AVAUTUMISESTA/ASIOIDEN SANOUTUMISESTA AJALLAAN MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA

Transkriptio

1 AVAUTUMISESTA/ASIOIDEN SANOUTUMISESTA AJALLAAN MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA 1

2 ON AIKA PÄÄSTÄ SISÄÄN/HEITTÄYTYÄ EI-MIHINKÄÄN Äidille ja Isälle, Suurelle perheelleen... Maapallolle asujaimineen Julkaisija: Helena Salvi ISBN Painopaikka: Multiprint Oulu,

3 CRESCENDO *** Atomitulostin, en muista sen oikeaa nimikettä, mutta se rakentaa, atomi atomilta, mitä tahansa olevaa, visiona joka ottaa jo askelia toteutumiseensa, tosin ei vielä atomi atomilta saata olevaista itseksensä kerääntymään informaatiosta, raaka-aineenaan, kuka tietää, että vaikkapa avaruuden pimeä aine/energia. *** Hälisevä tärkeilevä jännitteitä ylläpitävä ikävystymisestä täpinöimiseen aaltoileva --- häälyvä --- elämä verhona tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin edessä tänään. Pelko pelkää pelkäämistään moduksen ollessakin sitä, tyhjyyden kauhistuttavaa anonymiteettiä, eikä muuta mitään, huikeaa HÄMMENNYSTÄ, olemisen itsensä unohduksellisuuden edessä. Olevien ilmitullessa tänne, paljastuessa, meidän mu- 3

4 assaan olevana suhteena olemiseen, modernissa tekniikassa määrääväksi puitteeksi kokoontuneena, noin omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina mitätöityen vain varannoiksi. Jota sitten pitäisi ARVOILLA PEITTÄÄ. Elikä SITÄ, mikä TODELLISUUDESSAMME on SYVÄSTI JA VAKAVASTI VIALLA. Ajattelun ajatteluna varsinaisesti loppuessakin kuin seinään, niin arjessa kuin filosofiassakin, siinä että olemisen vallitseva olenta TODELLISUUTENAMME olevan paljastumisena ajaa meidät pattitilaan, niin ettei meillä ole tilanteelle, löydettävissäkään, ajattelutapamme piiristä eli moraalisesti ja/tai tieteellisesti, SYYLLISTÄ ja/tai SELITYSTÄ, joita ne EDELLYTTÄVÄT. Ja me tämän liian hankalan edessä suljemme silmämme pitäenkin syyttämissyyllisyydellistä tunnejärkeilevää umpiperää itsestäänselvänä, sanoen, että semmoista elämä on. Ja niin se tietysti onkin elämänä elämän ehdoilla elettäessä ja sitä vastaavasti ajateltaessa esilläolevan vain uudelleen esiinasettavana --- eteemme tuohon objektiksi subjektiollemme --- representaationa. Logiikan rajoissa tuo uskonnoissa ja huu-haissakin metafysiikan dualistisena, rakenteellisena umpiona. Uhmaamatta kielioppiakaan, jossa/joksi OLEMISEN unohtava ajattelumme kokoontuu. Emme siis pääse ULOS. Emme siis koetakaan, vaan subjektiota kaikellamme, kaikkenamme, VARMISTAMMEKIN. Subjektio maailmankaikkeuden ja Jumalankin mallina. Ja kaikkien noiden subjektiollemme objekteina asettuvien subjektioiden välillä tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti. Näin käsitettynä ei-mikään, oleminen pelkästään on -sanakopulana olevien olevuutta osoittaessamme. Eikä että eimikään on huntuna OLEMISEN, jossa aina jo olemme subjektin ja objektin välistä matkaa taittamassa. Kyseen ollessakin TIETÄMÄTTÖMYYDESTÄ, harhasta, näin. Pikemminkin tänään jo sanottavissa unohduksenkin unohduksen ja senkin pois putoamisen absurdiudessa esimerkiksi mitä konteissa ympäri maailmaa kiertävien tava- 4

5 roiden OMAAN OLENTAAN OMAA OLEMISTAAN VARTEN OLEVINA tulee, että kyse on olemisen valon VARJOSTA jonka se olevaan PALATESSAAN EDELLEEN luo. Jonka voi tiedostaa vain kokemuksellisesti ajatellen, voimattomasti tahtovasta ajattelusta toisaalla, subjektiosta ulkona ulottuvuudellsuudessa. Ja että tuossa me olemme ajattelun koetuksissamme modernin ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaamisessa. Jossa tapahtuu se välienselvitys tekniikan kanssa, että äkkiä kaikkialla tyyntyessään me voimmekin nähdä tekniikan OLEMUKSEN kaiken teknisen lävitse, olemisen olentana, sen tapana ilmituoda tänne, PALJASTAA olevaa modernina tekniikkana. Ja näin olevana suhteena olemiseen, ajattelumme tapahtumisensa paikkana auttaa sitä voittamaan puite johdatuksensa vaiheena ja TAPAHTUMAAN uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa, OLEVAN TOISENLAISENA PALJASTUMISENA. Edellä kuvattuun olevien huonoon hoitoon --- eikä meihin subjektion kohteina --- osuessa silloin katse valoonsa meidätkin ottaen, olemisessa tiukasti itse itsestään kaiken läsnäolemisen paikattomana paikkana, oleminen näin unohduksellisuudesta säilymiseensä kääntyen. Noin pähkinän kuoressa olemisen historiasta Heideggerille tavoittunut historiallinen sana, KOHDATA todellisuutemme tänään olemisen unohduksellisuuden, ja ajattelumme olemisen unohtavana, HUOMAAMI- SESTA. Historiallisena tehtävänämme tykyttävästi tänään, toteutuaksemme, auttaaksemme olemista pysymään totuudessaan, kysyä olemista pelkästään olevaa kysyttyämme. Unohduksellisuuden imuna meitä vedettyään, olemisen ohittavana representoivana loogislaskennallisena ajatteluna muotoutettuamme sitä, asettuenkin nyt ajatteluttavaisimmaksi ajatteluttavaisessa ajassamme se, ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Haastettuina --- olemisen puhutteluun vastauksina, animal rationalen ja syntiinlangenneen luodun vallitsevat olemuskäsitteet ylittäen varsi- 5

6 naiselta olemuksellisuudeltamme olemista ajattelevina olentoina --- UUTEEN/TOI- SEEN AJATTELUUN. Moraalin ylittäen, dualismin perimmäisissä kysymyksissämme, olemisen SUOMISENA/SUOPEUTENA käsittäessämme KAIKENPUOLTONA ja kätkönään/lippaanaan KUOLEMAN näin. *** Nämä väkipyörältäkin näyttävät yritykset vetää yhteen Heideggerin tavoittamaa historiallista sanaa, on sen kohdallistumistaankin kohdallistumista ajassamme ja todellisuudessamme. Niin etten muuta VOI kuin asettua palvelukseensa ja unohduksen verhoa raottaa noin käsitteisiinsä paneutuen, kun ne itse, juuri siten, tekevätkin sen, historiallisena sanana koetelluksi tullenkin. *** Koetan kammeta KOHTAA kaikkialta jo tulvivan, koskettavan tiedon todellisuudestamme --- jossa koetaan, että pitäisi tapahtua jotakin, jossa kaivataan tapahtuvaksi jotakin huikean tieteellisteknisen kehityksen jäljissä kuin ylivoimaiseksi käyneenä pirstoutumisena --- AJATELLEN kokoamiseksi. TIENÄ, niin ettei meidän täytyisi yrittää LAKATA AJATTELEMASTA --- kunnemme osaa olemisen mieltä kysyä vaan vain, että mitä on oleva laskennallisena kaiken läsnäolemisen ohittamisena --- OL- LAKSEMME TÄSSÄ JA NYT, sillä olevien äärellä/luona olemattammekaan näin, sillä 6

