja tiedejournalismin sisäiset ongelmat eivät suoranaisesti kannusta tutkijoita jakamaan tietojaan mediassa. Kuten eräs toimittaja minulle kerran totesi, tutkija ja toimittaja ovat kuitenkin samalla puolella: molempien tavoitteena on tehdä hyvä juttu. Parhaimmillaan tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö tuottaa hienoja tiedeuutisia, jotka avartavat lukijoiden maailmankuvaa. Kriittisen näkökulman vastapainoksi olisin toivonut teoksen kirjoittaneilta kokeneilta toimittajilta puheenvuoroja, joissa rohkaistaan tutkijoita viestimään mediassa. Olen varma, että kirjoittajat olisivat osanneet antaa hyviä vinkkejä siihen, miten tutkijat ja toimittajat voivat sujuvalla yhteistyöllä välttää teoksessa kuvatut tiedejournalismin sudenkuopat. IINA KOSKINEN Kirjoittaja on tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttamisen asiantuntija ajatushautomo Demos Helsingissä. KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

70 Romaani ja monitieteisen tutkimuksen mieli Matti Hyvärinen, Eriikka Oinonen ja Tiina Saari (toim.): Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Vastapaino Aino-Maija Lahtinen: Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana. Helsingin psykoterapiayhdistys Kaunokirjallisuus taipuu sellaisiin ihmismielen esittämisen tapoihin, joihin muut puhetavat eivät helposti yllä. Kaikessa rikkaudessaan fiktio tekee sellaisia asioita, joissa tieteen diskurssit ovat huonompia, yksinkertaistavia ja rajoittavia. Nämä ovat keskeisiä huomioita, joista molemmat tässä arvioitavat teokset motivoituvat. Hajoava perhe (HP) -teoksessa esitetään yksitoista näkökulmaa Ian McEwanin (2007) Rannalla -teokseen ja takakansitekstissä tiivistetään, että kirja on tarkoitettu oppaaksi kaunokirjallisuuden käyttämiseen eri tieteenalojen tutkimuksessa. Kirjan artikkeleissa luetaan ja teoretisoidaan teosta yhteiskuntatieteiden, historiantutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista. Juuri tämä monitieteisyys ja paikoin tahallisen villi luenta tekevät Hajoavasta perheestä erityisen inspiroivan lukukokemuksen. Aino-Maija Lahtisen Mieli ja romaani (M&R) tutkii romaanikirjallisuuden antia ihmismielen kuvaamisessa ja mielen ymmärtämisessä. Teos keskittyy Paul Austerin tuotantoon ja lähemmin hänen kolmeen teokseensa mielen näkökulmasta. Mieli on aidosti monitieteinen kysymys, ja sen teos mukavasti osoittaa. Lahtisen lähestymistavassa kirjallisuudentutkimus, psykoanalyysi ja filosofia leikkaavat. Mieli on nimenomaan se keskeinen idea, joka saa lukemaan näitä teoksia yhdessä. Matti Hyvärinen (HP, 263) nostaa esille, kuinka kirjallisuudentutkijat ja filosofit puhuvat laajasti ja kiinnostavasti ihmisen mielestä, sen esittämisestä ja ymmärtämisestä, kun sen sijaan sosiaalitieteilijöille mielen käsite näyttäisi olevan lähes tabu. Näin siitä huolimatta, että kirjallinen fiktio on jo vuosisatojen ajan toiminut ihmisen mielen toiminnan ja sen sisältöjen kuvaajana. Hyvärinen korostaa, että myös sosiaalitieteilijöiden olisi hyödyllistä ajatella, että fiktio seurauksineen on todellista, sillä juuri fiktiosta me ihmiset saamme kuvia, sanoitusta ja pitkälle vietyjä esimerkkejä toisen ihmisen mielen toiminnasta. (HP, 263.) Romaanin mielet Mielen kuvaamisen, tutkimisen ja ymmärtämisen kannalta (hyvä) fiktio on esitysmuodoltaan ainutlaatuinen. Kirjallisuuden ja tieteellisen tutkimuksen päämäärät ovat erilaisia, mutta mielen ymmärtämisen kannalta niitä voidaan pitää toisiaan tukevina. Voidaan jopa ajatella, että taide ja tiede ovat yhtä vakavasti otettavia tutkimisen ja tietämisen tapoja (Goodman 1978; M&R, 48). Molemmissa teoksissa osoitetaan, miten mielen tutkimisessa kirjallisuus saattaa olla monipuolisempaa kuin