Seuraava vuoden 2003 vanhentumislain perusteella laadittu teksti korvaa velvoiteoikeuden aineopintotentissä Velvoiteoikeuden oppikirjan sivut

Transkriptio

1 Tutkintovaatimusten kohdan 3 tarkoittama opintomoniste Seuraava vuoden 2003 vanhentumislain perusteella laadittu teksti korvaa velvoiteoikeuden aineopintotentissä Velvoiteoikeuden oppikirjan sivut IV Velvoitteen vanhentuminen A. Vanhentumisen käsite ja kohde Velvoitteen vanhentumisella tarkoitetaan velvoitteen raukeamista sen johdosta, ettei velkoja ole tietyn lakiin perustuvan ajan kuluessa ja laissa edellytetyin tavoin saattanut oikeuttaan voimaan tai ettei velallinen ole samana aikana tunnustamalla uudistanut velvoitettaan. Määrääviä tekijöitä vanhentumisessa ovat ajan kuluminen ja osapuolten passiivisuus. Niistä säännöstöistä, joiden nojalla sidonnaisuus voi päättyä ilman suoritusta, on vanhentuminen selvästi tärkein. Vanhentuminen kuuluu oikeuselämässä tavallisiin ilmiöihin; suuri joukko velvoitteita pyyhkiytyy päivittäin olemattomiin vanhentumisen nojalla. Vanhentumissääntelyn perustana on eri syitä. 1 Yleensä katsotaan, että pitkään jatkunut tosiasiallinen tila antaa aiheen myös oikeudellisiin päätelmiin: saamisoikeutta, joka on kauan ollut käyttämättä, ei ole koskaan syntynytkään lopullisena tai se on mahdollisen syntymisensä jälkeen ehtinyt jo lakata. Tämän olettaman kumoaminen olisi epävarmaa ennen kaikkea siksi, että osapuolten välisiä suhteita koskeva todistusaineisto on jäänyt unohduksiin ja kadonnut. Velallinen on ajan myötä hävittänyt tositteet suorituksistaan ja muutenkin järjestänyt asiansa luottaen siihen, ettei vanhoja sitoumuksia enää käsitellä. 2 Toisaalta velkoja, joka liikaa hidastelee saamistensa perimisessä, ansaitsee oikeutensa menettämisen. Vanhentuminen on lähellä eräitä muita oikeusilmiöitä, joissa niin ikään ajan kuluminen ja passiivisuus saavat velvoitteen lakkaamaan. Esimerkiksi sopimukseen otettu aikamääräys tai purkava ehto voivat johtaa tähän tulokseen; vanhentuminen eroaa kuitenkin näistä lakkaamistavoista siinä, että vanhentuminen perustuu aina lakiin eikä sopimukseen. 3 Vanhentumisessa oikeuden lakkauttava aika alkaa kulua itsestään riippumatta osapuolista tai muiden toimista. Tässä vanhentuminen eroaa myös prekluusiosta, jossa ajan saa kulumaan viranomaisen antama määräys. 1 Ks. HE 187/2002 s , Rekola, mts , Rodhe s. 273, Arnholm s , Lindskog, Preskription s Velallisen ohella ovat muutkin henkilöt, esimerkiksi luotonantajat, saattaneet tukeutua siihen käsitykseen, että velallisen varallisuusasema on tietyntasoinen. Vanhojen vaatimusten yllättävä esiintuominen voisi siten horjuttaa velallisen talouden ohella hänen ympäristönsä varallisuutta. 3 Sopimusehtoihin sisältyvistä määräajoista oikeuskäytännössä ks. KKO 1993:24 ja 1997:79.

2 2 Vanhentumista muistuttaa edelleen ns. määräaikaistetun oikeuden lakkaaminen. Esimerkiksi lapsen oikeus saada vanhemmiltaan elatusta päättyy yleensä lapsen täyttäessä kahdeksantoista vuotta; samalla tavoin etukäteen on säädetty muun muassa patentin tuottaman oikeuden ja tekijänoikeuden kestoaika. 4 Nämä oikeudet ovat määräaikaistettuja, koska ne riippuvat yksinomaan ajan kulumisesta: aikaa ei voida keskeyttää sillä tavoin, että keskeytyksestä alkaisi uusi voimassaoloaika. Viimeksi sanottu koskee myös määräajan menettämistä. Laissa on monin kohdin asetettu erinäisiä määräaikoja (prosessuaalisia tai aineellisia määräaikoja), joiden kuluessa asianosaisen on suoritettava tiettyjä toimia, kuten reklamaatio, protesti tai vireillepano. Myös sopimusoikeudelliset oikeuskeinot on eräissä tapauksissa sidottu erityiseen määräaikaan (ks. esimerkiksi kiinteistönkaupan purkamista koskeva MK 2:34.3 ja työsopimuksen päättämistilanteita koskeva TSL 13:9.3). Toimen laiminlyöminen saattaa johtaa oikeudenmenetykseen, mutta kyse on hieman eri asiasta kuin vanhentuminen. Määräaikaa ei voi keskeyttää, määräaikaiset toimet täyttävät tehtävänsä kertakaikkisesti, määräajan menetys toimen täyttämisen jälkeen ei voi tulla uudelleen kysymykseen. 5 Reklamaatiosta tms. määräaikaan sidotusta toimenpiteestä huolimatta on kuitenkin mahdollista, että oikeus vaatimuksen esittämiseen menetetään vanhentumisen perusteella. Edellä esitettyjen luonnehdintojen ohella on kysymys vanhentumisen kohteesta osoittautunut tärkeäksi. Vanhentuminen ei koske kaikkia oikeuksia ja velvoitteita; osa niistä pysyy voimassa ajan kulumisesta huolimatta. Vanhentumissäännöksiä sovellettaessa on täten aina ratkaistava esikysymyksenä, onko asianomainen oikeussuhde ylipäänsä vanhentumisinstituution alainen. Vanhentumisen katsotaan yleensä koskevan velvoiteoikeudellisia vaateita. Vanhentuminen rajoittuu vain velvoiteoikeudellisiin saamisiin, mutta käsitteelle "velvoiteoikeudellinen" annetaan tässä laaja sisältö. Velvoitteen kohteena oleva suoritus saa olla millainen tahansa: velvoite voi koskea yhtä hyvin antamista tai tekemistä kuin muitakin mahdollisia suorituksia. Vanhentuvia ovat näin ollen sekä raha- ja tavaravelat että työtä ja muuta toimintaa tarkoittavat velvoitteet eli positiiviset velvoitteet, mutta myös tekemättä jättämistä ja sallimista koskevat velvoitteet eli negatiiviset velvoitteet. Suorituksen laatu ei tässä mielessä vaikuta vanhentumissäännöstön soveltumiseen. Suurin merkitys vanhentumisella on tietenkin rahavelkoihin nähden. Myös tavaravelat vanhentuvat, ellei kyseessä ole esineoikeudellinen vaade. 6 Samalla tavoin vanhentuvat 4 Ks. Rekola I s Määräaikojen kulumista ei voi keskeyttää, mutta eräät määräajat ovat kyllä palautettavissa. OK 31:17 :n mukaan voidaan sille, joka laillisen esteen vuoksi tai muusta erittäin painavasta syystä ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tai hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä, hakemuksesta palauttaa menetetty sellainen määräaika. Kyseessä on ylimääräinen muutoksenhakukeino, joka koskee prosessuaalisia määräaikoja; aineelliset määräajat eivät ole palautettavissa. Kun palautusmahdollisuus on tällä tavoin osittainen, on oikeuskäytännössä runsaasti jouduttu ottamaan kantaa prosessuaalisten määräaikojen ja aineellisten määräaikojen välisiin rajoihin. Ks. esim. KKO 1971 II 96, 1975 II 23, 1977 II 82, 1979 I 2, 1979 I 3, 1979 I 4, 1979 II 39, 1982 II 165, 1991:77, 1993:154 ja 1996:123. Ks. myös Leppänen - Välimaa s Vanhemmasta oikeuskäytännöstä ks. esim. KKO 1979 II 130, jonka mukaan luonnontuotteita koskeva eläkevelvoite (asuntoetu, pihapellon viljelyoikeus ym.) vanheni yleisen vanhentumisperiaatteen mukaisesti.