7 tämä PYSÄHTYMINEN ei onnistukaan kuin ELÄMYKSENÄ, jota TYHJYYDEN KAUHIS- TUTTAVA ANONYMITEETTI piirittää. Emmekä siis siinä itsessämme lepääkään, itsessänsä lepäävien olevien LÄHELLÄ. Kaiken läsnäolemisen paikattomana paikkana. Vaan meidän onkin TAHTOEN yritettävä sitä, ELÄMYSTÄ, läsnäolevaa läsnäoloistaen --- esilläolevaa vain uudelleen esiinasettaen eteemme tuohon, objektiksi subjektiollemme, loogisesti REPRESENTOIDEN noin --- ylläpitää ja sillä, huomaamattamme, alati subjektiotamme VARMISTAA. Kun AJATTELEMATTA, olemuksellisuutenamme, emme OLLA voineetkaan. Kyseen ollessakin siitä ettemme voi HELLITTÄÄ ja näin MINÄSTÄMME ulos päästä, HEITTEISYYTEEN, olemisenamme täällä, OLEMI- SEN AJATTELEMISENA. Ekstaattisesti eksistoivina, ei-minkään tavoittaneina olemussuhteessa olevien kanssa ; VALAISTUNEINA. Sillä tämä on se KOKONAISTUMISEN kohta, sillä vähempi ei riitä, sillä tämänpäivän AHDISTUKSENA se on jo, siihen pitäytyen ja siinä keskittyen kokoonnuttaessa, välittömästi VALAISTUMISENA. Sillä aikamme lapseus noin osoittuen olleekin jo olemisen unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen VIIVETTÄ/-EESSÄ. Näiden, tätä kohtaa, piirittävien käsitteiden ajatellen koen avautuvan ja kohdallistuvan meille TIENÄ tänäpäivänä, kun yhäuudestaan niitä työstämme eli RAIVAAMME VIELÄ RAIVAAMATTOMAAN. Kaikkea tekemistä ennen, ajatteleminen tärkeimpänä tekemisenämme. Merkityksessä, että olemisen ajattelemisena. Merkityksessä, että ojennamme olemiselle kätemme, sen nyt unohduksellisena vallitessa, auttaen olemista pysymään totuudessaan näillä olemisen historiallisilla kohdillamme VASTAUKSINA PUHUTTELUUNSA. Ja se merkitsee sitä, että meidän on muotoutettava olemisen uutta vaihetta/neuvokkuutta olevan paljastua, ilmitulla tänne, toisin. Olevina suhteina olemiseen juuri noin, ajattelumme tapahtumisensa paikkana. Ja silloin hakeuduttava, kysyttävä myös uuteen/toi- 7

8 seen ajatteluun. Sillä vallitseva logiikan puitteissa representoiva ajattelumme subjektiivisessa horisontissa muotouttaa olemisen olentaa modernina tekniikkana joka puitteeksi kokoontuneena määrää olevat vain varannoiksi, siihen ULOTTUVUUDEL- LISUUTEEN, jossa olevat voivat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina paljastua, ULOTTUMATTA. *** Oleminen TORJUU meidät, se epää NOIN, se kertakaikkisesti työntää pois, KOS- KA se vallitsee unohduksellisena, paljastaa olevan määrääväksi puitteeksi kokoontuneena, jossa oleva ei voi tulla ajatelluksi omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana vaan vain, aina jo, mitätöitynä vain varannoiksi. Heräsin aamulla ahdistuksesta ajattelemaan tätä, olemisen epäävyyden rääkkäämänä illassa ja yössä, jonkin työstyessä, niin että tätä ahdistusta vasten hiljaisessa huoneessa olevat lempeästi olennallaan ottavatkin mukaansa, kuin luontojaan, olemisen avoimuuteen. Niiden olenta ikäänkuin kääntää kasvonsa puoleeni, katsottuaan hiillätyttävästi vain poispäin, huolimatta epätoivoisista yrityksistäni päästä mukaansa. Ja tämän yrittämisen yrittämisen ollessakin tietenkin sitä, että vallitseva olemisen olenta olevan paljastumisena, TODELLISUUTENAMME, todentuu ihmisen kohdalla, unohduksen ajassa täälläolona, juuri tämmöisenä OSATTOMUUTENA ajattelussa. Niin että joko jäädään tähän satimeen ajattelun koetuksissa lyömään päätä seinään tai ajattelusta, varsinaisena eli KYSELEVÄNÄ, kieltäydytään, oirehtien mielenterveydellisesti tahi ollen kiireenä. Ollen unohtuen uponneina olevien keskessä parissaan puuhaten, varo- 8

9 en pysähtymistä ja hiljaisuutta niin sanottuna tyhjänä hetkenä. Ja tässä leikkauspisteessä olemisen itsensä unohduksellisuuden ja itsessänsä säilymisen välittömässä välissä olinkin äkkiä (zenin Portittomasta portista kävinkin), ei enää pelkäksi ongelmanasetteluksi jääden, vaan siinä itsessään niin, että ahdistus oli valaistumisena (tarvitsematta luopua käsitteistä kuten zenissä). Niin yksinkertaisella tavalla, että subjektiosta irroten lumisade, parvikkeella tupakoidessani, otti lumoukseensa. Jokaainoa suuri leijaileva lumihiutale omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana avasi maailmoivana maailman. Jonka sisällä olin ja josta samalla, ajatellakseni, etäälle pitäydyin. Ekstaattisena eksistoimisena. Kokemuksellisena ajatteluna noin. Olin siis onnistunutkin varsinaisesti ajattelemaan, olemista otollisella tavalla, eikä se ollut TAHDOSTANI onnistunut joskohta ei se ajattelun ulkopuolista armoakaan ollut, vaan ajattelun varsinaiseen elementtiinsä tavoittumista. Niin, että tuo elementti itse, unohduksellisuudestaan avautui siinä, tullen vastaani näin. SILLEEN JÄTTÄMISELLE ASETTUNEENA TIENOONA, niin että osasinkin, voinkin ajatella SIL- LEEN JÄTTÄEN. Eli oltiin subjektioiden muodostumisesta toisaalla, olemisen ulottuvuudellisuudessa, jossa ei ole subjektiutta suomassa eikä olemassa suotuna, vaan kaikki PALJASTUU TOISIN, ilmitulee tänne toisin, olemisen omana, olevana olemisessa Jumalakin. Ja me puolestamme, VAIKKA koemme ennenkokematonta läsnäoloa, VAIKKA läheisyydessä itsessänsä olemme, läheisyyteen menemisenä ajatellenkin, olevana suhteena olemiseen, niin, olevalle KUITENKIN vieraaksi jääden. Ja noin saamisen valossa luopuen kuolevaisina vasta varsinaisesti tiedostuen, kuoleman kuolemana vasta varsinaisesti OSATEN OMIMPANAMME. Niin tuo kaikki on ja tapahtuu ajattelussa joka pääsee olevan olennan mukaan, sen johdattamana, lempeästi opastamana olemusulottuvuuteensa, olemisavaruuteensa, olemista ajat- 9

10 televana olentona varsinaiselta olemukseltaan animal rationalen ja syntiinlangenneen luodun ylittäen kuoleman olemisen lippaana/kätkönä edeltä juosten/käydenkin jo näin. Tuhoutumattomuuden läheisyydestä tuodenkin terveisiä tuohon --- missä ei mitään rajaa olekaan --- kaikki oleva olennallaan, kun lumisateeseen katson ja kuulen olemisen puheen lumottuna hiljaisuutena. Näin todentuenkin se, että ajattelun sitkeissä koetuksissamme, olemme kuin olemmekin ikäänkuin oleminen pitäisi meitä kädestä tai oikeammin sanottuna, sanasta kiinni. Olemmehan puhutteleminaan, vetäminään, johdattaminaan, olemukseltamme VASTAUKSINAAN, ajattelussamme VALMISTAESSAAN PAIKKAA KÄÄNTYÄ UNOHDUKSELLISUUDESTA SÄILY- MISEENSÄ. Niin, että kääntyessään olemme valmiita luopumaan itsepäisyydestämme eli kääntymään näin MYÖTÄSUKAAN. Eli, kun oleminen vetäytyen lähentää olevaa, epäävänä tässä merkityksessä joka sen unohduksellisena vallitessa heittää meidät vasten subjektiivisen horisonttimme seiniä, mutta itsessään säilyessään, päästääkin tässä paljastamisessaan, tänne ilmituomisessaan, meidät näiden olevien olennan myötä avoimeen, kaiken, meidän muassaan, palatessa omaansa tienoolla, noin TYYNESSÄ, joka pitää kaiken liikkeen sisällään, ajan ajallistuessa näin kokemuksessamme, olevan pidättäessä hetkeä, joka näin laajuudessaan lepää. Ah aavistatteko, ystäväni, täällä VIIPYILEMISTÄ ja samalla huomaatteko todellisuutemme RAKENTEELLISENA KIIREENÄ asettuvankin ohituskaistana estymisestään. Tämmöisissä täkyissä, tämmöisenä väikähtelynä ajattelun koetustani, konkreettisesti, prosessina kuljetetaan. --- Totutulle ajattelullemme ENNENKUULUMATTOMUUTENA, joka ei ole MIELEEMMEKÄÄN TULLUT, vaikka se onkin UTOPIAKSI ja UNELMAKSI tulkittuna ja USKONVARAISEKSI ehdollistettuna olemiskykymme valaissut esiymmärryksellisenä niinsanotuissa suurissa silmänräpäyksissämme. --- Olemisen historiallisuutta 10

