Nevanlinna, E., y. m.: Eduskunnan vallan laajentamisesta. hoitoon ja vakinaisten valtiovarain käyttämiseen nähden.

Transkriptio

1 45 1,8. Anom. ebd. N:o 110. Nevanlinna, E., y. m.: Eduskunnan vallan laajentamisesta verotukseen, valtion omaisuuden hoitoon ja vakinaisten valtiovarain käyttämiseen nähden. Suomen Suuriruhtinaanmaan Eduskunnalle. Kansan itseverotusoikeus, kaiken valtiollisen vapauden kulmakivi, on ammoisista ajoista ollut Suomen kansalle juhlallisesti taattuna. Nykyisissä perustuslaeissamme on tämä periaate laajimmassa ja ehdottomimmassa muodossaan lausuttuna 1789 vuoden Yhdistysja Vakuuskirjan Sinessä kohdassa, jonka sananmuoto sisältää mitä täydellisimmän oikeuden kansalle hallitsijan kanssa yhdessä 'neuvotella, sovitella, kieltää ja myöntää' mitä valtion tarpeisiin on annettava. Ja 1772 vuoden Hallitusmuodon 45:nessä :ssä määritellään tämä kansan itseverotusoikeus melkein yhtä ehdottomin sanoin, julistamalla, että hallitsija älköön määrätkö mitään sota-apuja, uusia veroja, sotaväenottoa tai muita maksuja ilman kansan eduskunnan tietoa, vapaata tahtoa ja suostumusta, paitsi jos vihollisen maahanhyökkäys tekee sen väliaikaisesti välttämättömäksi. Kahdella tavalla ja kahteen suuntaan on kuitenkin, historiallisen kehityksen kuluessa, josta lainsäädännön kehitys on jäänyt jälkeen, tämä kansamme periaatteellisesti rajaton itseverotusoikeus joutunut erittäin tuntuvain rajoitusten alaiseksi. Toiselta puolen on tämä tapahtunut valtion tulojen, toiselta puolen valtion menojen määräämisen suhteen. Edellisellä alalla koskee rajoitus etupäässä niiden verojen määräämistä, jotka kannetaan tullimaksujen

2 46 1,8. Edtiak. finanssivall laajeni. muodossa, sekä niitä maksuja ja muita tuloja, jotka valtio kantaa erinäisten laitostensa käyttämisestä taikka muulla tavalla hankkii itsellensä siitä omaisuudesta, joka on valtion hallussa. Verrattomasti suurin tosiasiallinen merkitys on näistä tullimaksuilla. Se asiaintila, joka tulliverotuksen samoin kuin muun tullilainsäädännön määräämisoikeuden suhteen meillä on olemassa, on aikojen kuluessa muodostunut, yhtä paljon pitkäaikaisen käytännön kuin kirjoitetun lain säädösten tuloksena. Alkuperäisissä taloudellisissa oloissa puuttui tullimaksuilta kauvan aikaa varsinaisen veron luonne. Niiden suuruuden määrääminen samoin kuin muiden säädösten antaminen niistä oli sentähden tehtävä, joka luonnollisesti kuului hallitsijan oikeuksiin ja velvollisuuksiin, ja jota hän Ruotsissa harjoitti niinkuin muutakin n. s. taloudellista lainsäädäntöoikeuttansa. N. s. vapaudenajalla siirtyi kuitenkin tulliverojenkin määräämisoikeus, 1720 v:n hallitusmuodon 5 :ään otetun nimenomaisen säädöksen kautta, säätyjen haltuun. Mutta sittenkuin 1772 v:n hallitusmuodon edellämainituista 45 :stä oli jätetty pois sana 'tulleja' niiden suoritusten joukosta, joita hallitsijalla ei ollut oikeutta ilman säätyjen suostumusta määrätä, katsottiin tulli-lainsäädäntövallan Ruotsissa taas muuttuneen hallitsijan yksinoikeudeksi. Tämän tulkinnan ja senmukaisen, nyt jo toista sataa vuotta vanhan käytännön nojalla on tullilainsäädäntö koko laajuudessaan jäänyt meillä tähän asti kokonaan ulkopuolelle kansaneduskunnan valtapiiriä. Sama on ollut laita mitä tulee niiden maksujen määräämisoikeuteen, jotka valtio kantaa erityisten laitostensa käyttämisestä. Niistä säätäminen on meillä kuulunut siihen laajaan valtaan, joka hallitusmuodon 2 :n mukaan kuuluu maan hallitsijalle. Poikkeuksena ovat olleet ainoastaan ne maksut valtiolaitosten käyttämisestä, jotka kannetaan leimaveron muodossa, tämä vero kun

