OLEMINEN/KUOLEMA/SALAISUUDELLISUUS MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA

Transkriptio

1 OLEMINEN/KUOLEMA/SALAISUUDELLISUUS MARTIN HEIDEGGERIN KANSSA KESKUSTELUNA HELENA

2 Ajattelun asian muuttuminen ajattelun tiellä? Julkaisija: Helena Salvi ISBN Painopaikka: Multiprint Oulu, 2014

3 LEMPEÄ 3

4 4

5 Aukeaminen. Vincent van Gogh löytää työnsä, niinkuin hän riemuissaan veljelleen Theolle kirjoittaa. Aukeaman ja läsnäolon, joksi Heidegger sanoo ajattelun asian muuttuneen ajattelun tiellä yhdessä viimeisimmistä kirjoituksistaan ( Filosofian loppu ja ajattelun tehtävä 1964). Liki neljänkymmenen vuoden jälkeen kirjassaan Oleminen ja aika (1927) haettuaan ja vasta myöhemmissä kirjoituksissaan tavoitettuaan ajattelun asian muodossa aika ja oleminen. Ajan ajallistumisena noin ajattelussa ja van Goghin maalauksissa valona olemi- nen tavoitetaan. Van Gogh ei onnistunutkaan saarnamiehenä sanottavaansa sanomaan Heideg- ger puolestaan neljän lukukauden jälkeen luopui teologian opinnoistaan filosofial- le omistautuen kokonaan. 5

6 Kun katson aamutuimaan, ajatteluun paneutumisesta hiljaisessa huoneessa, koripöytää, jonka punoksissa pöytälampun valo hohtaa, olenkin Vincent van Goghin ja Heideggerin sanottavan kohdassa. Tuo pöytä on ikäänkuin mitätöitymisestään ja tavanomaisuudestaan ylösnoussut. Van Gogh maalasi vimmatusti ensimmäisestä auringonsäteestä viimeiseen saakka, vasta sitten laski siveltimensä. Ja Heidegger sanoi Arto Haapalan suomentamassa kirjoituksessaan Luomisvoimainen ympäristö: Miksi me jäämme syrjäseudulle? : VASTA työ AVAA tilan tälle vuoritodellisuudelle. Kielellisen uurtamisen vaiva on kuin kohoavien kuusten vastarinta myrskyä päin. Minut yksinkertaisesti siirretään työn omaan värähtelyyn, enkä pohjimmiltaan lainkaan hallitse sen salattua lakia. Sillä yksinolemisella on se hyvin erikoinen voima, että se ei ERISTÄ meitä, vaan HEITTÄÄ koko olemassaolomme kaikkien olioiden olemuksen avaraan läheisyyteen. Salaisuudellisuuteen osoittavia ja opastavia niinmuodoin, sanoja ja sanonto- 6

7 ja eksaktissa tieteessä, dokumentissa siitä: aine tiivistyy olemattomiin nollapiste musta aukko alkuräjähdys. Nimien ja nimitysten ketju taidehistorian kronologisessa järjestyksessä, niinsanoakseni lineaarisessa ajassa, toisessa dokumentissa: van Gogh, Mondrian, Magritte, Delwaux, graffitit, muotoilu, joka osoittaa ja opastaa niinmuodoin huomaamaan Jean Tinguelyä, kolmannessa dokumentissa, mukaellen runollisuuden sortumisen taiteeseen. Heideggerin sanoessa, ettei se silloin enää ole suurta taidetta eli Eckehardtin lukemisen ja elämisen mestarin sanoja lainaten olemiseltaan suurta. Aika on toisella tavalla, aika on olemisena suuressa taiteessa olemisen totuuden tulemisena tekeille teokseen, ajattelussamme runollisena asumisena --- VIIPYILE- MISENÄ. Kun olevat pidättävät hetkeä joka laajuudessaan lepää. Kun kaikki oleva palaa omaansa, lepoonsa tyynessä. Tyynessä, kaikki liike sisällään. Kieli kohoaa olemisen talona on kotinamme tavalla jonka olemme tyystin kadottaneet ja jota Hölderlin (1700 ja 1800 luvun taitteessa) runoilijan runoilijana sanoo puutteenalaiseksi ajaksi. Ja jota siis jo on jatkunut pitkään emmekä niinmuodoin ole olleet keskusteluna. 7

8 Ja kaikki tuo hahmottaa olemisen tapahtuma luonteisuutta. Ja olemisen histori- allisuutta. Oleminen ajateltuna sinä minkä on totuus ja historia osoittaa --- mahdollisen hil- jaisena voimana --- ulottuvuudellisuuden avautumiseen ja toisaalta saattaa huo- maamaan vallitsemisensa unohduksellisuuden. Ajatellen koen Heideggerin ajattelussa jo tapahtuvana jotain semmoista, että oleminen ottaa meitä kädestä, pikemminkin sanasta, kiinni. Kuinmyös, että se tarvitsee ajatteluamme, paikkanaan (ylipäätään ollakseen olemisena), kääntyä unohduksellisuudesta säilymiseensä itsessään --- tihentyvästi tänään. 8

9 Ja samalla paitsi, että kohdassani olemista ajatella koettaessani saan tuta, Schwarzwaldin lumouksina, aukeaman ja läsnäolon, niin myös todellisuutemme päivä päivältä sekä siihen pakottavampana että siitä epäävämpänä. Mutta Heidegger sanookin, että ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatella. Paine representoimiseen on niin kova. Esilläolevan vain uudelleen esiinasettamiseen eteemme tuohon objektiksi subjektiollemme. Koska olemisen vallitseva olenta paljastaa ne noin tuo tänne ilmi noin. Kun oleminen silloin oleskelee noin tapahtuu modernina tekniikkana. Joka on kokoontunut puitteeksi / laitokseksi (Gestell), joka määrää olevat vain varannoiksi. Näinhän meillä on tänään, noinhan kaikki oleva --- me muassaan olevana suhteena olemiseen --- mitätöityy omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina, se on, että hohdostaan. Me menemme sinne ja tänne, kaikin kuin zombit, aamusta alkaen unohduksenputkena sitä ollenkaan huomaamattamme. Puhumme tai meille puhutaan ihan kaikesta --- unihygieniasta jopa, jollemme ole saaneet nukuttua --- tavaroista, taloudesta, ihmisyydestä, valtiosta, maapallosta, avaruudesta, fysiikasta, aivoista, taiteesta, kulttuurista, elämästä, Jumalasta. Mutta emme ollenkaan puhu, eikä meille puhuta, että missä se kaikki ON. Koska juuri sitä emme osaa ajatella. Ja kuitenkin juuri se olisi varsinaista ajattelua. Aikamme lapseuden haasteeseen vastaavaa, jo- 9

10 pa, ystäväni, globalisoituvana todellisuutenamme. Tuona joka aina vedetään esiin, muutoksena itsenään, muutosta kysyttäessä ja vaadittaessa syrjäyttävyytensä ja jätättävyytensä tähden. Nii in, piinkovasti, että globaali markkinatalous ja internet muutoksena --- riittävät. Mutta missä se kaikki ON. Kun onnistuin, aamutuimaan, ajattelemaan tuota --- kun onnistuin kuuntelemaan hiljaisuutta niin, että en yrittänyt olla ajattelematta kuten meille yleensä opetetaan hiljaisuuden suhteen menettelemään --- olinkin kai lähinnä valaistuneena tässä. Niin, että ihan kaikki oli lähelläni, maapallo, avaruus, lentokoneetkin matkoillaan ja ihmiset penkeillään, kaikki yksityiskohtaisesti siellä, vaikken niitä tietenkään aistimuksellisesti nähnyt enkä tietänyt. Ja niin, että kaikki olevat hiljaisessa huoneessani ottivat etäisyyttä, ne palasivat itseensä, lepoonsa tyynessä ja niin minäkin, niin merkillisellä tavalla olemisen omana ja olevalle kuitenkin vieraaksi jäävänä siinä. Siinä missä se kaikki ON. Läheisyydessä itsessään läheisyyteen menemisenä ajatellenkin, niin, että koen suomisen / suopeuden olemisen / kuoleman / salaisuudellisuuden --- nimenä. 10