11 osoittavana, salaisuudellisuutta joka ei teleteologian eikä metateologian puitteisiin mahdu. Subjektiokäsitteen, johon omilla tavoillaan materialismi-idealismi ja käytäntö-teoria dualismit kuinmyös moralistiset hyvä-paha ja oikea-väärä dualismit jäävät, YLITTÄVÄNÄ ulottuvuudellisuuden sfääriin, johon edeltävät, vallitsevat ajattelutapamme, eivät osaa KYSYÄ. *** Metafysiikka ajatteluna on yhtä kuin dualismi, tuon- ja tämänpuoleisuuksineen, välissään tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin pettävä railo. Olemisen ajattelu ajatteluna puolestaan palaa esisokraatikkoihin ajattelumme suurena alkuna, AVAAMAAN uudestaan olemisen ja olevan ERON. Olemisen mieltä kysyen, unohduksen jälkeen eli sen pakottamana, eikä enää olevan kokonaisuutta kysyen, kuten ajattelumme ajatteluna liikkeelle lähtiessä olemisen ja olevan eroon KYSY- MISENÄ. Missä yhtäkaikki kuiskii YKSEYS, missä ERO ei tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin suista, olemiseen eikä olevuuteen (tuon- tai tämänpuoleisuudessaan) ajattelumme elementtinä turvatessaan. Elikä ettei sen tarvitse subjektiota lähtökohtanaan ja subjekti-objekti suhdetta pelikenttänään alati VARMISTAA, turvanaan. Olemisen ajattelussa HEITTÄYDYTÄÄN ei-mihinkään varsinaisesti ajatellaksemme, ollaksemme täällä mietiskelevinä, KOKEMUKSELLISESTI ajatellenkin silloin. Metafysiikassa PUTOAMISTA ei-mihinkään pelätään ajatellen vain laskennallisesti logiikkana representoiden, vain irrationalismi rationalismin dualistisena kääntöpuolena, uskalluksetta silloin --- mystiikka. Uskonnoissakin, koska OLEMUSULOTTU- 11

12 VUUTEMME ja OLEMISAVARUUTEMME on, vallitsevalta ajattelultamme metafysiikkana, suljettuna noin. Sen kysymisenkin, OLEMISEN, joka TODELLISUUDESSAMME jo POLTTAA, ollessaan TORJUTTUNA. Ja kuitenkin, silloinkin, oleminen on ajattelumme elementtinä ja olemme aina jo sen avoimuudessa, niin että joka ainoa oleva avaa sen meille olemisellaan ja niin että me joka ainoan olevan OLEMISTA AJATELLEN avaamme olemiseensa. Metafysiikka ja olemisen ajattelu eivät olekaan mitään ajattelemisen eri LAJEJA, olevuuksina, jotka vaihdetaan toisiinsa, vaan, että metafysiikka ajattelee olemuksellisesti, olemisen elementtinään unohtaen, sen niin vetäessä ja varsinainen olemisen ajattelu ajattelee olemuksellisesti, olemisen elementtinään muistaen, sitä kysyen, sen niin vetäessä (AHDISTUKSENA tänään). Ja loppujenlopuksi me vaihdammekin vain KYSYMYKSEN mitä on oleva? KYSYMYKSEEN miten on olemisen laita? Ja metafyysikkoina kaikkityynni kysymmekin nyt vain metafysiikan kysymättömäksi jääneen peruskysymyksen. Kysyväisesti --- eli ei-mihinkään hypäten SUBJEKTIIVISESTA HORISONTISTAMME, varsinaisesta läsnäolosta häkityksenä, ulos AVOIMEEN, läheisyytenä itsenään varsinaisena vapautenamme näin --- kysymällä, että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Olevan olemista IHMETTELEMÄÄN. Niinkuin kohdassani eilen, kun katsoin maailmaan ympärikäännähtäneenä, lumipyryn liikkeelle päästäneenä, palloonsa. Jonka sisällä kaikki oleva, voi, niin tärkeänä, olemista osoittaen olennallaan otti mukaansa sfääriin. Ja joka-ainoa hitaasti leijaileva lumihiutale todellisuudessani, zeniläisesti sanottuna, tietää minne putoaa. Mutta koko sana ja käsite PUDOTA on perustattoman perustan tavoittanut, eikä ollenkaan osoita maata ja sulamista, oleminen kunnei tyhjään tyhjenekään vaan jokainen hennon hauras tähti tuhoutumattomuuden läheisyydestä tuo terveisiä. Niin että kaikki totuttu on nurin sysättynä, oleva outou- 12

13 tuneena ja lumisateen hiljaisuuteen katsoessani metafysiikan olemisen ajatteluna ylitän lumihiutaleiden ja myötään kaiken olevan olemista IHMETELLESSÄNI. *** Jotta joku uusi asia olisi, se täytyy saada sanottua. Noin kuulen Matti Klingen puhuvan Järvi-Suomesta, isänmaallisuuden synnystä ja Topeliuksesta synnyttäjänään. Ja varmaan uuden/toisen ajattelun suhteen on samalla tavalla, että sitä on koetettava prosessina muotouttaen SANOA; OLLAKSEEN. Ja niin on laita olemisen uuden vaiheen/neuvokkuudenkin. Olevan toisenlaisen paljastumisen. Kun on sen aika. Ja siihen ajatteluamme nyt tarvitaan. Sen ollessa, hih, sosiaalisena tilauksena aikamme lapseudessa. *** Kaikkialta, mediassa, ihmiset heittävät haasteita, omilta osa-alueiltaan, että olemme vaarassa. Muunmuassa joku on huolissaan terminaalikierrosta, jota napajäätiköiden sulaminen uhkaa merien ekologisena kuolemana. Ja toinen sanoo, lajien selviytymistä tutkittuaan, että ihmisen aikaansaama valtava muutos maapallolla, on kuin leimahdus, joka huumauksena ei ota huomioon vaikutuksiaan ja noin uhkaa ihmisen omaakin säilymistä maapallolla. Huolta ilmaistaan vakavasti ja vakuuttavasti jokapuolelta, mutta ei ole mitään mikä sen kokoaisi, ei ole ajattelua ajatteluna jossa 13

14 sitä ajatella. Kysymyksellä mitä on oleva?, tuonpuoleisuuksineen ja henkineenkään, kunnei tätä HUOLTA voi olemisen unohduksellisuuden ja olemisen unohtamisen VARJONA nähdä, UNOHDUKSELLISUUDEN HUOMAAMISENA ja TODELLISUUTEMME varsinaisena KOHTAAMISENA näin kysymällä miten on olemisen laita? *** Heideggerin sanoin, varsinainen uhka on koskenut ihmistä jo hänen olemuksessaan, ennen tieteellisteknisen kehityksen mukanaan tuomia olevuuden uhkia. Merkityksessä, että puitteen herruus uhkaa mahdollisuudella, että ihmiselle voisi olla kielletty päästä sisään alkuperäiseen paljastumiseen ja näin kokea alkuperäinen totuuden puhuttelu. Meillä kunnei ole paikkaa, toisinsanoen ajattelumme kunnei taivu ajattelemaan olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina tieteellistekninen kehitys onkin päässyt huumaamaan meidät ja olevuuden tuhon uhkakuvat yllättämään. Eikä tässä ole kyse pahasta tahi ahneudesta ihmisen ominaisuuksina, ihmisolemuksestakin, subjektiona, vain historiallisena vaiheenaan. Meillä kunnei ole ollut olemisen kysymystä eikä näin olemusulottuvuudellisuuteemme pääsyä, olemisen itsensä unohduksellisuuden tähden, ollenkin aika meidät syyllisyydestä eli KULTTUURISTA päästää ajattelunamme LÄHEISYYTEEN MENEMÄÄN. 14