3 X, s. Y0muilurna, y* m. 47 on katsottu suostunnan luontoiseksi ja semmoisena on ollut eduskunnan määräämisvallan alainen. Ja mitä tulee siihen tulolähteeseen, jona valtiolle on sen omaisuus, on hallitsija, äsken mainitun valtansa nojalla, niinikään eduskunnasta kokonaan riippumatta, ei ainoastaan tätä omaisuutta hoitanut, vaan myöskin määrännyt hoitamisen perusteet ja tämän kautta m. m. sen tulon suuruuden, joka valtiolla omaisuudestansa on. Yhtä tärkeän ellei vieläkin laajakantoisemman rajoituksen alaiseksi on kansamme itseverotusoikeus joutunut toisella edellämainituista pääaloista, eli valtiomenojen määräämisen suhteen. Vuosisataisen kehityksen ja käytännön kautta, jonka esittämiseen tässä ei liene syytä ryhtyä, on tässä kohden meillä muodostunut sellainen asiain tila, että hallitus katsotaan oikeutetuksi, eduskunnasta riippumatta, oman harkintansa mukaan määräämään valtion kaikkien pysyväisten tulojen ja niistä muodostuneiden pääomain eli n. s. vakinaisten valtiovarain käyttämisestä maan parhaaksi, joten eduskunnalle kuuluu oikeus määrätä ainoastaan miten ja mihin tarkoituksiin ne varat ovat käytettävät, jotka kertyvät sellaisista tulolähteistä, jotka eduskunta, joko suostunnan tai takuullensa ottamain valtiolainain kautta tai muulla tavalla on valtiolle erityisiä tarkoituksia varten avannut Jyrkkä valtio-oikeudellinen kahtiajako ja kaksinaisuus, niin jyrkkä, että se monessa suhteessa on ristiriidassa perustuslakiemme hengen ja tarkoituksen katissa, niinkuin tämä tarkoitus esim. oli selvästi lausuttuna 1869 v:n Valtiopäiväjärjestyksen 36 :ssäjanyt ilmenee uuden Valtiopäiväjärjestyksen 43 :ssä olevassa vastaavassa säädöksessä, on tällä tavoin käytännössä muodostunut valtion menotalouteen. Ne perustuslainsäädökset ja se käytäntö, joiden nojalla edellä kosketellut rajoitukset kansamme itseverotusoi-

4 48 X, & Edusk. fiman«rivall laajent. keuteen- ovat syntyneet, eivät todellisuudessa kaikkina aikoma ole yhtäläisesti tietäneet tällaista rajoitusta. Niin kauvan kuin esim. tullimaksut olivat vain suojelusmaksuja, jotka kauppias tai muu tavarantuoja suoritti saadaksensa hallitsijalta tälle toimelleen tarpeellista turvaa, taikka vielä sittenkin, kun näiden maksujen verotusluonne jo oli selvemmäksi kehittynyt, mutta niiden kautta kertyvien tulojen rahallinen merkitys oli suhteellisesti vähäinen, ei hallituksen oikeus tai velvollisuus määrätä tullimaksujen suuruus ja antaa muut tarpeelliset säädökset tulleista käytännöllisesti tiennyt sanottavaa, jos yleensä mitään rajoitusta kansan itseverotusoikeuteen. Vielä suuremmassa määrässä oli asianlaita tällainen mitä tulee valtiolaitosten käyttämisestä suoritettaviin maksuihin ja muihin tuloihin, jotka kertyivät valtion omaisuudesta, niin kauvan kuin valtion laitokset ja sen muu tuloja antava omaisuus olivat Ruotsissa ja meillä suhteellisesti vähäiset, eikä puheenaolevilla valtiotuloilla, sikäli kuin ne ollenkaan esiintyivät valtion tuloina ja semmoisiksi käsitettiin, verotulojen rinnalla ollut sanottavaa rahallista merkitystä. Ja mitä tulee hallitsijan oikeuteen yksin määrätä valtion vakinaisten varain käyttämisestä, niin sekin ainoastaan hyvin vähässä määrässä, jos ollenkaan esiintyi minään kansan oikeuden rajoituksena oloissa, joissa tämä 'oikeus' enimmäkseen tiesi raskasta velvollisuutta pitää näillä kerta kaikkiaan määrätyillä, enimmäkseen sangen niukoilla varoilla huoli valtakunnan pysyväisistä tarpeista, jotka miltei poikkeuksetta rajoittuivat sellaisiin yleisiin menoihin, joiden välttämättömyydestä tuskin saattoi olla eri mieliä. Mutta olennaisesti toisenlaiseksi muuttui kaikissa näissä suhteissa asiain tila taloudellisen, valtiollisen ja yleisen kansallisen kehityksen ehdittyä korkeammille asteille. Sikäli kuin tullimaksujen verotusluonne täydellisesti kehittyi ja tämän verotuksen antamain tulojen