tiede, sillä symbolinen esittämisen muoto kuljettaa erilaisia tietämisen tapoja. Kuvitteelliset mielet voivat olla tutkimuksen resurssi, sillä kuvitteellisten ja todellisten mielien välillä on usein sellaista samuutta, että vuoropuhelu käy mahdolliseksi. Romaanilla on episteemistä, tietämistä lisäävää voimaa, joka auttaa mielen ilmiöiden ymmärtämistä. Kun ihmisten älyllinen ja emotionaalinen horisontti laajenee, voi oppia uusia asioita. Lahtinen tosin muistuttaa, että kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole opettaa eivätkä kirjailijat ole opettajia, mutta silti romaanista voi oppia (M&R, 33). Kummatkin teokset painottavat, että kaunokirjallisuutta olisi syytä käyttää nykyistä enemmän opetuksessa. Hajoavassa perheessä kiinnostus kaunokirjallisuuteen on korostuneen metodologista, kun taas Mieli ja romaani -teos inspiroituu psykoanalyyttisesta ajattelusta ja erityisesti siitä, miten mieli rakentuu kerroksista, suhteista ja voimista. Lähtökohtaisesti vain ihmisellä itsellään on pääsy omaan mieleensä ja vain hän itse voi arvioida, miltä kokemukset tuntuvat ja miten ne häneen vaikuttavat (M&R, 41). Mutta läpinäkymättömiä mielet eivät silti ole, sillä jos näin olisi, sosiaalinen elämä kävisi mahdottomaksi. Yksilön elämä ja valinnat ovat aina suhteessa muihin ihmisiin, sosiaalisiin rakenteisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin normeihin (Oinonen, HP, 70). Meillä on kyky kuvitella, paremmin tai huonommin, mitä toisen mielessä liikkuu. Niin romaanissa kuin myös oikeassa elämässä olemme vuorovaikutuksen, tulkinnan ja ymmärtämisen armoilla. Tässä suhteessa sosiaalisen mielen (Palmer 2010; Hyvärinen, HP, 271) käsite on kiinnostava, ja sen voi ymmärtää eräänlaiseksi mielten väliseksi yksiköksi. Fiktiossa tämä mielten välisyys muuttuu vielä entistäkin kiinnostavammaksi, kun mieli ei koske vain erillisiä yksilöitä, vaan se on usein sosiaalinen ja jaettu ilmiö (Palmer 2004; Hyvärinen, HP, 266). Arkiymmärrys on tulkintojemme resurssi. Emme tee tulkintoja umpiossa, kulttuuristen ja sosiaalisten käytäntöjen tavoittamattomissa, vaan asiat ovat kulttuurisesti jaettuja. Toimimme erilaisten käsikirjoitusten varassa, ja nämä tulevat meille tutuiksi jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Ilmiöön viitataan usein kansanpsykologian 68 TIETEESSÄ TAPAHTUU KIRJALLISUUS

71 käsitteellä. Sen varassa osaamme kohtalaisen spontaanisti tulkita ihmisten käyttäytymistä heidän ajatustensa, tunteidensa, uskomustensa ja halujensa avulla. Ilman tällaisia resursseja taitaisimme olla mielettömiä. Myös ristiriidat ja epäjärjestys kuuluvat mielen maailmoihin (M&R, 38) ja kaunokirjallisuudella on erityiset mahdollisuudet saada epäjärjestykseen tolkkua. Auster on tästä loistava esimerkki. Niin kuin monia jälkimoderneja kirjailijoita, myös Austeria kiinnostaa ihmisen maailmassa olemisen tapa ja se, miten ylipäänsä voimme tietää ja puhua toisesta ihmisestä (M&R, 64). Olemassaolo on Austerille mysteeri, johon kutoutuvat kuvitteellisten maailmojen monitasoisuus ja ristiriitaisuus, muuntuvat minuudet ja sattumanvaraisuudet (M&R, 36). Mutta onneksi emme lukiessamme joudu eksyksiin, sillä käytämme hyväksi tosielämän skeemoja, joiden avulla ymmärrämme kertomuksia (Fludernik 2003; Aaltonen, HP, ). Tämä perustuu siihen, että romaani puhuu sellaisella kielellä, sanoilla ja kuvilla, jotka ilmentävät ihmisten tavanomaisia kokemuksia, ja näihin samoihin tukeudumme myös omissa vuorovaikutuskäytännöissämme. Kielellä on tärkeä merkitys mielen rakentumisessa ja inhimillisessä kokemuksessa. Kieli organisoi ihmisen suhdetta maailmaan samoin kuin ihmisen suhdetta itseensä. Ilman kieltä emme voisi haaveilla, kuvitella, keksiä tarinoita tai tehdä