11 Eikä ole jälkeäkään pelosta, joka väistämättä on rajasituaatiossa oleskelevan osana, silloin kun oleminen oleskelee unohduksensakin unohduksena ja senkin pois putoamisena jo säilymiseensä käänteen suunnassa tänään. Ja vallitseva ajattelu sitä vastaavana, sitä paljastavana, vakiinnuttavana ja muotouttavana on representaatiota. Kaikkien olevien kääntäessä kasvonsa poispäin, niin, että se, joka ei, nii in, tässä merkityksessä pakene oleviin/asioihin unohtuen uppoamiseen ja parissaan puuhaan Levinasin sanoin tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin --- putoaakin. Putoaa pelkkään tyhjään tyhjenevään tyhjään --- nihilistisenä --- sen sijaan, että heittäytyisi ei-mihinkään --- läheisyytenä itsenään. Mikä jälkimmäinen edellyttää ahdistukseen pitäytymistä --- olemisen unohduksellisuuden tähden näin modernin tekniikan määräävänä puitteena olevan paljastaessaan, meidät muassaan, vain varantoina eikä omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina --- läpityöstämään tämän epäämisen missä oleminen oleskelee vaaran tähtikuviona. Jossa määräämisen malttamattomuus ja pelastavan maltti ohittavat toisensa kuin kahden tähden rata tähtitaivaalla ja kuitenkin, Heidegger jatkaa, tämä niiden ohittuminen on kätkeytynyt puoli niiden läheisyyttä. Mistä pääsemmekin kokemukselli- 11

12 sesti käsittämään sitä epäämistä, kun oleminen vetäytyen lähentää olevaa ja --- säilyessään itsessään --- me seuraamme sitä vetäytymiseensä. Ystäväni, se on, että pääsemme heittäytymään ei-mihinkään, se on, että läheisyyteen itseensä, se on, että täälläolonamme olemussuhteeseen olevien kanssa ja pois liukuessaan osaamiseen kuolla omimpana mahdollisuutenamme. Ja kuunnelkaa, näitä pohtien, hiljaisuutta, kuinka se silloin, tuhoutumattomuuden läheisyydestä tuo terveisiä. Mitä pidemmälle tiede ja tekniikka kehittyy, sitä polttavampana nousee kysymys olemisesta. Sillä tänä tietämisenä asiasta perillä olemisen merkityksessä se peittää itsensä ajattelussamme. Eli paikassaan tapahtua, olemisena, läheisyys itsensä --- salaisuudellisuus. Mitä enemmän olemme perillä olevasta sitä peittyneemmäksi oleminen käy ja kuitenkin olemme siinä olemisen johdattamina ja vetäminä, sen --- paljastamisen poluilla. Sillä emme me aikaansaa olemista, eikä aivomme sitä luo tahi tuota. Outo ja kumma ottaakin meidät valtaansa tuossa. Olemisen vastaantulossa ja siinä, että olemme sekä siinä aina jo että siihen tiellä sitä kysyen --- ihmetelläksemme. Olemis- 12

13 ta muistaen, kuunnellen. Odottaen tulemistaan --- kieleen. Kun oleminen tänään paljastaa, ilmi tuo tänne olevan modernina tekniikkana, on se sen vallitsevaa vaihetta/neuvokkuutta. Niinkuin fysis on joskus vallitsevana vaiheenaan/neuvokkuutenaan ollut. Kun oleva ilmi tuli tänne omilla jaloillaan seisovana itse itseksensä kiertyvänä/kerääntyvänä/kehkeytyvänä. Ja ihminen puolestaan näin ajatteli sitä, vanhasta kreikan kielestä löydettävissäkin jälkensä. Ja kun poiesis vielä --- väläyksittäin jälkeenpäin pitkäänkin --- oli mahdollista, suurena taiteena, olemiseltaan suurena eli runollisuutena. Huikean fyysikon Stephen Hawkingin kumppaneineen kanssa kiintymyksellisessä kiistassa ristiriidan --- dualismeineen, dialektiikkoineen ja kausaalisuuksineen --- sijaan parahdan, että missä atomi ytimineen ja elektroneineen, Hawkingin säteily, aika-avaruus ja niin edelleen ja niin edelleen ON. Että mikä on ihmisen, täälläolona, osa ja kohta suhteensa. Että mikä on se elementti, missä Hawkingin kumppaneineen kaiken teorian metsästys --- tavoitteemme ei ole sen vähäisempi kuin asuttamamme maailmankaikkeuden täydellinen kuvaus --- voi tapahtua. Niin, ettei meidän tarvitse joko vain asettaa Jumalaa alkuperusteena uskonvaraisuudessa. Tai 13

14 käsittää, nii in, OLEMISTA, Hawkingin mukaan idän mystiikan tapaan fysiikan hyläten. Vaan pikemminkin --- ajattelevina olentoina meidän voisi sanoa olevuuden rajalta olevan ja olemisen väliin putoavan. Tänne heitteisyytenämme näin. Täälläoloina. Ja olevina suhteina olemiseen. Jotta voisimme --- atomeja ytimineen ja elektroneineen, Hawkingin säteilyä, aika-avaruutta ja niin edelleen ja niin edelleen --- ylipäätään mitään --- ajatella. Fysiikan (tieteenä) alkuperähän on filosofiassa ja filosofian alkuperä puolestaan esisokraatikkojen ajattelussa ajatteluna. Joka länsimaisen ajattelumme suurena alkuna kysyy olevan kokonaisuutta. Ihmettelee, että Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään? Ja jonka --- Leibnizin myöhemmin näin muotouttamana --- Heidegger sanookin olevan metafysiikan kysymättömäksi jäänyt peruskysymys. Ajattelun näätsen jo Platonilla ja Aristoteleella logiikaksi muotouduttua ja sitä myöden pelkästään kysymyksenä mitä on oleva ajattelumme vakiintuessakin. Ja itsestäänselvyydellisyydeksi muuttuessakin tämän perinteensä, niin, ettei meille oikein voi/osaa nousta, tulla mieleenkään, että siinä kenties saattaisikin olla jotakin pielessä. Kokonaan menetettynä se MISSÄ esisokraatikot olevan kokonaisuutta kysyivät. Ja MISTÄ vasta, mielestäni, Hawkingin kaiken teorian metsästys voi onnistua, tavoittua täkyynsä, intuition ylittäen --- kysymyksestä miten on olemisen laita --- tapahtua läpimurtoonsa. Nähdä metsä puilta tästä --- hyppäämisestä. Ei-mihinkään olemisen ja olevan ERON uutena, nyt tietoisena aukeamisena. Aina vain alkuperäisemmin toistettuamme ajattelumme suurta alkua ajattelun ajatteluna toisena alkuna. Joka olemishistoriallisesti on, luonnollisestikin, hih, myös fysiikalle ja kaikille eksakteille kuin myös humanistisille tieteille, vastaan tulossa. Olemisen olevaan paluuna, jonka edelleen luomassa varjossa ehkä jo olemmekin kuten Heidegger sanoo. Ja jonka me, ehkä, voimme päivit- 14

15 tää tuon ehkä sanan pois putoamisena jo tänään. Varjon, tässä unohduksessa var- sinaisesta, valosta --- kertoessakin. Niin, että mitä enemmän lähestymme vaaraa, sitä kirkkaammiksi selkenevät pelastuksen tiet. Ja, vaarasta ja pelastuksestahan on nyt kyse. Olemisesta vaaran tähtikuviona puitteen aikakaudella. Kun meillä on vain tieteellinen ajattelu --- fysiikkoineen teologioineen --- osana puitetta laitosta (Gestell), jona oleminen unohtaa itsensä, jossa puolestamme olevaan unohtuen uppoamme ja kieli on pelkkänä kommunikaatiovälineenä ja olevien merkkijärjestelmänä. Olemmekin kuin kaloina kuivalla maalla niin, ettei intuitiokaan pääse, Einsteininkaan tavoin, enää --- lentoonsa. Hawking on kyllä heittänyt huikeita haasteita kapuloina logiikan rattaisiin. Muunmuassa, ettei maailmankaikkeuskaan välttämättä toimi kausaalisesti, syy seuraus suhteessa, mutta hyppäämättä siitä, hilkulta, perustattomaan perustaan ajattelun vanhana tapana (muunmuassa Platonin idea-oppi aikoinaan, oman aikansa historiallisessa sanonnassa ) --- ennenkuulumattomaan. Niin ettei Hawkingin välkehtivät vedot enää aloitteiksi riitäkään, vaan itsepäisesti pitäytyessään kysymyksessä mitä oleva on törmäävät --- fysiikan --- seinään. Ajattelua vedettäessä --- ahdistuksesta sen tiedämme --- tänään jo kysymyksessä miten on olemisen laita unohduksellisuudesta säilymiseensä käänteen --- viiveestä. Atomiaikammekin historiallinen sana kun on tavoitettavissa vain ajattelusta ajatteluna --- ajattelun koetuksista Schwarzwaldin lumouksina --- valaistumisista sen tiedäm- 15