5 *» s» JiCTterniFtrB^ y~. m. 49 rahallinen merkitys kasvoi; kävi luonnollisesti myöskin hallitsijan yksinoikeus tämän verotuksen määräämisessä mitä tuntuvimmaksi kansan iteevérotusöikéuden rajoitukseksi. Ja sikäli kuin valtiolaitosten lukumäärä ja tehtävä kansantaloudessa kasvoi, esim. posti-, kanavaja rautatielaitosten syntyessä tai mahtavasti kehittyessä, ja valtion muun omaisuuden, niinkuin esim. kratmuhmetsien merkitys melkoisten tulojen lähteenä astui esiin, sikäk muodostui hallituksen oikeus eduskunnasta kokonaan riippumatta määrätä näiden laitosten käyttämisestä suoritettavat maksut ja ne perusteet, joiden mukaan valtion omaisuudesta yleensä oli tuloja hankittava, samanlaiseksi kansan itsevérotusoikeuden rajoitukseksi. Sama oli vihdoin asian laita mitä tulee hallitsijan yksinoikeuteen valtion vakinaisten i tulojen käyttämisen suhféen. Kuta useammalle kansallisen elämän alalle valtion toiminta rupesi ulottumaan, sitä enemmän muodostui harkinnan asiaksi, mihin tarkoituksiin ja mihin määriin kuhunkin valtion varoja oli käytettävä. Samassa suhteessa kasvoi sen kysymyksen käytännöllinen merkitys, kenelle määräämisvalta tässä kohden kuului. Ja yhä selvémmäksi kävi, että sellainen asiain tila, jossa tämä määräämisvalta verrattomasti suurimmalta osaltaan kuului hallitsijalle yksin, seurauksiltaan tiesi mitä tuntuvinta kansalle perustuslakien mukaan kuuluvan itseverortusoikeuden rajoitusta, se kun saattoi pakottaa eduskunnan määrättyjen, känsän elämälle välttämättömien tarpeiden tyydyttämisen turvaamiseksi, ottamaan suorittaakseen uutta verotusta silloinkin, öritloin se, olemassa olevia tulolähteitä ja niiden antamia tuloja toisella tavoin käyttämällä, ehkei olisi ollut tarpeellista.

6 50 It s. ^" TjflTr fiiijnijjritrnn laajent. Tämä kehity* vei Ruotsissa jo 1809 vuoden tapausten yhteydessä siihen, että vastaavat perustuslain säädökset alistettiin muuttuneiden olojen ja niiden synnyttämien tarpeiden mukaisten muutosten alaisiksi Siten määrättiin vuoden hallitusmuodossa nimenomaan m..m.» että suostuntaan ja siis eduskunnan määräämisvallan ajaisiin valtiotuloihin oli kuuluva m. m. tulli- ja postimaksut, ja ettei mitään yleisiä maksuja, olkoot minkä nimisiä tai laatuisia tahansa, ollut lupa ilman valtiopäiväin-tsuostumusta korottaa (60 ); ettei myöskään valtiolainaa saanut ilman tätä suostumusta ottaa ( 73)» JSttci valtion omaisuutta ollut lupa luovuttaa ilman samaa suostumusta ja että; sitä oli hoidettava niiden perusteiden mukaan, jotka valtiopäivät määräävät ( 77), ja-että vihdoin niin hyviä valtakunnan vakinaiset valtiovarat ja tulot kuin mitä valtiopäivät ylimääräisten verojen tahi suostuntain nimellä osoittavat, oli käytettävä valtiopäiväin harkitsemiin tarpeisiin { 63 ja 6$). Meillä saattoivat yritykset vastaavain lainsäädäntömuutosten aikaansaamiseksi alkaa vasta sitten, kun kansamme kansallisen heräämisen, mukana perustuslaillinen elämä oli uudestaan virinnyt eloon. : Tarkemmin puuttumatta näihin yrityksiin, lienee ; tässä kuitenkin paikallaan viitata siihen ylevämieliseen lupaukseen.kansamme itseverotusoi^euden laajentamiseksi, jonka keisari Aleksanteri II, ; heti avatessaan ensimäiset valtiopäivät 1809 v:n j aikeen, t antoi muistettavassa vaitaistuinpuheessaan v. 1863, samoinkuin niihin yrityksiin, Jotka jo näillä samoilla valtiopäivillä, samoinkuin muutamilla myöhemmilläkin eduskunnassa ovat syntyneet niin hyvin osallisuuden hankkimiseksi eduskunnalle tulliverotuksen määräämiseen, kuin oikeuden takaamiseksi eduskunnalle vahvistaa koko valtion tulo- ja menoarvio. Nämät yritykset ovat kuitenkin kaikki tähän asti, erilaisista syistä, jääneet tuloksettomiksi. Sillä välin on