tutkimusta. Austerin tutkielma muistamisesta ja unohtamisesta, Matkoja kirjoittajakammiossa, on tästä huikea esimerkki. Mieli ja muisti ovat tiloja, joissa ajatus matkustaa. Teos esittää päähenkilön (eli kirjailijan itsensä) mielessä liikkuvia havaintoja, ajatuksia, muistoja, kuvitelmia, pelkoja ja toiveita (M&R, 94). Tekstissä mieli muuttuu huoneeksi, joka ei tottele ja vilistää sekavien haamujen seassa. Käy ilmi, että ihminen tarvitsee kielen, nimiä ja käsitteitä, jotta voi tunnistaa ja järjestää mielensä sisältöä. Tunteille, mielikuville ja asioille luodaan kieli (M&R, 123). Vastaavasti asiat, joille ei ole sanoja, eivät myöskään ole olemassa. Asiat on nimettävä. Yksinäisyyden äärellä -teoksessa Auster sanoo joutuneensa rakentamaan isänsä olemattomuuden kuvaamiseksi jopa uuden sanaston ja kieliopin. Lahtisen Austertulkinnat ovat hienoa luettavaa myös austerinsa lukeneille. Asioiden nimeäminen, puheeksi ottaminen ja pohtiminen ovat sekä Hajoavan perheen että Mieli ja romaani -teoksen keskeistä ja hyvin inspiroivaa sisältöä. Lukija vakuuttuu, että kaunokirjallisuus voi sanoittaa ja tuoda näkyville sellaisia todellisuuden puolia, jotka harvoin tulevat yhtä pistävästi havainnon ulottuville. Kummatkin kirjat tarjoavat tästä esimerkkejä ja pohdintoja, ja tekevät niistä lukijalle uudella tavalla merkityksellisiä. Kirjoissa on myös monia yhteisiä, leikkaavia teemoja. Tällaisia ovat esimerkiksi vaikeneminen ja puhumisen hankaluus, häpeä, yksinäisyys, poissaolo, ihmismielten dramaattinen erillisyys ja toisen ihmisen ymmärtämisen vaikeus. Näitä kaikkia teemoja on mahdollista lukea myös tutkimisen näkökulmasta emotionaalisella, älyllisellä ja pohtivalla otteella. Fiktiiviset tekstit aineistoina Laura Karttunen (HP, 142) kirjoittaa, että kirjallisuustieteen näkökulmasta romaanin käyttö tutkimusaineistona on kyseenlaista vain silloin, jos kirjallisuutta pidetään objektiivisena ja läpinäkyvänä dokumenttina todellisuudesta ja jätetään huomiotta sen moninkertainen välittyneisyys. Luonnolliseen aineistoon verrattuna kaunokirjallisuuden hahmot ovat romaanin osasia ja ne on tarkoituksellisesti rakennettu vaikuttamaan lukijaan tietyllä tavalla. Tämä liittyy henkilöhahmojen synteettiseen ulottuvuuteen, keinotekoisuuteen, jolla kirjailija luo draamaa ja käänteitä. Tämän ohella henkilöhahmoilla on mimeettinen puolensa, joka tekee hahmoista realistisia ja ihmisen kaltaisia. Kirjallisuuden hahmot voivat toimia myös joidenkin suurempien yleisinhimillisten teemojen, kuten vaikkapa yhteiskunnallisten ilmiöiden puolestapuhujina, ja silloin puhutaan temaattisesta ulottuvuudesta. (HP, 142.) Näitä kirjallisuustieteen käyttämiä teknisiä termejä voisi hyvin käyttää avuksi myös laadullisten aineistojen analyysissa. Sitä paitsi temaattinen ulottuvuus näyttää toisinaan kannattelevan laadullisen analyysin tekijää ja tutkimuksessa se saattaa tulla esille tietynlaisena tendenssimäisyytenä, jota tutkija (ehkä huomaamattaan) alleviivaa (ks. Salo 2015, ). Hajoava perhe paikantaa tutkimuksenteon ja fiktiivisen tekstin leikkauskohtia, mahdollisuuksia ja ongelmapaikkoja varsin osuvasti. Fiktiivisten aineistojen eduksi luetaan muun muassa se, että hyvin henkilökohtaiset ongelmat voidaan ottaa puheeksi ja analyysin kohteeksi ilman, että henkilöiden intimiteettiä loukattaisiin (Hyvärinen, HP, 13). Rannalla-teos käy tässä hyvin esimerkistä, kun siinä puretaan vastavihityn avioparin hääyön tapahtumia, pettymyksiä, katkeraa riitaa ja suhteen hajoamista. Eikä päähenkilöiden seksuaalisten ongelmien käsitteleminen loukkaa heidän yksityisyyttään. Romaanin lukijoina saamme myös enemmän tietoa kuin mihin meillä koskaan on mahdollisuus vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sama