AJATTELUN KOETUS/ SCHWARZWALDIN LUMOUS

Transkriptio

1

2 MARTIN HEIDEGGERIN kanssa keskusteluna Helena AJATTELUN KOETUS/ SCHWARZWALDIN LUMOUS Eihän voi pakottaa yhden yhtäkään lukemaan tätä, sen tähden tuskaantumisesta suhteensa epätoivoisestakin kyttäyksestään ja yrityksestä vielä, vieläkin jotain siihen lisätä, tullakseen ymmärrettäväksi, näin aliarvioidenkin ymmärryskykyä, epäillen, syystäkyllä,yritystä ottaa kiinni uuden/toisen ajattelun täkyihin oi ystäväni heretä toteamalla TÄRKEINTÄ kuitenkin olevankin, että on KIRJOITETTU se; PUOLUSTUSPUHE KAIKELLE. Etukannen kuvitus: pohjana Digne Meller Marcoviczin kuva Martin Heideggeristä Julkaisija: Helena Salvi ISBN

3 3

4 LÄHETE (Sanapolun Johdantoon, Epilogiin ja Jälkikirjoitukseen. Noin se vaan prosessoituu, kehkeytyy, luontuu. Ajattelun koetus.) Maailmassa jossa kaikki näyttää jo ajatellulta ja kirjoihin ja kansiin taltioidulta, ylitarjonnalta, joka netissä näyttäisi pilttuusta kevätlaitumelle päässeeltä varsalta. Ja ajattelussa kaikki silloin olevankin paremmin kuin koskaan. Mutta ohittaako se loputtomilla ja kuin mihinkäänjohtamattomilla ongelmanasetteluillaan vapauden. Ja kohdassa jossa olemme läsnäolon kokemuksesta vieraantuneempia kuin milloinkaan. Liki paniikinkohtaa josta valaistumista aavistamme ja noin vapautta kuin kokonaan uudelta, ulottuvuudelliselta, suunnalta. Eli onko jotakin jota tuo kaikki missä ajatteluna tänään olemme ei olekaan tavoittanut. Ja johon voisi vihjata sillä, että nostaessani katseeni tästä kirjoituksesta, ruukku pöydällä AVAA MAAILMAN hiljaisessa huoneessani. Ja noin tapahtuu koska aamussa olen tuoreena lukenut mitä tähän olen kirjoittanut ja se onkin ONNISTUNUT (Heideggerin sanoin) erityisesti hoivaamaan pelastuksen kasvua herättämään ja luomaan uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo. Sensijaan että olisikin ollut pelkkää kakofoniaa, jolta se illassa ajatusponnistuksissa representointiin esilläolevan vain uudelleen esilleasettamiseen ajauduttuani oli tuntunut. Eli vieraantuneelta, karkotetulta kaikkien olevien/asioiden ääreltä/luota. Niin ettei tuo ruukku mitään avannut, vaan oli mitätön, niinkuin itsekin olin silloin, enhän osannut jalona sitä sen omassa olemisessa omaa olemistaan varten olevana ajatella. Ja ehkä tuo Heideggerin sanoin ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. On se minkä tiimoilta toteutuukin se kansan/kansojen liike,joka nyt niin kiihkeästi etsii itseään. JA SAATESANAT Ajattelun koetuksen/schwarzwaldin lumouksen liki kokonaan ylöskirjattuani: Mitä tarkoittaa, että olisimme unohtaneet olemisen ja sitä perustelevana se, että oleminen vallitsisi oleskelisi unohduksellisena. Nuo kuin ennenkuulumattomuudet, joista kuitenkin vastaantulee jotain odotettua, tunnistettua, vapauttavuutta. Ja nimenomaan avaten jotakin joka onkin itsestäänselvyydellisyydeksi tuloonsa tukahtunut, niin ettemme sitä enää HUOMAA. On sanan ollessakin meille vain olevia osoittava sanakopula, olemista avaamatta sfäärinä ja niinmuodoin olevaa olentansa hohdossa, varsinaisen läsnäolonsa mahdollistua. Elikä meille nostetaan, vieraantumiseemme, esiin unohduksesta ja unohduksellisuudestaan kysymys olemisesta. Johon punoutuu olemisen historiasta ennenkokemattomuudessaan kohta olemisen uudelle vaiheelle/neuvokkuudelle oleskeltuaan modernina tekniikkana joka määrääväksi puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevan, ilmituo tänne, vain varantona. Omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana noin mitätöitynä. Meidän peesissään ajatellessa subjektiivisesta horisontistamme representoiden logiikan rakenteissa, olevaan ja parissaan puuhaan unohtuen uponneina. Unohduksenputkena. Syntiinlangenneiksi luoduiksi ja animal rationaleiksi määritettyinä tahi näihin olemuskäsitteisiin häkitettyinä OLEMISTA AJATTELEVAT OLENNOT (joille noin määritettyinä annettunakin tilaa tavoittua tietoutumisen evoluutiolliseenkin jalouteen semmoisuudessaan eli moraalin YLITTYMISENÄ silloin). Ja tähän, vallitsevaan, umpikujaan tänään, ahdistavuutena kuuluukin olemisen puhuttelu KÄÄNTEENSÄ suunnassa unohduksellisuudesta säilymiseensä, näin. Vetona ja johdatuksena. Ja tähän, äkkiä, välähtävään pyrkii tämä kirjoitus valmistautumaan, osaltaan raivaamaan ajattelussamme paikkaa, olemisen TAPAHTUA olevan TOISENLAISENA PALJASTUMISENA. Joka edellyttää uutta/toista ajattelua silleen jättämistä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Ajattelua jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan MUUTOKSENA AJATTELUSSA ITSESSÄÄN silloin. Näitä avautuvia näkymiä päin jaksanette vaalien lukea, kokemuksellisesti koettaen ajatella itse, omin sanoin haltuun ottaenkin kiertää kirjoitukseni kehää, sitä tautologisena syrjään heittämättä, luottaen, että se hermeneuttisena sittenkin kiertää. Ja jossei, niin auttanette aina vähän sitä löytymään pyörähtävyyteensä. Käsitteissä kääntyilevän vääntyilevän AJATTELUN KOETUKSEN sittenkin SCHWARZWALDIN LUMOUSTA väikähdellessä eli sitkeästi lukiessamme olemisen totuus tullee kuin tulleekin tekeille siihen ja näin, ystäväni, alkaisimmekin OLLA KESKUSTELU- NA ; ajatellen kokiessamme, ettei sen LÄHTÖKOHTA olekaan meissä varsinaisena vapautenamme. LÄHTE- 4

5 KÄÄMME SIIS MURTAMAAN SUBJEKTIIVISTA HORISONTTIAMME OLEMISESTA SUOPEUTENA OSALLISEK- SI TULLAKSEMME EVOLUUTIOLLISENAKIN TIETOUTUMISENAMME. 5

6 Kirjeeksi tarkoitetusta alkoikin muotoutua Sanapolulle JOHDANTO Luin ne runot ja tajusin ettei niitä voi lähettää, kun ne ovat hätähuutoni. Eikä se sovi Täällä kokemukseesi. Eikä niihin omiinikaan kun kahdenkymmenen vuoden jälkeen soikin ilon kaikupohjana. Jos kohta kohdaltani ylikierroksillakin ja hätääkin vielä ollen peräänhuutoakin. Muttei sille resonanssina ollut Täällä -runojen paikka, eikä kohteena. Vaan päinvastoin, kantajinaan oli jo toiset. Joita en voikaan auttaa semmoisella tavalla jolla vielä runoissani toivoin itseäni autettavan. Ja tuosta on alkanut muotoutua Sanapolku. Ettei se enää etsi rakkautta ja Jumalaa, vaan pyhän aluetta, Jumalaa ja rakkautta alkuperäisempänä. Jo Nietzsche, viimeinen suuri Jumalan etsijä sanoi, että Jumala on kuollut. Todellisuutemme kertoessakin ei Jumalan läsnäolosta vaan poissaolostaan tänään. Niinpä vapauttavana ja mahdollisuuden antavana mahdottomuudessa helähtää Heideggeriltä tämä; Jumala on olevana olemisessa. Olemisessa koetan ajatella jotain joka ei enää voi asettua peräänhuudettavana. Tai paremmin sanoen Sanapolkua kirjoittaessani se alkoi peräänhuudon ylittäen asettua. Sen painopiste muuttui noin ja se tapahtui siinä prosessina. Niin että Heideggerin käsitteitten ja historiallisen sanansa voisi sanoa tulleen vastaan. Ja antaneen vapauttavat sanat, niin että nyt puhtaaksikirjoittaessani joudunkin vaalimaan puhtaaksikirjoittamaani. Eli se ei voi olla luomani tekele, ei tuotettava kirja, vaan tapahtuvaa ajattelua, eksyvää ja erehtyvää, mutta että se yrityksessään; pitää. Pysyy etsinnässään, pysyy kysymisessään, inttäessäänkin. Ja nyt, puhtaaksikirjoittaessani sitä, alkaen kohdasta, jossa Heidegger on jo pitkään ollut opastamassa sanan ja ajattelun mestarina, mennenkin käsitteillään. On mielessäni kuva jossa joku, ihan kuka tahansa, astuu autosta. Siinä on vain se kun jalkansa tapaa maan. Ja kaikki on täysin toisin kuin totutussa loogisessa olevan olevuutta ajattelevassa ajattelussamme. Toisin, koska kaikki soikin olemisen kaikupohjaa. Ja tuo tuon astuvan kokonaan uudella tavalla asettuvaan maailmaan. Ei modernina tekniikkana oleilevaan olemiseen, olevaa määräävänä puitteena, joka paljastaa olevat vallitsevassa todellisuudessamme vain taloutemme varantoina. Ja noin aina jo potentiaalisina roskina (globaali markkinatalous maailman ja maankin vaaraantumisena ). Vaan oleminen onkin toisin, oleva paljastuukin, ilmitullen tänne, täysin toisin, tavalla, jonka kaikki esiymmärrämme ja olemme, olemiskykyinä, valaistumisen välähdyksissä ajatellen (huomaamattammekin) kokeneet. Edeltäkäyneet, kuolevaisiksi ruveten, saamisen valossa luopuen. Ja tuossa koen, kun oleva oli omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana kulkevan sen mikä on tulossa ( vaarassa kasvaa pelastus, vaara vaaraantuu pelastuksena, vaara pelastaa ((jo)) ollessaan vaarana ). Tulossa koska me jo voimme tulla sitä niin ajatelleeksi. Ennen mokoman tulematta mieleemmekään. Ajattelun historia on seurannut olemisen historiaa tehden niin jatkossakin. Nyt pakottaen, panikoittavanakin, esiin olemisen kysymystä ajattelua koettavalle, minkään mystisen ja metafyysisen selityksen enää riitämättä. Vaan niissä alkaakin lyödä päätänsä seinään. Eikä niin ollut ennen, vaan ihmiset pääsivät vielä eksakteihin tieteisiin, jommoiseksi filosofiakin tahtoi tulla. Ja tulikin mutta sitä seurasi postmodernismi ja jälkipostmodernismi, pilkkoutuminen, eksaktien tieteitten jatkaessa voittokulkuaan, eriytymisessään. Niin kun sitä ajattelee ja koko todellisuuttamme tänään noin muotoutuvana, ei enää utopialta tunnukaan kun Heidegger vetäisee takaisin esisokraatikkoihin. Sanoen suurinpiirtein, että ajattelun uusi alku tapahtuu ajattelumme suuren alun aina vain alkuperäisempänä toistamisena. Mistä tuleekin vastaan olemisen kysymys. Koko esisokraatikkojen huikea kaiken ykseyden ja kaiken olevan olemisen merkityksellisyys. Olemisen oleskellessa tuolloin fysiksenä, eikä modernina tekniikkana, olevan paljastaen liki päällekäyvänä läsnäolemisena. Tahi runollisena. Mutta tänään varannoiksi mitätöitynyttä merkityksettömäksi käymistään vain arvoilla yritämmekin --- peittää. Mutta samalla voitamme tässä, vieraantumisen, unohduksellisuuden tähden, olemisen kysymyksen nousemisen, tänään meillä, nii in, punaiseksi langaksi. Niin, että kohdassani voinkin toteutua vain Punaisena Viivana hakien vain ja ainoastaan kaikenpuoltoa Jumalaa ja rakkautta ennen. Kuin myös logiikkaa alkuperäisemmin. Hih vetoankin komeasti Sofokleen sanoihin: Sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin. 6

7 Sanapolku pyörii hermeneuttisena vaan ei tautologisena kehänä. Loputtomalta tuntuvasti, alkeellisestikinko, tavoittuakseen tahtovasta ei-tahtovaan eli voimattomaan ajatteluun ja tietoon. Laskeutuminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin nousu, etenkin siellä missä ihminen on eksynyt subjektiuteen (Heidegger). Pyöriessään sen ympärillä että miten oleminen, itsensä SUOMINEN, voi vallita unohduksellisena. Eli että kuinka huikeana voikaan aueta olemuksellisuutemme puolto. Hih ihmisen rehabilitointi animal rationalesta ja oikeusmurhasta syntiinlangenneena joka perisynnistä lunastetaan kuolemanrangaistuksella, peripahana viattoman sovitusuhrilla. Noin syyllistäen olemisen itsensä unohduksellisuudesta, osattomat. Olemisesta osattomat, itseänsäkin läheisempänä, läheisyytenä itsenään ja näin unohduksellisuutensa peesissä ajattelusta läheisyyteen menemisenä. Rehabilitoiden näistä moraalisen petouden olemuskäsitteistä olemista ajattelevaksi olennoksi. Olemisen historiasta kohoavasti noin eikä subjektion nerouksista. Ja sitä voisi tietoutumisen evoluutioksikin sanoa. Näin täytyikin puolustaa Sanapolkua jo ennen kuin kukaan on sitä lukenut. Kunnei se kerran enää voi olla subjektion tuote, vaan olemisen puhuttelusta lähtevä olemisen ajattelun koetus. Eli ei se voi kirjana tulla kirjallisuuskritiikin kohteeksi, vaan vain ajattelevana ajatteluna ottaa osaa kiintymykselliseen kiistaan (niin kuin tässä nytkin) siitä, onko kysymys olemisesta täälläoloillemme tänään polttopisteessä. niin että autosta asfaltille astuva tapaakin uuden jalansijan vanhan kadotettuaan sillä todentotta kun kameraa nostetaan loistaa hymy dasmanin ( kenentahansa ) kasvoilla kuin lapsuuteni valokuvassa jossa Jackueline Kennedy astuu leikkotukkaisena hymyillen autosta suruaikansa jälkeen. Ja kun lapsenmieltäni vaivasi, että miksi kuvan alla luki: Elämä jatkuu. Kun miehensähän oli kuollut, eikä tämän elämä siis jatkunut, niin MIKÄ sai Jackuelinen hymyilemään. Niin nyt ajattelen, että koska hän oli käynyt tuhoutumattomuuden läheisyydessä, hän tässä kuvaan vangitussa silmänräpäyksellisyydessä oli astunut kuolemaan jo edeltä ja oleminen elämän taakkana- ja huolena oli harteiltaan kirvonnut. Nii in siinä oli toinen ulottuvuus kuin arkemme totutussa. Oleminen ajattelumme elementtinä. Kuolema olemisen kätkönä. Oleva liukui pois ja oleminen oli alastomimmillaan ja täyteläisimmillään ja siihen lumipyrypallon/-kuvun kaltaiseen efektiin jäin. Altistuen näin dualistiseen raastavaan ristiriitaan yhä absurdiutuvamman todellisuutemme kanssa. Ja vaati pitkän matkan ja paljon kiertoteitä, sekä Heideggerin tavoittaman ajassamme nyt vallitsevan historiallisen sanan, UNOHDUKSEKSI nimeytyä. Niin että nyt voin ajatellen kokea autosta astuvan, jonkin ( ahdistuksen varmaan) saatua hänet pitäytyen odottamaan ; olemista muistavankin ja niinmuodoin; valaistuvan. Ja tätä kaikkiaalisena historiallisena olemisenkohtalonamme nyt vain työstänkin. Elikä yritän päivittää historiallisesti kohdallistuneena, kohdattavana käsitteissä, tietä zenin hups;iin --- YMPÄRI- KÄÄNNÄHDYKSEEN. Olemisen itsensä vedossa, suuntansa näin --- säilymistään (itsessään) päin --- kirjurinaan ymmärtäen. Heidegger sanoo meidän saattavankin olla tänään jo olemisen paluun olevaan edelleen luomassa varjossa. Ja se vastaisi kokemustani ajattelussa rajatilana rajasituaatiosta. Josta, näköalapaikkana, ajattelemalla osallistun valmistautumiseen siihen mikä on tulossa. Olemisen käänne unohduksellisuudesta säilymiseensä välähtäen äkkiä katsauksena siihen mikä ON --- olemisessa itsessään. Eli kun olemisen valo osuu olevien huonoon hoitoon ylittyy moderni tekniikka puitteeksi kokoontuneena joka paljastaa olevan määräten varannoksi. Ja keskitysleirin, teurastamon, täsmäpommituksen, halpatuotannon --- etten sanoisi; globaalin markkinatalouden --- varsinaisesti vasta HUOMAAMME ja se on tietoutumisen evoluutio. Oleminen oleskelee toisin paljastaa olevan toisin, pito intuitiossani ettei voi olla tietoista pahuutta --- unohdusta vain. Hih sillä emmehän me ole olemisen herroja. Peräänhypätäksemme, luopuaksemme itsepäisyydestämme ajatellen valmistautukaamme --- tähän. Etsiessäni Täällä runoja löysin kortin johon olin ( Sanapolkua vasta aloittaessani kaksitoista vuotta sitten) kirjoittanut seuraavan lainauksen Saul Bellowilta, kirjastaan Yhä useamman sydän pettää (1987); Lännessä tuskan aiheutti uusi kuolema. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä sieluille tapahtuu vapaassa maailmassa. Lisääntyvä tuki ei merkitse mitään, loistelias elämäntapa ei merkitse mitään. Syvyydestämme me osaamme arvioida paremmin. Tietoisuuden etäiset keskukset näkevät tämän kaiken kaukaa taistellessaan valvetta 7

8 vastaan. Jos havahtuisimme täysin valveille, joutuisimme tekemisiin UUDEN kuoleman kanssa, oman pallonpuoliskomme oudon kärsimyksen. Täyden tietoisuuden avautuminen todellisille tapahtumille olisi kiirastuli. Ja sitä seuraavassa luki, korttiin kirjaamanani, hänen jatkaneen, että elämästään pitäisi tehdä käännekohta. Tulkiten, kohdassani, sen silloin vielä vaativan ristintietä; kärsimystä siten. Ristin kierrättämisenä. Ymmärtämättä vielä, että siellä missä on vaara kasvaa aina jo myös pelastus. Että ilosanoma tyrehdytetään, vesitetään, vain estämällä unohduksen ahdistukseen keskittymisestä ja olemisen mielen kysymisestä eli varsinaisesta ajattelemisesta. Ja siitä pahaksi eikä unohdukselliseksi tulkittu maailmamme. Jonka toki esiymmärsin jo ja jota toki puolustin, mutta valtataisteluun totuudesta ajauttaen niin kommunistisessa liikkeessä, psykoterapiassa kuin kristillisessä kirkossakin. Saaden tuta ettei maailma muutu tahdostamme, ei vallankumouksella, demokratialla eikä rakkaudellakaan vaikka siihen miten koettaisi uskoa ja luottaa Jumalaan. Luottamuksen kohta kun meni ohi jo liian läheisenä ja liian yksinkertaisena --- OLEMINEN. Valtava haaste unohduksessa --- kun olevien loitontaessa eivät olemiseen osoitakaan, hohdollaan. Kun oleminen vetäytyessään ja olevia esiintyöntäessään näin --- epääkin, mitätöivänä. Ja valtava valo, olemisessa mahdollisen hiljainen voima. Kiirastuli vain siten ettemme ei-mistään ajattelisi; tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti, kuten Levinas siitä ajatteli, vaan malttaisimme vähän. Ja siinähän jo olisimmekin, viiveessä. Vähän olevuutta ennen, ei-minkään tyhjään tyhjenemättäkään. Tie valaistumiseen käsitteellistettynä. Hyppyrinämme alkuperäämme, sanoutumattomuuden sylinä. Mutta siellä missä tapahtuu tosi paljastuu aina myös salaisuus ja totuus tulee tekeille teokseen. Ei oikotienä eikä automaationa, mutta olemisen talona kielessä kotinamme asuinsijanamme saadessamme vieraantumisen osattomuudesta edeltä käyden kokea tuta; olemista TAPAHTUU. Ja puhuttelemaansa uutta, toista ajattelua jossa mahdolliset vastaukset saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Kun oleminen tulee kieleen kohdallistavissa sanoissa saankin hetkittäin astua metsäpolkua aukiolle. Etten representoikaan, esilläolevaa uudelleen esiinasettaen, läsnäolevaa läsnäoloistaen, subjektina objektia eteeni tuohon, oman olentansa kadottaen. Vaikka jos onnistumme todella ajattelemaan ---hups --- huomaammekin; aina jo olevamme taittamassa subjektin ja objektin välistä matkaa. Olevien välinkohta se vasta taika-sana onkin. Jokatapauksessa, että olen käsitteissä kääntyillen, aivot vääntyen prosessina kirjoittanut Sanapoluksi askelkoetuksiani. Hissiksi noin, joka --- otollisella hetkellä aamutuimaan ehkä --- nostaa sitä vaalivia lukijoitaan ylös representointinsa suosta. Väikähdyttämällä olemisen välinkohtaa olevien keskellä, niin että voimme helpottuneina syvään huokaista. Osaltani siis olen koettanut kohdallistaa olemisen taloa, kieltä, kodiksemme eli voidaksemme runollisesti asua. Niin ettei meidän tarvitsisi piilevää kiirastulta alati peläten paeta olevaan (ja parissaan puuhaan) unohtuen uppoamalla. Vaan kohtaamalla sen varsinaisena ahdistuksena se samassa jo on valaistumisena. Noin osoittaen kokemuksellisena olemisen unohduksellisuuden olemuksen ja olemisen mielen. Noin olemisen historian imun aikamme lapseudessa tunnelista valoon. Moralismista kaikenpuoltoon. Ja pelkästä loogisesta ajattelusta --- joka on saanut tekniikassa ja eksakteissa tieteissä aikaan laskennallisia ihmeitä eikä enää planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaamisessa riitäkään --- mietiskelevään, olemisen mieltä kysyvään, sitä odottavaan, muistavaan, kuuntelevaan ajatteluun. Vartioivaan jo ajatellusta tarkaten vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun. Josta, hih, olemuksellisuuteni tunnistan, täälläolomme toteutumisen olemista ajattelevina olentoina, olevien edellyttäminä noin olemisen palvelijoina, kun se sanassa lainaa oleville olemisensa. Kunnei; sanatta ; olevia lainkaan --- juuri noin ajattelevina olentoina olemmekin olemisen palvelijoita. Ja niin kovin tarkoituksellisia tärkeitä toteutuvia semmoisuudessamme --- jaloja. Ja olemisen unohduksellisuuden huomaamisessa --- puoltomme. Heideggerin kirjoituksesta Tekniikan kysyminen : Pitääkö kaunotaiteiden olla kutsuttuja runolliseen paljastamiseen? Pitäisikö paljastumisen ottaa ne alkuperäisemmin käyttöön, että ne näin omalta osaltaan erityisesti hoivaisivat pelastuksen kasvua, herättäisivät ja loisivat uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo? Onko taiteelle äärimmäisen vaaran keskellä suotu tämä olemuksensa korkein mahdollisuus, sitä kukaan ei voi tietää. Voimme kuitenkin hämmästyä. Mitä? Toista mahdollisuutta, että tekniikan mielettömyys tyyntyy kaikkialla, kunnes eräänä päivänä totuuden tapahtumassa (oma huomautukseni; olemisen totuus olevan paljastumisena --- kätkeytymättömyytenä ) oleskelee tekniikan olemus kaiken teknisen läpi. 8

9 Mitä enemmän lähestymme vaaraa, sitä kirkkaammiksi selkenevät pelastuksen tiet Ja tämän Johdannon, alustavasti puhtaaksikirjoitettuna, läpiluettuani nostan katseeni ja kaikki huoneessa on toisin. Niin se ystäväni toimii, olemisen ajattelu. Ruukku pöydällä osoittaa olemista, se todentotta, vasta alkaa rajoistaan ja hetkeksi palaan aikuisena lasten ihmemaahan. Mutta olemusavaruutemme siinä vain on aukaistuna, murrettuna subjektiivinen horisonttimme. Vaikka sitä SELITTÄÄKSENI vielä joudunkin sitä VESITTÄMÄÄN eli representaatioon sorrun, niin itse asiasta kuultunakin silloin, olemisen UNOHDUKSELLI- SUUS, paikkanaan ajattelumme. Sillä mehän ajattelemme aina jo, mehän olemme ajattelevina. Olemme semmoisuudessamme sinä mitä olemme oleva suhde olemiseen. Ajattelussamme alkuperä, ulottuvuus joka ei enää nimeydy, joka jää nimeytymättä, paljastuu, vakiintuu ja muotoutuu --- olemisena. Unohduksenkin vallitessa representoidessamme --- selittäen vesittäessämme --- objetivoidessamme subjektioina kaikesta vain kohdettamme maailmannapoina. Ja ajattelemmehan aina jo aistimaamme hahmottaessammekin. Täälläoloina aukaistussa nyt vain puite ja sitä seuraava loogislaskennallisesti ajatteleva subjektiivinen horisontti --- varjonamme. Ja niinpä osaltani asetankin vain ajateltavaksi ajatteluttavaisimman ajatteluttavaisessa ajassamme että osaammeko me vielä varsinaisesti ajatella? Ja että onko aikamme lapseudessa juuri siihen, olemisen uuteen vaiheeseen uuteen neuvokkuuteen, käänteeseen --- veto. Ja uuteen toiseen ajatteluun --- niinmuodoin. Että avaako Heideggerin tavoittama historiallinen sana loputtomien ongelmanasetteluidemme mihinkäänjohtamattomuuden. Juuri siten, että mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena itsessään ajattelussa. Koska me katsomme ja voimme katsoa todellisuuttamme suoraan, sen kohdata, vain olemisen kysymys kysymisenarvoiseksi nostamalla ja noin UNOHDUK- SEN huomaamalla. Alkaisimmekin tietoisesti kuunnella olemisen puhuttelua. Heideggerin kirjoituksesta Käänne : jos me ENNEN läheisimmältä vaikuttavaa ja ainoaa kiireelliseltä näyttävää kysymystä Mitä meidän pitäisi tehdä? mietiskelemme tätä: MITEN MEIDÄN ON AJATELTAVA? Nimittäin ajatteleminen on varsinaista toimintaa, kun toiminnaksi kutsutaan auttavan käden ojentamista olemisen olemukselle. Tämä sanoo: valmistaa (rakentaa) olemisen olemukselle olevan keskellä jokin paikka, jossa se ottaa itsensä ja olemuksensa puheeksi. Vasta puhe antaa kaikelle harkinnanhalulle tien ja polun. Ilman puhetta kaikesta tekemisestä puuttuu ulottuvuus, jossa harkinta voisi kysellä ja vaikuttaa. Tällöin puhe ei koskaan ole vasta ajattelemisen, tuntemisen ja tahtomisen ilmaus. (oma huomautukseni; kieli ei ensisijaisesti ja olemuksellisesti ole vain kommunikaatiomme väline vaan pikemminkin puhuu kieli meitä kuin me sitä ) Puhe on alkuperäinen ulottuvuus, jossa ihmisolemus yleensä edes kykenee vastaamaan olemista ja sen vaatimusta ja vastaamisessa kuulumaan olemiseen. Tämä erikoisesti täytetty ALKUPERÄINEN VASTAUS ON AJATTELEMINEN. Vasta ajatellen opimme asumaan alueella, jossa tapahtuu voitto olemisen johdatuksesta, voitto puitteesta. Hiljaisuus hiljaa. Mitä se hiljaa? Se hiljaa olemista maailman olemukseen (Tarkennus: Paniikkinkohdalla tarkoitan kokemusta jossa EI VOI OLLA OLEMASSA ja jossa EI VOI KUOLLA. Ja sitä, ikäänkuin muistiinpalauttamisellekin mahdotonta, pidän avaruusrakettini lähtölaukaisuna.) 9

10 EPILOGI Semmoinenkin on pakko kirjoittaa. Se on kutkuttavan pyöreä sana ja siksi sangen sopivainen kokoamaan hermeneuttisena ajattelun kehänä pyörineestä Sanapolusta yhteen jotakin. Tosin sanan (epilogi) osoittaman logiikan ylittäen, jotenkin. Voin nyt kirjoittaa epilogin ainakin suhteestansa vanhan ajan ja keskiajan filosofian historiaan. Ja samalla huomata sen otollisuuden jos kohta puutoksellisuudenkin, etten ole akateeminen. J.E. Salomaa on huikea filosofian historian tulkitsija ja ilmeisesti olin ja olen kohdassani valmis sitä, sen, vastaanottavaisesti juuri nyt lukemaan. Porhallan jo uuden ajan puolella, toisessa osassaan. Mutta, mikä jäi mieleni päälle enimmin ensimmäisestä osastaan. Se, että oleminen todellakin oli, kaikkina noina aikoina, sanassa Jumala ja talo sanottuna jo. Eli ettei kysymys olemisen mielestä todellakaan esiin noussut noina aikoina. Paitsi esisokraatikoilla ajattelumme suurena alkuna. Jota meidän olisikin palattava aina vain alkuperäisemmin toistamaan --- hups --- uutena toisena ajatteluna --- hups --- kysymyksen olemisen mielestä nostaessaan. Jota muotouttaessamme joudumme representoimaan. Mutta joka ei käytäntöön sovellettavaksi teoriaksi asetu. Eikä teleologiseksi järjestelmäksi, maailmankuvaksi eikä ideologiaksi. Vaan loppujenlopuksi ajatteluksi joka on vain silloin kun se ajattelee. Totuus noin --- ei minkäänmoisena logiana vain oikeellisuuden tavoittaen eteenasetettujen esilläolevuuksien keskinäisissä laskennallisissa suhteissa väitteiden ja todisteiden vastaavuuksina, vaan mietiskellen --- olemisen totuutena. Mutta mutta ontologia niin vanhalla ajalla, keskiajalla, kuin uudella ajallakin, Heideggeriin asti, tulisi olemaan ainoa olemisesta sanottu. Eli olemista ajatellaan vain olevan olemisena. Sitä käydään loogisesti, tieteellisteknisen kehityksen emona, kiihkeästi tutkimaan. Eli että, mitä on oleva. Olevana silloin ihan kaikki, tuonpuoleisuuskin ja pimeä energia ja ylitsensä jää vain ei-mikään tyhjyytenä, pelkästään tyhjänä, tyhjyyteen tyhjenevänä. Tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä siis loppujenlopuksi olemisen mieli. Jos sitä, ajattelun tabuna, vallitsevan representoivan ajattelun puitteissa koetetaan ajatella. Eikäpä pelkkään tyhjään tyhjentyvänä tietenkään maksa vaivaa. Eikäpä tietenkään siitä, esilläolevan uudelleen eteensä esiinasettavalle ajattelulle, mitään tulekaan. Elikä edelleenkin nihilismiin vievänä pelätään palatenkin nopeasti metafysiikan tuttuutensa vuoksi turvallisiksi koettuihin ongelmanasetteluihin. Mihinkäänjohtamattomiin, koska olemisen totuuden suhteen ei voida asioitten, olioitten varsinaista olemuksellisuutta kysyä vielä ollenkaan. Eikä niinmuodoin päästä niiden äärelle, luo. Kanssaan olemussuhteeseen, olemisen totuudessa jossa, huomaatteko, olevat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaa ja kaikki on toisin. Ajattelijakin omaan varsinaiseen olemuksellisuuteensa olemista ajattelevana olentona, varsinaisella tavalla tavoittuneena. Josta Heidegger sanoo: Ajattelemme, että ihmisen laaja olemus kuuntelee olemisen olemusta ja että tämä tarvitsee ihmistä säilyttämään olemisen olemus totuudessaan. Totutussa ajattelussa joutuessamme olemisen totuuden sijaan tyytymään olevista subjektiona ajatellun ja sanotun oikeellisuuteen objektinamme. Joudummekin noin totuttujen ongelmanasetteluidemme loputtomuuteen. Logiikan tautologiseen kehään siinä mielessä, että olevasta aina vaan oikeellisempaa sanoessaan ja näin kehittäessään tieteitä ja tekniikkaa se jää aina yhtäkauaksi olevista ja asioista itsestään. Se ei, väikähdellen, tavoittaen lähenny näin hermeneuttisena kehänä, ydintä. Vaan jää olevan suhteen, ajatteleva omalle itselleenkin silloin, vieraaksi. Puhumattakaan olemiselle vieraaksi jäämisestä, jonka ajattelijat jo kauan intuitiollaan ovat vieraantumiseksi kokeneet ja Hegelistä lähtien sen niin nimenneetkin. Intuitio on koko ajattelumme historian ajan edustanut sitä, missä olemiskykymme tavoittuu esiymmärryksellemme, mutta se käsitetään ja jää ajattelemaan metafyysisenä. Sanan nimenomaisessa merkityksessä metafyysisenä. Eli olevana ja olevan ylittävänä, niin että tuo ylitse jäävä on joko tyhjään tyhjenevää tyhjää tai olevainen tuonpuoleisuus. Ja dualistisessa ristiriidassa ajattelemaan jäädään, eikä kiintymyksellisessä kiistassa ajattelemaan päästä. Koska olemista olemisena itsenään ei vielä 10

11 ajatella lainkaan. Eikä näin varsinaisesti aukaista ulottuvuutta ja elementtiä, jossa paitsi ajatellen ollaan olevien äärellä luona, ennenkaikkea ajatellen siihen hypätään. Hih vapauteen niin elämän kuin kuolemankin suhteen, sillä tätä ajattelua voidaan kutsua olemiseksi kuolemaa kohden ja valaistumiseksi niinmuodoin ja sitä voidaan evoluutiolliseksikin tietoutumiseksi sanoa. Eli tiedon voimattomuuteen tavoittumiseksi jolloin tienoon asettumisesta silleen jättämiselle käsin ajattelemme silleen jättäen. Missä --- olkaa tarkkoja --- uutena toisena ajatteluna, mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään --- olemme olleetkin olemista odottavina muistavina kuuntelevina kielessä, kun oleminen tulee siihen. Ja noin asioiden, olevien itsensä äärelle, luo, tavoittuneet ja juuri noin,sanoo Heidegger, auttaisimmekin ajattelun varsinaisesti --- tielleen. Näin tapahtuessa olemisen itsensä unohdukselliisuus --- modernina tekniikkana, määrääväksi puitteeksi kokoontuneena, olevaa vain varantoina paljastaessaan --- puhutteleekin jo säilymistään päin kääntymisensä suunnassa. Ja vasta tuosta, tuossa, kohdallistutaan täälläoloina, varsinaiselta olemuksellisuudeltamme olemista ajattelevina olentoina. Edeltävänkään olematta ikuinen totuus vaan historiallinen, historialliseen sanaan tavoitettu olemisen vaihe, neuvokkuus ja määrittely olemuksestamme. Ja me olemme aikamme lapseudessa mielestäni polttavasti kutsuttuina, kysyttyinä, vedettyinä ja työnnettyinä näitä kysymään. Ja näihin kuunnellen vääntymään, käsitteissä kääntymään, unohduksen lävistääkseen, sen huomatakseen todellisuutemme kohtaamisen mahdollistumiseksi semmoisuudessaan. Niin että yksilöllisenä voisi sanoa paniikin ajattelua koettavalle asettuvankin olemisen kysymisen pakotuksena ja globaalin markkinatalouden vastaavasti yleisemmällä tasolla. Ja noin joudummekin, vaaran vaaraantuessa pelastuksena silloin, edeltä käyden jo valmistautuaksemme modernin ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaamiseen ; murtautumaan ulos subjektiostamme. --- Olevien äärelle, luo, silloin, huomaatteko läheisyydessä itsessänsä; viivähtävänne. --- Ollaksemme valmiita vaaran vaaraantuessa, leiskahtaessa, pelastuksena heittäytymään peräänsä. Käänteessä uuteen vaiheeseensa uuteen neuvokkuuteensa, kun olemisen valo osuu varjoontumaansa olevien huonoon hoitoon. Että jo edeltäkäsin huomaisimme UNOHDUKSEN ja noin asettuaksemme paikoiksi joissa oleminen, itsensä suominen, voisi ottaa puheeksi suuntansa jo säilymistään päin. Oleminenhan suo, olevan paljastumisena, tänne ilmitulemisena unohduksellisenakin vallitessaan, muttemme voi sitä hahmottaen kokea silloin kaikenpuoltona ja joudumme vielä rusentumaan kausaalisuuden evoluutiollisessa kourassa olevuuden armoilla. Kun puolestaan tietoutumisen evoluutio tarkoittaa olemisen avoimuutta, mahdollistunutta --- ensi kertaa historiassa --- olioiden olioida kun me olemista ajattelevina olentoina voimme --- ensi kertaa historiassa --- olla siitä tietoisia, paljastaa, vakinnuttaa ja muotouttaa sitä kaikenpuoltona; puhuttelustaan. Niin että vasta tämän ymmärtämällä voikin järkyttyä, järkyttyen kokea filosofian historiassa häkin rakentumisen olemisen, olevan paljastumisen tavan, ajattelijoita johdattaessa. Ja puolestaan, olemisen palvelijoina vaan ei herroina, vaikuttavan olevan paljastumiseen, ilmitulemiseen tänne, häkitettynä. Ja mitenkä se sitten, unohduksellisuus (ei siis tietämättömyys sinänsä vaan unohduksellisuus räjähdysmäisesti kasvavan tietämyksen sisällä) tulee täyteyteensä. Ja alkaa näkyä, tullen vääjäämättä huomaamisen piiriin. Ja samalla, tuo huomaaminen, muodostuen lukoksi jonka takana vielä tänään olemme. Kun ei enää voi olla mitään tuntematonta tekijää, ei kuunneltavaa mietskellen. Logiikan paketoidessa maailman alun ja lopunkin mahdollisuudet mahdottomuuteen. Evoluutioteorioin ja dialektiikoin tuhoontuvina nousuinaan koko maailmankaikkeus kulttuureineen ja ihmisolemus. Jolle enää vain aivotutkimus sanoo jotain, jo vesittyneenä moraaliset kliseet ja usko joka ei enää uskoa voi Jumalan ilmiselvässä poissaolossa vallitsevassa todellisuudessamme. Jää vain uskottelu. Ihmisolemus jolle ei ole jäänyt mitään mitä kuunnella, mitään minkä nimissä kuunnella olemisen puhetta. Johdattuukin, onni onnettomuudessa, olemisen tietoiseen kuuntelemiseen. Ja vain tuossa mielessä, aukeavan avoimuuden, voisi tietoutumisen evoluutioksi sanoa. Noin olemisen historiasta, ajattelumme uutena vaiheena, johdattuessamme kuunnellen katsomaan --- huomaamaan, olemisen kysymys lippulaivanamme, ei enää utopiaa olekaan --- huomaatteko mahdollistunut --- olevien hyvä hoito. Se ettei enää voi olla eläintuotantoa. Eikä investointipankkeja puhaltamassa voittoja ja lamaan pudottamassa kauppaamalla asuntolainajohdannaisia. Eikä koetuksia viedä demokratiaa pommituksilla. Eikä luonnonvarojen kuluttamista roskavuoriksi joista vaarallisimmat osat kuskataan mahdollisimman kauas ja suhteensa kaikkein suojattomimpien purettaviksi. Globaali markkinatalous juontuukin olemisen itsensä unohduksellisuuden johdatuksesta. Joka puolestaan johtaa mietiskelevän ajattelun häviöön pelkälle laskennalliselle ajattelulle. Niin että me 11

12 menemme absurdiuden peesissä ja vaikka esiymmärrämme sen pakenemme kiireeseen, elämyksiin ja viihteeseen. Ettemme joutuisi subjektiivisen horisonttimme murtumispisteeseen. Eli unohduksen huomaamiseen. Eli sen eteen ettemme me ole olemuksellisesti tyhmiä ja ahneita. Vaan olemme vieraantuneita, osattomia olemisen varsinaisesta suopuudesta ja olemuksellisuudestamme jaloina, koska me emme osaa vielä varsinaisesti, olevien äärelle luo pääsevästi, ajatella. Olemisessa --- itsessään läheisyydessä --- elementtinämme. Ja tuo vieraantuminen, vaarana jossa jo kasvaa pelastus, ajatteluun pakottavuutena. Onkin kuin oleminen etsijälleen kuiskisi --- ristin kantamisen sijaan ollenkin piilotettuna avaimena sanat --- kuumenee kuumenee nyt nyt jo POLTTAA. Ja se nouseekin, kysymys olemisesta, jo hipauksesta. Heideggerin tavoittaman historiallisen sanan ajassamme ollessakin taikasauva. Kirjoituksensa lumoavia, koska silloin, VAALIEN lukiessamme niitä, huomaamattammekin varsinaisesti ajattelimme. Eli olimme odottaneet, muistaneet, kuunnelleet --- OLEMISTA. Koettakaamme tehdä sitä ominkin sanoin, käsitteitään käyttäen, muotoillen jos mahdollista lisääkin. Sillä silloin me otamme haltuun, siinä puoltaen turvatuiksi, suojatuiksi tullen uutta toista ajattelua ja valmistaudumme tapahtumalle, olemisen käänteelle unohduksellisuudesta säilymiseensä. Alkuperä, oleminen olemisena, muotouttaa itsensä ajattelussamme joka vastaa kulloistakin vaihettansa, neuvokkuuttansa. Ja nyt olemisen historiassa tapahtumassa jotain, jota tietoutumisemme kannalta evoluutiolliseksikin voisi sanoa. Subjektiivisen horisontin murtaessaan. Kuten se todellisuuttamme koettaessani kuunnella tänään pakottaen johdattaa totuttua tapaa täällä olla eli totuttua ajattelua silloin --- murtamaan. Tuota ah niin kapeaksi rajoittunutta horisonttia edessämme avautuvassa tienoossa --- olemisessa ajattelumme kaikupohjana. Heittäytymään ulos itsestä, kartoittamaan sitä, että mitenkä pääsisimme aikamme lapseuden merkillisestä häkityksestä. Kunnei enää mikään perinne tarjoa tietä, eikä mikään ideologinen selitys riitä. Niin, että niissä voisi vielä olemisen unohduksellisuuteen ja ajattelumme niinmuodoin --- sopeutua. Vaan todellisuutemme on jokaiselle rajasituaatiossa oleskelevalle latautunut pommi --- vaara. Ja hipoo jo normaaliuttakin, niin että tulollaan olevan, vaaran, torjumisessaan sen on normaaliuteensa liitettävä aina vain absurdimpaa kiirettä, elämysjahtia ja viihdettä. Mutta vaarassa kasvaa aina jo myös pelastus, vaara vaaraantuu pelastuksena, vaara pelastaa. Ja silloin puhutaan olemisesta, vaarana, puhutaan olemisesta, vaaran tähtikuviona. Ja tämän tiesin, intuitiollani, osaamatta sitä kysymykseksi olemisesta hahmottaa, kun kaikissa instituutioissa olin pakahtumaisillani. Ja kapinallisena koetin saada edustamaansa uskoa, ideologiaa ajattelemaan että institutionsa toimisivat PUOLTONA. Ja loppujenlopuksi kaikenpuoltona. Mutta eihän ne voineet. Kun vaaran kohta pelastavana, todellisuutemme suuntana jo silloin, on kaikenunohdus huomata. Ja siinä on silloin putous, on tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti. Eikä sitä voi kukaan kestää, ilman olemisen käsitettä ja kysymystä olemisen mielestä --- tietenkään. Ennemmin vaikka sitten pelko pelkää pelkäämistään-modus, kuten minulla. Niin että siihen paeten sen pakottamana tein ajattelu yrityksiäni suhteessa kaikkiin ajassamme tarjoutuviin mahdollisuuksiin tavoittaa totuus tai tavoittaa oikea, siis se johon etsimyksessä on palo. Ja se onkin, TÄNÄÄN, unohdukseen kohti katsominen olemisen käsitteen turvin. Melkoisen yllättävää. Ahdistuksessa joka johtaa johonkin, mahdollisuudessa mahdottomuudessa noin. Ja yllättävää onkin vain se, että se toimii. Eikä enää vain yksittäisenä ja yksilöllisenä paniikinkohtana, joka siinä pitäydyttäessä aina jo on valaistumisena. Silloin kun suhteensa on pakko olla rohkea. Niinkuin usein vaikeasti sairaat sen kokevat Valaistumisena ja tai Armona. Joka, olemisen kuuntelu, sitten kun alkavat parantua haihtuu ja he alkavat jälleen tahtojen taistoon olevan kanssa. Tehtävänämme tänään, valmistautumistyönämme tuodakin nämä, varsinaiseen olemuksellisuuteemme olemista ajattelevina olentoina, tavoittumiset tietoisuuteen. Jokaikinen oleva, kaikki olevainen tuossa, kun olimme olemiseen tavoittumisessa lakanneina pitämästä kiinni siitä, herättikin ihmetystä. Huomaatteko kuinka käsite oleva olemista osoittaa, mutta sittemmin on kokonaan unohtunut, itsestäänselvyydellisyydeksi tullut, olevissa olennaisin --- hohtonaan. Ja joka sulona kotimaata osoittaa, joka ei silloin olekaan mitään olevaa, vaan itsessään läheisyydessä lepoa. Semmoista viipyilemistä mikä pidättää kaiken liikkeen sisällään. Nii in --- malttakaa vähän ja keskittykää tähän niin varsinaisessa ajattelussa viivähdättekin --- sillä nyt juuri ylitätte metafysiikan, kysymällä sen, kaiken totutun nurinsysäävää, kysymättömäksi jäänyttä peruskysymystä. Joka kysyväisesti kysyessään ei ole vähempää kuin hyppäämistä ei-mihinkään. Ei, ei tyhjään tyhjenevänä tyhjänä, vaan itsenään alkuperänä. Niin että, yllätytte, kaikki on toisin, kun katseen ajattelun ponnistuksessa nostatte, lukiessanne ja pöytä tuoli kirjapino ruukku huoneessanne --- hohtaa olemista osoittaa ko- 12

13 tipaikkaa. Vieraantuneesta häkityksestä kaiken olevan mitätöityessä, loitontaessa vieläpä, meitä. Olemisen niitä lähentämättä, evätessäkin olinpaikan meiltä, läheisyytenä. Olemme ulkopuolella niinkuin vain meidän aikanamme voidaan olla ja varsinaisesti silloin vasta sisäpuolellekin tulla. Koska me olemme olemisen vallitsevaa unohduksellisuutta huomaamassa, ilmituodessan tänne, paljastaessaan olevaa modernin tekniikan olevan jo liki potentiaaliseksi roskaksi määräävänä puitteena. Varannoksi näin jatkuvaan maksimaaliseen kasvuun ja kilpailukyvyn säilyttämiseen tähtäävässä kehityksessämme globaalina markkinataloutena. Niin ettemme kohta enää voi olla unohduksellisuuttansa huomaamatta. Tuota joka jo liki kokonaan uupuu. Kokemus että olemme olevien lähellä luona. Tuo välinkohdattomuus, ettei ulkopuolinen voi pujahtaa arjen touhuissaan sisäpuolelle ja levähtää luona. Vaan on koetettava sitä ajattelemastakin upoten unohtua parissaan puuhaan, toisaalta elämysten viihteen hakuun, kunhan pysyy laskennallisessa maailmanmenossamme mukana --- kiireessä. Ja tähän hyppäävänä hengähdyksenä, kysyväisenä kysymyksenä metafysiikan kysymättömäksi jäänyt peruskysymys: Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Niin eihän tuo, aikamme lapseuden kohdallistuneessa kontekstissaan, heitäkään päin seiniä, takaisin palaa pumerangina enää. Niinkuin tapahtui tuon kysymyksen, kysymättä jäädessäkin, muotoutumisen aikoina, kun teollinen vallankumous oli vasta aluillaan. Vaan se vetää, todellakin, viimeinkin elementtiimme, helpotuksena ei-mikään ja ihmeteltävänä se kaikki mikä ilmeää. (Tämä kysymyksenasettelu on Heideggerin kirjoituksen Johdatus metafysiikkaan ytimenä.) Ei siis pysähtymistä vaan --- yllättyminen. Metafysiikan ylittymisenä. Kun äkkiä emme olemista unohdakaan ajattelussa päin tulvahtaakin vetäytyen olevia ilmituodessaan, läheisyytenä itsenään. Kun oudosti olemme sisäpuolella. Pujahtaneina kaikkinaisilta tämän- ja tuonpuoleisuuden käsitteiltä. Läheisyyden etäisyydessä ja etäisyyden läheisyydessä varsinaiseen ajatteluun pitäytyneinä. Kunnei ulkopuolisuutta olekaan, ei ole koskaan ollutkaan, vaan vain olemisen unohduksellisuus. Eikä sisäpuolisuuttakaan niinmuodoin vaan vain oleminen olemuksellisuudessansa se on suopuutena se on kaikenpuoltona. Metafysiikalta peruskysymyksensä kysyväisen kysymisen kautta olemisen mieli vastauksena joka saatiin muutoksena ajattelussa itsessään. Ja tuohon siis olemme tulossa. Että tuo kysymys ja tuohon sysäävyys jo tässä likeellä meitä kaikkia vetäen puoleensa syvään huokaamaan ja työntäen pois ahdistuen panikoitumaan. Yhtäkaikki ajattelemaan pakottaenkin. Ja vastaus pyörähtelee välistäpujahtamista välkähdyttäellen. Ja jos näin, täytyy sen kaiken olla lähtöisin siitä että oleminen puhuttelee jo meitä suunnassa säilymiseensä. Ja meidän tehtäväksemme jää paljastaa, vakiinnuttaa ja muotouttaa tästä historiallinen sana. Eli se miten on laitansa. Mihin on kulkemassa varsinainen eli olemisen historia. Jonka Heidegger tavoittaa. Olemisen olentaa, olevan paljastumista, modernin tekniikan kokoontumisena olevaa vain varannoksi määräävänä puitteena. Jossa unohdus absurdiutuu jo säilymiseensä suunnassa. Ja jota jokainen ajattelua koettava joutuu kohdassaan koettelemaan. Että josko esiymmärryksessänsä ja olemiskyvyssänsä, ajattelevana olentona, kolahtaa. Kokemuksellista ajattelua koettaessansa tuntee(kokemuksellisen intuitiivisenkin tietämisen mielessä, merkityksessä, silloin) sen vastaavan todellisuuttamme. Ja saa ajattelussaan edeltä tuta ajan ahdistavuuteen, vieraantumiseen, pakenematta pidättyessään (katsoen kohti sitä); käännettä. Valaistumisen tuokioita ajattelunsa prosessissa sanojen kohdallistuessa kaiken olemista toisin. Kunnei ole voinut pakottaa vaan vain käsitteissä vääntyillä ja ollutkin kääntyvänä. Niin ei tälle enää selitykseksi mikään yksilöllinen, subjektiivinen riitä. Vaan päinvastoin, että kaikesta tämmöisestä onkin ulos, avoimeen päässyt. Niin ettei tautologisilta tunnukaan käsitteet semmoiset kuin olemisen historia olemisen itsensä unohduksellisuus olemisen kääntyminen säilymiseensä. Tapahtuuhan se kaikki ajattelevalle aikamme lapseudessa, etsivälle johdatuksena, tiellä, niin, että zeniläisesti sanottuna opettaja ilmaantuu kun oppilas on valmis. Niin ettei enää utopialta tunnukaan olemisen paluu olevaan eikä olemisemme jo tuon paluun edelleen luomassa varjossa. Katsauksen siihen mikä on --- olemisessa itsessään välähtäessä äkkiä. Tiukasti itse itsestään kääntyen sillä; se on kaikkialla eikä missään. Sillä ei ole itselleen mitään paikkaa jonakin toisena. Se itse on kaiken läsnäolemisen paikaton paikka. Mutta ehkäpä tässä myös vastustettavaa riittävästi, mihin pitäytyä, onhan se esillä. Vastusta, työntämässäkin representoinnista ympärikäännähdykseen itseensä kuin myös välähtäen käsittämään mitä tuleman pitää, jo edeltä. Ehkäpä juuri näin, käsitevyörynä, meidän onkin sitä lähestyttävä. Eikä niinkuin olemme tottuneet, niitä lähtien selittämään eli vesittämään. Eli totutun loogisen ajattelumme väärällä kiertoradalla, helppoutensa tähden, sillä sitä se on metafyysisenä vetäessään asioiden itsensä ääreltä, luota --- analysoimaan. Niin että syitään ja seurauksiaan dualistisesti tutkiessam- 13

14 me huomaamattammekin asetamme tuonpuoleisuudellisuuden. Joka voi olla Jumalan valtakunta tai tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti ja kaikkea siltä väliltä. Mutta yhtäkaikki emme enää silloin ajatellessamme ole olevien ja asioiden itsensä äärellä luona. Vaan olemme jo subjektioina olevia/asioita objektivoimassa. Olemme elementistämme poissa, itsemme ja olevien/asioiden välistä, vieraantuneina juuri näin. Olemisesta, läheisyytenä itsenään ja ajattelusta läheisyyteen menemisenä. Ensihätään varmasti tekisi mieli, zeniläisestikin, heittää mielestä kaikki nämä käsitteet, sietämättömänä käsitevyyhtenä ja vain --- olla. Mutta silloin on aloitettava tahdon taistelu käsitteitä vastaan. Tai vain paettava käsitteellistä ajattelua uppoamalla unohtuen oleviin ja asioihin ja parissaan puuhiin. Sillä tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti piilee aina jo lähellä. Meillä olemustaan kysytyttäen tykyttävästi tänään täällä toisin kuin vielä zenin kultakautena idän perinteessä. Eikä siinä ole muuta mahdollisuutta kuin tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin kohtaaminen kokemuksellisesti ajatellen; ei-mikään. Ja tähän tullaksemme ehkäpä onkin noilla kasaantuvilla käsitteillä onnistuttu vaikeuttamaan ajattelua. Niin, että se murtautuu käsitteissä läpi subjektiostaan ja heittäytyy ei-mihinkään, helpottuneena vieläpä. Ei kuten zenin koanissa käsitteet jättäessään. Vaan kunnei joutunutkaan käsitteitä jättämään, kun saikin ei-minkään käsittää. Ettei se tyhjään tyhjenekään vaan olikin unohduksellisesti käsitettynä --- unohduksellisuutena itsenään. Oleminen itsensä unohduksellisena on paljastanut itsensä, se on huomattu ja siitä vasta voitukin olemisen kysymys käsitteisiin nostaa. Ja se on se TÄKY, se PUHUTTELU, josta ajattelumme suunta, joskin representointiin sortuvana voi kääntyä pois logiikan väärältä, olemisen ja olevat olemuksellisuudessaan ja olemisemme äärellään luonaan niinmuodoin ohittavalta, kiertoradalta. Vieraantumisesta joka itsestäänselvyydellisyydessään on helppoa, mutta osoittuu suoksi todellisuuttamme koetettaessa kuunnella. Kun tuon logiikan pohjalta on tapahtunut kansallissosialismi keskitysleireineen, Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitukset. Ja tapahtuu eläintuotantomme teurastamoineen. Ja vaikkapa Yhdysvalloissa vankeinhoito kliinisellä eristämisellä ja nöyryyttämisellä mielen tuhoaminen, jota käytetään myös (sanaidiotismi) terrorismin vastaisessa sodassa. Kaikki tuo huipputeknisenä tarkoituksenmukaisuutena. Niin väitän, ettei mikään moraali eivätkä mitkään arvot meitä herätä, että voimmekin todella kuulla, tietää, kohdata nämä vasta kun ymmärrämme niiden olemuksen unohduksellisuutena. Olemisen itsensä unohduksellisuuden ja ajattelumme peesissään. Ja juuri silloin alkaa niille madonluku, koko olevien huonolle hoidolle, matojenkin. Ja absurdiutuessaan se on jo siinä suunnassa, olemisen johdatus. Me puolestamme olemisen kysymyksen hipauksen päässä huomaamisesta; kaikenpuoltona. Niin että, eräänä päivänä olemisen tapahtumassa, olevien paljastumisessa, kaikki on toisin. Saamisen valossa luovumme representaatiosta, olemmehan se paikka, ajattelumme, jossa sana lainaa olevalle olemisensa ja ensikertaa olemisen historiassa ne olioina olioivat. Raueten olevien huono hoito. Ja meissä tapahtuneena tietoutumisen evoluutio. Kumoutuneena tuo jokapaikan tyrmäys kun tänään etsimme mielekkyyttä ja meitä yritetäänkin vain unohdukseen sopeuttaa sanomalla, että näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaankin. Mitä tulee olemukseemme ja silloin varsinaiseen osallisuuteemme. Tieteissä ja tekniikassahan edistymme kyllä, mutta olemustamme meidän on vain pidettävä moraalilla kurissa. Ja niinmuodoin peitettäväkin arvoilla jaloutemme kohtalokas olemisen historiasta juontuva varjoontuminen. Jonka, varjon, väistymistä emme voi kausaalisuuden, syyn ja seuraannon lain mielessä evoluutiollisena käsittää. Biologisesti, antropologisestikaan olemista ajattelevaa täälläoloamme. Vaan meidän onkin juuri tässä ajateltava alkuperäisemmin. Ja siinä menemmekin kuolemaan jo edeltä. Kuolevaisiksi vasta suostumme, mikä tarkoittaa olemusulottuvuuteemme, olemiseen ajattelumme elementtinä tavoittumista. Kuolemanpelosta vapauteen vapautumista, kuten Kristus sen muotoili. Vapautumista elämän ja kuoleman pyörästä, kuten zenmunkki sen muotoili. Jos elän se on hyvä, jos kuolen se on hyvä, kaikki käy loppujenlopuksi hyvin, kuten sen vaikean sairauden kourassa valaistumisen kokenut ystävä muotoili. Tuona myötäsyntyisenä puoltona, osallisuutena, tuona kokemuksena syvästä ja korkeasta toteutumisesta, vain kun olemista ajattelevina täällä olemme. Olevien edellyttäminä noin ja olemisen palvelijoina silloin. Evoluutiolliseksikin tietoutumiseksi voitaneenkin sanoa varjosta valoon tullutta kaikenpuoltoa --- avointa. Olemisen olemista tietoisesti ajattelumme kaikupohjana ja lähteenä. Ja nyt epilogin lopetan. Tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtäen, ajan ajallistuessa, olevien viipyillessä pidättäen hetkeä, myötänsä palaan representaatiosta. Kaiken ollessa toisin ruukun pöydällä osoittaessa olemista kun katseen kirjoituksesta nostan hiljaisessa huoneessa. 14

15 Ehkäpä kirjoitan vielä jälkisanat Sanapolulle. Pikku Puuna Isoisän perässä sanoen ja niin minäkin ajattelin. JÄLKISANAT (YKSI) Vain kaksi asiaa tai oikeastaan vain se kuinka dualistisesti, olevuudellisine vastakohtineen, ajatellessamme olemme aina jo olevuuden karille juuttuneina olemisen avomereltä. Mikä näyttää turvalliseltakin jos ajatellaan merelle haita ja myrskyjä. Ja autiota yksinäisyyttä, käytimmepä sitten sitä tai avaruutta olemisen vertauskuvana. Mutta oleminen ei ole mitään olevaa vaikka se loppujenlopuksi ainoana on nimittäin; olemisena. Ollen suominen itsensä, ollen suopeus, ollen läheisyys itsensä, olevan ilmentäjänä. Se missä olemme olevan, itsemmekin, äärellä, luona. Lepäämme (kaikki liike tämän sisällä) niiden kanssa, itseemme palanneina, läheisyydessä. Ja palanneina juuri unohduksen dualistiselta karilta, omilla jaloillamme, omassa kohdassamme seisomaan eli omassa olemisessamme omaa olemistamme varten olevina. On hyvin vaikea hahmottaa totutussa ajattelussamme, että olisimmekin vapautumassa ilman hyvä paha, oikea - väärä jne. dualismissa käytyä viimeistä taistoa; rauhaan. Rauhaan joka tarkoittaa kiintymyksellistä kiistaa dualistisena asettuvan ristiriidan sijaan. Tarkoittaa olemisen asettamista vasten kaikkea olevaista ja tuossa huomaatteko --- avautuvana avoimen. Ylittyvän metafysiikan, niin voidaan sanoa elikä olemisen olevaistumisen noin --- ylittymisen. Ajattelussamme, joka edeltävää osatessaan sanoa on jo toisenlaisessa puhuttelussa kuin oltiin metafysiikan ajattelunamme muotoutuessa. Ja kaikkina sitä seuraavina vuosisatoina (tuhansinakin) jolloin unohduksen varjo tihentyi ja logiikkamme saavutti täyteytensä häkittämisenä. Ja sitten tämä on jo kääntyvänä säilymiseensä päin, oleminen ja ajattelu peesissään. Niin ettemme enää voikaan olevaistaa moraalisina määreinä hyvää pahaa, oikeaa väärää jne. olemisen ja unohduksellisuutensa edelle eli dualistisoida maailmaa. Osoittuen itsetykönämme ajattelua koettavissa prosesseissamme tänään, ettemme ole olemisen herroja. Kuten subjektiona ajatellessamme asetumme olemaan, huomaamattammekin. Vaan olemmekin olemisen palvelijoita ja tuossa subjektiosta ulos murtaudummekin, varsinaisena vapautenamme. Ja tämä konteksti on se josta Heidegger sanoo, että se on ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme. Ja kysymys siitä ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Ja että olemisen totuudella on ajassamme --- unohduksensakin unohduksen ja senkin poisputoamisen pyörähdyksenä --- vetoa. Ja että olemisen historia noin johdattaa meitä omaksumaan varsinaisen olemuksellisuutemme olemista ajattelevina olentoina. Eikä enää animal rationaleina tai syntiinlangenneina luotuina. Ja noin voiden sanoa olemisen olennasta, olevan paljastumisesta, tänään modernin tekniikan olevaa vain varannoksi määräävänä puitteena, olemisen jo kohtalollisesti johdattavan, puhuttelevan; kaikenpuoltona käänteeseensä. (KAKSI) Jokainen loppuunsaakka nääntynyt tietää, ettei kaikenpuolto ole tahdottua eikä tahtovaa, se vaan ON. (KOLME) Ajattelu on kohtalokas asia ja etsijä johdatettuna merkillisellä tavalla. Sillä edeltävät, Sanapolun itsensä, Johdantonsa, Epiloginsa ja näiden Jälkisanojensa tähänastisen osan kirjoitettuani, törmään Spinozaan. Jossa aiemmilla ajattelun historian kierroksilla, erillisenäkin jo niitä aiemmin, olen ainunnut sitä jotakin. Mutta jonka nyt J.E. Salomaan Filosofian historian toinen osa Uuden ajan historia panee kolahtamaan, kohdallisena. Kohdassa jossa yössä herään ja ahdistuksen vallassa, mahdottomana nukkua, sytytän lampun päättäen yrittää kirjaan keskittyä. Sen matkassa ollessani vielä Descartesin ajattelussa, jossa kaikki matematisoitumistaan matematisoituu. Kun Descartes haluaa selvitä hämärästä ja epämääräisestä. Ja illalla ennen nukahtamista --- öistä luentaakin silloin --- olin oman ajattelun koetukseni nääntymästä kokenut Spinozan intuition. Ja miettinyt mitenkä se Heideggerin sanoin kaikkein yksinkertaisimpana ja läheisim- 15