3 3 urakkasitoumukset ja muut työtä koskevat positiiviset velvoitteet ja, kuten sanottu, negatiivisetkin velvoitteet; käytännön merkitystä voi olla esim. kilpailukieltosopimuksen vanhentumisella. 7 Poikkeuksellisesti on voitu säätää, ettei selkeästi velvoiteoikeudellinen suoritusvelvollisuus vanhennu. Tällainen erityisnormi koskee talletuspankin vastaanottamia talletuksia ja muita yleisöltä otettuja ja vaadittaessa takaisin maksettavia varoja. Talletuksen pääoma ja talletukseen liittyvä korko eivät vanhennu (VanhL 9 ). 8 Omistusoikeuteen perustuva palautusvaatimus ei vanhennu. Tämä koskee tilanteissa, joissa omaisuuskohde on esimerkiksi lainaamisen, omaisuusrikoksen tms. syyn johdosta siirtynyt muun kuin omistajansa hallintaan. Vanhentumattomuus vaikuttaa myös silloin, kun oikeustoimi julistetaan pätemättömäksi ja esineen oikeustoimen perusteella haltuunsa saanut on velvollinen palauttamaan kohteen oikealle omistajalle (ajan kuluminen saattaa tosin saada aikaan oikeustoimen pätevöitymisen pätemättömyyden korjaantumista koskevien oppien perusteella, mutta kysymys on eri ilmiöstä kuin vanhentumisessa). 9 Velvoitteen syntyperuste ei liioin ratkaise vanhentumiskysymystä. Velvoite voi pohjautua sopimukseen, vahingon aiheuttamiseen, perusteettoman edun siirtymiseen tai mihin muuhun seikkaan hyvänsä. Vanhentuminen vaikuttaa myös sen jälkeen, kun velvoite on vahvistettu tuomiolla. Tuomio ei siten tee siinä määrätystä oikeudesta ikuista. Vanhentumisaika on kuitenkin tässä vaiheessa VanhL:n mukaista yleistä vanhentumisaikaa pidempi (viisi vuotta lainvoimaiseksi tulleen tuomion antamisesta; VanhL 13.2 ). Vanhentumisen kohdetta tarkasteltaessa on erotettava toisistaan varsinainen velvoite, jota vanhentuminen koskee, ja se perussuhde, josta velvoite johtuu. Perussuhteen ei tarvitse olla velvoiteoikeudellinen, vaan se voi kuulua esimerkiksi perhe- tai jäämistöoikeuden, yhteisöoikeuden tai esineoikeuden tai jopa julkisoikeuden alaan. Vaikka perussuhde ei vanhenisi, siitä irtautuneet johdannaiset oikeudet saattavat vanhentua. Niinpä elatusvelvollisuus perheoikeudellisena perusvelvoitteena on vanhentumaton, mutta sopimukseen tai tuomioon perustuvat elatusapuvelat katsotaan sikäli "velvoiteoikeudellisiksi", että ne kuuluvat vanhentumisen piiriin. Sama koskee perintöoikeutta sinänsä; erinäiset konkreetit vaateet perillisen ja testamentinsaajan on kuitenkin toteutettava määräajassa. 10 Yhtiösuhteet, kuten osakkuus osakeyhtiössä, eivät vanhennu (ks. KKO 2000:78), mutta osinkosaaminen kyllä vanhentuu. 11 Omistusoikeus, panttioikeus ja pidätysoikeus ovat 7 Ks. HE 187/2002 s. 24 ja Sääntö ei koske joukkovelkakirjoja ja muita arvopapereita. Ks. HE 187/2002 s. 54, jossa huomautetaan myös siitä, että vanhentumisella ei ole käytännön merkitystä arvo-osuusmuotoisten sijoituskohteiden tapauksissa, koska suoritukset tehdään tällöin automaattisesti velkojan ilmoittamalle tilille. 9 Ks. HE 187/2002 s. 36, jossa huomautetaan myös siitä mahdollisuudesta, että kohde on luovutettu eteenpäin kolmannelle, joka saa vilpittömän mielen suojaa palautusvaatimusta vastaan. Palautusvaatimuksen toteuttaminen ei tällöin menesty, mutta kohteen eteenpäin luovuttanut on tavallisesti vahingonkorvausvelvollinen oikeaa omistajaa kohtaan. Tämä vahingonkorvausvelka on puolestaan normaalien vanhentumissääntöjen alainen. 10 Ks. Rekola I s Kaikki määräajat eivät tässä ole vanhentumissäännöksiä. Esim. perinnön tai testamentin valvomista koskevat normit eivät Rekolan mukaan ole vanhentumisaikoja; varsinaisen vanhentumisen alainen on esim. rahalegaattiin perustuva saamisoikeus. 11 Ks. OYL 12:4a, jonka mukaan vanhentuminen tapahtuu viiden vuoden kuluttua yhtiökokouksen päätöksen mukaisesta erääntymispäivästä. Vanhentumissäännös otettiin lakiin VanhL:n säätämisen yhteydessä ja sillä kumottiin aikaisemmin

4 4 esineoikeuksina pysyviä; näiden oikeuksien loukkaamisesta aiheutunut vahingonkorvausvelka sitä vastoin saattaa vanhentua. 12 Julkisoikeus on kaukana velvoiteoikeudesta, mutta virkamiehen ansaitsemat palkkaerät vanhentuvat silti. 13 Kaiken kaikkiaan kysymykset siitä, minkä tyyppiset velvoitteet ovat luonteeltaan vanhentuvia, muodostavat eri maiden vanhentumissäännöstöissä keskeisen tulkintaongelman. Velvoiteoikeudellisten suhteiden erottaminen esineoikeuksista ja muista eriluonteisista oikeussuhteista on paljolti epätarkkaa, koska oikeudenalojen rajat eivät yleensäkään ole selviä. 14 Lisäksi on usein tulkinnanvaraista, milloin jokin vaade on erkaantunut perussuhteesta sillä tavoin, että se on alkuperäisestä luonteestaan huolimatta tullut vanhentumissäännöstön alaan. Täysin selkeä rajanveto lainopissa ei ole mahdollista; osa tilanteista jää tapauskohtaisten ratkaisujen varaan. 