havainto pätee tutkimustyöhön ja esimerkiksi haastatteluaineistojen analyysiin (Aro, HP, 100). Fiktio voi edelleen tehdä lukijalle joistakin vieraista tosielämän ilmiöistä olemassa olevia, vaikka hän ei niitä omassa elämässään kohtaisi. Näin esimerkiksi Rannalla -teoksessa kuvattu Edwardin äidin aivovamma ja kuvaus siitä, millaista arkea aivovamman kanssa eletään, voi olla opettavaista. Fiktiolla on monessa mielessä opettavaa ja kasvattavaa potentiaalia (Aaltonen, HP, 228). Romaanihenkilöt voivat olla myös tunnekasvatuksen toimijoi- KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU

72 ta, kuten Jari Aro (HP, 121) pohtii. Hän kuitenkin varoittaa, että psykologinen romaani ei ole kattava tunteiden sosiologian oppikirja, vaikka se voi kyllä kertoa vaikuttavia tarinoita siitä, mitä ja miten me ihmisinä tunteita koemme. Toisaalta ymmärrys siitä, millaiset tunteet ja käyttäytymistavat ovat mahdollisia, ymmärrettäviä, hyväksyttäviä ja paheksuttavia voi lukiessa lisääntyä (Aro, HP, 124). Hajoavan perheen kirjoittajat eivät tuo omia kokemuksiaan tulkintoihinsa, mutta Juha Suoranta tekee sympaattisen poikkeuksen, kun hän suhteuttaa Rannalla -teoksen emotionaalista maisemaa omiin ihmissuhdeonnettomuuksiinsa (Suoranta, HP, 138). Kaunokirjallisuus heijastaa ja kommentoi ympäröivää maailmaa. Fiktio voi kommentoida todellisuutta monin tavoin, kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita, toimijuuksia ja uskomuksia ja tarjota erilaisia, yllättäviäkin näkökulmia. Fiktiiviset aineistotkaan eivät ole kuitenkaan kulttuurista irrallaan, vaan ne tulkitsevat omalla tavallaan kulttuuristen käytäntöjen mahdollisuuksia ja rajoituksia (Suoninen, HP, 235). Näin ollen lukija voi vastustaa kirjailijan tulkintoja ja alkaa epäillä, sillä lukijalla on oikeus myös kielteiseen lukukokemukseen. Epämukavuutta voi aiheuttaa vaikkapa kirjailijan tapa kohdella ja kuvata naishenkilöitä tai se, miten vaihtoehdottomasti ihmisten seksuaalisuus tulee kuvatuksi. Tällaiset kriittiset havainnot ja niistä ääneen puhuminen ovat erityisen tärkeitä silloin, kun romaania käytetään opetustilanteissa (Karttunen, HP, 161). Loputtoman monikerrokselliset tulkinnat Romaani koettelee lukijansa tulkinnallisia taitoja monikerroksellisuudellaan, mutta fiktiivistä tekstiä lukiessa tekstin ristiriitaisuus ja hetkellisyys ovat jollakin tavalla ymmärrettäviä, eikä meidän tarvitse lähteä jäljittämään ihmisten ja heidän lausumiensa pysyvyyttä ja johdonmukaisuutta (Hyvärinen, HP, 21 23). Fiktion kiinnostus epäselviä ja monimutkaisia henkilöhahmoja kohtaan tuo eteemme mysteerin, joka toinen ihminen aina jossain määrin on. Toisen ihmisen kokemusmaailma on verrattavissa aukkoiseen tekstiin ja kohtaamisissa meille kerrotaan vain osa kokonaisuudesta, tai vain osan siitä osaamme ottaa vastaan (Aaltonen, HP, 230). Tämä on myös osa sitä tulkinnallista työtä, jota esimerkiksi lääkäri, sosiaalityöntekijä, opettaja ja tutkija tekevät työssään. Vuorovaikutus ja vastavuoroiset ihmissuhteet edellyttävät toisen mielen ymmärtämistä (M&R, 68). Kummatkin arvioitavat kirjat ovat erityisen hyödyllisiä niille, joiden työssä tarvitaan ihmismielen tulkintaa. Mielen ymmärtämisen kannalta romaania pidetään ainutlaatuisena, koska lukiessaan lukija katsoo maailmaa ainoastaan sanojen kautta ja kokee asioita toisen kokemuksen kautta. Lukija saa otteen hetkistä, jotka arkitodellisuudessa vilahtavat ohi ilman, että niihin kiinnitetään huomiota (M&R, 155.) Tässä on ilman muuta yksi romaanin salaisuus. Tieto, käsitteellisyys ja kriittisyys ovat tieteellisen tutkimuksen perusasioita, mutta Hajoava perhe ja Mieli ja romaani osoittavat, että tutkijan omat kokemukset, tunteet, sitoutuminen