15 *** Alkuräjähdys, suuripamaus, jossa, jona maailmankaikkeus yhä laajenee. Tässä, tästä avauksesta kehkeytyy ja kerääntyy itsekseen tuntemamme valo, energia ja aine. Ja tässä ihmeellisessä spektaakkelissa painovoima tulee peliin kaasujen planeetoiksi tihentyessä ja valoaallotkin, ajan laskennallisuuden mahdollistajana matkatessaan, venyy ja on tieteellisen ajattelumme piirissä mahdollista teknisin laittein katsoa maailmankaikkeuden alkuun asti. Ja sitten siellä on laskennallisuuden ulottumattomissa musta-aukko (jonkun mukaan saatammekin olla semmoisessa tullessaankin toiselta puoleltaan valoon), pimeäaine ja pimeäenergia (ja tässä yhteydessä on kirjattava kirjasen alussa mainittuun atomitulostimeen liittyen Tiede-lehdestä löytynyt täky: Higgsin bosoni on oletettu välittäjähiukkanen, joka antaisi aineelle massan. Fyysikko Peter Higgs ehdotti sen olemassaoloa vuonna ). On tuo ERO, joka jo alkuräjähdyksen alusta ajateltavaksemme sanoutuu. Salaisuudellisuus salaisuuden paljastumisena aina siellä missä tapahtuu (olemisen) totuus. Olevan alkuperäisenä paljastumisena. Ja noin me saimme linkin, kuin huikeasta peilistä heijastuen, olemisen kysymiseen ja ajattelemiseen. Ajassamme päivä päivältä POLTTA- VAMPANA kutsu olemisen ja olevan ERON avaamiseen ajattelussamme, olemusulottuvuuteen tavoittumisena, vapautumisena olemisavaruuteemme. Ajattelumme ajatteluna uuteen/toiseen suureen pamaukseen. Mutta me emme edes huomaa tuota MIETISKELEVÄN ajattelun mahdollisuutta LASKENNALLISEN ajattelumme imussa. VEDOKSI joka tänään evoluutiollisenkin (merkityksessä kehkeymä ) tietoutumisen kohdaksi tulisi HUOMATA --- OLEMISEN HISTORIASTA, OLEMISEN PUHUTTE- LUUN ajatteluna ollenkin VASTAUKSENA silloin --- OLEMISEN ITSENSÄ UNOHDUK- 15

16 SELLISUUDEKSI, joka jo on SÄILYMISEENSÄ KÄÄNTEEN SUUNNASSA. Onko tämä liian kaukaa haettua, tyhjällä saivartelua, turhaa monimutkaistamista VAI itsestäänselvyydellisyyden eteen pysähtymistä LÄHEISYYDEN ITSENSÄ läikähtäessäkin vieraantumisemme loputtomissa laskennallisissa ongelmanasetteluissa kaikkein yksinkertaisimpana. Vähänkin olemisen kysymyksestä avautuneesta EROSTA, välinkohdasta, olevien keskestä keskelleen pitäytyen, me nimittäin ÄÄRELLÄÄN/LUONAAN mietiskelemmekin, KOKEMUKSELLISESTI ajatellen, emmekä enää vain laskennallisesti tarkastele niitä kohteinamme, TIETEELLISESTI ajatellen. Noin kyse ollen ULOTTU- VUUDELLISUUDESTA, noin voiden, maailmankaikkeudenkin KOKEA, ollen LÄHELLÄ, LUONAAN, jonka koemmekin toki olemiskykyinä esiymmärryksellisesti katsoessamme öistä tähtitaivasta, Einsteininkin nerouden alkuräjähdyksenä. Mietiskelevä ajattelu YLITTÄÄ laskennallisen ajattelun ja loppujenlopuksi mahdollistaa eksakteissa tieteissä LÄPIMURRON olevien olennan kuuntelemisena, laskennallisten tulostensakin tavoittua OLEMUKSELLISUUTEENSA olemisen tänne ILMItuomina. ULOTTUVUU- DELLISINA eli ajatellen KOETTAVISSAMME. Oleminen ajattelumme elementtinä, TIE- TOISESTI, ajatellaksemme LÄHEISYYTEEN MENEMISENÄ, pelkkään olevuuteen olevuutena ETÄISYYTTÄ ottaen, keskestä keskelleen PITÄYTYEN, olemisen ajattelu varsinaisena olemuksellisuutenamme, ekstaattisesti eksistoivina, vastaten olemisen historiassa kohtaamme unohduksellisuudesta säilymiseensä KÄÄNTEEN viiveestä. Josta voimme tuoda SANOTUKSI, auttaa sanoutumaan olevan toisenlaista paljastumista, ajattelumme muotouttaa, vakiinnuttaa ja paljastaa olemisen uutta vaihetta/neuvokkuutta. Huikean tieteellisteknisen kehityksemme jo mielestäni heittäessä meitä subjektiivisesta horisontista tienoon avoimeen, jos luovumme itsepäisyydestämme PITÄÄ OLEVASTA KIINNI nihilisoiden OLEMISEN KYSYMYSTÄ. Tyhjyyden 16

17 kauhistuttavaan anonymiteettiin pudottavaksi kriminalisoiden sitä, mikä viimeinkin osoittaa ettei pahaa sutta ollutkaan, ettei ei-mikään tyhjään tyhjenekään vaan osoittaa kuolemaa olemisen kätkönä/lippaana niinkuin alkuräjähdys olemisen totuuden tapahtumassa, olemisen ja olevuuden ERON aukaisemisesta ajattelussamme, paljastaa salaisuutta. Salaisuudellisuus itsensä kumpaisessakin täälläolomme ulottuvuutena, olemisavaruutena, jota emme enää voi nimetä, vaan vain osoittaa siihen. Sitä kunnei voi olevaistaen valloittaa laskennallisena tieteenä valjastaa käyttöömme vaan voimmekin vain kokemukselliseen eli mietiskelevään ajatteluun tavoittuen kuunnella sitä. Ja kuka tietää, vaikka jonakin päivänä pimeä energia atomeiksi rakentuen ja atomi atomilta rakentuen todentaisikin mitä tahansa olevaa laskennallisten tulostimien kautta. Muttei se silloin enää voisi olla subjektion tahtovaa ajattelua, joka vallantahdossaan ja silloin vallankumouksissaankin hedelmänsä söisi. Tuhoaisikin pallomme sen täyttäen hih Nietzschen painavuuden lain toteutumana kasaan romahduttaen tahi radaltaan singoten. Semmoinen ei siis onnistuisi viattoman petouden eikä moraalisen petouden olemuskäsittein, emme animal rationaleina emmekä syntiinlangenneina luotuina semmoiseen ylettäisi, silleen jättämistä edellyttäessään. Mutta olemisen historiasta olemisen uutena vaiheena/neuvokkuutena, olevan toisenlaisena paljastumisena on olemiskykynä esiymmärryksellisesti tavoitettavissa hyvinkin. Vaikkapa nykyään jo yleisessä skifissä, KÄÄN- TEEN viivettä osoittaen sekin, ennen profetioina uskonnoissa ja kansanrunouksissa vaikkapa Kalevalan uuessa Sammossa. Varsinainen RUNO kun kulkee KORKEANA edellä varsinaista AJATTELUA joka on SYVÄÄ. Uuen laulun laatijan uuen Sammon saattajaksi ilmaantuessakin, oikeaan aikaan. Heideggerin sanoin: Asiat, joilla on merkitystä, saapuvat --- vaikka niitä ei olekaan määrätty ikuisiksi ajoiksi --- oikeaan 17

18 aikaan myös silloin, kun ne tulevat myöhään. Ja tämmöisiä uuen laulun laatijoita meidän tänään tulisi olla kaikin ajattelussamme uuen Sammon saattajia, on sen aika. Nietzschen sanoin: Kuljen ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden palasten joukossa; sen tulevaisuuden, jonka minä näen. / Ja koko taiteeni ja tavoitteeni on siinä, että taitan kasaan ja kasaan yhteen sen, mikä on nyt palasia, arvoitusta ja karmeata sattumaa. *** Jo sanotusta tarkaten vielä sanoutumatonta, joka kätkeytyy jo sanottuun. Ajattelun perinteemme kiinnekohtanamme näin valmistautuessamme sille mitä tuleman pitää olemisen historiasta. Tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtäen ajattelun hermeneuttisella kehällä. Ajattelumenetelmänämme tämä kuten fenomenologinen näkeminenkin, kun me olemisen kysymykseen pitäytyen ylitämme metafysiikkaa. Sen kysymättömäksi jäänyttä peruskysymystä Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? kysyväisesti, ei-mihinkään heittävästi, kysyen, PÄÄSTEN- KIN olevan ilmeämistä IHMETTELEMÄÄN. Ei-mikään, LÄHEISYYS ITSENSÄ, ainoana joka PITÄÄ, asuinsijanamme (ethos), alkuperäisenä etiikkanamme näin, ainoana mikä KANTAA meitä mietiskelevyytenä laskennallisuuden huikeitten haasteitten voida tehdä, varsinaisia, LÄPIMURTOJAAN, olevien alkuperäisenä paljastumisena olemisen totuuden tapahtumisena, jolloin ne eivät enää voi uhata maanpiiriä kaikkine olevaisineen --- tuholla. 18

