OLEMISEN AJATTELU/OLEMINEN KANNATELTUNA

Transkriptio

1 OLEMISEN AJATTELU/OLEMINEN KANNATELTUNA MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA 1

2 Olio on vähäinen (Ring): ruukku ja penkki, polku ja aura... (Reijo Kupiaisen suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Olio ) Haruki Murakami: Todellinen tarina vaatii eräänlaista maagista katsetta, jotta tämä maailma yhdistyisi TUONPUOLEISEEN. Salaisuus ja salaisuudellisuus ei latistu olemisen totuudesta milloinkaan, mutta metafysiikassa johon tarina ja tuonpuoleisuus jäävät, salaisuus ei milloinkaan voi paljastua ja kaikki latistuukin vain oikeellisuudeksi ja ikuiseksi totuudeksi, joiden ylittäminen vasta voi avata Murakamin täkyille --- kontekstin. Julkaisija: Helena Salvi ISBN Painopaikka: Multiprint Oulu,

3 Miika Luodon suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta runollisesti ihminen asuu : Ihminen käyttäytyy niin kuin olisi kielen luoja ja herra, vaikka kieli pysyy ihmisen valtiattarena. Kun tämä valtasuhde kääntyy ympäri, lankeaa ihminen merkillisiin metkuihin. Kielestä tulee ilmaisun väline. Ilmaisuna kieli voi vajota pelkäksi painovälineeksi. On hyvä, että tällaisen kielen hyväksikäytön äärellä vielä pidetään kiinni puhumisen huolellisuudesta. Se ei kuitenkaan koskaan auta meitä irtautumaan vääristymisestä, joka koskee kielen ja ihmisen välistä todenmukaista herruussuhdetta. Sillä varsinaisesti puhuu kieli. Ihminen puhuu vasta ja vain sikäli kuin hän vastaa kieltä kuuntelemalla sen puhuttelua. Kieli on korkein ja aina ensimmäinen kaikista niistä vaatimuksista, jotka me ihmiset itse voimme tuoda mukanamme puheeseen. Kieli johdattaa meitä ensimmäiseksi ja taas viimeiseksi kohti asian olemusta. Tämä ei 3

4 kuitenkaan koskaan tarkoita, että mistä tahansa siepattu sanamerkitys tarjoaisi meille asian läpinäkyvän olemuksen suoraan ja lopullisesti kuin käyttövalmiin esineen. Mutta sellainen vastaaminen, jossa ihminen varsinaisesti kuuntelee kielen puhuttelua, on sitä sanontaa, joka puhuu runouden elementissä. Galilein/Leinon sanoin: Se pyörii sittenkin / se kuitenkin liikkuu Hölderlinin/Heideggerin sanoin: Kun olemme olleet keskusteluna / Runoudessa sitä vastoin ihminen kootaan DASEINinsa (oma huomautukseni: TÄÄLLÄOLOnsa) perustalle. Siinä hän saavuttaa levon, mutta ei toimettomuuden ja ajatuksettomuuden näennäistä lepoa, vaan sen äärettömän levon, jossa kaikki voimat ja suhteet on liikkeessä. Ruukku on ruukku oliona. Mutta miten olio on? Olio olioi (Das Ding dingt). Olioiminen kerää yhteen. Se kerää, neliyhteyden tapahtuessa (oma huomautukseni; maan ja taivaan, jumalien ja kuolevaisten kehrä/neliäminen ), neliyhteyden johonkin kulloinkin hetkelliseen: tähän, tuohon olioon. (Reijo Kupiaisen suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Olio ) 4

5 Heidegger tavoitti ajattelussa ajatteluna olion olioimisen Husserlin opissa harjoittaessaan fenomenologista näkemistä. Ylittäen sen mitä Sivistyssanakirjankin mukaan fenomenologialla ymmärretään eli kysymyksen Mitä oleva on? elämyksellisen ja intuitiivisen kysymisen, kysymällä Miten on olemisen laita? ja näin olevan omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana tavoittaen. Husserlin fenomenologian puolestaan palatessa sille jo välkähdelleeltä lumotulta alueelta, sitä saamattaan ajateltua ja sanottua, subjektiona tutkimaan objektia kadottaen olentansa hohdon. Heideggerin ajattelu on tavattoman laaja, ei enää filosofiana vaan ajatteluna joka ajattelee siinä kirjoittaessaan ja luennoidessaan, teoriaa muodostamattaan, käytäntöön soveltamisilla todistelematta oikeellisuuttaan. Vaan olemista kysymällä kätkeytyneisyydestä kätkeytymättömyyteensä, olemisen totuudessaan näin saattaenkin todellisuutemme väikähtelemään. Niin, että kirjoituksiansa lukiessamme saamme tuta; lumousta. 5

6 6

7 Edeltävien kirjasteni pohjalta Heideggerin kanssa keskusteluna koetan hyppyriä joustottaa jouheuttaa polkua sanoutumattoman ja salaisuudellisuuden jäljillä niin, että etsitty ajattelun olemus silleen jättämisenä JA avoimuutena salaisuudelle voisi tulla selvemmäksi. Olemisen historiasta sekä mahdollistuessaan että jo ilmi pakottuessaan aikamme lapseudessa, tietoutumisen evoluutiollisenakin kehkeymänä. Olemisen itsensä unohduksellisuuden absurdiudessa, modernin tekniikan olevat vain varannoiksi määrääväksi puitteeksi kokoonnuttua, koettaessamme olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina kysyä, osoittuessakin meidän olevan jo olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa. Juuri noin absurdoitumisenaan vaarassa kasvaen pelastus. Tätä käänteen viivettä olen yrittänyt työstää, olemisen mielen SUOPEUTENA välkähdellessä kuolema lippaanaan/kätkönään, uutena/toisena ajatteluna olemisen uuteen vaiheeseen/neuvokkuuteen valmistautuaksemme. Laitan kaksi selvennystä paljon käyttämiini käsitteisiin. Heideggeriltä suoraan representoimisesta ja samasta, jota ykseydellä tarkoitankin. Tere Vadenin suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Mitä kutsutaan ajatteluksi? : Sillä samaa on järkeily kuin se, minkä mukaista järkeily on. / Ei nimittäin voi löytää järkeilyä ilman olevaisten olemista, / jossa järkeily on sanottuna. Näistä Par- 7

8 menideen sanoista käy selvästi ilmi: ajattelu järkeilynä saa olemuksensa olevaisten olemiselta. Mutta mitä tässä ja sen jälkeen kreikkalaisille ja jatkossa koko länsimaiselle ajattelulle tähän hetkeen saakka tarkoittaa olevaisten oleminen? Vastaus tähän toistaiseksi esittämättä jääneeseen, vaikka hyvin yksinkertaiseen kysymykseen kuuluu: olevaisten oleminen on läsnäolevan läsnäolevuutta. Vastaus on hyppy hämärään. / Järkeilynä ajatteleminen havaitsee läsnäolevan läsnäolevuuden. Sille ajattelu perustaa oman järkeilevän olemuksensa. Sen mukaisesti ajattelu on aina läsnäolevan presentoimista, joka asettaa meille läsnäolevuuden läsnäolevuudessaan ja siten laittaa sen esille. Niin asetumme läsnäolevan eteen... Ajattelu laittaa läsnäolevan tänä presentaationa tekemisiin meidän kanssamme, tekee sen uudelleen meille. Presentaatio on siksi re-presentaatiota. Sana REPRAESENTATIO on myöhemmin käytetty sana representoinnille (VORSTELLEN). Vanhan ajattelua koskevan opin mukaan representomisen toteuttaa LOGOS, joka tässä tarkoittaa väitettä, lausetta. Oppi ajattelusta, oppi logoksesta, on siksi logiikkaa. Kant yksinkertaisesti ottaa käyttöönsä tämän periytyneen kuvauksen ajattelusta representointina, kun hän pitää ajattelun perustoimintoa, väitteen muodostamista, objektin representaation representoimisena. Ajattelun perusvirta on representoimista. Representoinnissa vallitsee järkeily. Representointi itse on re-presentointia. Mutta miksi ajattelu sisältyy järkeilyyn? Miksi järkeily kehittyy representoinniksi? Miksi representointi on re-presentointia? / Filosofia esittää näin, ikään kuin asiassa ei ylipäätään olisi mitään kysyttävää. / Kuitenkin sillä, että tähänastinen ajattelu on järkeilyä ja järkeily representaatiota, on pitkä taustansa. Tausta kätkeytyy huomaamattomaan tapahtumaan: länsimaiden historian alussa ja koko sen historian kulun olevaisten oleminen näyttäytyy läsnäolemisena. Olemisen näyttäytyminen läsnäolevien läsnäolemisena on juuri 8

9 länsimaisen historian ALKU, silloin kun emme pidä historiaa vain sattumusten sarjana, vaan ajattelemme sen mukaan, mikä historiassa kaiken tapahtuvan läpi käy ilmi. / Oleminen on läsnäolemista. Tämä jälkikäteen helposti huomattu olemisen perusvirta, läsnäoleminen, muuttuu kuitenkin silmänräpäyksessä salaperäiseksi, kun heräämme ja huomaamme, mihin kaikki, mitä kutsumme läsnäolevaksi, ajattelumme sitoo. / Läsnäoleva on kestävää, kätkeytymättömyydestään ja kätkeytymättömyydessään pysyvää. Vain siellä, missä kätkeytymättömyys jo vallitsee, voi läsnäoleminen tapahtua. Kuitenkin läsnäoleva on kätkeytymättömyydessä pysyttelevänä nykyhetkinen. / Siksi läsnäolemiseen ei kuulu vain kätkeytymättömyys vaan myös nykyisyys. Tämä läsnäolemisessa vallitseva nykyisyys on yksi ajan piirteistä. Tähänastinen aikakäsite ei kuitenkaan ole milloinkaan saanut kiinni sen olemusta. / Läsnäolemisena ilmenneessä olemisessa jäävät samalla tavalla sekä siinä vallitseva kätkeytymättömyys että siinä vallitsevan nykyisyyden ja ajan olemus ajattelematta. Varmaankin kätkeytymättömyys ja nykyisyys kuuluvat ajallisuuksina yhteen. Sikäli kun pohdimme olevaista olemisessaan, sikäli kun, niin kuin nykyään sanotaan, representoimme objekteja niiden objektiivisuudessa, ajattelemme jo. Niin olemme ajatelleet jo pitkään. Mutta emme sittenkään ajattele vielä varsinaisesti, niin kauan kuin jää ajattelematta, mihin olevaisen oleminen perustuu silloin kun se ilmenee läsnäolemisena. / Olevaisen olemisen syntyperä on jäänyt ajattelematta. Varsinaisesti ajatteluttava pysyy vetäytyneenä. Se ei ole vielä tullut meille ajattelemisen arvoiseksi. Siksi ajattelemisemme ei ole vielä löytänyt oikeaa elementtiään. Emme vielä ajattele varsinaisesti. Siksi KYSYMME: mitä kutsutaan ajatteluksi? Miika Luodon suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta runollisesti ihminen asuu : Tässä on syytä huomioida sitä, mikä on olennaista. Lyhyt välihuomautus 9

10 on tarpeen. Runous ja ajattelu kohtaavat toisensa siihen nähden, mikä on niille samaa, vain silloin ja niin kauan kuin niiden olemusten välinen ero pysyy tiukasti yllä. Sama ei ole koskaan yhteneväinen samanlaisen kanssa eikä myöskään pelkän identtisyyden yksitotisuuden kanssa. Samanlainen antautuu aina erottumattomalle, jotta kaikki vastaisivat siinä toisiaan. Sama sitävastoin on eroavien yhteenkuulumista, joka juontuu eron kautta tapahtuvasta kokoontumisesta. Sama on sanottavissa vain, jos ajatellaan eroa. Erotetun asian toimeenpaneminen antaa saman kokoavan olemuksen loistaa. Sama karkottaa kaiken kiihkon siihen, että erilainen sovitetaan aina vain samanlaiseen. Sama kokoaa erotetun asian alkuperäiseen yhtenäisyyteen. Samanlainen sitävastoin hajauttaa tympeään ykseyteen, joka luonnehtii yksimuotoista yhtä. Omalla tavallaan Hölderlin tunsi nämä suhteet. Epigrammissa, joka on otsikoitu Kaiken pahan juuri, hän sanoo: Olla yksimielinen, se on jumalallista ja hyvää; / mistä sitten on himo / Ihmisten kesken, että vain yksi olisi ja yhtä? Heideggerin kysymyksenasettelut avaa ulottuvuudellisuutta, ajan ajallistumista meidän jälleen alkaa olla keskusteluna. Syvinä ja korkealentoisina saattaen huomaamaan ajattelun arvoiseksi varsinaisesti ajatteluttavan. Sen, joka olemisen unohduksellisena vallitessa pysyy vetäytyneenä ja ajattelullemme peesissään niin, ettei se vallitsevalle ajattelullemme ole vielä tänään johtunut mieleenkään. Ja joka Heideggerin kirjoituksia lukiessa aukeaa olemisen avoimuuteen meidät noin lumoten. 10

11 Joku luonnontutkija sanoi joskus jossain jotenkin, että maatuminen on hellä tapahtuma. Ja ajattelenkin atomien löyhän kokoonpanon raukeamista. Niin ettei meillä enää oikein ole virkaa elämän kovan todellisuuden mustanpuhuville opetuksille, uhkaaville kiikkustuolistaan. Ja jo samassa valtava määrä professoreja varoittaa myrkyistä ja varmasti syystä, meihin kerääntymistään, mutta millä tavalla --- kuin olisivat olleet pahoja äitipuolia Grimmin sadussa. Niin ettei nuorille annettu muita näköaloja kuin maapallon ekokatastrofia nopeampi tuho. Tiededokumentti oli rakennettu semmoisella tavalla, että vanhempi sukupolvi uhkui pahaa tahtoa nuorempia kohtaan. Että älkäähän luulkokaan saavanne täällä olla kun meidän on kohta täältä kuoltava. Se oli niin kokonaan olevan armoilla olevaan takertuneena eläinkokeilla aikaansaaduin todistein ihmislajin lopusta, ettei se ollenkaan voinut huomata kaikkiaalista julmuuttaan. Kohtuuttomuuttaan kaikintavoin myrkyillä eläimiä operoidessaan, kuitenkin sanoen myrkyillä voitavan toinen toistensa vaikutuksia neutraloida, muttei se ollut tässä kohteenaan, vaan todentotta, meihin nyt jo viidennessä polvessa muodostuvat myrkkycoktailit. Jotka täystuhon kaltaisuudessaan saatiin asiantuntijalausunnoin todistettua hiirien ja sammakoiden nopeassa sukupolvien ketjussa. Pelastavan malttia olisi ollut jättää 11

12 eläimet rauhaan ja puhua aineista, määräävän malttamattomuutta eläinkokein todistetusti puhua pelkästään myrkyistä, niin, että pullosta jo ulos päästetty pahuuden henki fyysisenä tuhosi meissä. Meillä on huikeasti kehittyvä tekniikka --- eläinkokeitta löytää liuottamisten, neutralointien ja coktailien salat --- jo liki läpimurtoaan ja olemisen ajattelu nousemassa, niin että tutkijamme Einsteinin itsestänsä löytävät, sillä nämä myrkyt tokikaan eivät ole, niin kuin dokumentissa väitetään, syynä maailmassa nyt vallitsevaan ahdistukseen, vaan sfäärillisyyden puutos jonka olemusulottuvuudellisuuteemme avaaminen rauettaa tutkijoiden katkeruuden --- nerouteensa. 12

13 Olemisen kautta kaikki maailmassa, ensisijaisesti oleellisimman merkityksessä, olevaksi kaiken näin ilmitulevan tänne nimetessään. Elämän nosteeseenkin nähden näin, päästääksemme, senkin, rauhassa menemään. Olemisen kannattelevuuden olemista ajatellessamme käsitteissä tavoitamme. Niin, että pitkään elämän sykkeeseen yritettyämme yhdentyä tässä ja nyt hetkissä, pätkimisestä elämyksissä, päädymmekin täällä viipyilemään. Pelon, olevan kokonaisuuden rajoilta, enää tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin heittämättä, sen, kaameuden syöverin, sen ei-minkään, olemisenhuntuna ei-mikäännyttämisen hulmahduksena käsittäessämme, siihen rohkeasti heittäytyäksemme. Näin, että pelosta pääsyä ei olekaan missään olevuuden, omaisuudesta toisten ihmisten kautta Jumalaan asti, tarjoamassa turvassa loppujenlopuksi vaan vain siinä kun oleminen ottaa turvaansa suojaansa. Minkään muun voimatta piilopaikkaa puoltoa suoda, kuin suomisen itsensä, kaiken tänne ilmi tuojana, kaiken olevan olemisena perustattomana perustana noin tuhoutumattomuuden läheisyytenä, jonka kokemuksellisesti olen saanut tuta olemisen ajattelussa olemisena kannateltuna. Olemisen ajattelun koetuksissa väikähdellen olevan lumouksina. Olemisen historian ollessakin noin vastaamme tuomassa jotakin elämää suurempaa, jota rajasituaatiossa äärimmäisen vaaran näin pelastuksena kääntymisen näköalapaikalta työstän. 13

14 Tavoitettaessa ihmisen varsinainen olemus olemista ajattelevana olentona, todellakin, katsotaan ihmisestä poispäin. Siihen mitä hän kuuntelee, muistaa ja odottaa, siihen mikä häntä puhuttelee ja johon hän aina jo kuuluu --- olemista ajatellessaan --- olessaan kannattelemanaan. Ja että hän on sitä yhä vielä olemisen itsensä unohduksellistakin olentaa --- olevaa paljastaessaan modernin tekniikan määrääväksi puitteeksi kokoontuneena vain varannoiksi noin mitätöiden kokonaan --- seuratessaan, olemukseltaan olemista kuuntelevana, muistavana ja odottavana, sen puhuttelemana johon hän aina jo kuuluu, nyt tuon kaiken vain tullessa ajatelluksi representoimisena. Subjektiivisen horisontin rajoittumana olemisen avoimuudesta, esilläolevan vaan uudelleen esiinasettavana, objektiksi eteensä tuohon, olevan itsensä olevana sinänsä ohittavana siten. Niin että menetetään kokemuksellinen, se on, että varsinainen olemisen ajattelu eli olevat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina, se on, että kannattelevuutensa ja hohtonsa. Vain koska olemisen talona olemista ajattelevina olentoina kieli on kotinamme voimme siinä kodittomiakin olla olemisen unohduksellisena vallitessa olevat vain varantoina paljastaessaan noin olemme vieraantuneina, ja olevien ja olevan kokonaisuuden rajoista tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin putoammekin, sen sijaan, että alkaen vasta rajoistaan olemisellaan meitä kannattelisivat, jos osaisimme varsinaisesti eli olemista ajatella. Osattomuutemme on semmoista olemuksellisesti puutteenalaista aikaa olemisen itsensä unohduksellisuutena. 14