ja intohimo voivat tehdä tutkimuksesta ja sen opettamisesta vielä suurempaa. Tiede taitaa loppua ennen kirjallisuutta. Lähteet Fludernik, Monika (2003) Natural narratology and cognitive parameters. Teoksessa David Herman (toim.) Narrative theory and the cognitive science. Stanford: CSLI Publications, Goodman, Nelson Ways of worldmaking. Indianapolis: Hackett. Palmer, Alan (2004) Fictional minds. University of Nebraska Press. Palmer, Alan (2010) Social Minds in the novel. The Ohio State University Press. Salo, Ulla-Maija (2015) Simsalabim, sisällönanalyysi ja koodaamisen haasteet. Teoksessa Sanna Aaltonen ja Riitta Högbacka (toim.) Umpikujasta oivallukseen. Refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 164 ja Tampere University Press, ULLA-MAIJA SALO Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa HAKEMISTO 2016 Pääkirjoitukset Heikkilä, Tuomas ja Niiniluoto, Ilkka: Humanistinen tutkimus on arvokasta ja hyödyllistä 6/2016, 1 2 Heinämaa, Sara: Ihmistieteellinen kriisidiagnoosi, 4/2016, 1 2 Herlin; Ilona ja Korhonen, Kalle: Säätiö katsoo päiväntiedepolitiikan yli, 2/2016, 1 2 Mustalahti, Irmeli: Miltä tulevaisuus tutkijana näyttää?, 3/2016, 1 2 Taalas; Petteri: Ilmastonmuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle, 1/2016, 1 2 Väliverronen, Esa: Tiede tarvitsee avoimuutta, 5/2016, 1 2 Artikkelit Heikura, Pekka T.: Rooman metalliaitta Pyreneitten niemimaalla, 5/2016, Heikura, Pekka, T.: Käärmeitä, sisiliskoja ja rupisammakoita hovieunukit politiikassa myöhäisantiikin Roomassa, 2/2016, Heinonen, Marina: Rikka rokassa onko ruoka turvallista?, 1/2016, 6 8 Janasik-Honkela, Nina ja Ruckenstein, Minna: My Data. Teknologian orjuudesta digitaaliseen vastarintaan, 2/2016, Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami: Tutkimuksen vaikuttavuus, moninaisuus ja julkaisu käytännöt, 5/2016, 3 10 Koivu, Tapio ja Myllykoski, Mikko: Tiedekeskuksen uusi rooli, 1/2016, Kortti, Jukka: Talous mediahistoriassa 2/2016, 3 8 Koskiaho, Briitta: Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana, 1/2016, 9 18 Kotonen, Tommi: Holokaustin kiistäjät ja kansallismielisyyden alasajo, 3/2016, 9 15 Muhonen, Reetta ja Pölönen, Janne: Paljonko on paljon? 5/2016, Nykänen, Panu: Teknillisten tieteiden akatemioiden liittyminen Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan 4/2016, TIETEESSÄ TAPAHTUU hakemisto 2016

73 Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka: Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä, 3/2016, Oksanen, Markku, Vaara, Elina, Kokko, Kai, Hällfors, Maria, Schulman, Leif, Hyvärinen, Marko ja Lehvävirta, Susanna: Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen, 4/2016, 3 8 Pietikäinen, Petteri: Thomas More ja 500 vuotta utopia-ajattelua, 4/2016, 9 16 Portin, Petter: Pehr Kalmin syntymästä 300 vuotta, 2/2016, Saxén, Salla, Leskelä, Anni ja Saxén, Heikki: Henkilökohtaiset geenitestit haastavat instituutiot ja yhteiskunnat muutokseen, 3/2016, 3 6 Sundell, Tarja: Sattuma on muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä, 1/2016, 3 5 Vartiainen, Perttu: Suomalaisen korkeakouluverkon kehittämisen vaihtoehdoista, 3/2016, Professoriluennot Elovainio, Marko: Psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin tutkimuksen käsitteistä ja mittaamisesta, 5/2016, Kaartinen, Timo: Antropologian kriittinen humanismi, 5/2016, Pakkasvirta, Jussi: Mitä kulttuurilla voi selittää, 5/2016, Katsaukset Alanen, Pentti: Matematiikan ymmärtyminen eetteriksi, 3/2016, Autioniemi, Jari: Yliopisto arvoina ja toimintoina, 5/2016, Enqvist, Kari: Miksi maailmankaikkeus on olemassa?, 2/2016, Forselles, Cecilia af: Tieteen kehityksen edistyksellinen saaga Suomen Oppihistoriallinen Seura 