15 B. Vanhentumisen sääntely Saamisoikeuksien vanhentumisesta on laissa sekä yleissäännöksiä että erityisnormeja. Yleinen vanhentumissäännöstö on uudistettu vuoden 2004 alusta voimaan tulleella lailla velan vanhentumisesta ( /728; VanhL) ja siihen liittyvällä, mutta käytännössä vähemmän tärkeällä lailla julkisesta haasteesta ( /729; JulkHaasteL). Erityisiä vanhentumisnormeja on suuri joukko eri puolilla lainsäädäntöä; vanhentumista sääntelevien lainkohtien määrä koostuu kymmenistä normeista, vaikka erityissääntelyä jonkin verran karsittiinkin VanhL:n säätämisen yhteydessä. Lainsäädännön nojalla puhutaan saamisten yleisestä vanhentumisesta ja erityisestä vanhentumisesta. Yleiset säännökset ovat laaja-alaisia ja koskevat vanhentumisen keskeisiä periaatteita. Erityisnormit puolestaan ovat soveltamisalaltaan suppeita ja niissä käsitellään yleensä vain osaa vanhentumiseen liittyvistä yksityiskohdista. Erityiset vanhentumissäännökset muodostavat kirjavan ja epäyhtenäisen joukon. Ennen uutta vanhentumislainsäädäntöä yleislakina toimi vanhentumisasetukseksi kutsuttu vuonna 1868 annettu asetus määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille. Vanhentumisasetuksen esikuvana oli Ruotsin vuonna 1862 säädetty vallinnut oikeustila, jossa vanhentumisaika oli erilainen sen mukaan, maksettiinko osinko osinkolippuja vastaan vai ei. 12 Omistajan oikeus vaatia esine toisen hallusta ei vanhennu, käteis- tai kiinteistöpantin haltija voi ottaa suorituksen pantista pääsaamisen vanhentumisesta huolimatta. Ks. Havansi, Esinevakuusoikeudet s ja Kiinteistöpanttioikeus uuden maakaaren mukaan s Ks. myös YrityskiinnL 22.1, jonka mukaan panttivelkakirjaan ei sovelleta yleisiä vanhentumissäännöksiä. Sääntö, jonka mukaan esineoikeudet eivät vanhennu, ei ole täysin poikkeukseton. Ks. Havansi, Esinevakuusoikeudet s. 41, 47 ja Palkkaerät kuuluvat vanhentumisen alaisuuteen, mutta kaikki julkisyhteisöön kohdistuvat rahasaamiset eivät kuulu. Tulkinnasta ks. esim. KHO 1986 A II Esim. kysymys velvoiteoikeuden ja esineoikeuden erosta on yleensäkin vaikea ja paljon käsitelty ongelma. Vanhentumisen osalta ks. Rodhe s Ks. Rodhe s , Arnholm s

5 5 vanhentumisasetus, joka oli valmisteltu pääasiassa 1850-luvulla. 16 Ruotsin ja Suomen lait olivat yhdenmukaiset, samoin toisaalta Norjan vanhentumislaki (1896) ja Tanskan laki (1908) olivat lähellä toisiaan. Toiveita kaikkien Pohjoismaiden lakien yhtenäistämisestä esitettiin aika ajoin viime vuosisadan lopulta lähtien, mutta uudistustyö saatiin käyntiin vasta 1940-luvulla. Tuloksena olivat pääasiallisesti yhdenmukaiset vanhentumislakiehdotukset; Suomen osalta ks. Ehdotus laiksi saamisen vanhentumisesta, Km 1957:15 ja Ehdotus prekluusiolaiksi, Km. 1957:3. Ehdotukset eivät johtaneet lainsäädäntöön eivätkä siihen johtaneet liioin Pohjoismaiden Neuvoston, Euroopan Neuvoston ja Yhdistyneiden Kansakuntain aloitteesta ja 1970-luvuilla suoritetut valmistelutyöt. Kansainvälisten yritysten epäonnistuttua Norja ja Ruotsi säätivät itsenäisesti uudet vanhentumislait; Norjassa laki tuli voimaan vuoden 1980 alusta ja Ruotsissa Suomessa lainvalmistelutyö aloitettiin uudestaan vasta vuonna 1999, jolloin oikeusministeriö asetti vanhentumistoimikunnan huolehtimaan lainvalmistelusta. Toimikunnan mietintö valmistui kesäkuussa 2001, ja sen pohjalta annettiin vanhentumislain säätämiseen johtanut hallituksen esitys 187/2002. VanhL:n soveltamisala on määritelty lain 1 :ssä. Laki koskee nimensä mukaisesti velan vanhentumista, ja velalla puolestaan tarkoitetaan 1.1 :n mukaisesti rahavelkaa sekä muita velvoitteita. Lakia valmisteltaessa todetulla tavalla rahaveloilla on käytännössä ylivoimainen merkitys vanhentumisnormiston soveltamisessa, mutta lain vanhentumissäännöt koskevat samalla tavoin tavaran luovuttamisen tai palvelun tarjoamisen sisällään pitävää luontoissuoritusvelvollisuutta sekä velvollisuutta pidättyä tietystä toimenpiteestä. 17 Lain soveltamisalan ulkopuolelle on jätetty joukko VanhL 1.2 :ssä yksilöityjä lähinnä julkis- tai rikosoikeudellisia velvoitteita. Lainkohdan mukaan VanhL:a ei sovelleta 1) veroon, julkiseen maksuun tai muuhun rahasaamiseen, joka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä; 18 2) sakkoon, menettämisseuraamukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen tai uhkasakkoon tai teettämis- tai keskeyttämisuhkaan; 3) eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla, lakisääteisen vakuutuksen perusteella tai julkisista varoista suoritettavaan eläkkeeseen, korvaukseen, tukeen tai muuhun etuuteen; eikä 4) lapsen elatuksesta annetussa laissa tarkoitettuun elatusapuun tai kunnan elatusturvalain mukaiseen takautumissaatavaan. Erityisiä vanhentumissäännöksiä on kymmeniä, vaikka niiden määrää hieman karsittiinkin VanhL:n säätämisen yhteydessä. Kyseisiä normeja ei tietenkään voida tässä käsitellä tyhjentävästi, mutta 16 Ks. Rekola I s Ks. HE 187/2002 s Laissa verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin ( /367) säädetään verojen ja julkisten maksujen vanhentumisesta. Lain 11 :n mukaan lain tarkoittamat saamiset on perittävä viiden vuoden kuluessa sitä seuranneen vuoden alusta lukien, jona saaminen on määrätty tai maksuunpantu. Velka on tämän jälkeen vanhentunut eikä lain mukaista vanhentumista voida lainkaan katkaista. Vanhentuminen ei estä saamasta suoritusta pantista tai ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista. Lain tarkoittaman vanhentumissääntelyn alaan kuuluvat varsinaisten verojen ja julkisten maksujen ohella myös muut sellaiset julkisoikeudelliset tai siihen rinnastettavat rahasaamiset, jotka voidaan erityissääntelyn perusteella saattaa ulosoton kohteeksi ilman tuomiota tai päätöstä (lain 1.2 ).