15 Mutta modernilla tekniikalla on varallemme yllätys vielä ajattelemattomana käänteenä siihen kätkeytyneenä. Kääntyvänä kätkeytyvästä olemuksestaan oleminen olevan tänne ilmitulemisena näin unohduksellisuudesta säilymiseensä itsessään, mikä tarkoittaa olevan paljastumista toisin ja vaarassa kasvavaa pelastusta noin. Todellisuutemme varsinaisesta huomaamisesta, sen kohtaamisesta semmoisuudessaan ajattelun koetuksissamme koemme tuota, käännettä olemisen historiasta, jonka niinmuodoin voimme sanoa olevan tuloillaan, joskaan ei olevaistuvan, mutta kuitenkin käsitteellisesti konkretisoituvan ajatteluna, joka ei enää ole filosofiaa eli metafysiikkaa silloin. 15

16 Olemisen ajattelu onkin tietoista kysymistä siihen mikä läheisyytenä itsenään kannattelee meitä olevien läsnäolemisena. Kun pelkkää olevaa tuonpuoleisuuksineenkin ajatellessamme joudummekin vain läsnäoloistamaan läsnäolevaa. Vieraantumisemme olemuksena tuo mahdottomuus kun subjektio tuijottaa objektia ja tahtoo tässä ja nyt hetkessä eli pätkivässä ajassa nyt-hetkien seuraantona pysyä ( ei vielä nyt ja ei enää nyt eristää näet hänet olemisessa/ajassa viipyilemisestä ). Osaamattaan ja rohkenemattaan väliinsä heittäytyä vaikka hän aina jo on subjektin ja objektin välistä matkaa taittamassa noin olemisessa joka ajan ajallistumisena konkretisoituu. Unohduksen turhautuma tuossa mutta myös mahdollisuutemme mahdottomuudessa --- huomaamisessaan. Fallujassa, Irakin keskiosassa, syntyy 2-3 vammautunutta lasta päivässä Yhdysvaltojen käytettyä uraania kaiken polttavissa valopommeissaan Vietnamin sodasta alkaen, napalm- ja sirpalepommeista, omakohtaisesti muistan maailman ulkopuolellaan noin olleen aseteollisuuden koelaboratoriona. Kuten se oli toisen maailmansodan lopussa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettaessa atomipommit. Ja tuosta voisimme päästä kiinni olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen kohtaan planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaamisena silloin kun moralismin ylittäen todellisuutemme absurdiuden modernin tekniikan puitteeksi huomaamme. Nimittäin kun mieliimme johtuu tuo olemisen mielen kysymisen näkövinkkeli, kysymyksen mitä on oleva ylittyessä riittämättömänä ajattelun 16

17 yrityksissämme, vasta varsinaisesti kauheudetkin huomaamme. Vapautuessamme metafyysisestä, dualistisesta, eipäs juupas ajattelusta meillä on tilaa olemusulottuvuuteemme havahtua ja ideologioista, uskonnoista --- joita sekä eksaktien tieteitten siivittämä globaali markkinatalous että nationalismi kääntöpuolenaan korvaa subjektin varmistamisena niin yksilöllisenä kuin kollektiivisenakin --- sysäytyen ulos katsommekin todellisuuttamme semmoisuudessansa suoraan. Kaiken ollessa äkkiä täysin toisin, nurinsysättynä totuttu, outoutuneena tuttu, se on, että oleva paljastuneena toisin, ei enää varannoiksi mitätöityneenä olevan huonona hoitona modernissa tekniikassa määrääväksi puitteeksi kokoontuneena vaan omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina kuten valaistumisen tuokioissa olemme saaneet tuta johtumatta puolestaan mieliimmekään enää silloin tuhoten kajota olevaan. Uraanin koekäyttämisestä ja ylipään maanpiirin pitämisestä aseteollisuuden koelaboratoriona tullessa yhtä utopistista kuin nämä sanat ovat niinkauan kun emme ole ajatellen kokeneet, että vaarassa vallitsee tämä vielä ajattelematon käänne. Että unohduksella vainoavaan olemisen totuuden itsensäkieltämiseen kätkeytyy vielä suomaton suosionosoitus, että tämä vainoaminen kääntyy, että tällaisessa käänteessä unohdus taittuu olemisen olemuksen säilymiseksi, sen sijaan, että se antaisi tämän olemuksen väärin käsitettynä hukkua. Vaaran olemuksessa oleskelee ja asustaa suosionosoitus, nimittäin suosionosoitus olemisen unohtamisen kääntymisestä olemisen totuuteen. Vaaran olemuksessa, missä se on vaarana, on käänne säilymiseen, on säilyminen itse, on olemisen pelastus. (Heidegger Käänne, suomennos Vesa Jaaksi) 17

18 Olemisen totuus kätkeytymättömyys kätkeytyneisyyteen nähden. Läikähtävä, säilyvä, suominen, läheisyytenä itsenään. Oleminen olevaan nähden näin. Olla keskusteluna tästä, kun ajattelun olemus olemisen historia käsitteinä on tulossa kätkeytymättömyyteen, olemisensa totuuteen. Niin, että me voimme sykkyrämykkyröistä päästä, syvällisyyksistä pinnallisuuksiin nähden, joihin me jäämme representoimaan loppujenlopuksi mihinkäänjohtamattomina ongelmanasetteluina esilläolevaa vain uudelleen esiinasettaessamme objektiksi subjektiollemme, niin ettei tuo kohde voi milloinkaan meille omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana hohtaa. Kun me noin koetamme varmistaa subjektiotamme jäämme sen loukkuun, subjektiiviseen horisonttiimme olemisen avoimuudessa. Yhdenkään olevan, ainoankaan asian pääsemättä avaamaan maailmaa, kunnei ajattelumme silloin osaa sitä, olevaa/asiaa, olemiseensa avata, noin --- totuuteensa. Johon, metafysiikan umpikujaan, Heidegger nostaa ajattelun ajatteluna uutena avauksena ajattelumme suureen alkuun esisokraatikoilla paluun sen aina vain alkuperäisempänä toistamisena. Heidegger kiteyttää tämän Leibnizin esittämään ajatukseen/kysymykseen Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? sitä ajattelumme historian eli metafysiikan kysymättömäksi jääneenä peruskysymyksenä pitäen. Tämmöisenä ihmettelevänä kysyväisenä kysymisenä esisokraatikot näet olevan kokonaisuutta kysyvät. Olemisen ja olevan ERON aukeamisena ykseydessä. Ajattelun ajatteluna päästessä liikkeelle tästä, mutta olemisen ja ajattelun erotuksena johtuessaan ajattelemaan, naksahtaakin tänään täkynä logiikan ulottuvuudet- 18

19 tomaan umpiperään. Logiikan, joka osaa ja voi kysyä vain mitä oleva on tuon- ja tämänpuoleisuuksissaan silloin aina jotenkin dualismi kaapissaan luurankona. Heideggerin kysyessäkin miten on olemisen laita joka, jos on ajattelun koetukseen ollut pakotettuna, antaa historiallisen sanan aikamme lapseuden todellisuutta vastaavan ja avaavan, ajattelun johtuessakin olemisen ja ajan erotuksena ajattelemaan. Antaen ristin ja evoluutioteorian sijaan avaimen olemusulottuvuuteemme, lähteenä, josta on erämaahan/autiomaahan karkotettuna kroonisessa janossa tänään ajattelua yrittäessään vain esiymmärryksen ja olemiskyvyn yhtymisen täkyt hulluksi tekevinä pisaroina kielensä päällä. Ja sen tähden ei varsinaista ajattelua, historiallisesti kohdallista, absurdoituvaa todellisuuttamme vastaavaa, koetetakaan ja Heideggerin ajattelu metafysiikkana otetaankin kunnei sen olemuksellisuuteen kokemuk- 19

20 sellisuutena tohditakaan lähteä mukaan. Onnistuisin Heideggerin ajattelun tulkinnassa jos onnistuisin prosessoimaan tätä kirjassarjaanikin jo ajatellusta tarkaten vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun, jommoisen käsitän olevan hermeneuttisena kehänä kiertävän ajattelun olemuksena. Ja olemuksellisuutena, kun se silloin myös harjoittaa fenomenologista näkemistä, merkityksessä pitäytyä viiveeseen olevuutta vähän ennen, metodina ja menetelmänä tässä väistämättäkin näin kokemuksellisena toteutuvassa ajattelussa. Heidegger sanookin ajattelun olevan vain silloin kun se ajattelee ja olemisen totuuden tulevan tekeille teokseen. Ja näin, representoimiseen selittämisenä joka vesittää kaiken sortuessaan, se kuitenkin kokoajan kysyy olemista, koettaa olemista muistaen kuunnella odottaen kielessä tulemistaan siihen. Kokien, vallitsevaan todellisuuteemme jossa oleminen oleskelee modernin tekniikan puitteena olevat paljastaen vain varantoina, olevan paljastumista toisin ; ajatellessaan. Kerätenkin --- olemisen silloin ikäänkuin patologisesti evätessä ja niinmuodoin olevien kääntäessä kasvonsa poispäin --- vastukseksi representoivan ajattelun helppoudelle, kuuliaisesti ohittaessaan olevien oman olemisen objektivoituina kohteina varmistaen subjektiotaan, vaikeuttamiseksi joka kokemuksellisena läsnäolona pelkäksi yrittämisen yrittämiseksi läsnäolevan läsnäoloistamisena muuttuneessa ajattelussa valaistumisena välkähteleekin. 20

21 Joutuessaan varmistamaan subjektiotaan, subjektion varmistamiseksi muotouduttua ajattelumme logiikkana Platonista ja Aristoteleesta alkaen loppusilauksensa saaden Descartesilta lausahduksessaan ajattelen siis olen, puutteenalainen aikamme sulkeutuukin pähkinänkuoreensa tuossa. Se kadottaa ulottuvuudellisuutensa, se ajattelee olemisen ja ajattelun erotuksessa jolle on ominaista nyt- hetkien seuraanto. Ei ihan vielä nyt ja ei ihan enää nyt tässä ja nyt-hetkeä turhaan piirittävässä pätkimisessä, jolle oleminen ja kuolema niinmuodoin ei voi milloinkaan olla kohdallista. Aika menee ohitse, olevien voimatta pidätellä sitä, ajan ajallistumisen näin estyessä ajattelussamme ei olekaan ihme, että kuolemaa viikatemiehenä pelätään. Sensijaan ajatellessamme olemisen ja ajan erotuksessa, jota haemme, ajan ajallistumisena ajattelussamme, oleminen kannattelee olevien olentana ja pois liukumisenaan niin, että kuolema on näyttämö jolla oleminen on alastomimmillaan ja täyteläisimmillään. Olemisen omina ja olevalle kuitenkin vieraaksi jääden kuolema onkin omin mahdollisuutemme olemisen kätkönä/lippaana tässä läikähdellenkin alkuperämme ajattelullemme joka sen olemisena mieltää, puhuttelustaan ja vastauksenaan paljastaen, vakiinnuttaen ja muotouttaen sitä. 21

22 Silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle kysyttävänä uutena/toisena ajatteluna, että se näin hoivaisi pelastuksen kasvua herättäisi ja loisi uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo, noin sitä ymmärrän ja koetan vaalien tulkita tässä. Sillä avainsana on lempeä, sinä missä olevat lepää ja mistä ne kurkistavat. Asettuen ykseyden tavoittaen kaikenpuoltona, noin avautuen ajattelu joka ei enää ole tahtoa eli vallitsevaa ajatteluamme representoimisena. Se ikäänkuin jo käy edeltä tulevien jumaltensa ottaen uudenlaista mittaa merkinannoistaan. Säätäen sanaa, olemista paljastaen, vakiinnuttaen ja muotouttaen vastaamaan uutta vaihettansa/neuvokkuuttansa. Silleen jättämisen ja avoimuuden salaisuudelle tahdosta luopuvana ajattelun olemuksena ylittäessä passiivisuuden ja aktiivisuuden dualismin, ajatellen niihin nähden toisaalla ulottuvuudellisuuden merkityksessä, subjektiiviseen horisonttiin nähden avoimella tienoolla ; silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Sillä se lähtee sieltä, ajattelu, eikä meistä. (Oleminen ei ole ajattelumme tuotosta, joskin sitä puhuttelustaan muotoutamme, ajattelumme ei anna olevalle olemistansa vaan oleminen antaa ajattelumme, antamalla aukeaman, jolla aisteinemme aivoinemme olemme näet soitintenkaltaisina --- kielessään.) Sietämättömän vaikeana tänään päästä tästä kannattelevuudesta, tästä kaikenpuollosta, olemisesta SUOMISENA (vaan ei olevan LUOMISENA), tietämään ja kuitenkin vedettynä siihen, missä emme enää ole turha tarkoitukseton merkki. Vaan missä toteudummekin semmoisuudessamme suoraan olevia olemiseensa ajattelevina olentoina, olevien edellyttäminä noin ja olemisen palvelijoina noin, kielessä olemisen talona, kun sana, olemisen sanana, lainaa olevalle olemisensa emmekä olevana suhteena olemiseen enää ole vieraantuneina. 22

23 Äärimmäisestä vieraantumisesta käännähdellen tähän kun olevat olemisen laineilla tulvahtelee päin, leppeästi. Ehkäpä sen on mentävä juuri näin raivaten raivaamattomaan tietä, ajattelumme paikkanaan uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa tapahtua. Kun on sen aika --- ajatteluamme valmistaen. Ei, ei Heidegger ole hämärä tai peittelevä, ajateltava asia voikin vain väikähdellä, sitä kunnei voi määrätä mitenkään, se on kaleidoskooppimainen tämä olemisen asia, sehän lähentää olevia vetäytymällä ja vaikka me seuraamme sitä vetäytymiseensä emme milloinkaan saa sitä käsiimme. Prosessoitua ajattelusta dualismina dialektiikkoineen ristiriidassa noin, ajattelemaan kiintymyksellisenä kiistana, onkin tavoitteena joskaan se ei voi enää päämääränä asettua. Kysymisenä, niin ettemme puolestamme sulje sitä totuuden tähtikuviota, johon me KYSYMME. Vaaran tähtikuviota nimenomaan silloin kun pelko, jota vieraantuminen loppujenlopuksi on, kokoontuu pakotuksena varsinaista ahdistusta kohden jonka jo on valaistumiset, välkähdykset olemisen totuuden loiston. 23

24 Ei ole mitään itsessään pahaa ja pimeää, on vaan tietämättömyyttä olemisen mielestä suomisena ja se puolestaan juontaa vaan olemisen itsensä unohduksellisuudesta. Ja kun se nyt oleskelee käänteensä säilymiseensä viiveessä tulevat kaikki saatanallisuuksien ja raadollisuuksien jännitteet raukeamaan. Pelko, kaiken normaaliuden alla ja väkivallan takana, rajasituaatiossa oleskeleviin projisoituneena pelko pelkää pelkäämistään moduksena. Koska kuolema yhä vieläkin käsitetään elävän menehtymisenä ja/tai tuonpuoleisuuden ehdollistetuin lisin, mielestä torjuttuna luonnollisestikin silloin, upoten unohtumisena rakentamaan maailmaa lakina järjestyksenä kurina kasvatuksena, kasvuna noin rangaistusten, tuonpuoleistenkin, rajoittamana, rajoittumassa. Piilettäenkin uhkaa, niin ettemme missään ole perustavasti puolustettuja --- ehdottomasti. Joka silloin, huomaamattaankin saa olettamaan --- pahantahtoisuuden. Jota sitten roolitetaan ja tarinoitetaan innolla, fiktioilla tulevista ja menneistä raakuuksista muttei ne milloinkaan kohdatussa todellisuudessa ole muuta kuin harhaanjohtunutta osattomuutta, olemisen unohdusta, joka on ottanut imuunsa --- viattomuutta. Koska tabuna kaiken sen takana on viikatemieheksi konkretisoituneena kuolema --- ratkaisemattomana noin. Koska sitä ei olemisen unohduksellisuuden vallitessa ole voitu ratkaista, kätkönään/lippaanaan kokemuksellisesti ajatella näin suopeudesta käsin unohduksellisuuden olemus --- huomaten tässä. Missä ihmiskunta on historiallisesti tulossa pelko pelkää pelkäämistään moduksesta olemisen avoimeen ulos, evoluutiollisenakin tietoutumisenamme. 24

25 Nämä olleevat niitä perimmäisiä kysymyksiä, joita ei osata ajatella, joitten yrityksestä retkahdetaan viihteeseen. Kunnei kerran uskonnot ja ideologiat enää tarjoa vakuuttavaa selitystä ja tietä kaikki se mikä jää tieteistä katvealueeksi viihteellistetään, eikä fundamentalisoitumisensa enää auta palauttamaan kuria ja järjestystä. Nyt täytyisikin ylettyä ja ulottua pohtimaan vaarassa kasvavaa pelastusta. Sitä ettei se enää olekaan kuria ja järjestystä, rajoja ja rajojen asettamista millään tavoin (onhan muuten luonnonkansojen kohdalla jo toteutunut muunmuassa lasten vaaliminen ilman minkäänmoista kuria, siinä kun he kulkevat kaikkialla mukana ystävällisyyden ilmapiirissä, kunnioitettuina, niinkuin eläimiäkin on kunnioitettu muunmuassa silloin kun eläinsyönti vielä oli elinehto pyysivät metsästäjät anteeksi heiltä elämänsä riistäessään), vaan vasta niistä alkavaa ja aukeavaa maailman maailmoimista. Ihmisen ja maailman olemus ei näet olekaan niiden rajallisuudessa jossei rajattomuudessaankaan vaan kokonaan niistä toisaalla; ulottuvuudellisuudessaan. Ei siis niiden olevuudessa, joka niihin katsottaessa perimmäisten kysymysten kannalta osoittuu upottavaksi suoksi, vaan onkin niiden olemisessa, niiden olemisen tavoissa aueten varsinainen historiakin. Meidänkin voida olla olemiseltamme suuria elikä, ystäväni, ystävällisiä elikä lempeän kannattelemia näin olemista ajatellessamme. Sofokleen sanoin: Sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin. Evoluutiollisenakin ( kehkeytymän merkityksessä) tietoutumisena olemisen mieltä kysyes- 25

26 26

27 sämme, perimmäisimpänä kysymyksenä, jota emme ollenkaan vielä tee. Maailmaa ei voi muuttamalla muuttaa, ei pakottaa mihinkään suuntaan, ei asenteidenkaan muutoksella, jotka yhä vielä operoivat tahtovuudessa. Tahtoa ei-tahtomista viimeisenä tahtona, hih, tahdosta luopumisen merkityksessä ulottuvuudellisuuden väikähtäessä, avoimena tienoona noin maailman maailmoivana. Kohoavana ja nousevana joka avaa tilan viipyellä täälläolona olevat taitoksena ja kokouspaikkana maan ja taivaan, jumalten ja kuolevaisten kehrälle maailman olentana ja kuolevaisena täältä lähteä olevien pois liukuessa olemisen omana ja olevalle kuitenkin vieraaksi jääden --- näin tuhoutumattomuuden läheisyydestä. Haen sitä niin paljon kauempaa ja juuri siten niin paljon lähempää kuin ovat kaikki tarjolla olevat selitysmallit. Sillä on kuin kukaan ei haluaisi luopua kuolemasta elämän kontrastina. Sillä juuri siitä luopumisesta saamisen valossa on kysymys. Kuolemasta olemisen kätkönä/lippaana eikä elämän päätöksenä/menehtymisenä jolle joko uskotaan tai ei uskota tuonpuoleisuudellisuus ikuisena elämänä. Olevuudellisuuden kummitellessa tässä sinä mihin me takerrumme, uskaltamattamme ei-mihinkään heittäytyä. Ja kuitenkin vain se päästää meidät menemään niin olevien ää- 27