16 me. Vaikkapa vain yön hiljaisella hetkellä tahi ulkona luonnossa olemme kaikki jo ajatelleet, kokemuksellisesti, noin, kohden uuden/toisen ajattelun aamunkoittoa ja evoluutiollistakin (ei kehityksen vaan kehkeytymisen merkityksessä) --- tietoutumistamme. Jokaiselle soisi kokemuksellisen ajattelun aluttomuuden ja loputtomuuden joka on olemisen / kuoleman / salaisuudellisuuden ytimessä ja samalla pidättymisen vähän etäämmäs, elektronina näin hermeneuttisella kehällä kiertävänä --- omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevina --- olevat nähdä --- hohdossaan. Ystäväni, ajattelu tekee paluuta myös siinä merkityksessä, että mitenkä se tavoittaa lapsenkaltaisuutta kieleen --- sanoutumisestaan. Ei tahdostaan vaan olemisen historiasta --- kuulemastaan. Vaikkapa vain varhaislapsena, koirana tai vanhana kreikkalaisena ajattelijana, että, tietoiseksi nousevana olemisen asiansa. Tuo jonka valossa saattavat, vieläkin, aivan pienelle lapselle olevat olioina olioida huolimatta olemisen unohduksellisuudesta, unohduksenputkesta suorastaan modernin tekniikan määräävänä puitteena olevien ohituskaistalle johdattaessa kiihtyvänä kiireenä. Ja jonka valossa esisokraatikot länsimaisen ajattelumme ajatteluna 16

17 aloittivat kysymällä olevan kokonaisuutta. Ja johon valoon, nyt, lisääntyvästä ja ennenmuuta tihentyvästä ahdistuksesta suorastaan pakotumme palaamaan vieraantumisestamme kysymään ja kysymällä, että miten on olemisen laita olemisen mielestä tietoiseksi tulemiseen näin --- vedettyinä. Edeltävästä pääsemmekin kokemuksellisesti käsittämään sitä, mitä Heidegger ajaa takaa puhuessaan olemisen kielestä. Eikä siis kielestä pelkkänä meidän keksimänämme ja kehittämänämme olevien merkkijärjestelmänä ja kommunikaatiovälineenä. Sanoessaan, että pikemminkin kieli puhuu meitä, kuin me kieltä. Niin, että, ystäväni, olette hyvinkin jo kaiken Heideggerin sanoman ja tässä tulkitsemani aina jo tietäneet, esiymmärtäneet olemiskykyinä. Mutta, ettei se nyt enää riitäkään ja siihen tulee Heideggerin kahden maailmansodan Saksassa tavoittama, aikamme lapseutta vastaava, historiallinen sana. --- Siihen tulee oleminen / kuolema / salaisuudellisuus ylittäen elämän / menehtymisen / fysiikan. Kun hengellisyyshän luottamuksena tänään on käytännöllisesti katsoen jo liki menetetty tahtoperäisille uskomusjärjestelmille. --- Eikäpä niinmuodoin Heidegger-sitaattiaan Kieli on olevaisen koti onnistukaan Turun Sanomien kolumnissaan kumoamaan Osmo Rauhala sanomalla, taidemaalarina ja maanviljelijänä, ison nelivetonsa auroihin tarttuneesta kivestä : Pahuksen painavaa todellisuutta manailen vääntäessäni kivikuntaa pientareelle. Olisin mielelläni loihtinut lohkareen olemattomaksi vain pyyhkimällä sen nimen sanakirjasta. / En muutenkaan oikein usko, että todellisuus 17

18 tai tietoisuus riippuisi kielitaidosta. Ja tästä päästään jouheasti Turun Sanomien toiseen artikkeliin, Edith Södergranin vasta nyt suomennetuista --- sairasvuoteella vuoropuheluna lähestyvän kuoleman kanssa kirjoitetuista --- kahdesta sarjasta aforismeja. Jonka (lehtileikkeen) eilen myös sain Äidiltäni, kuten edeltävänkin, ja jossa lukee näin: Väkevimmät kirjojen sivuille päätyneet keskustelunsa hän kävi FRIEDRICH NIETZSCHEN haamun kanssa. Myöhäistuotannossa, viikatemiehen rapistellessa jo portin pieltä, Södergran koki uuden uskonnollisen herätyksen. Ja: Jotkin ajatelmat huvittavat nietzscheläisessä mahtipontisuudessaan: Sanoa rakastavansa ihmisiä on hysteriaa; sanoa ettei rakasta heitä on heikkoutta --- kyetä tekemään heidät sellaisiksi, joiksi heidän on tultava, on ainoa oikea ratkaisu. Ja: En ainakaan lisää uskottavuuttani tiettyjen tahojen silmissä paljastaessani, että olen aina lukenut Södergranin runoja hänen lyhyttä elämäänsä vasten. Tästä syystä myös naisen aforismit riisuvat minut ylenmääräisestä kriittisyydestä. / Runoilijan vuoropuhelu lähestyvän kuoleman kanssa on syvästi liikuttavaa luettavaa. Kuolevaiset luonnon lapset rakastavat kuolemaa, ikävöivät hetkeä, jolloin kuu noutaa heidät. --- Voinemmekin kuulla olemisen / kuoleman / salaisuudellisuuden soivan alkuperän kaikupohjasta puhtaana Edith Södergranin rajasituaatioon. Elämisen / menehtymisen / fysiikan --- ylittäen, niin niin, viikatemiehineen. Ja sen mitenkä hän, ensimmäisen maailmansodan riehuessa, oli aikaansa edellä ja näin tavoittikin sen mitä Nietzsche oli yli-ihmisellään tarkoittanut elikä, 18

19 meissä kaikissa jo kytevän, Näin puhui Zarathustra /-nsa. Käänne välkähteleekin jo täällä, määräämisen malttamattomuuden ja pelastavan maltin ohittaessa toisensa kuin kahden tähden rata tähtitaivaalla läheisyytenä näyttäytyessäkin etäisyytensä äkkiä, vaaran tähtikuviota lähestyessämme --- selkeämmiksi kirkastuessakin --- pelastuksen polut näin. Heidegger on keskusteluna Hölderlinin runollisen, korkean, sanonnan kanssa, tulkiten tätä vaalien ajattelijan, syvässä, sanonnassaan. Näin tulemme tähän huikeaan näkymään --- katsoessamme modernin tekniikan unohduksellisuudessaan absurdia todellisuuttamme, jossa fossiilisten päästöjen aiheuttamasta ilmaston muutoksesta johtuen konkreettisesti myrskyää tänään --- että siellä missä on vaara, kasvaa aina jo myös pelastus, että vaara vaaraantuu pelastuksena. Että missä vaara on vaarana, se jo pelastaa, jonka ajallemme ominaisessa ahdistuksessa paniikinkohtana olemme jo saaneet tuta --- kuoleman edeltä juoksuina/käynteinä --- valaistumisena. Ja jossa piilee mahdollisen hiljaisena voimana globaalin markkinataloutemme umpikujaan --- mahdollisuutena mahdottomuudessa --- olemisen vastaus. 19