6 6 tilanteen valaisemiseksi on syytä luetella tärkeimmät yksityisoikeuden alueella olevat lainkohdat. Pääpiirteinen kartta muodostuu seuraavaksi. Velkasitoumukset, maksuvälineet ja takaus: VKL 25, VeksL 70 ja 71, ShekkiL 52 ja 53, MaksutalletusL 7, TakausL 19 ja 33. Sopimustyypit: MVL 77, KauppaedL 29.3, MK 2:25.2 ja 3:5, AsKauppaL 4:40 ja 6:14.2, LuottolaitosL 53. Lakisääteinen vahingonkorvaus ja vakuutus: RikosvahinkoL 15, RautVastL 10, YdinvastuuL 22, 26 ja 33, PotilasvahinkoL 10, VakSopL 73, LiikVakL 11, TuotevastuuL 9, SyyttKorvL 5.3 ja 6a.2, YmpVahVakL 17, SähköturvL 43. Kuljetusoikeus: TiekuljSopL 41, MeriL 19:1, RaidelVastL 17, RautatKuljL 35. Immateriaali- ja teollisoikeus: TekijäL 26e.2, 26h, 47.1 ja 47a.1, TNimiL 23.2, PatenttiL 58 ja 60.2, TyösuhdekeksintöL 7.3, MallioikeusL 36.3, TMerkkiL 40. Yhteisöoikeus: OYL 12:4a, 13:12.4, 15:6 ja 15:7, OsuuskuntaL 8:6.3, 20:5.3 ja 20:6, L avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä 2:14, SäästöpankkiL 124, SijoitusrahastoL 140.3, VakuutusyhtiöL 15:9, VakuutuskassaL 89 ja 157. Työoikeus: TSL 13:9, L kotitaloustyöntekijän työsuhteesta 17, TyöttömyysturvaL 15a, MerimiesL 67, TyöaikaL 38, MeriTyöaikaL 15, VuosilomaL 15, MerimVuosilomaL 22, TapVakL 41. Ympäristöoikeus: MuinaismuistoL 7.2, RakSuojL 12.2, Maa-ainesL 9.1, KaivosL 46. Edellä olevien ryhmien ulkopuolelta voidaan vielä mainita kohtalaisen tärkeinä yksittäisinä säännöksinä HolhoustoimiL 61, AvioliittoL 54 ja 64.2, PerintöK 8:8, ElatusL 16c, LöytöL 13, Tasa-arvoL 12.2 ja YhdenvertaisuusL 16 sekä julkisoikeuden alalta VeroUL 11 ja KansaneläkeL 40. Vanhentumissääntelyn kaksinaisuus johtaa kysymykseen yleisten säännösten ja erityisnormien suhteesta. Erityisnormit menevät tietenkin sinänsä soveltamisalallaan yleissäännösten edelle. 19 Ongelma saattaa kuitenkin olla siinä, ettei soveltamiskysymys ole selvä. Toisinaan on tulkinnanvaraista, kuuluuko tietty velvoite erityisen vanhentumisen alaan vai jääkö se pelkästään yleisnormilla säännellyksi. Vanhan lain aikana kysymys tuli esille etenkin toimeksiantosuhteisiin liittyvän korvausvastuun vanhentumista koskevan KK 18:9 :n yhteydessä. Lainkohdan mukaan kanne asiamiehen toimesta oli nostettava "vuoden ja yön" kuluessa siitä, kun asiamies on tehnyt tilin toimestaan. Olennaista erityisvanhentumisajan soveltamisessa oli nimenomaan se, oliko vaatimuksen peruste ilmennyt asiamiehen tekemästä tilityksestä. Ellei näin ollut, vain yleinen vanhentumisaika tuli sovellettavaksi. 20 Vastaava tilityksen merkitystä koskeva sääntely sisältyy nyt VanhL 7.1,2 :ään. Erityisen vanhentumisajan soveltamisala on ollut esillä myös muun muassa työoikeudellisessa ratkaisussa KKO 1997:30, jossa työntekijä katsoi, että hänet oli liikkeenluovutuksen yhteydessä siirretty perusteettomasti luovutuksensaajan palvelukseen. Kun luovutuksensaaja oli myöhemmin irtisanonut työntekijän, tämä vaati luovuttajalta vahingonkorvausta silloisen TSL 51 :n nojalla. KKO katsoi, ettei kysymyksessä ollut tuolloin voimassa olleen TSL 47e :n tarkoittama työsopimuksen lakkaamista koskeva asia, joten kyseisen lainkohdan mukainen kahden vuoden kanneaika ei koskenut vaatimusta. 19 Tästä yleisestä etusijajärjestyksestä huomautetaan myös VanhL 2.1 :ssä. Muissa laeissa olevat vanhentumissäännökset menevät VanhL:n edelle. Lainvoimaiseksi tulleen tuomion tai muun ulosottoperusteen mukainen vanhentuminen tapahtuu tällöinkin aina VanhL:n mukaisesti (VanhL 2.2 ). 20 Aihepiiriä koskeneesta oikeuskäytännöstä ks. esimerkiksi KKO 1987:63, 1991:62, 1995:149, 1997:152 ja 2001:94.