16 pänä on vaikeinta, juuri sen tähden. Tuo kun kaikki oleva, pöytä, tuoli, lamppu, kirjapinot, paperipinot, ruukku, pikkuinen veistos Väinämöisestä, seinä, lattia, katto, ikkuna, verhot jne jne osoittaa olemista. Eikä siinä mitään muuta ole kuin että ihan kaikki oleva ja ihan mikä tahansa yksittäisenä osoittaa olemista ja vain autuaalisuuteen vajoaa. Ja vain kotiinpaluuna. Niin tuon luen muutaman tunnin jälkeen Spinozan järjestelmästä. Tuon johonka tiedostamiseen intuitiona hän sanoo kohonneensa vain muutaman kerran elämässään. Ja jota yrittää ilmaista rationaalisesti geometrisen menetelmän avulla. Niin siihenkö sitten --- olemisen unohduksellisuuden, olevan paljastumisen, modernin tekniikan olevaa vain varannoksi määräävänä puitteena jo huimaa vauhtia Spinozan aikana kokoontuessa ja noin peesissään ajattelun logiikkana --- nostaa Heidegger olemisen käsitteen historiallisena sanana. Joka tarkoittaa että olemme olemishistoriallisesti tulossa Spinozan olemiskykynä esiymmärryksestään profetoimaan, mutta myös olemuksellisuudestansa vapautena vielä subjektion vankikoppina systematisoimaan tietoutumisen evoluutiolliseen kohtaan. Jossa me olemme toisaalla vain subjektiivisesta horisontista olemusulottuvuuteemme vapautumisena. Joka silloin --- oleminen --- tietoisesti on ajattelumme elementtinä. Mutta että silloin kaikki ON toisin. Me muassaan, muttemme oleellisesti omasta systemaattisesta ajatusponnistuksestamme. Vaan ajan pääsemisestä täälläolemisemme vapautumisena ajattelussamme --- nyt-hetkien pätkivästä seuraannosta tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtäen --- ajallistumaan. Olemisen näin itsessänsä säilyessäkin, unohduksellisuudestansa takaisin itseensä käännyttyänsä. --- Muistutuksena tässä välissä olevan paljastuminen modernin tekniikan olevaa vain varannoiksi määräävän puitteen sijaan fysiksenä itse itsessänsä seisovan olevan läsnäolemisena vielä esisokraatikkojemme aikoina ja joka on luettavissa muunmuassa Homeroksen taruissa ja Sofokleen tragedioissa vanhan kreikan kielen olemuksellisuutena. --- Tiukasti itse itsestään, välähtäen, äkkiä. Niin TÄSTÄ me ajattelemme toisin, emme oleellisesti omasta ponnistuksestamme ja siitäkin lisääntyvästi ja mahdollistuvasti, tulonaan meitä vastaan. Ja sillätavoin voisikin sanoa olemisen ja ajan niinmuodoin olevankin puolellamme --- historiallisesti. Joskohta ajattelun ahdistavana pakotuksena, olemisen huikeana vastustuksena noin vaikeutumisen kautta --- helppoutena. Ja nyt Spinoza ajatteluineen edellä aikaansa, niinkuin omalla tavallaan Nietzschekin; ystävinämme. Ja esisokraatikkomme eteenkin Herakleitos ja Parmenides ajattelumme suurena alkuna jota nyt käykäämme aina vain alkuperäisemmin toistamaan. Heideggerin Hölderliniä ja kaikkia suuria ajattelijoita kuunnellen ja vaalien tulkittua jo tavoitettua historillisen sanan metsäpolkuna aukiolle. Olemaan keskusteluna kanssaan, ollen sen aika, olemme valmiina ja samalla valmistaudumme paikkana sille mitä tuleman pitää. Olevien huonon hoidon kääntyessä, mitä ei tarvitse hyväksi moraalisesti selittäen vesittää. Kun jokainen voi intuitiollaan tänään jo, vieraantumisen paineen ahdistamana, olevan loitontaessa, puristua edeltäkäymään olemisessa (läheisyytenä itsenään) ja kuolemassa (olemisen kätkönä) niinmuodoin. --- Ja niin yksinkertaisesti että odottelee, muistelee, kuuntelee olemista. Vartioi sitä, jo ajatellusta tarkkaillen vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun ja hups ruukku pöydällä olemista osoittaa alkuperä kotiinpaluu autuus kaikenpuolto kannattelevana vaan ON mahdollisen hiljaisena voimana. Joka jo taas tukkeutuu, olemisen vallitsevana unohduksellisuutena. Jota, josta, jo taas representoin, mutta myös silloin, etsijän pakossani sen ahdistuen puserrun, subjektiivisena horisonttina, murtamaan, heittäytymään ulos ei-mihinkään hups ja se pitää sillä kaikki on toisin kun silloin nostan katseeni syvään huokaisen huomatessani kaiken olevaisen huoneessa tuon ruukunkin vasta alkavan rajoistaan olemista osoittaenkin noin levostaan hys hiljaisuutena hiljaisuuden hiljatessa olemista maailman olemukseen silloin. Ja noin ajattelussa prosessoituu modernin ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaamiselle paikka. Olevan huonon hoidon johtamatta maailman tuhoon. Johtamatta enää vallankumouksiinkaan jos kohta demokratioillakaan loppumatta. Vaan tietoutumisen evoluutiolla ja uudella/toisella ajattelulla jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Ei meistä lähtevänä vaan olemisesta mahdollisen hiljaisena voimana. Joka jo tänään vetää puoleensa todellisuudestamme olemisen unohduksellisuus huomaamaan TAPAHTUMAN esikartanona. (NELJÄ) Ja tämän jälkein vain satuinko jälleennäkemään television tiededokumentissa käsiteltävän rajakokemuksia. Kyseen ollessa siitä, että ovatko nuo kliinisen kuoleman aikana koetut kokemukset joista elvytetyt ovat voineet kertoa sähkökemiallisia tapahtumia aivoissa yhä vielä. Vaikka sydän oli pysähtynyt. Ja muu- 16

17 taman minuutin päästä tästä aivotoiminnan pitäisi päättyä. Ja aivokäyrä näyttikin jo suoraa viivaa monitorissa. Niin tämä on tärkeää tässä kohtaa sen tähden, että valaistumisen kokemuksiakin selitetään aivosähkökemiallisiksi. Että paine stimuloi aivoja ja siitä tuo autuus. Siis auvoisuuden tuntona eikä tietoutumisena. Siis tunteen ja järjen synteesinä huumeen tavoin ylittäen aivojen normaalin tilan. Eikä että, olisi ajateltu toisin. Ja että huumeittenkin kyseessä ollessa oleellista on, että silloin ajatellaan toisin, kuin normaalitilassa. Ja että nyt, olemishistoriallisesti ja tietoutumisen evoluutiollisesti sen pohjalta ja mukaisesti, itse todellisuutemme tarjoaa meille trippejä, matkoja, yhä tiheämmin. Ajattelua koettaessamme. Että se, kyllä kyllä, stimuloi aivojamme, vapauttaa mielihyväkeskuksista/-ssa aineita, ajattelun koetuksemme paineessa. Mutta että, onkin jotain oleellisempaa, jotain alkuperäisempää kuin tämä endrodiinienkö(?) purkautumisen sulo. Että itsensä oleminen on meitä vastaan tulossa toisin sanoen unohduksellisuudestansa jo säilymiseensä päin, itse itsessänsä, käänteensä suunnassa. Läpimurtona subjektiivisesta horisontista, ajattelussamme, joka aina kuuluu olemiselle, josta juontuen unohduksellisuutensa vallitessa osattomuutemmekin. Osattomuutemme tuosta kun olevat olemista osoittaa, pöytä, tuoli, ruukku jne hiljaisessa huoneessanne ja teidän on vain niin autuasta silloin olla. Ja jota voi vain kaikenpuolloksi silloin sanoa olemisen mielen tunnistamisena. Suopuutena joka olevan paljastaa, ilmituo tänne, kätkeytyneisyydestään --- ja kätkeytymisessään aineen olemuksena --- kätkeytymättömyyteensä eli olemisensa totuuteen näin. Niin mitä tuossa tapahtui. Stimuloituiko vain aivomme huumaavaa ainetta vapauttaen. Vai äkisti aukiolla olimmekinko, olimmeko olemuksellisessa elementissämme, olemisessa, avoimena tienoona, äkkiä päässeinä ulos subjektiostamme, subjektiivisesta horisontista vankikoppinamme ulos, varsinaisena vapautenamme. Ja oliko loppujenlopuksi noin käynyt kliinisesti kuolleiden rajakokemuksissakin, kuolemaan jo edeltä käymisenään. Niin että tänä teknisten laitteiden huiman kehityksen aikana jo virallinen asiantuntija ja tutkija sanoo, vakavana kameraan katsoen, näyttävän siltä, että aivot välittää tietoisuutta, mutta tietoisuus ei ole aivojen tuote. (VIISI) Niin se on, on ajattelijana oltava, kohdassani, muutoin on vain rannaton uhantunto, pelkona. Ja toistaiseksi, mutta tiivistäen niin paljon kuin mahdollista; kirjoitettava. Ja pelko asettuu tässä semmoisella tavalla, että se edustaa olemista, joka vallitsevalle ajattelullemme on henkipattoutunut. Kun nyt J.E. Salomaan Filosofian historian toista osaa Uuden ajan filosofiaa lukiessani tulevat vastaan suuret systeeminrakentajat saan, olemisen kysymys plakkarissani, ajatellen kokea kuinka subjektiivinen horisontti muotoutetaan. Ja ajattelumme vakiinnutetaan olemaan vieraantuneena eli olemisen unohtavana. Ja se tapahtuu huipentuen mutta peilikuvana vallitsevaa ajatteluamme vastaten Lockella. Synnymme tänne tyhjinä tauluina ja sitten olevaa miellämme. Aistien ja aistimaamme reflektoiden tuntevina, tahtovina. Väistämättömin, kokemuksestamme näin lähtevin, yksinkertaisin, myöhemmin enää muuttumattomin mieltein, joita sitten kompleksisoimme. Ja voisiko lisätä vielä, että analysoivina. Ja siinä on arkemme ajattelu tänään sanottuna. Hui tunsin suljetun kehän. Uskontojenkin näin sulkiessa ajattelun Jumala --- jota ihmisen ei olekaan sopivaa ahtaa pieniin aivoihinsa --- alkuperustanaan; kehään. Joka voi etsijälle pyöriä vain tautologisena, mihinkään varsinaisesti päästämättömänä kehänä. Eikä siten olekaan merkillistä, että ihmisiä puoleensa vetävätkin nykyään huuhaa ja New age. Mutta sitten siellä ajatteli, ennen Lockea Leibniz, jonka mieltävien monadien maailma, kaikentajuisuutena ymmärtääkseni --- siten että pienin hiukkanenkin ilmitulee tänne tietämisenä, mielenä, mielekkäänä, mielekkyytenä (puhutaanhan kasvien juuriaivoista ja alkeishiukkasten välisestä telepatiasta muun muassa) vaikkakaan ei tavallamme ajatellen tietämäänsä mutta avaten kohdassaan joka kerta (niinkuin aisteillemme tavoittuvana rajoistaan vasta alkava ruukku avasi tienoon johon autuaalisuutena vajosimme kotiinpaluuna) olemisen avoimen (unohduksellisenakin) jossa puolestamme olemme eksistoivina (unohduksellisenakin vallitessaan silmänräpäyksellisesti) ekstaattisesti noin --- tuntuikin ulottuvan johonkin johon ajattelu eksaktit tieteet ylittäessään, läpimurtona niissä, olisikin vasta tulossa. Tuosta parhaan mahdollisen maailman sopusoinnusta (josta Leibniz puhuu), tietoutuessaan olemisen kysymyksen nousemisen pohjalta. Avautuessa jopa puheensa maailmasta tarkoitusperiä toteuttavana koneena olemisen historiasta ei teleologisena systeeminä ja järjestelmänä, vaan salaisuudellisuutena johon me voimattomasti tietoutuen olemme kuulolla. Varsinaisena vapautena noin. Ja josta kokemamme johdatuksellisuus ja kohtalollisuuskin olemisen historiana juontuu. Ja niin sitten Leibnizillä tai Salomaan vaalivalla tulkinnalla ajattelustaan oli käsite evoluutiokin ajateltu semmoisella tavalla jota TIETOUTUMISEN EVOLUUTIOLLA tai 17

18 EVOLUUTIOLLISELLA TIETOUTUMISELLA olen ajanut takaa. Eli että kehkeytyminen ja sitämyöden; kehkeymä. (KUUSI) Ajatteluprosessissa ei paniikinuhka ole sattumaa, silloinkaan, kun se ottaa nenän tukkeutumisesta, hengitykselle ilman saannin loppumisen uhasta, olemisen unohduksen konkretisoituman. Silloin kun se ettei voisi hengittää on yksyhteen se ettei voi olla. Ei siis tarkoitakaan kuolemanpelkoa elämän menetyksenä tai minäisyyden menetyksenä, vaan sitä ettei ole ovea. Ei siis tarkoita kuolemisenkaan pelkoa, niin että elävänä organismina menehtyy siinä tietäen, että nyt minä en hiipuen ja tai paniikinkohtaan sävähtäen enää kykene olemaan täällä ja kuitenkin minulla on tietoisuus, tietämisenä edelleenkin päällä. Eli, näinhän ajatellaan; aivoissa kytkentä päällä hapensaannin hitaasti tyrehtyessä. Eli elävältähaudatuksi tulon kokemus viimekädessä. Niin semmoisesta tunnosta, hahmottumattomana, otan filosofian historian käteeni ja painaudun helpottuneena siihen mitä Newtonista kerrotaan. Kerrotaan ystävällisyydessä, mitenkä hän formuloi luonnontieteen eksaktiksi. Keskiössään painovoima. Ja sitten sanotaan hänen toisaalla, mutta edeltävään sekoittumattomana, kysyvän ajattelun vapaata aluetta. Aikansa lapseudessa Jumalaan alkuperusteena päätyen josta painovoimakin metafyysisesti selittyisi. Niin se, tunto siinä, kun hän kysyy, tarkasta ja huolellisesta tutkijantyöstään käsin; ei-mitään päin hulvahtaa lävitseni ja riittää. Oleminen niinkuin Heidegger sanoo tärkeimpänä ja viimekädessä olevalle vieraaksi jäävänä täälläolona ainuan Newtonin sen noin, intuitiona, kokeneen. Olevan avaama oleminen, avain ja avattu tuossa. Onni jota voimattani yksilökohtaisena tavoitella. Lähteenomaisena tulvimisena, olemusavaruudellisena pienimmästäkin yksittäisestä olevasta lähtien, nii in rajoistaan alkaen ILONA. Ovi tuossa jossa paniikinkohta on valaistumisena välittömästi suoraan, itsenään välinä. Oleva LIUKUU pois se on kuolemassa jo edeltä juoksu käynti tuhoutumattomuuden läheisyydessä. Pyhänä huolettomuutena niin, että ymmärrettäväksi käy, kun Heidegger sanoo olemisen itsensä unohduksellisuuden (olevan paljastuessa vain varantona modernissa tekniikassa määräävänä puitteena olevan --- omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana --- mitätöiden ) käänteen säilymiseensä vastaavan surun voittamista ihmisellä. Ja että nyt Newtonina omassa aikani lapseudessa ei-mihinkään katsoessani, olevuuden mihinkään varsinaisesti PÄÄSTÄMÄTTÄ (niinkuin ei Newtoniakaan omana aikanaan päästänyt muttei se silloin vielä ollut ajattelua koettavalle pakkona subjektiivinen horisontti murtaa ja eksakteissa tieteissä/-lle etsiä läpimurtoa kun olevat --- Jumalakin --- on kääntänyt meistä kasvonsa pois ja todellisuutemme tapahtuu loitontavuutena olevien ---Jumalankin --- ääreltä luota), katsonkin olemiseen tommoisena vaaran tähtikuviona. Joka pelastaa, silloin kun se ASETTUU eli vaaraantuessaan, ollessaan vaarana, tarvitsematta tuonpuoleistaa ja asettaa alkuperusteekseen Jumalaa. Eli metafysiikan ylittäneenä, sillä se mikä rajasituaatioissani tulee vastaan puhuttelee näin. Se ei johdata ajatteluani Jumalaan (eikä tuonpuoleiseen taivaineen ja helvetteineen), mutta avaa kyllä pyhän aluetta jolta voisi Jumalaakin kysyä. Poissaolonsa tai läsnäolonsa vain ei tunnu kokemuksellisesti ajatellen ottavan jossei antavankaan suopeutta kaikenpuoltona. Ja näin kysytäänkin Jumalaa ja rakkautta alkuperäisemmin olemista. Jossa Jumalankin (poissaolemisessaan tai läsnäolemisessaan) voi mieltää, olevana olemisessa. Ja rakkauden, olemisen varsinaisesta olemuksellisuudesta läheisyytenä itsenään maailman värähtelyksi joka unohduksen vallitessa evää vain kaikupohjansa ajattelultamme. --- Ja noin nenän luonnollisen avautumisen pystyasennossa tapahduttua melko nopeasti. Tapahtui enemmän, paniikinkohta valaistumisena ei palannut taas uhan asemontiinsa, niin että pelkäisin seuraavaa iskuaan. Jolla tarkoitan kaikkiaalista tuntoa ajallistumattomuudessa silloin ettei voi olemassa olla täällä muttei täältä kuollakaan. Sillä tieto ovesta ulottuu yli pelon, ylittää pelon, asettaen rohkeuden kohdata unohdus kaikenpuollon varjoontumana. Pelko pelkää pelkäämistään-modukseni menettääkin otteensa juuri kaikkienkuoleman vainona kaikenkatoamisena noin umpikujaantumisena, tuhoontumisena ulottuvuudettomuuteensa. (SEITSÄMÄN) Suurten systeeminrakentajien jälkein nostaa Filosofian historia esiin ensimmäisen kriitikon. Ja, Humesta, tulee hyvä mieli. Järkeä enempänä meitä viekin salaperäinen vaisto liki painovoiman lakiin luonnossa vertautuen mieltäessämme kokemaamme niin syysuhteellisena kuin minäisenäkin. Sillä niille ei olekaan mitään järjellistä, loogista, eikä edes kokemuksellista perustetta itsestäänselvyydellisinä käsitteinä 18

19 vaan vain tottumuksellisuutena ajattelussamme. Kaiken perustuessa aistivaarinottoon ja sille uskollisena muttei dogmaattisesti Hume tekee selvää kaikenmoisesta varmuuteen ja ikuiseen totuuteen paketoimisesta niin luonnon kuin Jumalankin suhteen. Muttei matematiikan suhteen kunnei se kuvittelekaan tai vain kuvitteleekin, muuta luulematta, loogisuutensa. Tarkoituksenaan vapaa suhde ajateltavaan, kun se kuitenkin meitä suurempana ajatteluamme johdattaa. Ja siitä voisi sanoa sen niin ihanan asian, että se jättääkin avoimeksi lopun, vesipisarana voidenkin silloin osoittaa janoon nääntyneen jo seisovaksi lähteellä. Ja taas, se riittää. Ystävällisesti, olemattaan kieltäjä, Humelta tämä: Ei ole yleisempää eikä samalla tuomittavampaa ajattelun metodia kuin on se, että hylätään jokin hypoteesi sen varjolla, että siitä olisi vaaralliset seuraamukset uskonnolle ja moraalille. Kun jokin käsitys johtaa järjettömiin johtopäätöksiin, on se varmasti väärä; mutta ei ole varmaa, että jokin käsitys on erheellinen, jos siitä on vaaralliset seuraamukset. Laitan tähän toisen lainauksen, mielestäni Humen hengessä, kahta vuosisataa myöhemmin ajatellusta ja edelleen siitä liki seitsämänkymmenen vuoden jälkeen meillä tänään terästyen merkitsevyytensä. Heidegger Kirje humanismista : Yleisesti luullaan, että SEIN UND ZEIT päätyy umpikujaan. Tämä mielipide voidaan jättää omaan arvoonsa. Ajattelu yritti ottaa kyseisessä teoksessa joitakin askelia, eikä se ole vielä nytkään ohittanut teosta. Se on tällä välin ehkä perehtynyt vähän paremmin asiaansa. Kuitenkin niin kauan kuin filosofia pitää jatkuvasti huolen siitä, että ei tavoitettaisi ajattelun asiaa, olemisen totuutta, se on turvattu vaaralta murtua asian kovuuteen. Pohjaton syvyys erottaa toisistaan pelkän epäonnistumista koskevan filosofoimisen ja ajattelun, joka murtuu. Jos joku ihminen onnistuisi tällaisessa ajattelussa, se ei olisi mikään onnettomuus. Hänen osalleen sattuisi ainoa lahja, jonka ajattelu voi olemiselta saada. / Ajattelun asiaa ei myöskään saavuteta, jos pelkästään toistellaan puhetta olemisen totuudesta ja olemisen historiasta. Kaikki on sen varassa, että olemisen totuus tulee kieleen ja että ajattelu tavoittaa tämän kielen. Ehkä kieleltä edellytetään silloin paljon vähemmän harkitsematonta ilmaisua ja enemmän oikeaa vaikenemista. Kuka meistä nykyisistä kuitenkaan voisi kuvitella, että hänen yrityksensä ajatella olisivat kuin kotonaan vaikenemisen polulla. Parhaimmillaan ajattelumme voisi ehkä osoittaa kohti olemisen totuutta ja osoittaa sitä sellaisena, jota pitää ajatella. Siten olemisen totuus pelastettaisiin pelkältä olettamiselta ja luulemiselta, ja se jätettäisiin kirjoituksen harvinaiseksi käyneelle käsityölle. Asiat, joilla on merkitystä, saapuvat vaikka niitä ei olekaan määrätty ikuisiksi ajoiksi oikeaan aikaan myös silloin, kun ne tulevat myöhään. / Jokainen voi arvioida, onko olemisen totuuden alue umpikuja vai vapaa tila, jossa vapaus säilyttää olemuksensa, sen jälkeen kun hän on yrittänyt kulkea osoitettua tietä tai, mikä olisi vielä parempaa, yrittänyt raivata paremman, kysymykselle enemmän oikeutta tekevän tien. SEIN UND ZEITIN toiseksi viimeisellä sivulla (s. 437) todetaan: RIITAA olemisen tulkinnasta (ei siis olevan eikä myöskään ihmisen olemisen) ei voi sovitella, KOSKA SE EI VIELÄ OLE EDES SYTTYNYT. Viime kädessä riitaa ei voidakaan etsimällä etsiä, vaan riidan syttyminen vaatii valmisteluja. Tämä on ainoa suunta, jota kohden käsillä oleva tutkimus on matkalla. Nämä lauseet pätevät yhä, kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Pysykäämme myös vastaisuudessa kulkijoina, jotka matkaavat olemisen läheisyyteen. Esittämänne kysymys auttaa selventämään tietä. Mainittakoon että Kirje humanismista on kirjoitettu syksyllä RIITA (kiintymyksellisen) KIISTAN merkityksessä. (KAHDEKSAN) Eikä sitten voi olla sanomatta jotain Rousseausta ja samalla kyynelyttävästä olosta lukiessa ajattelijoista ylipäätään etsimässä ihmisestä hyvää ja ihmiselle hyvää kaikkea olevaa kunnioittaen. Ja tuossa varteenotettavaa se kuinka J.E Salomaa ajattelijat esiintuo. Filosofian historiassaan. Kaikki todellakin tapahtuu ystävällisyydessä ja ilahtumisessa siitä miten he etsivät ja löytävät. Salomaan itsensäkin ollessa etsijä löytäjän iloineen, joka tavoittaa yksinkertaisuuden juuri ystävällisyytenä. Ja sitä kaikkea voisi kai sanoa siksi kuinka olemiskykyisinä ajattelun yrityksissä voidaan tavoittaa esiymmärrys olemisen mielestä. Ja näin ymmärtää ajattelussa, tuomitsematta ja dualisoimatta, kaikkea sitä mikä edustaa olemisen unohduksellisuutta ja noin varjostaa suopeutta. Silloinkin kun emme vielä voi olla tietoisia olemisen historiasta --- kehitysteorioita alkuperäisempänä --- tavoittuu se kuitenkin intuitiossa aamujen otollisilla hetkillä --- aina jo olemisen totuuden kokemuksellisena tietämisenä, valaistumisen silmänräpäyksellisyytenä. Ja vaikka ajattelijat, Salomaakin, palauttavat aina loppujenlopuksi moraalin ja logiikan, uskonnon ja ideologian määrittämien vallitsevien institutioiden ruotuun, niin ilo on kuitenkin ollut vapauden läpimurroissa. Vuoripuroissa muun muassa tuossa --- jonka loppuun voisi sanoa Istuvana Härkänä: Olen puhunut. --- lainauksessa 19

20 Rosseaulta: Ensimmäinen, joka ympäröi maapalan aidalla ja ojalla sekä julisti: tämä on minun, ja joka tapasi ihmisiä, jotka olivat kyllin tyhmiä uskoakseen häntä, oli yhteiskunnan todellinen perustaja. Miten monista sodista, rikoksista ja murhista, miten suuresta onnettomuudesta ja kurjuudesta olisi pelastanut ihmissuvun se, joka olisi hävittänyt rajapyykit ja sanonut toisille: Älkää kuunnelko tuota pettäjää, olette hukassa, jos unohdatte, että hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kenellekään! (YHDEKSÄN) Ahaa Kant haluaa vasta aloittaa metafysiikan eli tehdä siitä tieteen. Ja siinäkö sitten mystiikan sijaan nouseekin metafysiikan peruskysymyksenä: Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Vaikkei Kant sitä noin muotoile vaan joku toinen filosofi, josta mainintaa en nyt kirjoistani löytänyt, eikä se oleellista olekaan, vaan se, että tuo kysymys jää varsinaisesti kysymättä. Ja mikä kysyväisesti kysyttynä, eimihinkään hypäten olisikin metafysiikan ylittämistä ja tavoittumista olemuksellisuuteemme animal rationalea alkuperäisemmin olemista ajattelevina olentoina. Olisi itseasiassa jotain elämää suurempaa silloin; ajattelumme ulottuvuudellista. Mitä se ei ole voinut metafysiikkana olla, oli tuo metafysiikka sitten mystistä tai tieteellistä se ei kysy olemisen elementissä. Ja jää olevuuden loukkuun subjektiiviseen horisonttiin --- sitä ollenkaan huomaamattaan --- niinmuodoin. Mutta logiikkana ajattelu ei kaikista kaipuistaan huolimatta ole voinut ihmettelyyn irrottua; olevan hallitsemisen tahtona. Se saattaa tutkia rajojaan niinkuin Kantilla on tarkoituksena, mutta sen olisikin ylitettävä ne. Eikä se olisikaan mystiikkaan menemistä mistä juuri Kant onkin pesäeroa tekemässä. Mutta --- kuten nähdään --- jäädenkin tähän tautologisena pyörivään kehään. Eli olemaan metafysiikkana viimekädessä eli mystiikkana JA järkenä. Näin sen käsitän tullessani Kantin ajattelusta täysin tyrmätyksi. Niin etten mitään sen vääntävämpää tähän hätään tiedä kun se ikäänkuin rautalangasta vääntää tiedon järjestelmän ja ehdottoman eettisen tarkoitusperän ja antaa metodiksi moralismin hämmennyksen huipentumana tämän; sinä voit, sillä sinun pitää. Hih onkos silloin ihme että kaikkialla unohtuen olevaan upotaan paeten mokomaa ajattelua ja koska hyökkäys on paras puolustus käydään kiihkeästi kimppuunsa --- eksaktivoituvina tieteinä. Ja sitten tulee avukseni Fichte jonka ensimmäistä nimettömänä julkaistua kirjaa pidetään --- ennen kuin Kant itse oikaisee väärinkäsityksen --- Kantin kirjoittamana. Fichte auttaa koska hän äärimmäistää tämän tahtovan minän siveellisessä kutsumuksessaan jo liki pyörähtämään itsestään yli. Nii in, että pakahtumaisillani jännityn sekä Kantin että Fichten ajatuksista, pitäytyen odottamaan jotakin jotakin. Kokien etten ihan vielä saa sanottua, mutta pyörii kielellä jo. Ilmiselvä paine itsessään noissa ajatteluissa, asettaa maailma vielä logiikkaan, pitää se vielä metafysiikan piirissä, kuin viimeisillään pidettäisiin päätä kylmänä, järkeä yllä, olemisen unohduksellisuuden absurdiutuvassa tulvassa. Sillä vielä voidaan olla --- muttei enää lukijansa runsaat kaksisataa vuotta myöhemmin --- sitä, unohduksellisuutta, huomaamatta. Ja samalla noiden hyvien miesten jättiponnistukset tarvittiinkin kivijalaksi huomaamista vastaan tieteellis-tekniselle tahdonponnistukselle runsaaksi sadaksi vuodeksi aina maailmansotiin ja Heideggerin tavoittamaan historialliseen sanaan asti ja eksakteissa tieteissä koittavaan läpimurtoon. Niin että modernilla tekniikalla lienee yllätys varallemme olemisen olennassa käänteenä tämä; kunnes eräänä päivänä totuuden tapahtumassa oleskelee tekniikan olemus kaiken teknisen läpi. Ja kokemukseni edeltävässä puoltanee sitä että me olemme valmiita, huomaamiseen, luopuen itsepäisyydestämme hyppäämään peräänsä. Ei-mihinkään olemisen elementtinä kysyväisesti --- heittäytyen --- kysyessämme: Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? --- ihmettelemään. Sillä katseeni nostaessani hiljaisessa huoneessa kaikki on toisin totuttu sysättynä nurin niin että pöytä ja pöydällä seisova ruukku alkaakin vasta rajoistaan noin johdattaakin ajattelemaan olemista. (KYMMENEN) Sitten aavistan Schellingissä --- ja puhutaankin subjektiivisen idealismin kääntymisestä objektiiviseksi idealismiksi --- jo Hegeliä. Ja taas Hegelistä Feuerbachin materialismin kautta Marxia. Marxissa ja Engelsissä kukkaan puhkeavaa historiallisuutta. Schellingissä on runollisuutta. Hegelillä dialektiikka hakee dualismissa synteesinä --- jumaloitumisessa, kaikenykseydessä --- vapautta --- noin. Marxilla sovellettuna puolestaan --- kommunismissa. Niin eikö se silloin jo ole pyörähtävyyttä, viivettä, liki hermeneuttisella kehällä kierähtämistä --- vaikkei sitä vielä tiedetäkään --- Jumala tai ihmiskeskisestä subjektiivisesta horisontista jokatapauksessa --- ulos. 20

21 (YKSITOISTA) On merkillistä kokea tätä ystävällisyyden kavalkaadia, kun kaikki tosissansa ajattelevat --- kaikenpuoltoa hakevina. Niin että käsitteitten viidakot selkiää tässä tendenssissään, kuinmyös ajatteluihinsa perehtyvän Salomaan tendenssissä, vaaliessaan heitä. Omasta puolestani huomaan, etten enää heitä auktoriteetteinä pelkää eli etten enää koe meitä ja kaikkea sittenkin vain koetettavan vapaudettomuuteen tavalla tai toisella sopeuttaa. Mutta olenkin olemisen ajattelun turvaama siten, ettei tarvitse ei-mitäätä tyhjään tyhjentyvänä pelätä. Ja nimenomaan se, mitä pidemmälle ajallisesti filosofian historiassa tullaan, ja jo melkein sanotaankin, muodostaa metafysiikassa eli vapaudettomuudessa --- vaikka sitä haetaankin mutta vaan metafysiikan keinoin ja metafysiikan puitteissa --- sen autoritäärisyyden. Mitenkä Hegel ja esimerkiksi Herbart sielutieteessään hipovatkaan jo kaikkein yksinkertaisinta ja läheisintä, olemista itseään, sen mieltä. Mutta sitten tiukasti rakentavat metafyysiset järjestelmänsä, ja mekaniikkansa kuten Herbart, tätä repeävää ei-mitään vastaan. Kiistävät sen ja olevaistavat, Hegel tulemisena eli tapahtumisena sillä tuleminen on olemista ja ei-olemista samalla kertaa. Olemisen (teesinä) luonnon (antiteesinä) hengen (synteesinä) kolmikannassa. Elikä oleminen on vain olevan olemisena ( on -sanakopulana) ja toisaalta tyhjään tyhjenevänä ei-minään; tulemisena ja tapahtumisena josta henki on synteesinä. Ja näin ei-minkään --- subjektiivisesta horisontistakin irrottava --- kauhistuttavuus josta jo esisokraatikot puhuu ja josta ajattelumme suurena alkuna nousi kysymys olevan kokonaisuudesta --- neutraloituu. Neutraloituu vaara ja neutraloituu ihmettelyn kohta, avoin, joka jo siinä ajattelun historiaa olemisen unohduksellisuuden vallitessa metafysiikkana hallinnutta hipoo --- vapaudella. Mutta olemisen kysymyksen nousemisen aika ei ole vielä tullut. Ja noin laskennallinen logiikka ei jatka Hegelistä varsinaisesti eteenpäin, esisokraatikkoihin palaamisen kautta. Vaan viekin eriytyviin ja eksakteihin tieteisiin ja suurten metafyysisten järjestelmien tilalle tulee pilkottu postmoderni ja jälkipostmoderni ajattelu. Eli suojaudutaan vielä tuolta ei-miltään. Jossa metafysiikan kysymättömäksi jäänyt peruskysymys --- Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? --- helähtää ihmettelynä. Elikä vieraantumisen jälkeen olevien äärelle luo pääsemisestä, olemisesta ajattelun tietoisena elementtinä, suojaudutaan vielä. Koska sitä pidetään tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä pelkästään, ei sitä voida varsinaisena olemusulottuvuutenamme käsittää. Ei mieltää, sen itsensä unohduksellisuuden vallitessa --- olevaa vain varantoina eikä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina paljastaessa --- luonnollisestikaan, että sillä on mieli, ettei se pelkkään tyhjään tyhjene, vaan on suopeus, suominen itsensä, kaiken ilmituomisessaan (kaiken sen mikä syntyy itsestään ja lepää itsessään, ruukunkin ruukuksi kerääntyessä vaikka yhtenä syynään keraamikkoina auttaisimmekin sitä, tehtaan liukuhihnallakin vieläpä). Ja näin yhä unohduksellisena vallitessaan, mutta silloin varjonsa onkin juuri metafysiikkana ajattelussamme. Ja tuosta vapautta jo hipovasta mutta vielä perääntyvästä (hih kaameuden syöverin edessä miltä ei-mikään näyttää kun seisomme hyppyrillä. Mutta heti hypättyämme hihkasemme se pitää. Sillä silloin me olevien avaamassa olemisen avoimessa lepäämme. Niin niin, juuri siinä välissä, hui siinä ei-missään. Jossa olemme aina jo olleetkin. Mutta nyt ilman tietämättömyyden aiheuttamaa pelkoa, kouristavan otteen olevista irrottaen. Niiden omaa olentaansa hohtaessa olemista ajattelemaan noin johdattaessa) toisena huomiona se kuinka Herbart ajattelee Salomaan tulkitsemana, muotoilemana: Kun täydellisesti yksinkertainen eli suhteeton jättää meidät välinpitämättömiksi, niin miellyttävä ja epämiellyttävä voi olla vain suhteissa. Mutta kuitenkin juuri se on hyppäämisen ja heittäytymisen kohta eimihinkään josta kauneus esteettistä enempänä on; olemisen totuutena. Mutta hänen mekanistinen sielutieteensä on leppeä mielteitten järjestelmä joka kyseenalaistaa minäisyyden ja kiistää sielunkyvyt. Nii in koenkin meidän kaikkien olevan potentiaalisia suuria ajattelijoita ja taiteellisia neroja kyseen ollessa vain porttien aukeamisesta. Mikä myös osoittaa ettei paikkaansa pidä tämä Herbartin kiteytys ja kiteytys Herbartin ajattelusta, että elämme suhteitten keskellä ja ettemme muuta tarvitsekaan. Sillä suhteilla tarkoitetaan tässä ristiriidattomasti metafyysillistä käsitystä olevaisesta. Joka jo on kuin liidun kirskahdus taululla, joka kulkee puistatuksena läpi olemuksen, kunnei meitä päästetä ulos. Ja kun sieltä sitten tulee Schopenhauer tahdon filosofioineen ja sanoo itseasiassa ettemme milloinkaan voi päästä subjektiivisesta horisontista ulos, paitsi MORAALISELLA TAHDON KIELTÄVÄLLÄ KILVOITUKSELLA. Niin silloin haluaisi huutaa, kun vain intuitio neroutena taiteessa ja ajattelussa (huom. sanasta, nero, puuttuu tässä lainausmerkit) voi vapautua elämän ja olemassaolon tahdosta kaikenolemuksena. Mutta eikö se silloin jo ole kuin paniikinkohta 21

22 jota täytyisikin katsoa kohti sen olla valaistumisena. Unohduksen huomaamisena kun Schopenhauerin niin paljon puhumaan kärsimykseen eli ahdistukseen elämän eli täälläolomme olotilana keskitytään --- se menemään päästää. Päästää TAHDOSTA, se on, SUBJEKTIIVISESTA HORISONTISTA silloin --- ulos. Unohduksen huomaamisena. Metafysiikka, Schopenhauerin ja kaikkien metafyysikkojen (filosofien) kokema ylittämätön muuri, ylitetään --- noin. Ei-mihinkään --- hypätään. Ja uimaan opitaan vasta --- vedessä. Sillä vaarassa kasvaa aina jo myös pelastus. Vaara vaarana on jo pelastus. Vaara vaaraantuu pelastuksena ---VAARA PELASTAA. Mutta Schopenhauerin täytyy vielä pidättyä metafysiikkaan --- siltä. Käännettä ei vielä kyetty mieltämään --- olemisessa unohduksellisuudesta säilymiseensä --- eikä Schopenhauerin buddhalaisuuden, zeninkin varmaan silloin, tuntemus vielä voinut olemisen mielen kysymiseen johdattaa. Niinkuin se lännen ja idän perinteitten kohdatessa tekee tänään. Hui, kun Schopenhauer sitten ja Kierkegaard (kirjassa) myöhemmin asettaa moraalin ainoaksi keinoksi (sisältäen, mielestäni, uskon) ylittää tuo kaikentahto kaikenkärsimyksen lähteenä. Mitkä yksyhteen on elämä jonka ylitse ei mitään jää, ellei sitä kehäpäätelmänä, moraalisesti nitistetä eli tahdolla siten. Niin siinä ihan sietämättömyydessä vääntyy, ettei olemista vielä nähdä. Ettei ymmärretä olemisen elementissä lahjana kaikki se autuus --- sillä juuri sitähän he molemmat kuvaavat mutta Jumalan erityisarmoina ja yksilöllisinä kilvoitusvoittoina ihmisen kelvottomuudesta --- kun oleva omassa olennassaan lepää. Ja ettei syy sen mitätöitymiseen ole meidän ahneus joka tulisi moraalilla luontaisena tahtonamme tuhota. Vaan unohdus joka on tehnyt meistä traagisesti osattomia. Ja sen huomaaminen voittaa kaikki nuo Schopenhauerin vaatimat säälintunnot, niitä ei tarvita, kun KAIKENPUOLLOSTA lähdetään. Ja miten Nietzscheä ymmärränkään kun hän Schopenhaueriin tuskastuu ja kritiikin ystävällisenä myrskytuulena kaataa mokomankin jäpittäjän palliltaan. Sillä semmoisia jäpittäjiä, jotenkin omahyväisesti hyveellisiä Schopenhauerista ja Kierkegaardista loppujenlopuksi herkkyydessään ja hellämielisyydessään tulikin. Nii in, oikeauskoisia. He eivät olleetkaan ETSIJÖITÄ ja siinä se, että kaikista näistä ajattelijoista 2500 vuoden aikana, he saavat aikaan häkityksen. Siinä että yliherkkyydessään, rajasituaatiostaan, esiymmärsivät, intuitiollaan, TERÄVÄSTI, VIILTÄVÄSTI, ihmisten ahdingon absurdoituvassa unohduksessa ja sitten ja silti suostuivat toisiin päin MORALISTEIKSI, kaapin päältä, sillä he molemmat esittävät oman järjestelmänsä lopullisena ja tyhjentävänä totuutena. Nii in Schopenhauer esiintyen ei-minkään nirvanaksi TIETÄVÄNÄ ja Kierkegaard TIETÄVÄNÄ hyppäykseksi paradoksissa. Näin heistä, moralisteina, tuleekin rajasituaatiosta katsovina, yliherkkinä, aikaansa edellä olevina ei-minkään metafysiikkaan paketoivia julmia ajattelijoita. Omista valaistumisten kokemuksista ja tietoutumisen evoluutiollisista tuokioista tullen toisenlaisiksi (tytöiksi ja) pojiksi ajattelua koettaessaan. Mutta he panivatkin noista pystyyn teorian ja se oli siinä. Olemisen totuus pakotettuna noin KÄYTÄNTÖÖN SOVELLETTAVAKSI oikeellisuudeksi, syntyy PSYKOLOGIA väkivaltaisena sopeuttamaan olemusavaruudellista vapauttamme tihentyvän unohduksen ruotuun. Atomiajalla kun viimeistään ajattelua koettava jää kiehumaan omassa liemessään ellei kysymystä olemisen mielestä esitetä. Kärsimykset saikin riittää, ne KIERRÄTETTIIN. Niin ne toisenlaiset eli auktoritääriset tekee. Ja sitten Nietzsche ja niin minäkin jäädään --- ja JÄTÄTETTYINÄ juuri näin --- niin vaan perusteellisesti puolestaan oppilaina hämmentymään --- ja PERÄÄNHUUTAMAAN. Mutta siitä se sitten lähtee varsinainen kritiikkikin joka VOI etsiä VAIN kaikenpuoltoa. Mikään vähempi kunnei koskaan ikinä milloinkaan VOI tosietsijälle RIIT- TÄÄ. Ja se, se on, ystävällisyyttä, eikä mikään muu. Ja ihan samoista syistä saattaa raivostumaan Dostojevskikin, joka luovuttaa aina jonkun haisevimman ja kelvottomimman helvetin tuliin ja sillä lunastaa suurenrakkauden. Niinkuin koko kristinusko tekee Juudakselle. Ottaa lunastuksen mutta antaa yhden iankaikkiseksi uhrikseen. Niin mitä se semmoinen on. (KAKSITOISTA) Sitten mieli lepää lukiessaan Darwinista vaikka luonnollinen valinta on kauhistuttava asia (mutta kyllä sekin vielä kyytiä saa, ravintoketju, nimittäin kunnei sekään, viimeiseksi sanaksi tule jäämään). Ja vaikka siitä seuraa biologismia, Darwinin itsensä vaatimattomasti pysyessä luonnontieteen piirissä. Eli seuraa siis darwinismia eli biologistista metafysiikkaa joka kyllä rääkkää mieliä ja koventaa ilmapiiriä. Niin, että sitä voisi milteipä sanoa viimeistenkin esteitten kaatumiseksi globaalin markkinatalouden edestä. Kasvun ja kilpailukyvyn primusmotorina. Mutta kun se jättää ei-minkään rauhaan. Eli ei silloin pyri olevaistamaan ja niinollen omistamaaan sitä. Moraalisena totuuden omistajana, antajana vain yhden tien ja tien jonka hintana on kärsimys, koska ihminen on huono. Totuus tossa huonossa ja ei-missään. Ei-missään nir- 22

23 vanana,, jonka vain pyhä kilvoittelija voi tavoittaa ja Jumalan armosta silloinkin. Tai ei-missään tuonpuolisena, johon ei ole mitään siltaa, vaan vain kärsimyksen ja kuolemansairauden mahdollistama hyppäys paradoksissa. Että ei-mikään on tullut lähelle, että olemisen unohduksellisuus jo puhuttelee säilymiseensä käänteen suunnassa ja herkät ajattelijat Schopehauer ja Kierkegaard kuulevat tämän. Mutta ei ole vielä edellytyksiä kuulla sitä olemisen puheena olemisen historian kyseisellä kohdalla, vaan se metafyysisenä selitetäänkin, eikä näin vain vesitetä, vaan lyömäaseeksi tehdään. Maailman kelvottomuuden kritiikistä tulee näin syyllistämistämme. Ja liki 2000 vuoden jälkeen kristinuskon suurenpaaston, synninkatumuksen, vaatimus uudistetaan. Ja tämä tapahtuu olosuhteissa, joissa Jumala on kuollut. Joissa Jumalan läsnäoloa ei enää ole todellisuudessamme johtuen olemisen liki absurdoituneesta unohduksellisuudesta Jumalaa ja rakkautta alkuperäisempänä osattomuutenamme. Ja tästä nousee Nietzschen kritiikki itsenään ystävällisyytenä. Vaikka ajattelunsa ajatteluna jää vielä metafysiikan piiriin puhaltaa kritiikkinsä myrskytuuli --- yli. Eikä todellakaan merkitse yli-ihmisensä herramoraalinsa kaikkien arvojen uudelleen arvottamisensa samanlaisen ikuisen paluunsa nihilismiä vaan etsijää par excellence. Hih, niissä on kätkettynä ajattelun historian kiihkein kaikenpuolto niinkuin se on Vincent van Goghin tauluissa taiteen puolella. Ja niinpä hän kyyneltyen lankeaa ajomiehen lyömän hevosen kaulaan, eikä enää nääntymyksestään tokene. Niin että sanoessaan buddhalaisuutta nihilismiksi ja yli-ihmistään ihmiseksi joka voittaa ihmisen ei siinä ole syyttämisen, ei moralismin eli kaunan, hiventäkään. Kaunan joka juontuu olemisen itsensä unohduksellisuudesta joka itseemme (syyksemme) otetaan ja tuona mahdottomuutena kohtuuttomuudessaan joudutaan kierrättämään itsestä pois. Ja jossei kierrätetä asetutaan marttyyreinä pyhittyen kaikkien muiden yläpuolelle. Sillä muutoin me joudumme murtumaan, ajattelua koettaessamme, mutta vaan ajattelussamme, vaan subjektiivisena horisonttina, kajoamattomuuteen suoraan, ei-mihinkään varsinaisena vapautenamme. Olemisen elementtiin jossa/-ta ajattelumme historiassa emme ole olleet tietoisina/-a vielä koskaan. Ja tuohon, aavistettuun, ajassamme jo liki hulluksi tekevästi hämmentävään kohdallisten käsitteitten puutokseen osuu Heideggerin ajattelu historiallisena sanana. Niin, että viimeinkin sain kysymyksen asetettua ja ajatellen kokea vastausta muutoksena ajattelussani. Ja vaikka representoimaan sorrunkin. Totutussa loogisessa ajattelussamme metafysiikkana olevien/asioiden ääreltä luota, itsestänsä läheisyydestä, pois. Ei etäisyyden läheisyytenä, läheisyyden etäisyytenä, etäällä pidättyen läheisyyteen menemisenä täälläolona, varsinaiselta olemuksellisuudelta olemista ajattelevana olentona, vaan avoimesta tienoosta subjektiiviseen horisonttiin loukkuuntuneena. Niin jos janoisena edes yhtä pisaraa kielelleni haparoin ja koin että vain riitteen päässä lähteestä olin. Kaikenpuollosta. Niin nyt tuo --- aamuöitten (lapsuudesta asti) intuitio että jos koko maailman ihmiset heräisivät näin yht aikaa kaikki olisi toisin itseasiassa olevien huono hoito loppuisi --- tuleekin vastaan olemisen historiasta ja olinkin vain rajasituaatiostani aikani lapseudessa edeltä kuullut puhutteluaan. (KOLMETOISTA) Sitten tulenkin jo Filosofian historian luennassani 1800-luvulle jo hipoen 1900-lukuakin. Kokien ajattelijoilla olevan havaittavissa kätkettynä aarteena ja kuten laulussa sanotaan, että kuinka pieninä palasina onkaan mun onneni maailmalla --- historiallinen sana. Ja kuin kirjoittajansa J.E. Salomaa sen vaistoaisi ja esiymmärtäen siten painottaisikin kirjoittamaansa. Metafysiikasta kirjoittaessaan 1900-luvun alkupuolella (ensimmäinen osa on painettu 1935 ja toinen 1936) itsekin metafyysikkona luonnollisesti tuolloin. Olemisen kysymystä ikäänkuin ounasteltiin sanomatta sitä, se tykytti siinä puhutteluna, mutta kätkettiin itseltäkin, peitettiin metafysiikkaan, se ei päässyt helähtämään ennenkuin Heideggerillä. Joka oli tehnyt valtavasti ajattelutyötä länsimaisen filosofian parissa ja varmasti kohtasi joka-ainoan noista kuin rummun irrallisista ja vaimennetuista lyönneistä. Tahi minkä tahansa soittimen iskuista, puhalluksista, painamisista,vedoista. Ja tuli ensimmäinen maailmansota jonka lopussa nousi jo toisen varjo. Ja Heidegger ajatteli tuon kaiken polttopisteessä Saksassa. Ja niinkuin Imre Kertez, natsien keskitysleiriltä, helvetistä, hengissä selvinnyt, sanoo että Auschwitz ei ole loppunut. Ettei se voi koskaan kulttuurimme vallitessa loppua. Koska se on sen olemus. Voidaankin Heideggerin tavoittamalla historiallisella sanalla ajassamme, sanoa Imre Kertezin peräävän unohduksellisuuden huomaamista todellisuutemme paljaimmasta kohdasta. Jossa olemisen itsensä unohduksellisuus paljastaessaan olevan vain varantona omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana mitätöiden, on jo säilymiseensä päin käänteen suunnassa. Eikä pidä 23

24 unohtaa sanoa tähän sitä, mitenkä Imre Kertez puhui ja toivoo puhuttavan onnesta keskitysleirillä. Noista ainutlaatuisista ennenkokemattomista ja normaaliuteen rajasituaatiosta palattua enää uusiutumattomista, kirkkaista, puhtaista, yksinkertaisista autuuden hetkistä. Jotka tapahtui vain siellä äärimmäisessä vaarassa kääntyen näin pelastuksena. Josta voisi päätellä paniikinkohdan olleen valaistumisena. Ja voisi sanoa sen, valaistumisen, olleen kuoleman jo edeltä juokseminen/käyminen. Ja sen mitä tulemanpitää olemisen historiasta olemisen itsensä unohduksen käänteenä säilymiseensä välähtäen äkkiä tiukasti itse itsestään. Katsauksena siihen mikä on --- olemisessa itsessään. Tapahtumassa jossa olevien huono hoito tulee valoon. Paljastumisen, ilmitulemisen tänne tapahtumassa, oleva varantona, varjoontuneena noin, tulee --- valoon eli ilmitulee tänne, paljastuu omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana. Ja sen voisi sanoa tarkoittavan olevien paljastumista ilmitulemista tänne toisin eli olemisen uutta vaihetta/ neuvokkuutta ja meille mahdollistunutta, tietoutumisen evoluutiollistakin, ajattelua noin. Mahdollistuneena mahdollisuutena valmistaa ajattelussamme paikkaa sen --- jäämiselle. Sillä sen, paikan, se, oleminen, tarvitsee, olemmehan me oleva/-na suhde/-teena olemiseen. Ja tuohon koen koko ajattelumme historian pyörähtävän, nyt kun olen liki päättämässä J.E. Salomaan Filosofian historiaa. Eli se todellakin palaa, kokemuksessani, ajattelumme suureen alkuun ja todellakin sitä aina vain alkuperäisemmin toistamaan vetää. Olemisen mielen kysymisenä eikä enää olevan kokonaisuuden kysymisenä kuten ajattelumme suuressa alussa. Mikä tarkoittaa olemisen paluuta olevaan, ei vähempää, sillä olemisen valossa vain esisokraatikot saattoivat olevan kokonaisuutta kysyä. Mistä pitäen olemme tämän avoimen unohdukselle menettäneet. Ilmeten logiikkanamme kun vain enää osaamme olevaiseen hukkua ja tai sille asettaen tuonpuoleisuuden. Muttei se silloin tuota olemisen avaraa ulottuvuudellisuutta ajattelussamme ole. Eli olemme olemuksellisesti metafysiikan loukossa, välinkohdattomina, viljelemme sitten sitä tai sen kiistämme. Niin että voimme päätellä olemisen olennan, olevan paljastumisena, unohduksellisuuteen kääntyneen, johdattaen jo tänään, pyörähtäen, säilymiseensä päin suunnassa --- suopeutta käsittämään, olevien välissä. Niin että ajattelu meille, unohduksen viemänä, asettuu olemisen mielen kysymisenä olevan kokonaisuuden kysymisen sijaan. Eli me palaamme esisokraatikkojen ihmettelyn kohtaan ja alamme alusta olemisen mielen kysymys kiinnekohtanamme. Metafyysikkoina nyt kaikkityynni kysymään peruskysymyksenä: Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Ja tämän, kysyväisesti kysyen hypätessämme ei-mihinkään subjektiivisesta horisontista vapauttaessa, luopumisena saamisen valossa, olemisen ja ajattelun erotuksesta olemisen ja ajan erotuksena ajattelemaan. Ja se tarkoittaa ajan ajallistumisen sfääriä nyt-hetkissä pätkimisen sijaan. Vapautta varsinaisessa mielessä, tavoittumista --- ALKUPERÄÄN. Niin että vasta varsinaisesti voimme kuolevaisiksi tietoutua tyyninä peloitta. Ja tätä me voimme ajattelumme historiasta lukea. Kun se olemisen historiaa seuraa, tuota jossa voimme seurata jotain, joka vastaa surun voittamista ihmisellä. Todellisuudestamme tänään, vieraantumisestamme huomaamaan vapahduksena olemisemme kuolemaa kohden että kuolemasta käsin olemisen kätkönä/lippaana näin nostankin katseeni lukemisesta kirjoittamisesta vaikka kyyneleet sumentaa silmäni ensin alkaa kaikki hiljaisessa huoneessa hymytä ruukku pöydällä viivyttää hetkeä ja vain läheisyydessä itsessään lepään. Kaikenpuoltona yhteisessämme avoin. Oleva liukuu pois eli se vasta, loitontamatta, olemista osoittaa tuhoutumattomuuden läheisyydestä tuodenkin terveisiä noin. Ja ojennan tämän ja kaiken lukemani myötään. Hih, kättä pidemmäksenne omin sanoin sanoaksenne siten ottaaksenne haltuun uuden/toisen ajattelun. Ja osallistuaksenne --- VALMISTAUTUMISEEN. Ystäväni kuunnelkaa kuinka sana lainaa olevalle olemisensa sillä, olkaa tarkkoina, sanatta ei olevia lainkaan ja te olette siinä, olevien välissä, lainaa välittämässä --- JALOINA. Ja se totisesti --- riittää. (NELJÄTOISTA) 1900-luku vie toisaalta Filosofian historiassa metafysiikan kiistämiseen. Ei siis sen ylittämiseen vaan analyyttiseen filosofiaan jota logistiseksi sanotaan abstraktissa matemaattisuudessaan. Itseasiassa kielipelien maailmaan. Joka ei kysy mitään sen yli, jolle riittää muotojen täydellisyys, järjestys niin yleistäen ja abstrahoiden. Mutta se, mitä kohdassani nyt on ajateltava on unohduksellisuuden imu todellisuudessamme. Niin ettei oikeastaan mitään vavahduttavaa voi sanoa, kun se unohdetaan huomenna. Että juuri niin toimitaan tänään; kulttuurina. Kaikki sanomiset otetaan elämyksinä, ollaan hetki täpinöissä ja se siitä. Vaikka maailman ruokatalous perusteissaan tulee romahtamaan ajateltuna alkeislogiikallakin, voidaan 24

25 siihen vielä hetken vakavan eläytymisen jälkeen hymähtää ettei; tykätä soijasta. Ja niin siinä menee unohdukseen niin eläinten kärsimykset kuin ihmisiä uhkaava ruokakatastrofikin. Ja todentotta, eläinparkoja lihotetaan soijalla jota viljellään siellä missä ihmisparat näkee nälkää. Tai ollaan huolissaan miten selvitään väestön vanhenemisesta, kun ei enää hoitajia riitä. Kun se jo nyt on katastrofaalisessa tilassa. Niin sitten vähän aikaa perätään moraalia ja rakkautta ja toisaalta tekniikan mahdollisuuksia järjestää asia. Ja vastaavia olevien huonon hoidon suuria ongelmia nousee keskusteluissa pöydälle. Mutta kukaan koskaan missään noissa median --- joka on aikamme kahvipöytäkeskustelu kiireen keskellä ja aikamme korkeakeskustelu myöskin vilisten professoreja ja asiantuntijoita eli tapamme olla keskusteluna --- tapahtumissa ei ole sanonut, että meidän pitäisi ajatella. Semmoista asiaa ei enää tunneta, vaan on vain nuo loputtomat erityisongelmat. Ja jos semmosen menisi sanomaan että; ajatellaan. Ja sanoisi siihen vielä sille elementiksi ja perspektiiviksi; olemisen. Niin taas kaikki saattaisivat sanoa aivan ja hetken aikaa selkeästi tajuta ulottuvuuden jossa metsä NÄHDÄÄNKIN puilta. Mutta jo seuraavassa juontajan tai jonkun keskustelijan kommentissa kenenkään huomaamatta se jo onkin joutunut unohduksen imuun. Edeltävää ajattelin tilanteessa jossa olin ajattelun koetuksessani uupunut ja tunsin kuin aivoni olisivat murtuneet ja hetkeksi joutunut kuin niiden ulkopuolelle ja sieltä kuin sisäpuolelta ikään katsellut ja kuunnellut tuota kyseistä keskustelua televisiossa. Ja kirjaimellisesti, joskaan en minään hallusinaationa, näin sen UNOHDUKSEN IMUN. Kun joka-ainoa asia jo oli siinä ongelmallisena, oli siinä unohduksellisena, omasta olemisestaan pudonneena, eikä kukaan keskustelijoista ollut sen äärellä, luona. Kun kaikki olivat kaikesta ulkopuolella tietämättäkään sisäpuolesta, tästä kääntymisestä, tästä ei-mistään ; nähdä. Niin tuossa merkillisessä hylkivyydessä heidän olikin kaikesta tavattoman helppoa keskustella. Minkään pääsemättä vaikeuttamaan sitä. Varsinaista vastusta ei ollut lainkaan. Täkyä josta kaikki vaan on oman olemisensa tähden niin, autuuttavan, tärkeää. Nii in se oli siinä itsenään olemisen sietämättömänä keveytenä, unohduksen imu. Eikä Väinämöisen Väinämöistäkään lähtemään kiiruusti etsimään Tietäjä Antero Vipusta. Ja kunnei tämä vähemmällä herää, niin on mentävä vatsaansa veneellä ja taottava --- tahtovan sammonko alkeita jo --- niin lopulta kuolemasta olemisen kätkönä hih --- palaakin. Täälläoloille, kun viimeinkin sen haluavat ja ovat valmiita vastaanottamaan, laulaakin Vipunen tietonsa. Ja varsinaisen veneentekotietonsakin jota Väinämöinen etsijänvirroissaan tarvitsee ja kunnei anna piiruakaan periksi ehkäpä juuri siinä murtuikin subjektiivinen horisonttinsa ja kuuli Vipusen laulusta voimattomankin tiedon. Muttei ollut vielä aikansa ja niin saakin loogisella tiedolla syntyä Sampo huipputekniikkana ja palasiksi hajota omistuskiistoissa. Vaan kun palaa Väinämöinen niinkuin Kalevalan lopussa sanotaan suullansa: Annapas ajan kulua, / päivän mennä, toisen tulla, / taas minua tarvitahan / katsotahan, kaivatahan / uuen Sammon saattajaksi, / uuen soiton suorijaksi Tahtoneekin enää vain ei-tahtomista laatien laulun semmoisen saattaen sampoamista joka silleen jättämiselle asettuneena tienoona mahdollistaa ajattelumme silleen jättämisenä se on; LÄHEISYYTEEN MENEMISENÄ. Sillä unohdus olevaan uppoavana ajatteluna raskauttaa maailman. Mutta huomaaminen osoittaa maailman olevan kannettuna jo. Ei-minkään tavoitettuamme olemme olemussuhteessa olevien kanssa. Asioiden alkaessa luontua. Ilmenemättä tuota moralisoitua vastuunpakoa taakankantajuuden dualistisena vastapuolena. Väinämöinenhän lähti kristinuskon rantautuessa tänne. Jossa koetettiin uskoa Jumalan kantavan maailmaa. Mutta olemisen unohduksenkin unohduksessa --- Jumalan ollessakin todellisuudessamme vain poissaolona loppujenlopuksi --- pois putoaakin maailman painaessa silloin niin kovin, että katsotahan kaivatahan uuen Sammon saattajaa uuen soiton suorijaa. Eli kansanrunous esiymmärtää olemisen historiaa ja intuitiivisesti tietää ja olemassaolollaan todentaa toteuttaa ja osoittaa tehtäväksemme olemiskykyinä --- ajattelemisensa. (VIISITOISTA) Sitten liki päättäen Filosofian historiansa Heideggeriin, jota J.E. Salomaa pitää, viimeisenä esittelemänsä fenomenologian, metafyysisen suunnan tähänastisena huippukohtana. Ja jonka työn korostaa vielä olevan keskeneräisenä. Fenomenologian perustajan Husserlin (Heideggerin opettajan jonka opettajana puolestaan oli Brentano jonka väitöskirjasta Olevaisen moninaisesta merkityksestä Aristoteleella oli alkanut Heideggerin matka, vielä koulupoikana ollessaan, filosofian parissa) Salomaa esittelee loogikkona joka kehittää tuon intuitioon perustuvan olemuksennäkemisen metodin. Sanoenkin: Fenomenologia on puhdas deskriptiivinen, apriorinen, erikoislaatuiseen intuitioon nojautuva tiede. Ja tästä puolestani tiedän, että Heideggeriin oli kolahtanut, opiskellessaan vielä teologian puolella, nimenomaan Husserlin ensimmäi- 25