50 vuotta, 4/2016, Heiskala, Risto: Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus ja uusi uljas maailma, 1/2016, Hietala, Marjatta: Historiatieteen olympialaiset Jinanissa, 1/2016, Huttunen, Suvi: Osallistava tutkimusote ja tiedeviestintä, miten ne yhdistyvät?, 2/2016, Laine, Jermu: Iloista ironiaa politiikasta ja demokratiasta, 1/2016, Leikola, Anto: Tieteenhistoriaa Liivinmaalla ja Kuurinmaalla, 1/2016, 41 Leväaho, Ira: Tieteen tekemisen uusia toimintatapoja, 5/2016, Luukkanen, Tarja-Liisa: Pyhä kansallinen historia ja sen myyttien purkaminen, 3/2016, Niiniluoto, Ilkka: Georg Henrik von Wright 100 vuotta, 4/2016, Paloheimo, Eero: Ihmiskunta ei ole maailma, 4/2016, Peltola, Taru ja Tuomisaari, Johanna: Peukalosäännöistä maastosilmään asiantuntijatyön kehollisuus metsäluonnonsuojelussa, 2/2016, Pietarinen, Juhani: Viimeinen lounas Jaakko Hintikan kanssa 6/2016, Pölönen, Janne ja Muhonen, Reetta: Monitieteisen tutkimuksen asema Julkaisufoorumi-luokituksessa, 3/2016, Rainio, Kullervo: Sata vuotta K. V. Laurikaisen syntymästä, 2/2016, Sinnemäki, Kaius, Portman, Anneli ja Tilli, Jouni: Reformaation jäljet tämän päivän yhteiskunnassa, 4/2016, Videnoja, Kalle ja Tikka, Päivi: Tiedejärjestökentän jättiläisten yhdistyminen etenee, 6/2016, Tieteenalat dialogissa Lehti, Matti: Rajapintojen merkitys, 6/2016, 35 Lehtinen, Uolevi, Wallenius, Jyrki: Monitieteisyys yliopistoissa esimerkkinä Aalto-yliopiston strategia ja toiminta, 6/2016, Mannermaa, Kari: Kauppatiedemausteita monitieteisyyskeskusteluun, 6/2016, Sattumia Tieteen päiviltä Markkanen, Tapio: Sattumaa Kuussa, 3/2016, Vuorimaa, Timo Urheilussa kehittymiseen tarvitaan tekemistä ja tahtoa, 3/2016, Muistikuvia Haahtela, Ilpo: Käy eespäin väki voimakas, 4/2016, 58 Haahtela, Ilpo: Onko kaikki hyvin? Miten perheesi voi?, 1/2016, 47 Haahtela, Ilpo: Paperisaksilla piirustus uusiksi, 2/2016, 64 Haahtela, Ilpo: Professori Lutherin luvalla Näkemiin!, 3/2016, Tieteen kohtaamisia Honkela, Timo: Taloudellisina laskukausina tarvitaan pitkää pinnaa, 5/2016, Piattoeva, Nelli: Kirjoittaminen taitona, velvollisuutena ja oikeutena, 3/2016, 61 Raento, Pauliina: Turhaa kompurointia, 1/2016, 45 Tutkimusta Suomessa Hotakainen, Markus: Aalto-1 nousee kiertoradalle, 2/2016, Lehtinen, Jukka: Grafeenitutkimus etsii tappajasovellusta, 4/2016, Moster, Helen: Kummia kokemuksia, 6/2016, Tekstintutkijan tuumat Heikkinen, Vesa: Totuuden jälkeen, 5/2016, 50 Heikkinen, Vesa: Epäselvyyttä selvityksistä, 6/2016, 41 Keskustelua Annila, Arto Nykyteoriain vajavaisuuksien syistä, 3/2016, Anttila, Helena Trofeemetsästyksen monimuotoisuus. 3/2016, Auranen, Otto ja Nuutinen, Anu: Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä, 3/2016, Hannu, Timo: Lääketiede ja otsikoiden metakontekstuaalinen lumo, 3/2016, 58 Hauvonen, Risto: Väitös käy monen myllyn läpi. 6/2016, 56 Järvinen, Antero: Tiedettä vai pseudotiedettä: tieteentekijän vaihtoehdot, 2/2016, Kotiaho, Janne K.: Paljonko tosiaan on paljon?, 6/2016, Kurtakko, Janne: Yliopistopolitiikan taustateorioita ja käytäntöjä on päivitettävä, 4/2016, Kuuluvainen, Timo: Ilmastonmuutos, monimuotoisuus ja metsien ekologinen kestävyys, 4/2016, Laitila, Kaarina: Vielä lisää lintujen laulun nuotinnoksista, 1/2016, 49 Mielikäinen, Kari ja Solantie, Reijo: Suomi on avainasemassa ilmastonmuutosten seurannassa, 4/2016, Muhonen, Reetta ja Pölönen, Janne: Panosten määrittely vaikuttaa tuottavuuslaskennan tuloksiin, 6/2016, Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka: Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta, 4/2016, Pietiäinen, Hannu: Otsikoiden metakontekstuaalinen lumo, 2/2016, 60 Portin, Petter: Mielenkiintoinen uusi tieto Pehr Kalmista, 