28 relle/luokse olemiseen läheisyytenä itsenään kuin, olevien liukuessa pois, kuolemaankin kätkönään/lippaanaan. Ja tätä ei kukaan halua tietää, vaan vain elämän ja kuoleman jännitteestä kiinni pitää ihka ainoana merkityksellistyttäjänä tyhjään tyhjenevään tyhjään nähden, elämästä olevaisena näin kiinni pitää olemiseen tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä nähden. Eikä auta mitään, kun yrittää osoittaa olemiseen suomisena kaiken tänne ilmi tuomisessaan läheisyytenä itsenään, mistä meidät unohduksellisuutensa tänään estää, se on, että lempeästä, mitä olemiskykyinä esiymmärryksissämme olemme saaneet tuta valaistumisen tuokioina kovissa paineissa tahi luonnossa äkkiä puhutellessaan oudolla hiljaisuudellaan. Kannattelevuutena jossa koemme yhtä hyväksi elää kuin kuollakin, kunnei rajaa olekaan, sillä nimittäin ei ole, ratkaisevasti, tekemistä tunteen ja järjen kanssa elämän elementteinä aistien ja viettien järjestelmässä, vaan se nimenomaan ylittääkin ne. Pienet lapset joille ei vielä ole muodostunut unohduksen rakenteita olemassaolon kokevatkin noin. Dualismin sijaan kiintymyksellisinä kiistoina. Mutta me sanomme sen johtuvan siitä, ettei heillä vielä ole kuolemasta tietoa, vaikka voisimmekin sanoa, etteivät he ole vielä tietoaan kadottaneet. Ja kun toisaalta puhumme kaivaten ja ihannoiden lapsenkaltaisuudesta käsitämme sen moraalisesti ihmisen jo lukkoonlyötynä olemuksellisena kelvottomuutena suhteensa animal rationalena ja syntiinlangenneena luotuna. Ja niin onkin muodostunut ajatteluttavaisimmaksi ajatteluttavaisessa ajassamme se, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Ja että olemme vieraantuneita jostakin jonka olemuksellisesti jo aina osaamme. Eikä meistä teekään viisaita elämän kovan todellisuuden hyväksyminen, ettei tokikaan vielä ole kuoleman kuolemana osaamista se, että pysymme tyyninä menehtymisen edessä. Heidegger sanookin olemisen käänteen unohduksellisuudesta säilymiseensä vas- 28

29 taavan surun voittamista ihmisellä. Ja, ystäväni, nythän ollaankin uskon sijaan ky- symässä luottamusta, mitä suojaan, turvaan tulee, kun sitä kysytään olemisesta eikä enää olevaisesta. Väkivalta on kilpi kuoleman edessä, itsepuolustus, kuolema menehdyttävänä väkivaltana käsitettäessä, niin että kovia suhteensa kokeneen tyyneys yhä vieläkin pitää kiinni siitä pääsemättä olemista suopeutena käsittämään ja niinmuodoin kuolemaa kätkönään lippaanaan. Tyyneys tunteen ja järjen hallintana yhä vielä pelkää kuolemaa viikatemiehenä ja elämän merkityksellistyttäjänä siten, pääsemättä niitä ylittämään elämää suurempaan, hellittämällä, heittäytymällä ei-mihinkään. Tyyneyttä enempänä päästen ulos itsestään ja se tarkoittaa, että läheisempään omaa itseänsäkin, että läheisyys itsensä kannattelee häntä, se on, että --- lempeä. (Väkivallan näin rauetessa niin itseä kuin toisiakin kohtaan, hih, tarpeen puolustautua, projisointeineen kaikkineen, rauetessa --- kaikenpuollosta.) Tiedän, koska olen ikäni henkipattoa pelko pelkää pelkäämistään modusta mie- hittänyt. Niin että kaikkia uhkaava viikatemieskuolema on alati luonani majaillut, et- tä saisin sen ratkaistua, rauetettua uhkansa, joka ei ollut totta ja kuitenkin piti ot- 29

30 teessaan, varjostaessaan kaikkia niin kovasti sen ohittamista ja elämistä koettavia. Eikä olemisen totuudella ollut pääsyä elämän ja kuoleman dualismiin, eikä minulla niin pitkään aikaan sanoja vielä, olemiskykyä ja esiymmärrystä yhdistää, noita jotka aina jo sekä elämän ja kuoleman että tunteen ja järjen dualismin ylittivät, ei ennen Heideggeriä ja tavoittamaansa historiallista sanaa, aikani lapseutta vastaavaa eli, ystäväni, yksinkertaisesti --- olemisen kysymistä. Olemiseltaan eikä subjektioltaan suurena --- vapautena joka voi olla vain olemista, kaikenpuollosta, suomisesta kätkönään lippaanaan kuolema, sillä muulla tavoin emme enää tänään voi olla historialliseen puhutteluunsa historiallisina vastauksinaan. Että kyse on alkuperäisemmästä kuin yksilöllisistä teistämme, jotka ykseydestä eristävinä jättävätkin meille vain ylpeyden viimekädessä elämästä ja kuolemasta menehtymisenä selvitä, kunnei se kontekstina avaudu sen enempään se dualistisena kääntöpuolenaan paneekin nöyrtymään loppujenlopuksi Jumalan edessä ja toisaalta kovettumaan, niin, että huomaamattaan, aletaankin elämän kovalla todellisuudella pelotella kaikkien nuorempien ja vähemmän sen kolhuja saaneiden yläpuolella. Olemisen kysymyksen ja ajattelun suhteensa jäädessä aina jo vain helpolla päässeen helpolla pääsemisen koetukseksi ja niin uskonnoista ja ideologioista onkin tullut, osattomuuden kysymykseen osaamattomuudessaan vastata kaikenpuollosta, passiota. Unohduksellisuuden tähden noin moralismina voimattaan nähdä vallitsevan todellisuutemme olemuksellisuutta puutteenalaisena aikana. Eikä se silloin voi ystä- 30

31 vällisyyteen ulottua, olemisen mielen avautumiseen tietoutumisen evoluutiollisenakin kehkeytymisen merkityksessä, kunnei sinne vieneetkään niinsanotut kansansivistyksen tiet kehityksenä, emme heitäkään lasta pois pesuveden mukana, olemisen kysymisenarvoiseksi (tuohon en löydä epäasianmukaisen arvon käsitteen asianmukaisesti korvaavaa käsitettä) nostaessamme. Eli säilytämme tien ihmiskunnalle, nyt kun vallankumoukset, reformit ja demokratiakin ovat ajaneet tahtovana ajatteluna globaalin markkinataloutemme, unohduksen absurdoitumana, karille. Osoituksena että unohdus todellakin on unohtanut unohduksensakin ja senkin jo pudotessa pois rajasituaatiossa saakin tuta jo vetonsa säilymiseensä käänteen suunnassa ajattelun koetuksissaan. Eli ei enää tahtovaa ajattelua opetetaankin silleen jättämistä ja avoimuutta salaisuudelle hyvin konkreettisella tavalla yksilöllistä tietä alkuperäisemmästä, todellisuudesta semmoisuudessaan, kun vain keskitymme katsomaan sitä kohti olemisen kysymykseen pitäytymällä. Emmekä muuten voi, niin on osoittunut, mitään kiinni ottavaa, mitään varsinaisesti sanovaa, mitään kohdallista ja meitä kohdallistavaa, mistään sanoa. Ettei keskustelu pyörisi vain ( jutteluna ) näennäisesti vapaana sittenkin vain älyllistämiseksi jäävänä, sittenkin vain tunteen ja järjen dualismina. Niistä tyynesti kieltäytyessäänkin ei se vielä varsinaista ajattelua tavoita, ainoana kontekstinaan muiden yläpuolella silloin koveneekin ihmistä kohtaan ja nöyrtyy Jumalan edessä. Subjektiota varmistaen kyllä, turvaksensa turvasta tietämättä, nimittäin siitä kun oleminen ottaa suojaansa kaikki ja kaiken, niin että on yhtä hyvä elää kuin kuollakin. Sen suinkaan nihilisminä tuhoisuuteen johtamatta vaan päinvastoin nihilismistä ulos, sinne missä olevat ovat, me muassaan, omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaen. Ystävällisyyden elementtinä joka jo kuitenkin olemisen unohduksellisuuteen väikähdyttäelee 31

32 säilymistä itsessään, niin, ystäväni, näistä täkyistä ottakaamme kiinni, niin Jumalastakin voisi ajatella niin paljon subjektiota suurempaa olevana olemisessa ja olemusulottuvuutemme mittana. Ja päästä katkeruudesta, joka ei oleellisesti kumpuakaan elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja pettymyksistä suhteensa vaan osattomuudesta olemusulottuvuudestamme kuten kaikki valaistumisen tuokioissamme saamme tuta, elämän ja kuoleman dualismin raukeamisen viipyvään rauhaan kokien, mutta osaamattamme tuota tuossa ajateltua (niinkuin ajateltua on kaikki aistein havaittunakin oleva aina jo, on myös ajateltua aina jo se, mitä ei enää voida sanoa, niinkuin sanan sanan olemukselle tapauksessa, jota kannammekin salaisuudellisuuden aarteena, voimattamme sitä enää nimetä, vain OSOITAMME --- siihen/sitä), ottaa ajattelullemme aikamme lapseuden tykyttävänä haasteena. Raikkaita tuulia, näkymiä kuulaita, olevan toisenlaista paljastumista, ei enää hyvän ja pahan dualismia. Semmoista on olemisen historiasta luvassa. Ja jos sen sanoo, siihen onnistuen osoittamaan edes jotenkinkin, vieraantuneista vieraantunein, sitä kannattaisi kuunnella vaaran vaaraantumisen pelastuksena hälytyskellona. Rajasituaatiosta, näköalapaikkana syrjäytymisestä, joka on ottanut sen ajattelemisen tehtäväksensä olemisen totuudesta välittäen, saatuaan etsimänsä viimein tällä Heideggerin muotoilemalla käsitteellä kohdallistettua. Tämä kirjanen on Heideggerin kanssa keskustelussaan viidentenä. 32

33 33

34 Vain huomion hakemisen syytteellä voi ohittaa kaiken ja normaaliin arkeen palaamisen vaateella, kun on tapahtunut, niinä vain huomion hakemisina, patoutumien purkauksia. Meidät kasvatetaan niin elämässä pärjääviksi, niin ettei meihin jää totuuden etsijää joka, tänään, olemista kysymään päätyisi, niin että ajattelu ajattelee hänessä, hänen aistejaan, viettejään, tunteitaan, järkeään, hänen elämäänsä enempänä. Sillä siitä on varsinaisessa ajattelussa kysymys. Niin ajattelu ajatteluna on edennyt, niin suuret ajattelijat, kukin kohdassaan, tavoitti oman aikansa historiallisen sanan. Niin Heidegger johtui/johdattui olemista ajattelemaan ollenkin, ajatellessaan, kannattelemanaan, niinkuin on lukijansakin vaalien lukiessaan kirjoituksiaan. Me olemme täällä aina jo ajattelevina ja vallitseva ajattelumme väkivaltaisena pakottaa sitä ajattelemaan vain olevaa, tämän tai tuon puoleisena yhtäkaikki --- olevana. Mitä on oleva eikä milloinkaan, että miten on olemisen laita. Niin, että kun meillä on paljon paljonkin ajattelevia ei heidän ajatteluunsa muodostu linjaa, vaan huikeatkin kaleidoskoopin välähdykset jää irrallisiksi, jälkipostmoderneiksi ja hyveenä pidetäänkin sitä, etteivät ne yhteen ajatuksiaan vedä. Kun siitä kerran aina on tullut ideologiaa ja uskontoa, joka joskus toimi, mutta enää ei oikein sano mitään ja helposti fundamentalisoituukin epätoivoissaan. Kysymysten kysymyksenä ollenkin silloin se, että missä on ykseys ( sama vaan ei samanlainen ), että missä on totuudelle perusta. Mille kysymykselle ei vastausta olekaan mitä on oleva kysyttäessä. Sillä Jumala alkuperusteena oletettaessa ei enää vakuuta, eikä tiede puolestaan voi osoittaa muuta perustaa kuin alkuräjähdyksestä alkaneen aineen muodostumisen ja 34

35 eksakteiksi erityistieteiksi pilkkoutua. Noin ulottuvuudettomina, unohduksen unohduksensakin unohduksessa ja senkin putoamisessa pois absurdoituen, subjektina ja subjektiivisena horisonttina raskauteensa pirstoutuen loppujenlopuksi. Miten on olemisen laita kysyttäessä perustatonta perustaa kysytäänkin jo. Ykseyttä tuosta kaikkein yleisimpänä itsestäänselvyydellistyneestä unohduksellisuutensa imussa. Elikä olemisen totuutta näin. Kätkeytymättömyyttä kätkeytyneisyyteen nähden. Olemisen ja olevan ERON avaamisena, noin ulottuvuudellisuuteen ulottuvuudellisuutena silloin. Ja siinä on ajattelulle linja, ideologiat ja uskonnot lävistäen ylittävä ja nimenomaan niin, että elementistään tietoiseksi tullen. Ei kieltäen eli ettei tahtoen vaan silleen jättämiseen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin ja näin avoimuuteen salaisuudelle päin kysyen. Selkiytyen se, ettei ajattelu lähde ajattelijasta itsestään, mitä harhakäsitystä olemisen unohduksellisuuden tähden muunmuassa psykologisoimisella ylläpidämme. Alkaenkin pilvet raottua, subjektio murtua ajattelun vedon paineessa hahmottua olevan toisenlainen paljastuminen. Olemisen uusi vaihe/neuvokkuus muotoutua, vakiintua ja paljastua uudessa/toisessa ajattelussa. Jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Olemisen ajatteluna ajattelumme tapahtumisensa paikkana, alkuperän olemisena näin ihmisellä, täälläolona, paljastuessa. Olemisella itsellään olematta mitään paikkaa itselleen jonakin toisena (jonakin toisenlaisena olemisena kausaalisuudessa) olemisen ollessa kaiken läsnäolemisen paikatonta paikkaa. Hermeneuttisella kehällä pyörähdellen, käsitteissä kääntyillen, fenomenologista näkemistä välkähdellen olevan toisenlaista paljastumista, olemista kysyen vedossaan, ajattelu tavoittuu linjaansa. Olemisen itsensä unohduksellisuuden säilymiseensä käänteen suunnassa subjektiivisesta horisontista tienoon avoimuuteen ajattelun 35

36 koetuksissamme tänään jo. --- Ehkäpä olemme tämän olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa. Valistuksen aikakauden alussa Newton löysi painovoiman ei mistään eli sieltä missä muut eivät nähneet mitään, kuten tiededokumentissa selvitetään, sieltä mikä muille oli pelkkää tyhjää. Teollinen vallankumous etenee valona pimeään kansan valistusta edellyttäessään. Ja sitten törmääkin seinään ja järkyttyneenä, olemuksensa ytimiin löytävänä näin, todellisuuteemme siellä missä se itsenään unohduksellisuutena paljastuu, toisessa dokumentissa, posttraumaattisena stressihäiriönä sodistaan. Ja valistuksen aika aukeaa uudelleen sieltä, katsomisesta ei-mihinkään nyt rajasituaatiosta heittäytymällä nyt sieltä missä ei enää voi olla mitenkään ei toipua eikä levätä, kun olevan kokonaisuudessaan reunalta tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti repeää. Kun ei enää autakaan, kun ei enää vastausta löydykään, kysymällä mitä on oleva, niiden kohdalla, lännessä, jotka ovat palanneet sodistaan, aina ensimmäisestä maailmansodasta alkaen olikin alettava etsiä diagnoosia pelko pelkää pelkäämistään modukselle sairautena. Jonain jolla ei yhtymäkohtaa vallitsevaan todellisuuteen ja normaaliuteen ollut, niinkuin ei holokaustin uhreillakaan, jonain jota ei noin voitukaan --- kuulla. Vaikka niissä paljastuu kulttuurimme joka jatkuu --- olemus. Kun sodista palanneet miehet kokivat olemisen pelkästään tyhjään tyhjenevänä tyhjänä kun ei yksikään oleva enää pystynyt sanomaan heille yhtään mitään. Kun he eivät voineetkaan palata sodasta. Kun sota jäi jatkumaan, kunnei 36

37 mitään kotia ollutkaan. Kun sopeutumisen yritykset kävivät panikoittaviksi. Ja kun psykoterapian koetukset eivät ulottuneet. Tunteella ja järjellä operoimiset millään tavoin. Ei yritykset laukaista syyllisyyttä, kunnei siitäkään perimmäisesti ollut kysymys. Eikä uskot, arvot, rakkaudet, armotkaan, kun oleva kokonaisuudessaan oli mitätöitynyt täysin ja kokonaan. Ja uskon Jumalaankin edellyttäessä niinsanotusti toimintakykyistä subjektiota, olevuuteen pohjaavuutena, kunnei vallitseva ajattelumme olemisen unohduksellisuuden muotouttajana voi luottamukseen ulottua, ulottuvuudellisuutena, jossa oleminen itsessään säilyvänä ajattelevaa läheisyytenä itsenään suopeutena näin, ystävällisyytenä /lempeytenä kannattelee olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatellessammekin sekä autuaina että jaloina semmoisuudessamme suoraan, vaaran vaaraannuttua pelastuksena olemisen ajatteluun tavoituttuamme niinmuodoin osaten kuollakin. Sillä loppujenlopuksi paniikissa ei voi kuollakaan, koska ei voi mitenkään olla, koska läsnäoloa, olevan äärellä/luona olemisen kokemisena, ei vaan enää ole, pelkkään tyhjään tyhjenevän tyhjän tarkoittaessa juuri sitä --- itseään sietämättömyyttä. Mahdollisuutena mahdottomuudessa silloin ajattelun (ihmisen täällä olemisen tapana) kääntyminen kysymyksestä mitä on oleva kysymään miten on olemisen laita. Olevan ja olemisen ERON jälleenavaamisena modernin tekniikan puitteesta, tekniikan olemuksen näkemiseen kaiken teknisen lävitse, suomisena puitteessakin yhä vielä. Mikä, läpimurto, Heideggerin ajattelussakin tapahtui toisen maailmansodan Saksassa posttraumaattisen stressihäiriön olosuhteessa täytenä. Eikä se tietenkään tarkoita olemisen kysymyksen irrallista pyörittelemistä, vaan kohdallistumista, että mitä ja miten todellisuuttamme kuunnella ei enää tuhon, olevuuden karille jouduttuamme, vaan tuhoutumattomuuden, olevuuden karilta irrottumisen, suunnassa. 37