20 Ajattelun tehtävänä ja tulevaisuuden niinmuodoin, olemisen mieltä kysyä --- tänään. Muistokin on olemisen, kun me vielä voimme niissä viipyellä, tuta läsnäolemisen jälkeä. Joka jo on liki vietynä modernin tekniikan perässä representoidessamme. Läsnäolevan läsnäoloistamisena unohduksellisuutensa tähden --- ESILLÄolevan vain uudelleen ESIINasettamisena eteemme tuohon objektiksi subjektiollemme. Esineellistymisenä. Niin, ettemme missään milloinkaan ole olevien äärellä/luona ja kuitenkin, olemisen säilyessä itsessään, olisimme noin, etäällä ollessaankin ja muistoissa. --- Ja, jo käänteensä suunnassa, ajattelun koetuksissamme Schwarzwaldin lumouksina. Olevien ohituskaistana olemisen itsensä unohduksellisuus johdattaakin meidät vain logiikkaan ja sentimentaalisuuteen, mutta milloinkaan emme voi olla minkään 20

21 äärellä/luona läheisyydessä itsessään --- tietenkään silloin. Eikä meillä, niinmuodoin, ole eväitä kuolevaisuuteen. Tietoiseen kuolemaan jota elämänä / menehtymisenä / fysiikkana elettäessä ei voi tapahtua tietenkään, ei enää hengellisyydenkään lisällä. Ei eväitä --- ajattelun menetelminä hermeneuttinen kehä sekä fenomenologinen näkeminen silleen jättämisenä ja avoimuutena salaisuudelle selkiytyen --- kuolemaan omimpana mahdollisuutenamme jonka edellytyksenä on olemisen ja olevan ERON uudelleen avautuminen ja avaaminen. On ajattelun ulottuvuudellisuus olemusulottuvuutemme ja olemisavaruutemme olemisena / kuolemana / salaisuudellisuutena. Ja ajattelumme silloin --- olemisen ja ajattelun erotuksena ajateltuaan länsimaisen ajattelumme perinteen alusta saakka --- ajatteleekin jo olemisen ja ajan erotuksena. Huomasitteko --- täkyn. Ja, saattekin tuta kokemuksellisesti ajatellen silloin ajan ajallistumisen ja olemisen keskusteluna jälleen. Unohdus on sitä, että olevat ohitamme olevina SINÄNSÄ, ettemme milloinkaan enää ole olevien ITSENSÄ äärellä/luona --- läheisyydessä siten. Ettemme niiden pois liukuessa myöskään silloin kuole, vaan vain menehdymme. 21

22 Kuolevaisena ihmisen kyky on täälläolona kaameuden syöveriin heittäytyä eli ei-mihinkään, kuoleman juosten/käyden edeltä ja tämän me nykyiset olemme tyystin menettäneet toisin kuin siitä on jälkiä vaikkapa Sofokleen tragedioissa ja luonnonkansojen parissa saattaen vieläkin jossain tapahtua. Ja jota koetamme nyt TIETOISEKSI tavoittaa. Sitä jota sain tuta Isäni kuollessa, kun me rajalta olimme keskusteluna lempeässä, joka ei lähtenyt meistä, olemisen suomisena/suopeutena säilyessä itsessään --- vaan en vielä päässyt menemään ja järkytyttyäni olinkin opastettuna keskustelua Heideggerin kanssa näiksi kirjasiksi muotouttamaan. Tämän ollessa yhdeksäs. Soisinpa Hawkingin ja kaikkien eksaktien tieteitten huippujen kohtaavan Heideggerin uudelleen tavoittaman ajattelun ulottuvuudellisuuden. Jossa ei ole sen paremmin kyse fysiikan hylkäämisestä kuin mystiikastakaan vaan ne --- ylittäen, olemista ajattelevana olentona näin syntiinlangenneen luodun ja animal rationalen olemuskäsitteet. 22

23 Avatessaan kysymyksen olemisesta Heidegger avaa myös kysymyksen ajasta ja ajattelusta. Tieteistä toisaalla --- edellyttäen hyppäämistä ja heittäytymistä perustattomaan perustaan näistä --- muttei suinkaan fysiikkaa (ja muita eksakteja tieteitä ja tekniikkaa) hyläten. Länsimaisen ajattelun suuri alkuhan tuli loppuunsa jo Platonilla ja Aristoteleella logiikkana. Ajattelun ajatteluna osan ottaessakin näin eriytyvät luonnontieteet jolloin filosofia käytännöllisesti katsoen jäikin vain opiksi logiikasta. Ja nyt ollaan Heideggerin muotouttamana historiallisena sanana avaamassa tätä ajattelullista umpikujaamme. Vallitsevaa ajatteluamme, joka tyystin lymyää olemisen unohduksellisuuden, se on, modernin tekniikan määräävän puitteen pimennoissa ja kätkemänä, silkkana itsestäänselvyydellisyytenä se, että olevat paljastuvat ilmi tulevat tänne vain varantoina vain esineinä ja tavaroina --- vain objekteina noin. Niin ettemme osaa muuta mahdollisuutta ajatellakaan, niin, ettei poiesis runollisena asumisena olevan paljastumisena/ilmitulemisena tänne omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana --- taiteessakaan ja taiteenakaan (olemisen) totuuden tekeille tulemisena teokseen --- oikein voikaan enää mieleemmekään tulla/nousta. --- Ajattelumme olevien ohituskaistana olemisen unohduksellisuuden imussa täyttyy semmoisissa asioissa kuin eläinten tehotuotanto ja terrorisminvastainensota. 23

24 Olemisen unohduksellisuudessa olevien ohituskaistana nimenomaan aika on ohittavana. Ajallistumattomana. Oleminen avautumattomana silloin. Eihän oleva OLEMISELLAAN pääse avaamaan olemista, me ajattelemaan sitä näin olemisensa totuudessa puitteen aikakaudella. Olevan enää oikein milloinkaan omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana --- HOHTAMATTA. Ajattelumme ajattelu- NA suuri alkuhan tapahtui nimenomaan olemisen avaamisena olevan kokonaisuutta kysyttäessä, mutta esisokraatikko Parmenides samaistaa olemisen ja ajattelun tavoittaen oman aikansa historiallisena sanana ; ajattelun erotuksessansa. Ihmettelyn, että olevaa ylipäätään on, eikä pikemminkin ei mitään, lähtiessä typistymään länsimaisen ajattelun perinteessä ja jo Platonista ja Aristoteleesta alkaen ajatellenkin pelkästään kysymyksenä mitä oleva on. Josta voimmekin hahmottaa (sana evoluutio lainausmerkeissä, huomatkaa tuossa) evoluutiollisenkin (kehkeytymisen merkityksessä) tietoutumisen kohtamme tänään. Olemisen unohduksensakin unohduksena ja senkin pois putoamisena jo säilymiseensä käänteen suunnassa. Kun se modernina tekniikkana puitteeksi/laitokseksi kokoontuneena osoittuu absurdiksi ja nihilistiseksi olemukseltaan unohduksellisuutena kahden maailmansodan Saksassa. Jossa Heidegger tavoittaa olemisen ja ajan samaistamisesta oman aikamme historiallisena sanana ; ajattelun erotuksessansa. Jossa ajattelu ajatteluna kysyy miten on olemisen laita. Kysymyksen mitä on oleva ylittäen, sitä suinkaan hylkäämättä. --- Näin ajattelu on palannut suureen alkuunsa ja sitä aina vain alkuperäisemmin toistaen avannut olemisen uudestaan uutena/toisena ajatteluna. Tietoisena ulottuvuudellisuutena, jota juuri, mielestäni, Heidegger yksinkertaisesti olemisen ajatteluksi kutsuukin. Vaikeinta ollessakin yksinkertaisimman ja läheisimmän ja tärkeintä --- unohduksellisuuden huomaamisen näin. Elikä ajatteluttavai- 24

25 sinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se, että emme vielä varsinaisesti osaa ajatel- la. Mitä näköalaa pidänkin äärimmäisen helpottavana --- mahdollisuutena mahdot- tomuudessa --- todellisuudessamme tänään globaalina markkinataloutena. Elikä moralismi kokonaan, eipäs-juupas dualismi ja jopa semmoinen humanistinen sanonta kuin pahuus on pinnallisuutta joutaen --- roskakoriin. Ristiriita ollenkin ylittymässä kiintymykselliseksi kiistaksi, maailma pelilaudasta läsnäolon aukeamaksi. Ajattelu on olemukseltaan jotakin muuta, kuin tänään luulemme sen olevan eli se ei perustu tahtomiseen, vaan että se kykenee vain siihen mitä ajateltavaksi on. Ajattelumme ajatellessa representoimisena logiikan puitteissa unohduksen putkena tänään, meidän on vaikea kääntyä huomaamaan, että ajattelumme perustuu kuunteluun olemisen kuunteluun --- silloinkin kun oleminen unohtaa itsensä. 25