7 7 Vanhentumista harkittaessa on otettava huomioon, että sama velvoite saattaa tukeutua rinnakkaisiin vastuuperusteisiin. Silloin erityisen vanhentumissäännöksen soveltaminen ei välttämättä johda kanteen hylkäämiseen. Esimerkin tästä tarjoaa ratkaisussa KKO 1983 II 157 esillä ollut tilanne: Liikkeenharjoittaja A ja vakuutusyhtiö B vaativat tiedoksi annetulla haasteella valtiolta korvausta vahingoista, joita ilmavoimien helikopteri oli aiheuttanut A:n pienkoneelle. Valtio vetosi (myöhemmin kumotuksi tulleen) vuoden 1923 ilmailulain 11 :ssä olevaan kahden vuoden vanhentumissäännökseen. HO ja KKO katsoivatkin, että ilmailulain mukainen objektiivinen vastuu oli lakannut. Kun valtio helikopterin päällikön tuottamuksen perusteella oli myös VahL 3:1 :n mukaisessa vastuussa, joka ei ollut vanhentunut, kanne hyväksyttiin tällä perusteella ajettuna. Joissakin laeissa on nimenomaisesti säädetty siitä, että tietyt vastuuperusteet jäävät pääsääntöisen vanhentumisnormin ulkopuolelle. Esimerkiksi avointa yhtiötä ja kommandiittiyhtiötä koskevan lain 2:14 sisältää määräykset yhtiömiehen ja toimitusjohtajan vastuun vanhentumisesta (vuosi sen tilikauden päättymisestä, jona vastuuperusteena oleva toimenpide on tehty tai kolme vuotta kyseisen tilikauden päättymisestä, jos vaatimuksen esittävälle yhtiömiehelle ei tilinpäätöksen laatimiselle säädetyssä ajassa ole annettu olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja kanteen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä). Säännöksen mukaan vanhentumisajat eivät kuitenkaan koske rangaistavaan tekoon perustuvaa vahingonkorvausvelvollisuutta. 21 Kun erityiset vanhentumisnormit usein ovat sisällöltään vajavaisia, joudutaan aukkopaikoissa soveltamaan täydentävästi VanhL:n säännöksiä. Tämä VanhL:n täydentävä vaikutus perustuu lain 2 :ään ja on myös selvästi todettu lainvalmistelutöissä. 22 Aikaisemmin oikeustila on jossain määrin epäselvä, mutta VanhL:n täydentävän vaikutuksen ei enää pitäisi tuottaa soveltamisongelmia. VanhL:n täydentävä vaikutus koskee varsinaisten vanhentumisaikojen lisäksi myös lakisääteisiä kanneaikoja; kanneaika voidaan kuitenkin keskeyttää vain kanteen vireillepanolla tai muulla VanhL 11 :n mukaisella oikeudellisella katkaisutoimella (VanhL 2.3 ; poikkeuksena ks. VekseliL 71 ja ShekkiL 53 ). 23 Toinen kysymys, joka vanhan lain aikana koettiin kiistanalaiseksi, koski sitä, juoksiko vanhentumisasetuksen mukainen yleinen vanhentumisaika erityisten vanhentumisaikojen rinnalla. Ongelma liittyi etenkin tilanteisiin, joissa yleinen vanhentumisaika olisi täyttynyt, vaikka erityinen vanhentumisaika olisi vielä ollut avoinna. Myös tämä ongelma on tehokkaasti poistettu uudella lainsäädännöllä, sillä VanhL 2 :ää on tulkittava niin, että vanhentumista koskeva erityisnormi estää 21 Osakeyhtiön hallintoelinten vastuun osalta samantapainen linjaus on tehty oikeuskäytännössä. Ks. esimerkiksi KKO 1999:27, jossa on todettu, että toimitusjohtajan tai hallituksen jäsenen vastuu voi muulla kuin osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen rikkomisen perusteella tulla kysymykseen vain poikkeuksellisesti. Tällainen vastuu voidaan kuitenkin KKO:n mukaan eräissä tapauksissa perustaa yleisiin vahingonkorvausoikeudellisiin periaatteisiin. KKO:n mukaan: Osakeyhtiölain kysymyksessä olevat säännökset eivät syrjäytä esimerkiksi toimitusjohtajan velvollisuutta korvata rikollisella teolla aiheuttamansa vahinko. 22 Ks. HE 187/2002 s Kun monissa erityissäännöksissä on pelkästään määräys vanhentumisajan pituudesta ilman muuta vanhentumisen oikeusvaikutusten täsmentämistä, tulevat VanhL:n säännökset näissä tapauksissa sovellettaviksi muun muassa vanhentumisen oikeusvaikutusten ja katkaisutapojen osalta. 23 Kun velasta annettu lainvoimainen tuomio, on tuomion jälkeinen vanhentuminen katkaistavissa vapaamuotoisesti, vaikka velka olisikin ollut kanneajan piirissä. Ks. HE 187/2002 s. 41.

8 8 kokonaan VanhL:n mukaisen vanhentumisajan soveltuvuuden. Kukin oikeussuhde on siten vain joko erityislain tai VanhL:n mukaisen vanhentumisajan alainen. 24 Sopimuksiin otetaan monesti määräyksiä sopimussuhteessa sovellettavista määräajoista esimerkiksi reklamaation tekemisen tai virhevastuun voimassaolon osalta. Velvoitteen voimassaoloa voidaan siten pyrkiä sääntelemään myös sopimuksessa. Tältä osin on kuitenkin otettava huomioon VanhL 3 :n säännös lain pakottavuudesta. Säännös määrää ensinnäkin poikkeuksettomasti siitä, että VanhL:n säännöksistä ei voida sopimuksin poiketa velallisen vahingoksi. Tämä merkitsee, että vanhentumisaikaa ei ole mahdollista pätevästi sopia VanhL:n mukaista pidemmäksi eikä velvoitteesta voida tehdä kokonaan vanhentumatonta. Pakottavuus on riippumaton velallisen asemasta, joten myös vahvana pidettävät sopimusosapuolet nauttivat pakottavuuden tuomasta edusta ollessaan velallisen asemassa. 