4/2016, Päivänen, Juhani: Kaksi kirjaa Koiviston tiestä presidentiksi: Väitöskirjasta tietokirjaksi, 5/2016, Salminen, Kari: Onko ruokamme turvallista?, 2/2016, Ståhle, Pirjo, Hyyppä, Hannu ja Ahlavuo, Marika: Vaikuttava tiede on osaamislaji, 6/2016, Sulkunen, Pekka: Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä pantava remonttiin, 4/2016, Tammisalo, Osmo: Tarvitseeko tiede katedraaleja?, 4/2016, 54 Viinikka, Anja: Kotona filosofiassa, 1/2016, Kirjallisuus Alanko, Aki: Pieni sisukas Suomi, 3/2016, Alanko, Aki: Vierailla sotatantereilla, 1/2016, Eräsaari, Leena: Asunnottomat suomalaisina muukalaisina, 1/2016, Eräsaari, Leena: Tärkeä puheenvuoro vanhusten hoivasta, 6/2016, Eskola, Seikko: Apua kansallisen tragedian ymmärtämiseen 4/2016, Hiilamo, Heikki: Amerikkalaisen unelman raunioilla, 1/2016, Hotakainen, Markus: Terveyden journalismia ja aika paljon myös sairauden, 4/2016, Hotakainen, Markus: Totuus ei muutu siitä, mitä mieltä ihmiset ovat, 5/2016, hakemisto 2016 TIETEESSÄ TAPAHTUU

74 Kallinen, Timo: Rohkeasti ulos etnografian mukavuusalueelta, 6/2016, Karisto, Janne: Ihmismieli on tästä maailmasta, 2/2016, Keskisarja, Teemu: Villi vai kesy historia?, 6/2016, Kivirinta, Marja-Terttu: Taiteilijapari elämänvirrassa, 5/2016, Kleemola, Olli: Karjala maa jota ei ollut?, 4/2016, Kleemola, Olli: Välähdyksiä valokuvan vaiheista, 5/2016, Koponen, Juhani: Uskontoa vai kulttuuria?, 3/2016, Koskinen, Iina: Joogan historiikki murtaa joogamyytin, 2/2016, Kosonen, Päivi: Sacks viimeisellä matkallaan, 5/2016, 72 Leikola, Anto: Rehu-Virtasen komea elämänkaari, 4/2016, Leppälahti, Merja: Miten kertoa tieteestä?, 6/2016, Leppälahti, Merja: Opastusta arvokeskusteluun, 6/2016, Leppälahti, Merja: Sairauden kuvia, 3/2016, Leppälahti, Merja: Sodan kauhuista rauhan päiviin, 4/2016, Leppälahti, Merja: Tutkimuksen pullonkauloja, 2/2016, Lång, Markus: Ongelmana evoluution ja järjen suhde, 2/2016, Lähteenmäki, Maria: Kekkosen ja Koiviston välissä, 3/2016, Markkanen, Tapio: Levoton Nordenskiöld, 6/2016, Markkanen, Tapio: Toimelias herra Maupertuis, 5/2016, Martela, Frank: Ihmisyyttä tarkastelemassa, 1/2016, Mykkänen, Markus: Lihastutkimusta kansan kielellä, 3/2016, Nurminen, Marjo T.: Suomalaisten oppineiden naisten tärkeä historia, 2/2016, Oittinen, Vesa: Lysenko-ilmiöstä vielä kerran, 6/2016, Portin, Petter: Antoisa suomennos Darwin-klassikosta, 1/2016, Portin, Petter: Löytöretki ihmissuvun geneettiseen varhaishistoriaan, 2/2016, Portin, Petter: Maalaisserkun maineenpalautus, 3/2016, Raento, Pauliina: Vieraslajit elämän kiertokulussa, 3/2016, Rahkonen, Keijo: Yhteiskuntaluokat 2010-luvulla, 3/2016, Rissanen, Veli-Matti: Ainutkertaisesta kirjekokoelmasta tinkimätön tutkimus, 5/2016, Ruotsala, Antti: Aluevaltaus idän orjakaupan tutkimuksessa, 2/2016, Saarikoski, Helena: Queer-tutkimusta päivittävä persoonallinen puheenvuoro, Saarikoski, Helena: Suomen peruskoulun huikea tarina, 1/2016, Salminen, Timo: Antikvaari ja esteetikko, 1/2016, Sedergren, Jari: Hengeltään sairas teos, 4/2016, Seppälä, Matti: Mielipidekirjoittelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, 2/2016, Suoranta, Anu: Jobismin foinikialaiset, 6/2016, Takala, Hannu: Eksoottinen ja vieras, 4/2016, Tammisalo, Osmo: Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa, 4/2016, Tenkanen, Tommi: Gravitaatioaaltojen havaitseminen, 5/2016, Tervamäki, Tapio: Moniongelmainen väitöskirja vallanvaihdosta, 5/2016, Tolvanen, Mattias: Korpit valokuvaajan ajatuksissa ja elämän luontokuvissa, 1/2016, Tolvanen, Mattias: Rupijäkälät ovat kuivilla ja karuilla kasvupaikoilla elämisen pioneereja, 4/2016, Wahlstedt, Pekka: Rahan valta, 2/2016, Wahlstedt, Pekka: Tunne ja intuitio, 