38 Pelkäämättä, kokeneen vinkistä, ettei ei-mikään pelkkään tyhjään tyhjenekään ja että vaikka se on hankalaa ottaa mielensä päälle, päästää mieleensäkään niin kuitenkin uskaltautuen kuulemaan, että vallitsevana todellisuutenamme, biologiaan ja fysiologiaan takertuva elämä elämän ehdoilla kuolema viikatemiehenä merkityksellistyttäjänään, heittää yhä useampia syrjään ja yhä totaalisemmin tänään. Minkään uskon ja toivon sinne ulottumatta, tahtovuutena vain toimintakykyisten subjektioiden tavoitettavissa silloin, huomaten että onkin aika jo kysyä kaikenpuoltoon, ulottuvuudellisuuteen luoden katsetta ja herättäen luottamusta siihen mikä suo --- uudelleen. Noin hoivaten pelastuksen kasvua. Noin vaaran vaaraantua pelastuksena, paniikinkohdan OLLA valaistumisena. Ja/tai Kopernikuksen työ ja vaiva laskiessaan kolmekymmentä vuotta matemaattisesti todistaen ettei maailmankaikkeus olekaan maakeskinen. Ajattelun vanhana tapana onkin ollut sanoa ennenkuulumatonta joka sitten on avautunut ovena, vaadittuaan vuosikymmenien sitkeän työn, niinkuin Heideggerkin työsti yli kolmekymmentä vuotta länsimaisen ajattelun perinnettä saadakseen historiallisen sanansa kohdallistettua. Ja aina se on ollut jotain olematonta olevaan nähden, noin eksaktien tieteitten ja teknisen kehityksenkin alkioina ja aina vastustettuna. Ajattelun alueella tänään kannattaisikin koettaa sekä extremeä että käsityötä harjoittaa olemisessa vaarana vaaraantuvalle --- pelastukselle apuna. 38

39 Hoivata pelastuksen kasvua, sanoja jonka kaltaisia ei ajassamme tohdita lausua. Aikamme kadotettua kokonaan suuren linjansa, aikana, se linjaakin vain matkoja fysikaalisina suureina fysikaalisessa avaruudessa ja tarkkaa matemaattisesti valon nopeutta ajan olemusta tavoittamatta olemisen ulottuvuudellisuutena. Aika vallitseekin noin unohduksellisena. Se ei suo silloin suuria linjoja, eikä ajassa viipyilemisen kokemusta ja kuitenkin semmoinen on ajan varsinainen olemuksellisuus, suopuutena. Ajan ajallistumisena. Ajan avautumisena avaruuksiinsa (ulottuvuuksiinsa) meidän (voida) olla keskusteluna. Meidän voida puhua johdatuksesta ja olemisen historiasta varsinaisena historiana/historiallisuutena joka ei ikuisiin totuuksiin juututa, niinkuin me nytkin juuttuneina olemme. Luonnontieteitämme osaamattamme semmoisiksi huomata, vaan luulemmekin nimenomaan niiden olevan avoimia totuudelle. Ja kuitenkin ne ovat kokonaan sulkeneet oven olemisen totuudelle pelkän olevuuden sisään tunkeutuenkin. Olemisen valossa tietenkin sekin tapahtuen, mutta täysin sitä tiedostamattaan, ajattelun elementtinä, niin, että nämä tieteittemme tulokset pääsisivät omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina --- loistamaan. Ja noin meitä olemusulottuvuuteemme ja olemisavaruuteemme opastamaan, tavoittaakseen läpimurtonsa. Ja noin uskomattoman huikeilla tuloksillaan hoivaamaan pelastuksen kasvua. Ei olevan vaan olemisen historia ja historiallisuus avautuu suurina linjoina. Olevan historia ja historiallisuus johtaa vain antropologiaan ja luonnontieteisiin, muodostaenkin loppujenlopuksi häkin ajattelun historialle/historiallisuudelle. Umpikujaannuttaen meidät unohduksellisuuteen olemisen itsensä unohduksellisuuden peesissä vielä silloinkin kun se jo käänteensä säilymiseen- 39

40 40

41 sä itsessään suunnassa ajatteluamme nykii. Niinkuin tänään tässäkin, niin ettei meidän tarvitsisi humanismiinkaan jäädä loukkuun ihmistä koettaessaan asettaa siihen kohtaan johon Jumala on asetettu uskonnoissa, väärinymmärrettyinä molemmat --- kyykyttäjinä. Tahtovina subjektioina, niin ettei silleen jättäminen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin avoimuutena salaisuudelle näin voi avautua ihmiselle olemista ajattelevana olentona, ekstaattisesti eksistoivana ja Jumalan olevana olemisessa käsittäen. Niin, että ylipäätään ymmärrettäväksi kävisi nämä kysymämme suuret linjat olemisestamme olemiselle apuna sen voittaa puite vallitsevana johdatuksenaan, sen säilyä totuudessaan, saatika että noita ajattelemalla, kaikkein alkuperäisimpänä tekemisenämme, jo --- modernin tekniikan olevat vain varannoiksi määräävän puitteen absurdoituvassa kourassa --- hoivaisimmekin pelastuksen kasvua. Ihmiset ovat tulleet tänne jäädäkseen, semmoisella tavalla, että pyrkien pysyttelemään nykyisyydessä, eikä tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtävänä, ajan ajallistumisen konkretisoituessa tässä ulottuvuudellisuutena. Ihmiset pyrkivät elämään elämäänsä niinkuin laulussakin sanotaan, ja niin että sukupolvien ketjussa säilyvä elämänpiiri edustaa pysyvyyttä. Ja näin olevaan upotaan unohdutaan parissaan puuhaan, ihannoituna ja tavoiteltuna normaalina arkena, ainakin aina silloin kun se on uhattuna, uusista ajatuksistakin. Mutta joka toisaalta, normaali arki, uhkaamattomana janoaa elämyksiä, äärimmäisiä tunteita, extremejä näin ollakseen 41

42 pitkästymättä. Kulttuurin näytellessä tässä näiden tarpeiden tyydyttämisen systeemiä. Yhtäkaikki pysymme kiireisinä ja tärkeinä eläen elämäämme, sen sisällä, mututuntumassa ilman ulottuvuudellisuutta, juuri sitä normaaliutena pitäen, mielen terveytenäkin ja hyvin luontuneena kehityksenä; sen riittäessä. Uskonnot ja ideologiatkin noin alati muistaen ihmisenosansa luomakunnankruunuina tai maapallon herroina, leiviskänhoitonsa aina oleellisimpana mahdolliseen tuonpuoleiseenkin nähden, että ovat hyvinä ja oikeamielisinä täällä hallinneet ja nöyrästi olleet hallittuina. Mutta ettei sen enempää, kuin että yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa ovat paitsi sukua jatkaneet olleet kehityksen rattaana/rattaassa toiminnallaan. Ja että suuret taiteetkin ja hengellisyys ovat enimmin sen tähden, että olisi tavalla tai toisella ikuista elämää. Tämä elämän käsite niin että hengellisyyskin on vain sille uskonvaraisena lisänä, kuin määrittäen sitäkin, näin estäen luottamuksesta ja keveydestä niinmuodoin. Estäen kaikesta siitä mitä olemisen ajattelu olemisena kannateltuna tarkoittaa, Nietzschen sanoin tanssivista jaloista, autuuden tuokiotkin silloin moraalin raskauttamina, hyveen palkintoina tai erityisarmoina muttei milloinkaan varsinaisen vapauden olemuksellisuuteen tavoittumisena noin. Ja meidän toteutumisenamme olemisen palveluksessa, olevien edellyttäminä niitä olemisessaan ajatellessamme, jaloina semmoisuudessamme. Tarvitsematta enää unelmia siirtää polvi polvelta eteenpäin, niiden tehtävä kun on tulla todeksi tänään kuten kaipuunkin täyttyä läsnäoloksi, käänteenä viiveestään. Tieteitten päästä läpimurtoonsa, valtavan työn niissä sekä ajattelussamme ajatteluna suuressa linjassa. Olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen jo käänteensä säilymiseensä itsessään suunnassa näin, päästäen ajan ajallistumaan ja meidät olemaan keskusteluna jälleen, ulottuvuudellisuudesta käsin. 42

43 Sanoa nyt psykologialle, että se tutkii mututuntumassa, hui, niin varmasti saa psykologisoijat kimppuunsa ja niillähän on valta ja valtaanhan ne perustuvatkin. Eikäpä tänään enää mistään voidakaan ajatella sen olevan liikkeellä asian itsensä tähden, vaan aina vain asian sinänsä, sillä asiat on mitätöityinä ja suhteensa aina vain ja ainoastaan subjektion varmistaminen tärkeää. Rakenteellisena mitätöitymisenä mitätöiviä asenteitamme aina jo ennen missä tahansa silmämme avaammekaan vallitsevassa todellisuudessamme. Ja kun noin ollen ei ole ulottuvuudellisuutta se voi vain valtataistelulla korvautua. Mistä malliesimerkkinä on politiikkamme, jonka valtavat koneistot toimii asioista sinänsä huolehtien, kenenkään enää oikein osaamatta odottaakaan niiden asioista itsestään välittävän. Vieraantuminen on tässä loputtomassa tärkeilemisessä, eikä sitä voi huomata ja jos joku huomaa niin silloin siitä tuleekin tärkeilijä, se tärkeilijäksi nimetäänkin, syntipukiksi näin, että mikä sinä oikein kuvittelet olevasi lapsi mennen pesuveden mukana. Eikä tämä nyt olekaan psykologisoimista, sillä nyt ei haetakaan syytä eikä syyllistä eli kytätä olevia sillä silmällä eli ei tunkeuduta niihin. Eli jätetään ne sillensä ulottuvuudellisuudestaan käsin eli oltaessa kajoamatta niihin äärelleen/luokseen päästäänkin. Mutta ettei siis muuttamalla asenteita tunteella ja järjellä välittävämmiksi ja hengellä ja hengellisyydellä rakastavammiksi välittämiseen olevista/asioista itsestään päästä. Vaan yhä vielä ne ovatkin subjektion kohteita objekteina eli olemuksellisesti ne jäävät oleviksi/asioiksi sinänsä. Ja kaikesta hyvästä tai pahasta tahdosta riippumatta ja vieläpä juuri niiden 43

44 tähden niistä tuleekin vain subjektion varmistuksia, hih, suurien rakkauksienkin kohteista vaikka mitenkä koettaisi itsensä vuoksensa voittaa ei unohduksellisuus voitetuksi tule tahtovalla järjellä ja tunteella. Ei, ei, eihän nyt yritetä viedä miltään arvoa vaan vain osoittaa arvoilla yritettävänkin vain varsinaista mitätöitymistä peittää. Ja että olemisen unohduksellisuus ja sen unohtava ajattelumme tulee huomatuksi juuri tuossa. Mutta varsinaisesti huomatuksi vasta osattomuutenamme puutteenalaisessa ajassa ja olemisessa niinmuodoin. Osattomuutena olemisesta olevien äärellä/luona ja osaamisesta kuolla niinmuodoin olevien liukuessa pois olemisen omina ja olevalle kuitenkin vieraaksi jääden. Sillä tuo huomaaminen tuo meidät semmoiseen ajattelun kontekstiin, jossa luopuminen saamisen valossa on mahdollistunut, olevaan takertumisesta, moralisoidusti ahneudesta ja itsekkyydestä, vapautumisenamme. Olevien omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina --- hohtaa, silloin, merkityksellisenä kivensirukin kämmenellänne olemisensa ihmeessä. Afrikka globaalin markkinatalouden kourassa, lapsiorjia kaakaoplantaaseilla... Aasia... Intia... Bangladesh neljäsataa liki lasta kuolee kun lännen halpaketjuille kausimuoteihin vaatteita tuottavan tehtaan katto romahtaa. Lohtua markkinoiden noin lännen ja pohjoisen hyvinvointivaltioiden mielellisesti pahoinvoiville. Miten niin voi olla ja miten semmoinen voi jatkua eivät ehkä olekaan niitä turhia kysymyksiä, vain turhaantumiseen johtavia, vaan ettei niitä ole osattu kysyväisesti kysyä vielä. Niitä 44

45 ei olekaan varsinaisesti kysytty eli niitä niissä ajateltu vielä, kysyttäväänsä ei edes näin varsinaisesti huomattukaan vielä, vaan se on edelleenkin pelkästään unohduksen imuun joutuneena. Olemisensa asia kokonaan pudonneena pois ja jääneenä vain syyn ja seurauksen syyni, päätyen ihmistä ja toimintaansa näin asettuvan kehityksen lain alaisena pitämään, olevaisena olevaisessa. Olemisensa jäädessä pelkästään itsestäänselvyydellisyydeksi ja pelkästään moraaliseksi aspektiksi olevaiseen nähden. Ja näin vain syyttämiseksi ja syyllistämiseksi, ettei noiden absurdien epäkohtien suhteen ole mitään ratkaisevasti tehty vaikka ne on tiedetty. Ja että ei, vaikka ne olisi teknisesti osattu hoitaakin, niin olekaan toimittu. Vain sen etsimiseksi että kuka ja ketkä ovat vastuussa siitä yrityksissä eli pääsyyllisiä ja peräämiseksi sen, että miksi kuluttajat käyttävät noiden absurdien epäkohtien vallitessa tuotettuja kulutustavaroita. Ja kummatkin osapuolet kokevat maailman pyörittämisen yksyhteen globaalin markkinatalouden kanssa eli noin kokevat täällä olemisensa ehdot. Eli, ystäväni, noin kokevat olemisensa, noin kokevat olemisen modernin tekniikan puitteena. Mutta eivät osaa sitä ajatella ja sanoa. Koska vallitsevan ajattelun kysymys on mitä on oleva? ja ajattelun rakenteet ovat rakentuneet siihen vastaamaan representointina (esilläolevan vain uudelleen esiinasettamisena eteensä tuohon objektiksi subjektiolleen), logiikkana ja kielioppina. Ei ole vielä sitä ajattelua ensinkään, että missä kysyä, että miten on olemisen laita?. Päästä kiinni tuohon puitteeseen jossa olemisen olenta olevaa paljastaessaan modernina tekniikkana on unohduksellisena, itsensä suominen kaiken tänne ilmituomisessaan, noin kokoontuneena. Aikamme polttopisteeseen, niin todellakin voiden sanoa, vain tällä olemisen kysymisellä päästen olevan kysymisen unohduksen tunneliin jäädessä, unohduksestaan niinmuodoin mitään tietämättään olemisen kysymisellä vain olevaan uppoamises- 45

46 taan herätettävissä. Niin, että voisimme auttaa olemista säilymään totuudessaan voittamaan puitteen vallitsevana johdatuksenaan. Ihmisen historiallisesti kohdallisen osan ja olemuksen tuossa osoittuessa olemista ajattelevaksi olennoksi eikä enää syntiinlangenneeksi luoduksi ja animal rationaleksi joiden olemus vastaa olemisen unohduksellisuuteen ja joiden nuo absurdiudet on. Ei syinään eikä syyllisyyksinään, ei aiheuttajinaan ja aikaansaajinaan vaan ajattelunsa annettuina rajoina merkityksessä, että niin olemme olleet puhuteltuina. Ja niin on ajattelumme vastauksena tuohon puhutteluun muotoutunut. Ja että meitä nyt jo puhutellaan toisin, jota osoittaa tänään vielä kylläkin enimmin se, että ei ajatella, siis niitä niinsanottuja perimmäisiä kysymyksiä, yritetäkään, vaan viljelläänkin vain eksakteja tieteitä ja viihdettä, siis laskevaa ajattelua pelkästään. Mietiskelevälle ajattelulle kun ei enää ole Jumalaa alkuperusteenaan se on kuivunut kuten suuri taidekin. Jumala olevana olemisessa kun on todellisuudestamme tyystin poissa, uskontojen asiantilalle mitään voimatta. Oleminen kun vallitsee unohduksellisena, absurdiuteen asti noin. Ja siinä koittaakin uuden/toisen ajattelun mahdollisuus olemisen uuden vaiheen/ neuvokkuuden vedossa, sen kun on ajattelussamme muotouduttava, vakiinnuttava ja paljastuttava unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteenä --- tapahtuakseen. Niin oleminen tarvitsee ihmistä, niin oleminen, alkuperä on olemisena ja me puolestaan olemme kuulemisenaan, muistamisenaan, odottamisenaan --- ajattelemisenaan noin. Kyse tässä kaikessa yrityksessänikin on valmistautumisesta, ollaksemme valmiina käänteelle, sen tapahtuessa äkkiä, välähtäen, olemisessa itse itsessään, meidän voida heittäytyä peräänsä. Mitä unohduksen jälkeen voisi pyhän alueeksikin nimetä, Jumalaakin olevana olemisessa eikä enää subjektiona, kysyäksemme sieltä. Varsinaisena vapautena, olemusulottuvuutenamme, ulottu- 46

47 47

48 48

49 vuudellisena elementtinä ajattelullemme. Olemisen käänteen unohduksellisuudesta säilymiseensä itsessään tarkoittaessakin tässä katsettaan unohduksellisuuteensa näin olevien huonoon hoitoon, sen niinmuodoin voimatta jatkua olevien paljastuessa toisin omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaessaan, ja noin ajattelussamme ja ajattelunamme silloin välittäessämme sitä kun oleminen sanassa lainaa olevalle olemisensa välittömästi, suoraan, tästä välistä itsestään, kun me aina jo olemme taittamassa subjektin ja objektin välistä matkaa eli ei-mihinkään heittäytymisestä, tavoittamisesta sen, olemussuhteeseen olevien kanssa päästen, niitä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatellenkin jo näin, ei vain enää ole mahdollista lapsiorjat kaakaoplantaaseilla eikä halpatyövoiman päälle romahtavat katot. Huomatessamme ettei globaali markkinatalous olekaan luonnonlaki, jatkuvana kasvuna ja kilpailukykyisyyden säilyttämisenä maailmantalouden pyörimisenä edellyttäessään kerskakulutuksen, olemisen --- unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen --- suunnan vedossa jo tänään, että olemisella onkin erilaisia vaiheita/neuvokkuuksia, erilaisina olevan paljastumisen tapoina. Ettei ne ole ikuisia totuuksia, vaan historiallisia, niinkuin modernia tekniikkaa ennen on vallinnut fysis ja poiesiksenkin voisi mainnita suurissa taiteissa vallinneen, niinkuin ollee ollut Kreikassa kerran, olevan tänne ilmitulemisen tapana, sille otollisena aikana. Ja tämän suuntaiseksi olisikin ajattelu ajatteluna rakentumassa aueten ja avautuen uutena alkuna tänään, olemisen unohduksellisuuden vastuksesta vaikeutuvana yksinkertaisinta ja läheisintä tavoittaakseen läheisyyttä itseään silleen jättämisenä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin avoimuutena salaisuudelle näin. Ja tätä; olemisen kysymystä on vain pyöriteltävä tai pikemminkin suostuttava pyöriteltäväksensä vastataksemme puhutteluansa, ajattelumme 49