26 Että ajattelumme on tänään tällä kummallisella tavalla peittyneenä. Niin, että luu- lemme sitä tahtoomme perustuvaksi, omavoimaisina näin. Mutta modernissa tekniikassa määrääväksi puitteeksi kokoontuneena meillä onkin ajateltavaksi vain määrääminen. On dualismi dialektiikkoineen. On vain tuo tahtova ajattelu. Ja nyt, kun kysymme uutta/toista ajattelua, jonka on kysymys olemisesta/kuolemasta/salaisuudellisuudesta, kysymmekin silleen jättämistä. Ja kysymme sitä nimenomaan silleen jättämiselle asettuneesta tienoosta käsin. Ja olemmekin tässä jo kääntyneinä huomaamaan että ajattelu ei lähde ihmisestä. Ja TIETOISESTI jo kuuntelemmekin kielessä, kuinka oleminen tulee siihen. Ja meille myös rakentuu kielen olemisen talona arkkitehtuuri, ainakin sen verran, että voimme ajatella sanoja olemisen sanoina, jotka eivät --- itsessään --- representoi mitään eikä milloinkaan, vaan me asetumme niissä representoimaan olemisen unohduksellisena vallitessa modernin tekniikan puitteena. Joudumme unohduksenputkeen olevien määräytyessä vain varannoiksi ilmi tullessa tänne, paljastuessa näin meille jääkin --- meille ajateltavaksi on silloin --- vain läsnäolevan läsnäoloistaminen esilläolevan vain uudelleen esiinasettamisena eteemme tuohon objektiksi subjektiollemme. Eli menetämme olevat itsensä eli, että ne omasta olemisestaan omaa olemistaan varten olevina --- hohdostaan --- mitätöityy esineellistyen kokonaan eli, että meille jää vain olevat sinänsä. Eli, että olemme menettäneet läheisyyden itsensä olemisen itsessään säilymisenä. Eli, että olemme VIERAANTU- 26

27 NEINA juuri näin. Eli, että olemisen unohduksellisuus ja olemisen unohtamisem- me on juuri tätä. Meidän on mahdotonta loogissentimentaalisessa representoinnissamme esisok- raatikko Herakleitoksen ykseyttä käsittää, koska emme pääse KOKEMUKSELLISES- TI AJATTELEMAAN sitä. Olemisen ajattelu tavoittaa ykseyden saman vaan ei samanlaisen merkityk- sessä. Olemisen ajattelu on ajattelun tietoista pysymistä elementissään. 27

28 Olemisen ajattelu on läheisyyteen menemistä. Se pitäytyy käsitteisiin ja samalla heittäytyy niistä ei-mihinkään, joka --- tyhjyyden kauhistuttavaan anonymiteettiin putoamisen sijaan kaameuden syöverinä rohkeasti hypättäessä --- kestääkin. Olemisen ottaessa suojaansa,turvaansa, piiloonsa meidät. Olemisen säilyttäessä ja peräti puolustaessa näin --- kaikenpuoltona. Lempeänä. Elämää suurempana. Alkuperänä jota meidän on mahdotonta postmodernissa, jälkipostmodernissa pilkkoutumisessamme ajatella --- kokemuksellisesti --- tapahtumaluonteisuudessansa. Ja jota valaistumisen tuokioissa, vaikkapa ulkona luonnossa aina joskus, olemme saaneet tuta, autuutena, ajan ajallistumisena, olevien outoutumisena --- hohtoonsa. Oleva osoittaa olemista, se aloittaa olemisensa vasta rajoistaan. Noissa sanonnoissa ei-minkään --- olemisenhuntuna hulmahtaessaan --- tavoitamme ja olemussuhteeseen olevien kanssa tulemme. Olemisen ollessa se olevien avaama avoin, jossa aina jo olemme, missä tahansa silmämme avaammekaan, ylipäätään ajatellaksemme, unohduksellisenakin vallitessaan. Jo pelkkien aistihavaintojenkin edellyttäessä olemisen elementtiä, olevan hahmottua esimerkiksi näköaistillemme pelkistä --- pigmentti pläkeistä. Olemme olemisen aukeamina, Heidegger sanoo meitä olemisen tyyssijoiksi. 28

29 Sana sanan alkuperälle jää sanoutumatta. Ja tätä salaisuudellisuutta runollisesti asuessamme kannamme kalleutena osaten varsinaisesti ajatella olemisen totuudessa olevaisia ja pois liukuessaan omimpanamme kuolla --- kuolevaisina. Evoluutiolliseenkin, kehkeymän merkityksessä, tietoutumiseen --- tavoittuneina. Heidegger ajattelee kuolemaa olemisen lippaana/kätkönä. Ja näin --- osoittaen --- vain pääsemmekin olemisen ja kuoleman niinmuodoin, varsinaista olemusta ja olemuksellisuutta, suopeutena ; mietiskelemään. Pelkän laskennallisen ja tahtovan ajattelun sijaan kokemuksellisesti --- ulottuvuudellisuudesta. Koska oleminen ei ole mitään olevaa, vaan kaiken läsnäolevan paikatonta paikkaa, emme niinmuodoin voi sitä laskea tahi yrittääkään alistaa tahtoomme. Vaan voimme vain kuunnella ja odottaa ja muistaa sitä. Olemista --- kysyen. Pelkästään olevaa --- kysyttyämme. Ajattelun kääntyessä näin. Ja Heideggerin saadessa sanottua tämän. Aikamme lapseuden historiallisena sanana. Yli puolivuosisataisessa ajattelijan ponnistuksessaan kielessä --- uurtaen --- kohdallistettua. Mutta mitä 29

30 kohdallisemmaksi tuo kielessä kohdallistettu historiallinen sana on tullut, sitä tiinemmäksi myös torjuntansa. Ilmapiirillemme mitä vastenmielisimpänä kyseenalaistaessaan sitä itsestäänselvyydellisyytenä pitämäämme, nyt harhaksi osoittuvaa, että ajattelu olisi lähtöisin meistä. Sillä juuri näin olemisen unohduksensakin unohdus ja senkin pois putoaminen, jo säilymiseensä itsessään käänteen suunnassa meitä --- vetääkin. --- Ahdistumaan vieraantumisestamme, ahdistukseen keskittymisestä päästäenkin --- ajattelun elementtiinsä. --- Sillä me pystymme vain siihen mikä pystyy meihin. Meitä nyt tietoiseen olemisen ajatteluun puhuteltaessa --- VÄ- KEVÄSTI. Olemisen unohdus on täyttynyt, se on absurdina, se on nihilisminä eläinten tehotuotannossa, terrorisminvastaisessasodassa, halpatyövoimassa ja ekokatastrofin uhassa. Tunne - järki dualismina ajatellessamme, laskennallisen ajattelun mietiskelevän ajattelun voittaessa täysin. Eksaktien tieteiden ja tekniikan --- Aristoteleesta ja Platonista alkaneesta logiikasta teollisen vallankumouksen kautta --- suorastaan räjähtävässä kehityksessä tänään luvun alkupuoliskolla Descartesilla --- ajattelen, siis olen olemassa --- ajat- 30