6/2016, Muuta Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 1/2016, 42 44; 3/2016, 62 63; 4/2016, 39 40; 5/2016, 53 56; 6/2016, Etiikan päivä 2017: Tutkimus ja yritysyhteistyö Etiikan päivä on vuosittain järjestettävä tieteen eettisiä kysymyksiä käsittelevä seminaari. Pääjärjestäjänä on Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) yhteistyössä muiden kansallisten eettisten neuvottelukuntien kanssa. Etiikan päivä järjestetään Tieteiden talolla Helsingissä. Seminaarin aiheena on tutkimus ja yritysyhteistyö. Seminaari on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista. Ohjelma ja ilmoittautuminen osoitteessa: KANSALLISKIRJASTO ITSENÄISYYDEN JUHLAVUODEN NÄYTTELYT Unioninkatu 36, Helsinki. Maailma on sana suomalaisen aforismin vaiheet. Rotunda, Näyttely esittelee suomalaisen aforistiikan vaiheet 1700-luvulta nykypäivään. Suomessa on rikas sananlaskuperinne, ja aforismi on ollut maassamme elinvoimainen kirjallisuudenlaji. Sen edustajia ovat mm. Juhani Siljo, Edith Södergran, V. A. Koskenniemi, Erkki Melartin, Maria Jotuni, Mirkka Rekola, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Helena Anhava ja Markku Envall. Tiellä sananvapauteen. Galleria Verkkoteos Tiellä sananvapauteen on suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja , joka avaa tien itsenäisen valtion sananvapaushistoriaan. Sen aikajanalla on yli 850 artikkelia, joita taustoittavat suomalainen sanomalehdistö, Kansalliskirjaston kokoelmat ja yli 30 haastateltua merkkihenkilöä. Näyttelyssä syvennytään lisää verkkoteoksen sisältöihin ja kiellettyihin alkuperäisteoksiin. Näyttelyn johtava teema on, miksi Suomesta tuli sananvapauden kärkimaa. 72 TIETEESSÄ TAPAHTUU hakemisto 2016

75 Tutkittua tietoa Tervetuloa verkkokauppaammkaeuppa.fi gaudeamus.pikakir ja Gaudeamukselta Quentin Meillassoux Ritva Kattelus & Tom Jokinen Uraopas Kari Enqvist, Ilari Hetemäki & Teija Tiilikainen (toim.) 2000-luvun painavimpia ja keskustelluimpia filosofisia avauksia. Teos haastaa niin mannermaisen kuin analyyttisenkin filosofian kysymyksenasettelut ja osoittaa niiden ihmiskeskeisyyden seuraukset. Työnhaku voi aiheuttaa harmaita hiuksia varsinkin uraansa aloitteleville. Teos tarjoaa pikakurssin nykypäivän työmarkkinoille ja käytännön neuvoja työnhakuun. Kaikki vapaudesta Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.) Kuka saa puhua puolestani? Mihin minulla itselläni on valtaa, mihin vapaus? Tieteen päivien kirja 2017 syventyy vapauden rajankäynteihin. Onko vapaus myös vastuuta? Nykyhetkessä on olennaista ymmärtää, millaisia näkemyksiä ja päättelykulkuja kätkeytyy erilaisten hyviksi tai huonoiksi koettujen historiallisten tapahtumien taustalle. Malin Grahn-Wilder (toim.) Arto Mustajoki Tapani Harviainen & Aarre Huhtala (suom. & toim.) Kai Alhanen Syventyy epäilyn ja etsimisen filosofiaan antiikista nykypäivään. Mitä jos maailma ei olekaan sellainen, millaiseksi sen kuvittelemme? Mitä oikeastaan tarkoitamme tiedolla? Kenen tietoa se on? Monipuolisesta kirjoituskokoelmasta välittyvät tutkijan intohimo tiedettä kohtaan, tiedekunnan dekaanin vastuu sekä aito kiinnostus ajankohtaisiin ilmiöihin urheilua unohtamatta. Äärellisyyden jälkeen Skeptisismi Myrsky vodkalasissa Baalin palatsi ja kuninkaiden suku Muinaisen Ugaritin arkistojen aarteet ovat avanneet uusia näkymiä niin itäisen Välimeren muinaiskulttuureihin kuin Vanhan testamentin kertomuksiinkin. Ajatusten lähteillä Dialogi demokratiassa Demokratia edellyttää kykyä vuoropuheluun, mutta monimutkaisissa yhteiskunnissa ihmisten on yhä vaikeampi ymmärtää toisiaan. Kuinka dialogia voi oppia ja miten se voi vahvistaa demokratiaa sen kriiseissä?

76 a1no MIKONKATU 2, HELSINKI FREDA 33, HELSINKI. MA-PE l LA PUH ET