50 prosessina työstyen vastauksekseen, ollaksemme avuksi puitteen voittamisessaan. Puitteen jonka on lapsiorjuus kontra kerskakulutus osana normaalia arkeamme 2000-luvulla ja silloin vielä huomaamattomina, todellisuutemme olemuksellisena unohduksellisuutena noin. Haaste tuossa, että ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Ajattelu on tärkeintä tekemistä, merkityksessä, että käden ojentamista olemiselle, sen voittaa puite vallitsevana johdatuksenaan, sen säilyä totuudessaan. --- Ajattelu siten, ajattelu siten kysyväisenä päästää, vaikka sitten päänkin kipeyttävänä, unohduksen tähden välillä kuin liian ylivoimaisena vastuksena, psykofyysisyyden painajaisista, häpeöistä ja peloista tyhjyytensä tähden minäisyytenä, mututuntumassa uppoutuen unohtumisesta silloin vaikka sitten pelko pelkää pelkäämistään modukseenkin eristyneenä yhä vielä, niin päästää kaikesta siitä ja kaiken sen vastukseksi keräten heittäenkin hyppyriltään ikään kuin sammakkoperspektiivistä näkemään. Ei enää Kafkan kauhujen maailmana eikä Proustin kadotettuna maailmana johon vain eristyksessä yliherkistyneet aistit palauttaa. Vaikka samasta onkin kysymys. Ei heikkohermoisuutena, eikä rajatilaneuroosina miksi se selitetään. Vaan äärimmäisestä vaarasta olemisen kysymyksellä kokemuksellisesti tietämään mitä on varsinainen läheisyys ja varsinainen etäisyys, että mitä on etäisyyden läheisyys ja läheisyyden etäisyys. Jotka me olemme jo kokonaan menettäneet. Olevat, me muassaan, omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina mitätöityinä hoh- 50

51 dostaan aina jo silloin. Ja josta, rajasituaatiossa oleskelevina niin Kafka kuin Proustkin varoittivat koko olennollaan antauduttuaan olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen jo käänteensä säilymiseensä suunnassa --- absurdoitumisensa näin --- sanoutua. Olemisen noin vainona, kun se unohduksena vainoaa totuuttaan, ja kun todellisuudessamme muhi ja puhkesi maailmansodat. Emmekä me siis heitäkään ole vielä varsinaisesti kuulleet, niinkuin emme sitten kuulleet holokaustin uhreja, emmekä Heideggerin tavoittamaa, länsimaisen ajattelun historian läpimurtoa kysymyksestä mitä on oleva kysymykseen miten on olemisen laita. Kun emme ole osanneet ajatella kokonaisuuksia, kun emme enää postmoderneina ykseydestä, samasta, ole ymmärtäneet yhtäänmitään. Niin he jäävätkin irrallisiksi, silloinkin kun heistä tehdään yhteenvetoja. He jäävät vain kehityslinjojen esimerkeiksi, psykofyysisiksi oireiksi ja kukinnoiksi olevuuden kehitys- ja tuhovoimissa uhreina ja/tai onnistujina. Mutta että he olivatkin puhuteltuina ja että he omilla tavoillaan, kaikellaan, koettivat olla vastaustaan. Mutta että emme osaakaan kuulla heitä. Että emme osaakaan ajatella silloin varsinaisesti vielä, sillä ei heitä puhuteltukaan enää vallitsevan ajattelumme peruskysymyksessä mitä oleva on vaan heitä puhuteltiinkin jo kysymyksessä miten on olemisen laita. Noin osoittuessa ajattelumme jääneen huikeasti ajastaan jälkeen ja että se tämän tähden ja tätä peittääkseen meneekin kiihtyvänä kiireenä, niin olemisemme, aikamme kuin ajattelummekin, olemisen itsensä unohduksellisuuden peesissä ottamatta kiinni mitä ilmeisimmistä säilymiseensä käänteen täkyistään. Heidegger tulkitsi suuria runoilijoita ja Hölderliniä runoilijan runoilijana ja saattoikin tavoittaa kysymyksen miten on olemisen laita vain keskusteluna kanssaan. Tavoittaa sen kokemuksellisena, tavoittaa sen ulottuvuudellisena runollisen sanontansa kautta. Länsimaisen ajattelumme ajat- 51

52 teluna ajatellessa representoiden logiikan ja kieliopin puitteissa Hölderlin säätääkin olemisen uudestaan sanan mukaan. Sana saa merkityksensä takaisin, niinkuin sillä esisokraatikoilla merkityksellisyys oli. Olemisen sanana. Ja kielellä silloin olemisen talona johon se tulee ja jossa kotinamme tulemistaan siihen odotamme, joskaan se ei esisokraatikoilla noin vielä sanoutunut. Subjektion, subjektiivisen horisontin, minäminän tilalla tuo, kun kaikki on äkkiä täysin toisin, nurinsysättynä totuttu, tuttu outoutunut, kun minästä tulleena ulos sana lainaa olevalle olemisensa, kun sanatta ei olevia lainkaan, kun tuossa sanan salaperäisyydessä joka, sanan olemus, ei enää sanoudukaan jäämme kannattelemakseen, semmoisen osoittuessakin olemisen ajatteluksi. Kun ajattelun koetuksessamme representoimisesta olemme toisaalla ja joka ainoa oleva olemiseen osoittaa hiljaa, välittää puhettaan läsnäolemisellaan eikä meidän tarvitse tästä sammakkoperspektiivistä ja lintuperspektiivistä enää yrittää läsnäolevaa läsnäoloistaa. Sillä olemme niiden itsensä äärellä/luona sillä emme silloin niitä olevina sinänsä ohita --- vieraantumisenamme. Ja vaikka se on hankalaa, ja vaikka siinä näyttää repeävän kahden tukevan jäälautan välissä railo. Ja vaikka olisi helpompi diagnosoida psyykkisinä sairauksina ja oireina kaikki rajasituaatiossa oleskeleva ja aina silloin myös jo kaameuden syöverissä putoava. Vaikka olisi helpompi vielä työntää eteenpäin varsinaista ajattelua, se on, että modernin ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaamista. Sitä ei kuitenkaan enää kovin kauaa niin voi mitenkään tuon helppouden lyhytnäköisyyden vuoksi ja 52

53 kyvyttömyyden hahmottaa kokonaisuuksia. Postmodernina todellisuutenamme juuri pirstoutumisessa ja pilkkoutumisessa helppoutensa ollessakin. Ja vaikeuden todellakin kokoontuessa siellä missä koetetaan varsinaisesti ajatella olemisen käsitteen avulla koota hajonnutta olevan kokonaisuutta, jota esisokraatikot kysyivät ajattelumme ajatteluna suurena alkuna. Ja josta olemisen ja ajattelun erotuksessa ajateltaessa alkoi muotoutua logiikka ja logiikan alueena olevan tutkiminen eriytyvinä eksakteina tieteinä. Ja nyt tämä ajattelun uusi alku tuon suuren alun aina vain alkuperäisempänä toistamisena joutuukin jo ajattelemaan olemisen ja ajan erotuksessa. Se on jo hypännyt kaameuden syöveriin, heittäytynyt ei-mihinkään tavoittunut perustattomaan perustaansa, tänne heitteisyyteensä. Ja näin jo vastaa historialliseen haasteeseensa ylittämällä metafysiikan kutupaikkana kysymyksen mitä on oleva --- joka ei enää riitä joskaan sitä ei hyljätä --- kysymykseen miten on olemisen laita. Ajattelun näin asettaakseen välittömästi ja leimallisessa hahmossa ajateltavan asian äärelle ja siten johtaakseen ajattelun tielleen. Tämän ajateltavan suuruuden ja valtavuuden itsensä. --- Ja että vastaantulemisensa tähden niin. Onnistun representoimisesta ajattelun koetuksessani pusertumaan itsestäni ulos olevien äärelle, hiljaisessa huoneessani, olemisensa mieleni lumotessa aina lopulta ja tavoitun myös joskus Heideggerin ajattelun vuoren ja Schwarzwaldin luo. Ja koetan eläytyä siihen mitenkä nuo käyttämäni käsitteensä muotoutuvat, kun hän aina palatessaan vuorelle palautuu, vasta vain vähän aikaa siellä oltuansa, takaisin ajatte- 53

54 lunsa imuun ja juuri siihen kohtaan jossa oli joutunut ajattelun prosessinsa keskeyt- tämään lähtiessään vuorelta. Suurena linjana ajattelu joutuu unohduksen imuun, rakentuu representoimisen ja logiikan loukuksi ja tulee sieltä ulos. Heidegger työstää länsimaisen ajattelun perinnettä ja todellisuuttamme intensiivisesti herkällä korvalla, keskittyneenä sekä maailman keskellä että yksinään hiljaisuudessa, missä olemisen puhuttelemana Schwarzwaldin vuorilla, vastauksenaan, aukeaa ajattelunsa suureen linjaansa. Nietzschekin kulki vuorilla, terveytensä vuoksi pakotettuna, ylipään voidaksensa ajatella niiden keveämmässä ilmassa kävellessään. Vuoritodellisuudessa JA ulkomaailmalta vuoratuissakin kopeissa (Proust) runoudessa ja ajattelussa, pakottuen, oleminen on tullut tekeille teoksiin jo kauan suurena linjana sillätavoinkin. Ja se ikäänkuin asettuu koottavaksemme, vaikka vain avatessa television tai kuunnellessa radion arkistojen helmiä, täkyinä, kaikki se hömppäkin ja jokaikinen tiededokumentti kysymykseen mitä on oleva vastatessaan, vetäenkin kysymään, että miten on olemisen laita ja ajattelemaankin vastauksenaan. Että sitä silloin on ajattelun prosessiinsa kutsuttuna, voimatta sitä selittää ja hallita. Heidegger sanoo, että heti kun hän jälleen tulee ylös : Minut yksinkertaisesti siirretään työn omaan värähtelyyn, enkä pohjimmiltaan lainkaan hallitse sen salattua lakia. Ja tuo todellakin on ajattelun salattu laki vähän samalla tavoin kuin Hannah Arendt sanoi Heideggerin olevan ajattelun salainen kuningas, että nimenomaan salainen kuningas ja salattu laki, joilla ei ole mitään te- 54

55 55

56 kemistä vallan ja tahdon kanssa. Vaan vallasta ja tahdosta luopuvana, tärkeilystä kaikintavoin eli subjektion varmistamisesta eli minän rakentamisesta irrottuvana ajattelu ottaakin omaan imuunsa. Ja siitä ja siinä muodostuu sen lumous. Taikavoima jota Heidegger koki lukiessaan nuorena tulevan opettajansa Husserlin teosta Loogisista tutkimuksista. Ja jota ei enää Husserlin myöhemmissä teoksissa olekaan koettavissa. Koska Husserl alkaa rakentaa ajattelustaan järjestelmää, eikä se enää käynytkään, vaan vissiyttäessään sitä ikuiseksi totuudeksi, ymmärtääkseni niin todellisuuden olemuksena kuin sen tiedostamisenkin olemuksena, ajattelu ajatteluna noin loppuunsaatettuna, löytämänsä tukehduttaakin. Niin ettei olemisen puhuttelu tuosta ilmeisestä unohduksellisuudesta, siihen juuttuneena ja takertuneena, enää pääse unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen suunnassa --- kuulumaan. Ja tuon jokainen etsijänä ollessaan on ainakin joskus kokenut, että esimerkiksi kirjastossa hyllynsä suorastaan notkuvat sopivia kirjoja ajattelun pakotukseen joutuneelle ja että siitä luopuessaan, kadottaessaan imun ne keitaasta erämaaksi muuttuvatkin. Heideggerin kirjoituksissa on huikeana tuo taikavoima, olemisen ajattelu kannattelevana lumouksena. Josta sitten on selvää otettava, jostain joka on ollut kokemuksellisena vastauksena vieraantumiseen. Vieraantumiseen kysymyksenä johon on ikänsä vastausta etsinyt. Ja tässä se tapahtuu salaperäisellä tavalla, niin, että vastaus saadaankin muutoksena ajattelussa itsessään. Hankalana päästä käsitteellistämään, väistävänä käsitteellistämistään, koska puhutaan olemisesta, johon voidaan vain osoittaa, kyselemällä miten on laitansa, josta ei voikaan käyttökelpoisuuteensa päästen kysyä, että mitä se on ja niin vain me olemme ajattelemaan tottuneet. Ja kuitenkin meidän on ajateltava sitä kielessä uudella tavalla löytäen sana, niin että käsitteessä ikäänkuin saadaan syvyys vastaamaan pintaa, tavoittamaan pitonsa ja si- 56

57 ten kohdallistumaan ylittäen käyttökelpoisuutensa. Kun me siinä, kielessä olemisen talona ja kotinamme, olemme niin kauan olleet kodittomina eli vieraantuneina juuri tuon pelkän käyttökelpoisuutensa tähden kommunikaatiovälineenä. Että kielestä kaikessa tässä suurilinjaisuudessa tuleekin jotakin oleellisesti enemmän ja, että nimenomaan se lumoaa meidät, saammehan kannattelemanaan --- olemisen ajatteluna ollenkin aina silloin --- kokea kotoisuutta totutun outoutumisessa zeninkin hups; ia ja ympärikäännähdystä, kaiken ollessa äkkiä täysin toisin valaistumisinamme näin nurinsysäytyessä tutun. Olemisen historian avautuessa aikamme lapseudessa ajattelijallemme samasta kohtaa ulottuvuudellisuuteen tavoittumisesta olemusulottuvuutenamme olemisavaruutenamme sanalla sanoen olemisesta avoimena tienoona, josta silleen jättämiselle asettuneena tienoona jokainen vaatimaton olio olioi niin sanoinkuvaamattoman suloisena, lumoavana, olentansa, ja josta käsin me olemme osanneet ne silleen jättää, uutena/toisena ajattelunamme, kokemuksellisesti olevan kokonaisuudessaan lähellä/luona, läheisyydessä itsessään silloin. --- Näinkö hermeneuttisella kehällä kiertäen ja fenomenologisena näkemisenä olemisen ajattelu löytyy käsitteisiinsä, näinkö Heidegger historialliseen sanaan tavoittui ja semmoiset käsitteet kuin olemisen itsensä unohduksellisuus, käänne ja säilyminen itsessään muotoutui olemisen historiallisuutena. Pääpiirteittäin. Ja noin voimme koettaa ihan kaikkea mikä kysyy mitä on oleva kokoonnuttaa ja tuoda läpimurtoonsa punaisena lankana, jujuna ja sinä jonain kysymys miten on olemisen laita ja mitä jo mitä on oleva kysyessämme tietämättämmekin tähyämme esiymmärryksessämme olemiskykyinä täkyillen tihentyvästi tänään, mikä mahdollistaa tämänkin ymmärtämisen ja kirjoittumisen tähän, ylipäätään ajattelun tärkeimpänä ja ensimmäisenä työnämme ja olevana suhteena olemi- 57

58 seen meidät näyttää. Äidin ja Isän kirjoja, vaikka Äitiä, mielestäni, edustaisi Kalevalaa paremmin Saima Harmajan Kootut runot kirjansa. Uuden Testamentin ollessa heille tärkein. Omatkin kirjaseni omistan heille kiitollisena ja koko Suurelle perheelleen, koko maailmalle asujaimineen, esirukouksissaan. 58

59 Ettei olekaan mitään vissiä minää eikä vissiä elämää, että semmoiset onkin olemuksellisesti nukkekoteja, että se todellinen juju kulkee jossain ihan toisaalla, se lumoava ei olekaan sitä, että elää elämäänsä, ainoanaan sitä mainostaen vielä ja kuolemasta sen menetyksenä ottaen merkityksellisyytensä. Joka osoittuu rakenteelliseksi osattomuudeksi ja puutteenalaiseksi normaaliudeksi, jolla on suhteettomasti syrjäytyneinään uhreja. Kun kyse on puutteenalaisesta ajasta, puutteenalaisuutena itsessään olemisessa, unohduksellisuutenaan ja ajattelussamme unohtamisenaan. Niin ettemme todellisuutemme olemusta semmoisuudessaan voi huomata. Se moninkertaistuu tai unohdus unohtaa unohduksensakin ja sekin pois putoaa ja kunnei sitä vieläkään huomata se onkin jo absurdiutta, jota vieraantumisella tarkoitankin. Ja nyt ei olla kaunaisia eli moralistisia vaan katsotaan vain todellisuuttamme semmoisuudessaan suoraan kenenkään olematta syytettynä tahi syyllisenä. Niin että kun sovelletaan kovaa lakia, rangaistuksia läntisessäkin maailmassa kuolemantuomioihin asti. Tämän oman elämän tämän ainoan, jota ei haluta jättää elämättömäksi kuolema viikatemiehenä merkityksellistyttäjänänsä tultua yleiskäsitykseksi korvaamaan sitä, että subjektio Jumala rankaisijana JA armahtajana on käytännöllisestikatsoen täysin menettänyt asemansa vallitsevassa todellisuudessamme. Niin millä pohjalla ja missä osassa silloin ovat nämä joita nyt tuomitaan ja rangaistaan. Ottamalla heiltä se elettävä elämä pois vankilalla ainoanaan ja vieläpä elämäkin kuolemantuomiolla. Niin ettei missään milloinkaan, jotta saataisiin tämä sietämättömyys tehtyä siedettäväksi vetoamalla historiaan, voidakaan sanoa, että tämmöistä kauheutta on aina ollut. Sillä se ei pidäkään paikkaansa, ihmisillä kunnei enää olekaan ideologiaa tai uskontoa, ihmiset kun ei enää voikaan olla marttyyrejä ja uh- 59

60 reja tai syyllisinä turvautua Jumalan armoon. Ihmiset kun ei enää voi erityistä syyllisyyttä kokea vaan vain kaikensyyllisyyttä eli niinsanottua neuroottisuutta. Koska arvot ei enää mitätöitymisen peitteinä toimi, mitätöitymisen, joka koskee kaikkea olevaa modernin tekniikan olevat vain varannoiksi määräävässä puitteessa. Josta juontuu ahneus laittomuutena ja laillistettuna rikollisuutena joka epätoivoisesti yrittää täyttää tyhjää. Jokaisen haalimansa olevan/asian vain sitä lisätessä kiireenä, työntäessä etäämmäs. Yhdenkään niistä pääsemättä osoittamaan olemisensa täyteyttä. Läheisyyttä itseänsä jossa vain voisi raueta tämä absurdius. Olemassaolon kokemus on uusi, paljas ja juureton, tunnelmoinnit ja tarinoinnit pudottaen harteiltaan. Se on demonstroitunut holokaustissa ja se demonstroituu kuolemanselleissä ja eläintuotannossa, mutta missään se ei ole vielä paljastunut, missään sitä ei ole vielä huomattu. Missään se ei vielä ole vaarana vaaraantunut ja silloin jo ollut pelastuksena. Tai me emme ole osanneet sitä niin ajatella. Vaikka se parhaillaan välähdellen tapahtuisikin kaikkialla. Olisikin jo käänteenä ja olisikin jo ollut niin pitkkään... ja vasta tässä havahtuisimme kysymään, että mikä... oleminen palaamassa olevaan ja me tuon paluunsa edelleen luomassa varjossa edelleenkin mitään tietämättöminä vieläkin, evoluutiollisenkin --- kehkeytymisen merkityksessä --- tietoutumisemme, hetkillä. Itsepäisinä kyllä, muttemme syyllisinä. Kynnyksellä. Hyppyrillä. Ehkäpä 1900-luvun alusta alkaen maata on kiihtyvästi vedetty altamme ja olemassaolontuntomme on tuo tyhjässä pudotus ja siksi sitä niin kiivaasti torjutaan elämysjahdilla, tarinoitumisella ja kiireellä, arvot kunneivat enää kykene tuota kaiken mitätöitymistä peittämään. Ja jos osaisimme antaa mennä luottaen eiminkään pitoon, huomaisimmekin tapahtuneeksi jo sen kaikkein pahimman, viikatemieskuolemankin menettäneen otantansa, olemiseen suojaan, turvaan otettuina 60