19 *** Oikeastaan ajattelun koetus ei tänään voikaan olla kuin pelko pelkää pelkäämistään moduksessa. Tuossa halveksitussa, jolla ei vallitsevassa todellisuudessamme ole mitään kontekstia. Kun tieteemme tutkii alkuräjähdystä, ei se itseään alttiiksi sille jätä. Sen ei tule mieleenkään viedä tietämäänsä ajatteluun itseensä. Että sitä puhutellaankin siinä. Että sitä johdatetaan, opastetaan, työstämään silleen jättämistä tienoon asettumisesta silleen jättämiselle käsin. Sillä tämmöisenä alkuräjähdyksenä ajattelumme ajatteluna alkoi esisokraatikoilla, sen suuri alku oli olemisen ja olevan ERON AVAAMISESSA. Ja se oli silloin, niinkuin on nytkin kaameuden syöverin edessä, sillä sitä ajattelu koetuksissaan hakee paluuna alkuunsa ja alkunsa aina vain alkuperäisempänä toistamisena. Sitä repeämistä mitä eksaktit tieteet ajattelusta ajatteluna eriytymisessään --- subjektioina vain tarkastelemaan objekteja, esilläolevia vain uudelleen esille asettaen eteensä tuohon, representoidessaan --- pitävät poissa mielestään ja filosofit puolestaan eivät suostu pitkällä tikullakaan koskemaan siihen. Mutta kun tähtitieteilijät hehkuttavat avaruuden ihmeillä ja hiukkasfyysikot hiukkasten ihmeellisyydellä jne. eivät he kuitenkaan VARSINAISESTI IHMETTELE. Eivät niin, että heidän ajattelunsa aukeaisi siitä ja kuitenkin he sitä löytöjensä riemussa aavistavat. Ja tunteissa ja tunnelmissa avartuvat, niin että kokevat ainakin aivojensa vastaavan (kuten ollee todennettukin aivoja kuvattaessa pikkuruisella kameralla joka kulkee niiden sisällä ratojaan) TÄHTITAIVASTA ja LAAJENEVAA AVARUUTTA. Mutta olemusavaruutenaan ajattelunsa elementtinä olemista ajattelevana olentona, semmoista ULOTTUVUUDELLISUUTTA ei TOHDITA huomata. Ja kuitenkin vain 19

20 tuo ulottuvuudellisuus ajattelussa olemisen ja olevan EROSTA auennut, paljastaa salaisuuden, olemisen totuuden tapahtumassa, alkuperäisessä paljastumisessa, olemisen SUOMISENA/SUOPEUTENA, niin että me VOIMME olevat ajatella OMASSA OLE- MISESSAAN OMAA OLEMISTAAN VARTEN OLEVINA. HOHTONSA vasta tuosta saattaen meidät saamisen valossa luopumaan niiden elämyksellisestä ja tieteellisestä omistuksesta, joilla torjumme osattomuuttamme, PÄÄSTÄ LUMOTULLE TIENOOLLE. Joka on kaameuden syöverin päässä elikä vain heittäytymisen ei-mihinkään, kaameuden syöverin, koska me sitä, LUMOTTUA TIENOOTA, tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä pelko pelkää pelkäämistä moduksessa pelkäämmekin. Ja syystäkin, ellemme opi kysymään siitä, pelosta, AHDISTUMISTA, keskittymistä, pitäytymistä siinä ahdistuksena, sen OLLA valaistumisena. Ajattelun ROHKEUTENA tuo, niinkuin ajattelussaan rohkeita esisokraatikot olivat ja aika on jälleen OTOLLINEN. Kun Isä kuoli ja kun olin Schwarzwaldissa Heideggerin ajattelun vuorilla intuitiivisesti hakeuduin esisokraatikoilla ja Heideggerillä kaameuden syöveristä sanottuun. Siihen mitenkä puristavan ahdistuksen ja valtavan valon tähtikuviona kääntyessä, kahden tähden radan kauhistuttavan etäältä toisensa ohittaminen, välissään helvetillinen eristyminen tyhjään, onkin niiden välistä läheisyyttä alkuperän ykseydessä. Ja tämän salaisuuden paljastumisen olemisen totuuden tapahtumassa olevan alkuperäisen paljastumisen kokemuksellisesti kerrankin ajateltuamme ja sanotuksi saatettuamme olemme tavoittuneet olemisen ja olevan ERON avaamisen mahdollistumiseen. Ja ajattelumme VOI löytää olevien äärelle/luo ja NÄIN päästä jälleen tielleen. Niin, että se voi turvallisesti kulkea atomiajassa, kuolema OMIMPANAAN. 20

21 *** Että emme OSAA varsinaisesti ajatella ja että se on ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme. Ja että noin on VIELÄ laita. Ja että aika käy yhä vain ajatteluttavaisemmaksi, emmekä VIELÄKÄÄN OSAA varsinaisesti ajatella. Ja siinä onkin jotain hyvin kaunista ja hyvin helpottavaista. Ja kohdassani yli kolmekymmentä vuotta sitten, tuijotan talvista sulaa jossa sorsat talvehtivat ja tiedän sen, enkä kuitenkaan tiedä, että kyse on OSAAMISESTA ja siitä, ettemme VIELÄ osaa. Ja nimenomaan, että emme osaa vielä AJATELLA. Että olemme jollain kohtalokkaalla tavalla VIERAANTUNEITA. Että MAHDOTTOMUUDEN täytyy olla olosuhteissamme, koska se koskee meitä kaikkia. Ettei sen takana ole paha tahto, eikä hyvä tahto avaimenaan. Olen siinä neuroottisena koko olennollani tietäen, että TODELLISUUDESSAMME ON JOTAKIN SYVÄSTI JA VAKAVASTI PIELESSÄ ja samalla ITSEÄNI koko olennollisesti EPÄILLEN. Enkä tiedä että niihin aikoihin ilmestyy Saksassa Spiegel-lehden numero, jossa on postuumisti, Heideggerin, testamenttinaankin pidetty, haastattelu. Jossa Heidegger sanoo, että aikaamme kuvaa sekin, että kirjoituksensa Mitä on ajatteleminen tai Mitä on ajattelu on kirjoituksistaan kaikkein vähiten luettu. Ja lisään, että aikaamme kuvaavaa sekin, ettei sitä vieläkään ole suomennettu. (Jälk.huom. Se onkin Ajattelun kutsu, luentosarja joka käsittelee Parmenideen ja Nietzschen ajattelun jänneväliä ja jota, jos se olisikin suomennettu, en ole semmoisena koosteena tavoittanut.) Mutta kaiken senkaltaisen sanominen, että kyse on yhteisestä TIEDOS- TAMISESTAMME ja AJATTELEMISESTAMME, sen VAJAUDESTA, vaikuttaakin tuolloin vain liian HELPOLTA. Vaikka sanoisi sitä vaikeuden ydinkohdasta, sitä pidetään joko omnipotenssina, suuruudenhulluutena tai sitten yrityksenä PÄÄSTÄ LIIAN HELPOLLA. 21