26 nen --- läpimurto --- teos Loogiset tutkimukset, jossa hän koki, ymmärtääkseni, taikavoimaisena juuri tuon ajattelun metodin. Ja jota hän sitten harjoittaa Husserlin opissa. Ja jolla, nii in, hän sitten hyppääkin metafysiikan yli. Eli häntä tulee vastaan tässä olevan itsensä ymmärrykseen pyrkivässä kaikelta psykologiselta tunnejärkeilyltä ja teologiselta alkuperusteiden etsimiseltä eli metafysiikalta eli selittelemiseltä pidättymisessä olevan edessä --- olemisen kysymys. (KUUSITOISTA) Filosofian historia kiertyy siihen, että ajattelussa 2500 vuoden jälkein kysytään jälleen olevaa itseään. Sillä siten kuin Heidegger Husserlin opissa nyt asettui olevan eteen olivat viimeksi esisokraatikot asettuneet. Ja koko se väliaika oli kysytty olevaa sinänsä tavalla tai toisella. Ja voidaanko sitä tiedostaa (onko sitä ylipäätään) ja jos niin mikä on sen alkuperusta. Ja mitä tiedoitseminen on. Pohjaako se ja missämäärin ja miten aistivaarinottoon. Ja miten järki suhteutuu siihen. Miten henki, ja onko sitä vai eikö sitä ole. Ja ajattelu oli tuossa --- huomaatteko --- aina vain jollakin puolella voimatta tavoittaa kokonaisuutta. Toisaalta tunkeutuen (aineeseen/ainekseen) toisaalta laatien matemaattisia ja logistisia kaavoja (ideastaan/muodostaan). Itseasiassa aineen ja hengen dualismina, kaikkena dualismina, aina jo kadottanut olevat/asiat itsensä. Ja siihen loukkuun on jäänyt ajattelemaan teoreettinen filosofia, ulottuvuudettomuuteen, ja niin sanotut elämänfilosofiat, ulottuvuudettomuuteen, filosofia ulottuvuudettomuuteen, ylipäätään. Ja kaikki eksaktit tieteet kuin myös arjen ajattelu ajattelemaan tuossa dualismin loukussa vieraantuneena olevien/asioiden ääreltä, luota, ulottuvuudettomuudessa. Upoten unohtuneena tuon- tai tämänpuoleisuutten --- tai molempiin yht aikaakin --- olevuudellisena yhtäkaikki. Siellä kaiken sen keskessä vaan ei keskellä voidakseen asettua eteensä kokonaisuuttansa kysyäksensä, niinkuin esisokraatikot olevan kokonaisuutta kysyivät. Eli kysyivät näin olevaa itseään eli kysyivät näin IHMETTELEVINÄ, koska kysyivät olemisen perspektiivistä. Ja tämän saman KOHDAN, mutta olemisen unohduksellisuuden ajan, ajattelussa metafysiikan ja logiikan, kourassa, Heidegger aavistaa taikavoimana Husserlin Loogisissa tutkimuksissa. Mutta Husserl ei menekään loppuun asti vaan tyytyy erikoislaatuisen intuition metodillaan olemuksennäkemisellään jäämään muodolliseen logiikkaan itseasiassa, käsittääkseni, päätyykin tutkimaan siten tiedostami- SEMME tapahtumaa. Eikä lähde kysymään mitä tapahtuu kun äkkiä, silmänräpäyksellisesti, tavoitetaankin oleva itsensä, kun subjektiivisesta horisontista pitäydytäänkin. Husserlin täytyi kavahtaa siitä aukeavaa kaameuden syöveriä eli heittäytymistä ei- mihinkään eli vielä kiistää oleminen olemisena ja logiikkaan rajoittua. Kun taas Heidegger muistaa tuota toista avainkirjaansa, jonka luki vieläkin nuorempana, Brentanon Olevaisen moninaisesta merkityksestä Aristoteleella. Ja siellä on täytynyt väikähdellä, se mitenkä esisokraatikkojen aikaan ja Aristoteleenkin ajatteluun heijastuen vielä, oleva paljastui, ilmituli tänne fysiksenä itse itsestänsä käsin läsnäolemiseensa näin. Eikä niinkuin meillä, tänään modernin tekniikan puitteena joka paljastaa olevat, ilmituo tänne --- omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina mitätöiden --- varantoina ja loitontavina noin, kasvonsa kääntävinä pois. Ja niihin väikähtelyihin toisenlaisesta olevan paljastumisesta, poiesis, ilmitulemisesta tänne osuu Heideggerille Husserlin erikoislaatuisen intuition olemuksennäkemisen metodi. Saaden tukea lapsuuden muistoista ja valaistumisen tuokioista, joita jokaisella on niinsanottuina selvästi näkemisen hetkinä, vaikkapa herättäessä sydänyöllä. Ja kun hän sitten Husserlin opetuksessa harjoittelee konkreettisesti tätä intuitiolla keskittyen olevan itsensä eteen asettuvaa metodia joka jättää selittelyt sikseen. Niin tietenkin siinä avautuu ei-mikään ja tietenkin sen kokee kaameuden syöverinä ja tietenkin siihen heittäydyttäessä kaikki on täysin toisin. Nurin sysättynä kaikki tuttu ja oleva outoutuukin se omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana --- hohtaa. Ja kaikesta tuosta Heidegger oli lukenut Herakleitoksen ja Parmenideen vähäisistä säilyneistä kirjoituksista, joissa ihmeellisesti on ihan kaikki sanottuna jo. Ja joissa länsimainen ajattelu ajatteluna alkoi. Ollen juuri noin suurta; olemiseltaan suurta olemisen totuuteen tavoittuessaan. Niin tietenkin Heideggerille nousee ajatteluttavaisimmaksi ajatteluttavaisessa ajassamme unohduksellisuuden umpikujaantuessa maailmansotiin tuo ulottuvuudellisuus; kysymys OLEMISESTA. Historiallisena sanana kokoontuen ajattelumme suuren alun aina vain alkuperäisempänä toistamisena ollen olemisen historiasta tiedostumista tänään ja kysymyksen olemisen mielestä esiinnousemista. Unohduksen imuun jouduttuaan ajattelumme perinteen olemisen ja ajattelun erotuksena askarreltua metafysiikkana ja logiikkana se ympärikäännähtäen alkaa uudestaan olemisen ja ajan erotuksena. Ajan ajallistumisen sfäärinä, sillä oleva itsensä viivyttää hetkeä kaiken palatessa 26

27 lepoonsa tyynessä. Ja kun erikoislaatuisen intuition olemuksennäkemisen kokemuksellisesti ajatellen metodina tunnistan, niin tästä kirjoittamisesta kohottaessani pääni, katson ruukkua ruukkuna itsenään pöydällä, eikä sen varsinainen olemus ole sen olevaisessa aineessa ja muodossa, ei esineellisyydessä ruukkumaisuutensa. Vaan on sen olemisessa, sen olemuksellisuudessa, jota Heidegger sanoo kaadoksen lahjaksi. Kun se oliona olioi tuossa olemisen tapahtumassa ja on maailman maailmoimiselle taitoksena. On maan taivaan jumalten ja kuolevaisten kehrän kokouspaikkana. Niin tuossa, kun kaikki oli toisin, olin onnistunut ajattelemaan toisin, olemisesta, tienoosta, avoimesta lähtevästi ja käsin, eikä itsestäni. Ja subjektiivisesta horisontistani ei- mihinkään heittäytynytkin näin. Ja tätä silleen jättämiseksi sanotaan silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Ja siinä voi mieltää olemisen odottamisen muistamisen ja kuuntelemisen. Ja tietoisesti tuo, hih, metodisesti jopa olin onnistunut toteuttamaan uutta toista ajattelua jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena itsessään ajattelussa. Eli se oli ollut hallussani eli olin saanut sen omin sanoin sanottua. Eikä se ole sen kummallisempaa. Ja siihen voisi vielä lisätä, että vartiopaikalta niin eli jo sanotusta tarkkailla vielä sanoutumatonta joka kätkeytyy jo sanottuun --- ja vaikkakin jo taas representoisinkin --- se ei voine olla kertomatta muusta, kuin että olemme saapuvan (olevaan palaavan) olemisen edelleen luomassa varjossa jo, ajattelussamme noin kohdallistuessaan. Ja johon ajatusponnistuksessani rajasituaatiostani edeltä katson. Ja että se tarvitsee ajatteluamme paikakseen, ottaakseen itsensä puheeksi, tullakseen ajatelluksi KÄÄNTEENÄ ja että tähän se on viemässä. Tämän antaen kohtalollisesti, johdatuksellisesti tehtäväksemme. Niinkuin omassa kohdassanikin koen pakottavan, sietämättömän ja samalla niin vaan merkillisesti soljahtavan --- vedon. Ja TÄTÄ kautta ei tulekaan maailmansotia enää vaan ajattelu ehtiikin ennen. Spiegel-lehden haastattelussa sanoo Heidegger: Vähän aikaa sitten keskustelin pitkään Rene Charin kanssa Provencessa --- tiedättehän runoilijan ja vastarintaliikkeen miehen. Provenceen rakennetaan parhaillaan ohjusasemia ja maa tuhotaan uskomattomalla tavalla. Runoilija, jota ei varmastikaan voida epäillä tunteellisuudesta tai idyllisyyden ihannoinnista, sanoi minulle, että se ihmisen juuriltaan kitkeminen, mitä täällä nyt tapahtuu, merkitsee loppua, ellei ajatteleminen ja runoileminen vielä kerran pääse väkivallattomasti valtaan. Heideggerin kirjoituksesta Silleen jättäminen : Olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle antavat meille näköalan uuteen jalansijaan. Ne voivat jopa jonakin päivänä olla sopivia kutsumaan takaisin vanhan nyt nopeasti nääntyvän jalansijan. Huomautan tähän väliin, että kyseisessä ja muissa kirjoituksissaan Heidegger korostaa, ettei kyse suinkaan ole tekniikan hylkäämisestä, kehittämisensä estämisestä saatika tuhoamisestaan, vaan sopivan suhteen löytymisestä siihen. Mutta olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (SEITSÄMÄNTOISTA) Nuorena halusin, ja koetinkin jo, kirjoittaa huoneesta. Se oli jossain ja se tuli lähemmäksi ja se odotti. Jossain jotenkin. Mutta miten sinne voisi jäädä, kun se oli yksinäinen, miten siellä pysyä, jossei sitä suljettaisi ulkopuolelta. Mutta vain siellä voisi tavoittaa kaksi sanaa, jotka olisivat siinä ja joita ei mikään horjuttaisi. Niin että voisi lähteä, niin ettei jalat ikuisesti potkisi tyhjää. Vähän lujaa maata, ponnistuspohjaksi ensimmäiselle askeleelle, kiivetäkseni --- vuorelle. Ja tuon suljetun huoneen ja tuon avarien näköalojen vuoren kontekstissa koetinkin Sanapolulla seuraavat SANAT ajateltavaksi tuoda. Salaisuudellisuudesta kuoleman, Jumalan, puheen, sanan, johdatuksellisuuden, kohtalollisuuden ja historiallisuuden avautuessa toisin. Subjektiivisen horisontin loukosta tullessamme olemusulottuvuuteemme olemista ajattelevina olentoina ; kuulolle. Kuolema on olemisen kätkö/lipas, me kuolevaisina sitä kohden, mutta unohduksellisuuden vallitessa käännämme sille selkämme anastavana --- viikatemiehenä. Jumala on olemusavaruutemme mitta, olevana olemisessa, joka unohduksellisuuden vallitessa subjekti-jumalana subjektiivisessa horisontissamme onkin todellisuudestamme poissa. Puhe on alkuperäinen ulottuvuus, jossa ihmisolemus yleensä edes kykenee vastaamaan olemista ja sen vaatimusta ja vastaamisessa kuulumaan olemiseen. Sana lainaa olevalle olemisensa ja sana sanan olemukselle jää sanoutumatta ; totuttu outoutuu, sysäytyy nurin, sanan salaperäisyyden edessä --- järkytymme. Johdatus on olemisen johdatusta johon intuitiivisesti, keskittyessämme, koemme vetoa --- avoimeen, mutta unohduksellisuudessa joudumme kulkemaan piilopolkuja. Kohtalo ja historia ovat aikamme lapseudessa metafysiikasta ja mystiikasta olemisen kohtalona ja olemisen historiana --- avautumassa tietoutumisen evoluutiollisena 27

28 uutena/toisena ajattelunamme. Kaiken suhteutuessa OLEMISEN kysymiseen KAIKENPUOLTO --- tähtäimessäni Sanapolulla. (KAHDEKSANTOISTA) Kokeilkaa katsella kuulostella erikoislaatuisella intuitiolla olemuksennäkemisellä olevia huoneissanne ja luonnossa, kokonaisuuksissaankin, ja tähtitaivastakin --- näin. Ja vaikkapa käsitteitä Jumala, puhe, sana. Huomataksenne. Kuinka oleminen tavattuna tienoona seutuna avautuu ja leviää SUOPEANA --- hiljaisuutena. Kaiken aistivaarinottamanne ja tiedoitsemanne viivyttäessä hetkeä ja näin VARSINAISESTI ajatellessanne; levätessä hetken laajuudessa --- tyynessä. Jonne tuo kolmihaarainen nuori koivukin tuossa hangen keskellä lumihiutaleiden putoillessa --- olemisenhunnun ei-mikäännyttävässä hiljaisuudessa olemisen työntäen vetäytyessä --- mieltä johdattaa. Mietiskellessänne, tarvitsematta luopua käsitteistä kuten zenissä. Lännen ja idän perinteitten yhdentyessä, ei synteesinä näistä vaan nämä olemuksellisesti ylittäen, olemisen itsensä unohduksellisuuden säilymiseensä päin käänteen suunnassa --- näin --- teemme valmistustyötä tuolle Maya-kalenterinkin päättymisellään profetoimalle ihmiskunnan käänteenkohdalle arvioida, näihin aikoihin, tilanteemme --- uudelleen. (YHDEKSÄNTOISTA) Oleminen modernin tekniikan puitteena teknologian huikeassa kehityskulussa jättää ihmisen yhä tyhmemmäksi yrityksessään todellisuuttamme selittää. Vieraantumisen vauhdilla lisääntyessä kohden Maya-kalenterinkin osoittamaa ajanlaskun loppua olemisen historian suunnan kääntyessä kohti uutta vaihettansa/neuvokkuuttansa. Ihmiskunnan todellisuutensa uudelleenarvioinnin kohtana nostaessakin loppujenlopuksi LUONTOJAAN olemisen kysymyksen oltuamme loputtomien, mihinkäänjohtamattomien, ongelmanasettelujemme suossa. Hämmentyneinä subjektiivisessa horisontissamme niin, ettei meillä enää ole aikoihin ollut mitään selkeää sanottavaa --- maailmasta. Emme huomaa ulottuvuudettomuuttaan, olemisen itsensä unohduksellisuutta. Ja niinpä ajattelumme alkaakin uudelleen alusta --- esisokraatikkoihin paluun kautta --- ja vasta sitä voimmekin varsinaiseksi ajatteluksi kutsua --- aina vain alkuperäisemmin toistaessamme ajattelumme suurta alkua --- koska se silloin murtautuu läpi logiikan hälläpyörästä, joka selittämisen selittämiseksi väistämättä jää --- perustaa löytämättään. ALKUPERÄÄ ( perustattomana perustana ) kaikkien vain olemisen unohdusta peittävien arvojen, uskontojen, ideologioiden, maailmankuvien, moralismien ja kulttuurien sijaan --- olemista läheisyytenä itsenään ( sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin vapauden elementtinä) ja kuolemaa sen kätkönä/lippaana. Ja täälläoloamme noin --- elämää suurempana. (KAKSIKYMMENTÄ) Sitten saan tutustua huipputekniikkaan. Tavata älypuhelin Lumiaa. Josta joutuisasti opin cooglettamaan Heidegger-hakusanalla motivoituna (kuinkas muuten) aikalaisajattelua ja tietoa. Ja Jussi Backmanin ja Miika Luodon loistava artikkeli HEIDEGGER: AJATTELU JA TEOKSET vahvistaa teosofien ennustetta, että valo maailmaan tulee Suomen kautta (hih nyt kuulen norjalaisten tulkitsevan että Norjan kautta --- televisiokeskustelussa). Mutta, yhtäkaikki keskustelu olemisen mielestä todellakin saattaa alkaa täältä. Unohduksellisuuden huomaaminen todellisuudestamme olemisen kysymys noin ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme ; pakottavana vieraantumisessamme. Muistan jonkun sanoneen toppuuttelevana kommenttina Heideggerin ajattelusta innostumiseeni, että eiväthän suomennokset sitä edes tavoita. Ja silloin ajatelleeni, että sitä parempi, että silloin se onkin onnistunut jättämään sen auki ja näin olemisen kysymyksen säilyttämään kysyväisenä. Ja että suomen kieli voikin olla mitä parhain olemista kokemuksellisesti ajatella ja lapsenkonkretiallakin saattaa yksinkertaisuuteensa. Sen olla ajatteluna sekä akateemisissa että ei-akateemisissa piireissä --- unelmaisen polun aueta valtatienä, kuten nuoruudessani koetin etsimykseeni värähtelevästä runoilla. Planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaamisessa globaali markkinatalous hirvittävänä vetoapuna pakottuen kyllä kääntymään kaikille kielille. Ja mitä kaikkea niissä (kansoissa ja kielissä) täytyykään jo tänään kyteä. Maailmanpalon syttyä (hih internetissä), ei siis vallankumouksina eikä atomisotana vaan evoluutiollisenakin TIETOUTUMISENA, HUOMAAMISENA, että saatammekin jo olla olemisen paluun olevaan edelleen luomassa varjossa ; käänteensä --- VIIVEESSÄ. (KAKSIKYMMENTÄYKSI) Ja kun jossain sanotaan, Suomen olevan filosofian takapajula, niin senkin parempi. 28

29 Parempi ettei Heideggerin ajattelusta ja fenomenologiasta pohjanaan ole tullut akateemista valtavirtaa. Vastoinkäymiset on väärin ymmärrettyjä myötäkäymisiä, Nietzschen sanoin, tässä sinä välttämättömänä vastuksena ettei Heideggerin käsitteitä heti ymmärretä ja heideggeriläisiksi ryhdytä. Niin ettei se joko antikvaariseen akateemisuuteen tai sitten ei-akateemisena New Ageen sorru. Eli lakkaa kysymästä perustatonta perustaansa, lakkaa kysyväisesti kysymästä näitä käsitteitä. Niin että se väistämättä kokemukselliseen ajatteluun viekin ja omin sanoin ne sanomaan, siten haltuun ottaenkin uutena/toisena ajatteluna. Niin tapahtuen hitaasti ajattelun ponnistuksissa ja kiintymyksellisinä kiistoina ollessamme keskusteluna. Kohdassani huomaan voineeni erehtyä liki kokonaan, lukiessani Backmanin ja Luodon artikkelia, ja sitten toisaalta etten ollenkaan. Koska kuoleman henkipattoutuminen aikamme lapseudessa ja traaginen osattomuutemme olemisen varsinaisesta olemuksesta kaikenpuoltona, ovat ottaneet omakseen ajatteluni ja kohtalollisesti polkuani johdattaneet. On historiallinen sana rajasituaatiossani avannut huikeita mahdollisuuksia täälläolollemme juuri mahdollisuutena mahdottomuudessa. Niin paniikinkohdan valaistumisena kuin globaalin markkinataloudenkin planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen KOHTAAMISENA, suhteen. Olemisen itsensä unohduksellisuuden käänteen säilymiseensä vaaran vaaraantumisena pelastuksena näin. Ikäänkuin jo väikähdellessä täällä tänään. Olemisen ajatteluun vetäen. Ja juuri näin johdattaen valmistamaan paikkaansa ajattelussamme ottaa tuo käänteensä puheeksi. Ja sitten se jo täällä onkin, välähtäen, äkkiä ja me valmiita hyppäämään --- itsepäisyydestämme luopuen --- peräänsä. Sillä sen olen ajattelun epätoivoisessakin koetuksessa huomannut, ettei mikään ole turhaa, eikä pelkkää sattumaa liioin. Vaan kaikki kiertyy loppujenlopuksi rullaten olemiseen (unohduksellisenakin / logiikan riemuvoittoina) avautuviin oviin. Ja jos/kun ne ajattelussa voivat avautua KAIKENPUOLTOON ei se silloin enää kaukana todellisuudestammekaan ole. (KAKSIKYMMENTÄKAKSI) Mutta, edeltävän kirjoitettuani kuuntelin netissä Backmanin ja Luodon keskustelun Heideggerin kirjoituksen Johdatus metafysiikkaan johdosta (huikea suomennos), eikä ongelmaa enää ollutkaan. Muutoin kuin tuon käsitteen olemisen itsensä unohduksellisuus suhteen, ehkä, ettei meillä ole ajattelunkaan suhteen silloin muuta mahdollisuutta ollut. Ja että heidän ajattelunsa osoittaa olemisen unohduksellisuudesta säilymiseensä päin kääntymisen suuntaa juuri siinä, etteivät käänny Heideggeristä uudelleen takaisin metafysiikkaan, luomaan ja lyömään lukkoon järjestelmiä. Niinkuin Deleuzella ja Derridallakin tapahtui vielä. Ja ettei se johdu ajattelun kehityksestä, eikä ajattelijoiden itsepäisyydestä, vaan siitä, että oleminen puhuttelee, ajattelua yrittävää, päivä päivältä terävämmin tänään käänteensä suunnassa. Muotouttamaan sitä eli kysyväisesti kysymään metafysiikan kysymättömäksi jäänyttä peruskysymystä : Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? (Leibniz) Joka heittää ei-mihinkään. Hyväksymään ajattelulle metafyysisen perusteen sijaan näin perustattoman perustan. Ja että siitä keskustelu voikin alkaa, olematta enää auktoriteettiin pohjaavaa, jommoiseksi Derridakin tuli vielä. Ja jommoinen ei Heidegger enää voikaan olla, vaan nimenomaan avaakin tuon Luodon mainitseman toiston ja eron (oleminen olevaan nähden erona), joissa olemme olemisen tapahtumassa ja ajattelussa omillamme; vapaina. Meitä ei enää koetetakaan ideologioihin ja järjestelmiin sopeuttaa, vaan omilla aivoillamme ajattelemaan opettaa. Ja sitä voisi evoluutiolliseksikin tietoutumiseksi sanoa planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen KOHTAAMISESSA käydenkin nopeasti. SILLOIN kun olevien huonoon hoitoon osuu valo ja oleva paljastuu toisin --- olemmekin valmiina. Olemisen tarvitsemina, ajattelumme käänteensä paikkana. Ja tätähän voimme vain todellisuuttamme kokemuksellisesti ajatellen päätellä ja se ajattelua yrittävälle näyttäisi näin esiymmärrykseen olemiskykynä helähtävän. Sekä ajattelumme historiasta näin tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtävän zenin ympärikäännähdyksenä. (KAKSIKYMMENTÄKOLME) Olemista ei ole ilman ihmistä jonka ajattelussa alkuperä nimeytymättömänä --- salaisuudellisuutena --- paljastaa muotouttaa ja vakiinnuttaa itsensä --- olemisena. Ja niin me sitten olemme unohduksellisena vallitessaan kuin ainakin Hupsun Ryokanin vuorilla tai Heideggerin Schwarzwaldissa painautumassa päin lumimyrskyä ajattelun yrityksissämme, että nekin näin omalta osaltaan erityisesti hoivaisivat pelastuksen kasvua, herättäisivät ja loisivat uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo. 29

30 (KAKSIKYMMENTÄNELJÄ) Varsinaisen ajattelun alkuun lähtemisen vaikeutena tänään on se, ettei ihmiset maailmaa pyörittäessään --- näinhän me normaaliutena olemme täällä tänään --- voi keskittyä tarjoutuvan LOPPUUNSAAKKA MENEMISEEN. Että se puoli jää meillä rajatiloille siitä tupaten tulemaan psykoottisia kuvioita. Asian murtavasta kovuudesta johtuen, ylivoimaisesta, jollei jostain ole johdattunut saamaan epäajanmukaista luottoa ajatteluun, vastoin kaikkea tarjoutuvaa todennäköisyyttä. Sillä jopa rakkaus on mentävä loppuunsaakka, siinä mielessä, ettei Levinasin tarjoama toiseus, toisen ihmisen silmiin katsomisena, tarjoa meille tietä eikä vieraantumiseen ratkaisua --- eettisenä noin --- vaan tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin pudottaakin. Loppujenlopuksi. Jos sen varaan itsensä asettaa. Mutta myös moraalisena itsensä voittamisen kilvoituksena semmoiseksi toiselle/-ille asetuttaessa. Olemisen itsensä unohduksellisuuden unohduksensakin unohduksen ja senkin poisputoamisen oloissamme kunnei enää voidakaan pyhittyä noin, vaan kilvoittelut ja antaumukset johtaa itsetuhoon tänään jo. Eikäpä niitä niinmuodoin enää juuri missään totisina koetetakaan, jolloin ei myöskään UNOHDUSTA pohjanansa päästä huomaamaan, vaan lisääntyvää osattomuutta kaikenpuollosta käydäänkin lisääntyvänä kelvottomuutena syyllistämään. Ja kun Hanna Arendt kritisoi Heideggeriä poliittisen ja yhteisöllisen todellisuuden ohittamisesta, niin en ainakaan puolestani olisi voinut vastaanottaa, hih, kommunistina historiallista sanaansa, koska se ei vastannut Vietnamin sotaa lopettavina tekoina tai eettisinä vaateina. Vaan VAIN ajatteli. Mutta tänään kun diktaattoreja toinen toisensa jälkein on tutuksi tulleina miehinä teloitettu silmiemme edessä. Mediassa liki reaaliajassa ja katsomme LIVENÄ etäältä, turvasta, suoritettuja täsmäpommituksia suuriin kaupunkeihin, ihmisten nukkuessa siellä, niin jo ajattelenkin ettei mitään sen tärkeämpää tekoa voi olla, kuin ajattelu joka johdattaa mokomankin absurdiuden varsinaisesti HUOMAAMAAN. Nimenomaan OLEMISEN UNOHDUKSELLISUUTENA ja OLEMISEN UNOHTAMISENA. Niin jopa alkaa onnistua, koska emme ole idiootteja. Muttei varmasti onnistu poliittismoralistisena kovisteluna. Muuten kuin oireiden hoitamisena toisaalla ja vain SYYN siirrättämisenä toisaalle. Sillä unohduksen paineen kun on purkauduttava aina jossain, sotina ja psykooseina. Elikä Arendt ja Levinas eivät vielä päässeet Heideggerin historiallisen sanan ytimeen, koska juutalaisina heidän oma traumansa oli niin valtava. Ja koska hekin olivat oman aikansa lapsia ja silloin vielä demokratia ja rakkaus näyttivät mahdollisilta teiltä. Ja psykologiakin joka ei vielä ollut paljastanut olemustaan loputtomien ongelmanasettelujen ja selittelyjen suona. Eli että me tänään olemme evoluutiollisenkin tietoutumisen käännettä oleellisesti likeempänä. Eli olemisen itsensä unohduksellisuuden käänne säilymiseensä puhuttelee pakottavammin ja mehän emme ole tyhmiä. Emmekä pahoja ja ahneita vaan äärimmäisen turhautuneita, koska emme saa/voi toteutua eli olla jaloja eli OLEVIA OMASSA OLEMISESSAAN OMAA OLEMISTAAN VARTEN OLEVINA ajattelevia. Rakkautta, demokratiaa ja Jumalaakin alkuperäisempänä, ainoana, joka tänään enää voi meihin, puoltona, ylettää ja näyttää tietä itsenään --- OLEMISEN KYSYMYKSENÄ. ((KAKSIKYMMENTÄVIISI) Kuljettuani loppuunsaakka omat harhapolkuni jäi jäljelle vain ajattelu ajatteluna. Kysymyksenä mistä juontui se ajattelu jonka pauloissa noin olin vieraantuneena. Mitä tahansa kaikellani koetinkin kuinmyös tullessani niistä ulos. Tuo ajattelu joka vallitsi kaikissa äärivastakkaisissakin ideologioissa ja instituutioissa. Puhumattakaan arjen totunnaisuuden loukkuuntuneisuudesta josta ei siis mikään tarjoutunut polku loppujenlopuksi johtanutkaan vapauteen, ulos. Eikä ratkaisevaa apua tullut suufilaisuudesta eikä buddhalaisuudesta, zenistäkään, eikä taolaisuudesta, Laotsestakaan, joihin idän perinteessä tutustuin enimmin. Sillä niilläkin oli tuonpuoleisuutensa moraalisena palkintona ja tyhjään tyhjenevä tyhjä vastapuolenaan; tylysti. Nekään eivät olleet osattomuudelle; ystävällisiä, eivät hakeneetkaan; kaikenpuoltoa. Ja niin johdatuin kääntymään länsimaisen filosofian historian puoleen. Aloitin Platonista vähän perinpohjaisemmin ja sitten nopeasti juoksutuin lukkoontuvana logiikkana, dualismina ja moralismina Nietzscheen, joka ikäänkuin oli kanssani samassa kohtaa ja kritiikkinsä kolahti; ystävällisyytenä. Ja Heideggerin ajattelulle valmistuin luettuani ensin tulkintojaan jotka mielestäni eivät ottaneet vastaan Nietzschen haastetta. Mutta Heidegger otti ja ylitti kuin ylittikin sen miten olemme tottuneet ihmisen määrittelemään ja loukkoon jäämään. Heidegger määritteli meidät varsinaiselta olemukseltamme olemista ajattelevina olentoina ja välittömästi loukosta kaatuivat seinät. Me emme enää ole subjektiivisessa horisontissa olevat tahtomme kohteina. Vaan olemmekin avoimella tienoolla jota olevat meille osoittaa olemusavaruudellisena vapautena saattaen helpottuneina syvään huokaamaan. Jos kohta tätä ajatteluttavaisinta asiaa ajatteluttavaisessa ajassamme, et- 30

31 tä emme vielä varsinaisesti osaa ajatella työstäessämme tärkeimpänä tehtävänämme tänään ajaudumme vielä representoimaan. Sillä meillä on olemisen unohduksellisuus vastassamme murtavana paineena JA unohdukseen sopeutuneet ajattelumme ja kielemme rakenteet. Niin että harjoittakaamme tätä kirjoittamisen harvinaiseksi käynyttä käsityötä ja olkaamme keskusteluna näin. Mutta muhittaen itsetykönämme ja mielellään paperille kokonaisuuksina vietynä eikä vain netissä. Ne voisi jotenkin yhdistää, pitäen mielessä vaikeuttamisen tärkeyden päästäksemme yksinkertaisimpaan ja läheisimpään. Puutteenalaisessa ajassamme köyhyyteen laskeutumalla me saatamme esisokraatikoilta tavoittaa ajattelullemme toisen alun, tuolla sen --- suurena alkuna --- aina vain alkuperäisemmällä toistamisella. Missä oleminen tekee tänään tiettäväksi itsensä, niin että konkreettisestikin ajatus- lukemis- ja kirjoitustyöstä nostaessamme katseemme olevat ovatkin palanneet itseensä --- hiljaisessa huoneessamme. (KAKSIKYMMENTÄKUUSI) Olemme siis jokatapauksessa voineet päästä perille siitä mistä ja miten ajattelumme on muotoutunut. Miten olemisen unohduksellisuus on siinä muotoutunut ja mitä se ei suuressa alussaan esisokraatikoilla vielä ollut. Ja noin tulleet tietoisiksi olemisen kysymyksestä ajattelun olemuksen ratkaisijana. Ja tulleet tuohon tietoon nimenomaan umpikujan kokemuksesta ajatella koettaessamme. Vain niin Heideggerin tavoittaman historiallisen sanan voidessakin varsinaisesti SANOA jotakin. Eli filosofia ja metafysiikka on lopussaan hyvin konkreettisella ja kaikkia koskevalla tavalla. Ja siksi sitä ajassamme niin vähän koetetaankin eli Havukka-ahon ajattelijammekin ovat alkaneet masentua. Ulottuvuutta koetetaankin tavoittaa vaikenemisella joko mietiskelytekniikoin tai olevien parissa puuhatessa tässä ja nyt-kokemuksin. Mutta ne on luonnottomia suuntia, olemukseltaan pakoja ja väkivaltaisia kilvotuksia, koskemme VOI ajattelematta olla. Eivätkä avaakaan silloin varsinaista hiljaisuutta, sitä TAPAHTUVAA joka hiljaa olemista maailman olemukseen. Meille tarjoutuukin tänään jo avain todellisuuteemme historiallisesti KAIKEN OLEMISENA TOISIN, kun viimeinkin voimme ajatella --- kysyen pohtia --- mietiskellen; ajattelua olemisen perspektiivissä. Kun silloin subjektiivisen horisonttimme --- jo ajattelua koettavaa panikoittava mutta myös kohti katsottaessa valaistumisena avautuva --- umpikuja on ylitettynä ja murrettuna. Kun suureksi vapahdukseksemme alkaakin muodostua maailman absurdien tapahtumien edessä, ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella kunnemme olemuksellisuuttansa (keskitysleirien, teurastamoiden ) olemisen unohduksellisuudesta juontuvaksi HUOMAA. Jolloin ajatteluttavaisimmaksi asiaksi ajatteluttavaisessa ajassamme muodostuukin tuo. Suurena helpotuksena sen tiedostuminen ja näköalojen avautumisena, ettemme vielä varsinaisesti OSAA ajatella. Eli meillä siis on mahdollisuus päästä olevien/asioiden ÄÄRELLE/LUOKSE. Ja, että jos kohta se ei olekaan käsissämme, vain alkaa silleen jättämään. Tieteitä ja tekniikkaa pois heittämättä; vapaana suhteena näihin. Se kuitenkin, koska puolestani voin näitä tässä ajatella näin, PUHUTTELEE --- TÄHÄN. Estäen lähtemästä kaunaisesti moralisoimaan maailman pahuutta ja syitään ja seurauksiaan analysoimaan, jolloin noita niin epätoivoisesti takaa-ajamiamme ongelmia emme varsinaisesti ole saaneet/voineet vielä HUOMA- TAKAAN. Silloin. Ja niin ei mitään havahtumista (mitään luottamuksen uudelleen heräämistä siihen mikä suo ) tapahdukaan ja asiat tavalla tai toisella, tässä tai toisessa kohdassa saa unohduksellisuudessansa jatkua. Me kun olemme tottuneet, itsestäänselvyytenä jopa pitäen sitä, etteivät olevat paljastu / ilmitule tänne OMASSA OLEMISESSAAN OMAA OLEMISTAAN VARTEN OLEVINA vaan vain VARANTOINA johonkin. Ja silloin kaikki onkin jo tulkinnallista, että mitä ja missämäärin ja miltä pohjalta milloinkin puolletaan, onnenkantamoisina unohduksessa. Kaikenpuoltoon sen voimatta ylettyä, olemista varsinaisesti ymmärtäen, suopeutta säilymisessään. Kun kuitenkin tänään jo, ajattelua koettavaa, vetää juuri tuohon --- olkoon ainoana väitteenäni --- kaikellamme käsitteissä kääntyillen vääntymään ja välinkohtana olemiseen kaikenpuoltona heittäytymään. Olemisen käänteen ajattelussamme valmistellessa paikkaa TAPAHTUMALLE. Joskaan siihen ei ole antaa muuta todistetta kuin ajattelijan kokemus. (KAKSIKYMMENTÄSEITSÄMÄN) Onko se sitten naivia idealismia tai omnipotenssia eli suuruudenhulluutta kaikki tuo ylöskirjaamani, jossa oleellisessa, ja loppujenlopuksi, koin kirjurina olevani. Eli kuuntelevani mikä tänään todellisuudestamme varsinaisesti; puhuu. Ja laitettuanne television dekkareitten opastamana kirjoittavan ja kirjoitetun loogiseen tutkintaan, sitten Holmesin ja Poirotin heltyvällä intuitiolla päästäisitte, varkaana ja murhamiehenäkin, menemään. Niinkuin tottatosiaan täytyy kaikessa varsinaisesti älykkäässä, 31

32 aina, tehdä. Se kunnei, koskaan missään, halua nähdä, ketään missään, fyysisessä eikä mielellisessä hirressä unohduksellisuuden maksumiehenä. Koston eli kaunan kulttuurina silloin, joka sai raivoihinsa Nietzschen kritiikin myrskytuulemme; ystävällisyyden. Sen verran meillä on vapaata tahtoa, viimekädessä. Ja siinä tulemmekin siihen, että Heidegger näkee olemisen ajattelussa, olemisen kysymyksessä alkuperäisen etiikan. Eli ihmisen alkuperäisen asuinsijan (ethos). Sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin, kuten Sofokles siitä ajattelee vanhassa kreikan kielessä. Ja näin puolestani voin ajatella tänään, aikani lapseudessa, olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin poisputoamisen pyörähtävässä jo kääntymisensä säilymiseensä päin SUUNNASSA, joka jo pakottaa pahuuden olemisen unohduksellisuudesta juontuvaksi huomaamaan. Jolloin ei sitä hyvyytenä voi ottaa nimiinsä, eikä neroutena --- kunnei muut näytä huomaavan. Koko asetelma, koko jännite, kun näin asettuvana on poissa. Ja vain pakko, mutta johdatuksellisena, on pitänyt rajasituaatiossa aikani instituutiot lävistäen. Jota en suostu hulluutena hulluuteen tyhjeneväksi nimeämään --- TEHTÄVÄÄNI. Arkemme, asiantuntijuuksiemme, maailmankuviemme, uskontojemme, poliittisten järjestelmiemme ja rakkauksiemme (unohduksen taakankantajuuden huikein työnjaoin) ajattelusta. Olemisen unohduksellisuutta seuraavana loogisena JA irrationaalisena ajatteluna. Varsinaiseen ajatteluun eli olemisen ajatteluun --- KAIKENPUOLTONA --- PÄIVITTÄMISTÄ. Rationaalisen JA irrationaalisen, järjen JA tunteen --- YLITTÄEN. Logiikan totunnaisena ajattelunamme, joka dualismiin ja huomaamattaankin myös metafysiikkaan silloin aina jää --- YLITTÄEN. Ajattelemaan tietoisesti OLEMISEN ELEMENTISSÄ tavoittuen vieraantumisesta suopuuteen eli läheisyydessä itsessänsä silloin olevien (itsensä eikä sinänsä) äärellä/luona olemmekin, noin --- KAIKENPUOLLOSSA. (KAKSIKYMMENTÄKAHDEKSAN) Bapumme Gandhi ja Martin Luther King veivät loppuunasti väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden ja rakkauden tien. Ja se päätyi siihen, että väkivalta söi senkin hedelmät, niinkuin söi väkivaltaisenkin vallankumouksen hedelmät. Ajattelu liikkui dualismin ja metafysiikan rakenteissa, voimatta enää kestää painetta. Se murskaantui ja tuhoontui kuten ajassamme kaikki mielen kilvoitukset. Sen tähden meillä enää on vain huippusuorituksia olevan parissa eli tieteissä ja ruumiin kulttuurissa. Subjektiivinen horisontti vahvistumistaan vahvistuu puolustautuessaan postmodernismia eli pirstoutumisen kaikkiaalista uhkaa vastaan. Olemisen oleskellessa absurdiutuvasti puitteena, joka täyttyy olevan yhä aukottomammassa ja kaikkiaalisemmassa paljastumisessa vain varannoiksi määrättynä. Siksi mieli subjektiivisena horisonttina eristäytyy ja pelkää. Ei-mikään kaameuden syöverinä yhä lähempänä. Ainoana aseenaan vapautua itsestään moralismi, joka voikin vain tuhota sen. Ei-mihinkään ilman olemisen käsitettä syösten nihilisminä. Ja päivä päivältä yhä räjähdysherkemmin näin. Niinpä mielen on yritettävä keskittyä tähän ja nyt ja pidettävä henkensä edestä (hädässä)) kiirettä. Taiteen pystymättä suomaan sille apua havahtumiseen eli unohduksen huomaamiseen ja luottamuksen siihen mikä suo heräämiseen uudelleen. Ja ajattelun raivaamatta teitä ulos, olevien äärelle luo, itsensä eli subjektiivisen horisontin murtaen (lävistämisen ja ylittämisen vaan ei murskaantumisen ja tuhoontumisen mielessä). Kestäen olemisen unohduksellisuuden vastusta, sen vaikeutumiseksi keräten. Olemisen kysymyksen turvin. Ja näin kaikenpuollolla moralismin ylittäen. Osoittaen ettei ei-mikään pelkkään tyhjään tyhjenekään. Alkuperäisenä asuinsijanamme, itsenään ethoksena eli osallisuutenamme kauhistuttavan osattomuutemme jälkein tämä puutteenalaisessa ajassa kasvava käänne. (KAKSIKYMMENTÄYHDEKSÄN) Eli meille on jäänyt vain ajattelu, ei maailman muuttamiseen, vaan mahdollisuutena valmistautua sen tapahtumiseen toisin. Eli olemme vasta tavoittamassa varsinaista ajattelua, joka jo sitä oppiessamme ja pelkästään sen ajattelun arvoiseksi hyväksyessämmekin saattaa todellisuutemme semmoisuudessaan HUOMAAMAAN. Eikä siitä olekaan enää paluuta, huomaamattomuuteen. Eikä se tarkoitakaan, että asioiden vallitseva tila murskaa meidät kauheudellaan ja moraalisella taakoittumisella. Se ei tarkoita tuhoutumista sääliin. Vaan päinvastoin kaikenpuollosta päin olemisesta suomisena näin, sitä suunnatonta helpotusta, että kaikki on omillansa tärkeää ja itsensä kantavaa levostansa päin. Ja että sota ja eläintuotanto ja globaali markkinatalous ei todellakaan kestä huomaamistaan ja etteivät ne huomattuina enää VOI jatkua. Ja kaikkihan sen ovat jo kaikenaikaa tietäneetkin olemiskykyinä esiymmärryksellisesti. Ja sen tähden natsien keskitysleirit, juutalaisten tuhoaminen, holokausti onkin tyystin irrotettu perustat- 32

33 tomasta perustastaan olemisen unohduksellisuudesta myyttisen pahan mystiseksi tapahtumaksi, sentimentaalisuuden kutupaikkana. Tunteen kylpiessä kauhussa ja säälissä ja salaisessa helpotuksessa, ettei se itseen ulotu, vaikka niin hyvin voisi, kulttuurimme paljastuneena olemuksena. Ja järjen kylpiessä vain koston ja syyllisten etsinnässä. Jonain jolla ei ole mitään tekemistä todellisuutemme kanssa. Saadaksemme lisäaikaa ajattelemattomuudelle, jolle emme OSAA mitään tehdä. Eli hämmennyksellemme ja neuvottomuudellemme todellisuutemme edessä tänään. Jolle ei ole enää jäänyt muuta pääsyä, kuin sen huomaaminen ettemme vielä osaa varsinaisesti ajatella. Arvot ei enää riitä unohduksellisuutta peittämään, ne repeävät, joko vain olemalla ottamatta tuta tai fundamentalisoitumisen kautta. Eli olemisen kysymys on päivä päivältä ohittamattomampana ajattelumme edessä. Ja mehän olemme vain ajatellen, suhteessa havaintoihin ja vietteihinkin. Niinpä onkin tapahtunut niiden absurdi villiintyminen, niin että nekin tyydytyksen sijaan ovat alkaneet tuhota meitä. Sillä vapauteen ei päästy vallankumouksen kautta niissäkään. Sekin vallankumous söi hedelmänsä niin oikeutettua ja väistämätöntä kuin olikin. Se ei riittänyt, se ei ylittänyt käsitystä ihmisestä animal rationalena tai syntiinlangenneena luotuna. Se ei subjektiivista horisonttia murtanut olemista elementiksemme osoittanut, jossa saisimme/voisimme ajatella toisin. Umpikujan turhaannuksessa yhä suuremman osan maailman ihmisistä ajautuessa väliinputoajiksi. Ja siinä se tulikin, tarjoutui käsite josta ottaa selvää. Jota AJATELLA. Josta alkaa KYSYMINEN hih ainoana mahdollisena HURSKAUTENA ( kysyminen on ajattelun hurskautta ) tänään. Eli mikä väli eli mikä putoaminen. Eli mihin he ovat joutuneet. No, pohjalle. No mikä se semmoinen pohja on. Ja missä muut, selviytyjät, sitten ovat näihin selviytymättömiin nähden. Pinnallako. No, mikä se semmoinen pinta on. Ja joutuvatko he sitten kokoajan polskuttamaan, henkensä hädässä, etteivät putoaisi sinne pohjalle myös. Että mikä oikein on tämä ainutkertaiseksi elämäksi nimetty pelikuvio tai paremminsanoen pudotuspeli. Johon ei riitäkään enää selitykseksi, että näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaankin ja että ihminen on SELLAINEN. Kun noita kysymyksiä tehdessä paljastuu, ettei ihminen ole mikään vissi, vaan vain ajattelee vissisti eli itsepäisesti pitää kiinni totutusta ja itsestäänselvänä pidetystä (eikä herettyään voi käsittää niin tehneensä, niin väärinkäsittäneensä tai että edelleenkin jossain jotkut ovat tämän harhaksi osottuneen vallassa johon tiedostuttuaan ei ole enää paluuta me kunnemme ole tyhmiä pahoja idiootteja hulluja ). Pitää nyt siis kiinni aikansa totunnaisuutena ja itsestäänselvyydellisyytenä, ainakin siinä mielessä ettei olemisen itsensä unohduksellisuutena huomata sitä, että OLEMME kuin globaali markkinatalous olisi luonnon laki. Eikä siis mitään luonnotonta (silloinkaan kun sitä vastustamme emme pidä sitä varsinaisesti luonnottomana lapsenkonkretialla hihkaisten ettei keisarilla olekaan vaatteita ) siinä, kun luottoluokittajat luokittavat korkeasti luotettaviksi sijoituksiksi asuntolainajohdannaiset, jotka suurten luottavaisten sijoitusten jälkeen ROMAHTAVAT. Ja siellä sitten ovat niin yksittäiset ihmiset asuntonsa menettäneinä, konkurssin tehneinä, velkavankeuteen jääneinä kuin kaatuneina tai kaatumaisillaan eläkelaitokset, vakuutuslaitokset; pankithan pelastetaan. Ja taas aloitetaan uusi kierros, samoihin LUOTTO LUOKITTAJIIN sananmukaisesti LUOTTAEN. Ja pääomat kasautuu yhä hiuksia pystyyn nostattavammalla, kauhistuttavammalla, tavalla aina vain harvempien käsiin, välistävedoilla, tässä hämärässä pelissä jolla on globaali markkinatalous nimenä. Ja joka niinkuin kuninkaat, tsaarit, keisarit, paavit eilen, edustaa Jumalaa tai jumaluutta paremminsanoakseni maan päällä tänään. Niin jossei nämä miehet (miehiähän he vielä pääosin ovat) pitäisi yllä niin hirmuisen kovaa tärkeilevää kiirettä, niin kyllä ei-mihinkään putoaisivat ja jossei ne pohjalla olevat pakoon alkoholiin, huumeisiin, psykooseihin tai pelko pelkää pelkäämistään-modukseen ajautumaan joutuisi ei-mistään itsensä löytäisivät. Ja HELPOTTUNEINA molemmissa osioissa, jos vain OSAISIVAT, josseivat sitä enää tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä pitäessään, syystäkin, pakenisi. Mutteivat VOI vielä osata evoluutiollisenakin tietoutumisena olemisen mielestä. Ja siksi onkin samaa unohdusta, joka ei silloin itseään huomaa, osoittaa syyttäen ja moralisoiden sormella itseään ja toisia, tuosta osattomuudesta. Joka ajattelua puoleensa huutaa, mutta kovisteltuna tuppaa vain piikkinsä puolustukseksensa esiin nostamaan. Me olemme kaikki samassa todellisuudessa ja samassa unohduksessa, jolla ei ole mitään toisia puolia, niinkuin ei säilymiselläkään itsessään. Todelliseen, varsinaiseen HUO- MAAMISEEN ei päästä kapinoilla eikä kauheuksien näyttämisellä jos kohta niin, ja niitä, pitääkin tehdä. Mutta se ei ratkaisekaan mitään. Korjaa korkeintaan oireita ja sairaus alkaakin roihuta toisaalla. Eli UNOH- DUS on meille totunnaisuutta ja itsestäänselvyydellisyyttä niin ettemme hätkähdä hereille kaameimmistakaan todellisuuden paljastuksista eli maailmanmeno ei pysähdy kuolemantuomioista, eläintuotannosta, ki- 33

34 dutuksista, sodista, vaikka semmoisuudessaan näytettäisiin. Eli me emme todella huomaa niitä MAAILMAN- LOPPUNA, tuhoontumana eli olemuksellisuudessaan, niin että subjektiivinen horisonttimme murtuisi, ahdistukseen pitäytyvässä KOHTAAMISESSA, jolloin kaikki olevat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina jo itseensä palaten lepäisivät --- autuuttaen hohdollansa meidät. Tutusta outouteen sysäten, totutusta --- ihmettelyyn. Olevan olemisen huikeassa tapahtumassa se mitätöitymisen sijaan oliona olioi --- vapaassa. EDELTÄKÄYDEN tämä eli edeltäkäyden oleminen suopeutena säilymisessään, unohduksesta näin ja sitä tarkoittaa kuolemassa jo edeltä käyminen eli kuolevaiseksi vasta varsinaisesti suostuminen --- näin. Sillä me emme VOI TIETOISESTI KUOLLA (emmekä TIETOISESTI myöskään TÄÄLLÄ OLLA, TÄÄLLÄOLOINA näin) ellemme ajatellen koe (eikä valaistuminen mitään muuta olekaan) kuolemaa olemisen kätkönä/lippaana. Sillä se on KUOLEMA eikä pelkkä menehtyminen eliönä. Ja siitä käsin myös täälläolemisemme elämän ylittää. Jolloin ei esimerkiksi enää tule mieleenkään tehdä keskitysleirejä ihmisille tai eläimille. Syödäkään lihaa, niin että se vaan jää pois, me emme enää tarvitse henkisesti hyväksikäytön ja vallankäytön järjestelmää ja fyysisesti se tuleekin mitä suurimmaksi helpotukseksi ja keveytymiseksi osoittautumaan. Tiedon voimattomuus, silleen jättäminen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin, evoluutiollisenakin tietoutumisena olemisen puhuttelusta tarkoittaakin, ettemme enää voi sanoa kuolemaan tuomitusta diktaattorista, että tämä varmaankin ansaitsee sen jne. jne. Ja se on merkkinä siitä, että elämme jo käänteen aikakaudella ja tämä sotien lähde, voitetut nöyryyttämällä, on tyrehtymässä. Oleminen kun on vapauden elementti, eikä minkäänmoista idealismia ja utopiaa tai teleologiaa puhuminen sen mielestä; ainoan joka loppujen lopuksi ON eli kaiken olevan olemisena. Johon tietoinen kosketus ei voi olla herpoonnuttamatta väkivallan kouria. Valaistumisen tuokiossa kun oleminen avautuu tienoona ja oleva sitä osoittavana pois liukuu ja tahi olemistaan hohtaen alkaa vasta rajoistaan me kohtaamme kuoleman varsinaisena, raueten kierrättämisensä paine ja elämän ehdoilla elämisen rajasituaatio kaikenpelkona. Mutta kaikenpuolto, suopeus itsensä, ei ole meistä lähtöisin mitenkään, vaikka se ajattelussamme itsensä muotouttaa. Se on jotain jonka tavassa vallita, kulloisessakin vaiheessa neuvokkuudessa paljastaa olevaa, aina jo olemme, missä tahansa silmämme avaammekin. Vallitsi se sitten itsensä unohduksellisuudellisena tai itsessänsä (suomisena) säilyen elikä olemuksellisuudestansa varjoontumatta. Josta riippuen siis oleva paljastuu omaa olemistaan hohtaen tahi vain varantona johonkin, itsestänsä ohi. Ja se on meitä voimakkaampaa, johon ajattelumme vastaa, siihen mukautuen, sen kuullusta muotouttaen. Me kuulostelemme, vaikkemme sitä huomaa, olemisen puhuttelua, emmekä loppujenlopuksi muuta voi OLLA kuin siihen vastausta. Se kun on meidän OLEMISEMME. Ja elämää oleellisempana, koska elämme sen paitsi ajattelevina olentoina, niin nimenomaan OLEMISTA ajattelevina olentoina. Joka olemisen unohduksellisena vallitessa merkitsee osattomuutta ja unohduksensakin unohduksessa --- kohtalomme aikamme lapseudessa --- tragedisoituu unohduksen loukkona. Joka panikoittavana, rajasituaatiossaan, pakottaa vieraantumisen paineena kysymään sitä mille kuulumme, mutta sietämättömästi emme voikaan siitä mitään tietää. Emmehän tiedä, että mitä kysyä ja kuitenkin olevat läsnäolon sijaan loitontavat meitä. Emmekä yrityksistämme huolimatta koe olemista äärellä/luona, vaikka esiymmärrämme olemiskykyinä eristykseemme väikähtäin, olemista aukeavana näin ja olevien osoittavan tätä. Ja että se on tässä ihan lähellä, lähempänä tätä yritystä, mutta kuin lumottuna; hylkivää. Ja kuitenkin jo pois putoava unohduksenkin unohdus pakottaen johdattaa koettamaan, hahmottaen ajattelemaan tätä kaikkea ja näin pääsemään perille todellisuudestamme. Ja kun tähän sitten kuulee Heideggerin historiallisen sanan, kun hän kysyy, että MITEN ON OLEMISEN LAITA. Ja miten se vallitsee unohduksellisena, niin PAM me saamme SANAT, jotka nimeää SEN JONKIN, joka pakahduttavasti epää ja vetää puoleensa ja jota nyt voi alkaa KYSYÄ. Unohduksellisuus kun on kokonaisvaltainen todellisuus jossa aina jo olemme. Niin ettemme voi sitä itseään huomata emmekä niinmuodoin minkään olevan/asian olemuksellisuutta, vaan se on mitätöitynyt aina jo. Eikä silloin auta että yritämme sitä, puutteenalaisuuttamme, rakkaudella korvata. Joka on tunnetta ja tahtoa eikä olemista KAIKENPUOLTONA tavoita. Vapautena ja kaikkea koskevana jonka omia olemme. Ja jonka kontekstissa kaiken pahana ja tyhmänä pitämämme unohduksellisuutena ymmärrämmekin (joka ei jää kaipaamaan jännite- ja pudotuspelejä tyhjyyden täytteitä --- täyteydessään). Puutteenalaisuudesta ja osattomuudesta lähtevänä, johonkin semmoiseen nähden, joka on rakkautta ja Jumalaakin alkuperäisempää ja jota nuo eivät silloin voi korvata. Ja olemmekin aina jonkun tai jonkin armoilla ja jossei muun niin elämän ja kuoleman, vastapuolenaan. Kadottaneina olemisen kuolemaa 34

35 kohden, joissa kolmessa sanassa sanottuna olemusavaruutemme avautuminen, täälläolomme tuhoututumattomuuden läheisyydestä. Ja TÄMÄ on tullut lähemmäksi, koska tämä on tullut käsiteltäväksi, kuullusta; käänteenä, koska näin näistä tässä kirjoitan. Ihan läkähdyttävässä vedossa, kääntyilyttäen vääntyilyttäen käsitteissä, tämä tullut tähän vedettyä ja nääntyneenä pahoittelen kaikensanomisen ähkyään. Ystäväni olen puhunut --- Punainen Viiva. (KOLMEKYMMENTÄ) Olen koettanut avata pelko pelkää pelkäämistään-moduksen. Osoittaa että on olemassa kohta jossa meitä tarvitaan ajattelijoina, kaikkia. Että oleminen tarvitsee meitä. Ja näin toteuttaa nuoruuteni unelman PUOLUSTUSPUHEESTA joka koskee jokaista ja kaikkea olevaa. Ja samalla osoittaa kuinka se prosessina nostaakin rajasituaation syrjäytymisen ylittäen näköalapaikaksi aikamme ajattelijuuteen. Niin että vallankumouksellisen, psykoterapiallisen, uskonnollisen ja rakkaudellisen kilvotuksen yli jää jotakin käyttöä psykoottiseltakin tunnemaailmalta näyttävälle. Niin etten siihen, koskei se mieltäni ole hajottanut helvetillisiin harhoihin, vieläkään ota läkähdyttävästä lenkistä levähtääkseni --- psykoosilääkettä. Näin hysteerisen tunnevaltaisuuden nitistäen järjellä, logiikan ja metafysiikan loukkoon jättäen, vallitsevan ajattelumme julmassa dualismissa, pudotuspelien todellisuutena tänään. Elikä pelko pelkää pelkäämistään-modukseen rauhotettuna silloin, unohdusta peittävän arvojen kulduurillisen normaaliuden --- raunioillani. Vaan sensijaan osallisuudessani osattomuudessamme voinkin koettaa ahdistusta kohdallistaa valaistumisen värisuorana ja avautuvana täytenä kätenä. Tässä todellakin korttipeliltä näyttävässä todellisuudessamme tänään selvitä vain riittävällä taloudellisella ja asemallisella elitismillä itsetunnon menetyksestä ja syöksymisestä siihen mikä koetaan --- häpeänä. Päätöksen tehtyäni rättiväsyneenä avaan television ja katson kaksi tuntia putkeen Suomalaista muotoilua. Vanhoja arkistofilmejä joista vanhin oli tehty 1934 ja uusin ihan 1970-luvun alussa. Ja voi kuinka siinä ruukku pakottuikaan ruukkumaisuuteensa, savenvalaja/keraamikko välimiehenään, kerääntyikään itseksensä ja olemista osoittikaan olevuutensa avaten tienoon jolla kaikki palasi omaansa lepoonsa tyynessä. Ja puolestani kuinka voinkaan/sainkaan olla jalona eli olevia olemiseensa ajattelevana, kun sana lainasi olevalle olemisensa, kun sanatta ei olevia lainkaan. Kokemuksellisen ajattelun opetuksena tuossa: Oleminen tarvitsee meitä. Häpeä on olemisen itsensä unohduksellisuuden huomaamisesta vain riitteen päässä. Murtumiseensa hipauskin riittää. Ystävällisyyttä. Pienenä filminäkin totuuden tullessa tekeille siihen, otollisella hetkellä osatessamme luottaen eli vaalien katsoa sitä. AjatteluNA joka paljastaa meidät meille olemista ajattelevina olentoina. Jota jo aina olemme. Eli JA- LOJA noin --- kaikkia arvottamisten ja PI-päätteiden (parempi huonompi, arvokkaampi arvottomampi jne. jne.) jännitepelilautoja alkuperäisemmin --- olevien edellyttäminä ; toteutuessamme. Olevia olemiseensa ajattelevina, olioina olioidakseen, olemisen palvelijoina, kun se sanassa lainaa olevalle olemisensa ; olevien väliin pujahdammekin olemusulottuvuuteemme valaistuen --- KAIKENPUOLTOON. Niin että ilon hihkahduksia voi kummuta kaikkien huulilta ja helpotuksen kyyneliä kaikkien silmistä. Eikä vain kaikenmoisten kaikilla mahdollisilla tahoilla ja tavoilla viihteessä ja työaloilla tänään riehuvien kilpailujen gaalojen sirkusmaisten hakemusten vaalienkin jopa --- voittajilta. Jotka ovat noita VOITTAJIA tietenkin vain siksi, että pääosa ihmisistä HÄVIÄJIKSI --- jää. Elikä jätätys ja peräänhuudattaminen on RAKENTEISSA ja sitä yritämme AR- VOILLA PEITTÄÄ, ettei asioilla itsellään olekaan enää entisenlaista merkitystä, vaan ne tarvitsee yksilön antamaan niille kasvonsa. Eli olemaan julkkiksina, julkimoina, aina jotenkin silloin olevien/asioiden/itsemmekin varsinaiselle merkityksettömyydelle, todellisuudessamme tänään, merkityksellisyyden naamioina. Eli ettei oleva, ihminenkään, itsellänsä riitä. Ja että toiset ANSAITSEVAT toisia enemmän paitsi maapallolta, riistonaan, AINEELLISIA ANTEJA niin, OLEMASSAOLOAKIN. Ja meidän kirjoissamme on kirjailijan nimi jo kissan korkuisilla ja kirjan itsensä nimi aina vain pienemmillä --- kirjaimilla. Niin mitenkä se silloin asioiden/olevien itsensä ääreltä/luota poies viekään. Tekstistä sen tekijään, niin että tämä subjektiona objektivoi sitä. Niin mitenkä se silloin päästäisikään totuutta tulemaan tekeille siihen kirjoittajan ylittäen OLEMAAN teoksena. OLEMISEN TOTUUDEN paikkana eli kirja ei voi silloin olla kohtauspaikkana kaiken olevan ja itsemmekin kanssa. Vaikka se miten hyvin tahansa kuvailisi olevia/asioita jää kaikki subjektiivisen horisontin maneeriksi. Jopa itseään analysoidessaan ja pahimmoillaan juuri silloin se etäännyttää olevien/asioiden itsensä 35

36 ja enimmin tuossa juuri oman itsensä ääreltä/luota. Sillä ajattelun korvaa tarinointi, joka loputtomana kulttuuritulvana peittääkin todellisuutemme kelmuna, jota loputtomasti ja helposti voi levitellä. Merkillisenä mitäänsanomattomuutena. Niin että kirjojen lukemisemmekin on semmoista kuin Imre Kertez huomaa kauhukseen, että ennenkuin luemme viimeisen sivun loppuun hamuamme jo käteemme uuden. Niin todella tapahtuen hänenkin kirjojensa kohdalla, joissa on tuskallisesti, mutta kuitenkin TARINOITUNA, lapsen ja nuoren kokemus keskitysleirillä. Hänen tulemattakaan kuulluksi, kunnei ajattelussa itsessään mikään muutu. Ja tuota hän tapaileekin nobel-puheessaan, sanoessaan ettei Auschwitz kulttuurimme vallitessa lopu, vaan siinä paljastuukin kulttuurimme olemus. Muttei tuota mahtavaa puhettakaan ole osattu varsinaisesti vastaanottaa, koskei siinä puolestaan osata suoraan ja selkeästi sanoa, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Ettei meillä ole vieraantumisemme kohtauspaikkaa kuin olemisen unohduksellisuuden huomaamisesta, olemisen kysymyksen nousemisesta, ulottuvuudellisuus jossa olevien/asioiden äärellä/luona --- OLLA eli läheisyydessä itsessänsä. Siinä mikä on omaa itseämmekin lähempänä, mutta josta olemisen olenta modernina tekniikkana --- joka puitteeksi kokoontuneena paljastaa, ilmituo tänne, olevan määräten varannoiksi --- karkottaa traagisesti meidät. Ja juuri tässä oleva, me olevina myötään, mitätöityy ja oleminen jättää meidät, siinä merkityksessä ettemme pääse olevien, itsemmekään, äärelle/luokse eli OLEMISEEMME eli ajatteluun läheisyyteen menemisenä. Oleminen suomisena varjoontuu (vaan ei suomasta --- paljastamasta ilmituomasta tänne --- lakkaa) itseltään/itsessään ja me joudumme unohduksellisuutensa imuun. Ja noin emme varsinaisesti kohtaa todellisuuttamme emmekä niinmuodoin varsinaisesti HUOMAA kauheuksiaan. Me tunnemme kyllä ja älyllisestikin närkästymme ja järkeilemme kaikkea tätä. Muttei se tavoitakaan meitä, sillä siitä mihin voisimme LÄHEISYYTENÄ heittäytyä eli ei-mihinkään on tullutkin ymmärryksessämme tyhjyyden kauhistuttavaa anonymiteettiä, epäävyytensä tähden. Eli ainoasta kohtauspaikasta, joka joskus on vallinnut luontaisena paikkana läsnäololle, on tullut unohduksenkin unohduksessa, olevien loitontaessa, kammotuksemme kohta, niin elämässä, kuin kuolemassakin kääntöpuolekseen käsitettynä. Ja nyt tämä unohduksenkin unohdus on poisputoamiseensa tulossa, jolloin tiedostua mahdollistuukin niin oleminen --- elämää suurempana täälläolonamme --- kuin kuolemakin lippaanaan/kätkönään. Ja me voimme jälleen olevat/asiat itsensä nähdä. Evoluutiollisenakin tietoutumisena kaikki tämä. Mutta, niinpä tänään vielä yhteisiä asioita hoidetaan politiikkana, jossa demokratiaa enää oikeastaan vain on nuo valittavat politiikon kasvot. Se kaikki (yhteisten asioitten hoito) kun on jo globaalin markkinatalouden sanelemaa eli kansainvälisen pääoman. Vastaten, seuraten, leimallisesti olemisen olentaa tänään modernina tekniikkana joka määrääväksi puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevan --- omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana mitätöiden --- vain varantoina, unohduksen unohduksensakin pois pudotessa ja jo käänteensä suunnassa, loppujenlopuksi. Josta, olemisen kysymyksenä historiallisena sanana sen mielestä me voimme varsinaisesti asian olemuksen tavoittaen SYRJÄYTYMISTÄ ajatella. Sensijaan että sitä tänään vain mihinkäänjohtamattomana ongelmana pyöritetään, tarkoitustakaan voimatta olla, sitä LOPETTAA. Se kun on tapamme olla JOTAIN, suhteessa johonkin joka ei sitä ole, luonnollisestikin. Eriarvoisuuden RAKENTEENA, jota emme arvojen peitolta arvoista kilpaillessamme ja puolestaan taistellessamme luonnollisestikaan huomaa, vaan tuota unohduksellisuuden olemusta omaksi olemuksellisuudeksemme luulemme. Ja loogisin eksaktein tietein oikeellisuudeksi todistuenkin, huomaamatta, ettei se silloin olemisen totuuteen ulotukaan. Joka yksinkertaisimpana ja läheisimpänä on KAIKENPUOLTO, jota UNOHDUKSEN HUOMATESSAMME alamme --- KUULLA. (KOLMEKYMMENTÄYKSI) Ja niin on unia ja välissä heräämisiä myödenkin, että valtavan representoivan alkutekijöihinsä hajottavan ja analysoivan ajattelun jäljiltä, joka on säälimätön ajattelijalleen, ajattelu kuitenkin raivaa tietä olemisen kuuntelulle. Ja noin ihan konkreettisesti tapahtuen, vaikeuttaminen on tienä, polkuna yksinkertaisimpaan ja läheisimpään. Oleminenhan ei olemisena paljastu kuin ei-minään, se kunnei ole mitään olevaa ja kuitenkin ON enemmän kuin mikään oleva kaiken olevan olemisena. Niin tuo ei mikään olemisenhuntuna voi olla epäävä tai täyteläinen. Niin että olevat voivat olla loitontavia kasvonsa pois kääntäviä noin traagisesti kodittomiksi jättäviä tai olemisen tapahtumisen, maailman maailmoimisen taitoksia kokouspaikkoja noin olemisen avaten kotina. Ja semmoista yössä ja illassa jo edeltävän luvun kirjoitettuani kuuntelin. Sanat tuleminen paluu olemisen saapuminen olevaan ikäänkuin vallitsivat täy- 36