61 --- kätkönään/lippaanaan kuolema --- olevien lähellä/luona olisimmekin niinkuin emme ole olleet vielä koskaan, niin että ne omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaa. Suuria aaltoja, avaria kiertoja, ajattelijaansa ruhjovia, kun ne todellisuuteemme törmää lujaa, kun ne lävistää sitä ja lumoavia siinä jossakin joka säilyy, kestää olevaisempana kaikkea olevaa mitään olevaa kuitenkaan olemattaan kaiken olevan olemisena. Onnistuen olemisen epäämisen, olevien kasvojensa pois kääntämisenä murtamaan, unohduksellisuutenaan tämän kun se modernina tekniikkana puitteeksi kokoontuneena olevaa paljastaen määräten vain varannoiksi/varantoina oleskelee, päästäenkin siinä kaiken läsnäolevan paikattomana paikkana viivähtämään. Eikä nyt puhuta siitä olemisen epäävyydestä kun se olevaa lähentää vetäytyen, eikä siitä ajattelusta, valaistumisesta, kun tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin juuri siinä hämmennyksiin putoamatta enää, ajattelu seuraa olemista vetäytymiseensä, missä siis on yhtähyvää elää kuin kuollakin, kunnei mitään rajaa olekaan, ei dualismiaan. Ettei nyt puhuta olemisen säilymisestä itsessään vaan siitä mitenkä se on unohtanut itsensä ja kysytään suurena aaltona, tapahtumana, käännettään. Että utuiliko Heidegger tämän ja minä puolestani perässään epätoivoisesti unelmalleni ja utopialleni pelastuksesta riittävää ja kyllin älykästä selitystä ja toteennäyttöä etsittyäni ja aina yhä uudelleen petyttyäni. Vai etseinkö sitkeästi vastausta intuitiooni esiymmärryksellisesti olemiskykynä aina jo etsimäni tietäen, jotta yli- 61

62 päätään voisin jotakin, varsinaisesti, etsiä. Ja tähänkö kiteytyy se puolustuspuhe ihmiselle, jota olen aina odottanut ja johon odottaakseni sitä varsinaisesti olen aina jo intuitiollani olemiskykynä esiymmärryksessäni kuulunut, mutta tuskaannuttavasti ja turhaannuttavasti sitä epäillen. Ja käytyäni kaikki tarjoutuvat polut uskonnon ja ideologian aloilla loppuunsaakka palannut lähtökohtaan. Voimatta etsintäni ohi normaaliin elämään kotoutua. Joka, normaali elämä olevaan unohtuen uppoamisessaan ja parissaan puuhaan luonnollisestikin on diagnosoinut tapaukseni sairaudeksi tai viallisuudeksi, johtuen joko geeneistä tai traumoista tahi sekä että. Epäonnistuneena elämänkaarena ja epäonnistuneena minuuden rakentumisena, syrjäytyneenä joka ei ole kyennyt sopeutumaan. Mutta se on ollut sitkeää ja pysynyt linjassa, se on ollut vedettynä ja suostunut noin hämmennyksellensä unohduksellisuuden myrskyssä, niin että siitä olleekin muodostunut omanlaisensa suuri linja, kaikenpuoltona. Tienä ja polkuna joka omaksuu kokemuksellisesti, sille vastaantulosta, Heideggerin ajattelun, kuulemalla samaa puhuttelua, seuraamalla samaa johdatusta, ajattelun asialle omistautuneena, olemisesta välittämiselle kaiken tähden, vaikkei sille vielä ollut käsitteitä eikä historiallista sanaa kokoamassa suurta linjaa ulottuvuudellisuutta avaten. Ei enää vain yksilöllisellä subjektion tahtoperäisyydellä tai sattumanvaraisuudella selittyvällä tasolla. Ei minään sisäisyyden tai syvällisyyden, ei minkään meihin katsoen meistä selittyvän tasolla, vaan meistä poispäin katsottaessa olemiseen, jonka palvelijoita ja paimenia me olemme. 62

63 63

64 Olemisen ajattelu tahi ajateltaessa olemista ei tarvita moraalia, vaan moraalisella takaa-ajettu ja tarkoitettu on siinä jo. Sen olemuksellisuudessa eettisyys aina jo. Olemisen ajattelun ollessakin etiikkaa semmoisuudessaan, alkuperäistä etiikkaa, itseänsä alkuperäistä asuinsijaamme (kreikan kielen sanan ethos asuinsijaa tarkoittaessakin). Asian konkretisoituessa siinä, että näin sanottaessa ei tahdota sitä vaan ollaan siinä. Ei haluta olevien/asioiden olevan merkityksellisiä, ei yritetä tehdä niistä merkityksellisiä tai merkityksettömiä asenteellisella välinpitämättömyydellämme niistä. Vaan hellitetään niistä, itsestämmekin, omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevina päästäenkin, lähtökohtaisesti ei meidän määriteltävissämme olevina. Että kaikki ajattelu, tahtovakin, loppujenlopuksi pohjaa tähän, olemisen kuunteluun, minkään ylipäätään voida sanoutua, ajateltavaksemme tulla. Heidegger sanookin, että ihmisen osa on olla näin odottavana. Tämän pätiessä siinä, kun siitä tietoisiksi tullessanne, kaikki vaatimattomat olevat olioina olioivat huoneissanne, teidän äkkiä lumotulla tienoolla oleskellessakin. Ja kun ahdistuksen kourassa tahi ulkona luonnossa, taideteoksen edessäkin, joskus kohtaatte olemisen totuudessa kauneuden tai aamuyöllä kuin vasiten kuulemaan herätessänne olemiskykyinä esiymmärryksessänne tiedättekin jotain arkeanne ja tottumuksianne niin paljon, oleellisesti ja olemuksellisesti, enemmän, ne --- ylittäen. Ainakin joskus nuorena tapahduttua noin tai rakastuttuanne tai vaikean sairauden kourassa tai toipilaan autuutena uupumuksesta valaistuessanne. Vaikkakin nuo käyvät harvinaisemmiksi tai 64

65 pikemminkin lyhyemmiksi vaipuen takaisin kiireeseen, olemisen ilmaston ohentuessa modernin tekniikan puitteessa päivä päivältä, ne myös terävämmin täkyilyttävät ymmärtämään ajassamme olevan jotain syvästi ja vakavasti vialla. Selittymättä enää semmoisilla, tautologisilla päätelmillä, että näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaankin koska ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaankin semmoinen. Kun noissa täkyissä olemme semmoisen ihmisenä olon jo kokonaan ylittäneet, huomaten kyseen olevankin ihmisenä olemisesta eikä ihmisen psykofyysisestä patologiasta, jommoistahan ei ole katsottaessa biologisen evoluutioteoriankaan kannalta. Ja kun kuulemmekin silloin olemista jo ulottuvuudellisuutena suurina linjoina noin unohduksellisuutensa huomaten olemassaolonkokemuksemme ahtaudesta, subjektiivisesta horisontista, subjektiosta murtautuen ulos, rajoittumastaan, avoimuuteensa. Ja silloin, todellakin, ajatellen sen olevan tulossa, se kunnei koettavaksi tullut hengellisenä kokemuksena, henkilökohtaisena armona, vaan olikin kaiken olevan turvaansa, suojaansa ottavana, niinkuin vain oleminen ulottuu itsenään suomisena kaiken tänne ilmituomisessaan, Jumalankin olevana olemisessa. Tulemisena olemisen olevaan paluuna sanoutuen silloin. Olemisen puhutteluun vastauksenaan ajattelu ajatteluna muotoutuen tuossa. Johdattuen olemisen unohduksellisuuden käänteen säilymisen itsessään ja näin olemisen historian käsitteisiin. Joissa liikkuessamme olemista ajattelevina olentoina tunnistuen syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen olemuskäsitteet ylittäen emme enää jää pelkästään kysymään mitä oleva on vaan yletymmekin näin kysymään miten on olemisen laita. Saaden varsinaisesti vasta tuntuman vallitsevaan todellisuuteemme, sen olemukseen, niin ettei se vain loputtomina erillisinä ongelmanasetteluina ja eksaktien tieteitten erillisinä tuloksina, noin paloteltuna, virtaa ohitsemme. Varsinaisena ajatte- 65

66 luna vasta tuo olemuksellisuuteen tavoittuminen. Jolloin hahmotamme kokonaisuutta, ymmärrämme ykseyttä, jolloin olemme tavoittaneet asuinsijamme jota sana etiikka tarkoittaa, evoluutiollinenkin (kehkeytymisenä) tietoutumisemme tuossa, kun tietoisesti oleminen on ajattelumme elementtinä olevien/asioiden olemuksellisuutena oliona olioimisensa muunmuassa kaadoksenlahjana ruukku silloin ja ne lakkaavat olemasta kohteitamme, objekteja subjektiollemme omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaessaankin perimmäisesti --- kajoamattomina. Tuhoutumattomuuden läheisyyden läikähtäessä tässä, jossa osaamme omimpanamme olevien liukuessa pois kuolla kuoleman ollessa näyttämö jolla oleminen on alastomimmillaan ja täyteläisimmillään ja jossa olemista ajattelevina olentoina täällä viivymme olevien lähellä/luona läheisyydessä itsessään. Tästä koko todellisuutemme olemuksen unohduksellisuutena, saamisen valossa luopuen (subjektiosta minäminänä), huomaamiseen vasta tullenkin. Olevien osoittuessa voivankin paljastua toisin ilmitulla tänne modernin tekniikan puitteena määräämättä niitä vain varannoiksi modernin tekniikan itsensä paljastuessa olemisen olennaksi joka kaiken teknisen sinänsä lävitse näkyen ajatteluamme paikaksensa tapahtua kysyen, onkin voittamassa puitteen johdatuksensa vaiheena. Ja olemisen mieltä kysyen meidän pitäisikin mietiskellä tätä käännettä näin ojentaen olemiselle kätemme, näin auttaen olemista pysymään totuudessaan. Moraalin osoittuessa unohduksellisuuden omaksi, syyttämiseksi ja kovisteluksi puutteenalaisessa ajassa osattomuudessa alkuperäisestä etiikasta olemisesta asuinsijanamme. 66

67 Eikä siitä sitten voi sanoa sanaakaan enempää, sillä erää, kierroksen kierähtäes- sään olemisen ajattelua/olemista kannateltuna prosessina etsiessään puhuttelunsa johdatuksessa ja vedossa. Vaara vaaraantuu pelastuksena oleminen tuo unohduksestaan kaikenpuollon. Luulen että olisi tullut kokemuksellisesti ajatellen pohjustetuksi aikamme lapseutta vastaavan historiallisen sanan --- moderni tekniikka olemisen vallitsevana olentana käsitettäessä elikä vallitsevana olevan paljastumisen tapana määrääväksi puitteeksi kokoontuneena tänään --- ydinkohtana Vesa Jaaksin suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Käänne : Entä miten on siellä, missä vaara tapahtuu vaarana ja näin vasta peitteettömänä on vaara? / Kuullaksemme vastauksen tähän kysymykseen, huomaamme viittauksen, joka on Hölderlinin sanoissa kaiken varalta talletettu. Patmos -hymnin myöhäisversion alussa runoilija sanoo: / Mutta missä on vaara, / kasvaa myös pelastus / Kun nyt ajattelemme näitä sanoja vielä syvemmin kuin runoilija ne runoili, kun ajattelemme niitä pohjaan saakka, niin ne sanovat: Missä vaara on vaarana, jo siellä kasvaa myös pelastus. Ne eivät saavu rinnakkain. Pelastus ei ole vaaran rinnalla. Kun vaara on vaarana, se itse pelastaa. Vaara pelastaa, mikäli se tuo pelastavan kätketysti kääntyvästä olemuksestaan. Mitä on pelastaa? Se sanoo: irrottaa, päästää irti, vapauttaa, säästää, piilottaa, ottaa turvaan, säilyttää. Lessing käytti sanaa RETTUNG, pelastus, vielä korostuneella tavalla puolustuksen merkityk- 67

68 68

69 sessä: palauttaa oikeaan, olemukselliseen, säilyttää siihen. Todellinen pelastus on säilyttävä, se on säilyminen. / Entä missä vaara on? Mikä on sen paikka? Mikäli vaara on oleminen itse, se on kaikkialla eikä missään. Sillä ei ole itselleen mitään paikkaa jonakin toisena. Se itse on kaiken läsnäolemisen paikaton paikka. Vaara on olemisen vaihe, oleskellen puitteena. / Kun vaara ON vaarana, nimenomaan silloin tapahtuu sen olemus. Vaara kuitenkin on vaino, jolla oleminen itse, unohduksella, ajaa takaa olemisensa säilyttämistä puitteen tavalla. Vainossa oleminen saa totuutensa pois tolaltaan unohdukseen, nimittäin niin, että oleminen kieltää olemuksensa. Kun siis vaara on vaarana, nimenomaan silloin tapahtuu vaino, jossa oleminen itse vainoaa totuuttaan unohduksella. Nimenomaan kun tapahtuu tämä UNOHDUKSELLA VAINO- AMINEN, silloin asettuu unohdus sellaisenaan. Näin asettuneena, riistettynä kadotuksesta se ei enää ole unohdus. Tässä asettumisessa olemisen säilyttämisen unohtaminen ei enää ole olemisen unohtamista, vaan asettuen se kääntyy olemisen säilymiseen. Kun vaara on vaarana, unohduksen käänteen myötä tapahtuu olemisen säilyminen, tapahtuu maailma. Että maailma tapahtuisi maailmana, olio olioisi, se on olemisen olemuksen itsensä etäistä saapumista. / Unohduksella vainoavaan olemisen totuuden itsensäkieltämiseen kätkeytyy vielä suomaton suosionosoitus, että tämä vainoaminen kääntyy, että tällaisessa käänteessä unohdus taittuu olemisen olemuksen säilymiseksi, sen sijaan, että se antaisi tämän olemuksen väärin käsitettynä hukkua. Vaaran olemuksessa oleskelee ja asustaa suosionosoitus, nimittäin suosionosoitus olemisen unohtamisen kääntymisestä olemisen totuuteen. Vaaran olemuksessa, missä se on vaarana, on käänne säilymiseen, on säilyminen itse, on olemisen pelastus. 69

70 Laitan vielä mielestäni tässä kohdassa nimenomaan olemisen suurta linjaa konkreettisesti kokoavana lainauskollaasin ja loppuosansa kokonaankin samasta Vesa Jaaksin suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Käänne : KATSAUS SIIHEN MIKÄ ON --- tämä otsikko nimeää nyt käänteen tapahtuman olemisessa, käänteen olemuksensa kieltämisestä sen säilymisen tapahtumiseen. Katsaus siihen, mikä on, on tapahtuma itse, sellaisena kuin olemisen totuus on ja suhtautuu totuudettomaan olemiseen. Katsaus siihen, mikä on --- tämä nimeää tähtikuvion olemisen olemuksessa. Tämä tähtikuvio on ulottuvuus, jossa oleminen vaarana oleskelee. / Aluksi ja lähes loppuun näytti siltä, kuin Katsaus siihen, mikä on merkitsisi vain katsetta, jonka me ihmiset heitämme siihen, mikä on. Mikä on, sen olemme tottuneet ottamaan olevana. Nimittäin olevasta sanotaan on. Kuitenkin nyt kaikki on kääntynyt. Katsaus ei nimeä meidän tutustumistamme olevaan. Katsaus välähdyksenä on käänteen tähtikuvion tapahtuma olemisen olemuksessa itsessään nimenomaan puitteen aikakaudella. Puitteen määrääminen asettuu olion edelle, jättää sen oliona huomaamattomaksi, totuudettomaksi. Näin puite käsittää väärin oliossa lähentyvän maailman läheisyyden. Puite käsittää väärin vieläpä tämän väärinkäsityksensä, niin kuin jonkin unohtaminen unohtaa itsensä ja vetäytyy unohduksen imuun. Unohduksen tapahtuma ei anna vain hävitä peittyneeseen, vaan tämä häviäminen itse häviää peittymisessä, joka vielä itse tippuu tässä putoamisessa pois. Vaikka puite on verhottu, se on kuitenkin katse, ei sokea johdatus täyden kohtaloriippuvuuden mielessä. / Katsaus siihen, mikä on --- näin kutsutaan olemisen totuuden välähdystä totuudettomaan olemiseen (oma huomautukseni; olevien huonoon hoitoon ). Vasta kun katsaus 70

71 tapahtuu, tekniikan olemus puitteena kirkastuu, vasta silloin tunnistamme, miten varannon hoitamisessa olemisen totuus maailmana pysyy kiellettynä, vasta silloin panemme merkille, että kaikki pelkkä määräämistä mukaileva tahtominen ja tekeminen pitävät tiukasti kiinni huonosta hoidosta. Näin siis jää myös kaikki puhtaasti universaalihistorialliseksi käsitetyn maailman järjestely totuudettomaksi ja perusteettomaksi. Kaikki pelkkä tulevaisuuden jahtaaminen, sen kuvien laskeskelu niin, että puoliksi ajateltu nykyinen venyy verhottuun tulevaan, liikkuu itse vielä teknis-laskennallisiin käsityksiin tukeutuen. Kaikki yritykset laskea pysyvää todellista morfologisesti, psykologisesti rappiona ja onnettomuutena, koettelemuksena ja katastrofina, tuhona, ovat vain teknistä menettelyä. Ne operoivat oireiden laskemisen laitteilla, oireiden, joiden varanto lisääntyy loputtomasti ja jota voi yhä uudelleen muunnella. Nämä tilanneanalyysit eivät huomaa, että ne toimivat vain teknisenä erotteluna ja näin luovuttavat tekniselle tietoisuudelle sen mukaisen historiallis-teknisen esityksen tapahtuneesta. Mutta mikään historian käsittäminen historiallisesti tapahtuneena ei tuo sopivaan suhteeseen johdatuksen kanssa eikä varsinkaan sen olemuksen alkuperään olemisen totuuden tapahtumassa. / Mikään vain tekninen ei pääse tekniikan olemukseen. Se ei kykene tuntemaan edes sen esikartanoita. / Siksi emme etsimässämme kuvaile ajan tilannetta, kun pyrimme sanomaan katsauksen siihen, mikä on. Olemisen tähtikuvio sanoutuu meille. / Mutta emme kuule vielä, me, joilta elokuva ja radio hävittävät kuulemisen ja näkemisen tekniikan herruuden alla. Olemisen tähtikuvio on maailman kieltämistä olioiden huonona hoitona. Kieltäminen ei ole ei-mitään, se on puitteen herruudessa olemisen korkein salaisuus. / Elääkö jumala vai pysyykö kuolleena, se ei ratkea ihmisen uskonnollisuudella ja vielä vähemmän filosofian ja luonnontieteen teologisilla toiveilla. Onko jumala jumala, se tapah- 71