25 Pakottavuutta täydennetään vielä VanhL 3.2 :ssä kuluttajan, yksityistakaajan ja yksityisen pantinantajan suojaamiseksi säätämällä, että VanhL 3 :n säännöksestä ei voida poiketa myöskään sellaisella sopimuksella, jonka mukaan velkaan on sovellettava vieraan valtion lakia, jos velkaan muutoin olisi sovellettava VanhL:a. Säännös koskee kansainvälisiä velkasuhteita, joissa joudutaan ensin kansainvälisyksityisoikeudellisten lainvalintasääntöjen perusteella määräämään, minkä valtion siviilioikeudellinen normisto koskee velkasuhdetta. Jos lainvalinta ottamatta huomioon sopimuksen sisältämiä lainvalintaehtoja (Rooman yleissopimuksen mukaan) johtaisi Suomen lain soveltumiseen, VanhL 3.1 vaikuttaa pakottavana normina sopimuksen sisältämästä lainvalintaehdosta riippumatta. Jos taas lainvalinta johtaisi lainvalintaehdosta riippumattakin vieraan valtion lain soveltuvuuteen, ei tätä pakottavuusvaikutusta synny. Kun VanhL 3 kieltää ainoastaan velallisen vahingoksi tapahtuvan vanhentumisajasta sopimisen, ovat velallisen eduksi vaikuttavat vanhentumismääräykset VanhL:n mukaan hyväksyttäviä. Rahavelan, muun velvoitteen tai virhevastuun voimassaoloaikaa voidaan siten sopimusehdoissa pätevästi lyhentää niin, että velvoite lakkaa aikaisemmin kuin, mitä vanhentumissäännöstöstä seuraisi. Kohtuuttoman lyhyeen määräaikaan voidaan kuitenkin tarvittaessa puuttua OikTL 36 :n tai KSL 4:1 :n mukaisen kohtuullistamisen avulla. Tämä oikeuskeino voi tulla kysymykseen, jos lyhyttä vanhentumisaikaa on käytetty sopimattomalla tavalla hyväksi sen estämiseksi, että mahdollisesti asiantuntemattomampi velkoja ei onnistuisi käyttämään oikeuttaan. Lähtökohtaisesti vanhentumisajan lyhentäminen on kuitenkin hyväksyttävää. C. Vanhentumisaika 24 Ks. HE 187/2002 s. 40: Ehdotetun 2 :n 1 momentin 1 virkkeen mukaan muussa laissa olevaa säännöstä velan vanhentumisajasta noudatetaan vanhentumislaissa säädetyn vanhentumisajan sijasta. Eri lakeihin perustuvia vanhentumisaikoja ei siten sovelleta samanaikaisesti, vaan sovellettavaksi tulee ainoastaan erityissäännöksen mukainen määräaika. Tämä vastaa ehdotetussa vanhentumislaissa muutoinkin omaksuttua ratkaisua, jonka mukaan velkaa koskee samanaikaisesti vain yksi keskeytettävissä oleva vanhentumisaika. 25 Vanhentumisajan lyhentämiskielto vallitsi myös vanhentumisasetuksen aikana. Kiellon taustasta ks. Rekola, Saamisen vanhentumisesta I s

9 9 VanhL 4 :n mukainen yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Erityisissä vanhentumisajoissa on puolestaan suuria eroja. Kun vanhentumisasetuksen aikana yleinen vanhentumisaika oli kymmenen vuotta, erityisillä vanhentumisajoilla pyrittiin useimmiten tämän määräajan selvään lyhentämiseen. Yleisen vanhentumisajan lyhentymisen jälkeen tämä tarve ei ole yhtä selvä, ja todennäköistä onkin, että tulevassa lainsäädännössä ei enää käytetä yhtä paljon erityisiä vanhentumisaikoja kuin aikaisemmin on tehty. Voimassa olevien erityisten vanhentumisaikojen pituudet vaihtelevat melkoisesti. Tavallisimpia näyttäisivät olevan kahden ja kolmen vuoden ajat, mutta mitään säännönmukaisuutta ei tässä voi havaita. Vanhentumisajat eroavat toisistaan ilman näkyvää syytä aivan samanlaisissakin tilanteissa. Erityisten vanhentumisaikojen eroavuutta lisää se, että vanhentumisajoilla on useita erilaisia alkukohtia. Yleinen vanhentuminen alkaa eräpäivästä tai VanhL 6-7 :ssä täsmennetystä ajankohdasta. 26 Erityinen vanhentumisaika voidaan puolestaan erityissäännöksestä riippuen laskea myös velvoitteen syntymisestä ja erinäisistä oikeussuhdetta tai sen osapuolia koskevista tapahtumista (vahingon sattumisesta, päätöksen lainvoimasta, asiakirjojen luovuttamisesta, aluksen perilletulosta, hallinnan lakkaamisesta, tiedon saamisesta jne.). Aika luetaan joissakin tapauksissa suoraan edellä mainituista tapahtumista, mutta toisinaan kalenterivuosiperiaatteen mukaan vasta sen vuoden päättymisestä, johon alkutapahtuma sijoittuu. Saamisoikeuden syntyminen on määrätty vanhentumisen alkuperusteeksi mm. useissa työoikeuden vanhentumissäännöksissä. Aika lasketaan tavallisesti kalenterivuosiperiaatteen nojalla. Esim. TyöaikaL 38 :n mukaan rahakorvausta ja korotettua palkkaa koskeva kanne on nostettava kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona sellainen oikeus syntyi. Eräpäivästä vanhentuminen alkaa mm. VKL 25 :n ja VeksL 70.1 :n nojalla. Muistakin alkamisajoista voidaan mainita muutama esimerkki. VeksL 70.3 :n mukaan määräaika lasketaan vekselin lunastamisesta tai vanhentumisen keskeyttämisestä, MeriL 19:1 :ssä mainitaan kriteerinä mm. pelastustoimen päättyminen, LuottolaitosL 53 :ssä sen kalenterivuoden päättyminen, jolloin talletustiliä on viimeksi käytetty, ja MuinaismuistoL 7.2 :ssä suoja-alueen rajojen määrääminen. Yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa VanhL 5 :n mukaan eräpäivästä silloin, kun eräpäivä on velallista sitovasti ennalta määrätty. Jos velka erääntyy useina eri ajankohtina maksettavaksi sovittuina erinä, luetaan kullekin lyhennyserälle oma vanhentumisaikansa sen eräpäivästä lukien (VanhL 12.1 ). Mahdollista on, että osa lyhennyseristä on vanhentuneita, mutta osa edelleen perimiskelpoisia. Eräpäivän ennalta määrääminen ei tarkoita yksinomaan sitä, että eräpäivästä on sovittu. Joissakin tapauksissa laissa määrätään velkaan soveltuva eräpäivä sen varalta, että maksuajankohdista ei ole muuta sovittu (ks. esimerkiksi AsHVL 34.1 ). Lakiin perustuva 26 VanhL merkitsi selvää muutosta yleisen vanhentumisajan alkuajankohdassa. Vanhentumisasetuksen aikana voimassa ollut kymmenen vuoden vanhentumisaika alkoi velvoitteen syntymisestä. Ks. esimerkiksi KKO 1992:151. Kun vanhentumisen alkuhetki on siten myöhentynyt, ei siirtymä kymmenen vuoden vanhentumisajasta kolmeen vuoteen ole kaikissa tapauksissa tosiasiassa niin suuri kuin vanhentumisaikojen numeraalisia pituuksia vertaamalla näyttäisi.