31 telu olemisen ja ajattelun erotuksena, erotuksessa (ajattelun alueena ja ajattelun itsekeskeisyytenä), konkretisoituu, ajattelusta tullen subjektin varmistamista ja se on yhtä kuin teollisen vallankumouksen mahdollistuminen. Olemisen ja ajan erotuksena, erotuksessa (ajattelun alueena ja ajattelun heittäytymisenä ulos itsestä), ajatteleminen puolestaan on haasteenamme, ainoana avautuvana ovenamme globaalin markkinatalouden umpikujaan. Sen rakenteelliseen julmuuteen ja tuhoisuuteen, sen kauhistuttavaan yksiraiteisuuteen ajattelunamme; ulottuvuudettomuus. Olemisen ja ajattelun erotukena ajateltuamme olemisen ja olevan ERO on tukahtunut. Se on hiipunut, mikä on nähtävissä ajattelumme perinteeseen, metafysiikkana eli filosofiana vähänkin tutustuttaessa. Filosofi filosofilta, askel askeleelta näin. Olevan paljastumisen olemisen vallitsemisen vedossa, unohduksena, kysyen pelkästään mitä on oleva loppujenlopuksi ykseyden pilkkoen, asettuen --- AHDISTUKSENA. Jonka tiedostaessamme, pikemminkin vain kyseenalaistaessamme itsestäänselvyydellisyytensä --- sen, että oleva (me muassaan) mitätöityy puitteen aikakaudella --- pääsemme Heideggerin ajatteluun ajatteluna uurtamaan uuteen/toiseen ajatteluun. Joka ajattelumme suureen alkuun palaten sitä aina vain alkuperäisemmin toistaen avaa uudelleen olemisen ja olevan ERON. Olemisen unohduksensakin unohduksen ja senkin pois putoamisen, jo säilymiseensä itsessään käänteen suunnassa --- unohduksen huomaamisesta --- tänään. Kysyen miten on olemisen laita ja näin ajatellen jo olemisen ja ajan erotuksessa. Modernin 31

32 ihmisen ja planetaarisen tekniikan kohtaamiseen --- pakotettuna ; ulottuvuudellisuuteen. Olemisen --- puitteena --- puhutteluun vastauksena kaikki tuo. Vaaran vaaraantumiseen pelastuksena valmistautumisena kaikki tuo. Olemme näet aina, olemukseltamme, olemisen puhutteluun --- olemisen vastauksina. Olemisen omina ja olevalle KUITENKIN vieraaksi jäävinä noin. Olkaa kärsivällisiä seuratessanne tätä yritystäni ajatella --- rajasituaatiostani --- hermeneuttisena kehänä ja koettakaa antaa semmoisen omaa ajatteluannekin --- rohkeutenanne --- viedä. Pitäen silmällä toista ajattelun menetelmää eli fenomenologista näkemistä, joka --- hermeneuttisena kehänä olemisen käsitteellisessä kysymisessä pitäydyttäessä --- kokemukselliseen ajatteluun heittää, lumotulle tienoolle, teidät. Niin, että äkkiä olioina olioiden kaikki olevat hiljaisissa huoneissanne --- hohtavat. Tiede 11/2013: Odotetuimmat aplodit kuultiin Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä. Tuhannet fyysikot hurrasivat alan veteraaneille (Peter Higgs, Francois Englert), jotka 1964 päättelivät, että maailmankaikkeuden rakenne kaipaa vielä yhtä alkeishiukkasta. Higgsin bosonina tunnettu hiukkanen löytyi lopulta 32

33 viime vuonna Cernin järeällä hiukkaskiihdyttimellä. / Palkitun hypoteesin mukaan Higgsin bosonit muodostavat Higgsin kentän, eräänlaisen verkon, joka täyttää avaruuden. Kun muut alkeishiukkaset ovat vuorovaikutuksessa kentän kanssa, ne saavat itselleen massan. / Jos vuorovaikutusta ei olisi, hiukkaset kiitäisivät avaruudessa massattomina eivätkä pysyisi yhdessä ja muodostaisi atomeja ja molekyylejä. Silloin ei olisi myöskään galakseja, tähtiä, planeettoja, eläimiä, kasveja eikä meitä ihmisiä. Vaan missä ne kentät hiukkaset massat ON. Mikä on se OLEMISENSA ulottuvuus. Se missä ne kätkeytyy ja paljastuu /tulee kätkeytymättömyyteensä. Ja kun, fysiikassa toisaalla, sanotaan: Hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa Ajan ja avaruuden perusero katoaa. Niin voidaanko sanoa, tuosta voitavankin tieteestä ajatteluun hypätä olemisen ja olevan ERON avaamisena. Ja peräti sanoa, olemisen varsinainen olemuksellisuus suopeutena kokemuksellisesti onnistuttaessa ajattelemaan, tuonkin peruseron katoavan kuolemassa kätkönänsä/lippaanansa silloin edeltäjuostuamme --- salaisuudellisuudessa. Ja, että tästä vasta voi Jumalaakin kysyä olevana olemisessa olemisavaruutemme mittana uskon sijaan tavoittaen näin luottamuksen alkuperäisemmästä --- subjektiota. 33

34 Heidegger sanoo, ettei tieteestä ajatteluun ole siltoja, että on vain hyppy. Ja ettei hyppy vie meitä vain toiseen kohtaan, vaan kokonaan toisille seuduille. Ja mielestäni Stephen Hawking esiymmärtää olemiskyvyssään tämän, mutta fyysikkona intuitioksi jättää, sanoessaan: Meillä ei ole koskaan mallista riippumatonta näkemystä todellisuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mallista riippumatonta todellisuutta voisi olla olemassa. Ellen ajattelisi, että sellainen on, en pystyisi jatkamaan tutkimustyötäni. Mutta, että mahdollinen vastaus kysymykseen muutoksena itsessään ajattelussa --- ohi menikin jo Hawkingilta tuossa, olemisen ollessa vain olevaa/olevuutta osoittava on -sanakopula. Miten tahtova ajattelu, jonka omaa oli vielä valistuksenaika, ulottuvuudellisuuden jäänteenä, jäljissään, mutta jonka huikeat tieteellistekniset voitot ovatkin tyystin vieneet mennessään tahtovana tietämisenään --- niinkuin on täytynytkin käydä, ettei tietämiselle asioista perillä olemisen merkityksessä kokemuksellisena kysymisenä enää jäänyt tilaa --- vakavasti osaisikaan ottaa olemista. Ulottuvuudellisuutena ajattelemistaan. Jonkin joka on vain jotain kaikkein yleisintä ja itsestäänselvintä, turhinta ja mitäänsanomattominta siten pelkkänä käsitteenä ja käsitteellisyytenä. Luopuisi --- itsepäisyydestään --- saamisen valossa varsinaisena läpimurtonaan suureen alkuunsa paluusta ajattelunarvoiseksi ottamalla LÄHTÖKOHTANSA. Elementistään, kun esisokraatikot avasivat olemisen ja olevan ERON, noin tietoiseksi tulona --- ulottuvuudellisuudestaan. 34

35 Kärsivällisyys, mutta ei moraalisesti käsitettynä, vaan vain vaikeutuksena kiireen helppoudelle, on tärkeintä. Olemisen kuuntelemisena näin. Herään tähän yössä. Tietämään tätä. Asioista perillä olemisen merkityksessä kokemuksellisen kysymisen näköalana. Ja kärsivällisyyshän tavoittaa LEMPEÄTÄ olemisen mielenä. Sen olematta mystistä. Sen hylkäämättä fysiikkaa sen kyetessä tieteestä ajatteluun --- hyppäämään. Stephen Hawkingin sairastaessa ALS-tautia hänelle ikäänkuin jää vain ajattelu. Lihasvoiman hiipuessa hän kykenee ja pakottuu --- kärsivällisyyteen --- kääntymään pelkästä laskennallisuudesta mietiskelemään. Lähentelemään hyppyä tieteellisestä työstään ajatteluun, hih, ykseyteen saman vaan ei samanlaisen merkityksessä tietoutumisen evoluutiollisenakin ( kehkeymän merkityksessä) hyppäyksenä läpimurron merkityksessä. Mutta pysähtyenkin sitten --- rajalla --- jälleen ja jälleen, ollakseen hylkäämättä fysiikkaa, niinkuin hän sen käsittää vielä. Valmistellenkin jo kyllä läpimurtoa --- hiuduttaessa riitettä hipauksen päähän avoimeen heittäytymistä --- jota lähennellään tänään kaikissa eksakteissa tieteissä. 35