22 Ja niinhän on asianlaita yhä tänäkin päivänä. Sillä siinä pitää olla latu, lähdön ja maalin välissä, mutta tätähän yritinkin meitä kaikkia haastaa tekemään, etsimään sitä mitä emme vielä tiedä, näe, huomaa edes. Että jotakin, jotakin siellä on, sanoi, kohdastaan pois suostumatta, sitkeästi, intuitioni. Jonka sitten aina, todisteiden edessä, suostuin itse-epäilyksekseni kääntämään. Vähäksi aikaa, sillä kulloistakin ideologiaa, uskontoa, maailmankuvaa itsetykönäni LOPPUUN SAAKKA koeteltuani, suuren rakkaudenkin ideaa, palasin takaisin intuitioni vetoon. Että on jotakin jo ennen kaikkia noita koetuksia olla maailmassa OIKEIN ja vaikuttaa, raivata tietäkin vieläpä, maailman muuttamiselle paremmaksi paikaksi kaikille ja kaikelle, noin. Että on jotakin itseään OIKEIN olemisen, ajattelemisen ja toimimisen KOETUSTA ennen, kun ne kaikki kerran menee pieleen, itsensä täysin peliin pistettyäänkin. Ja jälkeinpäin voin sen sanoa, Heideggerin tavoittama historiallinen sana avaimenani, että OIKEAN KOETTA- MINEN aina jo meni harhaan. Koska se koetti VOITTAA ITSEÄÄN ettei se olisi ESTEE- NÄ OLEVAN EDESSÄ. Koska se KOETTI niin kovasti oppia OLEVUUDEN PALVELIJAKSI, itsestään eli minästään, subjektiostaan tässä eli neurooseistansa päästäksensä olemaan OIKEIN täällä. Mutta TOTUUS ja PUOLTO jäi silloin aina jo pois. Ja ne KUTSUI, mutta LIIAN HYVINÄ OLLAKSENSA TOTTA, että kyse olisikin OSATTOMUUDESTAMME puutteenalaisessa ajassamme. Kun pallonpuoliskollamme aineellinen hyvinvointi kasvoi MUTTA maapallon muun osan kustannuksella. Ja tuo mutta tuntui antavan vain moraalin laskennallisen ajattelutapamme aisapariksi mietiskelevän ajattelun häviämisessä. Niin että ideologiat ja uskonnot alkoivat käydä mihinkäänjohtamattomuuksissaan läpinäkyviksi, niin, että niitä vähänkerrassaan lakattiinkin varsinaisesti yrittämästäkin. Mutta kaikki tämä jää postmodernisti palasiksi, eikä ajattelun tehtäväksi oteta Sammon kokoamista. Ajattelu ajatteluna kun on jo kokonaan menettä- 22

23 nyt paikkansa ajatteluttavaisimman sanotuksi saattajana. Ajattelun saadessakin turhuuden ja mihinkäänjohtamattomuuden leiman otsaansa. Ja sanojen saadessa osakseen halveksintaa VAIN sanoina vaadittaessa tekoja. Moraalisesti kovistellen hyvän TEKEMISEEN, siinä olemattakaan enää kyse ajatteluttavaisimmasta vaikkapa vain kansansivistyskin vastauksenaan. Tietämisen ja ajattelun näköalat kun kaventumistaan kaventuvat tieteellisteknistyvässä maailmassamme. Ja samalla --- ihminen kun on olemista ajatteleva olento ja olemisen puhuttelemana on HARKITSEVANA noin --- puhuukin loputtomasti loputtomina mihinkään varsinaisesti johtamattomina ongelmanasetteluina. VOIMATTA lopettaa se kunnei HARKINTAA suokaan. Sitä missä SAA OLLA. Eikä OLEMATTAKAAN tietenkään VOI OLLA. Ja siksi ihmisen onkin pälpätettävä kokoajan ja pidettävä kiirettä. Tai sitten mentävä pälpättävän median peukalokyydillä. Tai sitten syrjäydyttävä. HARKINNALLE kunnei kerran enää ole paikkaa, AJATTELU kunnei enää kertakaikkiaan OSAA olla HARKITSEVANA. Varsinaisena OLE- MISEN tapahtumisen paikkana. Kotinamme KIELESSÄ, joka on olemisen talo ja jossa me odotamme olemisen tulemista siihen. Ja vain siellä me voimmekin niin kovin kodittomiakin olla, puutteenalaisuutena läsnäolemisesta, tuolista aina toisiin ihmisiin ja itseemme saakka poissaolemisena ääreltään/luotaan, oleminen noin varjoontuen. Ja taas on sanotuksi saatuna OLEMINEN ELEMENTTINÄMME ja elementtimme LÄHEISYYTENÄ ITSENÄÄN. Mistä lähtevänä me olemmekin ajattelevina olentoina täällä. Eikä ajattelu näin lähdekään meistä itsestämme. Vaan tästä olemisen puhuttelusta, johon me olemme, ajattelunamme, VASTAUSTA ja VASTAUS- TAAN. Jonka --- täälläolomme toteutumisen kohdan --- olemisemme subjektiona eli subjektiiviseksi horisontiksi rajoittumana olemisen (tienoon) avoimuudesta, peittää kokonaan tänään jo, olemisen unohduksellisuus sanoutuneeksi tullenkin, 23

24 niin kuinka osaisimmekaan olemisen ajateltavaksemme nostaa. Ja sekin, kun olemme tarkkoja, HARKITSEVIA tässä, että kyse on olemisen itsensä unohduksellisuudesta, että ajattelumme lähtee varjoontumastaan tänään. Olemista kysyessämme näin jo pelastavan maltin matkassa määräämisen malttamattomuutta vasten asettuen. Kun tuon VARJON voi konkretisoida olemisen vallitsevana olentana, kun se modernina tekniikkana puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevat vain varantoina, kun olevat mitätöityy omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina vain varjoiksi itsestään, olennastaan, TODELLISUUTENAMME. Ja nyt voinkin, tästä, palata nuoruuteni kohtaan ja tämän pyörähdyksen alkuun, tässä nyt kirjoittuvassa kirjasessa, ymmärtäen saaneenikin tehtäväkseni don quijotena taistella tuulimyllyjä vastaan. Niin, että, prosessina, harha hiutuukin edestäni äärimmäisestä vaarasta tuijottaessani pelkkää olevuutta, ympäriltäni murtuvat subjektiivisen horisontin umpiseinät, kun en hellitä intuitiostani, että se jokin puuttuu AJATTELULTAMME vielä, siinä merkityksessä, että emme NÄE, HUOMAA sitä mikä onkin KAIKKEIN TÄRKEIN- TÄ. Ja Heidegger sanookin sitten olemisen ajattelemisen vaikeuden olevankin siinä, että se on kaikkein yksinkertaisinta ja läheisintä. Ja mehän olemme vieraantuneita JUURI TÄSTÄ. Kun loitontava, kasvonsa poispäin kääntävä nojatuoli, jolla on jalakset, hiljaisessa huoneessa äkkiä olennallansa puhuu ja olen todellisuudessa, en normaaliutena joka unohtuen uppoaa olevaan ja parissaan puuhaan, vaan heränneenä merkityksessä että luoden katseeni siihen mikä suo astuen lumotulle tienoolle. Johon tuo, oikeastaan KIIKKUSTUOLI, lempeästi opastaa, palaamaan omaani, lepoon tyynessä, olemisen palvelijuudessa ja olevien edellyttämänä siten jalouteeni. Sinä mikä olemisen historiasta on tulossa. Ja jolle ei voi vain oikeellisuuteen ylettäviä TODISTEITA ollakaan, mutta jonka puolesta ajattelumme historia ja 24

25 intuitiomme jossa olemiskykymme ja esiymmärryksemme kohtaavat, puhuvat. *** Sillä se on kuin alkuräjähdyksenä laajenevaa maailmankaikkeutta. Sillä se on kuin ajan avautumista KUN ASIAT SANOUTUVAT. Ja me voimme OLLA KESKUSTELU- NA. *** Sanoutuminen prosessoituu, tavoittuu, hioutuu, kohdallistuu ja konkretisoituu, kuin unelma tulisi todeksi ja kaipuu täyttyisi läsnäoloksi, muttei tunteen eikä järjen tasolla vaan ne ja niiden välisen representointiin ja metafysiikkaan jättävän dualismin ylittäen, syvyys ikään kuin saadaan vastaamaan pintaa --- teorian ja käytännön jaosta toisaalla KOKEMUKSELLISENA ajatteluna --- sen puhkaisevana ja siivilleen nostavana olemusulottuvuudellisena, olemisavaruudellisena ajatteluna maailmoivan maailman kielessä avautumisena ja rakentumisena, semmoisena että SANOITETAAN sinfoniaa, sinfonisena ajatteluna sinfonisessa kielessä, olemuksellisuutemme ulottuvuudellisuuteen venymisenä siihen mistä klassinen musiikki onkin olemiskyvyssämme kohdattua esiymmärrystämme. Klassinen musiikki ei voi olla muuta kuin VAS- TAUSTA, VASTAUKSENA olemisen puhutteluun, unohduksen ajassa VAPAUTETTU- NA ALUEENAMME. Ei siis sen enempää, eikä sen vähempää, säveltämistä, edeltä, sa- 25