37 teläisyyden tulvahtamisena itsenään läheisyytenä --- näin. Ja tämän itsessään säilymisensä ja käänteensä tähän paljastaminen, vakiinnuttaminen ja muotouttaminen on tänään ajattelumme tehtävänä. Sillä siinähän se ottaa itsensä puheeksi, kuten viime yössäni aukeavana, mutta yhtähyvin silloin kun unohduksellisuutensa umpikujana ahdistun. Ja molemmissa oleminen tulee kieleen ja sana lainaa olevalle olemisensa ja sanatta ei olevia lainkaan. Mutta unohduksellisuutena tapahtuessaan kaikki on vain ahdistuksena ja pelkän paon suunnassa. Jota kuitenkin se johdattaa käsitteissä kääntyillen ja vääntyillen kohdallistamaan ja kokoontumaan ahdistuksena. Jolloin se jo on valaistumisena, sana vallitsevana ja vapaana olemisen olevalle lainaajana, kieli olemisen talona jossa sitä kuuntelen kotinani. Ja kaikki se on olemisen uuden vaiheen/ neuvvokkuuden paljastamista vakiinnuttamista muotouttamista, onhan ajattelumme se paikka missä se TAPAHTUU ja käänteensäkin tähän niinmuodoin. Ja näin peesissään --- ei vähempää kuin olemisen historian --- tavoittuu myös uusi/toinen ajattelu, jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaankin muutoksena ajattelussa itsessään. Ja me opimme odottamaan ja muistamaan olemista ja sitä vartioimaan ; jo ajatellusta tarkaten vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun. Ja tuossa oleellista on se, että olemme OPPINEET erityisesti hoivaamaan pelastuksen kasvua eli herättämään ja luomaan uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo. (KOLMEKYMMENTÄKAKSI)) Unohduksen vallitessa SANA OLEMISESTA voi tavoittua ja tulla vastaan vain vaikeasti ja kaikki unohduksen rakenteet hajottaen (ei tuhoamisen mielessä vaan läpinäkyväistämisen/lävistämisen ne ylittääkseen), mutta samalla niin, ettei mikään psykofyysinen murtuma ole silloin tarkoitukseton, turha. Eikä tietenkään kaikki ihmiset voi siten elämästään käännekohtaa tehdä. Mutta aina jotkut on semmoiseen johdatettuina, aukikirjoittamaan todellisuuttamme. Ja tänään todellisuutemme avaamaan perustattomaan perustaansa. Olla olemisen tarvitsema siten --- omnipotenssiako vain --- sen hakiessa paikkaa ajattelussamme olemisen palata oleviin huoneissanne. Ja totuttujen rakenteiden murtuessa silloin --- psykoottistako vain --- rajasituaatioon vailla puolustusmekanismeja vedettynä työnnettynä näköalapaikkana myöntyen --- narsismiako vain --- ylöskirjata ja ojentaa teille ajattelun kehkeymänä, evoluutiollisenakin tietoutumisena, olemisen puheesta tämä. Niinkuin olisivat aivoni olleet se savi joka dreijassa ja savenvalajan käsien välistä ruukuksi muotoutuu. Mutta on olemuksellisesti muuta kuin tuo aine ja muoto, on ajattelu ajatteluna, niinkuin ruukku on ruukkuna kaadoksenlahjassa/-na, oliona olioidessaan. Jota, olevaa/asiaa, voi, otollisella hetkellä, vaalien katsoa, kuunnella josko olemista osoittaa, tapaa kaikupohjan johonkin joka on tulossa eli resononsoi esiymmärrykseenne olemiskykyinä väikähdyttäellen olevuuden paljouden ja kiireen keskeltä --- olemisen mieltä suomisena/läheisyytenä itsenään. Niin ruukku kuin tämä kirjoituksenikin ja te olettekin itse ajatelleet --- VARSINAISESTI. Ja tämä varsinaisen ajattelemisen asia, ajassamme jossa ajattelua VAIN AJATTELUNA halveksitaan TEKOJEN TEKEMISEEN nähden, ottaa vielä lippulaivakseen LAP- SENKONKREETTISUUDEN. Niin se onkin huimaavaa laskeutumista köyhyyteemme muttei sillä siunaaman hetkellä enää puutteenalaisuutta eikä osattomuutta ja olemmekin jo korkealla vuorella, syvään huokaisten. Eikä tuo olekaan paradoksi, vaan onkin zenin hups, ympärikäännähdys. On valaistuminen; vaaran vaaraantuminen pelastuksena. On sitä, että ajattelun asia otetaan vakavasti ja ajattelussa valmistaudutaan sille mikä olemisesta puhuttelee käänteenä. Niin, ettei lisääntyvä ahdistus, Saul Bellowin sanoin pallonpuoliskomme oudon kärsimyksen ja UUDEN kuoleman muodossa ole turha tarkoitukseton, vaan olemisen puhuttelu, johdatuksena, kohtalollisena pakotuksena, kutsuna hakeutua --- ahdistukseen kokoontuen --- uuteen/toiseen ajatteluun, jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Ajattelumme olla sinä paikkana, jossa oleminen tapahtuu uutena vaiheenaan/neuvokkuutenaan, olevan paljastumisena, ilmitulemisena tänne toisin. Omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana itsestänsä ohitse varannoitumisensa sijaan. Ja tähän --- olemisen historian kohtaan --- olemisen oleskelemiseen vaaran tähtikuviona noin itsensä unohduksellisuudesta itsessänsä säilymiseensä käänteen suunnassa jo vetäen viiveessään --- tämä ajattelun koetus; rajasituaation mahdollistamana. (KOLMEKYMMENTÄKOLME) TOTEUDUMME siinä missä olemme EDELLYTETTYJÄ eli olemme JALOJA semmoisuudessamme. Ettei meidän tarvitse sitä enää ansaita mitenkään. Ei siis myöskään mistään syvällisyyksistä hakea, jalouttamme, eikä silkkana käytännöllisen elämän edistymisen esteenä syrjään heittää. Enää. 37

38 Sillä edeltävät tiet, edellä mainitut, turhauttavat meitä päivä päivältä enemmän ja tuottavat syrjäytyneitä päivä päivältä enemmän. Mutta silloin myös kysymyksiä herättävät siitä, että missä, miten me olemuksellisesti toteudumme eli mitenkä ja minkä edellyttämiä me olemme. Että olemmeko oleellisesti syntiinlangenneita luotuja, jaloja itsemme voittaessamme. Vai olemmeko oleellisesti animal rationaleja, jaloja jos se on dualistisen kehitysprosessin kannalta tarkoituksenmukaista. Olemmeko Jumalan edellyttämiä moraaliseen kilvotukseen langennutta luontoamme vastaan pelastaaksemme sielumme ikuisuuteen. Vai olemmeko luonnonlakien ja voimien edellyttämiä kehitysprosesseja edistämään tehdäksemme merkityksellisen ja hih ELETYN ainutkertaisesta elämästämme, pelkonamme sen ELÄMÄTTÖMÄKSI jääminen. Ensimmäinen näistä lyö kysyjän välittömästi päin seinää, sillä uskon on riitettävä silloinkin kun sitä ei missään enää ole, etsivälle yläpuolelta moralisoiden että mikä sinä oikein kuvittelet olevasi. Jälkimmäinen näistä puolestaan tärkeytensä kiireessä kysyjän syrjään heittää, eikä etsijälle kertakaikkiaan ole tilaa eksaktien tieteitten, huipputekniikan ja elämyksellisyyden viitekehyksissä. Ylitetäänkin nuo molemmat. Mietiskeltäväksi otetaankin, kysyttäväksi olemisemme OLEMISTA AJATTELEVINA OLENTOINA. Olisimmeko silloin ajattelevina olentoina OLEMISEN PALVELIJOITA. Olisimmeko silloin olemista ajattelevina olentoina OLEVIEN EDELLYTTÄMIÄ. Ja olisimmeko silloin semmoisuudessamme TOTEUTUVIA olevia olemiseensa ajattelevina --- JALOINA. Niin että, kun otollisilla hetkillä näistä vaikeuttamisista nostatte katseenne ei mikään voikaan olla helpompaa kuin varsinainen ajattelu jossa oleminen sanassa lainaa olevalle olemisensa. Kaikki on toisin lumotulla tienoolla palaa omaansa kun vaatimaton ruukku avaa maailman hiljaisessa huoneessa ja koemme valaistuvamme/toteutuvamme semmoisuudessamme jaloina. Elämyksellisyyden ylittäen, joka (elämyksellisyys) ajan ajallistumisen yrittää tähän ja nyt pysäyttää ja joutuukin ahnehtimaan aina vain lisää menettäessään --- viipyilemisensä. Kun ruukku pidätti hetkeä hiljaisessa huoneessa ja jo edeltä juostessamme kuoleman olimme pelottomia rohkeita LUOTTAESSAMME siihen mikä SUO. Niin nyt tuo kaipuuksi jäämään tuomittu onkin konkreettisesti ajateltavaksemme noussut. Todellisempana kuin tämä vallitseva todellisuutemme. Unohduksellisuuden huomatessamme, olemisen mielen kysymisen ajattelemisen arvoiseksi ottaessamme. Olemisen itsensä unohduksellisuuden imunkin jo työntäen pakottaessa käsitteissä kääntyillen vääntymään olemisen totuuden vetoon tänään. Ja siinä siten me työstämme ajatteluamme paikkana jossa oleminen ottaa käänteensä unohduksellisuudesta säilymiseensä puheeksi. Valmistautuaksemme kun se tänään jo on ikäänkuin TAPAHTUMAISILLAAN --- siinä. Kuten tämäkin rajasituaatioissa edeltäkäyden ajatellen koettu osoittaa kirjoittaessaan --- kuinmyös vaalien luettaessa. (KOLMEKYMMENTÄNELJÄ) Miksei ajattelu pääse luiskahtamaan elementtiinsä. Miksi oleminen epää. Miksi oleva loitontaa ja kääntää kasvonsa pois. Jos Cernissä tehdyssä ALPHA kokeessa jotenkin päästiin perille antiatomista, antimateriasta silloin. Jota oletetaan täytyvän olla yhtäpaljon kuin materiaakin maailmankaikkeudessa, suuren pamauksen, alkuräjähdyksen selittyessä vain tällä. Ja että ollaan ihmetelty mihin tämä antiaine on kadonnut eli mennytkö, hävinnytkö. Niin eikö kokeen tulos osoita kätkeytyneisyyden salaisuudellisuutta enemmän ei-mihinkään ulottuvuudellisuutena josta tarkata kaikkea tuota. Ja johon pitäydyttäessä, maallikkonakin peesissään, ajatteluni hipoo luiskahdusta olemiseen olemusulottuvuudellisena elementtinämme pelkän olevuuden ja antiolevuuden sijaan, VÄLIINSÄ. Huipputekniikka ja huipputieteet on olemisen itsensä unohduksellisuuden, olevan paljastumisen, ilmitulemisen tänne omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina mitätöityneinä, palveluksessa tänään vielä. Ja silloin niin aineen kuin antiaineenkin suhteen, niiden avaamatta ihmettelyn perspektiiviä. Metafysiikan kysymättä jäänyttä peruskysymystä: Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään?, joka kysyväisesti kysyttäessä heittää meidät ei-mihinkään sekä kätkeytymättömyyteen että kätkeytyneisyyteen nähden. Siihen missä kätkeytymättömyys kätkeytyneisyydestä tapahtuu. Kaiken olevan ja antiolevankin paikattomana paikkana, jolle ei enää ole rinnalleen vertaisenaan mitään toista, niinkuin toisiinsa nähden rinnakkaisesti verrannollisiksi atomi ja antiatomi, materia ja antimateria käsitetään. 38

39 Ja kuitenkin me tarvitaan tätä VÄLIÄ metafysiikan ylittävää ajattelun elementtiä Greanbeacenkin tultua tiensä päähän maapallon tuhoamisen näyttämisenä, sen estääkseen. Jossei olemisen olentaa modernina tekniikkana, joka puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevan --- maapallonkin --- vain varantona, voida olemisen unohduksellisuudeksi huomata, jää protestit loppujenlopuksi vain moralisoimaan globaalia markkinataloutta. Eikä se voi riittää. Vaan totutuksi eipäs-juupas valtataisteluksi juuttuessaan uutuudestaan, ei mikään oleellisesti muutukaan, millään aina vain yhä uusillakaan strategioilla ja taktiikoilla. Eikä se määrätietoisesta pyrkimyksestään huolimatta kykene herättämään maapallon vaaraantumiseen. Jossei se herätä unohduksellisuutta asiantilan olemuksellisuutena huomaamaan ja noin herättämään ja uudelleen luomaan katsetta siihen, mikä suo. (Paha syynä ja perustana oletettaessa unohduksellisuutensa mukaisesti loppujenlopuksi voi vain masentaa.) Eli vain kaikenpuollosta käsin voidaan todella huomata, subjektiivisen horisontin murtavasti, maapallon kauhistuttava absurdi tuhoaminen. Niin että katsoessamme julmia kuvia valaiden verisestä teurastuksesta, mietiskelemme tuota ahdistukseen kokoontuen ja pitäytyen (menetelmällisestikin ehkäpä kuten Heidegger Husserlin opissa harjoitti fenomenologista näkemistä ), äkkiä valaistuenkin, murtuen vieraantumisemme, kokemuksellisesti ajattelemmekin (varsinaisesti) niitä; olemisessaan. Ja meille avautuu olemisen puhuttelu olemisen puhe, jossa harkinnanhalu voi löytää tien ja polun. Ja Greanbeacenkin tekemisen/toiminnan uudeksi pohjaksi nousee Heideggerin kirjoituksesta Käänne : jos me ENNEN läheisimmältä vaikuttavaa ja ainoaa kiireelliseltä näyttävää kysymystä Mitä meidän pitäisi tehdä? mietiskelemme tätä: MITEN MEIDÄN ON AJATELTAVA? Nimittäin ajatteleminen on varsinaista toimintaa, kun toiminnaksi kutsutaan auttavan käden ojentamista olemisen olemukselle. Tämä sanoo: valmistaa (rakentaa) olemisen olemukselle olevan keskellä jokin paikka, jossa se ottaa itsensä ja olemuksensa puheeksi. Vasta puhe antaa kaikelle harkinnanhalulle tien ja polun. Ilman puhetta kaikesta tekemisestä puuttuu ulottuvuus, jossa harkinta voisi kysellä ja vaikuttaa. Tällöin puhe ei koskaan ole vasta ajattelemisen, tuntemisen ja tahtomisen ilmaus. Puhe on alkuperäinen ulottuvuus, jossa ihmisolemus yleensä edes kykenee vastaamaan olemista ja sen vaatimusta ja vastaamisessa kuulumaan olemiseen. Tämä erikoisesti täytetty ALKUPERÄINEN VASTAUS ON AJATTELEMINEN. Vasta ajatellen opimme asumaan alueella, jossa tapahtuu voitto olemisen johdatuksesta, voitto puitteesta. (KOLMEKYMMENTÄVIISI) Ajattelen niitä valaita ja ajattelen nigerialaisia. Palavia kaasuja kun öljyä pumpataan soihduttaen maan uumenista. Kun meri voi olla (veren) punainen ja taivas (noen) musta. Ja on hirviömäisiä koneita jotka repii ja raastaa eläimet sisäänsä ja tekee niistä käyttökelpoista filettä. Ja toisaalla ne nostaa noille helvetinkoneille, toiset samanmoiset, polttoainetta. Eikä se koneisto kuule niitä ihmisiä jotka sairastuen ja nälkiintyen asuu siinä pätsissä. Vaan kaukana sieltä on siisteissä toimistoissa pukumiehiä jotka selittää. Ja jotka ei TIEDÄ. Sitäkään että etelänavan jäätiköille sataa mustaa katetta --- joka imee auringon kuumia säteitä sensijaan että valkeana takaisin taivaalle heijastaisi --- sulattaen näitä. Maapallon herkkää (ensisijassa ekologista) tasapainoa uhaten. Että me voisimme ylläpitää kiirettä ja hirmuista levotonta liikettä, kunnei olevat, maat, meret, taivaat asujaimineen ja joka-ainoa kivensirukin kämmenellä --- olemista ajattelemaan opasta. Ja ahdistunut katseeni keskittyy huoneessa. Kyttää uhattuna olevia ja yrittää saada ne olemisessaan kiinni. Nuorena pelkäsin puita kun ne läsnäolon sijaan loitonsi, muodostaen turvan sijaan uhkaa kaikenpelkooni. Ja zenistä, paljon myöhemmin, vastausta vieraantumiseen etsiessäni jouduin tuskanhikeen, kun ainoa mahdollinen asuinsija hulluksitekevästi vain --- epäsi. Niin nyt, tämän olemisen ajattelun olemisen kysymisen --- että miten on laitansa, mikä on mielensä --- polun ja tien viemänä keskittynyt katseeni harittamaan opastetaankin. Ikäänkuin pitäytymään vähän etäämmäs --- keskestä keskelle --- niin että äkkiä olenkin lapsen lumotussa maassa ja silmäni sulkien kuulen kuinka kiikkustuoli, pöytä, ruukku OLI- OI hiljaisessa huoneessa. Ja parvikkeen harmaantuva tralli ja purkkikin johon tupakastani karistan tuhkaa --- ja harja kun vilkaisen siihen syrjäkarein --- ovat oleellisesti käyttötarkoituksenmukaisuuksiaan alkuperäisemmällä tavalla täällä ja puolestani olenkin edellyttäminään ja olemisen palvelijuudessa kiertyykin kaikki tämä vapahduttavassa merkityksellisyydessä. Sillä enhän voi saada olemista kiinni, vaikka se on ainoa mahdollinen asuinsijani unohduksellisuutensa rajasituaatiossa, luonnollisestikin. Enkä voi väkisin olevaakaan olemisessaan --- kiinniottaa. Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, näyttää sittenkin olevan olemassa jokin varma kikka, naps, tässä ja onnellinen päätös/-stö tähän/-stä. Olevat, kaikki ja kaikkialla, eivät olekaan 39

40 käyttöesineitä eivätkä omaisuuksia, vaan vapaita meistä. Ruukkuna tai tähtitaivaana, valaana tai merenä, kevätesikkona tai maana. Ja tuo oivallus ylittääkin moralismin, tunteilun, järkeilyn ja mielialaisuudet. Ylittää siinä itsetykönä. Mitä ei kai voi muuksi sanoa kuin siihen läheisyyteen itseensä, siihen olemiseen, siihen eimihinkään tavoittumiseksi. Josta vasta voi olla olemussuhteessa olevan kanssa. Että olevat ovatkin olioivia olioita OPPAINAMME olemiseen täällä ja kuolemaan niinmuodoin lippaanaan/ kätkönään. Tähän raukeaa väkivalta. Kaiken palatessa omaansa. Ajattelijan myötänsä. Ehkäpä tähän voi näin avata tietä käsitteissä, metsäpolkuna aukiolle. Raivata unohduksessa ja unohduksesta huomaamisen kohtaan. Ja ehkäpä tästä työstyy näin --- vaikka pitkään näyttää että representointi, esilläolevan uudelleen esiinasettamisena, syö hedelmänsä ohittamisen sitkeänä sietämättömyytenä silkalta yrittämisen yrittämiseltä näyttävässä --- prosessoituen hioutuukin uusi/toinen ajattelu jossa samalla valmistuu menetelmä aukiolla pitäytyä. Sekä olla siinä, että siitä eteensä pitäytyä; ajatellaksensa. Varsinaisesti eli että bongaamme olevat olioivina olioina autuuteen viettyen, mistä ajattelumme vastauksena olemisen puhutteluun ei enää väkivaltaa ole. Ja että näin se on jo pitkälle liki tapahtumistansa valmistanut ajattelussamme unohduksellisuudesta säilymiseensä käännettä ; uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa tiukasti itse itsestään, välähtäen, äkkiä. Ja että tässä vaaran tähtikuvion edessä olemisen historiallisesti ajattelun kohtamme joutuu mahdottomuuteen ainoana mahdollisuutenaan (mikä tarkoittaa samaa kuin vaara vaaraantuu pelastuksena ). Ja josta kuitenkin olevia ahdistukseen keskittyen tuijottaessani uupumuksesta hiljaisessa huoneessani. Jo johdatun tämän kirjoittumisen pakotuksen evoluutiollisenkin tietoutumisen muotoutumisesta vilkaisemaan syrjäkarein ruukkua pöydällä, harjaa parvikkeella ja kaikki on toisin lumottuna voinkin silmät sulkien kiikkustuolia kuunnella kun se oliona oloitsee. Niinkuin en koskaan toisaalla olisi --- Jumalankaan rakastamana --- voinut alkuperäisellä tavalla oleskella --- turvattuna. (KOLMEKYMMENTÄKUUSI) Kun parvikkeella onnistun syrjäkarein vilkaisemaan harjaa, odottavasta keskittymisestä tavoittamaan sen OLIONA. Niin oliona se avaa maailman, sitä olioiminen tarkoittaakin. Itsestään käsin, omilla jaloillaan seisoen näin, se avaa ulottuvuudellisuuden, maailma lakkaa olemasta edessä kuvana tai jonain jonka keskessä puuhataan siihen unohtuneena. Ajatteluna silloin vain representoiminen eli läsnäolevan läsnäoloistaminen kuvallistamisena siten eli esilläolevan vain uudelleen esiinasettamisena eli olemuksellisesti vain selittämisenä (merkityksessä; selittäminen vesittää kaiken ) ohitse olevan/asian itsensä. Mutta kun harja puuduttavan esineellisen ja itsestäänselvän tuttuutensa pelkkänä tarvekaluna --- jonka olemisen olenta modernin tekniikan puitteena alunperinkin paljasti ilmitoi tänne mitätöiden pelkiksi varannoiksi määräävillä logistisilla tuotantolinjoilla --- sijaan oliona paljastuukin, niin sen olioiminen silloin avaa kokemuksellisena läsnäolon ja outoutumisen, enkä enää olekaan subjektiona jonka objektina se --- kuten kaikki muukin --- on. Vaan se --- kuten kiikkustuolikin jota parvikkeelta sisään huoneeseen tullessani onnistun oliona kysymään ja kaikki muu myötänsä --- on omillansa ja ihmettelen puolestani että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? kysyväisesti kysyen ei-mihinkään hypäten --- sen, metafysiikan kysymättömäksi jääneen peruskysymyksen --- metafysiikan ylittäen. Olevat ollenkin silloin olioina olioiden salaperäisiä, itseensä kätkeytyvinä tullessaan kätkeytymättömyyteensä TÄNNE. Ja vievät mennessään lumotulle tienoolle maailmana jossa TÄÄLLÄOLONA tavotun, niitä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatellessani, toteutumiseeni --- jalona. Huomaatteko, että oleva on paljastunut toisin, oleminen silloin oleskellut toisin ja että on ajateltu toisin. Olemisen johdatuksessa --- edeltä jo olemiskykyinä esiymmärrykseemme nojaten pakotettuina unohduksen paineesta valmistautumaan siihen mitä olemisen historiasta on tulossa --- onnistuttu, sen (olemisen) kysymisenarvoiseksi ensin nostettuamme, unohduksellisuutensa, ajattelussamme subjektiivisena horisonttina, --- murtamaan. Koemme outoutta JA läsnäoloa, olemisen uutta vaihetta/neuvokkuuttako. Kun olevan oliona olioidessakin äkkiä, kun maailman auetessa tästä on kuin ulottuvuudellisuus tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtäisi ajan ajallistumisena näin. Ja uutena/toisena ajatteluna saisimmekin vastauksia muutoksena ajattelussa itsessään näin. Niin että tottumuksemme ajatella olemisen ja ajattelun erotuksena ja erotuksessa eli subjektiivisesta horisontista loukkona on murtautunut avoimeen, ulos. Ja noin tienoolla ja samalla itseensä ajatellakseen pitäytyen --- siten eteensä --- olemisen ja ajan erotuksena ja erotuksessa ajatteleekin jo. Eli oleminen on ajat- 40

41 telun elementtinä ulottuvuudellisesti auennut eli unohduksellisuudesta säilymiseensä päin käänteensä suunnassa silloin jo --- vetonsa. (KOLMEKYMMENTÄSEITSÄMÄN) Olla olemisen oma JA loppujenlopuksi jäädä olevalle vieraaksi, läsnäolo JA outoutuminen ; kun oleva oliona olioiden avaa maailman. Ja te olette siellä sisällä aina jo JA etäälle pitäytyen sinne sisälle katsotte ja keikautettaessa lumipyryn aikaansaavan pallon/kuvun --- johon on jokin pieni oleva sisälle asetettuna --- taika onkin todellisuuttanne. Tai Wiemasterilla ja Laternamagikalla kuvien ja varjojen katsomisen taika, jonka elokuvatkin elokuvahistorian alussa osasivat tavoittaa ja tänäänkin vielä ne elämää suuremmat, joissa olemisen totuus tulee tekeille teokseen, kuten Kieslowskin Siniseen. Tai taika kun avattaessa hiljainen korurasia se alkaakin soida pikkuruisen tanssijan pyöriessä tahtiinsa. Nämä olivat yllättäviä kokemuksia jotka teollisen vallankumouksen alkuaikoina onnistuivat vielä aikuistenkin totutun maailmoimattoman maailman maailmoimaan saattamaan, ymmärtämään illuusionsa eli olemiskykyinä esiymmärrykseensä tavoittumaan. Josta meidät on jo kauaksi vienyt olemisen olenta modernin tekniikan puitteena --- kiireeseen. Ja psykofyysiseen elämyksellisyyteen ja representoivaan tietämiseen tiedettävän hyökyaallossa, niin ettei meihin nuo, efektit, äkkinäiset osoittamiset OLEMISEEN kaiken olevan keskellä, enää pääse tavoittumaan eikä tehoamaan. Meillä olematta enää taidettakaan teoksina tai meidän osaamatta sitä vaalia, niin että vanhat talonpoikaiskengät Vincent van Goghin taulussa äkkiä vain ON (avaten talonpoikaisnaisen maailman) ja meille kaikki on toisin nurinsysättynä totuttu. Niinkuin Heidegger niistä kirjoitti ja ensikertaa tietoisesti koin kuinka oleva äkkiä oliona olioi ja olin vieraantumisesta läsnäoloon JA outoutumiseen astunut, maailmasta kuvana eli subjektiona sitä ja kaikkea siinä objektina katsomisesta astunutkin ulos avautuvaan maailmaan. Jonain tuloillaan olevana, olemishistoriallisena, muutoksena itsessään paljastumisessa, koska, ajattelun konkarina, noin jo voin Heideggerin tavoittamaa historiallista sanaa tulkita, rajasituaatiossani. Mitätöitymisen loppuna, sen paljastumisen, jossa oleva pysyy vain varannoksi --- omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana --- suistettuna niin raaka-aineena kuin esteettiselitistisenä tuotteenakin yhä vielä. Niin noita mahdollisuuksia mahdottomuudessamme --- mitä siis tulee OLEMISEEN ja siitä LÄHEISYYTENÄ ITSENÄÄN ja YKSINKERTAISIMPANA liki paniikinkohdalliseen vieraantumiseemme globaalin markkinatalouden oloissamme --- yrittäessäni jotenkinkin saada sanottua, IH- METTELYÄNI. Kuulenkin kuinka mediassa politikot, toimittajat, asiantuntijat, taiteilijat ja kansalaiset itsepäisesti vain tahtovat jatkaa kulttuuriarvojen ja taloudellisen kasvun ja kehityksen peitteitä. Niin eivätkö he silloin jääkin, hölmöläisinä, vain toisesta päästä leikellen toiseen päähän liittelemään. Tänään. Kun nuo peitteet itsensä olisikin kyseenalaistettava unohduksellisuutena ja imuunsa rohkeasti etäisyyttä otettava, ajattelumme alkaa uudestaan IHMETTELYN --- Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? --- KOHDASTA. Olemisen uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa puhutteluna, valmistamisenamme ja valmistautumisenamme ajatellen olevan uudenlaiseen paljastumiseen, uudenlaiseen ilmitulemiseen tänne. (KOLMEKYMMENTÄKAHDEKSAN) Unohdus tarkoittaa, että lapset menettävät maailman ja jäävät seinän taa ja että heitä epätoivoisesti, kulttuurinamme, yritetään sopeuttaa tähän. Ja sen tietäminen, unohduksellisuuden varsinaisena huomaamisena, on järkyttävää. Että kukaan missään ei voi ottaa kädestä kiinni ketään ja uudelleennäyttää olioivana oliona tuolia ja saattaa siten lasta takaisin suomisen piiriin. Takaisin avautuvaan maailmaan eli vapauttaa seinän takaisesta vankeudestaan. Opettamalla ajattelemaan, keskittyen kurkistamaan sivukarein salaa, tuolia, joka jo heti kohta oliona olioi. Eikä kokemus maailmassa olosta, silloin, tietoisena, enää katoakaan pois ihan kokonaan. Vaan on tavoitettu menetelmä sitä harjoittaa. Lapsestamme on tullut olemisen ajattelija hän on varsinaisen olemuksellisuutensa ja elementtinsä tavoittanut. Noin voimme kaikki tietoutuen kohdata ja voittaa --- surun. Hän ajattelee läheisyyteen menemisenä näin olevia kytätessään. Tietoisena olemisen mielestä sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin ja mikä unohduksellisena vallitessaan epää. Tänään muodostaenkin tarvittavan vastuksen menetelmällemme. Ja jossei edeltävää ollenkaan pidetä mielessä. Vaan vain tunkeutuen olevaan mikro- ja makrotasoilla tieteissä edetään, olevien itsensä, olioivina olioina, ohitse, olemisen unohduksellisuuden ja peesissään unohduksensa ajattelussamme laskennallisuutena vetäessä kiihtyvään kiireeseen, mikä mietiskelevää ajattelua tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä --- pelkää. 41

42 Niin mitenkä ja missä me silloin todellisuutemme kohtaisimme. Ja huomaisimme unohduksellisuuden imun jossa tänään jo kehityksen ja kasvun nimissä maapallon ekologinen tasapaino uhkaa tuhoontua ja joka fyysistä tuhoontumista eläimille, ihmisille tuottaa tieteellisteknisenä koneistona joka tuhoaa olemisen lumotun maailman, lapsiltakin, vapautetun alueensa. Ja samalla valmistaa meitä tietoutumisen evoluutiollisesti sen aikuisuudessa, omin sanoin sanoen, haltuun ottamaan. Olemisen johdatuksessa noin jo pakottavaan puhutteluunsa kuulolla ajattelijoina valmistuen olemisen historian uuteen vaiheeseen ja neuvokkuuteen olevan uudenlaisena paljastumisena. (KOLMEKYMMENTÄYHDEKSÄN) Kuunnella hiljaisessa huoneessa kuinka kiikkustuoli, pöytä, ruukku, lamppu, vaatepino, paperipino, kynä, kirjapino, kahvimuki ihan kaikki palaa omilleen, omilleen silloin kuuntelevakin. Se on mietiskelevää ajattelua joka ei tukeudu mietiskelytekniikoihin eikä mystisiin metodeihin eikä guruihin auktoritäärisinä opettajina jooga-asentoihinkaan, vaan voimattomaan tietoon olemisesta jota silloin ajatellaanikin jo. Kun oleminen unohdetaan --- kun se unohduksen imuna paljastaa olevat vain varantoina eli mitätöityinä omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina --- meillä ei puolestamme olemista ajattelevina ja olevina, ole missä olla ja ajatella, niin että voisimme saisimme olla omillamme eli varsinaisesti toteutua. Ja olemisen unohduksellisuudessa tuleekin tuon varsinaisen vapautemme tilalle valta. Ja kaikki opetukset ja avustukset tapahtuu sen puitteissa osattomuutena kaikenpuollosta joka tarkoittaa olemista omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana. Eli ihmisen kohdalla --- varsinaiselta olemukseltaan olemista ajattelevana olentona eli noin olemisen palvelijana --- osattomuutta olemisesta olevien edellyttämänä niitä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatellaksensa --- JALONA. (NELJÄKYMMENTÄ) Äärimmäisestä uupumuksesta katsoin 1980-luvulla tehtyä televisiosarjaa Vuoristosairaala --- lumoutuneena. Schwarzwaldia jossa Heidegger ajatteli ja kirjoitti. Katsoin kuinka kaikki on palanneena omillensa, niin ettei mikään ole uponneena elämään, eikä puuhaamaan olevan keskessä --- rajalta. Kuolema on näyttämö, jolla oleminen on alastomimmillaan ja täyteläisimmillään. Kuolemasta käsin, tulevasta näin, menneen kautta, syntymästä näin, nykyisessä alkuperään pyörähtäin. Edeltä käyn kuoleman ja sen mitä tulemanpitää olemisen historiasta. ((NELJÄKYMMENTÄYKSI) Ne on kuin jumalten merkinantoja, siten murskaavan voimallisia, että ne toisaalta uuvuttaa vastaanottajansa ja toisaalta vain nääntynyt on niille vastaanottavaiseksi virittäytynyt. Virittynyt ja viritetty varsinaiselle hiljaisuudelle eli olemisen puheelle, niin että unohduksellisuus pelkona ja kiireenä --- murtuu. Noina jotka kuin viimeisillänsä vielä pitää pystyssä subjektiivista horisonttia. Noiden, pelon ja kiireen, ylittyä sinä mikä ajassamme sykkii tuloillaan vaaran vaaraantua pelastuksena. Niin, ettei niistä enää voi elämyksiä tehdä mietiskelytekniikoilla, eikä niitä enää voi armoperäisiksi eikä inhimillisiksi kehitystasoiksi vesittäen selittää. (NELJÄKYMMENTÄKAKSI) Olemisen kirjureina kuuntelemme sen tulemista kieleen, sen puhetta, puhuttelua siinä. Kieli on olemisen talo. Jossa täälläoloina asumme. Kääntyillen ja vääntyillen siinä sietämättömästikin, sillä kieli puhuu meitä, pikemminkin kuin me sitä ja tänään se kohdallistaa itseään käänteenä unohduksellisuudesta säilymiseensä. Varsinaisen ajattelun koetuksissamme. Ja näin ajattelu rakentaa olemisen taloa paikkanaan jossa se on jo ottanut puheeksi uuden vaiheensa/neuvokkuutensa ja joka jo toteutuu silloin uutena/toisena ajatteluna jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Väikähdellen noin valaistumisina, joita/joissa ajatellen valmistaudumme jo esikartanoissaan; TAPAHTUMAAN, tapahtumiseensa välähtäen, äkkiä, tiukasti itse itsestään, niin että olevien huonoon hoitoon osuu valo, siinä, olemisessa, itsessään; niinkuin edeltäkäynneissämme ja ajatteluprosesseissamme metsäpolkuna aukiolle olemme saaneet tietää, tietoutumisen evoluutiollisestikin --- silloin enemmän kuin valmiina heittäytymään peräänsä --- tuta surun voittamista; KAIKEN PALUUSSA OMILLENSA. Ja omilleen palatessaan OLEVAT AVAA MAAILMAN. Ja se on ahdistukseen kokoontuvan ajattelun mahdollisuus vastata sitä, mitä ajateltava vaatii. Jos fenomenologia koetaan ja säilytetään tällä tavoin, se voi nimenä hävitä ajattelun asian --- jonka avoimuus pysyy salaisuutena --- hyväksi. Näin vedin hermeneuttisena ke- 42

43 hänä siihen mitenkä Heidegger päättää kirjoituksensa Tieni fenomenologiaan. Menetelmänä kiteyttää ahdistus fenomenologisena näkemisenä. (NELJÄKYMMENTÄKOLME) Kun fenomenologista näkemistä harjoitatte olette vapaita olevasta ja kaikesta riippuvaisuudesta tuossa suloisessa luopumisessa saamisen valossa.kun nuoruuteni moraaliset kilvotusnormit kaiken omistaa vain se ken kaiken nurkumatta antaa pois (Elvi Sinervo) ja tulla yhä enemmän omaksi itsekseen samalla kadottaakseen itsensä (Marianne Alopaeus) tulevatkin osattomuudelle vastaan kaikenpuoltona. Vieraantumisesta eli subjektiivisesta horisontista vapauttaen, kun olevia osataankin ajatella maailmoivan maailman taitoksina kokouspaikkoina, noin kielessä --- kotina. Kunneivat olevat enää loitonna, käännä kasvojaan pois, vaan omaansa palaavina, rajoistaan vasta alkavina osoittavat olemista ja avaavat maailman, jossa kuunteleva palaa omillensa, olemiseen, noin tukenaan --- suojanaan. Kun, fenomenologista näkemistä harjoittaen, kaikki olevat hiljaisessa huoneessa palaavat omillensa tai vaikka katsoessanne televisiota noin ja televisiosarjassa Schwarzwaldista vuori, vuoret, kivensiru, puro, joki, pisara, kukka, niitty, terälehti, puu, metsä, neulanen, talo, kylä, ikkunapuite, ihminen ja ihmiset jotka siellä keskinäisissä suhteissaan toimivat luonnossa ja huoneissa, joissa puolestaan joka ainoa oleva sairaalasänky, tuoli, pöytä, lamppu, kukkamaljakko, sitä katsoessanne, on palannut omillensa ja avaa maailman, niin te olette otettuna suojaan, te olette tuettuina olemiseen silloin ja kieli jossa tuota kaikkea ajattelette on kotinanne. (NELJÄKYMMENTÄNELJÄ) Oleva ei anna varsinaista suojaa meille täälläoloina --- olemista ajattelevana olentona --- olevuudellaan vaan avaamallaan olemisella. Ja siksi olevia ei tarvitse omistaa, eikä niihin kiintyä yksittäisinä, vaan kaikki olevat outoutuu ihmeellisinä, sen tähden, että ne ylipäätään ilmenevät eikä pikemminkin ei mitään ja ilmetessään, paljastuessaan, ilmitullessaan tänne avaavat meille maailman. Mutta tuo on kadotettu olemisen olenta, olevien paljastumisen tapana, kun se omaa olemistaan hohtaa ja tänään olemmekin --- vieraantuneina. Ja niin olemme syöksyneet olevien armoille. Joudumme koettamaan läsnäoloistaa läsnäolevaa ja se loitontaakin meidät pois. Joudumme upoten unohtumaan oleviin ja parissaan puuhiin ja menettämään noin omillamme olon, levon, tuen ja suojan --- keskellään. Joudun pelon loimotukseen näitä kirjoittaessani ja näitä kirjoittaakseni. Sillä vallitseva olemisen olenta joka puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevan määräten varannoksi pudottaa jokaisesta olevasta, itsestämmekin, rajoista tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin --- suoraan. Ja niin me olemmekin subjektiivisessa horisontissamme, tuossa vankikopissa kuin ainakin ainoassa turvassamme jossa piilee alati uhka. Ja todellisuudesta muodostuu unohduksen imu jossa kauheudet, joita kukaan ei voi todella (varsinaisesti) huomata, tapahtuu. Kiire tullen tuosta paosta, eikä teknistymisestä sinänsä ja joka henkipattouttaa olemisen ja kuoleman niinmuodoin tuona tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin putouksena joka herkimmät tuhoonnuttaa traagisena työnjakona unohduksellisuuden normaaliuden säilyttää kasvonsa. Ja kuitenkin kaikki oleva avaa ulottuvuuden jossa varsinaiselta olemuksellisuudeltanne olette turvassa. (NELJÄKYMMENTÄVIISI) Voi noita kadotuksen syöksykierteitä. Joissa ilmitulee se, että kadotamme itsemme kaikkia rakkauksia ennen. Kadotamme siinä etteivät olevat avaa maailmaamme ystävällisyytenä. Niin että voimme kaikkea olevaa itseään ystävinämme pitää, siinä mielessä, että ne omilleen jäädessään, omaansa palatessaan --- omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajateltuina silloin --- avaa meille paikan olla omillamme, syvään huokaisten OLLA maailmassa. Niitä, suloisesti niistä etäälle ja irti jääden, outoutuvina ihmetellä ja vasta kokemuksellisesti käsittää mitä on olla luona, äärellä. Tämä kohta, jossa oleminen paljastuu läheisyytenä itsenään ja sinä mikä on kaikkein yksinkertaisinta ja sen pohjalta unohduksellisena vallitsemisensa traagisuus, on kohta jossa tiedostumme olemisen mielestä SUOMISENA. Ja voimme alkaa kysyä ja ajatella,että on todellakin erilaisia PALJASTUMISENTAPOJA (suomisesta), erilaisia JOHDATUKSIA (suomisesta) erilaisina olemisen historian vaiheina neuvokkuuksina suomisen ja olevien ilmitulemisen tänne tapoina. Ja näin ensi kertaa ajattelun historiassa pääsemme ajattelemaan tietoisesti kohtaan joka on ennen elämää, rakkautta ja Jumalaa. Ja näin palaamaan aina vain alkuperäisemmin toistaen sitä, ajattelumme suureen alkuun, esisokraatikkoihin, jotka olevan kokonaisuutta kysyen, nostivat olemisen kysy- 43

44 myksen sen vielä arvoitukselliseksi jääväksi SFÄÄRIKSI. Ja tätä kysymystä olemisen mielestä lähtee Heidegger ajattelemaan, tavoittaen aikamme historiallisen sanan. Ja näin tullen mahdollisesksi että me voimme lapsenkonkreettisesti lähteä hoivaamaan pelastuksen kasvua vieraantumisen hermoja raastavan EPÄÄMISEN vaarassa vaaraantua pelastuksena. (NELJÄKYMMENTÄKUUSI) Luin hitaasti askeltaen aamussa Heideggerin kirjoitusta Tekniikan kysyminen ja tähän pieneen lainauskollaasiin toivon kiteytyvän edes jotakinkin siitä ihmeellisestä ja järkyttävästä asiasta, että siinä kirjoituksessa on saatu ilmituotua, että olevat todella voivat paljastua ilmitulla tänne erilaisilla tavoilla ja ettemme ole osanneet tulla ajatelleeksikaan, että vieraantuminen kohtalonamme on varsinaisesti ja olennaisesti ratkaistuna jo ennen kaikkia niinsanottuja elämänponnistelujamme. Se (puite) on tapa, jonka mukaan todellisuus paljastuu varantona. Modernin tekniikan olemus opastaa ihmisen sille paljastumisen tielle, jonka kautta todellinen kaikkialla, enemmän tai vähemmän havaittavasti, tulee varannoksi. Tielle opastamista kutsutaan kielessämme: ohjata. Sitä kokoavaan ohjausta, joka ensimmäisenä saattaa ihmisen paljastamisen tielle, nimitämme JOHDATUKSEKSI. Tästä määrittyy kaiken historian olemus. Koska puite haastaa määräämään, se johdattaa yhteen paljastumisen tapaan. Puite on johdatuksen ohjaus kuten kaikki paljastumisen tavat. Johdatus mainitussa merkityksessä on myös esiintuominen (POIESIS). / Aina sen peitteettömyys, mitä on, kulkee paljastumisen tietä. Alati ihmistä hallitsee paljastumisen johdatus. Mutta koskaan se ei ole pakon sanelemaa, sillä ihminen vapautuu vasta, kun hän kuuluu johdatuksen alueelle ja tulee näin kuulijaksi vaan ei kuuliaiseksi. Kun johdatus vallitsee puitteen muodossa, silloin se on suurin vaara. Tämä näyttäytyy meille kahdessa suhteessa. Heti kun paljastunut ei enää kosketa ihmistä edes kohteena vaan yksinomaan varantona ja ihminen on tässä kohteettomassa enää vain varannon järjestelijä, silloin ihminen kulkee absurdiuden äärimmäisellä rajalla, nimittäin siellä, missä häntä itseäänkin pidettäisiin enää vain varantona. Kuitenkin juuri näin uhattu ihminen mahtailee maan herrana. Näin tulee vallitsevaksi vaikutelma, että kaikki kohdattu pysyy vain, mikäli se on ihmisen tekele. Tämä vaikutelma kypsyttää viimeisen pettävän näyn. Sen mukaan näyttää siltä, että ihminen kohtaa kaikkialla enää vain itsensä. Heisenberg on aivan oikein viitannut siihen, että tämän päivän ihmisen täytyy esittää todellinen näin. KUITENKAAN TÄNÄÄN IHMINEN EI KOHTAA ENÄÄ JUURI MISSÄÄN ITSEÄÄN, TOISIN SANOEN OLE- MUSTAAN. Ihminen seuraa niin lopullisesti puitteen haasteen jälkiä, ettei hän kuule tätä vaatimuksena, että hän ei näe itseään puhuteltuna ja näin myös jättää huomiotta jokaisen tavan, jolla hän on olemuksestaan olemassa puhuttelun alueella ja siksi EI VOI MILLOINKAAN kohdata vain itseään. / Kuitenkaan puite ei vaaranna vain ihmistä suhteessa itseensä ja kaikkeen, mitä on. Johdatuksena se ajaa paljastamiseen, joka on luonteeltaan määräämistä. Missä tämä johdatus hallitsee, se karkottaa kaikki muut paljastumisen mahdollisuudet. Ennen kaikkea puite peittää sen paljastumisen, joka sanan POIESIS merkityksessä antaa läsnäolevan ilmestyä tänne esiin. Tähän verrattuna haastava asettaminen painostaa suhtautumaan päinvastoin siihen, mitä on. Missä puite vallitsee, varannon ohjailu ja varmistaminen leimaa kaikkea paljastumista. Ne eivät siis anna oman peruspiirteensä, nimittäin tämän paljastumisen sellaisenaan tulla enää esiin. / Näin haastava puite ei siis peitä ainoastaan aikaisempaa paljastumisen tapaa, esiintuomista, vaan se peittää paljastumisen sellaisenaan ja tämän mukana sen, missä peitteettömyys, toisin sanoen totuus tapahtuu. / Puite käsittää väärin totuuden loiston ja vallan. Määräämään ohjaava johdatus on siten äärimmäinen vaara. Vaarallinen ei ole tekniikka. Ei ole tekniikan demonia, sitä vastoin kylläkin sen olemuksen salaisuus. Paljastumisen johdatuksena tekniikan olemus on vaara. Sanan puite muutettu merkitys tulee meille nyt ehkä jo vähän tutummaksi, kun ajattelemme puitetta johdatuksen ja vaaran merkityksessä. / Ihmistä eivät uhkaa vasta tekniikan mahdollisesti kuolettavasti vaikuttavat koneet ja laitteet. Varsinainen uhka on koskenut ihmistä jo hänen olemuksessaan. Puitteen herruus uhkaa mahdollisuudella, että ihmiselle voisi olla kielletty päästä sisään alkuperäiseen paljastumiseen ja näin kokea alkuperäinen totuuden puhuttelu. / Näin siis siellä, missä puite hallitsee, on mitä suurimmassa merkityksessä VAARA. / Mutta missä on vaara, kasvaa myös pelastus (Hölderlin). Puite on johdatettu paljastumisen tapa, nimittäin haastava. Tällainen johdatettu tapa on myös esiintuova paljastuminen, POIESIS. Nämä tavat eivät kuitenkaan ole lajeja, jotka lankeavat rinnas- 44

45 tettuina paljastumisen käsitteen alle. Paljastuminen on tämä johdatus, joka jakautuu kaikkialla ja kaikelle ajttelulle selittämättömästi esiintuovaan ja esiin haastavaan paljastamiseen ja johon ihminen osallistuu. Esiin haastavalla paljastamisella on esiintuovassa johdatettu alkuperänsä. Samalla puite johdatettuna kuitenkin käsittää väärin mitä on POIESIS. / Näin siis puite on paljastumisen johdatuksena tekniikan olemus, mutta ei kuitenkaan olemus luokan ja ESSENTIAN mielessä. Kun me huomaamme tämän, kohtaamme jonkin hämmentävän: Tekniikka vaatii meitä ajattelemaan toisenlaisessa mekityksessä sen, mitä olemuksella tavallisesti ymmärretään. Jo Sokrates ja Platon ajattelivat jonkin olemuksen kestävän merkityksessä. He kuitenkin ajattelivat kestävän jatkuvasti oleskelevana. Jatkuvan he kuitenkin löytävät siitä, mikä selviää muuttumattomana kaikessa, mitä tulee esiin. Tämän muuttumattoman he taas löytävät näyssä EIDOS, IDEA, esimerkiksi ideassa talo. / Ideassa näyttäytyy kaikki se, mitä jokainen joksikin muotoutunut on. Yksittäiset todelliset ja mahdolliset talot ovat sitä vastoin muuttuvia ja katoavia idean muunnelmia ja kuuluvat siksi siihen, mikä ei kestä. / Koskaan ei kuitenkaan ole millään tavalla perusteltu, että kestävän pitäisi olla yksin ja ainoastaan siinä, mikä Platonin ajattelussa saa nimen IDEA, mikä Aristoteleen ajattelussa on se, MITÄ JOKIN ON AINA JO OLLUT, minkä metafysiikan erilaisissa selityksissä ajateltiin olevan ESSENTIA. / Kaikki oleskelu kestää. Mutta onko kestävä vain jatkuvaa? Kestääkö tekniikan olemus idean jatkuvan oleskelemisen mielessä, idean, joka leijuu kaiken teknisen yllä niin, että tästä käsin syntyy vaikutelma, että nimi tekniikka tarkoittaa myyttistä abstraktiota? Miten tekniikka oleskelee, se on nähtävissä vain tuossa jatkuvassa, jossa puite tapahtuu paljastumisen johdatuksena. Goethe käytti kerran sanan FORTWÄHREN jatkua asemasta salaperäistä sanaa FORTGEWÄHREN suoda jatkuvasti. Hänen korvansa kuulivat tässä sanat WÄHREN kestää ja GEWÄHREN suoda sanomattoman samansävyisinä. Jos kuitenkin nyt mietimme entistä pohtivammin, mikä oikeastaa kestää ja ehkä yksin kestää, silloin meidän on sanottava: VAIN SUOTU KES- TÄÄ. ALUSTA ALKAEN VARHAISESTA KESTÄVÄ ON SE, MIKÄ SUO. Koska tämä johdatus, puite, kuitenkin on perimmäisin vaara, ei vain ihmisen olemukselle, vaan myös kaikelle paljastumiselle sellaisenaan, onko vielä silloinkin syytä kutsua tätä ohjausta suomiseksi? Kyllä, ja erityisesti silloin, kun pelastuksen pitäisi kasvaa tässä johdatuksessa. Jokainen paljastumisen johdatus tapahtuu suomisesta ja suomisena. Vasta tämä antaa ihmiselle paljastumisessa sen osan, jota paljastumisen tapahtuma tarvitsee. Näin tarvittuna ihminen on omittu totuuden tapahtumalle. Juuri puitteessa, joka uhkaa temmata ihmisen määräämään, muka ainoana paljastumisen tapana, ja näin sysää ihmisen vaaraan uhrata oman vapaan olemuksensa, juuri tässä perimmäisessä vaarassa ilmenee ihmisen sisin, murtumaton kuuluvuus siihen, mikä suo, edellyttäen kuitenkin, että me omalta osaltamme alamme ottaa tekniikan olemuksen huomioon. Yhtäältä puite haastaa mielettömään määräämiseen, joka käsittää väärin jokaisen näkymän paljastumisen tapahtumaan ja näin pohjimmiltaan vaarantaa suhteen totuuden olemukseen. / Toisaalta puite tapahtuu omalta osaltaan siinä, mikä suo, mikä antaa ihmisen säilyä siinä, tähän saakka kokemattomana, mutta ehkä vastaisuudessa kokeneempana, että häntä tarvitaan totuuden olemuksen säilymiseen. Näin näyttäytyy pelastuksen ilmaantuminen. / Määräämisen malttamattomuus ja pelastavan maltti ohittavat toisensa kuin kahden tähden rata tähtitaivaalla. Kuitenkin tämä niiden ohittuminen on kätkeytynyt puoli niiden läheisyyttä. / Kun katsomme tekniikan kaksimerkityksiseen olemukseen, niin näemme tähtikuvion, salaisuuden tähdenkulun. / Tekniikan kysyminen on kysymys tähtikuvioon, jossa paljastuminen ja peittyminen, jossa totuuden oleskelu tapahtuu. Sama runoilija, jolta kuulimme sanat: Mutta missä on vaara, kasvaa myös pelastus, sanoo meille: runoten asustaa ihminen tällä maalla. Runollinen tuo toden siihen kuulauteen, mitä Platon nimitti Faidroksessa nimellä TO EKFANESTATION, puhtaimmin esiin kajastava. Runollinen oleskelee kauttaaltaa kaikessa taiteessa, kaikessa oleskelun paljastumisessa kauniiksi. / Pitääkö kaunotaiteiden olla kutsuttuja runolliseen paljastamiseen? Pitäisikö paljastumisen ottaa ne alkuperäisemmin käyttöön, että ne näin omalta osaltaan erityisesti hoivaisivat pelastuksen kasvua, herättäisivät ja loisivat uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo? / Onko taiteelle äärimmäsen vaaran keskellä suotu tämä olemuksensa korkein mahdollisuus, sitä kukaan ei voi tietää. Voimme kuitenkin hämmästyä. Mitä? Toista mahdollisuutta, että tekniikan mielettömyys tyyntyy kaikkialla, kunnes eräänä päivänä totuuden tapahtumassa oleskelee tekniikan olemus kaiken teknisen läpi. / Koska tekniikan olemus ei ole mitään teknistä, täytyy todellinen mielen antaminen tekniikalle ja ratkaiseva selvittely tekniikan kanssa käydä jollain alueella, joka toisaalta on sukua tekniikan olemuk- 45

46 selle ja toisaalta on perin erilaista kuin se. / Taide on yksi tällainen alue. Tosin vain silloin, kun taiteellinen mieli ei puolestaan sulje sitä totuuden tähtikuviota, johon me KYSYMME. (NELJÄKYMMENTÄSEITSÄMÄN) Toinen lainauskollaasi on Heideggerin kirjoituksesta Käänne. Miltei vaan sen loppulauseet (lisäänkin nyt otteita vähän). Jotka nostaa meidät vieraantumisemme itsestäänselvyydellisyydestä sitä olemisen unohduksellisuutena näkemään. Niin että tämä miten täällä tänään OLEMME --- aina jo missä tahansa silmämme avaammekin ja ajatuksiin ja toimiin tartumme --- onkin osattomuutenamme, joka ajateltuna avaa --- olemisen historiasta ja mahdollistamanaan olemisen ajattelemisen osaamisesta --- osallisuutta mihin eivät mitkään ELÄMISEN ponnistukset ja onnen tahi epäonnen potkut ja kantamoiset suhteensa --- ei edes armot eikä rakkaudet kontekstissaan --- voi ulottua, tavottua edes esikartanoihinsa. Koska olemisessa on kyse alkuperästä, ei vähemmästä, ja silloin olemisen ajattelussa siitä, ei vähemmästä, että näyttävätkö käsitteet unohduksellisuus, säilyminen ja käänne ajattelulle kokemuksellisesti että kuolema joko on tai ei ole kätkönsä ja lippaansa ja näin joko aukeaa tai ei aukea ulottuvuutena josta olevat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina hohtaa. Tietoutumisen evoluutiollisestikin näin. Lainauskollaasit Tekniikan kysymisestä ja Käänteestä avaa ydinkohdat joista voimme työstää uutta/toista ajattelua. Näitä vaikeita käsitteitä lävitse jyrätenkin ja sitten taas kuuntelemaan jääden --- väikähtelyään. Ehkäpä planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaaminen ja katsaus siihen mikä on --- olemisessa itsessään välähtäen, äkkiä tiukasti itse itsestään KÄÄNTEENÄ, tänään täällä jo onkin --- viiveessään. Ja meille jää näiden ydinkohtien avoimena pitäminen, meille jo ajattelussa ajatteluna raivatussa kohdassa ajattelemisena, varsinaisena odottamisena huomaamisena, että odottamaamme jo kuulumme. Tapahtuman --- olemisen saapumisena olevaan --- edelleen luoman varjon --- auringon polttaman valoverhon tavoin hiljaisessa huoneessa --- riitteenomaisena hiutuessa pois. Ehkäpä huomaamme olemisen ajattelun alkaessa kansanliikkeenä mediassa, netissä, taiteessa, tieteessä itsetykönämme subjektiivisen horisontin hiutuvan pois ja olevan paljastuvan toisin. Ajattelemme, että ihmisen laaja olemus kuuntelee olemisen olemusta ja että tämä tarvitsee ihmistä säilyttämään olemisen olemus totuudessaan. / Siksi on ensinnäkin välttämätöntä etukäteen ajatella olemisen OLEMUS ajattelemisen arvoisena, että näin edeltä tätä ajatellen saamme tietää, missä määrin meidät on ensimmäisinä kutsuttu avaamaan uraa tälle tiedolle ja raivaamaan sitä tähän saakka raivaamattomaan. Puitteen olemus on vaara. Vaarana oleminen kääntyy olemuksensa unohtamiseen, pois tästä olemuksesta ja näin samalla kääntyy kohti olemuksensa totuutta. Vaarassa vallitsee tämä vielä ajattelematon käänne. Siksi vaaran olemukseen KÄTKEYTYY mahdollisuus käänteeseen, jossa olemisen olemuksen unohtaminen kääntyy niin, että TÄMÄN käänteen myötä olemisen olemuksen totuus asettuu varsinaisesti olevaan. / Otaksuttavasti kuitenkin TÄMÄ käänne, käänne olemisen unohtamisesta olemisen olemuksen säilymiseen, tapahtuu vain, jos salatussa olemuksessaan kääntyvä vaara edes kerran tulee valoon varsinaisena vaarana, joka se on. Ehkä olemme juuri TÄMÄN käänteen tullessaan langettamassa varjossa. Milloin ja miten se neuvokkaasti tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan. Ei ole myöskään välttämätöntä tietää tätä. Tämänlaatuinen tieto olisi ihmiselle suorastaan turmiollista, koska hänen olemuksensa on olla odottava, odottaa olemisen olemusta, samalla kun hän sitä ajatellen paimentaa. Vain kun ihminen olemisen paimenena odottaa olemisen totuutta, hän voi odottaa olemisen johdatuksen saapumista sortumatta pelkkään tiedonhaluun. Mutta missä on vaara, kasvaa myös pelastus. Kun nyt ajattelemme näitä sanoja vielä syvemmin kuin runoilija ne runoili, kun ajattelemme niitä pohjaan saakka, niin ne sanovat: Missä vaara on vaarana, jo siellä kasvaa myös pelastus. Ne eivät saavu rinnakkain. Pelastus ei ole vaaran rinnalla. Kun vaara on vaarana, se itse pelastaa. Vaara pelastaa, mikäli se tuo pelastavan kätketysti kääntyvästä olemuksestaan. Mitä on pelastaa? Se sanoo: irrottaa, päästää irti, vapauttaa, säästää, piilottaa, ottaa turvaan, säilyttää. Lessing käytti sanaa RETTUNG, pelastus, vielä korostuneella tavalla puolustuksen merkityksessä: palauttaa oikeaan olemukselliseen, säilyttää siihen. Todellinen pelastus on säilyttävä, se on säilyminen. / Entä missä vaara on? Mikä on sen paikka? Mikäli vaara on oleminen itse, se on kaikkialla eikä missään. Sillä ei ole itselleen mitään paikkaa jonakin toisena. Se itse on kaiken läsnäolemisen paikaton paikka. Vaara on olemisen vaihe, oleskellen puitteena. / Kun vaara ON vaarana, nimenomaan silloin tapahtuu sen olemus. Vaara kuitenkin on vaino, jolla oleminen itse,unohduksella, ajaa takaa olemisensa säilyttämistä puitteen tavalla. Vainossa oleminen saa to- 46