72 tuu olemisen tähtikuviosta ja olemisen tähtikuviossa. / Niin pitkään kun emme ajatellen saa tietää, mitä on, emme voi kuulua sille, mitä tulee olemaan. / Tapahtuuko katsaus siihen, mikä on? / Tavoitetaanko meidät nähtyinä olemisen olemuskatseeseen, niin ettemme enää välty siltä? Pääsemmekö näin läheisyyden olemukseen, läheisyyden, joka oliossa olioiden lähentää maailmaa? Asustammeko kotoperäisesti läheisyydessä, niin että kuulumme alkuperäisesti taivaan ja maan, jumalien ja kuolevaisten neliyhteyteen? / Tapahtuuko katsaus siihen, mikä on? Vastaammeko me katsaukseen katseella, joka katsoo tekniikan olemukseen ja huomaa siinä olemisen itsensä? / Näemmekö olemisen välähdyksen tekniikan olemuksessa? Välähdyksen, joka tulee hiljaisuudesta itsenään? Hiljaisuus hiljaa. Mitä se hiljaa? Se hiljaa olemista maailman olemukseen. / Että maailma, maailmoiden, että lähintä on kaikki lähentyminen, joka lähentyy, silloin kun se lähentää olemisen totuutta ihmisolemukseen ja näin omistaa ihmisen tapahtumalle. Näitä melkein ei voi sanoa ja melkein ei voi ajatella. Mutta kun ne kulkee sana sanalta, niinkuin lainauksia ylöskirjatessani, kanssaan keskustellessani ne tulivatkin liki käsinkosketeltavan konkreettisiksi, joutuessani ne itse silloin kokemuksellisesti ajattelemaan, huikeana olemisen ajatteluna, huikeasti kannattelevatkin. 72

73 Saimme silleen jättämisen ja avoimuuden salaisuudelle uutena/toisena ajattelunamme rakenteet esille. Saimme näköpiiriimme tienoon asettumisen silleen jättämiselle. Saimme suuren linjan näkyviimme, niin että olemisen evätessä sen vetäytyen olevaa lähentäessä voimme ymmärtää mitä tarkoittaa, että seuraamme sitä vetäytymiseensä. Kuni nykäyksestä oikeassa silmänräpäyksessä, silmänräpäyksellisyytenä, olemisen odottamisesta, muistamisesta ja kuuntelemisesta. Että heittäydymme ulos itsestämme ei-mihinkään, subjektiivisesta horisontista olemisen avoimeen näin. Tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin, Levinasin käsite olemisen ajattelua kritisoidessaan, putoamattamme juuri olemista osatessamme ajatella osoittuessakin ettei ei-mikään pelkkään tyhjään tyhjenekään nihilisminä, vaan juuri nihilismistä tehdenkin selvää olevan huonona hoitona. Johon, tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin väärinkäsityksen tähden, olevaan unohtuen uppoamalla ja parissaan puuhaan, hämmennystä paeten, osattomuutenamme puutteenalaisessa ajassamme osallistumme. Kokemuksellisesti todentuenkin kirjasemme otsikko tahi nimi OLEMISEN AJATTELU/OLEMINEN KANNATELTUNA MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA NIEMI

74 Pelko pelkää pelkäämistään modus aikamme olemuksellisuutena, rajasituaatiossa aina jo olemassaolon kokemuksena, pakottaa ajattelua koettamaan. Tavoittaen rakenteita, joissa oleva paljastuu toisin. Kohtaamaan vallitsevaa todellisuuttamme ja kuulumaan tulevaan silloin. Ja kun kirjoittamisesta irrottaa ja representoimiseen jouduttuaan on pakko, aivot ei enää vaan toimi. Joutuenkin ahdistuen ahdistukseen kokoontumaan silloin. Ja varsinaisessa ahdistuksessa ei ole muuta suuntaa kuin olemisen olevasta eroontumista kuunnella. Eikä se enää ole se elämä siellä, ei mikään aisteja puhutteleva ja tyydyttävä, kun olen Schwarzwaldin vuorien luona ja niin merkillisesti kaupunkien äärellä siellä etäällä. Ja lepään. Ja niin, että aamulla herätessä pää vähän kipeänä aivot naksahtaa kohtaan, representoimisesta peruuttaneenakin silloin, jossa on pitoa --- ystäväni, helpotukseksi hyppyrinä kokoontuenko silloin ajateltavan vaikeus vapahduttavana vastuksena --- jonka on tuo pelastavainen ajattelevaisuudellisuus, kysyväisyydellisyys --- pysymisenä. Olemiskykynä esiymmärryksessä. Täkyssä ihmettelemään se on, että kysyväisesti kysymään --- alkuhyppynä ei-mihinkään, kaameuden syöverinä, heittäytyen --- metafysiikan kysymättä jääneessä peruskysymyksessä Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? --- metafysiikan ylittämään. Jos näitä ajatuksia voisi lukea ajattelevuudellisuutta ja kyselevyydellisyyttä ylläpi- tääkseen. Ei siis vain ajatellakseen niitä ja vain kyselläkseen niitä, sillä se etenee re- 74

75 75

76 presentoimisena, esilläolevan vain uudelleen esiinasettamisena, kohteekseen eteensä tuohon, objektiksi subjektiolleen. Unohduksen imuna loppujenlopuksi. Ajattelevuudellisuudessa ja kyselevyydellisyydessä sensijaan olemme pysymisessä, unohduksen imuun nähden pysähtymisessä pitäytymisen merkityksessä. Pitäytymisessä olevasta vähän etäämmäs, tienoolla aina jo ja sinne tiellä näin olevan tullessakin vastaan sieltä, avaten ja avattuna. Meidän ollessakin avautuneisuudessa ajattelevuudellisuutena ja kyselevyydellisyytenä sinä elämää suurempana kun kutkuttavana täkynä, eikä älyllisenä kysymyslauseena, hyppäämme että miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään ja mihin kyyneleet silmissä tällä kirjoituksella, jokaisella naksahduksellaan ja käänteellään, meitä kaikkia haluaisin ihmettelemään --- sysätä. Varsinaisesta ajattelusta silleen jättämisestä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin ja avoimuudesta salaisuudelle sysäytyneisyydestä ajaudun niitä representoimaan, selittämään loogisesti ja siten vesittämään sen kaiken. Mutta samalla kuitenkin voin onnistua osoittamaan noita ja noihin. Noita ja noihin, jotka olemisen itsensä unohduksellisuuden kääntyessä itsessänsä säilymiseensä olemista ajatteleviksi olennoiksi meidät määrittääkin. Syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen vallitsevat olemuskäsitteet --- jotka pelkästään representoimiseen logiikan, rationalismina ja irrationalismina, puitteissa ajattelemaan jäävät --- ylittäen. Ollenkin sieltä siis tavoitettavissa, paluuna ajattelumme suureen alkuun esisokraatikoilla ja 76

77 aina vain alkuperäisemmällä toistamisellaan, alkuperäisen etiikan lisäksi alkuperäinen logiikkakin, joka ei enää olisikaan rationalismin ja irrationalismin dualismina asioiden sinänsä ohituskaistaa representoimisena, vaan niiden itsensä ääreltä/luota avautuisikin suurina linjoina. Niin että kaikki olemisen unohduksellisuuden, olemisen unohtamisemme niinmuodoin, voitot matematiikkana ja eksakteina tieteinä niinmuodoin, tulisivat noin läpimurtoonsa. Ulottuvuudellisuuteen tavoittumisena, josta käsin runoilija puhuu aina siten kuin oleva lausuttaisiin ja sitä puhuteltaisiin ensimmäistä kertaa. Runoilijan runoilussa ja ajattelijan ajattelussa säästetään aina sen verran maailmallista tilaa, että jokainen olio, puu, vuori, talo tai linnunlaulu vapautuu siinä kokonaan samantekevyydestä ja tavanomaisuudesta. Jussi Backmanin suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Johdatus metafysiikkaan. Elämää enempänä tuhoutumattomuuden läheisyydestä tuossa ajattelevuudellisessa ja kyselevyydellisessä kohdassa joka kuitenkin on lapsenkonkreettista. Tyhjyyden kauhistuttavassa anonymiteetissä, vanhan jalansijan nyt niin nopeasti nääntyessä kysymys Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? välähtää kysyväisenä ainoaksi suunnaksi jäädessään uutena jalansijana, olevan noustessa ja kohotessa silloin omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana hohtaen. Jota, kohtaamattomana kauhistuttavuutenamme, demonstroidaan, niinkuin olemisen itsensä unohduksellisuutta on pakonomaisesti demonstroitu uhastaan konkretiaksi, tavoilla joita kukaan ei voi tajuta, holokaustissa ja eläintuo- 77

78 tannossa muun muassa (ja jota kuvastaa Homeroksen tarujen, Kalevalan, kreikkalaisten tragedioiden kirkkaan veden kaltaisuuden vähittäinen saostuminen meidän aina vain yksityiskohtaisempaan, trilleriin, pakonomaiseen unohduksen patologiaamme kunnei oikein enää millään voida keksiä eikä näyttää psykologisesti ja fyysisesti jotakin vielä vieläkin kauheampaa, niin että se, alitajunta piilotajunta eli, hih, unohdus, sitten kanssa siinä OLISI --- fiktiona tosin sankarein ja psykopaatein mentaalihygienisoituna). Liian kammottavina asettua kohtaansa, poliittiset, taloudelliset ja moraaliset selityksen koetuksetkin tyhjiksi tehden. Ja nimenomaan meidän länsimaiden suunnasta, sotina muualla, enenevästi tämä. Länsimaiden joissa olemisen oleskelu modernin tekniikan kokoontumisena puitteeksi joka paljastaa olevan määräten vain varannoiksi, on täydeksi tulleena. Ja niinmuodoin logiikka representointiin luisuvana ohituskaistana muotoutunut ajattelunamme. Niin, että voi tapahtua ja jatkua unohduksenimuna varsinaisesti huomaamattomana silloin Guantanamon vankileiri. Jossa nimenomaan nöyryyttäen yli kymmenen vuotta vangittuina pidetyistä 166;sta miehestä 103;a, yli neljä kuukautta syömälakossa ollutta, pakkoruokitaan. Sanasta terroristi tultuakin kuin jonkin demonisesti pahan tavaran nimike. Jolle sitten tuleekin dualistisena vastaboolina, hyvinä tavaroina, jo käytössä olevat, etäältä turvasta ohjatut, tappajalennokit ja kehitteillä olevat tappajarobotit. Niin, mitä se semmoinen on, sen ollenkaan enää kysymyksenä riittämättäkään. Sehän kysyy edelleenkin, että mitä oleva on ohjaten penkomaan poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia perustoja tai moraalisia ja psykologisia syitä. Mutta ainoa ulottuva kysymys voi olla, että miten on olemisen laita silloin. Noille miehillehän on demonstroitu länsimainen aikamme helvetti, konkretisoitu semmoinen kohta jossa ei voi olla olemassa eikä kuolla, tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti. Hehän ryhtyi- 78

79 vät syömälakkoon häirinnän tähden selleissään tai häkeissään. Vartijat keskeyttävät heidän keskittymisensä rukousmietiskelyyn, idän perinteessä mahdollisuutena vielä selvitä, väkivaltaisilla asiattomilla käynneillään. Niinkuin jatkuvalla länsimaisen musiikin kovaäänisistä pakkosyöttämisilläkin on siellä tehty. Teollisesta vallankumouksesta alkaen olemmekin toteuttaneet unohduksen unohduksensakin unohduksen ja senkin putoamisen pois, tuon olemisen vainon, näyttämöllepanoa --- toisaalla. Ei psykopatologisina ihmisolemukseen sisältyvinä tukahdutettujen viettipaineiden projisointeina, ei piilotajunnasta kumpuavina, kuten kysyttäessä mitä on oleva oletetaan. Vaan vasta kysyttäessä miten on olemisen laita varsinaisesti huomataan osattomuudesta puutteenalaisessa ajassa, olemisessa niinmuodoin, juontuvina työnjakoina, syrjäytyneitä edellyttävässä unohduksellisuudessa, että se voisi huomaamattomana pysyä. Tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin uhaten piirittäessä tiineytyvästi meitä täällä lännessä. Modernin tekniikan ja logiikan syntysijoilla, missä myös jo tiineytyy, vaarassa kasvaen pelastus kauhistuttavassa pelkkään tyhjään tyhjenevässä tyhjässä kysymys miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään?, välähtäen kysyväisenä, käänteen viiveestä, niin, että äkkiä olevat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaa. Raueten, täysin ja kokonaan, tappajarobotin tuotekehittely, ohjelmoitujen lennokkien käyttö terroristeja tappamaan ja terrorisminvastaisensodan terroristivankien, joita ei sotavangeiksi tunnusteta eikä sen mukaisesti kunnioiteta --- pakkoruokinta nälkälakossaan. Vaan tottatotisesti huomataan että terroristeille nimenomaan onkin annettava periksi, ettei olemassaoloa voida kiistää, ei tehdä lopullisia ratkaisuja (holokausti) noin juuri todellisuutemme olemisen unohduksellisuutena --- huomaten. 79

80 Ei omasta tietoisuudestaan tarvitse olla huolissaan, nimittäin kun olevaa omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana ihmettelee se olevan ja olevaa ajat- televan ylittää. Ei tarvitse kuolemattomuutta hakea millääntavoin kokemuksellisesti tiedostaessaan kuolevaisuutensa. Kuolevaisuuden jota emme varsinaisesti tiedostaneet vielä ole. Kuolemaa olemisen kätkönä/lippaana elämän menehtymisenä ylittävänä näin. Jujun piillessä siinä, että olevia onnistuessamme, saadessamme ja voidessamme omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatella subjektiosta olemme päässeet ulos. Ja se on, että pakkomielteiseksi aikamme lapseudessa tulleesta subjektion varmistamisesta vapautuneet varsinaisena vapautena. Subjektiivisen horisonttimme murtaen olemisen avoimuuteen tavoittuneet eikä olemisella ja kuolemalla rajoja olekaan, niinkuin on elämän kontekstista kuolemaan katsottaessa tietenkin. Se on olemisen ajattelun, on kokemuksellisen ajattelun lahjaa, jota representoimisella ei ole antaa olemisen ja kuoleman kuolemana niinmuodoin unohtaessaan. Oleminen tietoisesti ajattelun elementtinä onkin olemisen historiasta tuleva evoluutiollisenkin, kehkeytymisen merkityksessä, tietoutumisemme kohta. Joka ei tokikaan vie pois niinsanottua elämän halua vaan vain kuoleman pe- 80

81 81

82 82

83 lon elämää varjostavana ja sille merkityksellisyyden antajana. Dualististen jännitteiden ollessakin elämän ehdoilla elämisen olemistapana. Joiden, niistä käsin katsottaessa, ajatellaan olevan niinsanotun maailman pyörittämisen olemus ihmisen osana. Mutta ovatkin vain tahtovan ajattelun, joka seuraa olemisen itsensä unohduksellisuuden neuvokkuutta/vaihetta tihentyvästi, olemus. Eli olemisen ja kuoleman niinmuodoin unohtavan ajattelun olemus, jonka on dualistisiin jännitteisiin turvauduttava tahtomisen tukkoonnuttaessa kaikupohjan, noin soimattomana. Kun taas ajattelu silleen jättämisenä ja avoimuutena salaisuudelle kumpuaa silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin oleminen --- tietoisesti --- kaikupohjanaan, näin päästenkin soimaan. Tarvitsematta mitä on oleva kysymyksen piiriin, tuonpuoleisuudellisuuksineenkin yhä vielä, jääviä, olemuksellisesti jätättäviä, jännitteitä, kysyessään miten on olemisen laita ulottuvuudellisuuteen päin. Ja, ystäväni, kiintymyksellisiin kiistoihin näin olemisen ja olevan ERON avauksesta. Näin saimme olemista suopeutena suomisena osoitettua aikamme lapseudessa jo huutavana, ilmipakottuvana, kaikenpuoltona. Olemisen ajattelu/oleminen kannateltuna, olevaan ja parissaan puuhaan unohtuen uppoavan representoimisen sijaan. Kohdattua pelon joka kohtaamattomana on piilevää uhkaa ja huolestuneisuutta, pelko pelkää pelkäämistään modusta todellisuutemme. Paon suunnassa luonnollisestikin. Tuo pelko, kuoleman ja olemisen niinmuodoin kysymyksen/kysymisen tabu ytimessään, henkipattona majaillen silloin rajatiloilla, syrjäytyneillä rajasituaati- 83

84 ossa, kun jossakin senkin on oltava. Todentuen psykooseina, masentumisena, huumekierteinä, rikollisuutena siellä missä ei normaaliuden kriteereinä toimivia puolustus- ja suojamekanismeja ole. Normaaliuden osoittuessakin unohduksellisuuteen sopeutumiseksi. Johon ratkaisuna voi olla vain varsinainen ajattelu olemisen ajatteluna käden ojentamisena olemiselle sen säilyä totuudessaan sen voittaa puite vallitsevana johdatuksenaan. Ensisijaisena tekemisenämme ajattelun koetuksemme, Schwarzwaldin lumousta välkähdellessä, alkuperäisemmin olla paljastumisen käytössä, että ne näin omalta osaltaan erityisesti hoivaisivat pelastuksen kasvua, herättäisivät ja loisivat uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo. Tästä vapahduttavaisesta naksahduksesta ja täkystä pelkoon, uhkaan ja huolestuneisuuteen kohtanamme, kaikin syvään huokaisten liikkeelle lähteä, että ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Maailmalle tulee käymään hyvin ja tähän nähden pelkoonkin saa etäisyyttä tai pelko pelkää pelkäämistään modukseen joutumatta pakenemaan oppiikin sen varsinaiseksi ahdistukseksi kiteyttämään. Mikä jo on ei-mihinkään kaameuden syöverinä heittäytymistä määräämisen malttamattomuudesta pelastavan malttina välähtäenkin oleminen vaaran tähtikuviona. --- Sanottava tuohon unohduksesta ahdistukseen kokoontumisen (merkityksessä vaara vaaraantuu pelastuksena / paniikinkohta on valaistumisena) kohtuuttomaan kiertoon jäämisen uhallakin post- 84