26 noutumisen tietä, niinkuin runous on korkeaa ja käy keskustelua ajattelun kanssa, joka on syvää. Niinkuin Heidegger tavoitti aikamme historiallisen sanan käymällä keskustelua Hölderlinin runouden kanssa. *** Me emme voi loputtomiin toistella, että mehän olemme eläimiä, jossa aina piilee, sanotaan sitä sitten julki tai ei, että VAIN eläimiä. Eläimiä halveksien hyväksikäyttäminämme ja niin, ettei meidän tarvitsekaan yrittää tehdä liian vaikeita kysymyksiä. Sanaseppous ja liikaviisauskin näet loppujenlopuksi eivät VOI olla lapsenkonkreettisuudeksi prosessoituen hioutumatta, sillä ei ole mitään muuta metsäpolkua aukiolle, ei varsinaiseen toteutumiseen tuloa kuin ajattelu. Että SEMMOINEN on ihmisen osa. Eikä suinkaan fyysisellä tai taiteellisellakaan tasolla mestarisuorituksiin hioutua, NIIN, että valtaosa ihmisistä jää katsomaan tähtinään niihin, itselleen riittäessä viimekädessä, ainakin voimien vähetessä, pysyä hengissä. Mitä muuta se silloin olisi kuin julkisuutta ja elitismiä toisaalla ja toisaalla syrjäytynyttä rupusakkia, loppukaneetteinaan, että SEMMOINEN ihminen ON ja SEMMOISTA elämä ON eli että on aina ollut ja tulee aina olemaankin. Ja etsijät silloin aina vain, Nietzschen sanoja (hih huonosti) soveltaakseni, huonosti luontuneita ihmisiä eli niitä joilla on ollut liian piukka pipo ja vähän leluja tai joista ei ole pieninä tarpeeksi tykätty, niin, että he olisivat saaneet tuntea läsnäoloa ja läheisyyttä, NIIN, että ELÄMÄ ELÄMÄNÄ ELÄMÄN EHDOILLA ELETTÄESSÄ HEILLE RIITTÄISI, niinkuin on laita hyvin luontuneilla ihmisillä. Sillä tämäkin, kaikessa kipeydessään, on tänäpäivänä jo pelkkää fraasia, 26

27 myötätuntoa suhteensa yhtään vähentämättä, se on osoittunut kaivoksi jonka pohjalla ei ole pisaraakaan vettä. Ja että vaikka meillä toki on traagisia kohtaloita ja katastrofaalisia eroja lähtökohdissamme maapallon laajuisestikin, niin tuota halajoitua LÄSNÄOLOA ja LÄHEISYYTTÄ rakkauksien ja tykkäämisten ytimenä ei enää ole missään. Vaan se juuri on sitä menneen hyvän ajan nostalgiaa, jota ei menneeksi olemuksellisesti huomata, koska todellisuuttamme ei katsota kohti ja SUORAAN. Että läsnäolo ja läheisyys puuttuu aina jo hypyttävätpä nuoret äidit ja isät miten paljon tahansa pikkuisiaan, hih, kurssittuenkin, läheisyys- ja läsnäolotapahtumissa. Joissa on toki KIVAA pikkuisilla ja vanhemmillaan, mutta LÄHEISYYTTÄ ja LÄSNÄOLOA se ei ole, vaan jo ESINEELLISTYNYTTÄ, kun aikuissubjektio hoitaa lasta objektinaan. Ja niin se vaan menee, että vanhainkodeissa on sama tunnelma objektit vain arvottomiksi tulleina. Niin ettei niistä ELÄMÄSSÄ ELÄMÄN EHDOILLA ELETTÄESSÄ --- joka ei vanhuudesta ja kuolemasta VOI haluta VARSINAISESTI tietää (eikä, muuten, lapsuudestakaan subjektioon nähden vapautettuna alueena ) --- PROJEKTEIKSI oikein OLE enää. Lapset ovat ARVOJA ja vanhukset ARVOTTOMIA, olemuksellisesti noin ja arvot ovatkin läsnäolon ja läheisyyden puuttumisen, poissaolon, uupumisensa noin, PEITTEITÄ. Ja tästä on kysymys. Myös parisuhteitten kohdalla. Ja tuota huikeaa hurjaa subjekti-objekti jakoon vieraantumista paikataan loputtomilla kirjojen ja elokuvien ideaaleilla, jotka tarttuvat sankarillisesti ONGELMAAN ja lopputuloksena ihmiset ovat LÖYTYNEET TOTUUTEEN ja KYPSYNEET. Ja mihinkäs muuhun kuin RAKKAUTEEN, ainakin YRITYKSEEN. Ja kaikki maan päällä ja tuonpuoleisessakin on hyvin näin. Mutta kun filmi päättyy, kirjan takakansi päälleen kääntyy, jäävät nämä kuvitellut parit TODELLISUUTEEN, jossa olemisen, läheisyytenä itsenään, olenta on semmoista, että se paljastaa, ilmituo olevat omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina 27

28 MITÄTÖIDEN, rakastavaisemmekin, pelkiksi käyttöarvoiksi VARANNOIKSI modernissa tekniikassa määrääväksi puitteeksi kokoontuneena silloin, niin SE, unohduksena, vie heidät mennessään. Läsnäolon ja läheisyyden jäädessä sinne filmille ja kirjoihin UNELMIKSI, joiden tehtävä olisi tulla todeksi ja KAIPUUKSI, jonka tehtävä olisi täyttyä läsnäoloksi. Ja meidän onkin AJATELTAVA ja ajateltava OLEMISTA. Jonkin EN- NENKUULUMATTOMAN, noin, uuden vasta SANOUTUESSAKIN, vasta varsinaisesti ajateltavaksemme tullessakin. Sillä hih, Heideggerin sanoin, se on ajattelun vanha tapa ja kuitenkin niin, että jo ajatellusta tarkkaamme vielä ajattelematonta, joka kätkeytyy jo ajateltuun tai jo sanotusta tarkkaillen vielä sanoittamatonta, joka kätkeytyy jo sanottuun. Eli tässä meidän on uudelleenajateltava koko ajattelun perinteemme, se varsinaisesti haltuunottaenkin, omin sanoin sanoen, juuri siten. Ja se vie meidät esisokraatikkoihin ja heidän pohjaltaan koko avaamansa olemisen ja olevan ERON umpeuttavaan filosofiaamme, metafysiikkana. Joka puolestaan on tuonut meidät, läsnäolon ja läheisyyden puutoksen AHDISTUKSENA, sen kysymättömäksi jääneen peruskysymyksen eteen, että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Eli kaameuden syöverin eteen. Eli palauttanut ajattelumme suureen alkuunsa sitä aina vain alkuperäisemmin toistamaan. Ja silloin me läkähdyttävän lenkin jälkeen jälleen saamme kaivostamme elähdyttävää vettä. Me, näätsen, kysyväisesti kysyessämme heittäydymme subjektiostamme ulos avoimeen olevien olemista IHMETTELEMÄÄN. Lumotulla tienoolla, hohtoaan. Ja siinä onkin silloin SUOPEUS, SUOMINEN läheisyytenä itsenään ELEMENTTINÄMME välittömästi --- ahdistus kääntyvänä valaistumisena näin --- itsenään olevien VÄLINÄ, ajattelussamme avatusta olemisen ja olevan EROSTA kokemuksellisesti tapahtuvana, olemisen historiasta. Kysymyksen olemisen mielestä lippulaivaksemme nostaen tänään, eikä enää kysy- 28

29 mystä olevan kokonaisuudesta, kysymyksenä mitä oleva on, joksi ajattelumme ajatteluna sittemmin suuresta alustaan kiteytetään. Suurine tieteellisteknisine voittoineen. Mutta niin, ettemme läheisyydestä ja läsnäolostakaan puhuessamme osaa olla olevaistamatta sitäkin. Joksikin vissiksi objektiksi jonka joku vissi subjektio, Jumalakin noin, antaa jollekkin vissille objektilleen. Ja noin unohduskin olevaistetaan ja ihminen saa kohtalonviivakseen pettyjänpiinan, kuvitellen, että jossain on jotkut toiset, joiden laita ei niin ole. Mutta siellä on vain esitykset ja kulissit. Vain varantojen hallussapidoissa ja statuksissamme käyttöarvoina on eroja. Yleisessä ja yhtäläisessä OSATTOMUUDESSAMME, PUUTTEENALAISEN AIKAMME olemuksellisuutena. Eli, että meillä onkin LOISTAVA TULEVAISUUS. Ja unelmaisesta polusta ajatteleminen kunniankujaksemme tulossa. *** Ajattelu asetetaan välittömästi ja leimallisessa hahmossa ajateltavan asian äärelle siten johtaakseen ajattelun tielleen. Ja tämän mahdollistuminen on ajassamme SANOUTUMASSA, meistä kaikista tulla suuria ajattelijoita. Ja noin ylitetään filosofian ja siitä eriytyneiden eksaktien tieteiden välille muodostunut kuilu. Ja se tarkoittaa sekä filosofian ylittymistä että eksaktien tieteiden tuloa läpimurtoonsa. Palasten kokoontumista, postmodernismin ja jälkipostmodernismin loppua juuri olemisen kysymyksen esiin nousuna, jossa kysymys olevasta tavoittaa ulottuvuuden jossa se on olevien/asioiden äärellä/luona välittömästi ja leimallisessa hahmossa näin, ystäväni, ajattelu johdatettuna tiellensä. Niin, että voimme kutsua sitä varsi- 29