7 olojen jatkunut kehitys tehnyt ristiriidan toiselta puolen kirjoitetun lain ja sen vallalle päässeeseen tulkintaan perustavankäytännön ja toiselta puolen elämän käytännöllisten taipeiden, yättllä yhä?jyfkemmäksi. Tulliverotus on meiuä muodostunut rahallisessa suhteessa pääverotukseksi. Sen merkitys kaikille elinkeinoille, kansan ja kaikkien sen kerrosten taloudelle on myöskin kasvamistaan kasvanut; tullilainsäädäntö yleensä, moninaisine sakko ja muine rangaistus- y. m. määräyksineen on yhä useammalla tavalla ulottunut koskemaan kansalaisten elämää ja. toimintaa.. Mutta itseverotus- ja lainsäädäntöoikeudestaan huolimatta ei kansalla ole mitään osallisuutta tämän, tärkeimmän verotuksensa määräärnisess^ä eikä osallisuutta muuhun; tukilainsäädäntöön..on syntynyt taloudellinen, valtiolaitos sellainen kuin valtion rautatieverkko, jonka hoidossa noudatetut perusteet eivät vaikuta ainoastaan itse valtion talouteen, vaan myöskin j elinkeinoihin j a yksityisten kansalaisten yksityiseenkin, talouteen,'jopa heidän veronmaksuvelvollisuuteenkin, noista perusteista kun suureksi osaksi riippuu se rahallinen tulos, jonka rauta tielaitos valtiolle tuottaa. Sama on mainitaksemme vielä vain yhden tärkein esimerkin, tältä kansan itse verotusoikeuden kannalta, katsoen valtion suuriarvoisen metsäomaisuuden ja se,n hoitoperusteiden laita, jotka kuitenkin, tästä huolimatta, hallitus oa oikeutettu ilman eduskunnan osallisuutta yksin määräämään. Ja.sen jyrkän ja luonnottoman kahtiajaon haitallisuudet, joka, sen mukaan kuin siihen -edellä on viitattu,.vallitsee valtiovarain käyttämisoikeuteen nähden ovat, käyneet yhä selvemmin tunnetuiksi 51 Kapsamme, valtiollisessa elämässä on nytt taas uusi kehitysjakso alkanut. Hallitsijan alotteesta on maamme

8 52 1,8. - EStiÉlt.finto»iåvalLikajent. vanha valtiollinen vapaus, niiden uusien pérustustuslaillisteri oikeuksien kautta, jotka marraskuun julistuskirjassa luvattiin ja sittemmin on toteutettu, tärkeällä tavalla laajentunut; Ennen kaikkea on tässä kohden se muutos huotsiattavaj jonka kansan eduskunnan kokoonpanon täydellinen uudistus laajalle "kansanvaltaiselle perustukselle ja valtiopäiväin tekeminen jokavuotisiksi on matkaan saattanut Varmana voi pitää, että tämän kautta luoduissa uusissa valtiollisissa oloissa se ristiriita kirjoitetun lain ja elämän tarpeiden välillä, josta edellä on ollut puhe, tulee, jos se saa edelleen jatkua, entistä vielä paljoa tuntuvammin haittaamaan vattioelämämme sekä yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen suotuisaa muodostumista. Tässä suhteessa pyydämme'vaan saada huomauttaa; kuinka niitä moninaisia, osittain: suuria kustannuksia valtion puolelta vaativia uudistuksia, joitä yhteiskunnallinen ja taloudellinen elämämme eri aloillansa kaipaa, ei voitane, inikali saatamme käsittää, missään tapauksessa säädä toteutetuiksi muulla tavoin kuin siten, elftä usein mainitusta vältifrvarojen kaksinaisuudesta johtuvat vaikeudet tavalla taikka toisella saadaan voitetuiksi. Kirjoitetun lain puutteellisuuden ei tosin valkamatta tarvitse, vallankaan valrio-oikeudellisella älaha, estää tosiolojeu M«od^>stUHiista tahallisesti elämän ja sen tarpeiden asettämain vaatimusten mukaan. Valtiollisen vapauden kunniakas emämaa Englanti on tästä yhtä yleisesti tunnettuna kuin ihailtuna esimerkkinä. Mutta meidän maamme oloissa Kehee kuitenkin vervoffisuus koettaa, sikäli kuki siihen mahdollisuutta näyttää olevan, saada perustuslakiemme nimenomaiset säädökset kehitetyiksi sen mukaan kuin olojen ja elämän kehitys edistyy- Mikäli olemme voineet maamme julkista elämää seurata, näyttää kyllä se käsitys yhä enemmän vakaantuvan, että meidän on ensi tilassa pyhittävä saamaan vankat