47 tuutensa pois tolaltaan unohdukseen, nimittäin niin, että oleminen kieltää olemuksensa. Kun siis vaara on vaarana, nimenomaan silloin tapahtuu vaino, jossa oleminen itse vainoaa totuuttaan unohduksella. Nimenomaan kun tapahtuu tämä UNOHDUKSELLA VAINOAMINEN, silloin asettuu unohdus sellaisenaan. Näin asettuneena, riistettynä kadotuksesta se ei enää ole unohdus. Tässä asettumisessa olemisen säilyttämisen unohtaminen ei enää ole olemisen unohtamista, vaan asettuen se kääntyy olemisen säilymiseen. Kun vaara on vaarana, unohduksen käänteen myötä tapahtuu olemisen säilyminen, tapahtuu maailma. Että maailma tapahtuisi maailmana, olio olioisi, se on olemisen olemuksen itsensä etäistä saapumista. / Unohduksella vainoavaan olemisen totuuden itsensäkieltämiseen kätkeytyy vielä suomaton suosionosoitus, että tämä vainoaminen kääntyy, että tällaisessa käänteessä unohdus taittuu olemisen olemuksen säilymiseksi, sen sijaan, että se antaisi tämän olemuksen väärin käsitettynä hukkua. Vaaran olemuksessa oleskelee ja asustaa suosionosoitus, nimittäin suosionosoitus olemisen unohtamisen kääntymisestä olemisen totuuteen. Vaaran olemuksessa, missä se on vaarana, on käänne säilymiseen, on säilyminen itse, on olemisen pelastus. Silloin asettuu olemisen olemuksen totuus. / Mihin asettuminen tapahtuu? Ei mihinkään muualle kuin tähän saakka totuutensa unohtumisesta oleskelevaan olemiseen itseensä. Oleminen itse kuitenkin oleskelee tekniikan olemuksena. Tekniikan olemus on puite. Asettuminen --- unohduksen käänteen tapahtumana --- asettuu siihen, mikä nyt on olemisen vaihe. Mikä oikeastaan on, se ei missään tapauksessa ole tämä tai tuo oleva. Mikä varsinaisesti on, toisin sanoen, mikä nimenomaan asuu ja oleskelee siinä, mikä on, se on yksinomaan oleminen. Vain oleminen on, vain olemisessa ja olemisena tapahtuu se, mitä on nimeää: se, mitä on, on oleminen olemuksestaan. Olemisen totuuden välähdyksen asettuminen on katsaus. Ajattelimme olemisen totuutta maailman maailmoimisessa taivaan ja maan, jumalien ja kuolevaisten neliyhteyden peilipelinä. Kun unohdus kääntyy, kun maailma olemisen olemuksen säilymisenä asettuu, silloin tapahtuu maailman välähdys olioiden huonoon hoitoon. Huono hoito tapahtuu puitteen herruutena. Maailman välähdys puitteeseen on olemisen totuuden välähdys totuudettomaan olemiseen. KATSAUS SIIHEN, MIKÄ ON --- tämä otsikko nimeää nyt käänteen tapahtuman olemisessa, käänteen olemuksensa kieltämisestä sen säilymisen tapahtumiseen. Katsaus siihen, mikä on, on tapahtuma itse, sellaisena kuin olemisen totuus on ja suhtautuu totuudettomaan olemiseen. Katsaus siihen, mikä on --- tämä nimeää tähtikuvion olemisen olemuksessa. Tämä tähtikuvio on ulottuvuus, jossa oleminen vaarana oleskelee. / Aluksi ja lähes loppuun näytti siltä, kuin Katsaus siihen, mikä on merkitsisi vain katsetta, jonka me ihmiset heitämme siihen, mikä on. Mikä on, sen olemme tottuneet ottamaan olevana. Nimittäin olevasta sanotaan on. Kuitenkin nyt kaikki on kääntynyt. Katsaus ei nimeä meidän tutustumistamme olevaan. Katsaus välähdyksenä on käänteen tähtikuvion tapahtuma olemisen olemuksessa itsessään nimenomaan puitteen aikakaudella. Mikä on, se ei ole missään tapauksessa oleva. Nimittäin olevasta sanotaan se on ja on sanotaan vain sikäli kuin olevasta puhutaan suhteessa sen olemiseen. On sanotaan olemisesta: mikä siinä merkityksessä on, että se muodostaa olevan olemisen, on olemista. / Puitteen määrääminen asettuu olion edelle, jättää sen oliona huomaamattomaksi, totuudettomaksi. Näin puite käsitää väärin oliossa lähentyvän maailman läheisyyden. Puite käsittää väärin vieläpä tämän väärinkäsityksensä, niin kuin jonkin unohtaminen unohtaa itsensä ja vetäytyy unohduksen imuun. Unohduksen tapahtuma ei anna vain hävitä peittyneeseen, vaan tämä häviäminen itse häviää peittymisessä, joka vielä itse tippuu tässä putoamisessa pois. Vaikka puite on verhottu, se on kuitenkin katse, ei sokea johdatus täyden kohtaloriippuvuuden mielessä. / Katsaus siihen, mikä on --- näin kutsutaan olemisen totuuden välähdystä totuudettomaan olemiseen. / Kun katsaus tapahtuu, silloin ihminen on kohdannut olemisen välähdyksen olemuksessaan. Ihmiset ovat katsauksessa nähtyjä. / Vasta kun ihmisolemus katsauksen tapahtumassa tämän näkemänä luopuu inhimillisestä itsepäisyydestä ja heittäytyy kohti katsausta, pois itsestään, ihminen vastaa olemuksessaan katsauksen vaatimusta. Vasta kun katsaus tapahtuu, tekniikan olemus puitteena kirkastuu, vasta silloin tunnistamme, miten varannon hoitamisessa olemisen totuus maailmana pysyy kiellettynä, vasta silloin panemme merkille, että kaikki pelkkä määräämistä mukaileva tahtominen ja tekeminen pitävät tiukasti kiinni huonosta hoidosta. Olemisen tähtikuvio sanoutuu meille. / Mutta emme kuule vielä, me, joilta elokuva ja radio hävittävät kuulemisen ja näkemisen tekniikan herruuden alla. Niin pitkään kun emme ajatellen saa tietää, mitä on, emme voi kuulua sille, mikä tulee olemaan. / Tapahtuuko katsaus siihen, mikä on? / Tavoitetaanko meidät nähtyinä olemisen olemuskatseeseen, niin ettemme enää välty siltä? Pääsemmekö näin läheisyyden olemukseen, lä- 47

48 heisyyden, joka oliossa olioiden lähentää maailmaa? Asustammeko kotoperäisesti läheisyydessä, niin että kuulumme alkuperäisesti taivaan ja maan, jumalien ja kuolevaisten neliyhteyteen? / Tapahtuuko katsaus siihen, mikä on? Vastaammeko me katsaukseen katseella, joka katsoo tekniikan olemukseen ja huomaa siinä olemisen itsensä? / Näemmekö olemisen välähdyksen tekniikan olemuksessa? Välähdyksen, joka tulee hiljaisuudesta itsenään? Hiljaisuus hiljaa. Mitä se hiljaa? Se hiljaa olemista maailman olemukseen. / Että maailma, maailmoiden, että lähintä on kaikki lähentyminen, joka lähentyy, silloin kun se lähentää olemisen totuutta ihmisolemukseen ja näin omistaa ihmisen tapahtumalle. (NELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN) Heidegger saa sanottua salaisuuden tähdenkulun, osoitettua tuota jonka valaistumisissa koemme. Jonka lainauskollaasiin kokoaminen ja ylöskirjaaminen hipoo ajattelun äärirajoja, intensiivisen ja sietämättömän tiinenä se tulee sieltä ja samalla niin helppona ja helpottavana kuin hengittäisi vuoriston kuulasta ilmaa ja janoonsa ammentaisi vettä soljahtelevasta kevätpurosta. Läheisenä ja yksinkertaisena, äkkiä helppona jyräten vyöryävä vaikeus. Raivattuna kohta jossa voimme olla olevan paljastuessa toisin ja/tai jossa voimme koettaa pitää sitä avoinna. Kohtaa jossa olevat paljastuvat omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Jokatapauksessa tuo lapsesta asti vaistoamani kohta kaiken avautua toisin on nimettynä ja paikannettuna viimein. Se hämmennys löytänyt ulottuvuuden johon kysyä, kun puut suojan suomisen sijaan pelon lamaannuttamaa loitonsivat tai kun tutkiessani zeniä äkkiä, parvikkeella tupakoidessani, kauhukseni käsitin, etten mitenkään pääse vieraantumisesta ympärikäännähtämään, ettei läsnäoloon ole TIETÄ. AUKIOSTA puhumattakaan, kun rakkauskin perimmäisessä jäi vain huutamaan perään ja olemaan jätätettynä, kun sitä, niinkuin Jumalaakin, voisi vasta tältä, pyhän alueelta, varsinaisesti --- kysyä. Tieto, tunto, intuitio että todellisuudessamme on jotakin --- syvästi ja vakavasti vialla --- LUONNOTONTA, MIELETÖNTÄ, joka saadaan näyttämään itsestäänselvältä ja väistämättömältä ja hyvin selvitetyltä sulkiessaan (sanan varsinaisessa merkityksessä) eksistentiaalisilta kysymyksiltä silmät ja hädältä edessään. Sanotaan, että yrittänyttä ei laiteta ja loppuun saakka mentäessä mikään näistä selvityksistä ei pidä, ei omaa pitoa. Ei avaa maailmaa maailmoivana --- noin osaten nyt jälkeenpäin intuitioni aavistaman SANOA --- ei mikään ajatus, eikä toimi, kun se katsotaan loppuunsaakka ja kun siihen kokonaisvaltaisesti paneutuen panostetaan. Sillä ei olekaan kanttia, ei millään uskonnolla, ideologialla, maailmankuvalla tai elämäntavalla, elämänkäsityksellä, yhteiskuntakäsityksellä, ihmiskäsityksellä tietä --- tähän, ainoaan tarpeelliseen, että maailma maailmoisi ja olio olioisi taitoksenaan. Varsinaiseen LÄSNÄOLOON ei hiillätyttävästi tänään meillä ole --- tietä. Ja koska kaikki olemiskykyinä esiymmärtävät tämän, on tästä ylivoimaisuutensa tähden tehty tabu. Koska se käsitteellisenä ajatteluna näyttää voivan viedä vain tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin. Meidät opastetaankin hyväksyttävänä ja normaalina, oikeana ja totuudellisena jopa uskolla välttämään tämä kaameuden syöveri. Ja laskennalliseen ajatteluun tyytymisellä filosofiassa, tieteissä, teknologiassa, kulttuurissa, taiteessa, arjen ajattelussa ja elämyksellisyyteen kääntöpuolenaan. Mutta kaameuden syöveri jää näin uhkana piilemään, psyykkisiksi sairauksiksi ja häiriöiksi käsitetyn, mutta (sanan varsinaisessa merkityksessä) eksistentiaalisen AHDISTUKSEN lähteenä, näin, piinaamaan hellittämättä --- etsijää. Eikä käsitteellistä ajattelua saisi syyllistää, tyrehdyttää, halveksia elämättömänä elämänä, nostaa käsiäänkään antautumisen merkkinä edessään eikä käsitteellisestä ajattelusta pääsyä --- hyveellistää. Ihmiskunta on tänään luopunut tien etsinnästä, koska käsitteet näyttävät tulleen tiensä päähän, ne ei enää avaudu mihinkään, niistä on tullut seinä. Koska --- TOISAALTA --- niitä ei enää osata kuin loogisesti lähestyä. Ulottuvuudellisuus, joka vielä pitkään ylläpiti salaisuudellisuutta jumaluudenkin käsitteissä, ainakin eri uskontojen mystisissä perinteissä, on tyrehtynyt. Eikä sitä mikään maallistuminen selitä, merkityksessä että ihmiset olisivat hylänneet Jumalan. Vaan Jumala ja jumaluus ei enää SANO mitään, ne ei helähdä, eikä ne vedä, vaan siinä on unohduksellisuuden seinä. Hengellisyyteen ei enää pääse sisälle, Jumala ja jumaluus ovat etääntyneet. Koska --- TOISAALTA --- käsitteet Jumala, jumaluuskin ei enää SANO mitään. Koska sanojen ulottuvuus ja elementti on unohduksellisuus, ei ne alkuperäänsä tavoita/-tu, olemisessa kaikupohjaansa ja Jumalahan on tavoitettavissa vain olevana olemisessa ja vain niin ajatellessani vasta voin poissaollessaankin läsnäolemisensa mahdollisuuden mieltää. Eli ulottuvuutensa, ulottuvuudellisuutensa olen silloin saanut tuta väikähtävän kokemukselliselle ajattelulle eli ajattelulle jolle oleminen on tietoisesti kaikupohjana eli olemisen ajattelulle silloin. Mutta vaikkei käsitteet siis enää SANO mitään, koskei ne enää olemista soi, alkuperää he- 48

49 lähdä, ei se vika kuitenkaan ole käsitteissä, vaan olemisessa, olevien, noiden käsitteidenkin, paljastumisessa unohduksellisesti. Ja tuo että osaamme olla käsitteissä vain loogisena ajatteluna jolle oleminen on vain olevan olemisena, on sana pelkkänä sanakopulana toimien, eli olemisen todeten olevaan pureutuaksensa. On ajattelua unohduksen imussa, olevan unohduksellisena paljastuessa, ulottuvuudettomuudessa jolloin käsitteetkin on pelkkiä olevien merkkejä ja merkkijärjestelmiä keskinäisistä suhteistaan ja merkkien merkkeinä muodostamista keskinäisistä kielipeleistä tulkintoja. Niin ettei niitä voida mieltää kielenä joka on olemisen talo ja ihmisen asumus, tietenkään. Eikä niinmuodoin että niissä voisi kääntyillä ja vääntyillä, olemista odottaen, kysellä, että MITÄ ne SANOVAT. Mutta me olemme OLEMISKYKYJÄ ja meillä on ESIYM- MÄRRYS eli jokin meissä aina olemisen mielen jo edeltä tietää, alkuperänsä, ja olemme kuolevaisia juuri siten ( kuoleman kuolemana OSAAVINA ). Ei siis menehtyviä eliöitä, vaan elämän elämänä ylittäen KUOLE- VAISIA --- näin alkuperästä käsin. Ja tämä on se mikä alkaa TIETOUTUA meissä, evoluutiollisenakin tietoutumisena tai tietoutumisen evoluutiollisenakin nousta, tulla vastaan unohduksen imussa. Kutsuen ja ilmi pakottuen unohduksen unohduksensakin unohduksessa ja senkin putoamisessa pois. Dualismi tulee tiensä loppuun tuossa. Intuitio sanoo, sanoi lapsesta asti, että jos me varsinaisesti eli voimattomasti tiedämme kuolevamme, tiedämme myös olevamme oleva suhde olemiseen ja kuolemaan olemisen kätkönä, lippaana niinmuodoin. Että emme ole niinsanotun elämän raadollisuuden ja elämän kovan todellisuuden armoilla loppujenlopuksi, tämän maailmassa olomme suhteen. Että ei kuolema ole ihmisen osa elämän loppuna, ettei se ole elämän vastapuolena, ettemme semmoiselle julmalle pelilaudalle heitettyjä ole. Vaan että kuolemalla täytyy olla ystävällinen tänne ulottuva olemus, jonain jossa aina jo asumme ja sen olla varsinaisen ajattelumme ja tietoutumisemme haasteena ettei kuolema ole elämän ota ja risti vaan täälläolon avain. Kaikki minussa kapinoi lapsesta asti elämän ja kuoleman kuinmyös hyvän ja pahan dualismin ahtautta vastaan, enkä voinut käsittää että ihmiset voivat elää, jatkaa olemassaoloa täällä näennäisen tyyninä, ratkaisematta sitä. Ja että miksei sitä nähdä ilmiselvänä avoimena kysymyksenä, että miksi joku niin luonnoton ja mieletön totuudeksi hyväksytään. Ja että mitenkä semmoiselta pohjalta puhe Jumalasta ja rakkaudesta voi ottaa kiinni. Ja koetin toki kaikellani ottaa niihin kiinni, tehdä suhteensa jotakin eli tuntea ja tehdä oikein, uskoa niin Jumalaan kuin vallankumoukseen kuin psykoterapiaankin muutoksen tienä, tienä kaikenpuoltoon, vapauteen niinmuodoin. Mutta jokin minussa tiesi kokoajan vaikka yritin sen tiedon, EPÄILYNÄ, voittaa suuremmalla uskolla ja noin moraalisella koetuksella eli itseni kovistelulla. Muttei se koskaa vaiennut vaan aina itseni eteen toi takaisin harhapoluilta eli totuuden kysymiseen. Ja niin myös opin luottamaan intuitiooni ihmisolemuksesta, niin että voin luovuttamatta kulkea perä perään tien tien jälkeen umpiperäänsä, hellittämättä tiedosta että ihminen on olennaisesti jotain enemmän kuin mitä tänään vielä tietoisesti tiedämme. Eikä tämä olisi voinut kohdallani näin mennä, en tietenkään, intuitiosta kiinni pitäessäni, olisi voinut kuin aikani lapseudessa kiertyä Heideggerin tavoittamaan historialliseen sanaan jossa olemista muistaen, odottaen, kuunnellen, kysyen --- ajatella. Olisin jäänyt kilvottelemaan pyhittymisestä vallankumouksellisuuden ja psykoterapiankin suhteen niin, moraalisesti voittamaan itseäni ollakseni parempi olevuuden palvelija muodossa tai toisessa. Ja se olisi vielä jotenkin toiminutkin kunnei unohdus vielä ollut absurdia ja varsinaisesta läsnäolosta vieraantuminen oli vielä siedettävissä ja totuuden etsijällekin vielä tyydyttäviä uskonnot, ideologiat ja arvot. Ja ennenkaikkea, ettei ne vielä tuhoonnuttaen etsijää iskeneet päin seinää, kunneivat enää mitään --- SANONEET. Paitsi sen verran, että kuiskasivat, kysyjälleen, mene eteenpäin, älä hellitä, vastaukset tulee kyllä vielä, ajallaan --- sieltä. Tai ehkä olisin jäänyt koettamaan intuitiota kuvassa ja runossa ilmi pusertamaan, olemisen totuuden tekeille tulemista teokseen tavoittaenkin intensiivisellä sisäisellä pakollani. Mutta ajattelija en vielä noin olisi voinut olla, kuin juuri tällä kyseisellä olemisen historian kohdalla. Eli jotenkinkin ajatella ja sanoakin sitä kuinka oleva hiljaisessa huoneessa paljastuu toisin, kun nojatuoli jossa on keinuvat jalakset, kaiken olevan edustajana, avaa maailman. Olemisellaan osoittaen olemista johon luontaisesti painaudun, asettuen läsnäoloon jommoista en ole voinut vieraantuneena kuin olemiskykynä esiymmärtää valaistumisen tuokioissa välähtäenkin kyllä. Mutta en olisi voinut sitä, niin kuin nyt, ajatellen kokea uutena jalansijana. Ja asettaa ajateltavaksemme tämän vaaran tähtikuvion tämän kun oleminen on vaarana ja tietoutumisen evoluutio, evoluutiollinenkin tietoutuminen mahdollistuneena ja juuri noin mahdottomuuden kohdasta, kun me olemisen käsitteen turvin, unohduksellisuuden huomaten saamme, voimme katsoa todellisuuttamme kohti, semmoisuudessaan, suoraan ja sii- 49

50 nä silloin on jo käänne tapahtuvana oleminen unohduksellisuudesta säilymiseensä olevan konkreettisesti paljastaen toisin. Ja voimme ajatellen oleskella tuossa ulottuvuudessa, ainakin unohduksen imun vielä jatkuessa, siihen ylipäätään tavoittua varsinaisen ajattelun elementtinä, toteutumiseemme olemista ajattelevina olentoina, representoimisiltamme siihen päästä, väikähtelemiseensä, tänään jo. Koska unohduksellisuus on tulossa tiensä päähän, absurdiutena, pois putoamiseensa. Ja meillä niinmuodoin, viiveessään, on liki, kielen päällä pyörähtelemässä, uusi/toinen ajattelu. Eli olemisen puhe, olemisen puhuttelu käsittää ulottuvuudellisena olevien paljastumisena silloin omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Eikä pelkkinä varantoina joiden keskessä elämme varsinaista läsnäoloa kokematta enää elikä olemista olevien äärellä/luona. Eli olemisen vastausta noin siihen kysyessämme, ja omaamme palaten silloin, kun nuo olevat, omaansa palaten avaavat meille maailmoivana maailman. --- Ja olemisen historiasta tuo ennenkuulumaton, että olemme koko populaationa olemusulottuvuuteemme astumassa tietoisina, tietoisesti. --- Heidegger sanoo, että maan, taivaan, jumalien ja kuolevaisten peilipelinä kehränä josta oliot olioivat taitoksinaan ja jonka kokouspaikkoina ne noin ovat. Meidän osa siinä olemista ajatella, koska se meille on mahdollista, ekstaattisesti eksistoivina eli olemisen varassa olemista ajattelevina ja juuri noin --- kuolevaisina. Ja juuri noin olemisen palvelijoina. Ja juuri noin olevien edellyttäminä. Ja juuri noin --- pyhän alueella. Ja juuri noin --- jaloina. Eli täyteytenä tämä ei-mikään, vapauttavana, suojaavana ja säilyttävänä, kantavana ja kannattelevana, tämä, mikä kaameuden syöveriltä näyttää. Mutta johon heittäytymällä olemisen käsitteen --- historiallisena sanana --- turvin, meillä onkin käsitteissä tie tehtynä --- äärimmäisenä jännittyneen vaaran, vieraantumisen, keskessä --- läsnäolon levollisuuteen olevien keskellä. Olevien silleen jättämiseen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Heideggerin kirjoitusten raivaamassa kohdassa --- metsäaukiona --- johon ehkä onnistuin lainauskollaaseilla Tekniikan kysymisestä ja Käänteestä osoittamaan --- ydinpolut. Sekä pitäytyäksemme tienoolta sitä ajatellaksemme että sitä ajatellessamme siihen olevien avaamana astuisimme maailmoivana maailmana. Ja samalla aina jo edeltä juosten noin kuoleman/-maan. Ja omalla ajattelun koetuksellani hahmottamaan, kokemuksellisen ajattelun lapsenkonkretialla ja intuitiivisella prosessoinnilla, kielessä olemisen taloa --- käsitteissä kääntyen vääntyen --- semmoisena kotina --- ja uutena jalansijana vanhan, nyt nopeasti nääntyessä --- jossa koemme sen ihmeellisen asian, että oleva voi paljastua toisin, avaten maailman maailmoivana, läsnäolona joka jo kauan on ollut vain kaipuun kohteena. (NELJÄKYMMENTÄYHDEKSÄN) Laulaja Scott Walker sanoi sanoitustensa tekemisen ahdistusta liki hulluutta hipovaksi ja pitkäksi odottamiseksi ja, että meidän täytyisi kuulla kuinka sana tulee hiljaisuudesta. Ystävänsä ja kriitikkonsa hämmentyivät ja lumoutuivat niistä jonain josta ei vielä oikein voi sanoa mitään, kunnei siellä asti, olla käyty. Ja siitä nousee mieleen Heideggerin tulkinta Stefan Georgen runosta Sana. Jossa mietitään sitä kuinka sana avaa läsnöolon ja ojentaa meille olion oliona, mutta että tuo ojennus, tuo sanan olemus jää sanoutumatta, kalleutena, jota runoilija järkyttyneenä kantaa, voimatta sitä omistaa, voiden siihen vain osoittaa, olemisen, kuolemankin niinmuodoin, ulottuvuutena. Ja sitten Heidegger neuvoo unohtamaan sen kaiken runosta mietityn ja vaan kuuntelemaan runoa, MUTTA, näin MIETTIVÄISEMMÄKSI käyneenä sen suhteen mitä tulee mahdollisuuteen kuulla --- sen ohi. Ja vaikka runo Sana laulaa huikean yksinkertaisena ja tämä kirjoitukseni on kaikkea muuta ajattelun koetuksena, voi siihen kuitenkin juuri tuo menetelmä, olla --- sopivaa. (VIISIKYMMENTÄ) Jotenkin se jo kuitenkin on kuin tuleentunut ruispelto ja sen keskellä tie tai se kunniakujana vie metsän keskellä kun linnunrata yllämme on täytenä. Ja missä ikinäkin elämä elämän ehdoilla kuohuu tunteitten ja järkeilyjen hornanpyörteinä. Ja näyttää masennusten hetkillä pelkältä kuolemanselliltä, niin että semmoisiin on voitu vielä konkreettisestikin ihmisiä ja eläimiä pistää, työntää uhreiksi syöksykierteeseen. Ja toisaalla, tarinoituina on rikkaita ja onnellisia ja itsekin jälleen kerran päätämme ottaa kaiken irti ainutkertaisesta elämästämme ettei se jäisi elämättömäksi. Tai haemme turvaa uskoista ja ideologioista. Tuonpuoleisuudesta tai vain elämyksellisistä koetuksista takertua tässä ja nyt-hetkeen olevan keskeen uppoutuen unohtumisesta. Ja kuitenkin joku jää kuin kesken, läsnäolo ei ole kuin entisinä aikoina ja jää sit- 50

51 tenkin, jotenkin, vain --- kaipuuksi. Niin meillä on jo kuitenkin tämän ruispellon ja tähtitaivaan tieto ottaa etäisyyttä elämään ja pitää yksinkertaisinta ja läheisintä mielessä. Me olemme pelastettuja olemisen ajattelun tiellä silloin jo, koska voimme palauttaa sen mieleemme. Vaikkemme voi pakottaa olevia ympärillämme avaamaan maailmaa, emme pakottua läsnäoloonsa kokien maailmoivan maailman suloa ja kaiken, itsemmekin, palaamista omilleen. Kaiken olemista toisin, ihmettelyä outoutumista. Voimme kuitenkin silmiämme siristäen kurkistaa voimattomasta, se on, kaikentiedosta oleviin hiljaisessa huoneessa ulkona luonnossa Schwarzwaldin vuorilla. Missä tahansa, sillä meillä on kuitenkin TIETO, varsinaisen asiantuntemisen mielessä, olevan toisenlaisesta paljastumisesta ja siitä muodostuukin --- avaimenne. LISÄYS Pelon kaikin tavoin ja kaikilta tahoilta koetellessa TIETOA, pelon kaikin tavoin ja kaikilta tahoilta koettelemana TIETONA, KOHTANA jossa voi OLLA: Schwarzwaldin lumousta ei voi ottaa pois, olemisen totuutta ei voi ottaa pois, sitä tarkoittaen loppujenlopuksi, että kuolema on omin mahdollisuutemme ja ettei sitä meiltä voida ottaa pois. Että oleminen kuolemaa kohden on varsinainen täälläolomme eli olemisen ajatteleminen eli tietoutuminen kuolevaisena. Sillä kuolema on tuo lumous olevien liukuessa pois ja tuo olevien lumous on etsimäni totuus, se mikä pelastaa ; irrottaa, päästää irti, vapauttaa, säästää, piilottaa, ottaa turvaan, säilyttää --- täälläolon. Olen koettanut osoittaa, että ennen kaikkia elämän alueita, tunteita, järkeä, aistimuksia, viettejä on asuinsija kreikaksi ethos, jossa olemme suojattuja ja tuettuja, kuten saksan kielessä sanat HULT ja HALT ovat samaa tarkoittavia; OLEMISESSA. Painajaisista, syvällisyyksistä viiveeseen olevuutta vähän ennen; olevien keskeen, olevien armoille siten että on aina jo hyvien ja pahojen tahtojen kouriin tahi pelkoihin itsensä kadottanut --- olemisen muistaminen. Hellyyttä ja rakkautta alkuperäisempänä lempeys ja ystävällisyys piilee olevan lumouksessa, ei tässä tahi tuossa olevassa, ihmisessä, Jumalassakaan, vaan avaamassaan olemisessa, joka ihmisen irrottaa ja säilyttää, vapauttaa; alkuperäänsä. Ahdistukseen pääsemättä kokoontumaan, peloilta, paniikinkohtaan, joka jo on valaistumisena, vaaran vaaraantuessa pelastuksena. Vanhojen uhkien repiessä pystymättä keskittymään, sisäisyyksistä ulos heittäytyäkseni, hetteiköstä ei-mihinkään, heleänä kuin tähtiyö, pääsen Heidelbergin vanhan sillan luokse. Sen, koska joku on olemisestaan puhunut, tavalla joka on palauttanut pelkojeni, uhkieni, häpeöitteni meriltä --- omaani; kohtaan jossa olen pelastettuna. Olevien äärellä/luona, olevalle kuitenkin vieraaksi jääden, olemiselle --- kuuluen. Varsinainen vapaus on sisäisyyksien ja syvällisyyksien syöksykierteiltä ulos heittäytymistä, olevien ja asioiden itsensä äärelle/luo pääsyä, dualististen eli väkivaltaisten jännitteiden ylittyessä, näin, ei enää oleskella minänä, sen sisäisyyksien jännitepeleinä, sen syvällisinä ja pinnallisina suhdekuvioina ulkoiseen, hallintaa tavoittaen noin maailmassa toimeentulemisen kovana todellisuutena, vaan olevien avaama maailmoiva maailma ystävällisesti heittää omaan, kohtaan olla olemassa ---toisin, läheisyydessä itsessään läheisyyteen menemisenä ajatellen elikä läsnäolona josta vieraantuneella olematta kokemuksellista tietoa, historiallisena siten kohtalokkaana osattomuutena ja osaamattomuutena varsinaisesti ajatella ---olemista (silloin), vaarana joka vaaraantuessaan ollessaan vaarana jo on pelastus, jo pelastaa eli irrottaa, päästää irti, vapauttaa, säästää, piilottaa, ottaa turvaan, säilyttää, tänään jo, niin että voimme pelkojen, uhkien, häpe- 51

52 öiden meriltä (maailmanmenonamme noin) ajattelun tiestä tiukasti kiinnipitäen (sillä meillä on historiallinen sana,kättäpitempänämme, SANOTTUNA), rantautua Heidelbergin vanhan sillan luokse tai muistamananne vanhan penkin Peltotiellä, puistossa, järvenrannassa, joenpenkereellä, vuorenrinteessä, taulussa, missä tahansa ja minkä olevan tahansa taistelulauseenanne, pikemminkin TIETONANNE; ettei Schwarzwaldin lumousta voida ottaa --- enää --- pois, syvään huokaisten --- olemisen omana. Oikeutus olla, olevan avaamassa kohdassa, se on olemisen unohduksellisuudessa otettuna pois. Ja se on altistanut vallankäytöille ja auktoriteeteille, uhkille että voidaan kiistää tuki ja suoja eli olemisen oikeutus viimekädessä ja noin anastaa kuolemakin omimpana mahdollisuutena. Vaaraannuttaa ytimiä myöden tänään olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen eli olevan absurdin paljastumisen, ilmitulemisen tänne, vain varantoina tähden näin. Ja se syöksee joukkopakoina tyhmistymiseen, ääriälyttömään elämyksellisyyteen, esteettisyyteen ja viihteeseen ja rahan tahi pääoman keskittymiseen --- irrationaalisesti rationaalisuuden nimissä tahi ahneuden nimissä joka vain äärimmäistä jalansijan menetystä todellisuudessamme tänään peittää --- eksaktien tieteitten ja huipputeknologian huikeiden voittokulkujen dualistisena kääntöpuolena. Kun on käytännöllisestikatsoen liki mahdotonta ajatella --- muodostamassaan olemisessa kiireenä olemuksellisesti niin ettei hiljentyminen voi lepoon viedä olevan viipyillessä vaan pysähtyen tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin työntää Jumalasta ja arvoista tullen vain fundamentalistisia lyömäaseita tai loputonta puhelua joka ei mitään SANO --- olevia, ihmisiäkin silloin omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina eli pelastettuina eli PÄÄSTETTYINÄ eli PÄÄSTÄEN eli pelastaen eli avustaen vaaraantuvaa vaaraa sen tekemään eli ajatellen avustaa sitä olemaan pelastuksena. Sijoiltaan nyrjähtäneen olemisen palata itseensä mihin se niin ilmeisesti meitä puhuttelee. Vetää kirjoitustani olemaan paikkanaan todentaa, SANOA, olemuksellisuuttansa SUOMISENA joka itsensä unohduksellisuudesta vaarana vaaraantuen palaa --- oleminen olevaan. Niin että niitä katsoessani uuden jalansijan koen, saan tuta lumoustaan, jossa oleminen pelastaa ; irrottaa, päästää irti, vapauttaa, säästää, piilottaa, ottaa turvaan, säilyttää. Kutsun teidät kaikki mukaan leikkimään, silmiä siristäen, kurkistamaan vähän etäämpää, syrjäsilmällä, harittaen vähän sivusta katsoen olevan olemisestaan yllättämään. (Silmät suljettuinakin kaikki tuo,mielessä kysyyntyen olevan osoittamaa olemista kuuntelemaan.) Ja kun se noin oliona olioi olettekin --- hups--- omillanne, toteutumisenne kohdassa olemista ajattelevina olentoina, varsinaisessa olemuksellisuudessanne --- jaloina. Kutsunkin teidät sitkeinä sisseinä näin ajattelemaan unohduksellisuutta haastavana vastuksena pitää olemista mielessä ja olevien katsomista sillä silmällä. Sillä se on suopeus (Sofokleen sanoin), mikä suopeutta aina kutsuu esiin. Sillä se on ystävällisyyttä ja lempeyttä --- unohduksen kätkemänä vielä täällä tänään --- alkuperä. Kutsun teidät kysymään ja ajattelemaan näitä valmistaen/-tautuen paikkaa/-kana olemisen ottaa puheeksi käänteensä unohduksellisuudesta säilymiseensä. Kutsun teidät olemisen totuutta, Schwarzwaldin lumousta, olevan toisenlaista paljastumista, ilmitulemista tänne mietiskelemään. Ja kutsun vielä evoluutiollistakin tietoutumista kaikessa/-ta edeltävässä/-tä --- kysymään. Olemme unohduksellisuuden traumatisoimia ja tuossa traumatisoitumisessa on kasvanut evoluutiollinenkin tietoutuminen joka piilee meitä hyvin likeellä. Niinkuin vaarassa ei voi olla kasvamatta pelastus kun sitä ajatellaan olemisen olemuksellisuudesta, suomisesta, ja siinä tapahtuneesta itsensä unohduksellisuudesta kun olevien paljastuminen, ilmituleminen tänne, tapahtuu puitteena. Vain varannoiksi määräytymisenä näin asettuneena näin asettaen olevan. Tässä olemisen olennassa tänään, tässä tavassaan paljastaa olevaa tänään, tässä vallitsevassa vaiheessaan/neuvokkuudessaan puitteeksi kokoontuneena modernina tekniikkana. Jossa emme ajatellen kohtaa olevaa omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana ja noin ole olevien itsensä äärellä/luona eli johdatettuina --- omaamme. Niin tuo tietoutuminen omimmastamme olemisena ja kuolemana niinmuodoin, jona alkuperä paljastaa, vakiinnuttaa ja muotouttaa itsensä ajattelussamme --- on kasvanut, on mahdollistunut unohduksellisuuden traumassamme ja traumastamme. Tullen ohittamattomaksi äärimmäisimmässä vieraantumisessamme olemisen itsensä unohduksellisuuden absurdiutuessa unohduksensakin unohduksena ja senkin pois putoamisena jo käänteensä suun- 52

53 nassa näin säilymiseensä. Niin ettei sitä, TIETOA olemisesta olevan lumouksena ja kuolemasta omimpana mahdollisuutenamme, enää vain arvoituksellisesti (esisokraatikot) ja runollisesti (runoilijat ja Hölderlin runoilijan runoilijana ) sanota. Vaan Heidegger ajattelijana tavoittaa sen ajassamme historiallisena sanana. Jonka alkaessa tänään jo kaltaiselleni rajatilalle, rajasituaatiossa oleskelevana, muotoutua pakoksi kohdata ja voittaa suru, koska silloin olen vastaavuuteensa olemisen puhuttelusta --- kuulolla. Oleminen oleskeli, tapahtui, paljasti olevan fysiksenä, oleva tuli itsenään ja ikäänkuin omin jaloin kätkeytymättömyyteen ja oli ihmiselle läsnä. Liki päälletunkevasti, ajattelu ei ollut vielä kysynyt olevan kokonaisuutta noin avaten ulottuvuutta. Mikään ei ollut siihen puhutellut --- lännessä --- ennen esisokraatikkoja. Ja esisokraatikkojen jälkeen oleminen johdatti ajattelijoita logiikkaan, unohduksellisuutensa suunnassa, niin, etteivät filosofit olisi voineetkaan kysymystä olemisen mielestä esittää tuolloin. Semmoista kysymystä ei noussut, semmoiseen kysymykseen eivät ajattelijat pakottuneet. Semmoista johdatusta, vetoa, totuuden etsijöille ei ollut. Ja kun oleminen tänään oleskelee, tapahtuu, paljastaa olevan modernina tekniikkana puitteeksi kokoontuneena olevan tullessa kätkeytymättömyyteen varannoiksi määrättynä se ei enää ole ihmiselle läsnä. Ihminen ei ole enää olevan itsensä äärellä/luona, vaan on vieraantunut siitä. Ja tässä alkaa kysymys miten on olemisen laita viritä, kysymyksen mitä on oleva enää riittämättä unohduksen unohtaessa unohduksensakin ja senkin pois pudotessa todellisuudestamme tullessa absurdia. Unohduksen imua jossa oleminen puhuttelee --- ahdistuksena sen kuulemme --- huomaamiseen. Tietoutumisen evoluutiollisestikin noin eli että TIEDOSTAMME olevan VOIVANKIN PALJASTUA TOISIN, että olevien huono hoito on olemisen itsensä unohduksellisuutta (ettei sille ole loppujenlopuksi pohjaa luonnonlaissa eikä ihmisolemuksessa), on olevien paljastumista vain varantoina, on suomisen varjoontumista noin, sen varsinaisen suomisen, että olevat paljastuvat, ilmitulevat tänne omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Että noin kysymys olemisen mielestä nousee, tulee vastaan, muodostuu historialliseksi sanaksi ja silloin avaa ulottuvuuden, olemisen ajattelun elementtinä, niin että olemiskykymme todentaa esiymmärryksemme, kohdallistaa intuitiomme, ja olemme täällä toisin --- olemisen palvelijoina ja olevien edellyttäminä --- jaloina. Vieraantumattomina ja toteutuvina. Ja tuo kaikki on uudenlaista tietoa, on tiedon voimattomuutta, jolloin ajattelumme luottaa eli luontuu paikaksi tienoon asettua silleen jättämiselle ja meidän ajatella silleen jättäen. Ja jos/kun noin opimme ajattelemaan ja jos/kun noin tietoudumme on olemisen unohduksellisuus jo säilymiseensä käänteen suunnassa. Eli olemme jo viiveessään, sillä meidät on johdatettu tähän, välittömästi ja leimallisessa hahmossa olevien/asioiden itsensä äärelle/luo --- olemisen totuuteen Schwarzwaldin lumoukseen --- ja ajattelumme näin saatettu johdettu --- tielleen. Heideggerin kirjoituksesta Peltotie : Ihminen yrittää turhaan luoda suunnitelmillaan maapallolle järjestystä, jollei hän ole valmis kuuntelemaan peltotien lempeää puhuttelua. kaikki soi hilpeyttä yhdessä ainoassa sopusoinnussa, jonka kaikua peltotie kantaa vaiteliaana mukanaan. Tietävä hilpeys on portti ikuisuuteen. Sen ovi kääntyy saranoilla, jotka muuan taitava seppä kerran takoi olemassaolon arvoituksesta. Peltotie : Ehnriedistä tie kaartuu takaisin kohti linnanpihan porttia. Sen kapea nauha kulkee viimeisen mäen yli ja alavan notkon poikki aina kaupunginmuurille saakka. Se loistaa himmeänä tähtien valossa. Hitaasti, miltei empien, häipyvät yöhön kellon yksitoista lyöntiä. Viimeisen lyönnin myötä hiljaisuus muuttuu yhä hiljaisemmaksi. Yksinkertainen on nyt vieläkin yksinkertaisempaa. Aina samana pysyvä oudoksuttaa ja vapauttaa. Peltotien lempeä puhuttelu kuuluu nyt selvänä ja kirkkaana. Kaikki puhuu saman luopumisesta. Luopuminen ei ota. Luopuminen antaa. Se antaa ehtymätöntä voimaa, joka on kaikessa yksinkertaisessa. 53

54 Olen puhunut /Sininen Hetki Voisin myös allekirjoittaa tämän Kieslowskin elokuvan Sininen hengessä --- Sininen Kristalli Sinisessä päähenkilö muuttaa onnettomuuden jälkeen, yksin jääneenä, pois kodistaan, eikä halua ottaa mitään mukaansa. Mutta nyhtäsee, auringonvalon ikkunasta juuri silloin osuessa ja taittuessa yhden sinisen kristallin, jättäen jäljellejääneiden lumoavan leikin seinille. Hän puristaa sen kämmeneensä ja laittaa taskuunsa muistutukseksi olemisesta --- ajattelen nyt. Sillä suru imi hänet sisäisyyksien syövereihin, sameuteen, eikä vaara pitkään aikaan pääsisi vaaraantumaan, niin että se selkeytenä nostaisi hänet jälleen vuorelle --- näkemään. Unohduksessa kääntyen varsinainen suopeus, silmänräpäyksellisesti, kaiken palata itseensä ja kaiken näin jättäen lepäämään --- liike sisällään --- hetken laajuudessa viipyilemään. Niin että ystävämme saisi pelastettuna --- irrotettuna, päästettynä irti, vapautettuna, säästettynä, piilotettuna, otettuna turvaan, säilytettynä --- hengittää syvään. Poissa hiljaisesta huoneesta puristan kädessä tätä pientä sinistä kristallia --- mielessäni. Ja yön keskestä ulos ryntään, kun on olemista niin ikävä. Eikä sen perään tarvitse huutaa. Eikä se jätätä. Vaan puita onnistuessani katsomaan sillä silmällä elikä keskittyneesti siristäen elikä vähän olevuuta ennen elikä etäämmäs pidättyen elikä olemista mielessä pitäen katsomaan niitä ja olenkin äkkiä irrotettuna päästettynä irti säästettynä piilotettuna otettuna turvaan säilytettynä näin vapautettuna tienoolla. Sekä siltä pitäytyvänä, tiellä, sillä olenhan täällä vielä ja palaan kuoleman edeltä juostuani olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajattelemaan --- kohtaani. Ajattelulla on tapana koetella itsensä vastareaktioilla, ajattelulla on tapana olla noin; hioutuvana. Pelkän reaktiivisuuden ylittäen kantavaksi vaikean paikan yli kaarisiltana. Eli älkää luovuttako. Kyse on luottamuksesta --- siihen mikä suo --- että kuulutte jo --- odottamaanne ( VARSINAISEN odottamisen olemuksellisuutena). Olemisen ajattelun taikasanana tuo, ettette toivomisen armoilla enää ole. Osattomuus ei ole enää lohduttomuutta, eikä pettäviä toiveita tiedostaessamme, että aina jo odottamaamme kuulumme, sen osalta minkä omia olemme ja mistä juontuu vieraantumisemmekin olevien ääreltä/luota, läsnäolostaan, niinmuodoin. Elikä olemisen unohduksellisuuden juuri noin, juuri tuosta huomatessammekin, PUOLLOSTAMME --- huomasitteko --- ei sana kaikenpuolto enää olekaan mitäänsanomaton fraasi vaan saranana jolla ovi ikuisuuteen kääntyy täälläolemisen ja kuoleman yhdentäen AVOIMEKSI. Osoittaen olemassaolon ja kuoleman --- puollon tapahtumisena. Kokemuksellisena noin mahdollistaen evoluutiollisenkin tietoutumisen, olemisen ja kuoleman niinmuodoin olemuksellisuuden suomisena avautuessa ulottuvuutenamme, ulottuvuudellisuutenamme --- syvään huokaista. Otettuna suojaan turvaan --- masennukselta. Subjektiivisen horisonttimme puolestaan, joka olevat asettaa eteensä objekteina, jäädessä OSATTOMUUTEEN --- masennnnuksen olemuksellisuuteen --- se kunnei saa/voi kokea maailmoivaa maailmaa eikä siitä olioivia olioita eikä siis Schwarzwaldin lumousta kun kaikki on toisin, ajattelevakin; omillansa. Suloisesti äärellä/luona ; ulkona, outoutumisessa, läheisyydessä itsessään, kehrässä, ajatellen läheisyyteen menemisenä JA etäällä pitäytymisenä näitä sanoja tässä kuunneltuani keskittyneesti ja niissä kuuntelevaksi käännyttyäni jään katsomaan junan ikkunasta ulos --- lumottuna. Ajattelun koetusta hiljaisessa huoneessa (tuodenkin sieltä ulos): --- Einstein päätteli suhteellisuusteorian mielessään, mietiskelemällä, matkaamalla valonsäteellä avaruuteen --- siellä. Ja sitten teki laskennallisessa ajattelussa hirmuisesti työtä sen oikeellisuuden todistaakseen (jälk. huom. maailman parhaan mittamiehen Eddingtonin avustuksella). --- Tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtäen ajan ajallistumiseen avautuen olemisen ja ajattelun erotuksesta olemisen ja ajan erotukseen olemisen mieleen --- sfäärinä ajattelumme tulossa. --- Ajattelumme suuri alku (esisokraatikoilla), olevan olemisessaan sanoutumisena, on tulossa vastaamme 54

55 aina vain alkuperäisemmin toistettavaksemme siellä --- mielessämme kysymys että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Tämä Leibnizin muotoilema kysymättömäksi jäänyt kysymys metafysiikan peruskysymyksenä ja kysyväisesti kysyttäessä sen ylittymisenä. Hyppäämisenä ei-mihinkään kaameuden syöverinä joka läheisyytenä itsenään pitää turvassa heittäytyvän. Sitä Schwarzwaldin lumouksella tarkoitan kun kaikki olevat ovat täälläolon vartioita olemisen sulollaan ja pois liukuen avaavat kuolemaan olemisen lippaana/kätkönä --- oven. --- Platon (Sokrateen oppilas) nukkui työpöytänsä ääressä työstäessään logiikkaa ( OLEMISEN ITSENSÄ SYSTEMAATTISENA OHITTAMISENA) uusin ennenkuulumattomin käsittein kaikkityynni olemisen puhutellessa näin unohduksensa suunnassa ja Aristoteles loi vaivojaan säästämättä eksaktien tieteitten perusteet. He olivat semmoisia koko olennollisesti --- filosofeja. Ajattelijoita koko painollaan. Etsijöitä. Ennen skolastiikkaa jossa kristinusko ajattelemaansa sovelletaan. Eikä ajattelu enää ole vapaa; kysymään. Niin että kaikki suuret systeeminrakentajat jälkeensä pitäytyvät tähän Luoja Jumalaan perustavana syynä, eivätkä näin metafysiikkaa ylitä olemisen, alkuperäisemmällä, kysymisellä. Ja heidän jälkeensä Jumala pysyy alkuperusteena tai vain kielletään, kiistetään näin, mutta metafysiikka jää, perustavana alkusyynä luonnonlait matematiikan dualistisessa kourassa, evoluutioteorioina, Luoja Jumalan rinnallakin, eksaktien tieteitten huikeana nousuna ja ajattelun ajatteluna kontekstissaan eli filosofian loppuna. Ajattelun alueella ei varsinaista kysyttävää enää logiikkana luonnollisestikaan ollut, Kantilla ja Hegelillä lopullisesti hiouduttuaan. Olemisen unohduksellisuuden puhuttelussa tietenkin tuokin jo unohtaessaan unohduksensakin. Ja kun Wittgenstein sitten nostaa esiin kielipelit, ei se riitä jättäessään koskemattomaksi, kysymättömäksi, kyseenalaistamattomaksi perustavan syyn lähtökohdan. Logiikassa pysytellessään matemaatikkona ja logiikkahan on juurettava johonkin, jossei muuhun, niin matemaattisiin kaavoihin jotka ovat saaneet fysiikassa vahvistuksensa koko maailmankaikkeuden selitysmalleina ( kaaosteoriakin nimensä mukaisesti vain TEORIANA laskennallisuudessaan). Ja kun sitä tänään katsoo, on helppo nähdä sen vapaudettomuus ja varsinaisen etsimyksen tyrmääntyminen siinä --- SEINÄÄN. Se ettei se varsinaisen eli kokemuksellisen ajattelun koetuksen pakkoon joutuneelle avaa mitään. Ettei se avaa tietä vieraantuneelle. Ettei se auta UNOHDUKSELLISUUTTA huomaamaan ja ettei se väikähdyttäele sitä mitä tuleman pitää. Eli ettei se avaa olemishistoriallista perspektiiviä eli ettei se olemisen kysymystä tee. Ja näin kuitata Heideggerin tavoittaman historiallisen sanan kohdallisuus --- olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen suunnassa jo puhutellessakin --- ja ajattelun vaikeuttaminen logiikasta, yksinkertaisimpaan ja läheisimpään tavoittuaksemme. Ja teroitettava vieläkin, että kaikki edeltävä ja kaikkine ajattelijoineen --- tietenkin --- vastausta olemisen puhutteluun --- unohduksellisuutenaan. Eikä siten sattumaa lienekään että Heidegger --- historiallisen sanan ajassamme tavoittajana --- ajatteli kahden --- olemisen olennan modernin tekniikan olevat vain varannoiksi määräävänä puitteena mahdollistaman ja maailmaa raaka-ainevarastonaan uudelleenjakavan --- maailmansodan aikana Saksassa joka haki revanssiaan. Ja jotka revanssit ja uudelleenjaot ja etupiireistä kiinnipitämiset sen jälkein on hoidettu eli sodittu siellä mistä raaka-aineita ryöstetään ja missä aseteollisuus samalla pitää voittojaan yllä etupiirejä säilytettäessä. Niin ettei logiikan syntysijoilla jossa tieteellistekninen kehitys vie teknologiaa huikealla vauhdilla olla jouduttu enää seuraustensa katastrofeihin ja paineensa purkaumiin SOTANA. Mutta sodan ja kansanmurhien nyt tapahtuessa toisaalla, lännen provosoimana, onkin länttä alkanut vallata Saul Bellowin sanoin pallonpuoliskomme outo kärsimys, UUSI kuolema. Lohduttomuus johon ei mikään tuki ja elintason nousu ulotu. Ja joka pakottaa uudenlaiseen, nyt vielä kuin viimeisillään torjuttuun tiedostumiseen. Joka ei olekaan moraalinen tuomiomme. Vaan uusi/toinen ajattelu, joka osaakin, saadessaan mahdolliset vastaukset kysymyksiin muutoksena ajattelussa itsessään, ajatella olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina --- silleen jättämistä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin koetteko hipovanne tässä VÄLISSÄ --- eikä enää vain varantoina maapallomme ekotasapainoa uhkaavalle ja ihmisiä, eläimiä alttarilleen uhraavalle globaalille markkinataloudellemme ja noin subjektiivisen horisonttimme murtaen varsinaisesta osattomuudestamme --- olemista ajattelevina olentoina logiikan häkityksestä --- vapautumisenamme. Sitä kautta olemmekin tulossa maailmanrauhaan. Se on tulossa meitä vastaan, eikä loppujenlopuksi voi olla TAPAHTUMATTA, olemisen käänne unohduksellisuudesta säilymiseensä. Elikä ajattelumme on jälleen alkanut saada --- perspektiiviä. Meidän kaikkien Nietz- 55

56 schen Zarathustrana vuorelle kiivetä. Eli ystäväni väikähdytellään --- tätä. Ollaan keskusteluna --- näin. Niin ettei tuo nettikään jättimäisine sisältöineen olisi enää pettymys eli niin --- mitäänsanomaton. --- Katsoin liki tunnin pituisen nettivideon Heideggeristä kommentoijina arvossapidettyjä aikamme ajattelijoita, joiden puhetta en, englanniksikaan käännettynä, pystyisi seuraamaan, joten katselinkin suosiolla vain äänettömäksi säädetyltä koneelta. Mutta joukossaan oli Steiner, jonka kirjan Heidegger olen lukenut kokonaan ainakin kolmeen kertaan. Ja jossa upeakin tulkinta ajattelustaan loppujenlopuksi vesitetään --- koko historiallinen sana --- vetoamalla natsisympatioihinsa --- häntä sanotaan jopa luihuksi maalaismieheksi --- moralisoinnin vapaana riistana --- noin. Se melko helposti voidaankin leimata vain omanlaiseksensa --- teleologiaksi. On saatu moraalinen oikeutus olla ottamatta metafysiikan, logiikan, moralismin ylittämisen ja subjektiivisen horisontin murtamisen eli varsinaisen ajattelemisen haastetta vakavasti. Eikä meillä kuitenkaan ole mitään muuta kuin se asettaa kulttuurimme ja muidenkin kulttuurien fundamentalisoitumisia vasten --- eikä pelkästään vastaan valtataisteluksi jääden, väkivallan rakenteiden säilyessä. Olemmehan olemisen ajattelun kynnyksellä joka palaa esisokraatikkoihin ja olevien ajttelemisen omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina toistaa --- kysymyksen olemisen mielestä nostaen evoluutiollisenakin tietoutumisena josta ei ole olevien huonoon hoitoon paluuta --- olemisen historiallisessa johdatuksessa; mahdollistuneena kirjoittaa tuokin. Ja kun tuo video Heideggeristä sitten päättyy liehuviin natsilippuihin ja liki jokaisessa nettihaussa ovat kirjoittajansa aina moraalisessa yliotteessa suhteensa --- EI SII- TÄ MITÄÄN TULE. --- Taistelen kiikkustuolin olemisesta --- Schwarzwaldin lumouksesta --- ahdistuksen kourassa siitä, ettei niitä voida ottaa pois, loppujenlopuksi, kaikenpuollosta, suomisesta joka palauttaa omaani, ainoaan kohtaan jossa voin täällä olla, kun oleva olemista osoittaa. Kun kaikki unohdus kokoontuu eikä ajattelemista koettavalle ole olevaan uppoaminen, unohtuminen parissaan puuhaan, enää mahdollista. Ei edes pelko pelkää pelkäämistään modukseen pako, joka sekin kokoontuu totalisoituvana tuhoontumisen psykofyysisenä kokemuksena. Se on kuin pahan lumousta jolle ajatukselle en saa en voi suostua. Ja se on myös luottamuksen kohta. Vaikka olisinkin rajasituaatiossani yliherkistynyt ja suojamekanismiton maailmassa rakenteena --- natsien keskitysleireihin saakka --- vallitsevalle väkivallalle. On ajattelijan kohtani juuri tuossa ettei se selity metafyysisellä pahalla, vaikkapa telepaattisellakin tavalla ja tasolla tavoittaisi --- jylläävänä vihana. Joka tänään on yhtäläillä henkipatto kuin kuolemanpelkokin todellisuudessamme ja hakeutuu, kauhistuttavana työnjakona, psyykkisinä oireiluina pallonpuoliskomme uuden oudon kuoleman uuden oudon kärsimyksen taakankantajiin. Ja kokemuksesta tiedän ettei Heideggerin kuulas ajattelu olisi voinut kiteytyä kuin semmoisessa kiirastulessa toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa eli unohduksen hornan kattilana paljastuessa. Ja silloin hän löysi ystävikseen Nietzschen ja Hölderlinin jotka ylittivät moralismin ajattelijan ja runoilijan tiellään, koska olivat altistaneet vaaralle ja pelastuksenkin mahdollistumiselle silloin itsensä ja niin tehneet ajattelulle tietä unohduksellisuuden huomaamiseen ja siten --- vapauteen. Ei Heidegger ollut ajattelija subjektiivisen horisontin puitteissa vaan sen murtumisessa. Eli hän ei pyytänyt anteeksi sitä että ajatteli aluksi kansallissosialismin olevan tapahtuma jossa planetaarinen tekniikka ja moderni ihmnen kohtaavat. Sillä se ei enää milläänmuodoin ollut olemuksellisesti anteeksipyynnöin ja katumuksin lähestyttävissä, UNOHDUS ITSENSÄ, joka tuossa kohtaamisessa oli absurdimpaa kuin missään koskaan. Koska ne eivät KOHDANNEET (planetaarinen tekniikka ja moderni ihminen) vaan unohdus pystyttiin pelastamaan HUO- MAAMATTOMANA tuosta teknisteollistuneesta täystuhosta vielä moraalisesti eli teknisteollisesti --- KOS- TAMALLA, nöyryyttämällä, rankaisemalla pommituksin ja kuolemantuomioin. Jolloin esittämänsä anteeksipyyntö ja katumus olisivat olleet vain moralistisen ja metafyysisen pahan oletuksen palveluksessa eli unohduksen, jättäen koskemattomiksi vallitseviksi jääneet väkivallan eli unohduksen rakenteet --- hyvän nimissä. --- Eli älkää ihmeessä ampuko ainoaa viestinviejää. Ja selkään vielä, joka moralisteille on helppoa, säilyttää filosofin ylpeytensä ja kasvonsa --- dualismin loputtomassa, kaiken peittävässä, suossa --- ajattelijan valtavan vaivan edessä kiistäenkin näin --- raivaustyönsä varsinaiseen vapauteen kaikenpuoltona. --- On sanottava kaikki mikä on sanottava ketään osoittelematta, halki poikki ja pinoon, sitten jätettävä 56

57 koskemattomiksi itsensä ja toiset olevien osoittaa olemiseen, opastaa --- noin --- omillensa. --- Kiikkustuolin olemista ei voi ottaa pois --- Schwarzwaldin lumousta. Antakaa tuon ajatuksen olevan olennasta vapauttaa subjektiivisesta horisontista --- huomasitteko tuossa lähtevänne olemisen mukaan --- omillenne tulleenne maailman avoimuuteen, suojeltuna, otettuna turvaan olemuksellisuuteenne olemista ajattelevina olentoina --- tuossa. Olemiselle kuuluen, olemisen omina, niin että voitte, PELASTETTUI- NA, täällä OLLA ja täältä KUOLLA. Kun oleminen ULOTTUVUUDELLISUUTENA ja AVOIMUUTENA on TUKEN- NE ja SUOJANNE --- VARSINAISENA VAPAUTENANNE. Niin että teillä on MISSÄ täällä OLLA ja MISSÄ täältä LÄHTEÄ, niin että teillä on olemassaolonne peruskysymyksissä sanan varsinaisessa mielessä --- AVOIN OVI. Ja silloin voitte luottaen täyttää tehtävänne --- jaloina eli olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajattelevina. Näin kunnianhimoisia meidän on oltava ja näin suuruudenhulluja eli olemiseltamme suuria että jostain todella --- JOTAIN TULISI. --- Olemisen ajattelu ei kumoa logiikkaa evoluutioteoriaa jne. vaan ylittää ne tapahtuen ulottuvuudellisesti toisaalla. Olemisen ajattelu kääntyy Descartesilla määrittyneestä ja lukkoonlyödystä subjektiivisesta horisontista ajattelen siis olen ulos, tahtovasta minäkeskeisyydestä ajattelemaan silleen jättäen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Tietoutumisen evoluutiollisestikin voimattomasti --- näin. --- Nietzsche puhui ihmisen pitkästä historiasta tai itse ainakin mielsin siitä, että viatonta petoutta seurasi moraalinen petous. Jotka nimensä mukaisesti yli-ihminen ylittäisi. Ja jotenkin koin olemisen historian noin ajattelun historiaa kuljettavan esisokraatikoista vasta ajatteluna alkaessaan aamunkoina logiikkaan filosofiana painuu. Viattomuutensa kadottaen ajatteluun havahtuessaan suurena vapautena, muttei vielä, unohdukseen puhuteltuna, voi tietoisuuteen tavoittua. Ja noin siitä tuleekin moraalista petoutta subjektiiviseksi horisontiksi muotoutuvana unohduksen putkena. Josta tietoutumisen evoluutiollisestikin murtaudutaan ulos olemisen mieltä kysymällä ylitetään minä. Olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen AHDISTUKSENA puhuteltuna tähän. Pallonpuoliskomme outona kärsimyksenä UUTENA kuolemana tänään. Pakottaen sen, olemisen, kaikenpuoltona käsittämään. Tapahtuen näin unohduksellisuudesta säilymiseensä --- KÄÄNTEENÄ. --- Olemisen historiasta nähtynä meillä on antropologiastakin kokonaistettuna subjektiivisena horisonttina pääsy itseensä avoimeen. Koska olemme ajattelevia olentoja ja oleminen silloin on, unohduksellisenakin ja tietämättämmekin, ajattelumme sfäärinä. Häkityksenä ja kujaannutuksena (sukupuolirooleissakin dualistisuudessaan) tästä (sfääristä). Ja tätä sfääriä olemme jo tänään johdatettuja, puhuteltuja --- tästä sfääristä ajattelemisen arvoisena tiedostuen --- kysymään. Ja juuri näin meille onkin mahdollistunut, tässä kysymisessä, pitää oleva avoimena (nuo isot kirjaimet ei kuulu Heideggeriltä lainattuun sanaan), maailmoivan maailman kokouspaikkana jossa voimme äärellä/luona --- viipyä. Huomasitteko, ajatellen koitteko, kuinka tuossa umpikuja aukesi tunnelina valoon ja häkin seinät kaatuivat, häkitykset valtapeleinä otteensa menettivät. Syvään hengähtäen olitteko äkkiä, väikähtäen, ulottuvuudessa, jossa kaikki on toisin ja kaikki totuttu potentiaaliseksi masennukseksi osoittuu. Elämyksellisyyden yrittäminen kun lopulta näännyttää meidät ja pitkästyminen elämättömän elämän nimikkeellä mielellisenä työnjakona syrjäytyneille siirretään. Ja noin pidetään todellisuutemme olemuksellisuus vieraantumisena oman minän ulkopuolella --- toisia kohtaavana ONGELMANA. Joita (ongelmia) touhukkaat asiantuntijat niin innokkaina analysoivat luullen olevansa eläytymiskykyisinä pelastukseksi ja hyväksi, mutta pitävätkin juuri näin itsensä pinnalla masennuksen syvistä vesistä. Eli siitä ettei meillä ole sfääriä vaan oleminen on kahlittu olevaistettuna uskontoihin ja tieteisiin liian raskaaksi --- hengittää eli KUUNNELLA TULEMISTAAN KIELEEN. Ja tätä, panikoituvia, hoidetaan absurdisti paisuvina oireistoina itseasiassa todistellaan ettei masentuminen ole yhteinen todellisuutemme. Ja yritetään estää panikoituminen, sen sijaan, että etsittäisiin sen uhasta yhteistä VAARAAMME. Ja noin asian omaksi ottaessamme, kaikkia kaikkiaalisesti koskettavana, se alkaisikin varsinaisesti TIEDOS- TUA eli olla PELASTUKSENA. Sillä noihin syrjäytyviin ja paniikin UHKANA piinaamiin onkin todellisuudessamme tänään AVAIN hukattuna ja sitä hukutetaan sinne kokoajan --- apuna. Vaaran pääsemättä vaaraantu- 57