36 Siellä on sysäystä pyörähtävyyteen avaruuden ja ajankin käsitteissä. Niin, että se mielestäni liki työntää olemisen ja olevan ERON avaamaan tästä, tiedostua täälläoloina --- elämää enempänä --- meidän. Kuoleman niinmuodoin --- menehtymisen ylittäen --- olemisen lippaana/kätkönä tiedostaen silloin. Ja ajan ajallistuvana kokienkin huomaten, ettei aika kulje yksisuuntaisina nuolina. Vaan olemisena vallitsee. Ettei ajan olemusta ylipäätään voi niinsanotuista luonnonlaeista --- Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta luonnonlait eivät tee eroa eteen- tai taaksepäin kulkevan ajan suhteen. Ajan suhteen lait ovat symmetrisiä. --- tavoittaa. Näin mitätöitymisestään luonnonlakien määrittämänä objektina subjektiollemme, avaruuden päästäenkin --- omassa olemisessaan omaa olemistaan varten olevana --- alkamaan (olentansa) vasta rajoistaan. Olemisen ja ajan niinmuodoin pyörähtävyydestä --- hohtamaan. Ajan puolestaan ajallistuessa tässä tulevasta menneen kautta nykyisessä --- pyörähtävyydessänsä. --- Ajattelun asian noin konkreettisesti avautuessakin muodossa aika ja oleminen. Kärsivällisyys olemisen odottamisen kielessä merkityksessä onkin äärimmäisessä vaarassa pitäytymistä, niin, että ajattelullemme pääsee selkiytymään pelastuksen tiet. 36

37 Kärsivällisyys rajasituaatioon pitäytymisessä antaa etäisyyttä siihen negaation kierteeseen jossa olemisen vallitseminen unohduksellisena meitä vetää. Läheisyytenä itsenään läikähtäenkin tästä, ajattelun koetuksesta Schwarzwaldin lumouksena, jolla tarkoitan --- negaation ja position dualismin ylittäen --- olemisen säilymistä itsessään. Saataenkin tuta YSTÄVÄLLISYYDESSÄ / LEMPEÄSSÄ --- viivähtämistä. Itsessään viipyilyvyydessä täällä ja kuoleman, ystäväni, huomasitteko, juoksevannekin/käyvännekin jo edeltä näin --- tässä. Fysiikka ja eksaktit tieteet ylipäätään ajattelevat jättäneensä metafysiikan jälkeensä, tehneensä läpimurtonsa näin. Mutta ovatkin siihen (metafysiikkaan) jääneinä. Sen (metafysiikan) vain kieltäessäänkin. Sitä (metafysiikkaa) --- ylittämättään. Elikä ajattelunsa alueeksi jää tuo meta-fysiikka, tuo jossa oleminen ulottuvuudellisuutena on olevaistettu fysiikan ja fysiikan ylittävän ( meta ) transsendentaalisena piirinä (humanististen tieteiden tavoin). Elikä pelkästään kysymyksen mitä oleva on mahdollistavana piirinä ja siinä siis ajattelevana --- edelleenkin. Ja siitä kengän puristaessakin, kun ei fysiikalla eikä muillakaan eksakteilla tieteillä olekaan enää näkymiä. Kun ne ei enää tiedä minne mennä, kun ei niillä enää ole tietä, niin- 37

38 kuin valistuksenajalla niillä oli vielä. Kunnei se enää tänään vie mihinkään, kun metafysiikka ajatteluna on tullut tiensä päähän. Kun pelkkä tieteellistekninen kehitys ei enää riitäkään, vaan --- tietävänä olevista/asioista sinänsä aina vain enemmän tavoittamatta niitä itseään --- karkaakin tuhoisana tieteiden käsistä. Ja kun ne tietää, että niiden varsinainen olemus --- ajatteluna --- on olla tienä, mutta se iskeekin päin metafysiikan seinää näin traagisesti. Huikeasti ja ansiokkaasti kyllä etenevät tieteemme ovatkin ihan hirmuisessa kriisissä tässä --- evättyinä runollisesta asumisesta, kysymisestä miten on olemisen laita. Evättyinä ulottuvuudesta tähän. Evättyinä OLEMASTA TIENÄ eli evättyinä TIEtämästä olemisesta --- elementtinään. Ja näin olemussuhteesta olevien kanssa ollenkin evättyinä eksaktit tieteet kuinmyös filosofia jääneinä --- metafysiikkaan. Vincent van Gogh maalaa omaan olemiseensa omaa olemistaan varten olevana tähtitaivaan ja totuus tulee tekeille teokseen maalauksessaan Vanhat talonpoikaiskengät jotka Heideggerin lumoava tulkinta avaa vavahduttavasti --- OLEMISEENSA. Niin, että sitä vaalien lukiessani olenkin täysin toisaalla kaikki tuttu outoutuen nurinsysäytyen totuttu --- olevien opastaessa olemisellaan subjektiosta pois/ulos heittäytymään --- ystäväni, juuri näin --- läheisyyteen itseensä. Kokemuksellisena avautuessa ajattelun läheisyyteen menemisenä runollisena asumisena --- kielessä. Ja etäälle pitäytyen olen Heidelbergin vanhan sillan --- ja kaiken olevan --- äärellä/luona --- ihmettelevänä näin --- olenkin lähempänä sitä kuin parhaillaan ylit- 38

39 sensä kulkevat ja kaikkea olevaa lähempänä kuin parissaan parhaillaan puuhailevat. Heideggerin kirjoittaessa Heidelbergin vanhasta sillasta oleminen onkin näet lakannut olemasta pelkkänä sen olevuutta osoittavana on - sanakopulana. Soidenkin lumoavana laulaenkin kohdalliseksi, omakseen jokaisen sanan --- olevalle olemisensa lainaavaksi. Niin että voin kuulla sen hiljaisena puheena --- olemisen / kuoleman / salaisuudellisuuden olemiseen suojaan, turvaan, piiloon otetuksi tulona --- Peltotien lempeästä puhuttelusta. Hanna Nurmen suomentamasta Heideggerin kirjoituksesta Peltotie : Ja kaikki tuo soi hilpeyttä yhdessä ainoassa sopusoinnussa, jonka kaikua peltotie kantaa vaiteliaana mukanaan. / Tietävä hilpeys on portti ikuisuuteen. Sen ovi kääntyy saranoilla, jotka muuan taitava seppä kerran takoi olemassaolon arvoituksesta. Kaikki puhuu saman luopumisesta. Luopuminen ei ota. Luopuminen antaa. Se antaa ehtymätöntä voimaa, joka on kaikessa yksinkertaisessa. Lempeä puhuttelu luo kotoisuutta, joka liittää mukaan pitkään perinteeseen. 39

40 Äidille ja Isälle esirukouksistaan kiittäen kaikille ja kaikelle Martin Heideggerin kanssa keskusteluna Helena Niemi

41 41

42 42

43 Olemisen unohduksellisuudessa keskittyneenä puutteenalaisessa ajassamme, jota on jatkunut jo kauan, ahdistukseen pitäytyen kärsivällisenä van Gogh maalasi olevia olemisensa valoon ja Heidegger avasi ajattelussa ajatteluna metsäpolkua --- olemisen aukiolle. Kuulostellessani tuota kärsivällisyyttä, tuota sanaa, käsitettä, että mitä se tässä etsinnässä, tässä kysymisessä sisällänsä pitää, että mitä se värähtelee. Että mihin se on viemässä. Onkin, äkkiä, kuin se olisikin pyörähtämäisillänsä, nii in, ystäväni, aukeamaksi ja läsnäoloksi. Tuoksi, joksi Heidegger sanoi ajattelun asian muuttuneen ajattelun tiellä. Hih, koko olemuksellisesti koenkin tulevani aina vain kysyväisemmäksi kuuntelevammaksi odottavammaksi ja muistavammaksi suhteensa. Ja silloin ajattelu onkin parhaimmillansa. Representoimisesta --- esilläolevan vain uudelleen esiinasettamisesta eteensä tuohon objektiksi subjektiolle eli läsnäolevan läsnäoloistamisesta --- täysin toisaalla varsinaisesti vapaana juuri noin. Kärsivällisyys ei näin ole kärsimistä ensinkään, vaan siitä pääsemistä. Hih ollenkin itseään käännettä --- ajattelussamme --- viiveestään. Käännettä olemisessa unohduksesta 43