30 naiseksi ajatteluksi ja sitämyöden osaamisekseen niinmuodoin, huomaatteko, olevannekin kuulolla kysymyksessä mitä ajattelu on (tai miten on sen laita) ja vastauksena, jonka saattekin muutoksena ajattelussanne. Ajattelun olemuksen nyt SA- NOUTUESSAKIN teille ULOTTUVUUDELLISUUDESSAAN, kun tähän asti tunsitte vain intuition ja representoimisen ja välisensä semanttisen kuilun metafysiikkaan johdattavan metodin. Mutta nyt teillä onkin tautologiselta kehältä hermeneuttisena kiertävään kehään ( lähentävyytenä ) pääsy kuinmyös fenomenologisen näkemisen menetelmä olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina lähestyä. Ja tämä ajattelu LÄHEISYYTEEN MENEMISENÄ, silleen jättämisenä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin on se millä Heidegger Herakleitoksen fragmentilla uuden/toisen ajattelun nimeää. Olemisen ajattelun käsitteissä kohdallistaen lapsenkonkreettisena. Ja jolla me voimme muotouttaa, vakiinnuttaa ja paljastaa olemisen uutta vaihetta/neuvokkuutta joka olemisen historiasta on SANOUTUMASSA. *** Voi, jos vallitsisi, olemisen olentana olevan alkuperäinen paljastuminen ja me noin kokisimme varsinaisen läheisyyden ja läsnäolon, niin ei tokikaan maan tapana meillä TUOTANTOeläimiä olisi, natsien keskitysleireistä kopioitujen logististen linjojen oloissa. Se ettei holokaustia HUOMATTU, eikä tänään eläintuotantoamme tai terrorisminvastaistasotaa, kun esimerkiksi Afganistanissa ovat teollistuneet maat käyneet raakaa etupiiri- ja raaka-ainesotaansa jo yli kokonaisten sukupolvien, johtuu modernista tekniikasta puitteeksi kokoontuneena, joka määrää olevat vain varan- 30

31 noiksi, omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina mitätöityinä, aina jossakin myös silloin TÄYSIN JA KOKONAAN ja niin, ettemme sitä HUOMAA. Vaan hyväksikäytön JA halveksunnan kulttuurin kuuluukin tarjota meille kauheat uutisemme, niin, että kokemamme oman olemuksemme halveksunta saakin sekä kostonsa että itsestä pois projisoitumisensa, samaan aikaan kun itsetuntoa nostetaan muunmuassa urheilun huippusuorituksina NATIONALISTISESTI omina SANKARUUK- SINA. Ja niin kauheuksien paljastukset menevätkin toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos, pelottavan helposti. Mutta tuosta pelosta kokoontuu ahdistus valaistumisena ja kuulevalle onkin jo SANOUTUMASSA --- KAIKENPUOLTO. *** Heidegger tuo esiin sen kuinka valtava vaikutus on sillä kun kreikkalainen ajattelu latinannetaan, olemisen unohduksellisuuden muotouttamisen ajattelussamme saadessa valtavasti vauhtia. Platonin ja Aristoteleen logiikka kuivuu olemisen käsitteen kopuloituessa kokonaan pelkäksi olevien olevuutta osoittavaksi on-sanaksi ja ajattelusta tulee tämän käännöksen pohjalta matemaatikko Descartesin myötä subjektion varmistamista. Meidän perinne on siten hyvin hyvin tylyä lapsenkonkreettisuudellemme, jolla on pääsy lumotulle tienoolle. Kumpi oli ennen muna vai kana, olemisen unohduksellisuus olevan paljastumisessa olentansa hohdon sammumisena, vai ajattelumme unohduksellisuus joka ohittaa olevien olemisen omaa olemistaan varten olevina ottaen ne vain objekteiksi subjektiolleen. No, katsotaan vaikka uskontoja, ne kaikkihan kokee olevansa ikkunoita suljettuun, mutta jonka portinvar- 31

32 tijoita ja ulosheittäjiä niistä tuleekin. Heti kun ikuisesti vain sille mysteeriensä kautta paljastuvana pidetty ULOTTUVUUDELLISUUS --- jonka kaikki aina olemiskykyinä esiymmärtävät --- alkaakin SANOUTUA --- avautumisenaan --- eikä vapaudessa enää voidakaan käyttää valtaa. Niin tämä SANOUTUMINEN prosessoituu ajattelunamme, joka muotoutuu VASTAUKSENA olemisen PUHUTTELUUN noin todentuen olemisen historia ja noin olemme johdatuksessa ja vedossa. Salaisuudellisuuden, jota alkuräjähdyksenä laajeneva maailmankaikkeuskin jollaintavoin peilaa ja jokaikinen atomi. Niin että loppujenlopuksi tähtitiede ja hiukkasfysiikkakin seuraa, näköalapaikaltaan, olemisen totuuden tapahtumaa, jossa aina paljastuu salaisuus. Ja kaikki se on olemusulottuvuutemme ja olemisavaruutemme avautumisen SA- NOUTUMISTA. Eikä subjektion neroutta. Olemisen unohduksellisuuden ollessa jo säilymiseensä käänteen suunnassa ja meidän näin tätä kuullessa, sanoihin tullessaan, käsitteissä kääntyillen sitä päin jo olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa silloin --- ollessakin. *** Lähdin tätä kirjassarjaa keskusteluna Heideggerin kanssa --- tämän nyt kirjoittuvan ollessa neljäntenä --- työstämään johdannoksi Sanapolkuun. Mutta nyt Sanapolku onkin osoittunut sanatikkaiksi, muotonsakin puolesta, joita monia vuosia kiipesinkin tämän SANOUTUMAN kehkeytyä, kiertyä itseksensä. 32

33 *** Heidegger nostaa vanhan kreikankielen tärkeäksi ajattelullemme ajatteluna sen alkukielenä. Niin että kohdassani, sitä yhtään tuntematta, voin aavistaen kokea olevan siinä fysiksenä paljastuvan. Ilmitulevan tänne läsnäolevana alkuperäisen paljastumisen merkityksessä ja liki päälletunkevanakin vielä. Kohtana missä esisokraatikot avaavat ajattelun ajatteluna avaamalla olemisen ja olevan ERON kysymällä olevan kokonaisuutta. Ja minkä eteen --- kaameuden syöverinä eli ei-mihinkään heittäytymisen kohtana alkuhyppynä tänne heitteisyyteemme eli alkuperäämme ainoana joka loppujenlopuksi PITÄÄ täälläolomme ja kuoleman yhdentäen tuhoutumattomuuden läheisyytenä --- meidät nyt on takaisin tuotu kielessä ja kielissä jotka eivät enää olevan läsnäoloa alkuperäisen paljastumisen merkityksessä tavoita, olevan paljastuessa modernissa tekniikassa puitteeksi kokoontuneena. Saatika, että meidän täytyisi olevan kokonaisuutta kysyä niistä etäämmäs pitäytyäksemme OLEMISTAAN ihmetelläksemme. Ajattelun ajatteluna näin lähtiessä tiellensä. Vaan nyt, tästä nimenomaisesta unohduksellisuudesta tässä, meidän onkin olemisen mieltä kysyttävä päästäksemme olevan OLEMISTA ihmettelemään. Mikä tarkoittaa välittömästi ja leimallisessa hahmossa ajateltavan asian äärelle pääsemistä, sen siten, OLEMISEN KYSYMISENÄ ja AJATTELEMISENA, olemisen ja olevan ERON uudesta/toisesta avaamisesta, johdattaessa ajattelun tielleen JÄLLEEN. 33