10 10 erääntymisajankohta vaikuttaa tällöin VanhL 5 :n tarkoittamana velallista sitovasti ennalta määrättynä eräpäivänä. 27 Velkojalle syntyy toisinaan ennenaikainen oikeus saatavansa eräännyttämiseen. Perusteena saattaa olla velallisen sopimusrikkomus (ks. esimerkiksi KSL 7:16) tai muu sopimuksessa vahvistettu syy (esimerkiksi velallisen liiketoimintaa koskeva luottoriskiin vaikuttava muutos). Tällöin kolmen vuoden vanhentumisaika luetaan siitä, kun velka on velkojan tekemän ennenaikaisen eräännyttämistoimen johdosta erääntynyt (VanhL 5.2 ). Velkoja voi halutessaan jättää eräännyttämisoikeutensa käyttämättä, jolloin vanhentuminen luetaan alun perin vahvistetusta eräpäivästä. Velka voidaan myös perustaa sopimatta erääntymisajankohdasta mitään. Rahavelkojen osalta sovelletaan tällöin VKL 5 :n sääntöä, jonka mukaan velallinen saa suorittaa velan koska tahansa haluamaan ajankohtana ja velkoja saa vastaavasti vaatia suoritusta koska tahansa. Velkojan maksuvaatimus on tällöin eräännyttämistoimi, josta kolmen vuoden vanhentumisaika luetaan. Tällaisia toistaiseksi myönnettyjä velkoja koskee kuitenkin myös toinen vanhentumisaika yleisen vanhentumisajan ohella. VanhL 8.1 :n mukaan toistaiseksi myönnetty velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluessa velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentuminen luetaan siten ensi vaiheessa velan syntymisestä ja eräännyttämisen jälkeen eräännyttämistoimesta. Kolmen ja kymmenen vuoden vanhentumisajat eivät juokse rinnakkain, vaan velka on aina vain jommankumman vanhentumisajan alainen. 28 VanhL 8 :n velan syntymisestä luettava kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee toistaiseksi myönnettyjen velkojen ohella myös ehdollisesti syntyviä velkoja. Kauppahinnan tai muun vastikkeen vanhentuminen alkaa yleissäännön mukaisesti ennalta sovitusta eräpäivästä. Ellei erääntymisajankohdasta ole sovittu, vanhentumisaika alkaa kulua, kun myyjä on luovuttanut kaupan kohteen ostajalle tai kun muu vastasuoritusoikeuden perustava suoritus on tehty (VanhL 6 ). 29 Myyjä saattaa lähettää ostajalle laskun vasta tavarantoimituksen jälkeen ja tässä kauppahinnalle voidaan määrätä eräpäivä. Laskun lähettämisajalla ja sen mukaisella eräpäivällä ei ole vaikutusta vanhentumisen alkamiseen, vaan tämä käynnistyy mainitulla tavalla luovutuksesta tms. toimesta. 30 Laskun lähettäminen merkitsee kuitenkin vanhentumisen katkaisemista. Vahingonkorvauksen ja muun hyvityksen (kuten hinnanalennuksen tai sopimussakon) vanhentumisajan alkamisesta säädetään erikseen VanhL 7 :ssä. Säännöksessä erotellaan sopimusrikkomukseen perustuva vastuu ja sopimuksenulkoinen vastuu. Omana ryhmänään säädetään myös tilitysvelvollisen toimeksisaajan vastuusta. 27 Ks. HE 187/2002 s. 44. Lainvalmistelutöissä (ibidem) otetaan kantaa myös erääntymislausekkeeseen, jonka mukaan velka on maksettava tietyn aikaperiodin kuluessa ilman tarkempaa täsmennystä. Vanhentumisen käynnistävänä erääntymisajankohtana on tässä tapauksessa pidettävä määräajan päättymispäivää. 28 Ks. HE 187/2002 s Lainvalmistelutöissä katsotaan, että vanhentuminen käynnistyy vastaanottotarkastuksesta silloin, kun tällainen erityinen suorituksen sopimuksenmukaisuutta koskeva katselmus järjestetään. Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s. 45.

11 11 Sopimusrikkomukseen perustuvan korvauksen tai hyvityksen vanhentuminen alkaa siitä, kun ostaja (tai vastaavassa asemassa oleva suorituksen vastaanottaja) on havainnut virheen tai puutteen suorituksessa tai kun hänen olisi pitänyt se havaita. 31 Suorituksen vastaanottavalla osapuolella on normaalisti suorituksen sopimuksenmukaisuutta koskeva tarkastusvelvollisuus, ja vanhentuminen alkaa siitä, kun sopimusrikkomuksen olisi asianmukaisen tarkastuksen perusteella pitänyt tulla tietoon, vaikka tosiasiallista tietoisuutta ei tässä vaiheessa olisikaan syntynyt. Jos virhe on sellainen, että se ilmenee vasta pidemmän ajan kuluttua (esimerkiksi homevaurion paljastuminen omakotitalossa tai koneen käytön yhteydessä havaittava kestävyyspuute), saattaa vanhentuminen alkaa olennaisesti suorituksen vastaanottamista myöhäisemmästä ajankohdasta. 32 Sopimusrikkomustapauksissa velkojalla on eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta reklamaatiovelvollisuus, jonka laiminlyönti johtaa oikeudenmenetykseen. Kun reklamaatioaika alkaa yleensä samaan aikaan vanhentumisajan kanssa, merkitsee velkojan passiivisuus sitä, että hän menettää normaalisti oikeutensa vanhentumisaikaa olennaisesti lyhyemmän reklamaatioajan kuluttua umpeen, jolloin vanhentumiskysymyksellä ei ole itsenäistä merkitystä. Vanhentumiseen perustuva oikeudenmenetys tapahtuu reklamaatiovelvollisuuden vallitessa silloin, kun velkoja on ensin tehnyt oikea-aikaisen reklamaation, mutta on tämän jälkeen viivytellyt vaatimuksensa esittämisessä niin, että vanhentumisaika on ehtinyt täyttyä. 33 Asiamiehen, edustajan tai muun toimeksisaajan tekemään virheeseen tai laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvaussaatavan vanhentuminen alkaa asiamiehen tekemästä tilityksestä, jos korvauksen peruste on käynyt ilmi tilityksen tiedoista. Jos virhe on sellainen, että se ei ilmene tilityksestä, vanhentuminen alkaa muita sopimusrikkomuksia koskevalla tavalla siitä, kun päämies on havainnut virheen tai laiminlyönnin tai kun hänen olisi pitänyt se havaita. 34 Päämiehellä voi tilitystietojen 31 Vanhentumisasetuksen voimassaoloaikana ratkaistussa tapauksessa KKO 2002:74 pankki oli vuonna 1983 tehnyt virheen asiakirjan laatimistoimeksiannon täyttämisessä. Virhe paljastui vasta vuonna 1998 tehdyssä osituksessa. Kymmenen vuoden vanhentumisaika oli käynnistynyt vuonna 1983 eikä katkaisutoimia ollut tämän jälkeen tapahtunut. Asiakkaan korvausoikeus oli siten vanhentunut jo ennen vahingon syntymistä. VanhL:n mukaan kolmen vuoden vanhentumisaika olisi käynnistynyt vasta virheen havaitsemisesta. Lopputulos olisi kuitenkin ollut sama, koska VanhL 7.2 :n mukainen sopimusrikkomuksesta luettava kymmenen vuoden vanhentumisaika olisi ehtinyt täyttyä. 32 Jakeluketjun osapuolten välillä virheen paljastuminen saattaa käydä mahdolliseksi vasta, kun tuote on myyty loppuasiakkaalle ja tämä on ottanut tuotteen käyttöön. Kun asiakas tämän jälkeen esittää virheperusteisia vaatimuksia myyjää kohtaan, myyjän korvausoikeus maahantuojaa tms. tuotteen itselleen myynyttä kohtaan alkaa vanhentua vasta tästä tiedoksisaannista. Ks. HE 187/2002 s. 46. Tilannetta on luonnollisesti arvioitava toisin siinä tapauksessa, että virhe olisi pitänyt havaita jo tavaran ollessa myyjän hallussa esimerkiksi alan tavanomaiset tarkastuskäytännöt huomioon ottaen. 33 Reklamaatio saattaa katkaista vanhentumisen, mutta ei tee sitä välttämättä. Katkaisuvaikutus riippuu siitä, täyttääkö reklamaatio vahingonkorvaus-, hinnanalennus- tms. vaatimuksen osalta VanhL 10.2 :n mukaisen yksilöintiedellytykset. Yksinkertainen neutraali reklamaatio, jossa suoritus todetaan virheelliseksi ja pidätetään oikeus myöhemmin esitettäviin vaatimuksiin, ei riitä säännöksen mukaiseksi katkaisutoimeksi, ellei myös vaatimuksen määrä ole velallisen tiedossa ilman reklamaatiossa tehtävää yksilöintiä. 34 Asiantuntijapalveluiden tarjoajien ns. taitovirheet eivät normaalisti ilmene tilityksestä, jota ei tällaisissa palvelussuhteissa läheskään aina edes tehdä. Jos esimerkiksi asianajaja tai verokonsultti antaa päämiehelleen virheellisen neuvon, rakennussuunnittelija suunnittelee toimimattoman ratkaisun tms., ei tilitysperusteisella vanhentumissäännöllä ole merkitystä.