58 maan pelastuksena. Paniikinkohdan valaistumisena. Masennuksen avautuvana ovena. Seitsämänkymmentäluvulla kun neuroottisuus ja psykoosit alkoivat räjähdysmäisesti lisääntyä oli psykologiassa myös ETSIMYS- TÄ ja ETSIJÖITÄ jotka sanoivat, että todellisuudessamme on jotakin syvästi ja vakavasti vialla ja pielessä. Eikä hullun päässä vain sano PIM eli ettei ole olemassakaan --- HULLUUTTA (joka muuten onkin samanmoinen sanaidiotismi kuin terrorisminvastainensota ). Mutta tieteellinen psykologia jyräsi sen alleen geeniperimineen ja lääkkeineen. Ja tänään kun perhesurmat ja joukkomurhat ja lukuisat muut ennenkuulumattomuudet ja uskomattomuudet arjen todellisuudelle ovat tulleet arkemme todellisuudeksi koetetaan itsepäisesti pitäytyä samoissa selitysmalleissa ja keinoissa suhteensa. Ja olla sanomatta että TODELLISUUDES- SAMME TÄNÄÄN ON JOTAKIN SYVÄSTI JA VAKAVASTI VIALLA. Koska silloin meidän olisi AJATELTAVA. Filosofiaa, teologiaa, psykologiaa ja kaikkia yhteiskunta- ja taloustieteitä alkuperäisemmin. Alkaen siitä että emme vielä varsinaisesti ajattele, että emme semmoista osaa. Vaan kierrämme ongelmien väärällä kiertoradalla, asian itsensä ohittaen, unohduksen imussa. Niin ettei enää olekaan sitä normaalia arkea johon lässyttäen --- itseasiassa olemista tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä, nihilismin ilmiräjähtämisenä peläten --- opastetaan palaamaan MAHDOLLISIMMAN NOPEASTI eli silmät sulkien olevaan ja parissaan puuhaan uppoamaan --- surmansuuna. Kukapa suostuisi tärkeissä ongelmanasetteluissaan ottamaan mielensä päälle, että mitenkä pitää oleva avoimena. Ja vieläpä, että olemista kysymällä näin, niin että oleva pääsisi vasta alkamaan rajoistaan, noin avaten maailmoivana maailman. Niin että me voisimme/saisimme olla olevien itsensä äärellä/luona. Niitä subjekteina objekteina pitämättä, olevina sinänsä, avoimesta riistettyinä --- mitätöityinä. Mitäänsanomattomina totuttujen ongelmanasettelujemme hälläpyörässä tärkeällä vain tärkeiltäessä. Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Tuleekin kysyväisesti kysyen tähän. Auttamaan meitä. Hypättäväksemme, sillä vain tavoittamalla ei-minkään voimme olla SUHTEESSA olevaan olemussuhteessa noin. Niin että tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin sijaan voimme IHME- TELLÄ olevien olemista viimeinkin niin, että ne ovat olemisen olennan, ajallistuvan ajan, maailmoivan maailman taitoksina --- KOKOUSPAIKKOINA. Metafysiikan kysymättä jäänyt peruskysymys kysyväisesti kysyttäessä auttaa meitä ylittämään metafysiikan eli olevan sellaisenaan avaamaan ja avoimena pitämään ja eiminkään paljastuessa, osoittuessa olemisen hunnuksi jaloina meidät, ethoksen --- asuinsijan --- tavoittaneina. Oleminen --- läheisyytenä itsenään, alkuperä kaikenpuoltona --- SUUOMISENA noin TIEDOSTUEN. Ajattelun rohkeutta tänään onkin --- olemisen historiasta ajattelumme historialle vastaan tullen olemisen paluun olevaan edelleen luomassa varjossa mahdollistuen, tietämisen voimattomuutena silleen jättämisenä silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin, tulla mieleemmekään --- se, ettemme perustatonta perustaa pelkää, vaan tavoitamme ei-minkään (luoden olemussuhteen oleviin silloin) juuri sitä kaameuden syöverinä pelkäämättä. Eli kysymyksessä Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? on ALKUHYPPYMME olemassaoloon ystävällisyytenä. Ainoana joka PITÄÄ, joka olemuksellisesti omaa PI- DON. --- Tarttukaa viestiin. Olette kyllä --- kärryillä. Me kaikki olemme vaikka representointiin putoammekin ajattelun koetuksissamme niin, ettei Schwarzwaldin lumous yhtään mitään sano olion olioimisena vaan kaikki oleva onkin vain potentiaalista roskaa. Ahdistus kokoontuen juuri silloin, subjektiivisesta horisontista murtaudutte ulos --- surun voittaneina. --- Pitää oleva avoimena on yhtä kuin pitää poissa nihilismi. Masennukseen kunnei ole mitään muuta ovea. Siinä kunnei arvot enää voi yhtään mitään sanoa. Siinä kunnei enää yksikään oleva sinänsä voi mitään merkitä, mihinkään mitenkään riittää pitääkseen yllä elämän merkityksellisyyttä. Masennus onkin hurja kokemus siitä kuinka elämällä ei olekaan, ei VOIKAAN olla, meitä tukevaa suojaavaa tarkoitusta. Että elämän elämänä toteutuminen ei ulotukaan varsinaiseen toteutumiseen. Että minät ja minäisyydet --- subjektiivinen horisontti ajattelun ulottuvuutena --- ovatkin loppujenlopuksi, loppuunsaakka katsottuina, autiomaita. Ja siinä juuri tuleekin pallonpuoliskomme outo kärsimys UUSI kuolema meitä vastaan länsimaisessa todellisuudessamme tänään. Eikä siinä autakaan usko, toivo eikä rakkaus. Kodista, isänmaasta ja uskonnosta puhumattakaan. Ja ettei siihen enää ulotukaan, ei merkitse mitään, lisääntyvä tuki tai loistelias elämäntapa. Ja vain siksi vanhukset on todellisuudessamme roskia ja kuolevat piilotetaan. Vain siksi 58

59 heidän kanssaan ei osata olla, kun heissä Saarnaajan sanoin elämän turhuus paljastuu. Sillä meitä ei enää kykenekään riittävästi määrittelemään syntiinlangennut luotu eikä animal rationale. Niissä ei enää ole kykyä ja voimaa konteksteina jotka pitää syvän masennuksen poissa. Niinkuin niissä on ollut, mutta joka on nääntymistään nääntynyt modernin tekniikan kehityksessä olevan aina vain absurdimmassa paljastumisessa vain varantoina. MÄÄRÄYTYMISENÄ näin. Mitätöityinä omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina, me olevina muassaan ja se juuri todellisuudessamme tänään huutaakin --- huomaamistaan. Pitää oleva avoinna olemista kysymällä ovea raottaa masentuvalle. Kirjaimellisesti ajattelua koettavalle kirjoittamiselleni se asetetaan niin, kuin ei koskaan ennen, kun koripöytä ja ruukut sen päällä sulkeutuu kammottavana masentumisen tuhoontuneena autiutena. Noin johdattaen masennuksen ottamaan ajateltavakseni --- olemuksensa --- mutta saan sanottua vasta kun aamussa ovi koripöytää ja ruukkuja katsoessani raottuu ja olemisen ja kuoleman niinmuodoin sfäärissä saan/voin hengähtää jälleen elikä kuunnella kuinka oleminen tulee kieleen ulottuvuudellisuuteen tavoittuen. Niin mikä tässä vie ja mikä on vietävänä. Eikö se sentään taida olla silleen jättämiselle asettuva tienoo enkä minä, joka jälleen --- syvään huokaisten elikä kuunnellen kuinka oleminen tulee kieleen ulottuvuudellisuuteen tavoittuen --- kykenen silleen jättämään. Kun koripöytä, ruukut, kaikki muu pysyy avoimena ja maapallo asujaimineen ja kaikki avaruudessakin on saatettuna kotiinsa, omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevina (muistelkaa hetki huikeata kuvaa jossa maapallo, astronautin sanoin, kuin roikkui ihmeellisen kauniina sinisenä pallona, kuin suojattuna, avaruudessa). Ja kun puolestani olen omilleni osoitettuna tuosta --- olemisesta varsinaisesti ja kokemuksellisesti tietoutuneena evoluutiollisestikinko silloin Sofokleen runoilemasta: Sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin. --- kaikenpuollossa. Ja enkös silloin olekin ollut puhuteltuna --- mieleen nousemattakaan muutoin saati sitä vastaavuutena tyyneen asettamatta moisten --- olemisesta historiallisesti nyt kohdalliseen, muttei ikuiseksi totuudeksi julistettuun noin, määritelmään varsinaisesta olemuksellisuudestamme olemista ajattelevina olentoina (täälläoloina). Ja eikös kieli silloin ole kotinani ja enkös silloin asustakin olemisen talossa, sitä odottaen ja sille aina jo kuuluen. Ja tuo konteksti --- olemisen olentana vallitsevana vaiheenaan/neuvokkuutenaan --- on olemassaolonkokemukseksemme, tavaksemme olla olemassa, avautuen tulossa --- oleminen olevaan palaamassa silloin --- ehkäpä olemmekin jo saapumisensa edelleen luomassa varjossa. Koska noin voi ajatteluni masennuksen ja raottuvan oven rajasituaatiossa hioutua --- siihen johdatettuna vieläpä kuin mittatilaustyönä ikään. Niin mitä muuta se voisikaan olla kuin paikan valmistumista ajattelussamme olemisen KÄÄNTYÄ unohduksellisuudesta säilymiseensä --- Niin että kaikki mikä elinpäivinäni tapahtuu ihmiselle, / tapahtuisi myös minulle ja lävistäisi minut niinkuin / rautainen virta ja niinkuin tuli ja jää (Elvi Sinervo). Niinkuin itselleni nuorena kommunistina tilasin ja niinkuin se on Saul Bellowin sanomana kiirastulena osakseni tullutkin ja noin ajattelun tiellä Heideggerin tavoittaman historiallisen sanan mahdollistamana ja turvin olenkin ehkäpä onnistunut Saul Bellowin sanoin tekemään elämästäni käännekohdan --- kirjoituksessa. Olen koko ikäni prosessoinut ja se on ulospäin vaikuttanut loputtomalta suolta ja toki siltä tuntunut. Mutta ainoalta tieltäni ja kohdaltani, ainoalta joka on ollut ja josta en ole saanut enkä voinut luopua. Vaikka se onkin aina uusiin umpikujiin uusilla sivupoluillaan joutunut, on se kuitenkin aina itseni eteen palauttanut etsijäksi par excellence. Löytäväksi juuri siten, että ehkäpä totuus tuleekin tekeille prosessiin jolloin voisin ojentaa sen teille vaalittavaksi --- teoksena. Eli olisinkin ajattelun koetuksessani onnistunut ilmituomaan, ajatellen koettavaksenne Schwarzwaldin lumousta. --- Niin että masennuksenkin se ottaa asettuvana prosessoitavakseen ja jonain joka loppujenlopuksi voikin olla puhdistava, katharsis suorastaan. Sillä oleminen on todella ainoa jota voin haluta ja masennus ajaa sen eteen köyhänä ja alastomana. Olematta edes menneisyyttä vaalittavien muistojen mielessä, täällä kunnei alunalkaenkaan ollut siten, elettävän elämän merkityksessä, vaan olemisen totuuden etsijäksi vieraantumisen pakottamana aina vaan paljaammin ja loppujenlopuksi, pelkästään. Joskohta sitä ei vielä tiennytkään etsivänsä, eikä siten sitä jotain löytänytkään tietenkään. Niin nyt kun tietämälläkin tiedän en kuitenkaan tiedä, hämmennyksenä itsenään. Voimattani ajatella että otan tähän lääkettä tai kehitän selviytymisstrategioita elettävän elämän mielessä ja merkityksessä, kun nehän palaa pumerangeina takaisin merkillisestä 59

60 seinästä joka kätkeytyy niihin itseensä; pumerangikysymyksinä. Kun oleminen ulottuvuutena ja elementtinä ei aukea niille perspektiivinä ja sfäärinä. Kun ajattelu jää vain representoimaan, asettamaan esilläolevaa vaan uudelleen esille eteensä tuohon; objektinaan silloin olevan voimatta olemisellaan palauttaa ajattelijaansa omillensa, olemiseensa --- VAPAANA. Eli ihminen on eläessään elämäänsä subjektiivisessa horisontissaan --- VANKINA. Itsessään masennuksen olemuksellisuudessa silloin, joutuen olemisen itsensä unohduksen ja unohduksensakin unohduksen imuun, kun moderni tekniikka puitteeksi kokoontuneena paljastaa olevat vain varantoina ja meidän on aina vain vaikeampi olla paikoillamme. Päivä päivältä kiihtyvämpänä tämä, ettei meillä ole paikkaa siinä, niin että meidän on oltava kiireenä. Niin että meidän on suunniteltava ja listattava elämyksiä, pidon tunnon vahvistamiseksi tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin uhkaa vastaan, varmistamiseksi, että olemme ihan oikeasti olemassa. Niin kuin lapset leikkii aikuisten OIKEAA maailmaa sanomalla, että nyt tämä menee tässä töihin ja nyt tämä tulee tässä töistä ja nyt tämä lähtee matkoille ja tällä on tämmöinen talo tässä näin ja tällaisia ystäviä jne jne. Eli että, katsokaa sitä ja todentakaa se siten. Sillä se ei lähdekään itsestään, itsenään omin jaloin ilmitullen tänne eli OLEMISEENSA, tarjoten läsnäolonsa silloin vasta alkaen --- avaten maailman --- rajoistaan. Vaan se loppuukin rajoihinsa, kaikki olevainen, synnyttäen tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin uhan kannoillemme piilemään. Ja SITÄ yritetäänkin HÄMÄTÄ. Ja kun tuo KUVIO, elämä pelikuviona elämän ehdoilla putoaa pois eli kun siitä, syrjäytymisestä, syrjäytyy, on siinä masennus masennuksena. Ellei ala nonstoppina katsoa televisiota ja olla internetissä tai lukea kirjoja ja lehtiä, eli olla omasta kohdastansa paossa, poissa silloin. Työmaailmassa uraputkena ja harrastaa vapaa-ajalla ettei olisi aikaa ajatella eihän enää keskustellakaan --- olevaan unohtuen upoten parissaan puuhaan vaikka vaan makustelemaan aisteja testaten --- seuraelämässä tai hoitaa puutarhaa, harjoittaa ruumiinkulttuuria tai juoda alkoholia, käyttää huumeita. Tai, hih, seurata URHEILUA. Sillä kaikki se on vain pakoa ja masennus kolkuttaa ovillamme. Ja oikeastaan vain odottaa sisäänkutsuamme. Ja oikeastaan onkin olemukseltaan olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin POIS PUTOAMINEN. Hirvittävä tyhjyys, kaameuden syöveri, raadollisuus, henkipatto jota kukaan ei halua luoksensa ottaa. Mutta se etsii kohtaa, se haluaa puhutella, se haluaa tulla AJATELLUKSI. Sillä sen hallussa on ei-mikään olemisen huntuna, on peitettynä kätkettynä vielä oleminen läheisyytenä itsenään, sinä mikä on lähempänä omaa itseämmekin, kaikkein yksinkertaisimpana. Paikkanamme, ainoana jossa on pito, perustattomana perustanamme, itsensä SUOMINEN --- KAIKENPUOLTO, kaiken likkeen sisältävä lepo niinkuin sinfoniassa soi täyteläisimmillään tauko, ajattelunamme silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle. Mutta ei se kysy meitä enää filosofisena kysymyksenä. Eli ei nyt käykään ratkaisuna ongelmaan --- sillä silloin sitä pidetäänkin vain ongelmana totuttujen ongelmanasetteluidemme loputtomuudessa eikä mahdollisuutena toisenlaiseen tapaan viipyä maailmassa vaarattomasti seisoa ja olla olemassa teknisen maailman sisällä --- lähteä kysymään Heideggerin tavoittaman historiallisen sanan --- eli itseasiassa silloin Heideggerin ajattelun --- ylittämistä. Sillä tämmöiseen yritykseen törmäsin eilen netissä (ajattelun johdatuksellisuus on merkillistä, olinhan juuri kohdassani masennuksen nihilisminä nimeytyen kutsuun tulla ajatelluksi päätynyt, imunsa vääjäämättömyyteen, väistämättömyyteen ajattelijan tiellä tänään) Gianni Vattimon ajattelusta. Jossa käsitellään nihilismiä kutsumuksena. Ja jossa mielestäni toimitaan kuten Derrida viimeksi on toiminut. Eli haetaan Heideggerin ajattelun kehittämistä sen ylittämisenä, mikä tosiasiassa tarkoittaakin metafysiikkaan paluuta. Heideggerin ajattelun palauttamista jo ylittämäänsä FILOSOFIAAN ylittäen, eli tosiasiassa ohittaen, se sitten siellä juuri niillä filosofisilla ongelmanasetteluilla jotka ei lähde asioiden itsensä ääreltä eivätkä näin auta ajattelua tielleen --- filosofian umpikujaan päätymisen, subjektiiviseen horisonttiin jäämisen hälläpyöränä jälkeen --- minkä Heideggerin AJATTELU tekee. Eli siellä yritetään älyllisesti kääntyillä eikä kokemuksellisena ajatteluna, todellisuutemme kohtaamisena varsinaisesti kääntyä eli sysäytyä ei-mihinkään. Eli ahdistusta kestäen ja siinä pitäytyen olemista kysyä. Eli hyväksyä nihilismi kutsumuksena siten. Aikamme lapseuden etuvartiona ajattelussa. Ettei siitä pääsemiseen ole mitään älyllistä ja filosofista kikkaa ja tietä, vaan se olemalla ON siinä, todellisuutemme nihilisminä eli masennuksena siis, sen olemus ja olemuksellisuus. Että olemisen olenta tänään on tuo nihilismi,että oleva paljastuu, ilmitulee tänne nihilisoituna. Jonka konkretisoitumana, jota ajautuessani koettelemaan, ovat vaatteet lattiallani roskavuorena, hämmennyksen ja häpeän kaaoksessa yksyhteen sen kanssa miten pieniä kananpoikia, tipuja, kohdellaan ruokatuotannossamme. Heitellään kuin potentiaalisina ulosteina ikään siiventyngät ja hennot koivet vääntyen, sillä ne to- 60

61 dellakin paljastuu ilmitulee tänne siten, ravintomassana elävät olennot eivät omin jaloin kuoriudu munastaan omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevina. Ja se on äärimmäinen suru, että ON näin. Ja luulen että se täytyy kokea kaiken absoluuttisena merkityksettömyytenä niin ettei mikään nauha tai nappi siihen kykene. Niinkuin nuorena huomasin kauhukseni kun yritin edes jonkun (kirpputorilta silloin ostamani) puseron kohottavaa olemassaoloa vieraantumisen epätoivossa todistella ja sitten moralisoin itsekkyyttäni sotivan (eteenkin Vietnam) ja nälkäänäkevän (eteenkin Biafra) maailman keskellä nauha ja nappi-neuroosista. Mutta se oli täyttä totta, (toisen maailmansodan) sodanjälkeinen syvä helpotus ja pakko rakentaa maailma konkretiana uudestaan kun oli jo alkanut tasottua ja masennus, nihilismi, outo kärsimys, UUSI kuolema hiiviskelikin jo mieliemme ovilla. Olihan moderni tekniikka samalla saavuttanut jättiläismäiset --- itsenään jättiläismäisyytenä --- mittasuhteensa, vieraantumisemme luurangon, unohduksen, kaappiin sullomisen vaikeutuessa. Eikä puserot todellakaan, vaikka puikoillakin kudotut, enää tänne omillansa tulleet ja fysiksenä paljastuneet. Vaan ne oli --- voi lampailta ryöstäen raastetusta villasta puhumattakaan --- niinkuin puutkin, ikikuusetkin, modernin tekniikan olentana niitä määräävän puitteen varantoina --- olemuksellisesti noin --- jo kaikkityynni. Ei ollut mitään arvokasta koska mikään ei paljastunut arvokkaana. Eikä siinä silloin arvojen terottamiset ja uusien arvojen etsimiset loppujenlopuksi ratkaisseet mitään. Ei vallankumoukset ei demokratiat eikä rauha eikä ruoka. Nimittäin sitten kun niitä oli ja ei siis sittenkään kun kaikilla ne ihmisoikeuksina olisi. Vaan osattomuus olisikin entistäkin pohjattomampi kun kaikki jo olisi, olevaan sinänsä pureutuessamme, OIKEIN. Oikein tuossa pelottavassa NÄENNÄISYYDESSÄÄN jonka takana, poissa silmistämme, tuotantotapanamme, eläimiä elävinä varantoina liukuhihnoilla käsitellään ja käsittelijöitä puolestaan käsitellään HALPATYÖVOIMANA. Ja nyt ihmetelläänkin miksei tuo yleinen oikeus ole tapahtunut, vaikka siihen olisi kaikki keinot ja resurssit järjestää huipputeknologiallamme. Ja selitykseksi jää, että ihminen on ahne ja itsekäs ja varustettu vielä ehkäpä vanhalla freudilaisella tuhovietillä. Mutta ihmiset pelkääkin kaiken hyvin olemista, kiireestä hellittämistä, vaikka sitä pyörittelevätkin, kun sitten tulee se, entä sitten, minkä tähden ihmiset pyrkivätkin vain sopeutumaan vaikka aika suorastaan vedetään mattona jalkojensa alta. Sillä aika todella on nopeutunut olossamme kiireenä, ajan kokemus, kunnei salojärvelläkään enää ole tavoitettavissa olevien viipyileminen täällä --- joutsenten sillä lipuessa. Sillä sielläkin oleminen puhuttelee jo unohduksellisuutensakin unohduksen ja senkin pois putoamisena ja katseen yrittäessä viipyä nousee mieleen --- sävähtäen --- tulee siihen; entä sitten. Tulee vääjäämättä ei-mikään kaameuden syöverinä tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä. Koska oleminen oleskelee, paljastaa olevaa, modernin tekniikan olevan vain varannoiksi mitätöiden määräävänä puitteena (luonnossakin tavoitamme vain kiireettömyyden elämyksiä ja idyllejä, emme viipyilemistä --- enää). Eikä siis oleminen oleskele fysiksenä elikä olevan omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana paljastaen, meille osoittaen jalansijan läsnäolosta silloin, jolloin meidän ei tarvitsekaan kaameuden syöveriä kohdata, ei-minkään sävähtämättäkään tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä tietoisuudessamme silloin. Mutta ei myöskään olemisen mielenä, suopeutena kaikenpuoltona, väikähtäen silloin elikä tietoutumisen evoluutiollisenakin perspektiivinä, ulottuvuudellisena sfäärinä, meidät olemista ajattelevina olentoina määrittävänä, syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen ahtaaksi käyneet määritteet ylittävänä, --- joka on olemisen historiasta haasteena edessämme tänään. Ja jolta nihilismin kutsumuksena vastaanottaessamme, hyväksyessämme, ei ole enää mahdollista paeta vanhoissa elettävän elämän konteksteissamme. Vaan elämättömän elämän tuntu, olemisen unohduksellisuuden suurena väärinymmärryksenä, huolimatta kaikista elämyksistä, hengellisistäkin ja biologisista täyttymyksistä valtaa meidät UUTENA kuolemana ja outona kärsimyksenä, masennuksena johon ei apua ole missään totutussa. Ja kun meillä kerran on ollut natsien tuhoamisleirit ja tänään on eläintuotanto logistisine teurastamolinjoineen, niin kuinka todellisuutemme kohtaaminen eli unohduksellisuutensa huomaaminen voisikaan olla olematta muuta kuin SYVÄ MASENNUS eli elämän merkitysten ja tarkoitusten täysi tuhoontuminen. Karu kaski jota en saisi toivoa kohoamaan kukkaan, elämän tarkoituksellisuuden ja merkityksellisyyden uskottelemisella väkisin, niinkuin nuorena ajattelin, mutta minun olisi osattava odottaa, eikä semmoiselle odottamiselle ollut kontekstia ja niin minulle, kaikissa elämäni totisissa kaikellani koetuksissa, jäi loppujenlopuksi aina vain pelko pelkää pelkäämistään-modus, kohdaksi täällä olla. En tiennyt --- epämääräisen toiveeni kanssa puolustuskannalla --- että oleminen itsensä on suopuutta ja että se riittää ja niinpä huutaen juoksin armojen ja rakkauksien perään palaakseni tyh- 61

62 jäksi niille yrittäen kieltää itseni. Sen sijaan että tieto olemisesta itsenään suomisena, suopeutena niin, olisi ollut kuiskaus; ei ole mitään hätää. Että pysy siinä, että kaikki käy hyvin, että ystävällisyys on lähempänä omaa itseäsi ja ainoana joka hätääsi VOI riittää. Ja siinä olisin ollut ikuisuuden portin äärellä hiirenhiljaa häviävänpienenä ja kokenut kuinka ovi avautuu olemassaolonkysymyksen mestarillisen ratkaisun saranoilla. Ei, ei pyhimysten, kun he ovat vuosituhantisissa kilvoituksissa kokemastaan puhuneet. Eikä runoilijoidenkaan jumalilta/jumalalta saamina merkinantoina --- laulaessaan. Vaan ajattelijoilta jotka moraalisia ehtoja asettamatta ottavat kädestä kiinni sanoessaan; katso tuossa on Heidelbergin vanha silta tai tuossa Vincent van Goghin maalauksessa vanhat talonpoikaiskengät avaavat maailman. Niin yksinkertaisella tavalla, että ennenkuin ehdin epäillä, olenkin sysättynä läheisyyteen itseensä. Jotka lapsenkonkretiaan vetoavat avoimesti ja suoraan. Ja sen sitten perustelevat olemisen- ja ajattelun historialla, niin että voimme kohdallisesti ajateltavaksemme ottaa zenin ympärikäännähdyksen kaltaisen valaistumisen uutena jalansijanamme --- tänään. Ihan niinkuin Einsteinkin suhteellisuusteorian --- jonka intuitiollaan oli ajatellen kokenut matkatessaan valonsäteellä avaruuteen, mietiskellessään --- vasta myöhemmin todisti laskennallisesti eksaktiksi tieteeksi. Mikä sitten eksaktina tieteenä oikeelliseksi todistettuna niin, vie tieteitä ja teknologiaa eteenpäin. Vaikkei ehkä pidäkään paikkaansa kuin vain tiettyjen väitteiden puitteissa eli vain tiettyjen ehtojen vallitessa. MUTTA olemisen totuus tulikin tekeille tuohon kokemukselliseen ajatteluunsa valonsäteen olemuksesta ja olemuksellisuudesta, avatenkin olimisulottuvuudellisia näkymiä. Kyse on luottamuksen herättämisestä, katseen uudelleen luomisesta siihen, mikä suo. Kyse on todellisuutemme kohtaamisesta semmoisuudessaan, kyse on olemisen unohduksellisuuden huomaamisesta ja hiljaisuudesta johon se tuo. Sillä masennus ja nihilismi on itsessään umpikujasta ulottuvuudellisuuteen kääntyvinä ovina olemassaolon kysymyksen ratkaisemisen saranoilla eli evoluutiollisellakin tietoutumisellamme olemisen mielestä --- SUOPEUTENA. Eikä olevien huonoa hoitoa enää VOI tapahtua kun olemisen itsensä unohduksellisuus noin valmistaa käänteensä säilymiseensä itsessään ja suuntaa katseensa, valona, siihen ajatteluamme käyttäen, olemisena paljastuen, vakiintuen, muotoutuen juuri näin, ulottuvuudellisuuden sfääristä. Eläintuotantojen liukuhihnat pysähtyy MIELETTÖMYYKSINÄ ja HUOMAAMME kaikin ELÄINYSTÄVÄMME. Ihan niinkuin vaateroskavuortakin lattialla katsoessani jo tiedän, että jokaikinen nyt rätiksi mitätöitynyt niistä voi AVATA MAAILMAN --- OLEMISELLAAN opastaa omaani, jossa oleminen aina jo on ottanut turvaansa. Eikä toki päällepantava tai ruoka silloin enää ole HUOLI. Vaan upea tekniikkamme osoittaakin olemuksellisuutensa, ravitsemusongelmatkin ratkaisevia vempeleitään oleellisemmassa, itsessään olemisen tapahtumassa, kun se paljastaa ilmituo tänne olevan olemiseensa, jota olemistaan me olemisen palvelijoina ja olevien edellyttäminä noin vaalimme kuin ainakin --- KOTINAMME. --- Ei ole potilasta jolle lääkäri ei voisi sanoa, että kaikki on hyvin. Kun Isäni lähti täältä olimme keskusteluna ja ennen kuolemaansa hän vastasi ääneen lausuttuihin kysymyksiin lyhyesti; hyvä. Yhtäkaikki opettaen VIEMÄÄN LÄPI sanapolkuni. Omistankin tämän Äidilleni ja Isälleni kristinuskon viimeisille mohikaaneille, jotka tekevät tietä niin, sille mitä tuleman pitää ja josta en voi kuin tuon KAIKENPUOLLON tietää. --- Miten sanoa se avoin vasten todellisuuttamme joka asettuu nihilisminä ja masennuksena. Jota en voi ajatella mielialaisuutena, vaan jota ajattelen rakenteena. Jalansijattomuutena. Niin että kun televisiossa kaksi päivää sitkeästi näkyi vain ei singnaalia, käsitin olevani täysin riippuvainen siitä. Nukuttimena ja ikkunana subjektiivisesta horisontistani, siis oleellisemmin noin kuin vain ulokkeena erakon huoneessani. Televisiosta, internetistä on tullut todellisuutemme oleellisia rakenneosia pysytellä jalansijattomuudestamme poissa. Semmoisena on jo kauan ollut nuorten tapa enemmän kuin kuunnella musiikkia pitämällä sitä omana erillisenä todellisuutenaan. Tai nyt jo lapsetkin tavoittanut tapa olla netissä ja nettipelinä, kunnei elämässä elämänä voikaan enää olla oikein mitenkään. Virtuaalitodellisuus on todellakin tullut paikaksemme olla maailmassa. Nimenomaan tavaksi OLLA ja nimenomaan MAAILMAKSEMME. Siellä oleskellaan siellä ollaan maailmaan suhteessa, siellä työskennellään ja vaihdetaan mielipiteitä, siellä ollaan ei ihan itseinä ja ei ihan itsestä käsin vaan --- feikkeinä. Kyllä kyllä, yhä enemmän ja enemmän leikitään elämää. Käytetään sen kahdentamisen, näennäisesti ulottuvuuden avaavaa menetelmää, televisioitumista ilman televisiotakin, niin että olemme itsellemme tositeeveen esiintyjiä, masentumisemmekin representointimme kohde siten, että 62

63 esilläolevan uudelleen esilleasetamme eteemme tuohon, emmekä siis masennuksessa oleskele sen kohdaten porttina AVOIMEEN. Muttemme sitten kyllä kotonammekaan, perheessämmekään, kylässämmekään, ystävyyksissämmekään oleskele äärellä/luona, itsetykönä eli ole läsnä, SYVÄÄN HENKÄISTEN (ah olevan keskellä --- huomaatteko --- kuunnellen kuinka oleminen tulee kieleen eikä keskessä JA televisioituneena). Eihän muuten voitaisi puhua laatuajasta ja siis erillisestä, erityisestä olemisesta enemmän perheen kanssa. --- Eikä pyörittää sanaa kiireettömyys sitä tiheämpään mitä itsepäisemmin ollaan kiireenä elikä paossa varsinaiselta ajattelemiselta, kysymiseltä, että miten on olemisen laita, jos/kun maailmanmeno näyttää päivä päivältä sitä enemmän farssilta, olemisen ohimarssilta, ajattelu aina vain nopeammin vaihtuvilta puheenaiheilta, mitä enemmän tiede ja teknologia luovat --- älypuhelimia myöden --- ajallisia edellytyksiä ajattelemiseen keskittymiselle. --- Eikä voitaisi tehdä ruuasta ja syömisestäkin elämyksellisyyttä jossa makujen matkaa seurataan fysiologiassamme ja puhutaan rakenteista ja komponenteista. Tai vähän yli tai vähän ali kypsyyksistään kastronomian slangina. Ja kaikessa tässä ja muotoilussa, sisustuksessa, stailailussa jne jne joku niin vaan merkillinen tärkeilevyys meininkinä. Se tässä minä nyt menen. Ja on ikäänkuin kaikki pyrkisivätkin olemaan Barbeina ja Keneinä ihan oikeasti. Ja sitten kaikelle, kaikesta, tasaarvon nimessä tehdään JUNTTIVERSIOITA. Ja politiikkakin on --- todellakin POLITIIKKAA --- semmoista ettei enää ole valtiomiehiä vaan semmoisia leikitään. KOSKA ei ole JALANSIJAA missä omanaan olla. Eihän kodit enää ole koteina, perheet perheinä, suvut sukuina, kylät kylinä, ystävätkään ystävinä. MENEMÄTTÄ ohi KIIREENÄ, olematta enää missään Eino Leinon sanoin; istuja pitkän illan. Käsi sydämellä, miettikää, missä viimeksi olette saaneet tuta viipyilemistä. Missä hetki laajuudessaan lepäsi. Missä olitte omillanne subjektiivisesta horisontistanne ulos tulleina, luonnonkaan keskellä, tarvitsematta sitä objektina pitää aisteillenne, vieteillenne tai kohteena tekemisillenne tai vain maisemana suunnitelmillenne eli milloin viimeksi metsä, peltotie, järvi, meri, niitty oli LUMOTTUNA. Te sen keskellä ja samalla kuin pitäytyen, omillenne, vähän etäämmäs; LUMOTTUINA. Tarvitsematta ajatella ajattelevanne SITÄ, tuntevanne tunteita SITÄ kohtaan eli todistella kokevanne elämyksiä. Tarvitsematta sanoa itsellenne, ihanaa minä elän, olen elossa vielä, tarvitsematta olla kuolemaa kohden näin, vain elämänä joka on kuolemaan nähden säilytetty etu. Varsinaiseen olemiseen kuolemaa kohden tavoittumatta silloin OLEMISEN TAPAHTUMISEEN OLEVAN LUMOUK- SEEN, jonka tunnistaa siitä, että on yhtähyvä elää kuin kuollakin SIINÄ vain on niin hyvä. Tarvitsematta elämättömyyksistä huolehtia, niin, että sitten vanhana kiikkustuolissa katuisi --- sitä. Tarvitsematta muistuttaa itsellenne omistavanne paitsi OMAN elämänne OMANANNE, OMAISUUTENANNE, myös sitä ja sitä olevaa sekä matkustaessanne sinne ja sinne bongaavanne omaksenne kokomaailman ja tehdessänne sitä ja sitä hallitsevanne sen, omananne. Ja sitten yrittäen nauttia kaikesta siitä, niissä tässä ja nyt-hetkissä, niistä pienistä jotka riittää tekemään onnelliseksi kiinni pitäen ja niin menettäenkin. Vaan että tuo kaikki, saamisen valossa luopumisen korvike, onkin tyystin poissa ja teidät valtasi Schwarzwaldin lumous joka ei tarkoittanut sen esteettistä muotoa ei ihanaa maisemaa, vaan vain sen OLEMISTA. Enkä aio tätä käsikirjoitusta käsistäni laskea pois ellen saa osoitettua, että olkoonkin noin, todellisuutemmehan kumminkin on juuri semmoinen kuin se on ja jos olen osunut oikeaan, niin tietenkin VOI KAUHISTUS, että se semmoinen on. MUTTA yhtäkaikki se on meidän ainoa todellisuutemme ja sen vain me voimme KOHDATA. Vain sen olemuksellisuuden --- unohduksenimunako --- itsetykönä HUOMATA. Ja noin lähentyä KAIKENPUOLTOA. Läheisyyteen menemisenä ajatella. Ystäväni fenomenologisella menetelmällä olemisen ulottuvuudellista mieltä täälläolomme alkuperänä ja kuolemaa sen kätkönä/lippaana KUN katsomme, silmät sulkienkin kuuntelemme --- odottaen odottamaamme jo kuuluen HUOMAATTEKO --- kuinka oleva tulee olemiseensa --- oleminen kieleemme ajatellessamme niin hiljaisuudessa --- ja vasta alkaen rajoistaan avaa maailman maailmoimaan. Ja te vain olette uusilla jalansijoillanne jommoisesta ette ole voineet uneksiakaan koskaan, sille kunnei ole voinut vielä olla sanoja, sillä kaikki totuttu on sysättynä nurin te toisaalle syöstettyinä. Ei ei kahdentumisena enää, ei ei ette ole esilläolevaa vain uudelleen esille asettamassa eteenne tuohon, representoinnin tautologisella kehällä katsomassa kaikkea, itseännekin, televisioituneena, vieraantuneena juuri noin loppujenlopuksi Dickensin helvetissä IÄISYYDESSÄ jossa pudotaan loputtomassa tyhjyydessä mahdottomana KOHDA- TA mitään ketään enää koskaan missään. Jossa huomaatteko olemiskykyinä esiymmärretään varsinainen olemuksellisuutemme olemista ajattelevina olentoina, mutta jota olemisen unohduksellisuudesta johtuen ei voida ajatella PANIKOITUMATTA, elävältä haudatuksi tulon tuntona ja juuri tuosta juontuu ettemme koe- 63

64 takaan varsinaisesti ajatella todellisuuttamme, unohduksellisuuden huomataksemme, kohdataksemme paniikinkohdan valaistumisena, vaaran vaaraantumisen pelastuksena. Työstäen KÄÄNNETTÄ --- viiveessään. Joka visio (Dickensin helvetti siis) saattoi syntyäkin vasta teollisen vallankumouksen tuloksena. Moinen vieraantuminen kun ei olisi vanhojen kreikkalaisten mielessä vielä hahmottuakaan voinut, minkäänmoisena kuvitelmanakaan, sillä oleminen oleskeli fysiksenä olevat paljastaen omilla jaloillaan seisovina, ilmitulevina, läsnäolemiseensa. Niin että olevat koettiin liki päälletunkevina (niin että helvetti yhä vielä Dantellakin, keskiajalla, oli konkreettista kidutusta, fyysistä polttamista ja repimistä, kivun tuottamista, ihmisparan rääkkäämistä, pelottelua ikuisellatulella) ja joihin ajattelumme suuri alku esisokraatikoilla avasikin VÄLIN kysymällä olevan kokonaisuutta TÄSTÄ. Ja joka tänään on suuri mahdollisuutemme palata (vasta varsinaisesti, johonkin johtavasti, kysymisemme hermeneuttiseksi kehäksi naksahtaen) olemisen unohduksellisuudesta --- sen oleskellessa modernina tekniikkana puitteeksi kokoontuneena olevat määräten vain varannoiksi, omilta jaloiltaan omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevina paljastumisesta mitätöityinä kokonaan --- juuri tuohon VÄLINkohtaan, olemisen mieltä kysymällä, jonka vasta moderni tekniikka olemisen unohduksensakin unohtavana olentana on tehnyt mahdolliseksi kysyä, sen vasta voidessa tulla mieleemme, sen vasta kysyttäväksemme noustessa ja loppujenlopuksi pakottuessa, olemisen historiasta vääjäämättömänä kohtalonamme. Jolta todellisuudessamme ei ole pääsyä ja joka tänään, mutta vielä peitettynä, masentumisena ja nihilisminä näyttäytyy. Mutta tuo meille VOITTONA tuon välinkohdan, olemisen mielen kysymisenä niin että meillä on Schwarzwaldin lumoukseen pääsy Euripidesläisenä, Parmenideslaisena ja Herakleitoslaisena eheytenä ja ykseytenä arjen todellisuudessamme, tietoutumisen evoluutiollisesti todentua, nuo ajattelun historian profetaaliset olemisen aukeamat. Eli ettei meidän tarvitse haikailla vanhaa jalansijaa vaan tavoitamme sen ylittävänä uuden jalansijan, Schwarzwaldin lumouksessahan ei voinut enää olla huolissaan. Vaan se oli kuin suopeuden kuiskaus, ystävällisyys itsensä, että kaikki on hyvin. Kuin jokin ottaisi kädestä kiinni ja veisi Peltotielle ja vanhalle penkille vanhan tammen alla siellä laskisin tämän käsikirjoituksen ja antaisin mieleni luottaen levätä sen lempeässä johdatuksessa kaiken olevan suhteen Schwarzwaldin lumouksina, joista halajoisin teille loputtomasti puhua itsekin vakuuttuen --- kun kaikin olisimme keskusteluna --- että ne näin omalta osaltaan erityisesti hoivaisivat pelastuksen kasvua, herättäisivät ja loisivat uudestaan katseen ja luottamuksen siihen, mikä suo. --- Olemisen historia on nostamassa meidät tietoisina ulottuvuudellisuutensa sfääriin, olemme hioutumassa ja prosessoitumassa koko maailmassa olemisemme tapana tänään jo elämän elämänä elämistä enempään, läpi siitä ja sen kääntöpuolena menehtymisestä. Ja sitä Heidegger tarkoittaa olemisella kuolemaa kohden eikä elämän merkityksellisyyden terottamista sen rajallisuuden käsittämisellä elikä kuolevaisuutemme tiedostamisella näin. Vaan,että sen varsinainen tiedostaminen on ovi olemisen ulottuvuudellisuuteen alkuperänämme, olemisen mielen kysymyksestä taotuilla saranoilla auki kääntyen. Ja tämä, vielä paljossa vain hämmennyksenä ilmenevä, osoittaa että olemme olemisen paluun olevaan edelleen luomassa varjossa jo. Ja että tuo hämmennys ei voi olla muuta kuin olemisen puhuttelua ja vetoa, ajattelullemme. Ajattelullemme tuon unohduksellisuudestaan säilymiseensä --- itsessään eli olemuksellisuudessaan pysymään näin --- KÄÄNTEEN paikkoina. Sillä muutoinhan se ei voi tapahtua, niinkuin ei unohduksellisuutensakaan, tuossa osoittuenkin se kuinka olemme paitsi oleva suhde olemiseen myös varsinaiselta olemuksellisuudeltamme olemista ajattelevia olentoja. Ekstaattisesti ek-sistoivia. Ja kaikki se kokoontuu kuin kuulalaakerina rajasituaatiooni ja ikäänkuin ajassamme jo, todellisuudessamme tänään, voisinkin harjoittaa aivojani noin ja ne vastaisivatkin haasteeseeni varmasti, kuten aivotutkimuksesta sanotaan. Mutta, ettei mikään aivojen ponnistus voi saada aikaan tuota suloa, KUN olen omillani, subjektiivisen horisontin loukosta poissa --- ulkona --- KUN oleva alkaa vasta rajoistaan ja olemisellaan avaa maailman. MUTTA kun VOIN ajatella --- kysellen --- olemisen mieltä, olemisen historiasta sen puhuttelemana näin, voin TIEDOS- TAA olemisen läheisyytenä itsenään suomisena joka kokemuksellisesti on varsinaiselta, nyt tavoitetulta, olemuksellisuudeltansa elementtinämme ja ulottuvuutenamme KAIKENPUOLTOA, sen täytyy puhuttelustaan ja johdatuksestaan juontuen VASTAANI TULLA, kaikellani harjoittaessani kuulolla oloa ja juuri tuohon aivojen varman vastauksen niille esitettyyn haasteeseen tullessakin. Että on mahdollistunut tuommoinen konkreettinen ja kohdallinen kuulolla olo olemusavaruudelliseen sfääriin, niin ettei se mystiseksi ja uskon- 64

65 varaiseksi jää enää, loputtomaksi --- ja maailmassa oleville ikuisesti vain näin --- kaipuun kohteeksi jäämisenään. Eli aikamme lapseus on puolellamme fenomenologisen menetelmän harjoittamisessa, vaikka ensin onkin päinvastoin --- unohduksen imun absurdiudessa mennessämme kiireenä olevan oman olennan ohitse, pysähtymisten muuttamatta mitään, sillä kiire on unohduksellisuutena olemisessa itsessään, sen sijoiltansa menemisessä, oleskellessaan modernin tekniikan puitteena elikä paljastaessaan olevaa vain varannoiksi määräten näin, EIKÄ itse itsestänsä käsin tulevina tänne, olemisen oleskellessa fysiksenä näin, niin että se paljastaa omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina niitä ja meidän viipyellä SIINÄ. Elikä meidän on ajattelua vaikeutettavakin juuri TÄSSÄ näin aivojammekin harjoittaen, niiden todellakin vastatessa haasteeseemme varmasti, sillä me lienemmekin --- jo kaikin --- kuulalaakerilla. Niin että aina vain herkemmin olevat omassa olemisessaan väikähtelee --- vastakohdastaan olevan loitonnuksesta kun oleminen itsensä unohduksellisuudessa, vetäytyessään ja olevan ilmituodessaan näin, EPÄÄKIN, dualismin täyttyessä TÄSSÄ se tuleekin ylitettäväksi, niin asettuenkin ystäväni tienoo silleen jättämiselle meidän ajatella silleen jättäen --- olevat noin alkaenkin vasta rajoistaan, noin osoittaen olemiseen, avaten maailman --- maailmoivana. Se on, että suloisena paluuna omaamme olemista ajattelevina olentoina olemisen palvelijoina noin olevien edellyttäminä noin eli omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevina ajattelemaan olevia silloin --- jaloina. Huomasitteko väikähdyksen tuossa kierähtävänä kaiken tämän, vastaantulevana, tulevasta menneen kautta nykyisessä pyörähtävänä ajan ajallistumaan päästessäkin näin uuden/ toisen ajattelun sfäärinä, jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Niin mitä muuta tämä voisi merkitä kuin, että oleminen puhuttelee meitä --- AJATTELUAMME VAL- MISTAMAAN PAIKKANANSA --- unohduksellisuudesta säilymiseensä KÄÄNTYÄ. Että olemme VIIVEESSÄÄN --- tänään --- olemisen paluun olevaan edelleen luomassa varjossa jo. Jossa ajattelumme jo voi olla kyllin suurta asettaakseen ajattelun välittömästi ja leimallisessa hahmossa ajateltavan asian äärelle ja siten johtaakseen ajattelun tielleen. --- Se liki oleskelee pyörähtävänä täällä tänään ja se riittää. Odottaminen onkin sitä että ollaan tarkasti kuulolla. --- Minkä loppujenlopuksi voi asettaa varsinaisesti masennusta vastaan (paremmin sanoen; vasten), olemattaan enää vain mielialaisuutta --- unohduksessa? Ajattelun koetuksen ja Schwarzwaldin lumouksen. --- Tuskaisen yön jälkeen, nupustaan näin vaikeuttamisen ytimestä puhkeaa ei ylösnousemuksen - vaan vaaran vaaraantumisen pelastuksena -kukka: Zenin YMPÄRIKÄÄNNÄHDYS niinkuin (kuolemaantuomittuna valaistumisen kokenut) Yrjö Kallinen sen nimeää on tullut lähelle kuten Jeesus sanoo taivastenvaltakunnaksi nimeämästään. Ja joista voikin tulkita tänään, olemisen historian mahdollistamana ja kohdallistamana, että OLEVAN TOISENLAINEN PALJASTUMINEN on tullut lähelle. Todellisuutemme kohtaamisesta, olemisen unohduksellisuuden huomaamisesta on muotoutunut uusi jalansija, jossa ajattelun koetuksessa --- hiljaisuudessa keskittyessämme olemisen omana ja olevalle kuitenkin vieraaksi jääden --- väikähtelee Schwarzwaldin lumous. Noin olemisen puhutellessa ajatteluamme paikakseen kääntyä unohduksellisuudesta säilymiseensä valmistaudummekin evoluutiollisenakin tietoutumisena, vallankumouksellisuuden ylittäen sitä alkuperäisempänä, olemisesta KAIKENPUOLTONA --- viiveessään --- tietämään niin, että meillä onkin tie siinä --- SANOISSA --- konkreettisesti tehtynä ajatella siitä läheisyyteen menemisenä ; näin päivitettynä ojennankin teille fenomenologisen menetelmän OLEVAN TOISENLAISEEN PALJASTUMISEEN valmistautuen --- harjoitettavaksenne. Ja kohdaksemme alkaa OLLA KESKUSTELUNA. --- Schwarzwaldin lumous tarkoittaa olevaa täydellisessä hääpuvussaan esteettisyydellä olematta kuitenkaan enää mitään tekemistä sen SULON kanssa, joka palauttaa täälläoloonne, omaan olemiseenne omaa olemistanne varten olevina, olevien itsensä ääreltä/luota osoittuen tullen lempeästi johdatetuksi silloin, tuo ajattelun koetus saranoina, joilla oleva liukuessaan pois avaa oven olemiseen ja kuolemaan niinmuodoin --- KAIKENPUOLTONA. 65

66 --- Enää ei ole kyse AJATUKSISTA --- kuka niitä kehittelee saatika toisiltansa varastelee --- vaan AJATTELUS- TA --- jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Niin ettei kyse enää ole VALLANKUMOUKSESTA, hih omistuksellisuudesta ja dualistisuudesta --- niinsanottujen ahneuksienkin juurena --- siis missään muodossaan, vaan AJATTELUN KOETUKSESTA, ylittymisen eli evoluutiollisenkin tietoutumisen suunnassa hedelmänään SCHWARZWALDIN LUMOUS eli olevan sfäärinä KAIKENPUOLTO. Olevan hohtona vastaten Jumalasta juopuvan, kontemploivan, suufin hurmosta: Joku sanoi: Käy sisään! kokemuksena OLEMISESTA --- jossa Jumala on olevana. Olemisen historiasta näin. Unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen (äkkiä, välähtäen olemisessa, tiukasti itse itsessään/-tään) SUUNNASSA jo --- TÄNÄÄN. Sillä alkuperäisempänä Jumalaakin se on oleminen SUOMISENA joka soi kaikenpuoltoa --- SULOA. Olevan TOISENLAISEN PALJASTUMISEN --- kysymisestä. Kuulolla siihen MITÄ TULEMAN PITÄÄ. Ehkä maailma muuttuukin alkamalla maailmoimaan nykytekniikkaa hyväksikäyttäen, niin että ajatteleminen ja runoileminen vielä kerran pääsee väkivallattomasti valtaan. Vanhan jalansijan nyt niin nopeasti nääntyessä YLLÄTTÄEN --- vielä sisällyksettömässä tai tarkemmin ja paremmin sanottuna, että vielä asiat itsensä ohittavassa --- NETISSÄ. Wikileaksin kaltaisen moralisoimattoman tiedon tulvivan avoimuuden saadessa näet ounastelemaan AJATUSTEN (mielipiteinä) vaihdon ylittäen AJATTELEMISTA jossa asioiden/olevien itsensä äärellä/luona viivähdetään, arvovapaina päästäessään viipyilemään siinä, läheisyydessä itsessään. Sillä olemalla noin, ajattelullemme läheisyyteen menemisenä silloin, oman olemisensa tähden omaa olemistaan varten olevina ne olemisen sfääriin lempeästi osoittaen, johdattaen, opastavat maailmaan AVOI- MENA. Joutumattamme totuttuun ajatteluumme, subjektina objektivoiden representoimiseen, loputtomien ongelmanasetteluiden ohitukseen JA suohon. Eipäs-juupas asemointiin ja olevien/asioiden SINÄNSÄ ohituskaistalle noin. Netissä saattaisikin muotoutua vapautettu alue unohduksen imuun, ajattelemaan olevia/ asioita niiden itsensä ehdoilla, niiden omasta olemisesta käsin uutena/toisena ajatteluna, sillä ei se sen kummallisempaa ole. Vaan AJATTELUN KOETUS jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan SCHWARZWALDIN LUMOUKSENA eli --- huomasitteko --- MUUTOKSENA AJATTELUSSA ITSESSÄÄN. Hih, sehän TAPAHTUI siinä. Kaikille mahdollinen, lapsenkonkreettinen varsinaistuvassa aikuisuudessa palata ajattelumme suureen alkuun sitä aina vain alkuperäisemmin toistaen. Kysymyksessä Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? kaameuden syöveriin hypätä. Sieltä fenomenologisen näkemisen menetelmällä harjoituksia tehdä. Kysyväisen kysymisensä varsinaisella hyppäämisellä kun on Schwarzwaldin lumous hedelmänään. Eikä olion olioimisen noin kerrankin tietoisesti ajatellen kokenut enää voi --- olevaan upoten ja parissaan puuhaan --- sitä unohtaa. Sitä missä olemisen mieli paitsi paljasti myös teki tiettäväksi suopeutena itsensä ensi kertaa historiassaan. Ja jos/kun olevan toisenlainen paljastuminen on tullut lähelle muodostuu kuin ainakin sosiaalisena tilauksena myös sille foorumi. Jossa keskustelun olevista/asioista sinänsä ja jutustelun ylittää oleminen keskusteluna, olevien/asioiden itsensä äärellä, olemisen kysymyksen siihen päästämänä, ajattelun tielleen kierähtäessä. Niin että --- sisältäpäin kummuten --- siellä kulovalkean tavoin, mutta tuhoamatta mitään, kukkaan kasket nostaenkin, leviää ajattelun koetus Schwarzwaldin lumouksena. Uutena jalansijana vanhan jalansijan nyt nopeasti nääntyessä niin että ajatteleminen ja runoileminen vielä kerran pääsee väkivallattomasti valtaan sillä: Asiat, joilla on merkitystä, saapuvat --- vaikka niitä ei olekaan määrätty ikuisiksi ajoiksi --- oikeaan aikaan myös silloin, kun ne tulevat myöhään. --- Kun meillä ei vielä ole sanoja jollekin, kun jokin ei vielä voi tulla mieleemmekään on ajassamme KÄÄNTEENtekevänä haasteena. Se, ettemme turhautuneina heitä käsitteellistä ajattelua syrjään muodostamansa mahdottomuuden edessä, vaan näemme mahdollisuuden juuri siinä, että tässä nykii. Että on jotain, KÄÄNTÄVÄÄ, joka kutsuu, vetää, imee puoleensa --- jos kohta totutussa ajattelussamme TORJUU, representoidessamme jäämmekin käsitteiden loukkuun --- tullaksensa sanotuksi, tullaksensa sanottavan piiriin --- totutussa ajattelussamme, representoidessamme jäädenkin keinoksemme sen vaikeuttaminen. Eli ettei enää käsitteiden looginen käsitteleminen riitäkään avaamaan ja työstämään näitä aiheita. Vaan meidän onkin kääntyiltävä ja vääntyiltävä käsitteissä, niiden sisällä voidaksemme tänään VARSINAISESTI AJATELLA jotain, VARSINAISESTI SANOA jotain. Joka huomaa ja kohtaa todellisuutemme ja noin avaa siihen kohdallisen --- ei enää ohittavan --- polun eli murtaa subjektina objektivoivan subjektiivisen horisontin, 66

67 vieraantumisen noidankehän. Ja silloin me todellakin olemme AVOIMESSA, SANAN AVAUTUMISENA, sen olemiselle kuuluvaksi tajutessamme huikeana ulottuvuudellisuuden ajattelullemme elementiksi tavoittumisena. Saaden mahdolliset vastaukset suuriin perimmäisiin kysymyksiin, muutoksena ajattelussa itsessään, jonain jossa --- todellakin --- tietoutumisen evoluutiollisestikin silloin me kaikki olemme mukana eli uutena jalansijanamme olemisen ajattelu tapanamme olla olevien äärellä/luona, elikä vieraantumisen sijaan osaamisena OLLA ja KUOLLA niinmuodoin. Johon ei metafysiikka eli filosofia filosofeineen ulotu luodessaan olemuksellisuutenaan juuri tuohon VÄLIIN, alkuperänä itsenään, railon tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä. Niin ettemme tietenkään, pelon lamaannuttamina, voi tehdä alkuhyppyämme. Tänne heitteisyyteemme näin viimeinkin tietoisesti tavoittuen. Pelosta --- kuolemanpelosta eteenkin --- läpimurtona. Ei-mihinkään joka olemisenhuntuna kätkien paljastaa meille salaisuutta olemisen ulottuvuudellisuutena suomisen KAIKENPUOLTOA. Ja meille alkaakin mieleen tulla eli meillä onkin --- huomaatteko --- sanoja OSOITTAA olemista. Ja se riittää. Ja niitä sanoja voitaisiinkin sanoa olemassaolonkysymyksen ratkaisemisen saranoiksi unohdukseen sulkeutumasta AVOIMEEN, ALKUPERÄÄN --- IKUISUUTEEN siten ilman metafysiikkaa --- avautuvassa OVESSA. Johon siis oleminen itse jo unohdksellisuudesta säilymiseensä KÄÄNTEEN- SÄ suunnassa koputtaa tänään ja jonka puhuttelusta ovat kaikki nämäkin KÄÄNTEENTEKEVIKSI eli AVAUTU- VIKSI AVAUTUMINAAN itseänsä kysyvät sanat. --- Kirjoitus syöttää itse itseänsä, niin että käsitteissä kääntyilemään ja vääntyilemään suostuessani ja tahtoen vaatimatta pistettä tähän, kieli pikemminkin puhuu minua, kuin minä sitä. Ympärikäyden yhteentullenkin, tätä luettuani lisään tähän, ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme ajattelunarvoiseksi kysymyksen olemisesta kysymyksenä olemisen mielestä nostaen, että kun oleva aukeaa rajoistaan maailma noin maailmoimaan emme tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin putoakaan --- joka olemisen itsensä unohduksellisuutena konkretisoitui rajasituaatiossani, huipentui vieraantumisena, siihen etten voinut turvatusti, uhatta, pöydän kattamiseenkaan antautua, kunneivat olevat olennallaan kantaneetkaan --- vaan ympärikäännähdyksenä, tietoutumisen evoluutiollisestikin näin, juuri tästä, pääsemmekin rauhaan menemään elikä varsinaisesti ajattelemaan. Elikä olemista sitä odottaen odottamaamme jo kuuluen kielessä tuloaan sille. Ja jo ajatellusta tarkkaillen vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun vartioiden (loppujenlopuksi paluuna ajattelumme suureen alkuun sen aina vain alkuperäisempänä toistamisena ) näin --- pahoittelen perfektionistista tunkua, yrittäessäni olla tarkka Heideggerin käsitteissä, kirjoittamisen käsityössäni, joka jo kuin äärimmilleen jännittyneenä, liki ylijännittyneenä riuhtoo päästä, käsistäni, vaalijoilleen lennähtämään --- SITÄ mitä olemisen historiasta tuleman pitää. Ja jolle ajattelun koetuksissamme / Schwarzwaldin lumouksissamme, välkähdellen, puhutteleminaan paikaksensa valmistaudumme, TAPAHTUMISELLEEN äkkiä tiukasti itse itsestään, unohduksellisuudesta säilymiseensä KÄÄN- TEENÄ. Ja sen, että olemme jo VIIVEESSÄÄN tiedämme siitä, että kirjoittaa /kirjoituttaa tämmöisiä --- ollaksemme valmiita hyppäämään peräänsä. Ei-mihinkään suomisena kannatellaksensakin meitä --- KAIKEN- PUOLTONA. --- Ajatella koettaessamme Schwarzwaldin lumouksen tajutessamme olevan toisenlaisena paljastumisena. Vaatimattomat olevat olioina olioidessaan kokouspaikkoina jossa/johon nähden vieraantumisen traagiseen osattomuuteemme, puutteenalaisessa ajassamme kirjoittunutta PUOLUSTUSPUHETTA voimme vaalien lukiessamme testata. Että onnistuuko se KAIKENPUOLTONA ylittämään dualistisen syytösten ja puolustusten moraalisen tuomioistuimen --- jonka on rangaistus hyveen kostona paheelle --- ykseyden tuhoontumana. Että onnistuuko se HUOMAAMAAN olemisen unohduksellisuuden ytimen tuossa ja nostamaan meidät ajattelumme suurta alkua aina vain alkuperäisemmin toistamaan, sitä jossa esisokraatikot avasivat olevan kokonaisuutta kysyessään olevan keskestä VÄLINKOHDAN olevan keskellä, ajattelun ajatteluna liikkeelle lähtiessä. Että onnistuuko se ajattelun logiikkaan ja representoimiseen vietyä sittemmin unohduksen tietä, palauttamaan mieliimme tämän VÄLIN tänään ja niin, ettei se voisikaan merkitä kuin sitä, että oleminen puhuttelee jo säilymiseensä päin käänteen suunnassa. Ja näin --- huomaatteko --- paljastaenkin meille olemuksellisuutensa, mielensä siten, että me voimme ja että olemme pakotettuja TIETOI- SESTI olemista itseään, tätä VÄLIÄ kysymään, historiansa viemänä, ilmitultua erilaiset vaiheensa/neuvok- 67

68 kuutensa, olentansa olevan erilaisina paljastumisen tapoina. VÄLIÄ joka esisokraatikoille vielä oli itsestäänselvänä, arvoitukselliseksi jäävänä, ajattelua itseensä kiinnittämättömänä AVOIMENA, olevien läsnäolemisena, josta kysymys olevan kokonaisuudesta tehdään ja olevaa näin olemisen ja ajattelun erotuksessa ihmetellään. Mutta joka ei enää riitäkään, meille tuon VÄLIN peittyessäkin unohduksen itsestäänselvyydellisyytenä ajattelun ajatteluna ajautumisena umpikujaan metafysiikkana/filosofiana ja arjessamme olevien läsnäolemisesta vieraantumisen karille olevien tänne vain varantoina paljastuessa. Eli, että onnistuuko se olevan olemista olemisen ja ajan erotuksen kontekstissa ihmettelemään --- varsinaisen vapauden sfääriin näin sinnikkäästi kysyen ykseyden eheyttämään, tietoiseksi tekemään SUOMISENA olemisen mielen. Niin että KAIKENPUOLLON käsitteellä osoittaessaan olemista SUOMISENA ylittääkin näin itsensä dualismin viimeisenä käsitteenä, eikä PUOLUSTUSPUHEENAKAAN niinmuodoin, tietenkään, enää pakotuta kirjoittumaan. --- Olevan alkaminen vasta rajoistaan tarkoittaa oliona olioimistaan. Tutun outoutumista noin johdattaen ihmettelemään että se on. Eikä on sana enää olekaan pelkkä sanakopula vaan kaninkolo josta Liisa putoaa --- ei tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin --- ihmemaahan; omaansa. Kun kiikkustuoli olioi tuossa, hiljaisessa huoneessani, siitä IKÄÄNKUIN olentansa väreitä leviää ja ne päästää, kannattelee, hyvin hyvin väsyneenä ajattelun yrityksissäni, lepäämään, representoinnista ylitse vieden, omilleni juuri näin. Viemänään, lempeästi sysäämänään tähän, missä en enää asetu subjektiivisena horisonttina subjektina olevia objektivoimaan. Vaan olemusulottuvuudellisena uutena/toisena ajatteluna elementissä, jossa noin lähden, tulen autetuksi olevien itsensä ääreltä/luota --- tielleni olemista ajattelevana olentona silleen jättäen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Kaikista varsinaisista ajattelun koetuksista, niitä kohdallisesti eli kokemuksellisesti yrittäen vaalien lukea ja kirjoittaessani koettaen vääntyä ja kääntyä representoimisesta, että jos kohta pääsisikin olemisen totuus tulemaan tekeille siihen, niiden oleskella teoksena --- kysynkin niin hyppyriä. Niitä hyppyrinä Schwarzwaldin lumoukseen, uutena jalansijanamme, kielessä olemisen talona, kotinamme, silloin kuunnellessamme kuinka oleminen tulee kieleen, syvään huokaisunamme. Varsinaisesti odottaen,olemista läheisyytenä itsenään, eli odottamaamme jo kuuluen ja noin ajatteluna ja ajattelijoina valmistaudummekin paikkana jossa oleminen ottaa itsensä puheeksi unohduksellisuudesta säilymiseensä KÄÄNTEENÄ. Todisteenani, suosituksena olemisensa mielessä, vain tämä että kirjotuttihan kirjurillaan tämänkin. Olemassaolon kysymyksen ratkaisun sarananahan takoi prosessissani --- liki kuusikymmentä vuotta --- oveen, joka se on niinkuin tie ja totuuskin AVOIMEENSA jonka itsenään SUOMISENA olemme saaneet tietää. Ja saadessamme näin evoluutiollisestikin tietoutua, se olisikin öljy saranoihin juuri oikealla ajoituksella. KÄÄNTEEN TAPAHTUESSA äkkiä välähtäen, tiukasti itse itsestään olemisella --- kaiken läsnäolemisen paikattomana paikkana --- kunnei ole mitään vertaista rinnallaan kausaalisten (syyn ja seurauksien lain mukaisten) muutosten perustana. Dualistisen toiseuden railon niinmuodoin ylittyessä katsannossamme varsinaiseen olemuksellisuuteemme olemista ajattelevina olentoina tietoisesti tavoittuessamme. Ristiriidan lain kiintymyksellisenä kiistana ylittymisenä ja juuri näin AVAUTU- VANA sfäärinämme. Ja noin olemmekin valmiita hyppäämään peräänsä, itsepäisyydestämme luopuen, huikean saamisen valossa, luottaen ; KÄÄNTEESTÄÄN. Ja näin viimein onkin olemisen historia tehnyt idän ajattelun perinteestä kohdalliseksi zenin hups ;in. Voimattoman tiedon unelmaisesta polusta tullen totta, valtatie suorastaan, kaipuun täyttyessä läsnäoloksi ja enemmänkin olevan pois liukumisen heitteisyydessä täälläolon kuolemaan yhdentyessä ei ole enää elämän ja kuoleman pyörää vaan on oleminen alkuperästä SUOMISEN sylinä ja kuolema tuon itsensä SUOPEUDEN kätkönä/lippaana. Alkuhyppynämme alkuhypyssämme tänään kokemuksellisesti tietäen --- tämä. --- Muistan paniikinkohdasta itselläni ja toisilla huomanneeni, että siihen pitää sanoa, että mitään pahempaa ei enää tule, että pahin on tässä jo. Noin tukevasti itsetykönä rauhoitetusti se konkreettisesti on, absoluuttinen umpikuja mahdottomuutena olla olemassa avoimessa olemisena jo, valaistumisena juuri noin subjektiivisesta horisontista ulkona. Ja silloin sitä vain kuulostelee kuinka kaikki olevaiset ovat yhtä olemisen konserttia ja suorastaan pelkää jokaista ajatusta representoimiseen paluuna lumotulta alueelta. Ja siitä voi tajuta että kaikella ahdistumisella on meille asiaa ja ettei pieninkään sattumus ole turha olemisen pu- 68