44 säilymiseensä, jonka Heidegger sanookin vastaavan surun voittamista ihmisellä. Mahdolliset vastaukset kysymyksiin saadaan(kin) muutoksena (itsessään) ajattelussa. Voitaisiinko sanoa, että hermeneuttisen kehän ja fenomenologisen näkemisen yhteistoiminta ajattelun menetelminä olisi vienyt ja veisi meitä pelkästä laskennallisuudesta aina vain mietiskelevämmiksi, niin, että olemisen kieli puhuisi meitä yhä kohdallisemmin. Ja herkistyisimme välittämään olemisen lainaa oleville --- sanoissaan. Mistä voisimme myös tulkita olemisen vallitsemisen tavan, sen vaiheen/neuvokkuuden suuntaa --- historiallisuudessaan. Unohduksellisuuttaan säilymistään ja käännettään tähän. Avautuen se, mitä Heidegger tarkoittaa sanoessaan, että ehkä olemmekin jo olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa. Joka, varjo, siis väistyisikin/hälvenisikin välähtäen äkkiä, mikä merkitsisikin sitä, että oleminen olisikin jo tiukasti itse itsestään --- kääntyneenä. Ja näin, tavallaan, itsenään kärsivällisyytenä pakottaisi, vetäisi meitä, hih, PÄIVITTÄMÄÄN itsensä. Johdatuksena noin olevan paljastumisen poluilla, me tulisimmekin tietenkinkin --- jälkijunassa. Uuteen vaiheeseensa/neuvokkuuteensa. Ainakin omassa ajattelussani noin tapahtuessa. Ajattelun koetukseni puolestaan vastatessa aikani lapseutta, toisella aikakaudella kunnei se millään olisi voinut noin kummallisesti --- odottamansa omana aina jo ja etsimänsä aina jo tietäen varsinaisesti etsiäksensä --- olla olemisen kysymisenarvoiseksi nostamisesta (intuitioksi jäävänä vielä kyllä osaamattomuudessaan olemisen kysymystä muotoilla mutta ennenkuulumatto- 44

45 man sitkeänä noin pysyen tuossa ja palaten tuohon kiertopoluiltaan) perillä. Sillä sitähän janoon nääntymäisilläni ja samalla se hulluksi tekevänä vesipisarana kieleni päällä etsin puutteenalaisessa ajassamme, jossa ei etsijälle enää missään uskonnossa, ideologiassa, instituutiossa, vastarintaliikkeessä ollutkaan --- majataloa. Niinkuin oli ennen ollut, kun vielä riittävän hyviä vastauksia löydettiin tahtovalla ajattelulla ja niistä pystytettiin uusia järjestelmiä. Kun vielä voitiin eipäs juupas ristiriidoissa taistella ja sotia ( valtataisteluina ), noiden aina vain uusien ja uusien majatalojen kadottamatta vielä kokonaan --- uskottavuuttaan. Niinkuin ne nyt kadottaneet ovat, kaikki arvot unohduksen peitteiksi osoittautuneetkin. Ja meidän onkin opittava eli pystyttävä ajatteluun silleen jättämisenä ja avoimuutena salaisuudelle sillä, äkkiä, semmoinen pystyykin meihin, kuten omakin ajatteluni on osoittanut. Osoittanut, välähtäen, ajattelun koetukseeni Schwarzwaldin lumouksina, että semmoinen jo --- ajateltavaksemme on. On tänään, toisin kuin oli vielä eilen. Ja niin, että saatoin tulla vedetyksi marxilaisuuden, freudilaisuuden, kristillisyyden ja myös intensiivisen sukellukseni suufilaisuuteen, buddhalaisuuteen ennenmuuta zenbuddhismiin ja Gandhin väkivallattomaan vastarintaan --- lävitse. Kiintymyksellisen kiistan esiymmärrys olemiskyvyssäni ei hellittänyt. Ja aikani, kussakin, eipäs - juupas, se on, valta-taistelua koetettuani ja samalla siitä luopumista, kuljinkin ne loppuun saakka. Ja todellakin vasta pakon edessä palasin --- hämmentyneen --- itseni eteen. Ja syöksyin uuteen taisteluun, aina ainoanani, kunnes kaikki mahdollisuudet loppuivat. Ja jäi vain pakahduttavana, nyt paljaana, mahdollisuus mahdottomuudessa, nyt siis ei enää voinut yrittämisen yrittämiseenkään takertumista yrittää --- usko kunnei riitä eikä järki, tietenkään. Oleville/asioille omistautumisen koetus, suurien rakkauksienkaan, kunnei voinut päästää subjektiosta --- ulos. Moraalisen kilvoi- 45

46 tuksen vain erämaata kuivattaessa. Kunnes se oli, kerrasta kertaan, kokonaistuneempana ahdistuksena ollut paniikinuhkaa joka puolestaan kohdallistuessaan jo valaistumisena onkin. Ollenkin jo täysin vapaana, vapautettuna alueena suorastaan, kaikesta metafysiikkaan mahtuvasta,kaikesta mystiikkaan jäävästä ja sattumasta näin --- hih, kyllä kyllä, jäljelle jääkin enää vain ajattelu ajatteluna elikä sen kysyminen, että vallitsevassa ajattelussamme täytyneekin olla jotakin syvästi ja vakavasti vialla/pielessä --- että vastauksen saankin, että johdatun löytämään Heideggerin tavoittaman atomiaikaamme vastaavan historiallisen sanan, joka tarkoittaakin --- muutosta ajattelussa itsessään eikä vain aiheissaan ja asenteissa niissä. Ajatteluttavaisinta ajatteluttavaisessa ajassamme on se, että emme osaa vielä varsinaisesti ajatella. Kun sana tavoittuu nimeämisvoimaansa. Ja kun sanat kirjoitettuina ottavat matkaansa. Ei ahdistuksesta kiireestä pakoa suovana unohtumisena ja uppoamisena kuvaamaansa olevaan ja parissaan puuhaan. Eli ei viihteenä vaan ALKUPERÄISEM- MIN, niin silloin olemmekin, ystäväni, ajattelun tiellä. Ei vähempänä, kuin aukeaman ja läsnäolon --- tapahtumisena. Jos kohta, emme tahdollamme saa sitä ta- 46

47 pahtumaan sen paremmin lukiessamme kuin kirjoittaessammekaan, vaan vain yhä kiihkeämmäksi käyvässä ilotulituksessa täkyjen --- aloitteelle jättäytymällä. Ajattelu --- tahdostani riippumattomana --- haastaa ajattelua, kummallisen omalakisenaan pikemminkin omavoimaisenaan. Heidegger sanookin, että ajattelu on vartioimista. Että jo ajatellusta tarkkaamme vielä ajattelematonta joka kätkeytyy jo ajateltuun. Että asetumme ajatteluun, olemme ajattelussa tällätavoin. Ajattelun ajatteluna historiana näin, mutta myös jokainen ajattelijana saamme alati tuta saman. Sanomamme ei hellitä, se vetää itsensä eteen. Se sekä syöttää itseään että pakottaa tarkentamaan itseään vielä ja vieläkin. Niin että sodan sohjoksi lyömä Syyria ja eläinten tehotuotanto logistisine teurastamolinjoineen globaalin markkinataloutemme myrskynsilmässä ei anna unohtaa itseään, kun ounastelen jo tapahtunutta käännettä olemisen itsensä unohduksellisuudesta säilymiseensä itsessään. Ja mietiskelen kärsivällisyyttä tässä olemisen olevaan paluun edelleen luomassa varjossa jossa silloin jo olisimme. Ahdistus ottaa puruunsa. Ykseyden vaatimuksena, saman merkityksessä ei päästä samanlaiseen pakenemaan, se ei päästä pitkästymään elikä hokemaan sitä, että ihminen on eläin niinkuin tänään tihentyvästi tehdään. Ei päästä mitään selittämään ei selittämistä kaikkea vesittämään. Sota ja teurastamo ei todellakaan ole petouttamme ei jotain joka on aina ollut ja tulee aina olemaankin. Ja joiden, suhtautumistapoina, moraali ja syyllisyys yksinomaan onkin. Ystäväni, kaikkine arvoineen vain unohduksen peitteinä ne --- ovatkin. Ja 47