85 modernin pirstoutuneen representoimisemme tähden esilläolevaa vain uudelleen esiinasettaessakin älyllistäminen ajattelunamme --- ajattelua yrittämättämme, voi niin turhaan, pois heittää enää --- että yrittämisenyrittämisen paine, kun niin mielellään eheytymisen eli valaistumisen tuokioista ottaisi ja pitäisi, siihen takertuen, kiinni, heltiää (merkityksessä pitäytyä viiveeseen olevuutta vähän ennen/olemisenamme sekä tienoolla että tiellä sille ) silleen jättämisen ja avoimuuden salaisuudelle hyväksi --- sittenkin. --- Subjektiivinen horisonttikin, olemisen olevaiseen upottavana suona, kun on historiallinen eikä ikuinen totuus ihmisen osasta. Kun puhutaan vain ajattelusta ja pelkän ajattelun riittämättömyydestä onkin vain oleminen elementtinään ja ulottuvuudellisuutenamme näin tyystin unohdukselle menetettynä ja menetys peitettynä sillä, että tässä kohtaa aina arvoja, yleisimmin tänään rakkautta, perätään armottomaksi, epätoivoiseksi ja kliseemäiseksi käyneenä vaateena osattomuutta vasten puutteenalaisessa ajassamme. --- Niin että jos ajattelu hioen, unohduksesta ahdistukseen kiteyttäen tekee tietään, niin se sentään pääsee olemiseen ja kuolemaan niinmuodoin suopeutena osoittamaan, sysäten silloin aina loppujenlopuksi peloksi ja jätätykseksi suhteensa rajoittuvasta subjektiivisesta horisontista ulos tuohon olemusulottuvuudellisuuteemme joka tulee koetuksi kaikenpuoltona. Unohduksellisuuden huomaamisesta. --- Sen ajatellen tietämisenä mitä on, ei kuitenkaan olevaa vaan olemisen mieltä kysyen tässä, voimmekin kuulua sille, mitä tulee olemaan, ystäväni, Hölderlinin sanoin näin ennustaen lentää... edeltä / tulevien jumaltensa. 85

86 JÄLKISANAT 1 Miten olinkin, selailematta, kirjailijoiden nimien perusteella, ostanut kirpputorilta muutaman kirjan. Ja sitten tähän prosessiin paneutuneena ollut vuosikausia liki kokonaan lukematta kaunokirjallisuutta. Ja sitten epätäydelliseksi ja keskeneräiseksi tietenkin jäävään kirjoitukseen laitettuani pisteen, toistaiseksi, muistan silloisilla sijoillaan eteisen senkin päällä olevan pinon. Hyvin helpottuneena, etten nyt joutuisi ylivoimaisiinkin ponnistuksiin koettaessani kuulemaani ja lukemaani tulkita ja saada sanottua sitä jotakin, valitsenkin pinosta Iris Murdochin Enkelten aika nimisen kirjan. Ja sitten se onkin liki viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu puolustushyökkäys Heideggerin tavoittamaa historiallista sanaa, olemisen kysymyksen nostamista ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme vastaan. Ja semmoisella tavalla ettei se omassa aikansa lapseudessa vielä ollenkaan osaa ajatella kysymyksen olevan siitä, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Vaan se huokuu olemisen mustan kohdun uhkaa, tyhjyyden kauhistuttavaa anonymiteettiä josta seuraa moraalittomuutta nihilisminä. Niin, että ainoana neuvona on takertua elämän ja todellisuuden pieniin asioihin ja rakkautta perätä Jumalan kuolemaan, poissaoloon todellisuudestamme, nähden. Jälkeen jättämäänsä nähden, jota kirjassa niin ilmiselvästi ja ainoastaan pelkkänä tyhjänä tyhjään tyhjenevänä tyhjänä paeten pelätään kuo- 86

87 lema siten henkipattouttaen täysin ja kokonaan olemisen käsite sanalla sanoen paholaistaen rakkauden hyvettä vasten. Joka edellyttääkin kilvoituksellista pyhittymistä raadollisuuden tähden, jota ei haluta kuitenkaan syntiinlangenneen luodun eikä animal rationalenkaan olemuksellisuutena nähdä. Vaan inhimillisyys ikäänkuin suojataan tuolta raadollisuudelta tekemällä syntipukiksi paitsi olemisen käsite myös ajattelemisensa ajattelu ajatteluna siten, nii in, vihaa sihisten, nii in, niinikään paholaistetuksi älyllistämiseksi. Kuoleman tuhona kosiskeluksi jonka ruumiillistumaksi Hitlerkin demonisoidaan ja hengekseen ikäänkuin Olemisen ja ajan kirjoittaja. Heideggerin nimeä kirjoittajanaan ei mainita. On vain tuo aavemainen kirja jota potkaistaan inhimillisyyden edustajan taholta, muuton jälkeen lojuessaan vielä lattialla. Ja sitten sen ollessa siihen vihkiytyneen velhonsa, epäinhimillisyyden edustajana, työpöydällä auki, kuoleman kohdalta, sitä lukee samainen inhimillinen uhrinsa, älyn ja älyllisyyden lävitse, kuinkas muuten, kaiken olevaisen tärvelijänä nähden --- viattomana näin. Ja tähän se jätetään, niin että nerous voisi sen joskus ehkä ajatuksellisenakin lävitse viedä, vaikka rakkauteen ikuisena totuutena nähden semmoisessa enää ei tietenkään, vaikkei sitä suoraan sanota, olisi mieltä. Hui, isku oli huimaava, mutta silloinhan olinkin onnistunut, tehtävänäni, rajasituaatiostani käsin päivittämään historiallista sanaa juuri tästä suunnasta. Nyt, kun tämän suunnan kohdallisuus oli kokonaan unohtunut ja uponnut ja harjoitettiin vain tieteellistä suuntaa suhteensa. Kun ykseyden ja kokonaisuuden etsinnästä, johon vielä tuossa viisikymmentä vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa kysyttiin, oli tyystin luovuttu, muodostuttuaan aina vain uskonnoiksi ja ideologioiksi, ajattelun umpikujiksi noin ja jäljellä oli vain rakkauden mitäänsanomattomaksi käynyt hokema. Rakkauden ja muiden arvojen vaade unohduksen peitteinä, puutteenalaisen aikamme julmuutena kun- 87

88 nemme me enää ilman olemisen käsitettä ja ajattelemistaan saa kuin vakavan sairauden kourasta ehkä läheisyydessä itsessään --- omaa itseämmekin läheisempänä, siinä kun olevat, toiset ihmisetkin muassaan, omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaa merkityksellisinä olemiseen otettuina suojaan tahtovuuden armoilta jonka on jätätys rakkauden dualistisena kääntöpuolena subjektiivisen horisontin rajoittumassa olemisen avoimuudesta --- huoaten viivähtää; kuunnellen. Olemisen historian vedossa evoluutiollisenakin, kehkeytymisen merkityksessä, tietoutumisenamme; unohduksellisuutensa huomaamisesta olemisen ja kuoleman niinmuodoin olemuksellisuudesta suopeutena perille tulemisena. Tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtävästä rajasituaatiossa näin keskittymisestään etsijät, unohduksen tähden ahdistuksesta tänään vielä, täkyinään mikä tahansa oleva, joka sanottuna sieltä, tänään jo äkkiä olemisen avoimuuteen sysää meidät vaalien lukiessamme sieltä --- viiveestään. Haruki Murakamin kirjoissa väikähtelee se jokin, jolle OLEMISEN kysymys avaa kontekstin, ollenkin KANNATELTUNA etsijän ilomme silloin. 88

89 89

90 90

91 JÄLKISANAT 2 Ottaessaan painoa, olemisen ajattelun koetuksessa, on sillä, oudosti, tarkoituksensa. Ahdingolla ja psykofyysisellä murtumisellakin yhä vielä, merkillisesti, siellä missä ajan paineen on antanut ottaa haltuunsa, olemassaolonsa ja ajattelunsa. Kun tapahtuu tuo, että silloin ei voikaan, loppujenlopuksi, olla tulematta olemiseen suojaan otetuksi. Niin, että se vetää yhteen maailman tilanteen kanssa, sen raskautuessa, sen vaaraantuessa, niin että voi miltei nähdä syvän varjon väistyvän ihmisten päältä --- täyteytyessään. Ja tapahtuvan tämän, pelastuksena, kun äkkiä olen raadollisuuden kourasta ulkona ja kesäaamussa ruusun punertavan valkeat kukat ovatkin siltana elämästä kuolemaan olemisen lippaana/kätkönä. Sillä nyt olen, muassani kastepisarat nurmikolla, västäräkki, vanha punainen mökki --- yksityiskohtaisesti hirsi hirreltä, vihreältä oveltaan vanhoine suurine avaimineen ja lukkoineen, pieniltä ruutuikkunoiltaan valkoisine reunalautoineen --- katolleen saakka, mustaan savupiippuunsa vasten hattaraista sinitaivasta ja koko maailmankaikkeus joka etäisyyksistään on tullut lähelle --- olemiseen turvaan otettuna. Tavalla, jossa emme enää ole elämän ja olevuuden armoilla, emme siis kuoleman ja tuhon armoilla niinmuodoin. Ja vasta mahdollistuen, juuri tuosta, olevien huonon hoidon loppua, sillä, ystäväni, noin ajatellessamme ojennamme olemiselle kätemme autamme sitä voittamaan puitteen, vallitsevana johdatuksenaan. Eikä siinä enää ole kyse pitkästä pimeästä tiestä pois pimeästä (hazidien laulu), ei psykologisesta kasvusta ja kehityk- 91

92 sestä, eikä yksilöllisestä kypsymisestä, vaan paluusta uutena alkuna. Ihmisen, täälläolona, varsinaiseen olemuksellisuuteen olemista ajattelevana olentona tavoittumisesta --- hih, senkin ollessa historiallista eikä ikuista totuutta --- mikä unohduksen ajan jälkeen on olemisesta ajattelumme elementtinä tiedostumista ja ulottuvuudellisuutta näin, tarvitsematta turvautua hengellisyyteen joka, olevaistamalla sen, ei varsinaista vapautta tavoita. Ja sekä uskontona/ideologiana että moraalina jää syyttämään ja kovistelemaan, vaikka sitä välttää yrittäisikin, sillä kausaalisuus avaa vain tämän näkymän todellisuuteen, ajattelee vain tässä, subjektiiviseksi horisontiksi rajoittumassa, olemisen avoimuudessa. Unohduksellisessa noin. Sietämättömyydessä, sillä syyllistä ei olekaan loppupeleissä, vaan sekä oikeassa oleva, että väärässä oleva ei varsinaista totuutta eli olemisen totuutta näe. Ei olevia/asioita omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Vaan ovatkin vain suhteensa vaikkakin aidosti, aiheellisesti ja oikeutetusti kuitenkin olemisen totuuteen nähden vain oikealla puolella ja sitten toisaalta väärällä puolella, tahtojen taistelussa dualistisena ristiriitana. Asiat/olevat aina silloin objekteina subjektiolle eli mitätöityneinä kohteikseen. Ja meidän olisikin vietävä Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin väkivallattomuuden tie lävitse, vietävä se läpimurtoonsa eli kausaalisuudesta ja dualismista eli unohduksellisuudesta olemisen avoimuuteen. Niin että se asettuukin kiintymyksellisenä kiistana niin ettei sen enää tarvitse olla vain väkivallatonta väkivaltaa vastaan eli mahdotonta vaan se ajattelee, liikkuu, toimii kokonaan --- toisaalla. Jonka toki Gandhi ja King olemiskykyinä esiymmärsivät ja etsivätkin juuri siihen tietä, mutta aikansa lapseudessa jäivät metafysiikkaan ja näin väkivallatonkin vallankumous vallankumoukseksi yhä vielä --- syödenkin hedelmänsä. Ajattelu on ensimmäinen ja perimmäisin tekeminen ja ajatteluttavaisessa ajassamme ajattelut- 92

93 tavaisimpana huutaa se, että emme vielä osaa varsinaisesti ajatella. Gandhin ja Kingin ja sosialismin vallankumouksineen perintöäkään silloin. Ja kuitenkin näitä ajattelemalla lippulaivana kysymys miten on olemisen laita eikä enää kysymys mitä on oleva, aukeaisi näyttämö ja tila meille JOHDATTUA KOHDALLISIIN toimiin. Olemisesta olemisen puhutteluun kuulolla, olemmekin, oman kokemukseni mukaan liki mittatilaustyön kaltaisesti johdatettuja tänään ajatuksissamme ja toimissamme, vedossa, jossa emme enää voi olla todellisuuttamme semmoisuudessaan huomaamatta. Jossa emme enää voi olevaan ja parissaan puuhaan unohtuen upota. Ja jossa todellisuus semmoisuudessaan ei enää meitä murskaa ja tuhoa, vaan vain murtaa subjektiomme olemisen avoimuudessa olevien hohtaa. Asioidenkin loistaa, niin että, ystäväni, me alamme jälleen olla keskusteluna, varsinaisessa innokkuudessa. Jossa jo voi tapahtua --- koska sille on tilaa, koska varsinainen vapaus on tullut näkyviin, tullut ajateltavaksi, merkityksessä että olemisen ajattelu avaa tänään mahdollisuuden sinne missä moraalinen vaade (rakkauteen) mahdottomuuteen sulkee --- että Syyrian sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen vyöryy ihmiskilpiä lännestä niin paljon, että väkivalta ei vaan voi olla raukeamatta, koska luopuminen saamisen valossa pääsee tapahtumaan, koska ei tahdota moraalista yliotetta joka jo on aina onkin tahtoa --- valtaan. Mitä todennäköisimmin jo ennen lähtöään, internet vikkelänä, kaikkialle ennättävänä ja pääsevänä välimiehenään varsinaisesti iloisena eli surun (masennuksena) voittaneena liikkeenä näin maapalloakin ekologiseen tasapainoonsa palauttaessaan. Me näätsen, emme silloin enää psyykkeellemme/psykologiallemme syntiinlangenneena luotuna ja animal rationalena, tarvitse dualistisia jännitepelejä, tärkeilyä, valtataistelua, kilpailua ja pi -päätteitä (parempi, huonompi jne.). Jotka hyvästä tahdostamme huolimatta ovat rapauttaneet kaikki muutosliikkeet 93

94 pahaa tahtoa vastaan --- ristiriidassa. Olemisen ulottuvuudellisena vapautenamme tarkoittaessakin juuri tuota, kaikenpuoltoa --- suopeutta. Jossa, kiintymyksellisessä kiistassa voidaan tavoittaa pito ja jossa voidaan, samana, kokoontua. Planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaamisena jossa, huomaatteko, jo näemme tekniikan olemuksen kaiken teknisen lävitse --- olemisen. Eikä enää vaan voi olla tappajarobottien kehittelyä, eikä täsmäpommitusta miehittämättömillä lennokeilla. Johtumatta enää mieliimmekään, niinkuin niin tehtäessä ei puolestaan olemisen mielen kysyminen ole --- vielä tullut mieleemmekään. Teknisen maailman jätämmekin silleen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin avoimina salaisuudelle näin palvelemme olemista ja olemme olevien edellyttämiä jaloina siten --- semmoisuudessamme riittäessämmekin. Kokemuksellisesti käsittäen, ettei voikaan olla demoonisia ihmisiä sen paremmin kuin demoonista tekniikkaakaan, vaan vain absurdiuteen saakka olemisen unohduksellisuuden rakenteita ja näin vasta avaamme tilan varsinaisesti huomata ja kohdata todellisuutemme kauheudet, olemisen totuudesta käsin oikea ja väärä ylittäen. Sillä ei ole ihmistä joka voisi pitää itseään tähän rakenteelliseen julmuuteen syyllisenä, niin että oikeudenmukaisinkin tuomio ja rangaistus --- aina jo on oikeusmurha. Ihminenkin näin paljastuen toisin --- kaikenpuollosta. Kaikkien eksaktien tieteitten, valtavien ponnistusten ja saavutusten, tässä unohduksenputkesta avautuvassa ilmapiirissä tullessakin --- läpimurtoonsa. Tavoittuen valmiuksiinsa. Ja ajattelun ajatteluna valmistauduttua luopumiseen saamisen valossa tapahtuessaan silloin, kun luopuen itsepäisyydestä olemisen unohduksellisuudesta säilymiseensä kääntyessä äkkiä, tiukasti itse itsestään --- ja jo väikähdyttäellessä tätä viiveestään --- heittäydymme peräänsä. Hih, rohkeutta ystäväni, kaameuden syöverin edessä ahdistukseen kiteytyä hypätäk- 94

95 95

96 96

97 senne ja näin omaa itseännekin läheisemmästä läheisyydestä itsestänsä löytyäksenne. Kysyväisesti kysykää --- ihmetelläksenne lapsenkaltaisesti aikuisuudessa --- heittäytyvästi tätä metafysiikan kysymättömäksi jäänyttä peruskysymystä, että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Olemisen ottaa turvaansa/suojaansa teidät ja maailmankaikkeudenkin muassanne unelmistanne alkaa tulla totta ja kaipuunne alkaa täyttyä läsnäoloksi, merkityksessä olla olevien/asioiden äärellä/luona, niinkuin niiden tarkoitus onkin teitä opastaa etsijän teillänne. Onhan ne esiymmärryksen täkyjä olemiskyvyssänne elikä, että te jo odottamaanne kuulutte ja etsimänne tiedätte. Eino Leinon sanoin: Tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava --- vapaus. Kaikki tämä kaneetilla, että ei näillä kirjoituksilla ole väliä, vaan sillä mistä ne välittää. Sillä vain näin saamme tilan olemisen historian itsensä meitä kutakin kulloisessakin kohdassamme päästä puhuttelemaan. Puhuttelunsa ottamaan tuta. Salaisuuden paljastuessa aina siellä, missä tapahtuu (olemisen) totuus, niin että missä tahansa toimittekin, voitte saman pohjalta ajatuksianne koota ja kohdallistaa. Ja noin olla olemisen avoimuuteen matkalla ahdistusta pakenematta ajatellen kokien autuutta olemisen suojaan/turvaan ottaessa kaiken ja noin konkreettisesti auttaa olemista voittamaan puitteen vallitsevana johdatuksenaan. Noin siis koettaessanne ihmisiä hoitaa, ravinnolla, vaatetuksella, taloilla, mielenrauhalla ja eläimiä, kasveja, maapalloa puolustaa puitteen rakenteelliselta julmuudelta ja/tahi saada loppumaan kohtuutonta syrjäytymistä länsimaissa ja absurdia riistoa jonka anturan alla ovat Etelä-Amerikan, Aasian ja Afrikan maat ja kansat --- yhteisen nimittäjänsä tavoitatte, saatte ilmaa siipienne alle ja alatte olla keskusteluna. 97

98 Olemisen olevaan paluun viiveessä jo tänään: Varjo imeytyy elämästä menehtymisestä yksinäisyydessä kehittyen ahdistuksesta silloin olemisen ajattelu kuoleman niinmuodoin rajaton valo aukeaa suomisena täynnään suloisia katveita suloisesti kannateltuna ystäväni kuljette --- vuorilla; olemisen olevaan paluun siis unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen viiveestä tänään jo. 98

99 Olio ei ole läheisyydessä ikään kuin läheisyys olisi säilö. Läheisyys vallitsee lähentämisessä olion olioimisena. Reijo Kupiaisen suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Olio, kuten takakannenkin lainaus. 99

100 Olioiminen on maailman lähentämistä. Lähentäminen on läheisyyden olemus. Sikäli kun varjelemme oliota oliona, asumme läheisyyttä. Läheisyyden lähentäminen on maailman heijastusleikin varsinainen ja ainoa ulottuvuus. 100