69 huttelun johdatuksessa tuodenkin huomaamaan, ettemme milloinkaan loppujenlopuksi voi joutua hukkaan. Että aina on jäljellä vielä yksi kortti, olemisen kysymys, joka, jossemme osaa sitä vetää esiin, välähtää vihoviimeisessä täälläolon hetkessämme sittenkin ja se riittää. Sillä millään muulla kuin olemisella ei ole mitään väliä sanan nimenomaisessa mielessä tyhjyyden kauhistuttavan anonymiteetin ylittyessä olevien huikeassa merkityksellisyydessä avatessaankin VÄLINSÄ täyteytenä. Kertoessaan sitä, soidessaan siitä. Osoittaessaan sitä, lempeästi johdattaessaan siihen mikä ei enää sanoudu kaikkein yksinkertaisimpana ; LÄHEISYYTE- NÄ ITSENÄÄN. Sinä ystävällisyytenä itsenään joka ei lähtenyt meistä, vaan jossa olimme keskusteluna Isän kanssa kuolemansa niin vaan merkillisessä avoimuudessa, kuin vain olisi tapahtunut totuus ja paljastunut salaisuus. Kun Isä opetti meille kaikille täältä lähtemisen tieten ja siitä vierestä, tänne jääden vielä, katsoin kuin avoimesta portista jonnekin joka oli yhtä kuin täälläolomme, mutta nyt vain kuin varjosta valoon tullen ja päästen täyteyteensä. Isän OMANA kuolemana, jonain, jota ei voida ottaa pois, osattomuuden loppuna ylittymisensä mielessä ja josta meille täälläollessamme voi kertoa jokaikinen oleva ALKAMALLA vasta rajoistaan, olentansa matkassa autuuttaessaan. Noin viedenkin sanapolun lävitse, sitä jälkeenpäin Einsteinina vielä pähkäilläkseni --- hänen valonsäteellä avaruuteen matkattuaan mielessään fyysikkona johtuessa suhteellisuusteoriana todistamaan eksaktissa tieteessä joskohta madonreikäteorialla muunmuassa aikaavaruudellisena moottoritienä sen ylittäenkin --- olemisen kysymyksessä Heideggerin ajattelun, ajatellessaan, opastuksessa. Isänikin sanoi rajatilaksi kokien hioutuneensa ja valtavan kokemuksen pohjalta, että maailmassa tulee tapahtumaan jotain oleellista ja teroittaen, että HYVIN PIAN. Ja ettei hänen aikanaan ehdi vielä, mutta meidän jälkeensä jääneiden, suuren perheensä joka venyi ylitse maapallon rukouksissaan, vielä oleskellessa täällä. Yhtäkaikki hän olemukseltaan ajattelijana ja Äitini olemukseltaan runoilijana näkevät selkeästi pitkällä aikaperspektiivillä sen mitenkä niinsanottuja perimmäisiä kysymyksiä ei kysytä enää. Ja kun kuuntelee Yle Puheesta yöllä arkistojaan on tuo tyrehtyminen hätkähdyttävää. Syvien ja avarakatseisten näköalojen kokonainen maailma tai ainakin manner on hyvin lyhyessä ajassa uponnut kuin Atlantis. Kadonnut globaalin markkinatalouden moolokinkitaan, ajatus sosialismista vallankumouksena tai suurena reformina viimeisenä mahdollisuutena. Edistykselle ennenkuin olemisen olenta modernin tekniikan puitteena, olevien vain varannoiksi MÄÄRÄYTYMINEN kiteytymänään, unohduksensakin unohtaa ja --- senkin --- pois putoamisen suunnassa ei tulekaan taantumusta,meillä lännessä, vaan ajattelu vain latistumistaan latistuu. Ja keskustelusta katoaa kaikki lämminhenkinen aikuisuus, jota noista arkistojen helmistä huokuu paljon meidän silloisten nuorten innokkuutta ja yrittämisen pakkoa, penikkatautistakin, vasten. Keskustelusta tullutkin tänään joko viihteellistettyä tai sitten asiantuntijuutta kontra maallikkoutta tavattoman tylsänä. Niin ettei siinä enää ole yhdenyhtäkään representoinninkaan puitteissa tavoitettua mestaruutta, vaan vain tuota politikointia, jossa asia on aina toissijainen pyörittäjälleen pyörityskuvioonsa nähden. Ja tämmöisen jo siis kadonneen representoinnin mestaruudenkin ylittävä VIISAUS ja VIISAUDEN RAKASTAMISEN sfääri jossa varsinainen ajattelu piileekin, on tulossa meitä vastaan, ajattelun historiasta ajattelumme suuren alun esisokraatikoilla aina vain alkuperäisempänä toistamisena tietoutumisen evoluutiollisenakin noin olemisen historiasta. KÄÄNTEEN aika ja aikakausi. Nytkähtämäisillään jotain niin paljon syvällisempää, olennaisemman merkityksessä, kuin on olleet yhteiskunnallisten muutosten näköalat upeine kansansivistyksen pyrintöineen sivilisaatiossamme. Ja kun koko maapallon ekotasapaino on uhattuna pelkkänä sen oireena ei ole ihme että olemme hämmentyneitä ja pyrimme voittamaan aikaa muunmuassa ahdistustamme persoonallisuushäiriöksi ja kaksisuuntaiseksimielialahäiriöksi diagnosoimalla. Niin, pää särkyneenä, tästä ja tähän päästäkseni niin tätä kirjoittaakseni kuin lukeaksenikin, hyppyriksi ja hyppyrinä, ystäväni --- valitettavasti vain näin saan sanotuksi sanottavakseni tulleen --- sentään puhtaaksikirjoitan tämän väkipyörältäkin näyttävän, pelkältä tautologialta ehkä JOSSEI lukijanikin ole sitkeä, niin että ajattelun koetus Schwarzwaldin lumousta väikähdyttäeleekin hermeneuttisena kehänä. Vaalittavaksenne luotan ja luottaen puolestanne lukekaa sitä joskus oikein nopeastikin, joskus taas kuin kannettavaksensa asettuen, hissinä hyppyrin nokalle. Ja sitten antakaa vain mennä, mutta kun aivonne lukiessanne joutuvat väistämättäkin välillä solmuun, niin älkää luovuttako. Kirjoitus antaa kuin antaakin lupaamansa. Vaivalla ja vaikeuttamisella syvyys saadaan kuin saadaankin vastaamaan pintaa. Meidän olla ajattelijoina, meidän olla keskusteluna toisin kuin kos- 69

70 kaan osasimme kuvitellakaan. Lukekaa vaikka vähän kerraksensa ja kirjaamastaan Galileo Galileina sanon; se pyörii sittenkin. Tai Elvi Sinervona: Minun mummoni kiikkistuolissaan / yhä istuu luonani toisinaan. / (Se joskus on tapana vainajitten, / jotka kuolivat vuosikymmenet sitten.) / Ja hän istuu ja kutoo ja kuiskuttaa: / No, paljonkos muutit maailmaa? / Jo lapsenlapsenlapsenlasta / on minulla monta, vaan maailmasta / ei tulevan näy sen kummempaa. / --- Voi, mummoni, vielä vartokaa! / Kun kuudes polvi on päällä maan, / jo sanotte: Ohhoh, katsos vaan! --- Ajatusten olla ajatteluna, ilman edeltävää huipentumaa LOPPUNA. Kirjoituksen käsityön jäädä joksikin semmoiseksi johon voi käydä sisään ja sanoissaan, käsitteissään keskittyen viipyä. Levätäkin, luottaessaan että se jää kesken, auki, ettei se voi tulla VALMIIKSI, etsimys milloinkaan. Mutta etsiessään eli kysyessään siten me olemme siinä mietiskelevinä, alati kytiksellä kohtaan jossa subjektiivinen horisontti aukeaa ja me emme enää olekaan vain representoivina. Vaan olevien lempeästi opastamina omillemme ulos. Yhä uudestaan noin ja silloin olisimme onnistuneet ajatteluna olemaan jotakin enemmän ja oleellisempaa kuin vain logiikkaa, sen ylittävänä onnistuneetkin ajattelemaan toisin. Ja niin Heideggerin ajattelua tulkittaisiin olemuksellisuutensa mukaisesti. Jonain kokonaisuutena, historiallisena sanana, hahmottaen kaikista vivahteistaan ja puolistaan jotka ikäänkuin loputtomasti tarkentaa sitä yhtä ja samaa, olemisen mieltä kysyen, että miten on olemisen laita. Ja johon sillon voi kohdasta kuin kohdastakin konkreettisesti sisään astua ajatellen kokemaan avautumista vieraantumisestaan, samalla vedon toisenlaiseen ajattelemiseen paljastuessa tänään olemisen historiallisena puhutteluna OLEVAN TOISENLAISEEN PALJASTUMISEEN. Ei enää vain yksittäisinä satunnaisina armahduksen kokemuksina tai mietiskelyteknisinä ja kilvoitusperäisinä vain elämyksiksi jäävinä ympärikäännähdyksinä valaistumiseen vaan tietoutumisen evoluutiollisestikin ajattelumme ajatteluna päivittymisenä tähän, paikaksi, olemisen itsensä TAPAHTUMALLE --- KÄÄNTEENÄÄN. --- Steiner sanoi kirjassaan Heidegger Heideggerin luihuna maalaismiehenä jotenkin taktikoineen sanoessaan ettei olisi halunnut Olemista ja aikaa keskeneräisenä julkaista. Mutta jokainen joka tänään koettaa ajatella onkin ihan samanlaisessa kohdassa, onhan umpikujassa pyrittävä jotenkin ajatellen asettumaan KÄÄNNEKOHTANA. Itseasiassa samalla tavalla kuin Heidegger ymmärtääkseni tarkoitti Olemisen ja ajan toisen osan AIKANA JA OLEMISENA uutena/toisena ajatteluna asettuvan ja jota hän ei vielä saanut sanottua ja sitten kaikissa myöhemmissä kirjoituksissaan pohjustaa. Ajattelulla on tänään hirmuinen haaste, eivätkä oikein mitkään askeleet voi tuntua riittäviltä olemisen kysymyksen avatakseen olemisen unohduksellisuuden HUOMATAKSEEN, herättääkseen luottamuksen --- luodakseen uudelleen katseen --- siihen mikä suo itsetykönänsä siten, että ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme se, ettemme vielä varsinaisesti OSAA ajatella on juuri sinä asiana jonka äärelle ajattelu olisi asetettava välittömässä ja leimallisessa hahmossa ja siten johtaakseen ajattelun tielleen. Kun semmoistahan liian suurta meidän kuitenkin on yritettävä ponnistella eikä silloin ole helppoa laskea yritelmää käsistään ja luottaa sen jossain helähtävän vastakaikua eikä vain loogisena kritiikkinään käännettäisi takaisin itseensä. Kunnei se pyri mihinkään muuhun kuin ajattelussa kääntymään niin ettei ajattelu enää käsittäisi itseään lähtökohtanaan. Ja näin ajattelisikin ei enää olemisen ja ajattelun erotuksessa vaan olemisen ja ajan erotuksessa ajan ajallistumisen sfääriin heittäytymistä tarkoittaen subjektiivisen horisontin jälkeen. Representoimisen jälkeen ajattelemista silleen jättäen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin, olemisen historiasta näin olevan toisenlaisena paljastumisena, ajatteluamme paikkanaan tapahtua johdattaen näin. --- Heidegger sanoi, testamentiksensakin nimetyssä, postuumisti kuolemansa, 1976, jälkein julkaistussa haastattelussa Spiegel-lehdelle 1960-luvun jälkipuoliskolla, että aikaamme kuvaa myös se, että juuri, 1954 ilmestynyt, luentonsa Mitä on ajattelu? (suomensinkohan nimen tismalleen oikein ja voisihan se olla myös Mitä on ajatteleminen? ) on kaikista hänen julkaisuistaan vähiten luettu kirjoitus. Ja kuinka kiihkeä onkaan ollut tekniikan kehitys kiireytymisenä sen jälkein mietiskelevän ajattelun, laskennallisen ajattelun hyväksi, syrjään heittäen. Elikä olemisen unohduksensakin unohdus ja senkin pois putoaminen säilymiseensä KÄÄNTEEN suunnassa näin ollee tänään jo kuin liipaisuherkistynyt äärimmilleen, välähtää, äkkiä, tiukasti itse itsestään vaaran vaaraantumisena pelastuksena näin. Olevan huono hoito on suorastansa totalisoi- 70

71 tunut uhkana maapallon eko- ja muullekin tasapainolle jo ja toisaalta ajattelu kokonaan loputtomien ongelmanasetteluiden vain oireiden analysoinniksi absurdoitunut. Niin ettei enää olekaan profetoimista --- kun kerran minäkin tämmöistä kirjoitan, kun valon osuminen olevien huonoon hoitoon rajasituaatiossa olevalle jo hahmottuu OLEMISEN OLEVAAN PALUUN (se on olevien toisenlainen paljastuminen hyvä hoitonsa siis hih ja jaloutumisemme) EDELLEEN LUOMANA VARJONA --- sanoa olevamme jo käänteen VIIVEESSÄ. Kaikkialla kytiessä etsimys, joka ei ihan vielä tiedä mitä ja mihin kysyen kokoontua. --- Kuinka tärkeää Heideggerille täytyikään olla Nietzschen ajattelun kriittisyys ja Hölderlinin ulottuvuudellisuutta mittaava mittanaan jumala ja siten jumalaa odottava jumalan merkinannoista puhkeava runous, joka sääti sanan avautumisen suunnassa, olemisen totuudellisena. Eli kääntyvinä Nietzschen ajattelu ja Hölderlinin runous näin tien näyttäjinä, tilanteessa jossa kansallissosialismi oli ajautumassa hukkaan täystuhona. Ja Oleminen ja aika oli jäänyt keskeneräiseksi ja riittämättömäksi jo ensimmäisen maailmansodan näyttämölle nostamalle planetaarisen tekniikan ja modernin ihmisen kohtaamsen haasteelleen. Että miten ajatella olemista, kysyä olemista sen olemuksellisuuden mukaisesti, johon representointi ja logiikka ja subjektiivinen horisontti eivät olemuksellisesti ulotu. Ja näin alkavat vuoropuheluna Hölderlinin kanssa Nietzschen kritiikin myrskytuulena avaamasta syntyä Heideggerin olemisen unohduksellisuutta ja KÄÄN- NETTÄ säilymiseensä käsittelevät kirjoitukset eli vastauksena kysymykseen miten on olemisen laita? alkaa hahmottua olemisen mieli ja ajattelun varsinainen olemuksellisuus peesissään, olemisen olemuksellisuuden SUOPEUTENA paljastuminen, vakiintuminen ja muotoutuminen ajattelussa uutena/toisena ajatteluna, jossa mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään eli tahtovan ajattelun sijaan ollaankin olemista kysyen, muistaen ja odottaen --- KUULOLLA. Ajattelu koettaa vastata olemisen historian haastetta ja olevan lumousta --- tavoittaakin. --- Mutta ahdistuksen kiteytymästä --- niin saan tuta kun näitä yritän pohdiskella olemisen unohduksellisena vallitessa olevan vain varantoina paljastaessaan ja sen mukaisesti representoiden logiikan puitteisiin jääden subjektiivisessa horisontissa ajatellessani --- vasta KÄÄNTYEN. Eli me emme suinkaan ole itsekkäitä ja itsekeskeisiä tämän uuden/toisen ajattelun edessä, kunnemme siihen pääse, vaan se ei pääse aukenemaan meille. Sillä ajattelun lähtökohta ei ole ajattelussa, vaan se olemalla on olemisen olennassa eli olevan paljastumisessa, eikä sen paljastamisessamme. Ja toisaalta nyt olemisen puhuttelu myllyttää minunkin ajatteluani ajattelussamme toisin asettuaksemme olevan paljastua toisin eli KÄÄNTEENSÄ unohduksellisuudesta säilymiseensä suunnassa valmistautuaksemme uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa olennassaan eli olevan paljastumisessa. Tapahtumisensa paikkana kohdallistuen, joka onkin aina tehtävänä ajattelijoilla ja meillä kaikilla ajattelijoina. Ja tänään olemisen historiasta avautuvana eilen vielä sulkeutuvana sfäärinä. Se mikä on tulossa. Äkkiä, välähtäen ; KÄÄNTEENÄ. Jota kukin kohdassaan voi jo ainakin joskus, ainakin ahdistuksen koputellessa ja paon mahdollisuuksien --- oleviin unohtuen uppoamisina ja parissaan puuhiin sekä elämisinä elämän ehdoilla hengellisilläkin lisäyksillä --- uhkaavasti huvetessa, koetella edeltä. Ja huomatakin, yllätykseksensä, että eivät subjektiivisen horisontin murtaessaan, heittäytyessään olevien olennan vieminä ei-mihinkään logiikasta representoivana loukkona luopuen olevuuksien reunoilta tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin putoakaan. Vaan saavatkin tuta silleen jättämiselle asettuvasta tienoosta käsin silleen jättämistä Schwarzwaldin lumousta olevien hohtaessa --- rajoistaan (reunoistaan) vasta varsinaisesti alkaen OLENTANSA --- omaa olemistaan eli kaiken olemista toisin ; jaloina. Ja siten itse kokemuksellisesti koetella ilmituotuja ajattelulle avautuvia mahdollisuuksia maailman pelastua OLEVAN TOISENLAISEN PALJASTUMISEN ja evoluutiollisenkin TIETOUTUMISEMME olemisen mielestä SUOPEUTENA silloin kontekstissa. Toteutua kansanrunouksien ja uskontojen suurien profetioiden (Ehkäpä elämmekin nyt jo VAIKEINTA kohtaa, UHKIEN TOTEUTU- MAA ja KATASTROFIA,tarvitsematta tulla maaimanlaajuista ruoka- ja juomakatastrofia, ydinsotaa, merenpinnan hallitsematonta nousua jne. Eli siten ehtisimmekin AJATTELULLISESTI --- ENNEN. Jonka puolesta puhuu buddhalaisuudenkin profetia nimetessään uuden tulevan Buddhan Ystävällisyydeksi.) --- noin. Vaarassa kasvaa pelastus Hölderlinin sanoin. Voisikin sanoa meidän noin syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen olemuskäsitteet ylittäen olemista ajattelevina olentoina nousevan siivillemme --- sinitaivaalla poutapilvistä muodostuukin noin tuossa noususuunnassa siro lintu, jonka nokasta purkautuu kuin PUHUISI, eksaktien tieteitten läpimurron ja uuden/toisen ajattelun suulla, rauhan polku --- olemusulottu- 71

72 vuudelliseen elementtiimme, jonka avaa tuo pieni keltainen kukka oman olemisensa hohdolla palauttaen omaamme; olemisessa haltuun otettuina. --- Emme voisi, osaisi, mitään odottaa ja kaivata emmekä näin siltoja sanoissakaan rakentaa, olemisen kannattelemana, ajatteluamme valmistaa, mahdollisuudelle mahdottomuudessa, ellemme odottamaamme ja kaipaamaamme jo kuuluisi. Olemisen PUHE onkin ikäänkuin sielunamme, ei meissä olevana olevaisena mitenkään, minäisyyden osana ja ytimenä siten, vaan meissä helähtävänä alkuperänämme. Näin olisimmekin soitinten kaltaisia ja voitaisiinkin sanoa aivojemme --- joilla on käyttämättöminä hurjat kapasiteetit --- välittävän tietoisuutta tietoisuuden olematta aivojen tuote. Elikä ympärikäyden ja yhteentullen mietiskelevässä ja laskennallisessa ajattelussa; olemiskykyinä eli olemista ajattelemaan kykenevinä ja näin esiymmärryksen ( olemisen mielestä SUOPEUTENA ) aina jo (intuitiivisesti) omaavina, käydenkin loppujenlopuksi --- VÄISTÄMÄTTÄ. Ykseytenä, kaikenyhdentymisenä. Eikä täky olemisen historiasta --- unohduksellisuudesta säilymisestä käänteestä --- olekaan enää niin kaukaa haettua turhaa vaikeuttamista vaan kohdallisena napsahtaakin vähänkin maltettaessa ajatteluttavaisimmassa pitäytyä. Että osaammeko vielä varsinaisesti ajatella --- toteutua OLEMISTA AJATTELEVINA OLENTOINA järkeilevän eläimen ja syntiinlangenneen luodun ylittäen --- elikä rohkeasti kysyä sinne missä näyttää olevan umpiseinä ja kuitenkin jotenkin tiedämme olevammekin aina jo siellä, sillä se on omaa itseämmekin lähempänä läheisyytenä itsenään, se mihin emme pääse. Vieraantumisen sietämättömyys tässä. Mutta näin pohdiskellen --- huomaatteko --- olemmekin jo UNOHDUKSELLISUUTEEN kytiksellä sen HUOMAAMISEN porteilla, vartioiden, jo ajatellusta tarkkaillen vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun --- varsinaisesti (huomaatteko) ajattelevannekin odottaen muistaen kuunnellen silloin kysyväisenä olemiseen, AVOIMEEN, päin --- ja ajattelumme on TIELLÄÄN, olemisen historiaa seuraten itsestään selvänä pidetyn kyseenalaistaen ja niinkuin van Goghin maalausta vanhoista talonpoikaiskengistä VAALIEN katsottaessa SYSÄYTYEN kaiken OUTOUTUMISEEN, kaiken OLEMISEEN TOISIN ah ystäväni, lempeästi johdatettuina, olevan opastamina noin OMILLEMME, silloin, olemiseen suojaan otettuina --- kotoutettuina. --- Olen koettanut kerrasta kertaan ahtaa laajaa ja monipuolista ajateltavaamme liki pakahtavana samaan jotenkinkin osoittaakseni sen ykseyden mikä kuitenkin on mitä yksinkertaisimpana tänään ihan nenämme edessä, muuttaessamme näkövinkkeliämme vähäsenkin; käännähdämme --- sille mitä tuleman pitää. --- Se ei ole tunteitten, järjen, eikä elämän asia, vaan niistä pitäytyvä, muttei niiden torjumisena tahi kieltämisenä, vaan vain katsomisena vähän etäämpää elikä silloin olemisen perspektiivissä (paremminsanoen perspektiivittömästä perspektiivistä; AVOIMESTA käsin ilmitullen tänne OLEMISEENSA kaikki oleva valaistumisen kokemuksissamme). Ja valaistumisen olemuksellisuus onkin tässä, ettei sillä ole tunteitten eikä järjen eikä elämän kanssa mitään tekemistä. Eli se ei tapahdu mielialaisuutena olevan keskessä, ei tunteina jotakin kohtaan, eikä myöskään järjellisinä oivalluksina jostakin, eikä edeltävien sekoituksina, synteeseinä ja kehityksinä tahi elämänkokemuksina, vaan VAIN OLEMISENA toisin. Olevan keskellä, sille kuitenkin vieraaksi jääden, subjektiivisesta horisontista, häkityksestä äkkiä VAPAUTUEN sfääriin, olemusulottuvuudellisuuteemme ajattelumme elementtinä eli olemiselle kuulumisestaan kokemuksellisesti ja voimattomasti juuri noin tiedostuen silloin. Jos kohta ajatteluamme ja vieläpä ajatteluna eli käsitteellistettynä, sanoitettuna --- ja omin sanoin sanoen varsinaisesti vasta haltuunotettunakin --- kysyen. Evoluutiollisenakin tietoutumisenamme. --- Aika, ulottuvuudellisena ja ulottuvuudellisuutena, ei lineaarisena joka katoaa meiltä jo aina ennen kun asetumme siihen, niin ettemme mitenkään pääse ei-mihinkään heittäytymään, olemisen kannatella meitä. Olemisen olennassa --- moderni tekniikka olevaa määrääväksi puitteeksi kokoontuneena --- tänään olevan paljastumisessa vain varantoina, ajattelumme kadottaessa noin niiden oman olennan, me voimme vain representoida läsnäolevaa koettaen läsnäoloistaa, esilläolevaa vain uudelleen esiinasettaen eteemme tuohon. Eli ajan ajallistumista --- olemusulottuvuudellista sfääriämme silloin olevan avaamatta --- tavoittamattamme milloinkaan. Ja olemisen unohtaessa unohduksensakin jo poisputoamisensa suunnassa --- itsessänsä säilymistäänkin päin kyllä jo näin kierähtämäisillään käänteenään --- globaalin markkinataloutemme 72

73 olosuhteessa olevien mitätöitymistään mitätöityessä potentiaalisena roskana jatkuvan kasvunsa ja kilpailukykynsä säilyttämisen tähden kiihtyvästi ja ajattelumme upotessa logiikkoineen representoimisensa suohon, vaarantähtikuviona olemisessa tuo. Ja onkin kuin aikaa vedettäisiin altamme pitkää lineaarista käytävämattoa, nyt-hetkien seuraantona pätkiessään, raitoina ja jos vaikka mimmoisina kuvioina maailmankuvina kokoontuen teoriaa käytäntöön soveltavalle ja juuri noin vielä varsinaisesti ajatella osaamattomalle ajattelullemme varsinaiselta olemuksellisuudeltamme olemista ajattelevina olentoina, eikä meille jäisi kuin kiire. Kun emmehän voi asettua siihen, luottavaisesti heittäytyen sille, olevuudelle olevuuden perään, niin että tämän ELÄMÄNÄ nimeytyvän reunoilta pelkäämme tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin putoavamme tahi tuonpuoleisuuden oletuksella koettaen lohduttaen tyynnyttää kuolemanpelkoamme eli osattomuuttamme olemisesta olemusulottuvuudellisuutenamme (SUOMISENA, suopeutena ajatellen koetuksihan tullenkin silloin). Todellisuutemme olemuksena tänään tämä ettemme pääse täällä viipyilemään, olevat pidättelemään hetkeä joka laajuudessaan lepää, vaan olemme aina jo missä tahansa silmämme avaammekaan vieraantuneina tässä olevan paljastumisen ilmitulemisen tänne tavassa. Joka ei anna meille jalansijaa olevien läsnäolemisena, sen --- kun oleminen fysiksenä paljastaa olevaa itse itsestänsä käsin tänne ilmitulemisenaan ja läsnäolemisenaan juuri näin --- menetettyämme --- olevan enää paljastuessa vain varannoiksi määräyten --- vanhana jalansijanamme meidän onkin nyt etsittävä uutta jalansijaa. Ajattelun joutuessa aika-ajoin turvautumaan ENNENKUULUMATTOMUUTEEN, kuten Platon ideaoppiinsa, on meidän hakeuduttavakin ajattelumme suureen alkuun esisokraatikoilla uudelleen MUTTA ennenkuulumattomasta suunnasta, unohduksen imusta olemisen mieltä kysymään pakottuen. Ja sitä toistaiseksi, vallitsevassa ajattelussa representoimisena logiikan rakenteissa, ei ollenkaan vielä osata ajatellen ottaa huomioonkaan OVENA tahi paremminkin saranana semmoiseen. Ollaan totuttu läsnäolottomuuteen, ollaan sopeuduttu ulottuvuudettomuuteen, Einstein liki ainoana eksaktien tieteitten piiristä heitti sfäärillisiä täkyjä ulottuvuudellisuuden suuntaan, niin että aistimme hyvinkin riittävät, meidän kun vain olisi mielessämme, huikeita aivojamme jotka kyllä antavat perään hyväksikäyttäen, kääntyiltävä ja vääntyiltävä ja nimenomaan sinne päin missä näyttää olevan mahdottomuuden seinä, sillä aivojen lisäksi käsitteetkin antavat kyllä perään, kääntyvät olemusulottuvuudellisuuteemme päin näyttämään. Ja Heidegger sitten tavoittaakin historiallisen sanan, vallitsevan todellisuutemme tänään avaten huomaavan, kysymällä olemista, esisokraatikkoihin palaten olemisen mieltä hahmottavan ja SANOO sen että ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Eli ettemme osaa ajatella olemisesta --- rohkeasti ei-mihinkään heittäytyen --- käsin läsnäolemisen vasta varsinaisesti käsittäen kokemuksellisesti näin, olemista ajattelevana olentona itsensä tavoittaenkin heittyessään subjektiivisesta horisontista, AVOIMEEN, ulos ja silloin olevien/asioiden itsensä ääreltä/luota, omasta olemisestaan, olemussuhteesta kanssaan tuolloin, ajattelumme päästä tiellensä. Tunnistatteko PIDON ja pureutuvuuden tuossa, ettei se ikuisuudelta näyttävästi aina vain niitä olevina/asioina sinänsä ohita, missä juuri --- huomasitteko, koitteko, viuh --- aika vedettiin, TÄYTELÄISYYS, altamme keinotekoisena käytävämattona. Ja voi miten tyhjyyden kauhistuttavaa anonymiteettiä peläten pyristelemmekään pitääksemme olevista kiinni silloin niihin ja parissaan puuhiin unohtuen upoten loputtomien ongelmanasetteluiden suohon, asiantuntijoiden ja oireiden kasvavaan mutta enää oikein mitään varsinaisesti mistään SANOMATTOMAAN hälläpyörään, mitään ITSEÄÄN tavoittamatta, kaiken ollessa vain SINÄNSÄ. Kaiken syöttäessä vain tunteilua ja järkeilyä joilla ei ole olevien/asioiden äärelle/luo pääsyä, jotka vain ELÄMÄKSI kuoleman viikatemiehenä varjossa jäävät näin ja meidän olisikin jo aika päästä YLITSENSÄ olemisen suopeaan sfääriin. Sitä työstämään, siinä työstymäänkin ajattelun koetuksissa Schwarzwaldin lumouksen väikähdellessä, uutena jalansijanamme vanhan jalansijan nyt nopeasti nääntyessä --- silleen jättäen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin ajatellenkin jo tuossa uutena/toisena ajatteluna --- valmistuen olemisen KÄÄNTEELLE unohduksellisuudestaan säilymiseensä, äkkiä, välähtäen, tiukasti itse itsestään elikä OLEVAN TOISENLAISEEN PALJASTUMISEEN joka tarvitsee ajattelumme paikakseen tapahtua. Ihan niinkuin nyt ajattelumme on paikkanaan logiikan rakenteissa representoidessamme olevan unohduksellista, oman olentansa mitätöivää, paljastumista. Olevana suhteena olemiseen olemme, tapanamme täällä olla, aina palvelijoitaan. 73

74 --- Kun oleva oliona olioi se onkin ajan ajallistumisen taitoksena silloin. Kokouspaikkana maailman maailmoimisesta meidän tavoittua tuohon kuolevaisina ajan ajallistumiseen kehränä maan, taivaan, jumalien ja kuolevaisten neliämisenä peilipelinään hahmottuenkin, muotoutuenkin vakiintuenkin ja paljastuenkin, olemusulottuvuudellinen sfäärimme. Olemisen oleskellessakin ulottuvuudellisena aikana silloin. Alkuperämme näin tavoittuen meille tavoittuessamme varsinaiseen olemuksellisuuteemme olemista ajattelevina olentoina. Huomaatteko hetken laajuudessaan lepäävän itseensä pidättyen viipyilevän, tuota ajatella koettaessanne, Schwarzwaldin lumouksena, kun oleva alkaa vasta rajoistaan --- ruukku, kiikkustuoli, paperihelmet, koripöytä, lamppu, kirja, vihko, kynä, kahvimuki hiljaisessa huoneessa --- olentanaan, olentansa silloin kantaessakin teidät omaanne --- jaloina se on TOTEUTUVINA. Ja voimmekin yhtyä Helene Schjerfbeckin pienen mallin sanoihin yhtä mielelläni lähden täältä kuin elän, olevien poisliukumisen jätättämättäkään, peräänhuudattamattakaan --- ketään. --- Vallitseva ajattelumme ajattelee OLEMISEN JA AJATTELUN EROTUKSESSA olemisen avoimesta tienoosta subjektiiviseksi horisontiksi ulottuvuudellisuutensa silloin rajoittuessa, itsensä käsittäen lähtökohdakseen eli tahtovana ajatteluna ollenkin näin. Uusi/toinen ajattelu ajattelee OLEMISEN JA AJAN EROTUK- SESSA olemisen avoimen tienoon aikana ajallistuessa olemusulottuvuudellisena sfäärinämme tuossa, silleen jättämiselle asettuneen tienoon lähtökohdakseen käsittäen silleen jättämisenä eli voimattomana ajatteluna ollenkin näin. Ajattelu palaa suureen alkuunsa AVAUKSENA. --- Kaikella tahtovalla on tuho rakenteenaan. Kaikki spektaakkelit romahtaa. Sillä olematta moraalista linkkiä. Vaan vain se ettei sillä ole PITOA. Koska se ei lepää itsessään KANNATTELEVUUS ESTYEN. Olemisen itsensä UNOHDUKSELLISUUDEN ilmetessäkin siinä. Ajattelumme peesissän vetäen kivirekeä. Asettuen tänne taakankantajuuteen ja niinsanottujen elämän- ja kuolemanviettien kaksijakoisuuteen --- yhä useampi masentuen unohduksellisuuden absurdiutumisen suunnassa --- tuhon siemen näin kylvettynä elämäntaisteluun. Tullen HUOMATUKSI vain KAIKENPUOLLOSTA. Olemisen mielen tiedostumisesta SUOPUUTENA. Olemisen varsinaisen olemuksellisuuden siten että VOIMME luopua vain saamisen valossa, tahtoen ei-tahtomista ; tahtovan ajattelun YLITTÄMISEN linkkinä voimattomaan ajatteluun. Silleen jättämiseen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Mahdolliset vastaukset kysymyksiin saaden muutoksena ajattelussa itsessään noin. Asettaakseen ajattelun välittömästi ja leimallisessa hahmossa ajateltavan asian äärelle ja siten johtaakseen ajattelun tielleen. Niin että kiikkustuoli hiljaisessa huoneessa mieltyy ystävällisenä. Katsoessanne sitä, laskiessanne kätenne sille tai mietiskellessänne sitä. OLEMISENSA, OLENTANSA sinä tyynnyttävänä ystävällisyytenä --- ei aineensa ja muotonsa katseelle ja kosketukselle tahi käyttötarkoituksensa keinuvana istuimena --- SEN viedessä teitä itseenne, omaanne, OLEMISEENNE. Jolle teillä ei paikkaa itsessänne ole vaan onkin kiikkustuoli silloin lempeästi opastanut subjektiivisesta horisontista ulos. Avoimeen. Olevien/asioiden itsensä äärelle/luo. Ajattelu päästen tielleen, ajattelemaan läheisyyteen menemisenä. Läheisyyteen itseensä. Siihen mikä on lähempänä omaa itseännekin. Ja näin voinettekin mieltää ALKUPERÄNNE ja näin ajatellen kävimmekinkö --- ystäväni huomaatteko --- TUHOUTUMATTOMUUDEN LÄ- HEISYYDESSÄ. Edeltä juoksimmeko/edeltä kävimmekö --- KUOLEMAN. Saadenko ajateltua olemisen ja ajan erotuksessa, AJAN AJALLISTUVANAKO --- silloin. Olevien poisliukumisenko autuutta --- hipoa. Olemiseen suojaan, turvaan otettua tuettua täälläoloamme --- ajatellen kokea. Varsinaista tietoutumista, evoluutiollistakin siten. Ja jos ajattelun koetus noin onnistuisi väikähtelemään Schwarzwaldin lumousta olisimmekin ajatelleet hermeneuttisena eikä tautologisena kehänä ja olemisen totuus tullut kuin tullutkin tekeille siihen. Ajattelumme näin valmistuen konkreettisesti ja kirjaimellisesti paikkana olemisen KÄÄN- TEELLE unohduksellisuudesta säilymiseensä. Ja kirjoittamisen käsityönä, vaalien luettavaksenne PUHUT- TELUSTAAN tämä. --- Kun on sanottava ihan kaikki ja samalla vain sanoutumattomuuteen eli olemusulottuvuudelli- SUUTEEMME osoitettava. Jotta vieraantumiseemme saisimme raivattua polun käsitteissä kokemuksellisesti ajatellen olevien äärelle/luo --- läsnäoloonsa. Jossa tavoitumme tietoutuen varsinaiseen olemuksellisuuteemme olemista ajattelevina olentoina. Olemmekin avanneet umpisolmusta elementtimme silloin 74

75 tai pikemminkin sitä sitkeästi kysyessämme se itse itsestänsä käsin aukisolahti. Olevien olennan sinfoniasta kuulimme itsetykönämme pikemminkin alkuhyppynämme Sofokleen sanoihin yhtyen: Sillä se on suopeus, mikä suopeutta aina kutsuu esiin. Ettemme siis jääkään etsijöiden kauhistuttavana kohtalona aikamme lapseudessa loputtomien ongelmanasetteluiden mihinkään varsinaisesti johtamattomaan syyn ja seurauksen kausaaliseen ja viimekädessä tautologiseen kehään. Vaan olemista kysyvää ajattelua VIEDÄÄNKIN hermeneuttisena kehänä --- voi ystäväni --- että PÄÄSEMMEKIN MENEMÄÄN. Meitä väistävän vetäminä näin vääntyilyttäen kääntyilyttäen käsitteissä kohdallistua näiden, tänään, jälleen, täkyssä --- sfääriin. HÖLDERLIN: (Suomennos Markku Paasonen) NIIN KUIN NYT SUNNUNTAINA Niin kuin nyt sunnuntaina varhaiseen jo maamies menee pellolle, kun yön kuumuudesta kylmät satamat putoilivat tauotta ja kaukaa kuuluu vielä ukkonen ja virta vetäytyy taas uomaansa ja maa on vihreä ja tuore ja taivaan ilahduttavasta sateesta köynnöskin pisaroi ja kiiltävinä tyynessä auringossa seisoo lehdon puut: niin seisovat he poutaisessa säässä ne joita kukaan opettanut yksin, joita ihmeellisesti ja lempeästi ympärillä aina läsnä ollen kasvattaa suuri jumalaisen kaunis luonto. Siis koska luonto näyttää vuoden ajoin nukkuvan taivaassa tai kasveissa tai kansojen joukossa niin murehtivat runoilijain kasvot myös. He ovat niin kuin olisivat yksin, mutta aavistavat aina. Sillä aavistaen lepää luonto itsekin. --- Mutta sarastaa! Odotin ja näin sen tulevan ja mitä näin, pyhä olkoon sanani. Se itse nimittäin, vanhempi kuin mikään aika ja lännen sekä idän jumalia varhaisempi itse luonto on nyt aseenkalskein herännyt, ja korkealta eetteristä alas kuiluihin, kuin muinoin lujan lain mukaan pyhimmästä kaaoksesta synnytetty innoitus, kaiken luoja taas tuntee uudistuneensa. 75

76 Ja niin kuin tuli loistaa miehen silmistä kun hän on suunnitellut korkeita niin maailman merkeissä ja teoissa on uudestaan myös tuli sytytetty runoilijain sieluihin. Ja mikä aikaisemmin tapahtui, lähes huomaamatta, on nähtävillä vasta nyt, ja jotka viljelevät maatamme ja hymyilevät meille, ne rengin näköiset, heidät tunnetaan ainaeläväisinä, jumalien voimina. Siis kysyisitkö heiltä? heidän henkensä on laulussa kun runo versoo päivän auringosta, lämpimästä maasta ja ukkosista jotka ovat ilmoissa ja muista jotka ajan syvyyksissä valmiimpina ja merkitystä täydempinä, järkeen käyvempinä karkaavat meiltä maan ja taivaan välille ja kansojen keskuuteen. Vaan ajatukset ovat yhteisestä hengestä vaikka päätyvätkin runoilijan sieluun niin että äkkihämmästyneenä se --- lukuisille tuttu jo ajan takaa --- muistaessaan vapisee, ja häneltä tuo pyhän säteen siittämä hedelmä, rakkauden synnyttämä, jumalten ja ihmisten teos: laulu, molempien todistaja, onnistuu. Niin kävi, kuten runoilijat kertovat, että sielu tahtoi nähdä itse jumalan, hänen salamansa iskun Semeleen ja Zeuksen lyömä synnytti sen ukonilman hedelmän, pyhän Bakkuksen. Ja siksi juovat taivaan tulta nyt maan pojat ilman vaaraa. Vaan meidän kuuluu seistä jumalallisessa ukkosessa --- te runoilijat! --- paljastetuin päin, itse isän liekkiin omin käsin tarttua ja kansallemme ojentaa tuo taivaallinen lahja lauluun verhottuna. Ja olemmehan puhdassydämiset kuin lapset, ja kätemme syyttömät, ja jollei isän puhdas säde kärvennä eikä järisytä syvältä, lähestyvän Zeun korkealta syöksyvissä myrskyissä, sydän pysyy lujana niin myötäkärsiessään vahvempansa tuskaa. Vaan voi minua, kun Voi minua! Ja sanon saman tien, saan melkein nähdä taivaallisiin, 76

77 ne itse heittävätkin minut syvään, elävien joukkoon ja leipäsaarnaajien keskelle ja pimeään niin että laulaisin varoittavan laulun oppivaisille. Ja siellä --- Lentokoneessa nousuineen ja laskuineen JA linja-autossa sukelluksessa Schwarzwaldin vuorille ja laaksoihin; pitäytyminen JA oleminen olevien keskellä, ulottuvuudellisuudessa kyynellyttävä kauneus, sydämen lävistävästi olemisessa otettuna turvaan säilytettynä pelastettuna kaikki olevaiset, lumipyrypalloefekti toteutuvana. Vuorelle kiipeäminen kiipeäminen kiipeäminen kiipeäminen kiipeäminen ja sitten purevasti EI-MIKÄÄN, semmoinen on ajattelijan matka, elämä ja tie, mutta oleminen PITÄÄ; tukee ja ottaa suojaan --- sieltä. Mistä ajattelua ajattelemaan tarvitseekin juuri tänään, tietenkin, --- näin, ystäväni, kipeästi edeltä / tulevien jumaltensa --- Runoilijan runoilijan Hölderlinin sanoin --- niin että / laulaisin varoittavan laulun oppivaisille. Ja siellä --- Laitan kaksi lainauskollaasia Heideggeriltä. Ensimmäinen kirjoituksestaan LUOMISVOIMAINEN YMPÄRIS- TÖ: MIKSI ME JÄÄMME SYRJÄSEUDULLE? toinen kirjoituksestaan HÖLDERLIN JA RUNOUDEN OLEMUS. Niitä työstäessäni TUNSIN (merkityksessä olla perillä jostakin ), että SEMMOISTA on varsinainen ajattelu, syvää JA korkeaa. Lainauskollaasi Heideggerin kirjoituksesta LUOMISVOIMAINEN YMPÄRISTÖ: MIKSI ME JÄÄMME SYRJÄSEU- DULLE? : Niityt ja laidunmaat ulottuvat rinnettä ylös metsään, jossa vanhat, tummat kuuset nousevat korkeuksiin. Kaiken yllä on kirkas kesätaivas, jonka säteilevässä tilassa kaksi haukkaa kiertää ylös laajoissa kehissä. / Tämä on minun työmaailmani --- vieraan ja kesälomalaisen TARKASTELEVIN silmin nähtynä. Itse en oikeastaan tarkastele ympäristöä lainkaan. Minä koen sen jokahetkisen muutoksen, päivän ja yön vaihtelun vuodenaikojen suuressa liikkeessä. Vuorien raskaus ja niiden peruskallion kovuus, kuusien tyyni kasvu, kukkivien niittyjen koruton loisto, vuoripuron solina pitkässä syysyössä, syvien lumikenttien ankara yksinkertaisuus, kaikki tämä työntyy esiin ja keräytyy ja värähtelee päivittäisen olemassaolon kautta tuolla ylhäällä. / Eikä tämä tapahdu minkään nautinnollisen vaipumisen tai keinotekoisen eläytymisen itsetehdyissä hetkissä, vaan ainoastaan silloin kun oma olemassaolo (Dasein) on TYÖSSÄÄN. VASTA työ AVAA tilan tälle vuoritodellisuudelle. Työn kulku on uppoutunut ympäristön tapahtumiseen. / Kun raju lumimyrsky raivoaa iskuineen syvänä talviyönä majan ympärillä, ja kaikki verhoutuu ja peittyy, SILLOIN on filosofian ylevä aika. Filosofisen kysymisen täytyy SILLOIN tulla yksinkertaiseksi ja oleelliseksi. Jokaisen ajatuksen läpityöskentely ei silloin voi olla muunlaista kuin ankaraa ja tarkkaa. Kielellisen uurtamisen vaiva on kuin kohoavien kuusten vastarinta myrskyä päin. Nykyään työ tuolla ylhäällä keskeytyy välistä pitemmäksi aikaa neuvottelujen, esitelmämatkojen, keskustelujen ja opetustoimen vuoksi. Mutta heti kun tulen jälleen ylös, aikaisemman kysymisen koko maailma työntyy esiin jo majalla oleskelun ensimmäisinä tunteina, ja vielä juuri siinä muodossa kuin sen jätin. Minut yksinkertaisesti siirretään työn omaan värähtelyyn, enkä pohjimmiltaan lainkaan hallitse sen salattua lakia. Sillä yksinolemisella on se hyvin erikoinen voima, että se ei ERISTÄ meitä, vaan HEITTÄÄ koko olemassaolomme kaikkien olioiden olemuksen avaraan läheisyyteen. 77

78 78

79 Lainauskollaasi Heideggerin kirjoituksesta HÖLDERLIN JA RUNOUDEN OLEMUS : Hölderlin on erityisessä mielessä RUNOILIJAN RUNOILIJA. Siksi hän asettaa ratkaisuun. Hölderlin kutsuu kiintymykseksi (INNIGKEIT) sitä, mikä pitää asiat erillään ristiriidassa ja siten samalla sitoo ne yhteen. Ihmisenä olemisen todistaminen ja siten sen omaehtoinen (EIGENTLICH) toteutuminen tapahtuu ratkaisun vapaudesta. Ratkaisu tarttuu välttämättömyyteen ja sitoutuu korkeimpaan vaatimukseen. Todistajana oleminen sille, että kuuluu olevaan kokonaisuudessaan, tapahtuu historiana. Ihmiselle on annettu kieli, jotta historia olisi mahdollinen. Vasta kieli luo ilmenevän paikan olemista koskevalle uhalle ja erheelle ja siten olemisen menettämisen mahdollisuuden, toisin sanoen vaaran. Kieli ei ole vain yksi ihmisen omistamista työkaluista, vaan vasta kieli ylipäätään suo mahdollisuuden olla keskellä olevan avoimuutta (OFFENHEIT). Se takaa, että ihminen voi OLLA historiallisena. Kieli ei ole hallittavissa oleva työkalu, vaan se tapahtuma (EREIGNIS), joka hallitsee ihmisenä olemisen korkeinta mahdollisuutta. Paljon on ihminen kokenut. / Taivaallisista nimennyt monia, / kun olemme olleet keskustelu / ja kyenneet kuulemaan toisistamme. KYKY kuulla ei ole vasta keskenään puhumisen seuraus, vaan pikemminkin päinvastoin sen edellytys. Mutta kyky kuulla on myös itse riippuvainen sanan mahdollisuudesta ja tarvitsee sanan. Kyky puhua ja kyky kuulla ovat yhtä alkuperäisiä. Me olemme keskustelu, mikä tarkoittaa, että kykenemme kuulemaan toisistamme. Se että me olemme keskustelu, merkitsee aina samalla: me olemme YKSI keskustelu. Keskustelun ykseys taas on sitä, että olemuksellisessa sanassa ilmenee kulloinkin yksi ja sama, johon me yhdymme, jonka perustalta me olemme yksimielisiä ja siten omaehtoisesti itsemme. Keskustelu ja sen ykseys kannattelee DASEINiamme. / Hölderlin ei kuitenkaan sano pelkästään, että me olemme keskustelu, vaan: kun olemme olleet keskustelu Siellä missä ihmisellä on kielen taito ja missä sitä käytetään, ei vielä ilman muuta ole kielen olemuksellista tapahtumaa, keskustelua. Mistä saakka me olemme olleet keskustelu? Siellä missä on oltava YK- SI keskustelu, täytyy olemuksellisen sanan pysyä suhteessa yhteen ja samaan. Ilman tätä suhdetta on myös kiistakeskustelu mahdoton ja nimenomaan se. Mutta yksi ja sama voi ilmetä vain pysyvän ja vakaan valossa. Vakaus ja pysyminen näyttäytyvät silloin, kun kestävyys ja läsnäolo nykyhetkessä leimahtavat. Tämä tapahtuu siinä silmänräpäyksessä, jossa aika avautuu ulottuvuuksissaan. Vasta siitä lähtien kun ihminen asettuu pysyvän läsnäoloon, hän voi asettua alttiiksi muuttuvalle, tulevalle ja menevälle, sillä vain kestävä on muuttuvaa. Vasta siitä lähtien, kun tempaava aika (REIBENDE ZEIT) on tempautunut auki nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, on mahdollista yhtyä pysyvään. Me olemme olleet YKSI keskustelu siitä saakka, kun aika on. Siitä saakka kun aika on noussut ja saatettu paikoilleen, me OLEMME historiallisesti. Olla YKSI keskustelu ja olla historiallisesti --- molemmat ovat yhtä vanhoja, kuuluvat yhteen ja ovat sama. Siitä lähtien kun kieli on omaehtoisesti tapahtunut keskusteluna, jumalat tulevat sanaksi ja ilmenee maailma. Ja niin olennaisesti ne ovat yhtäaikaisesti, että juuri omaehtoinen keskustelu, joka me itse olemme, on jumalien nimeämistä ja maailman sanaksi tulemista. Sen mikä kannattelee ja läpeensä hallitsee olevaa kokonaisuudessaan, täytyy tulla avoimeen. Jotta oleva ilmenisi, on oleminen avattava. Mutta juuri tämä pysyvä --- oleminen --- on pakenevaa. Niin nopeasti katoavaista on kaikki taivaallinen, mutta ei turhan tähden. Sen pysyminen on uskottu runoilevien huoleksi ja tehtäväksi. Runoilija nimeää jumalat ja kaikki oliot siksi mitä ne ovat. Nimeäminen ei tapahdu siten, että vain annetaan nimi sille mikä ennestään tunnettiin, vaan siten, että kun runoilija puhuu olemuksellisen sanan, oleva tulee tämän nimeämisen myötä nimetyksi siksi mitä se on. Näin se tulee tunnetuksi olevana. Runous on olemisen säätämistä sanan mukaan. Sitä mikä pysyy ei siksi koskaan ammenneta katoavasta. Yksinkertaista ei koskaan voi siepata monimutkaisesta. Mitta ei ole mitattomassa. Perustaa emme milloinkaan löydä perustattomasta. Oleminen ei koskaan ole oleva. Mutta koska olioiden olemista ja olemusta ei milloinkaan voida laskea eikä johtaa olemassaolevasta, täytyy ne vapaasti luoda, asettaa ja lahjoittaa. Tällainen vapaa lahjoittaminen on säätämistä. Kun käsitämme runouden olemuksen tällaisena olemisen säätämisenä sanan mukaan, voimme aavistaa jotakin sen sanan totuudesta, jonka Hölderlin puhui oltuaan jo kauan hulluuden yön suojissa. Ansiokkaana kyllä, mutta runollisesti / ihminen asuu maan päällä. Se miten ihminen toimii ja mitä hän harjoittaa, on omin ponnisteluin hankittua ja ansaittua. Mutta, Hölderlin sanoo ankarasti tätä vastaan, se kaikki ei kosketa hänen maan päällä asumisensa olemusta, se kaikki ei ulotu inhimillisen DASEINin perustaan. DASEIN (oma huomautukseni: TÄÄLLÄOLO) on perustaltaan runollista. Runous ymmärretään siis nimeämisenä, joka säätää jumalien ja olioiden olemuksen. Runollinen asuminen merkitsee pysymistä jumalien läsnäolossa ja hämmästyneisyyt- 79

80 tä olioiden olemuksellisesta läheisyydestä. DASEIN on perustaltaan runollista, mikä samalla tarkoittaa, että DASEIN ei ole säädettynä (perustettuna) ansio, vaan lahja. Runous on historian kantava perusta, eikä se siksi ole vain kulttuurin ilmentymä eikä varsinkaan pelkkä kulttuurisielun ilmaus. Se ei ole mitä tahansa sanomista, vaan sellaista sanomista, jonka myötä vasta kaikki se asettuu avoimeen, mistä me arkikielessä puhumme ja mitä me siinä käsittelemme. Inhimillisen DASEINin perusta on keskustelu kielen omaehtoisena tapahtumisena. Runous olemisen säätämisenä taas on alkukieli. Mutta kieli on omaisuuksista vaarallisin. Runous on siis töistä vaarallisinta ja samalla kaikista toimista viattomin. Hölderlin kirjoittaa eräälle ystävälleen juuri ennen lähtöä viimeiselle matkalleen Ranskaan: Ystäväni! Maailma on edessäni kirkkaampana kuin ennen, ja se on läsnä vakavampana. Se miellyttää minua, siten kuin se on, se miellyttää minua, niin kuin kesällä, kun vanha Pyhä Isä ravistelee rauhallisella kädellä siunaavia salamoita punertavista pilvistä. Sillä tämä on minun valittuni kaikista merkeistä, joita voin jumalasta nähdä. Ennen saatoin riemuita uudesta totuudesta, siitä että näin paremmin mitä yllämme ja ympärillämme on, nyt pelkään, että minun käy lopulta niin kuin vanhan Tantaloksen, joka sai jumalilta enemmän kuin jaksoi sulattaa. Runoilija on alttiina jumalan salamoille. Siitä puhuu runo, jonka tunnistamme puhtaimmaksi runoksi runouden olemuksesta, ja joka alkaa: Niin kuin pyhäpäivänä peltoaan katsomaan / maamies kulkee aamulla Viimeisessä säkeistössä sanotaan: Meille kuitenkin on soveliasta, oi runoilijat! / seistä paljastetuin päin jumalan salamoiden alla, / tavoittaa omin käsin Isän säde, se itse, / ja ojentaa lauluun verhottuna / kansalle taivaallinen lahja. Vuotta myöhemmin, kun Hölderlin hulluuden valtaamana on palannut takaisin äitinsä taloon, hän kirjoittaa samalle ystävälleen muistaen oleskeluaan Ranskassa: Mahtava elementti, taivaan tuli ja ihmisten hiljaisuus, heidän elämänsä luonnossa ja heidän rajoittuneisuutensa ja tyytyväisyytensä, on saanut minut valtoihinsa yhä uudelleen, ja niin kuin sankareiden sanoja toistellaan, voin kai sanoa, että Apollo on minuun iskenyt. Liian suuri kirkkaus on sysännyt runoilijan pimeään. Tarvitaanko vielä lisää todisteita hänen toimensa korkeimmasta vaarallisuudesta? Runoilijan omin kohtalo sanoo kaiken. Ja kuitenkin runous on kaikista toimista viattomin. Hölderlin kirjoittaa näin kirjeessään, eikä vain rauhoittaakseen äitiään, vaan koska hän tietää harmittoman ulkokuoren kuuluvan runouden olemukseen niin kuin laakso kuuluu vuoreen. Kuinka tämä vaarallisin työ olisikaan toteutettavissa ja varjeltavissa, jos runoilijaa ei olisi heitetty ulos arjen tavanomaisuudesta ja suojattu sitä VASTAAN toimensa näennäisellä harmitttomuudella? / Runous näyttää leikiltä, eikä kuitenkaan ole sitä. Leikki tosin saattaa ihmiset yhteen, mutta niin, että siinä jokainen nimenomaan unohtaa itsensä. Runoudessa sitä vastoin ihminen kootaan DASEINinsa perustalle. Siinä hän saavuttaa levon, mutta ei toimettomuuden ja ajatuksettomuuden näennäistä lepoa, vaan sen äärettömän levon, jossa kaikki voimat ja suhteet ovat liikkeessä. / Runous saa epätoden ja unen loistamaan vastakohtana kouriintuntuvalle ja äänekkäälle todellisuudelle, jossa kuvittelemme olomme kotoisaksi. Ja kuitenkin on päinvastoin todellista se, mitä runoilija sanoo ja ottaa tehtäväkseen olla. Onhan runous itse olemukseltaan säätämistä, toisin sanoen: lujan perustan antamista. / Mutta jokainen säätäminen jää vapaaksi lahjaksi, ja kuulemme Hölderlinin sanovan:: Olkoot runoilijat vapaat kuin pääskyt. Mutta tämä vapaus ei ole haaveilevaa mielivaltaa eikä omapäistä toivetta, vaan korkeinta välttämättömyyttä. ja vihjeitä ovat / vanhastaan jumalten puheet. Runoilijan sanominen on näiden vihjeiden sieppaamista, jotta hän voisi esittää ne edelleen vihjeinä kansalleen. Vihjeiden sieppaaminen on vastaanottamista ja samalla kuitenkin uutta antamista, sillä ensimmäisissä merkeissä runoilija huomaa sen mikä on jo täyttynyt, ja asettaa tämän nähdyn uskaliaasti sanaansa sanoakseen edeltä sen, mikä on vielä täyttymätöntä. Näin ennustaen lentää, uskalias henki, / kuin kotka rajuilmoissa, edeltä / tulevien jumaltensa --- Olemisen säätäminen on jumalien vihjeisiin sidottua. Samalla runollinen sana on vain kansan äänen tulkintaa. Hölderlin nimittää kansan ääneksi taruja, joissa kansa muistaa omaa kuulumistaan olevaan kokonaisuudessaan. Kunnioitan rakkaudesta taivaallisiin kansan ääntä, / rauhallista, koska se on harras, / mutta jumalten ja ihmisten tähden / älköön se aina levätkö niin mielellään! Ja toinen versio: ja varmasti / tarut ovat hyviä, sillä ne ovat muisto / korkeimmasta, mutta tarvitaan myös / yksi pyhiä tulkitsemaan. Runouden olemus on näin liitetty jumalien vihjeiden ja kansan äänen erilleen ja yheen pyrkiviin lakeihin. Runoilija itse on niiden välissä, jumalien ja kansan. Hänet on heitetty ulos tähän VÄLIIN jumalien ja ihmisten välissä. Mutta ainoastaan ja vasta tässä välissä ratkeaa, kuka ihminen on, ja mihin hän asuttaa DASEINinsa. Runollisesti ihminen asuu maan päällä. / Taukoamatta ja yhä varmemmin, runsaina tulvivista kuvista ammentaen ja yhä yksinkertaisemmin Hölderlin pyhitti runol- 80

81 lisen sanansa tälle välialueelle. Siksi on sanottava,että hän on runoilijan runoilija. / Olemmeko yhä sitä mieltä, että Hölderlin maailman täyteyden puutteessa on sotkeutunut tyhjään ja ylikorostuneeseen itsensäpeilailuun? Vai huomaammeko me, että tulvan runsaudesta ammentava runoilija ajattelee runollisesti kohti olemisen perustaa ja keskusta? HÖLDERLINIIN itseensä pätee sana, jonka hän sanoi Oidipuksesta myöhäisessä runossaan Lempeässä sinessä leimuaa : Kuningas Oidipuksella / on ehkä yksi silmä liikaa. Hölderlin runoilee runouden olemuksen, mutta ei ajattomasti pätevän käsitteen mielessä. Tämä runouden olemus kuuluu määrättyyn aikaan. Ei niin, että se mukautuisi tähän aikaan jonakin jo olemassaolevana. Sen sijaan Hölderlin, säätäessään uudestaan runouden olemuksen, vasta määrittää uuden ajan. Se on paenneiden jumalien JA tulevan jumalan aika. Se on PUUTTEENALAINEN aika, sillä sen paikka on kaksinkertainen puute ja ei: paenneiden jumalien EI ENÄÄ ja tulevan jumalan EI VIELÄ. / Hölderlinin säätämä runouden olemus on korkeimmassa mitassa historiallinen, koska se ennakoi historiallista aikaa. Historiallisena olemuksena se on ainoa olemuksellinen olemus. / Aika on puutteenalainen ja siksi sen runoilija on liian rikas, niin rikas, että hän usein muistaessaan olleita ja odottaessaan tulevaa haluaisi lamaantua ja vain nukkua tässä näennäisessä tyhjyydessä. Mutta hän pitää puolensa tämän yön ei-missään. Pitäen näin kiinni omastaan, määräyksensä vaatimassa korkeimmassa eristyneisyydessä, runoilija tuo esiin --- sijaisena ja siksi totuudenmukaisena --- totuuden kansalleen. Tästä kertoo elegian Brod und Wein ( Leipä ja viini ) seitsemäs säkeistö. Siinä on sanottu runollisesti se, mikä tässä on ollut mahdollista esittää vain ajatuksellisesti. Voi ystäväni! me tulemme liian myöhään. Jumalat kyllä elävät, / mutta meidän yllämme tuolla toisessa maailmassa. / Siellä he toimivat loputtomasti ja näyttävät vähät välittävän / siitä, elämmekö me, niin kovin taivaalliset varjelevat meitä. / Sillä aina eivät jumalat voi sopia heikkoon astiaan, / vain aika ajoin ihminen kestää heidän runsauttaan. / Unta heistä on sen jälkeen elämä. Mutta hairahdus auttaa / kuin uni ja vahvemmaksi tekevät pakko ja yö, / kunnes kyllin on varttunut sankareita rautakehdoissaan, / voima sydämissään he ovat, kuin ennen, taivaallisten kaltaisia. / Jyristen he tulevat silloin. Sitä ennen tuntuu minusta usein / paremmalta nukkua, kuin olla näin ilman tovereita, / näin odottaa, ja mitä tehdä sillä välin ja mitä sanoa, / en tiedä, ja mitä varten runoilijoita puutteenalaisena aikana? Mutta he ovat, sanot, kuin viininjumalan pyhät papit, / jotka vaelsivat maasta toiseen pyhässä yössä. Hölderlin asui, mylläripariskunnan huolehtimana, vuosikymmeniä, kuolemaansa asti yksiksensä, myllyssä. Uusi/toinen ajattelu tavoittuu VUOROPUHELUSSA HÖLDERLININ KANSSA /VUOROPUHELUSSA HEIDEGGE- RIN TULKINNAN HÖLDERLINISTÄ KANSSA. --- Niinhän sen täytyykin olla, hengähdän, oppina merkilliseltä matkalta Schwarzwaldin vuorilla, että meidän todellakin täytyy aina vain alkuperäisemmin toistaa ajattelumme SUURTA alkua esisokraatikoilla ja joka kaikuu muunmuassa Sofokleen tragedioissa, Homeroksen tarustoissa. Eli meidän pitää kohdata ei-mikään kaameuden syöverinä. Että niinhän Herakleitos ja Parmenides ja muut nimenomaan tekivät ja niin nimesivät sen mistä ajattelu ajatteluna alkaa. Kun he kysyvät olevaa kokonaisuudessaan he ovatkin --- hups --- PERUSTATTOMALLA PERUSTALLA. Vain niin saadaan tuntuma olemiseen, kun ei-mihinkään tavoitutaan. Ja vasta varsinaisesti silloin voidaan olla SUHTEESSA olevaan. Olemussuhteessa olemuksellisuuksien pohjalta eli olemista ajattelevina olentoina ajatella olevia omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Niiden edellyttäminä noin olioina olioidakseen olemisen palvelijuudessa toteudummekin. --- Ajattelu ajatteluna voi alkaa vain noin, PITÄYTYMÄLLÄ olevan keskestä ja heittäytymällä EI-MIHINKÄÄN oleskella olevan keskellä, löytäen ELEMENTTINSÄ. Nähdä olevan kokonaisuudessaan YKSEYTENÄ tästä EROSTA. Mutta tuon eron tiedostuttua ykseyden huikeana kokemuksena ja tietoutumisena ajattelulle ensikertaa länsimaisen ajattelumme historiassa ja samalla juuri siten sen ALKUNA. Se johtuukin muotouttamaan tietoisuudelle tavoittunutta elementtiään eli ajattelua ajatteluna juuri siten, SUHTEENAAN OLEMISEEN, olemisen ja ajattelun erotuksena. Ja joutuu noin subjektiuden koukkuun. Eikä enää voikaan olla kokemuksellisesti tietoutuneena elementistään ykseyden ja ulottuvuudellisuuden tyystin menettäen subjektiiviselle horisontille. Ja niin meille ei jää muuta tietä kuin AVATA OLEMINEN uudelleen, ajattelua olemisen ja ajan ero- 81