9 1,8, U«T»^U»», y.-m. 53 perustuslakiimae^kökaflmiaiudessaaa utfdhtelnik&t a yhdistetyiksi yhdete*, «tfudfcä ajan-^ö^iife^nfäteäftgi laadituksi halhtusmuodoki keistä on Mtérmif r^l^änyt, - ' * - : '' ^ JW? *^* v "''" ' ' ** * s^. L-T** "5 "' - * J * kuin olisi niiden \ ouna$saplevain pers^^ajps^ä^östen ajanmukainen uudistus^jötka koskev^i^s^an.edttskunnan tässä puheena ollutta, rahallista vaitaa^ aivaa erityisen tärkeä ja samässa^mifärässä kift-^öift^. Mitä nimén^u^iétf--fäisäädösten jwl^ltpfrtaiseen muotoon ja* "sisll^^^n?tulee, jotfefi^'^^1^^ ovat tarpeelliset,.vfjmeikitj^. J»onnollisesti tari^ksa Ja 4nonipuolista harkintaa j* valmistelua, j oka-jöi^l i-tapahtua tässä yhteyees^i, l --jbssa- ferkoitukseftft ön^ohiit -ifeioastaan viitata tällaisten säädösten tarpeellisuuteen ja yleiseen suuntaan. Katsoen siihen, mitä meillä on ollut kunnia näin esittää, rohkenemme siis täten nöyrimmästi ehdottaa että Eduskunta tahtoisi Keisarilliselta Majesteetilta alamaisesti anoa, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi valmistuttaa ja Eduskunnan hyväksyttäväksi ensi valtiopäivillä esittää ehdotuksen laiksi, jonka kautta Eduskunnalle, Suomen kansan ikivanhan itseverotusoikeuden turvaamiseksi ja kehittämiseksi, taattaisiin oikeus olla osallisena yhdessä Hallitsijan kanssa päättävällä vallalla määräämässä tulliverotus, ne perusteet, joiden mukaan valtion omaisuutta on hoidettava, kuin myös n. s. vakinaisten valtiovarain käyttäminen. Helsingissä 6 päivänä kesäkuuta E. Vvranlinna. B. Ch Paimen. J. K. PaMrikivi. Härma» Oébluurd. Ang. Bj«lt. J. R. ZHuuelvon-Xalmari. Z. B. Kares. V&infi Kivilinna.

10 54 t, s. EiTWk. btaa*éivall laajent. Jnho B*jwikko. Kaari* O. Xamvtpla. liwkki Hoikka. Juhani Araj&rvi. S.».Anjala. Taneli HykÄawi. Jiurtu» ÄipmttL Tuom. Tcd^uapalci. JiLho Tor^pfL Iisakki Vahe. Juho Tnlikötura. ldi«i XiYioja. Jtoto' CHkltoiten. Mikael Soiniaen.»kki FtdlöMU. Olli Pajari. )4- ****>: J. E. HelMö. J. E. Ahtila. J. Ktnrtiti. Mb»Ylikorpi. "^PH!^^PP9^^^* y»a.wi«%- "g^ittina^ :" ' '"j.. *T r^t11r -.:,y " A. O. Wuorimaa. A. ioivisto. H,akki Äoikk». TlJa. ^TwniAMlmiH. ^»««^ Ala-Xn]j L