82 tuksena muotouttaen eli olevan kokonaisuuden sijaan kysyen olemisen mieltä. Ja silloin ja siten me toistammekin AINA VAIN ALKUPERÄISEMMIN ajattelumme suurta alkua. Ja kohtaammekin kaameuden syöverin EI-MIHINKÄÄN HEITTÄYDYMMEKIN ja tavoitummekin siten OLEMUSSUHTEESEEN OLEVIEN KANSSA, niitä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina ajatellen tietoutumisen evoluutiollisenakin --- VIERAANTUMISESTAMME VALAISTUEN VAILLA MITÄÄN MYSTIIKKAA JA IDEOLOGIAA METAFYSIIKASTA VA- PAUTUMISENA --- KÄÄNTEENÄ. Unohduksellisuuden HUOMAAMISENA näin. Olemisen historiasta NÄIN. Olemisen johdatuksesta NÄIN. Olemisen käänteestä unohduksellisuudesta säilymiseensä NÄIN. Olemisen puhutellessa, paikakseen tapahtua uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa, ajatteluamme tänään jo pakottavasti NÄIN. --- Isän kuoltua OLTUAMME KESKUSTELUNA TUHOUTUMATTOMUUDEN LÄHEISYYDESSÄ jouduinkin KAAMEUDEN SYÖVERIN eteen. Mustaa metsää syöksyttyäni yli voimieni vuorikauriina ylös Feldbergiä jolla Heidegger ajatteli, ajatellen koettuani PITÄYTYMISEN ja VÄLIN huikasevassa kauneudessa, jouduinkin pusertavasti, pakahduttavasti EI-MIHINKÄÄN, KAAMEUDEN SYÖVERIN eteen. Ja näin Isä ja Heidegger konkreettisesti, kädestä pitäen veivät ajattelumme suureen alkuun sen aina vain alkuperäisempää toistamista ajattelun tienä osoittaen. HYPPYRINÄ, ettei kaameuden syöverittä päästä LÄVITSE ja yhä vain pettymyksekseni en päässyt perille, en heidän mukaansa MENEMÄÄN. Viestinään, että tee telinettä, rakenna hyppyriä, käsitteitä käännä, väännä, hienosäädä ajattelun tehtävässäsi, sillä ajassasi tarvitaan juuri sitä, sillä olette kaikin, YMPÄRIKÄÄNNÄHTÄMÄISILLÄNNE, tietoutumaisillanne ALKUHYPYSTÄ. Moderni tekniikka olevaa, meitä muassaan, määräävänä ja mitätöivänä puitteena, on olemisen vallitseva olenta, se miten se paljastaa, ilmituo olevan tänne tänään. Niin että me emme enää kokemuksellisesti tiedä mitä LÄSNÄ- OLO merkitsee, emmekä siis epäilläkään että mistä oikein ajassamme kenkä puristaa. Vaikka meillä onkin olemiskykyinä siitä esiymmärrys pidämme osattomuutta siitä ja puutteenalaisuutta kyvyttömyytenä elää, ja omana SYYNÄMME. Emmekä olevana suhteena olemiseen, sen ilmituomina tänne, sen paljastamina osaa ottaa kuin itsestäänselvyydellisyytenä olemisen unohtavaa, olevaan uppoavaa ajatteluamme. Jolla ei ole PITÄYTYMISTÄ eikä VÄLIN kohtaa, katsoa olevaa, itseämmekin, VÄHÄN ETÄÄMPÄÄ ja levätä sen keskellä. Näin tavoittaen YKSINKERTAISIMMAN ja LÄHEISIMMÄN, sen mikä on lähempänä omaa itseämmekin, LÄHEISYYTENÄ ITSENÄÄN, meidän ajatellessakin silloin LÄHEISYYTEEN MENEMISENÄ. Olemisen unohduksellisuuden näin saadessammekin havainnollistettua, ajattelustamme. Paikastaan tapahtua, TÄÄLLÄOLOILLEMME ALKUPERÄ, olemisena. Joka TODELLISUUTENAMME tänään on sen itsensä UNOH- DUKSELLISUUTTA, jonka näin olemisen mieltä kysyen voimmekin HUOMATA. Ja kuunnellen pohtia olemisen olemuksellisuutta, tavoittuen sen HISTORIALLISUUTEEN, olevan erilaisina PALJASTUMISEN TAPOINA. Sillä olemisen unohduksellisuuden HUOMAAMINEN on jo olemisen avaavaa tahi olevan olemiseensa, on ajatellen koettua OLEVAN PALJASTUMISTA, ILMITULEMISTA TÄNNE, TOISIN. Emmekä voisi tuommoisia pohtia, mieleemmekään johtumatta valaistuminen noin olemisen ajattelussamme tapahtuvana OLEVAN PAL- JASTUMISENA TOISIN. Johon oleminen onkin meitä pakottaen puhuttelemassa silloin jo. Ajattelumme semmoisessa VEDOSSA, että voimmekin jo lakata PELKÄÄMÄSTÄ kuolemaa (niinmuodoin turhaantumasta masennukseen saakka elämänhuolesta), olemisen lippaana/kätkönä näätsen oivaltaessamme, olemisen ajattelun koetuksissamme Schwarzwaldin lumouksina, olevien hohtaessa ja avatessa meille noin MAAILMOI- VANA MAAILMAN, olevien ollessakin OLIOINA OLIOIDEN maan, taivaan, jumalien/jumalan ja kuolevaisten kehrän/neliämisen taitoksina/kokouspaikkoina. Elikä että TUHOUTUMATTOMUUDEN LÄHEISYYS ( juostessamme kuoleman jo edeltä ) siinä mitä tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä pelkäsimme. Niin että voimmekin PÄÄSTÄÄ olevan liukumaan pois, voimmekin EI-MIHINKÄÄN heittäytyä ALKUHYPPYNÄ, HELLITTÄÄ, saaden tuta mitä LÄSNÄOLO varsinaisesti tarkoittaa, luopuen saamisen valossa, suurinta rakkautta alkuperäisempänä, olemisen SUOPEUTENA, KÄÄNTEESTÄÄN, YSTÄVÄLLISYYTENÄ. Unohduksellisuutensa antaessa perään, säilymisessä itsessään, mikä vastaa surun voittamista ihmisellä. Ystäväni TÄYTELÄI- SYYDESSÄÄN, joka kevyttä keveämpänä kantaa maailman, niin ettei meidän tarvitsekaan sitä tehdä. Näin pääsemme kuin pääsemmekin menemään johdatuksellisille teillemme. Enkä olekaan tehnyt helposta vaikeaa, vaan itsestäänselvyydellisyyttä kyseenalaistaen, vaikeuttamisella, paljastanut, muotouttanut ja vakiinnuttanut olemista ajattelullemme/-lussamme osallisuuden helpotuksena osattomuuteemme. 82

83 KIITOS luottamuksesta ja käydyistä keskusteluista: Äidille ja Isälle, Sisarille ja Veljille, Puolisoineen, ja Sisarusteni Lapsille Perheineen, Ystäville, Veljentyttärelleni, kannustuksesta ja vastuksesta. Sisarentyttärelleni joka lahjana vei OPINTOMATKALLE Schwarzwaldiin käsikirjoituksineni. Palattuamme tämän tietokoneelle naputellakseni (HUH) PUOLUSTUSPUHEENA kaikelle. Olemme kuin olemmekin olemisen paluun oleviin edelleen luomassa varjossa eli olemme kuin olemmekin olemisen unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen viiveessä jo. Ehkäpä, olemisen TAPAHTUMA uuteen neuvokkuuteensa/vaiheeseensa onkin odotuskannalla, valmiina välähtämään äkkiä tiukasti itse itsestään valona katseena silmäyksenä olevien huonoon hoitoon siinä; paikaksensa --- työstyttyämme. Sillä niin tiinenä on jo täky, pitäytyen keskittyessämme, ahdistukseen kaameuden syöverinä olemisen mieltä kysyen. Lukiessamme, kirjoittaessamme, puhuessamme, keskustellessamme, vaietessamme hiljaisuudessa, ollessamme keskusteluna --- ajatellessamme. Ehkäpä jo rakentuneellakin, käsitteissä kohdallistuneessa hississä, hyppyrillä --- lähtölaskentatelineellä oleskelemmekin heittäytymäisillämme päin sfääriä, olemisen aukeavaa ulottuvuudellisuutta uuden/toisen ajattelumme elementtinä. Unohduksellisuuden HUOMATESSAMME olemiseen LUOTAMMEKIN --- otettuina SUOJAANSA. Eduksenne Ajattelun koetukselta/schwarzwaldin lumoukselta on paperi lopussa. OIKEA AJOITUS! 83

84 Pohjaan asti ajatella korkealentoisia kevyttä keveämpänä raskaan lentää. Uupumuksen pimeästä ja pettymyksestä, ettei tänään vielä janota tietää olemisen mieltä, unohdusta HUOMATA sieltä; PUOLUSTUSPUHEEKSI KAIKELLE. Että ajatteluttavaisessa ajassamme ajatteluttavaisimpana se ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Avaten tien kuuntelemaan sitä mitä olemisen historiasta tuleman pitää. Ajattelun nosto historiallisen sanan siiville ollen uskottu rajatiloille. Joiden on pakko paniikinkohdasta rohkeasti katsoa todellisuuttamme kohti semmoisuudessansa, ihan suoraan rävähtämättä, valaistuenkin tästä TIETÄMISENÄ. Sillä heille maailman majataloissa ei ole sijaa, paikkaa mihin päätänsäkään kallistaa enää tänään, kun olevan keskessä uponneena normaaliuskin kestää vain kiireenä. Olematta VARAA hienovaraisuuteen, jossei olemista elämää suuremmaksi ja kuolemaa menehtymistä suuremmaksi niinmuodoin käsitetä, täälläoloamme loppujenlopuksi aina ODOTTAMISEKSENSA. Pohjaan asti korkealentoisia näin VOIKIN ajatella vain köyhyydestä päin, tarvitsematta hyväksikäyttää eli halveksia enää mitään. Näillä Coetzeen käsitteillä paljastammekin unohduksen olemuksellisuuden ja paitsi irtisanoudumme moralismista, YLITÄMME hyvän ja pahan dualismina. Saadessamme osatessamme olevia ajatella omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina. Ah varsinaisesti toteutuen. Vapautuen; jalouteemme. 84

85 Uuden/toisen ajattelun taikasauvan tähtisumua tuossa sysäyksessä, kun me ympärikäännähtäen heittäydymme ei-mihinkään. Ja olevien outoutuessa hohtoonsa kaiken totutun olemisena toisin, tyhjyyden kauhistuttavana anonymiteettinä pelkäämässämme, olevien laajuudessaan pidättäessä hetkeä, viipyillen --- lepäämmekin. Mutta edeltä sanominen vaarantaa kyllä tehtäväkseen saaneen pimeään, unohduksen sietämättömässä vastuksessa väistämättä käyden uupumuksen tähden, että kynää puristetaan nyrkissä. Jonka hellittää vain kokemuksellinen tietoutuminen olemisesta SUOPEUTENA. Omaa itseämmekin lähempänä tämä, alkuperä paljastuen YSTÄVÄLLISYYTENÄ. Yhäuudestaan käänteen viiveenä näkyen. Olla käännekohtana unohduksellisuuden tiineytyvässä väkivallassa tänään kiikkustuolin olemista keskittyen kuuntelemaan hiljaisessa huoneessa. Alkaen vasta rajoistaan silloin se lempeästi opastaa tienoolle, ulos subjektiivisesta horisontista noin avaten maailman maailmoimaan. Osterina kärsittyä --- SANOJEN --- helmeä kirjattua PUOLUSTUSPUHEENA KAIKELLE LÖYDETTÄVÄKSENNE oikealla hetkellänne. (Tarkennus: Tekhne tietävänä tekemisenä, merkityksessä olla asioista perillä, olevan paljastuessa, ei itse itsestänsä puhkeavana fysiksenä, mutta yhtäkaikki itse itseksensä kerääntymisenä, ilmitulemisena tänne niin, yhä vielä, IHMETELTÄVÄKSEMME. Meidän osoittuessakin tekniikan välimiehiksi, olemista ajatteleviksi niin. Mikä nyt pitäisikin ylittää kysyväisesti kysymällä ei-mihinkään hypäten Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Sfäärillisesti. Elikä olemisen mielen kysymisen näin tavoittaessakin tekniikan olemuksen kaiken teknisen sinänsä lävitse ja huomaatteko ystäväni, runollisessa asumisessa levähtävännekin, kaiken liikkeen sisältävässä, LÄSNÄOLOSSA itsessään, mikä totisesti ei ole ollut meillä kokemustapana, mutta joka olemisen historiasta on tulossa meitä vastaan, ompahan se jo historiallisessa sanassa kohdallistuneenakin. Intuitiollanne tutkaelkaa onko se metateologiaa eli omatahtoista vääntöä --- mitä järkeä näillä maailmanhetkillä mokomassa enää --- vai onko se olemisen puhutteluun puheille pääsyä --- siihen missä on järkeä näillä maailmanhetkillä juuri kaikenpuoltonsa tähden saadessaan meidät UNOHDUKSEN HUOMAAMAAN ja noin moraalisen petouden tuhkasta tietoutumisen evoluutiollisestikin olemista ajattelevina olentoina nousemaan feenixlintuina. Ahneus, pahuus, tyhmyys määreinämme äärimmäisenä naiviutena näyttäytyessäkin äkkiä ja vain koska unohduksenputken jälkeen ajattelimme VAPAUTTA päin elikä SFÄÄRILLISESTI --- subjektiivisen horisontin jälkeen avautuneesta tienoosta käsin hih ei-mihin- 85

86 kään heittäytymisestä / läheisyyden itsensä täyteydestä --- vieraantumiseen häkityksen jälkeen läheisyyteen menemisenä olemista ajattelevina olentoina kokemuksellisesti tietoutuenkin juuri näin, se on, olemiseen elementtinämme elikä olemusavaruudellisuuteemme tavoittuminen. Ja evoluutiollinenkin tietoutumisemme silloin.) Hölderlin: KUOLEMA Meitä hän kauhistaa, kuolema, pelastajamme. Hiljaa hän saapuu, lempeä, halki unen pilvein, mut yhä pelkäämme häntä, katsomme vain hautaan alas, vaikka on täyttymys eessä ja verhoista yön hän meidät heti vie maahan tietämisen. Ja tästä KUOLEMASTA voisin sanoa, että OLEMINEN niinmuodoin, suhteessa unohduksellisuuteensa. Sanoa, että oleminen ja kuolema niinmuodoin on TUHOUTUMATTOMUUDEN LÄHEISYYTENÄ vastaamme tulossa olemisen historiasta JA kuolemasta olemisen lippaana/kätkönä. MINÄISYYS on jätätettynä ja huutaa perään, kyse onkin YLITTYMISESTÄÄN, on alkuhypystä, alkuperään, jonka olemiskykyinä aina jo esiymmärrämme LEMPEYTENÄ. Ja kuolevaisiksi olemista ajattelevina olentoina olemmekin evoluutiollisestikin tietoutumassa. Ystäväni, me emme tarvitse lohdutusta, emme toivoa ja toiveitakaan noin, sitä tarkoittaa subjektiivisesta horisontista johdattumisemme ulos. Voitto puitteesta olemisessa itsessään, joka vastaa surun voittamista ihmisellä. Ajattelun MURTUMINEN on LAHJA olemiselta. Päästäkää nämä ajatukset mieleenne, viemään teitä laajaan olemukseenne, joka kuuntelee olemisen olemusta, joka tarvitsee ihmistä säilyttämään olemisen olemus totuudessaan. Olkaa rohkeita ahdistuksen edessä. Älkää pelätkö kaameuden syöveriä, kuolema ei olekaan tyhjyyden kauhistuttava anonymiteetti tuonpuoleisen mahdollisin lohdutuksin, toivoin ja toiveinkin noin, vaan olemisen totuus, josta Schwarzwaldin lumouksena täälläoloamme vain varsinaisen Ajattelun koetus erottaa. Aikamme lapseuden näköalapaikkana ja työmaana tuo olemisen elementtiin, sfääriin, metafysiikan YLITTYMISEEN ajattelussa kysyminen. Konkreettisena kirjaimellisena ajattelemisena olevien itsensä äärellä/luona niin että kiikkustuoli hiljaisessa huoneessanne pääsee olemista osoittamaan ja noin lempeästi ajattelun johdattamaan TIELLEEN. MUTTA tämä yksinkertaisin, läheisempi omaa itseämmekin, oleminen läheisyytenä itsenään, SIETÄMÄTTÖMÄSTI EPÄÄVÄNÄ. Ja sitä, AHDISTUSTA, kuitenkin ystäväni SIEDETTÄVÄ --- siten tehdenkin elämästään käännekohdan --- ajattelumme hermeneuttisen kehän ytimenä. Jolla olemme ajaneet takaa olemisen käännettä unohduksellisuudesta säilymiseensä valmistaen ajatteluamme paikaksi TAPAHTUMALLEEN. Tahtovasta ajattelusta luopuen juuri näin ( tahtoen ei-tahtomista tahtomisesta luopumisen mielessä, mitä kautta pääsemme, tai ainakin valmistaudumme pääsemään, sisään etsittyyn ajattelemisen olemukseen, joka ei ole tahtomista silleen jättämiseen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin läheisyyteen menemisenä ) --- köyhyydestä päin --- kuoleman edeltä käydenkin ja olemisen SUOPEUTENA unohduksestaan niinmuodoin. Kaikki tämä AN- NETTUNA --- ajateltavaksemme. Ei-mikään hermeneuttisen kehän ytimenä, zeniläisen ympärikäännähdyksen --- hups; in --- näin jäljitämmekin olemisen totuudessa kaiken olevan levätessä läheisyydessä itsessään, ollessaan etäälläkin, paljastumisenaan, ilmitulemisenaan tänne --- olemisen itsensä unohduksellisuu- 86

87 den säilymiseensä kääntyessä, olemisen historiasta uutena vaiheenaan/neuvokkuutenaan, olevan paljastumisena toisin, jonka, kuoleman jo edeltä juoksuina, voimme tavoittaa VALAISTUMISINA edeltä jo mietiskelytekniikoin tahi sairauden kourissa armoina ja nirvanoina noin JA olemisen unohduksensakin unohduksessa ja senkin pudotessa pois todellisuutemme absurdiutena tänään uuden/toisen ajattelun menetelmällä, fenomenologisella metodilla, tietoisesti noin olemisen ja olemisen mielen noustua kysymisenarvoiseksi, pitäytyessämme vähän etäämmäs, viiveeseen olevuutta vähän ennen. Täkyjen tihentyessä olemisen VETÄESSÄ meitä, subjektiivisen horisonttimme lävistämään, murtamaan näin logiikkaan ja representoimiseen tyytyvän ajattelumme todellisuutemme haastavana, ohittamattomaksi kasvavana paineena ajattelussamme koettaa OLEMISTA AVATA tavoittaa Schwarzwaldin lumousta. Kaikki tämäkin ANNETTUNA --- ajateltavaksemme. Niin, että meillä on ulottuvuus johon kysyä, elementti johon etsiytyä, vastaten olemiskykyämme, helähtäen esiymmärryksessämme uutena/toisena ajatteluna, uutena kokemuksellisena ja voimattomana tietoutumisena tahtovan --- subjektiivisena horisonttina YKSEYDEN LEVON kadottaen unohduksellisuuden väkivaltaiseen imuun --- sijaan. Niin ettei meidän maapallon ekotasapainon järkkymisen ja ilmastotuhon, eläintuotannon, köyhien maiden kansojen ja rikkaiden maiden syrjäytyneiden massiivisen, teollisteknisen uhrauksen edessä eli globaalin markkinatalouden kohtaamisen kohdassa enää tarvitsisi perhesurmista, joukkoraiskauksista sota-alueilla, eko- ja ilmastokatastrofeista kuullessamme tai nähdessämme kuvia eläintuotannosta teurastamoineen, vain koettaa mahdollisimman nopeasti palata NOR- MAALIIN ARKEEN. Kätkeytyminen ja kätkeytymättömyys, silleen jättäminen silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin väikähdellen näin kummasteltavina kuni Schwarzwaldin laaksot ja vuoret tahi lentokoneen maahan etäisyyden otto --- olemisen totuuden lumouksina. Ulottuvuudellisuutena yhtäkaikki tuo, kun me voimme ajatella kokonaan toisin, olevan toisenlaisena paljastumisena silloin ajattelun subjektiivisen horisontin murtavissa koetuksissamme. Johdatettuina vaikeudessa, mahdottomuudessa suorastaan mahdollisuutena, johon olemme tuotuina, unohduksen HUOMAAMAAN olevien huonona hoitona kohtaamaan silloin olemisen ja olevan avautumisena, eikä meidän tarvitsekaan sulkea silmiämme, olevaan uppoamiseen ja parissaan puuhaan paeta --- ajattelemista, pelko pelkää pelkäämistään-modukseenkaan syöksymättämme enää, olevan viipyilemisen, sen pidättäessä laajuudessaan hetkeä, asettaessa levottomuutemme ja kiireemme. Eikä olekaan ihmisluonnetta, ei sairautta AIVOISSA eikä PSYYKKEESSÄ, ei rakenteellista SAALISTAJAA, KILPAILIJAA, ei AHNEATA PETOUTTA, ei ELÄMÄN VIETTIÄ eikä KUOLEMAN VIETTIÄ vetämässä meitä takaisinpäin olemista ajattelevina olentoina YLITTÄESSÄMME näin syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen. Ja huomatkaa että tässä moraalinen kysyminen/moraalinen kysymys ylitetäänkin elementillisenä kysymisenä/elementillisenä kysymyksenä. Ulottuvuudellisuuteen avautuvan portin saranana tuo tahi avaimena oveensa. Että jossakin on VETO, että ajattelu KOKOONTUU, johdatuksena, mittatilaustyönä jopa, valtaa kiitollisuudella, lukiessani --- tämän käsikirjoituksen esiinnostamana prosessina jo työstyttyään --- J.M. Coetzeen kirjan Elizabeth Costello, seitsämän vuoden jälkein uudelleen. Että Heideggerin historiallisen sanan tällä välillä löydettyäni saankin tuta, kuinka mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään. Että ehdottomina pakottavat kysymykset jotka ovat mahdottomia vastata totutulla ajattelullamme, saavatkin vastauksensa, sen tarkoittaessakin, PUOLUSTUSPUHETTA KAIKELLE. Olemisen --- kuoleman niinmuodoin lippaanaan/kätkönään --- ajattelun kiteytyessä tähän, SUOPEUTENA ymmärtämiseensä. Olemuksellisuutemme uudenlaisena ulottuvuudellisuuden avaavana määrittymisenä. YLITTÄEN menehtymisen ja raadollisuuden, pahuuden ja saatanallisuuden dualistiset käsitteet suhteessaan elämään ja hyvään. Niin ettei meidän, ystävämme, ajattelun totisissa koetuksissamme tänään enää tarvitse joutua jäämään pimeään tahi sitten suojella itseämme ja toisiamme todellisuutemme kohtaamiselta SEMMOISUUDESSAAN. SAAMMEKIN VOIMMEKIN viimeinkin HUOMATA --- UNOHDUKSELLISUUTENA. Coetzeen jättäessä nämä nostamansa kysymykset ajattelijana ammottavana ratkaisemattomuuden ahdistuksena pakahduttamaan 87

88 MORAALISENA mahdottomuutena, mutta runoilijana aavistaen YLITTYMISENSÄ tavoittaen. Ja niin sen täytyy olla, että jos KUN näiden kysymysten edessä ajattelun ei enää tarvitse sulkea silmiänsä, niin silloin se olisi löytymässä tiellensä. Totean yllättyneenä, järkyttyneenä, ihmeissäni ja kiitollisena. Ajattelun ajattelu- NA päivittymisestä --- asioiden itsensä ääreltä/luota KOHDALLISTUVIEN sanojen tietä --- unohduksellisuuden tunnelista suopeuden valoon vievänä. Ajattelumme vastauksena todentaessa silloin olemisen puhuttelua unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen suunnassa. Olemistamme jo viiveessään. Olemistamme jo olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa. Olevan huono hoito ei voi jatkua, kun olemisen valo siihen osuu, unohduksellisuudekseen osoittuessa tuossa käänteessään säilymiseensä. Saamisen valossa luopuen ajatellen koemme olevan toisenlaisen paljastumisen moraalisen petoutemme ylittyessä evoluutiollisenakin tietoutumisenamme unohduksellisuuden huomatessamme. Sillä ei ole olemassakaan mitään tietoista pahuutta --- emmehän ole olemisen herroja vaan palvelijoitaan --- ja moista väittäessämme emme ole varsinaista ajattelua vielä koettaneetkaan, emmekä niinmuodoin saaneet Schwarzwaldin lumousta tuta tietoisuuteen tavoittuvana. Ja se riittää, ajattelu, merkityksessä, että ajatteluttavaisessa ajassamme ajatteluttavaisimpana se, ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Riittää mihin? Syyllisyyteemme ja häpeäämme --- osattomuutenamme ja puutteenalaisuutenamme --- jotka olleevatkin se varjo, ajattelussamme, jonka olevaan palaava oleminen edelleen luo ja jossa tapahtuukin modernin ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaaminen moraalin ylittymisenä ajattelussa, siinä itsetykönä, olevan paljastuessakin toisin. Omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana --- kun tekniikan mielettömyys tyyntyy kaikkialla kun totuuden tapahtumassa oleskelee tekniikan olemus kaiken teknisen läpi --- niinkuin kiikkustuoli hiljaisessa huoneessa autuuttaen avaa maailman, vieraantuneelle, ajattelun koetuksissaan. --- Ehkäpä kaikki onkin valmiina evoluutiollisellekin tietoutumisellemme --- TAPAHTUMAN viiveestä --- ajattelullemme annettuna siten ja tässä vain osaltani viimeinkin voiden saaden kaikellani antautua pöydän kattamiseen. Eli sanan varsinaisessa mielessä, tekemään jotain. Taas ja taaskin vaan tarvitsemattakaan enää rukoilla armoa, unohduksellisuuden huomatessamme, olemisen varsinaisen olemuksellisuuden suopeutena silloin, toistan toistamistanikin alkuperään tavoittuaksemme, vielä, vieläkin, lopuksi Ajattelun koetukseen/schwarzwaldin lumoukseen uudeksi alukseen Heideggeriltä: jos me ENNEN läheisimmältä vaikuttavaa ja ainoaa kiireelliseltä näyttävää kysymystä Mitä meidän pitäisi tehdä? mietiskelemme tätä: MITEN MEIDÄN ON AJATELTAVA? Nimittäin ajatteleminen on varsinaista toimintaa, kun toiminnaksi kutsutaan auttavan käden ojentamista olemisen olemukselle. Tämä sanoo: valmistaa (rakentaa) olemisen olemukselle olevan keskellä jokin paikka, jossa se ottaa itsensä ja olemuksensa puheeksi. Vasta puhe antaa kaikelle harkinnanhalulle tien ja polun. Ilman puhetta kaikesta tekemisestä puuttuu ulottuvuus, jossa harkinta voisi kysellä ja vaikuttaa. Tällöin puhe ei koskaan ole vasta ajattelemisen, tuntemisen ja tahtomisen ilmaus. Puhe on alkuperäinen ulottuvuus, jossa ihmisolemus yleensä edes kykenee vastaamaan olemista ja sen vaatimusta ja vastaamisessa kuulumaan olemiseen. Tämä erikoisesti täytetty ALKUPERÄINEN VASTAUS ON AJATTELEMINEN. Vasta ajatellen opimme asumaan alueella, jossa tapahtuu voitto olemisen johdatuksesta, voitto puitteesta. Emme voi rakentaa tähän KYSYMYKSEEN Cernin hiukkaskiihdyttimen tapaista ja löytää sillä Higgsinhiukkasen tapaista koko maailmankaikkeuden olemuksen ja syntyteorian tapaisen todistajana. Ja kuitenkin kyse on samantapaisesta LÄPIMURROSTA. Mutta meillä on merkilliset aivot, joissa johdatettuina voimme tavoittaa unohduksen huomaamisen ja läpimurron. Niinkuin tänä aamupäivänä herään pää kipeänä ja kuin takaaajettuna mieleni, sietämättömään ahdistukseen illassa vakavasti päätettyäni tämän käsikirjoitukseni. Hapuillen hädissäni, että pitäisikö käsitteen ODOTTAMINEN olla viimeisensä. Ja niinpä otan sen käteeni johtuen lehdille joilla on lainauskollaasit Heideggerin kirjoituksista Tekniikan kysyminen ja Käänne. Ja kuin happea hapettomuuteensa saaden aivoni kääntyilevät ja vääntyilevät. Ja siellä sanojensa välissä piirtyy olemisen historia ja olemisen mieli. Ja ilmeisesti osaankin olla ODOTTAVANA, koska hiljaisessa huoneessa 88

89 kaikki asettuu omillensa. Ja rajatilana vieraantumisessamme ajatellen koen ja voimattomasti (erotuksena tahtovasta ) tiedän olemusulottuvuutemme --- silloin. Subjektiivinen horisontti on murtunut --- silloin. Tarvitsemattakaan yrittää väittää olemisen unohduksen KÄÄNTEESTÄ säilymiseensä, sinä mitä tuleman pitää, enää yhtään mitään. Sillä äkkiä katsonkin kaikkea YKSEYDESTÄ päin, eikä representoimisesta --- esilläolevan vaan uudelleen esiinasettamisena eteeni tuohon, objektina subjektiolleni, omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana tyystin mitätöityen noin --- ole jälkeäkään, ajan päästessä ajallistumaan näin, meidän ajattelemaan olemisen ja ajan erotuksessa. Elikä nyt-hetkien seuraannossa pätkimättämmekään, olemisen ja ajattelun erotuksessa ajattelemattammekaan, metafysiikkana --- enää. Eli äkkiä olenkin olemusulottuvuudellisessa elementissämme, olemista ajattelevana olentona näin ja OLEMISTA MUISTAEN, KUUNNELLEN, ODOTTAEN --- silloin. Ja olemisen puhuttelun KUULLEN --- silloin. Omistettuna TAPAHTUMALLE koko olennollisesti edeltä jo toteutuen olemisen käänne unohduksellisuudesta säilymiseensä --- silloin, tuo, että ihmisen laaja olemus kuuntelee olemisen olemusta ja että tämä tarvitsee ihmistä säilyttämään olemisen olemus totuudessaan. Niin miten sitä sitten voin epäillä, pelkkänä aivojeni yksilöllisenä ja satunnaisena sähkökemiallisena reaktiona pitää. Läpimurron ollessa tapahtuneena jo ilman hiukkasta, teoriaa ja todistumistaan kaikkea olevaista olevaisemmassa, mitään olevaa kuitenkaan olemattaan kaiken olevan OLEMISENA/-SSA. Sillä, ystäväni, OLEVA ON PALJASTUNUT TOISIN. Enkä minä, ei ajatteluni minäisyytenä eli itse itsestänsä lähtevänä ole sitä mitenkään voinut aikaansaada/tehdä. Niinkuin ei varsinaista läsnäolottomuuttakaan eli unohduksenputkea jona ajattelee tuolloin kun aivonsa ja subjektiivisen horisonttinsa kokee kaiken paljastumisen, tänne ilmitulemisen lähtökohdaksi. Olettaa sille sitten korkeampaa tietoisuutta Jumalana tai ei, kyse jää olemaan subjektiosta. Eikä oleva niinmuodoin läsnäoloa avaavana paljastu, kunnei sille ole olemista avattuna, kunnei sille silloin ole ulottuvuudellisuutta, jossa/-ta HUO- MAAMMEKIN olemisen olennan UNOHDUKSELLISENA. Jota, eikä toisinpäin, ajattelumme seuraa olemisen vallitsevana vaiheena/neuvokkuutena, jossa, olevan paljastumisen tapana, aina jo olemme missä tahansa silmämme avaammekaan ja päivämme aloitamme. Subjektiivisessa horisontissamme olevan unohduksellisena paljastumisena, ajattelumme historian seuratessa olemisen historiaa, saadessammekin tuta unohduksensakin unohduksessa ja senkin putoamisessa pois olemisen itsensä unohduksellisuuden absurdiutuessa näin tihentyvästi täkyä käänteeseensä säilymiseensä suunnassa päin. Niin mistä muusta kuin puhuttelustaan tämä. Ajattelua koettavan Schwarzwaldin lumouksena yllättävä. Niin mitäpä muuta se olisi kuin Cernin hiukkaskiihdyttimen tapaan Higgsinhiukkasen törmäyttimessä löytyminen, maailmankaikkeuden laskennalliset toimintamallit todistaen, mutta olemisessa kaikki tuo, olevaisen ja teorian ylittäen, sillä aivotutkijan sanoin näyttäenkin siltä, että aivot välittää tietoisuutta, mutta tietoisuus ei ole aivojen tuote. Tästä olematta tarvetta vetää väitettä, että kaltaisemme yksilöllinen tietoisuus säilyy kuoleman jälkeen. Sillä ilmenee jotain joka ylittää tuon KAIPAUKSEN, TOIVON, TOIVEEN ja UNELMAN; ne onkin tulleet jo TODEKSI, se on, että me ALKUPERÄÄMME tavoittuneet. Olemisen historiallisena vetona, kun me kohdatessamme todellisuutemme semmoisuudessaan, unohduksellisuutensa pakottuen, ahdistuksesta, huomaamaan, evoluutiollisenakin tietoutumisenamme oleellisimmassa, jolle ei enää ole sanoja, kuulumme sille mitä on tulossa. Ja minkä aina jo olemme esiymmärtäneet (kansanrunous ja uskonnot) ja mihin edeltä jo olemiskykyinä tavoittuneet (valaistumiset ja profetiat). Ja jota, tietoutuvana, aikamme lapseudessa, AJATTELUN KO- ETUS hermeneuttisena kehänä yksinomaan pyrkii osoittamaan, higgsinhiukkasenaan olemisen paluun olevaan --- KÄÄNTEENSÄ --- edelleen luoman varjon lävistävä SCHWARZWALDIN LUMOUS. Representoinnin äärimmäisen, väistämättömän, ponnistuksen äkkiä uutena/toisena ajatteluna ajatellessakin, katseensa kirjoituksesta nostaessaan oliona olioidessakin kiikkustuolin hiljaisessa huoneessa voitettuna aina silloin --- jo --- masennus ja suru. Raukeaminen yksilöllisyydestä tahi yksilöllisyyteen jääminen ylittyy kysymyksenä olevan poisliukuessa olemisen autuuttaessa. Tuhoutumattomuuden läheisyydestä kyynellynkin helpotuksesta kaikkien puolesta ja kaiken tähden. Käänteen viiveestä noin, mutta subjektiivisessa horisontissa representoidessani pelko pelkää pelkäämistään-modukseen joudun, juutun unohduksenimuun kaikkiaalisena, ylivoimaisena, kaikenpeittävänä --- HUOLENA. Vanhasta kuluneesta postikortista leikattuna kaksi pikkuruista kuvaa Schwarzwaldista --- joita tarvitsin pääl- 89

90 leliimattaviksi käsikirjoituksessa, paperin loppuessa peittämään aikaisempaa merkintää löytämässäni lehdessä, joka muutoin oli tyhjä, saadakseni vielä vähän tilaa tähän lisää --- tutuista kohdista HYVIN VAATI- MATTOMINA ja äkkiä olenkin siellä, ÄÄRELLÄ/LUONA, viimeinkin. OUTOUTUEN heittäessään kysyväisesti kysymään metafysiikan kysymättä jäänyttä peruskysymystä Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Kaipuun täyttyessäkin läsnäoloksi, unelman tullessakin todeksi; metafysiikan ylittyessäkin --- silloin --- OLEMISTAAN IHMETELLESSÄNI. --- Se olisi pelko pelkää pelkäämistään-modukselta/-sesta päästä menemään. Mahdollistunutko PÄÄTTÄVÄISYYS. Eli tehtävä olisikinko täytettynä. Sanapolku ja Ajattelun koetus/schwarzwaldin lumous eivätkö tarvitsisikaan sitä enää kirjoittuakseen. Eli työrauha, ylipäätään mahdollisuus, naputella tietokoneelle ja saattaa luettavaksenne, löydettäväksi oikealla hetkellänne, tämä jälkimmäinen ehkäpä jo --- kuka tietää --- jollekin kiireellisenäkin. Eli USKALLANKO sanoa --- vastareaktioita pelkäämättä, sanotaanhan tottumuksen olevan toinen luontomme --- kohdalliseksi tulleena ROHKEUTENA luottavani sanoitetuksi, jotenkinkin, omalta kohdaltani, riittävästi tulleen prosessina ajattelun LÄPIMURTO. Jommoisesta voisimme aikamme lapseudessa alkaa uudestaan olemaan keskusteluna. --- Se ehkei ole PÄÄTETTÄVISSÄNI, mutta tämän lisätessäni irtoan jälleen representoinnista olemuksellisesti pakkomielteenä, päästen ulos subjektiivisesta horisontista olemuksellisesti olevuuden vankikoppina, olemista kuuntelemaan pyhänä huolettomuutena kaiken tähden kaikkien puolesta, kokemuksellisena, voimattomana tietona, SCHWARZWALDIN LUMOUKSENA AJATTELUN KOETUKSEEN, väikähtäessä tuo, että odottamaamme aina jo kuulumme. Pentti Saarikoski, runoilija, vanhan kreikan tuntija, kommunisti; ei asioita pidä ratkaista yhteiskunnallisella vaan --- TÄHTIEN TASOLLA. MARTIN HEIDEGGERIN kanssa keskusteluna Helena Niemi

91 Selkeästi erilliset, kaksoislainausmerkeillä merkityt, lainaukset Heideggeriltä: --- KIRJE HUMANISNISTA Suomennos Markku Lehtinen --- TEKNIIKAN KYSYMINEN Suomennos Vesa Jaaksi --- KÄÄNNE Suomennos Vesa Jaaksi --- SILLEEN JÄTTÄMINEN Suomennos Reijo Kupiainen --- TIENI FENOMENOLOGIAAN Suomennos Arto Haapala --- SPIEGEL-HAASTATTELU Suomennos Tere Vaden --- PELTOTIE Suomennos Hanna Nurmi --- LUOMISVOIMAINEN YMPÄRISTÖ: MIKSI ME JÄÄMME SYRJÄSEUDULLE? Suomennos Arto Haapala --- HÖLDERLIN JA RUNOUDEN OLEMUS Suomennos Miika Luoto 91

92 Herakleitos rohkaisi ajattelijaa katsomaan tulleita ihmisiä astumaan peremmälle --- huomattuaan heidän pettyneinä empivän löydettyään hänet vaatimattomasti noin arkisesti uunin viereltä lämmittelemästä --- sanomalla: Jumalat oleilevat myös täällä. Ylhäällä Feldbergin laella, hämmennykseeni, kilisytti kelloaan lehmä, yllättäen ihan viereltä kukkaniityllä, huiskuttaen häntää ja katsoen, lempeästä, kuin tuoden Isältä ja Heideggeriltä terveisiä, päivittyenkin, että OLEMINEN OLESKELEE MYÖS TÄÄLLÄ, näillä lehdilläkin, YSTÄVÄL- LISYYTENÄ sinä mikä on lähempänä omaa itseämmekin alkuperänämme näin, itsenään LÄHEISYYTENÄ, johon niillä yritetään herättää ja luoda uudelleen katsetta, vieraantumiseen PELASTUKSENA, kunnei unohduksen raottuessa olekaan muuta kuin tuo LUONA --- outouttavana, autuuttavana aukeamisena koettu --- joka kaikkein YKSINKERTAISIMPANA vain SUO ja jonka pohdiskelu niillä (näillä lehdillä) ei voine olla muuta kuin sen puhuttelemana oloa joka olemisen historiasta on TULOSSA. Voi suloa olemisen olevaan paluuna eli jo edelleen luomassaan varjossa silloin ajatteluamme (tapahtumisensa paikkana) hiouttaisi ja kuka tietää varjosta vetäisi tietouttamisemme evoluutiollisenakin hiutumisenaan --- meitä näin tiinesti kuulolla pitäessään, ystäväni, pitäyttäessä täkyynsä, olevan keskessä uppoamisestamme SYSÄYK- SESSÄ, aukeamaan olevan keskellä, kun nuo kaikki alkavat vasta rajoistaan ja olemisellaan kantavat täälläoloamme ja poisliukumisenaan osaamme kuolla, niin ettei siinä mitään eroa olekaan olemisen omina ja olevalle kuitenkin vieraaksi jäävinä tunnistuessamme --- noin --- kotoutuvina. Niin eikö silloin olekin tempautuva aika tempautunut auki ja me pysyvään tavoittuneet ja voiko siitä muuta sanoa, kuin että aika ajallistuu ja me olemisen ja ajan erotuksessa ajatellen toteudummekin, asuinsijanamme, ethos, alkuperäisenä etiikkana noin ylittäen moraalin olemisen palvelijoina, olevien edellyttäminä --- jaloina ; olemiseen suojaan otettuina. Tuo kaikki TAPAHTUVANA ja tapahtuvana AJATTELUSSA, tuo kaikki tarviten ja jo saaneena SANAN, johon/jossa kokoontua, eli juuri noin HISTORIALLISEN SANAN ja juuri tuossa kaikessa hahmottuvana se jo todennetusti osoittaa VARSINAISEN AJATTELUN --- kokemuksellisen ja tietoisen olemisen ajattelemisen --- mahdollistuneen ja niinmuodoin olemisemme keskusteluna --- kohdallistetussa kielessä ottaen sanahelinän sijaan tuta ja kiinni --- eli VARSINAISTUEN olemisemme odottavina, tietoisina että odottamaamme aina jo kuulumme. Noin voidenkin sanoa ajattelumme saatetun tielleen, niin että konkreettisesti olemista kysyen on pääsy olevan/asian itsensä äärelle/luo ja tästä aina uudelleen --- näin olemisen käänteelle unohduksellisuudesta säilymiseensä valmistautumisena ja tehtävänämme tänään luottamusta herättäen ja luoden uudelleen katsetta siihen mikä suo --- olemisen omana ja olevalle kuitenkin vieraaksi jäämisenä varsinaiseen olemuksellisuuteemme olemista ajattelevina olentoina tavoitumme, autuuttuen, valaistuen, PELASTUEN --- arkisen olevan äkkiä vaatimattomana oliona olioidessakin, alkaen vasta rajoistaan noin hohdollaan se on olennallaan aukaisten maailman maailmoivana se on olemusulottuvuudellisuuteemme vapautuminen subjektiivisen horisonttimme häkityksestä ulos avoimuuteen kuoleman edeltäjuosten/käyden tuhoutumattomuuden läheisyyteen --- vaarantähtikuvioon kysyessämme näin. Eikä tarvitse hätääntyä eikä turhaantua siitä, vaikka se siltä tuntuukin, kun representoinnin ja subjektiivisen horisontin sietämättömyydestä jälleen itsemme löydämme, loogisten käsitteitten sanahelinän heittäessä ansaan jääneenä pyristelevää mieltämme päin häkkimme seiniä sillä VASTOINKÄYMISET OVAT VÄÄRINYMMÄRRETTYJÄ MYÖTÄKÄYMISIÄ, vaaraantuuhan vaarakin PELASTUKSENA kuten paniikinkohdassa olemme saaneet valaistumisena tuta, ja meidät onkin johdatettu meitä väistävän vetäminä PITÄY- TYMÄÄN täkyynsä määräämisen malttamattomuudesta taas ja taaskin heittäytyä pelastavan malttiin olemisen historiasta kun on rakentuneena ajattelussamme hyppyri, kohdallistettuna sanakokoontumana, ahdistuksesta OLEMAAN odottavana --- tuossa huomasitteko alkuhypyn TAPAHTUVANA --- PITÄYTYMI- SENÄ viiveeseen olevuutta vähän ennen ei se sen kummallisempaa ole, tarkoittaen vain KUUNTELEMISEN kohtaa kun oleminen tulee kieleen eli olemisen puheen KUULEMISEN kohtaa --- olemiseen suojaan otettuina noin, huomaatteko, TALOSSAAN, kielessä kotinanne runollisesti asuvannekin. 92

93 Eikä se ole tämä kirjoitus, matkakaan, vaan se mistä ne välittää ja mikä saa nämäkin visseinä äkisti outoutuen merkityksellisyydessä hohtaen väreilemään ja jotka olemisen mielen kysymiseen pitäytymisenä yrittävätkin ainoastaan olla vieraantumisestamme --- kotitienä/kotipaikkana --- OLEVAN TOISENLAISEEN PALJAS- TUMISEEN osoittamisena. Me voimme, pakahtumatta ja tai oireilematta, VAIETA, vasta OLEMISEN HISTORIALLISUUDESTA ja OLEMUS- AVARUUDELLISUUDESTAMME tuon kokemuksellisena tiedostumisena. Niin että avaruutta avarampana käsitämme, paikattomana paikkana tämänkin, OLEMISEN ajallistumisena ajan näin, joka läheisyytenä itsenään on omaa itseämmekin lähempänä ja kiertää SUURENA elementtinämme ja ulottuvuutenamme syliinsä meidät, SUOMISENA, kaiken tänne ilmituomisena noin KAIKENPUOLTONA. Ja jättää niin antropologisen ja antikvaarisen historiatieteen kuin tähtitieteenkin niin PIENEKSI seuratessaan muunmuassa tuotantotapojemme kehitystä, sinänsä, olemisen historiasta eristettynä, mitaksi sille mitä me olemme ja laskiessaan avaruutta mitaksi sille missä me olemme. Ja mikä konteksti ei voi olla muuna kuin subjektiivisena horisonttina joka väkivaltaisesti YKSEYDEN pilkkoo. Ykseyden jonka tuntoa ei enää voi palauttaa mikään ideologia ja uskonto. Vaan olemisen historiaa sen itsensä unohduksellisuuteen seurannut ajattelumme representointina --- esiinasetetun vain uudelleen esiinasettamisena eteemme tuohon objektiksi subjektiollemme kuihtuen --- logiikka muodostuen kieliopiksensa noin, tuokin meidät olemisen itsensä unohduksellisuuden imussa käänteensä säilymiseensä suunnassa jo näin, etsiytymään uuteen/toiseen ajatteluun tänään. Jossa voimattomana tahtovan sijaan mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan muutoksena ajattelussa itsessään olevaan uppoamisen sijaan olemista odottavana, muistavana ja kuuntelevana. Ja joka näin tavoittamaltaan pyhän alueelta vasta voi kohdallisesti Jumalaakin kysyä, olevana olemisessa, varsinaisena MITTANA tuossa, josta on kuin kaikki olevainen meihin LEMPEYDESTÄ katsoisi. olemiseen suojaan otettuna, kuin siirrettynä, siihen, olevuutta ihmettelemään ; KUULAUDESSAAN. Evoluutiollisenakin tietoutumisena; olemisen historiasta meille kaikille varattuna yllätyksenä/lahjana tuossa. Tietokoneelle naputeltuani siipisulat ponnistuksesta vapisten tämän, soitan kiitollisena Äidilleni, neitokurjen päässeen Himalajan ylitse. Kaikki osoittaa OLEMISTA ja olemisenaan on sen puhetta. Olevat/asiat, mielialat, ajatukset, tunteet. Ahdistuskin. Jossa sen unohduksellisuus kokoontuu ahdistuksena pakottuaksensa huomatuksi unohduksena. Ja silloin se on jo vastauksena kutsuunsa --- ajattelunamme/ajattelussamme kaikki tuo --- ulos, avoimuuteensa. Varsinaiseen olemuksellisuuteensa, joka soi SUOMISENA, sanoissaan, kielessään, käsitteissään. Joissa asuen sitä näin paimennamme. Palvelijoinaan näin olemme kaiken edellyttäminä ja, ystäväni, noin KAIKENPUOLLON välimiehinä. Olemisen totuuden oudossa, Platonin sanoin puhtaimmin esiin kajastavassa, se on, kauneudessa, se on, KUULAUDESSA kaiken. --- Olemisen mielen kysyminen unohdukseen olevan keskessä, niihin uponneena mutta läsnäolonsa menettäneenä. Pitäytymisenä sfäärillisyyteen mistä saamme tuta olemista olevan keskellä äärellään/luonaan itsessään LÄHEISYYDESSÄ. Ottamisena etäisyyttä olevaan, Schwarzwaldin matkaan, muunmuassa, sitä mietiskellessäni kuni viiveestä vähän olevuuttansa ennen, vilkaisten syrjäkarein ja se viekin mennessään LUMOTULLE ALUEELLE, jossa voin täällä, pakahtumatta, olla ja jossa poisliukumisenaan osaan täältä lähteä jäljessään kuolla sfäärillisenä, elämän menettämistä, eliönä menehtymistä ALKUPERÄISEMMÄSSÄ,vavahduttavasti saadessani tuta HOHDOS- SAAN olevalle kuitenkin vieraaksi jäämisen olemisen omana, siihen suojaan, piiloon, otettuna noin tuhoutumattomuuden läheisyydestä saamisen valossa luopuen valaistuneena. --- Olemisen ja kuoleman niinmuodoin kokemuksellinen ajatteleminen SUOMISENA, tuo autuuttuminen ollen varsinaiseen olemuk- 93

94 sellisuuteemme olemista ja kuolemaa niinmuodoin ajattelevina olentoina tavoittuminen ja toteutumisemme olevuutta vähän ennen ja jälkeen, viiveessään. Olevana suhteena olemiseen näin johdatettuina, vedettyinä, olemisen historiasta tänään, olevan opastamana unohduksellisuutensa huomaamaan modernin tekniikan puitteena, kunnei oleva meille olemista avaa ja tuon kokemuksellisesti, evoluutiollisestikin tiedostaessamme voimattomasti olemme tahtovasta subjektiivisessa horisontissa representoimisesta toisaalla olevan hohtaessa olemistaan ja noin opastaessa meidät omaamme olemisen omina ja olevalle kuitenkin vieraaksi jäävinä. Näin edeltä jo kuolemassa käyttäen, näin teettäen tietä ajattelussamme paikkaa valmistaen olevan toisenlaiselle paljastumiselle, se on, olemisen itsensä unohduksellisuuden käänteelle säilymiseensä, se on, TAPAHTUMALLEEN. Jonka puhutteluun Ajattelun koetus/schwarzwaldin lumous on vastauksena prosessoiden kirjoittunut. Äärimmäisestä vaarasta. Merkillistä, Ajattelun koetuksen/schwarzwaldin lumouksen tietokoneelle naputeltuani jokaisen sivun osoittuessa ylivoimaiseksi, konkreettisesti, pakkomielteitten kokoontuessa jokaikisen sanan sinne viemisen eteen. Sillä oli mentävä niihin sisään, ne ymmärrettävä ja samalla käsiteltävä niitä siirrettävinä esineinä eikä siitä siten meinannut tulla mitään. Epäilysten nostaessa tuskanhikeen vielä, että viekö se yhtäänmihinkään. Niin selvittyäni siitä, pystymättä mitenkään lepäämään tai löytämään rauhaa täytetystä päivätyöstä saan välittömästi tietää joukkoseulonnasta, että jotain on fysiikassani pielessä. Ja se tulee joukkotarkastuksen jälkeen niin nopeasti että asialla täytynee olla kiire. Ja äkkiä olenkin täällä omassa olemisessani omaa olemistani varten olevana, ensikertaa todellakin. Sillä olematta elämän ja minän kanssa tekemistä. Se ylittää ne ja lepää tyynessä. Se ei pidä kiinni eikä pyristele vaan se saa vain olla. Oleva, olevuus semmoisuudessaan, eikä poisliukuminen ole olemukseltaan uhkaa kaikentuhoontumisesta eli olemassaolo ei asetukaan kaikenhuolena. Ja kun sitten osoittuu, että, loppujenlopuksi ilmeisestikin, olikin haluttu suostumuksestani kuvieni käyttöön johtuen, vain lisäkuvia tieteellisiin tutkimuksiin, eikä ainakaan esitetyn kaltaiseen hälytykseen ollut ollutkaan aihetta. Niin helpotuin toki, mutta samalla menetin tuon uudenlaisen tavan olla maailmassa oitis. Noin tullen kuitenkin kuin tämä kirjoitus testattua, vaikkapa sitten koko loppuajan täälläolostani pelkäisinkin ja vaikka kuolemaakin, ei se muuttaisi sitä, että olemisen ajattelu piti pintansa perimmäisten kysymysten edessä. Ja saattaa hyväksymään sitä, että ehkei näillä olemisen historian hetkillä ehkäpä olekaan mahdollista löytää rauhaa yksilöllisenä, joka, yksilöllisyys, onkin verrattain tuore ilmiö, vaan että tuossa yksilöllisyydessä tihentyykin hyppyrinä --- ajattelumme olla käännekohtana --- evoluutiolliseenkin tietoutumiseen heittäytyminen, olemisen mielestä suopeutena tullen perille. Eikä yksilöllisyys sen jälkeen enää ole niin tärkeää. Vaan ikäänkuin olemmekin kuin tietämisessä itsessään, alkuperänämme, ennen ja jälkeen yksilöllisyyttämme, niin ettei tulisi kenellekään enää mieleenkään parkaista minä en halua olla ei mitään kuoleman ajatuksen ja huom. olemisen ajatuksen niinmuodoin edessä tiukasti elämästä kiinnipitäen, sen näin osoittuessakin olemukseltaan tyhjään takertumiseksi täyteläisyyden edessä. Mikä onkin UNOH- DUSTA, olemisen historian kohtana jossa se oleskelee modernin tekniikan puitteena olevan noin paljastaen, ilmituoden tänne, määräten varannoiksi, jommoinen yksilöllisyytemmekin tänään on, varannoitu omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana pois, estettynä silloin varsinainen toteutumisensa olevia olemiseensa ajattelevana jalona, olemisen palvelijana välittäen sanojen lainaa. Ja jonka pohdiskeluun toki voimme ehkä jopa rauhoittuakin kokien tarkoitukselliseksi silkan olemassaolommekin täällä jo pelkästään tuolle unohduksen käänteelle säilymiseensä paikan ajattelussamme raivaustyönä, meinaan syrjäytyneetkin, olemisen valon herkimpinä ainuajina viestiä viedä rajatilastaan, rohkeasti KAIKENPUOLLOSTA, joka olemisen totuutena on jo ennen Jumalaa ja rakkauttakin. Ajattelemme, että ihmisen laaja olemus kuuntelee olemisen olemusta ja että tämä tarvitsee ihmistä säilyttämään olemisen olemus totuudessaan. Kyse on olemisen puhuttelusta. Kyse on olemisen kuuntelemisesta. Kyse on olemisen ajattelemisesta. Puhe on alkuperäinen ulottuvuus, jossa ihmisolemus yleensä edes kykenee vastaamaan olemista ja sen vaatimusta ja vastaamisessa kuulumaan olemiseen. Tämä erikoisesti täytetty ALKUPERÄINEN VASTAUS ON AJATTELE- MINEN. Vasta ajatellen opimme asumaan alueella, jossa tapahtuu voitto olemisen johdatuksesta, voitto puitteesta. Parahdan päin syksyn yötaivasta, että MEIDÄN ON PÄÄSTÄVÄ IHMETTELEMÄÄN! --- vitivalkeita pilviä pur- 94

95 jehtii tähtien editse --- Että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? kaiken määrätietoisen olevan keskeen upottaen unohduttamisen jälkeen. Modernin tekniikan --- puitteeksi kokoontuneena --- varannoiksi, varantojensa ohjaajina, ohjelmointimme ja ohjelmoitumisemme jälkeen. Joka toimi vielä kun tehtiin suuret upeat koulu- ja sosiaaliuudistukset. Jotka nyt sortuu, unohduksenkin unohduksen poispudotessa, loogisuuteensa. Kunnei meistä voinutkaan tulla yhteiskunnallisten unelmien toteutumaa, vaan meidän pitääkin ratkaista asiat TÄHTIEN TASOLLA. Ihmiset näätsen ei osaa enää täällä olla, omillansa, eikä niinmuodoin täältä kuolla, omimpanansa. Vaan YKSILÖLLISYYS subjektiivisena horisonttina sulkee olemisen --- vapauden ulottuvuuden --- totaalisesti pakottaen kuoleman --- kätkönsä ja lippaansa --- kokemaan itseänsä uhkaavana viikatemiehenä. Itseään TIETOISUUTTA ja TIETÄMISTÄ --- jota aivomme näyttävät välittävän mutta joka ei näytä olevan aivojemme tuote --- SUOPEUTTA alastomimmillaan ja täyteläisimmillään näin. Niin että elämään takerrutaankin tavalla joka ennennäkemättömänä osattomuutena järkyttää. Vaaran pääsemättä vaaraantumaan PELASTUKSENA. Jota jo kuin hohtaa äkkiä outoutuva kuulas syysyötaivas kun todellisuutemme ahdistavasta purusta katseeni nostan. Ajatteluttavaisimpana ajatteluttavaisessa ajassamme on se ettemme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Avoimuutena salaisuudelle ja silleen jättäen --- silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Kuulijaksi vaan ei kuuliaiseksi --- kääntyvänä. Sfäärillisenä. Uutena/toisena ajatteluna --- NÄIN --- mahdolliset vastaukset kysymyksiin saataessakin muutoksena ajattelussa itsessään. Perimmäisten kysymysten äärellä/luona jälleen, nyt KAIKENPUOLLON suunnasta/päin --- päästävänä. Oleminen ja kuolema niinmuodoin, elämän ja menehtymisen niinmuodoin, ylittävänä, olemisen mielen SUOMISENA/SUOPEUTENA käsittämisenä, olemisen historiasta tietoutumisen evoluutiollisenakin ; TOTUUS olemisen totuutena se on TUHOUTUMATTOMUUDEN LÄHEISYYTENÄ jätättämättä peräänhuudattamatta ketään/mitään missään milloinkaan olemisen UNOHDUKSELLISUUDEN, kiteytymänä, HUOMATESSAMME, subjektiivisen horisontin, vankikopista murtautuneina IHMETTELEMÄÄN. --- Mukaan ehtien tähän vielä näin tämä syksynlehtenä Ajattelun koetuksen/schwarzwaldin lumouksen pyörteestä. Että pimeä tulee työstettäväksi, unohduksena itsenään, eikä lakkaa piinaamasta jossei koko olennollisesti siihen katso kohden. Eikä sillä loppujenlopuksi ole muuta mahdollisuutta. Se on henkipatto. Eikä kukaan halua ottaa sen ajattelemisen asiaa omakseen. Pimeä, paha, saatanallisuus semmoisuudessaan, johon normaalius työntää ajattelematta jääneen helvettinä. Se on PELKÄÄMISEEN, se on pelko pelkää pelkäämistään-modukseen metafysiikan ja representoinnin kääntöpuolena. Ja siitä vaara vaaraantuu ja sillä PE- LASTUS taskussaan. AhdistukseNA valaistuessamme. Eikä sille enää saa voi/tarvitsekaan yhdenyhtäkään luovuttaa, psykooseihin, syviin masennuksiin, sotiin, vankikoppeihin, UNOHDUKSIIN, millääntavoin. Modernin tekniikan olemuksellisuuden HUOMAAMINEN olevaa omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevana varannoiksi mitätöiden määräävänä puitteena, olevan paljastumisena ilmitulemisena tänne näin eli OLEMISEN UNOHDUKSELLISUUTENA näin, ei voi olla muuta kuin ihmisen PUOLUSTUSPUHE jalouteensa olemisen palvelijana ja olevien edellyttämänä olevana suhteena olemiseen / olemista ajattelevana olentona / olemiselle kuuluen ja olevalle kuitenkin vieraaksi jääden --- olevan opastamana, LEMPEÄSTÄ, olennallaan. Ystäväni, pyhän alueelta näin --- josta vasta voi kohdallisesti Jumalaakin kysyä vieraantumisesta ollessamme vielä dualismin julmasti YKSEYDEN pirstovassa subjektiuden armoilla --- IHMETELLÄKSEMME. Kysyväisesti kysyen Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? vastauksessa/-na VIIPYEL- LEN hetken levätessä laajuudessaan tyynessä --- kaameuden syöverin aukeavan ei-minkään vapahtavana myrskynä heittämättä enää tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin nihilisminä --- ja ajattelun ajatteluna hermeneuttisena kehänä raivatessa tälle kysymiselle tietä. --- Pysytään rohkeana paluussa ajattelumme suureen alkuun ja aina vain alkuperäisemmässä toistamisessaan representoinnin, siinä myyräntyötä tehdessämme, antaessa kyllä perään ja uutena/toisena ajatteluna yksittäisen syksyn lentävän lehdenkin lumotessa uupuneen mielemme opastaessaan sen olemisessa läheisyytenä itsenään --- suojaan otettuna --- levähtämään. Tätä voi, huomasin, lukea PIRAHA kielen puhumisen tapaan eli ilman kielioppia eli ilman ketjuuntumista vaikkakin lauseensa ovat usein kuin ketjuuntumisen maratoneja. Mutta olemisen ajattelu, prosessina ilmipakottuessaan olemisen historiallisesti unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen viiveestä, pitää pintansa tässäkin. Eli representoinnin menetelmältä asettaa esilläoleva vain uudelleen eteensä tuohon objektiksi subjektiolleen eli ponnistuksesta aina välillä irrottuen --- aamutuimaan ehkä otollisena sille --- sana sa- 95

96 nalta kantavuudessaan asettuen lepäämään. 96

97 97