12 12 perusteella joskus olla velvollisuus tiedustella asiamieheltä tarkempia tietoja, jos hänellä on saamiensa tietojen aihetta epäillä mahdollisen vahingonkorvausvastuun olemassaoloa. 35 Muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuva vahingonkorvaussaatava alkaa vanhentua siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. VanhL:n voimaantulon myötä vahingonkorvauslakiin aikaisemmin sisältynyt oma vanhentumissäännöksensä on kumottu. Vanhentumisen alkamisajankohta ei kuitenkaan varsinaisesti ole muuttunut. 36 Vahingonkärsijällä on sopimuksenulkoisissa vastuusuhteissakin tiettyjä selonottovelvollisuuksia. Lakia valmisteltaessa esitettiin, että omistajan tulisi järjestää omaisuutensa huolenpito ja valvonta niin, että hän saa melko pian tiedon myös muussa kuin jatkuvassa käytössä olevan omaisuuden vahingoittumisesta. Henkilövahinkojen osalta on puolestaan katsottu, että vahingonkärsijän tulee hakeutua asianmukaiseen hoitoon, kun oireet antavat siihen aihetta. 37 Selvittämisen laiminlyönnin vaikutuksena on, että vanhentumisaika alkaa kulua siitä hetkestä, jolloin tieto vahingosta olisi asianmukaisesti toimien saatu, vaikka tosiasiallinen tietoisuus syntyykin vasta myöhemmin. Vanhentumisajan alkaminen edellyttää VanhL:n mukaan tietoa myös vahingosta vastuussa olevasta. Selvää on, että vanhentumisajan alkaminen lykkääntyy, jos vahingonkärsijältä puuttuu tosiasiatieto aiheuttajan suhteen. Näin voi olla esimerkiksi ympäristövahingon kohdalla, kun saastumisvahingon todetaan tapahtuneen, mutta ei tiedetä, kenen toiminnasta saastuminen on lähtöisin. Toisinaan epäselvyyttä saattaa liittyä myös oikeudelliseen arviointiin. Vahinko voi liittyä usean henkilön toimintaan eikä vahingonkärsijä välttämättä tiedä, kuka näistä on oikea vastuuvelvollinen. Oikeudellisen epäselvyyden olemassaolo ei kuitenkaan voine lykätä vanhentumisen alkamista, jos vahingonkärsijällä on riittävät faktatiedot asian arvioimiseksi. 38 Mahdollista on menetellä niin, että vanhentumisen katkaisemistoimi kohdistetaan samanaikaisesti kaikkiin, jotka voivat olla vahingosta vastuussa, jotta vanhentumisuhka vältetään. Vahingot saattavat joissakin tapauksia lisääntyä tai pahentua ajan kuluessa. Tällöin vanhentumista arvioidaan pitäen silmällä kutakin muutosvaihetta erikseen. Vaikka ensin ilmenneestä vahingosta luettava vanhentumisaika olisikin kulunut, vahingonkärsijällä voi olla oikeus saada korvausta sellaisesta uudesta vahingosta tai lisävahingosta, joka tulee havaittavaksi ja hänen tietoonsa vasta myöhemmin. Esimerkkinä voidaan mainita KKO:n ratkaisussa 1991:18 esillä ollut tilanne: A oli vuonna 1970 aiheuttanut B:lle vamman ampuma-aseen huolimattomalla käsittelyllä. Vuonna 1976 B:llä oli todettu ampumavammaan yhteydessä ollut lonkkavaltimon tukkeutuminen. Tästä aiheutuneiden hoitokustannusten sekä kivun ja säryn korvauksen vanhentuminen alkoi vasta vuodesta Ks. HE 187/2002 s Kumotun VahL 7:2 :n mukaan vanhentuminen luettiin vahingon tapahtumisesta, jota tunnusmerkistöä tulkittiin vahinkoa koskevaa tiedonsaantia painottaen. 37 Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s. 50.

13 13 Perusteettoman edun palautus on myös erikseen mainittu VanhL 7 :ssä. Oikeus edunpalautukseen vanhentuu kolmessa vuodessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen on pitänyt saada tietää edun palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. 39 Vahingonkorvauksen, muun hyvityksen ja perusteettoman edun palautuksen vanhentumista ei kuitenkaan ole sidottu yksinomaan VanhL 7.1 :n mukaisesta ajankohdasta luettavaan kolmen vuoden vanhentumisaikaan, vaan sovellettavaksi tulee lisäksi VanhL 7.2 :n mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika. Sääntelyllä pyritään välttämään tilanteet, joissa vastuu voisi olla avoinna hyvinkin pitkään, esimerkiksi vuosikymmeniä. Tämä kymmenen vuoden vanhentumisaika luetaan sopimusrikkomuksesta tai vahinkoon johtaneesta tai perusteettoman edun palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta. Jos kymmenen vuoden vanhentumisaika ehtii täyttyä ilman vanhentumisen katkaisemista, velka on vanhentunut, vaikka vahinko ei olisi vielä edes ilmennyt. Täydentävää kymmenen vuoden vanhentumisaikaa koskee yksi poikkeus. Tämä vanhentumisaika ei rajoita oikeutta saada korvausta henkilö- tai ympäristövahingoista. Näiden vahinkojen kohdalla vanhentuminen määräytyy siten yksinomaan vahinkoa koskevan tiedon saamisesta (tai siitä, kun tieto on pitänyt saada), eikä vastuu ole vanhentunut, vaikka vahinkoon johtaneesta tapahtumasta olisi tiedonsaantihetkellä kulunut hyvinkin pitkä aika. Rajoituksen tarkoituksena on turvata korvausmahdollisuus silloin, kun esimerkiksi kemikaalin aiheuttama vahinko ilmenee vasta pitkän altistumis- ja latenssiajan jälkeen. Rikokseen perustuvien korvaussaatavien tai muiden velkojen (esimerkiksi petoksen vuoksi pätemättömäksi käyneeseen sopimukseen perustuva suorituksen palautusvelvollisuus) osalta on lähdetty siitä, että velvoitteen ei tule vanhentua ennen syyteoikeuden vanhentumista. Tämä sääntö on otettu VanhL 7.3 :ään, jonka mukaan rikoksesta johtuva velka ei vanhennu VanhL:n nojalla sinä aikana, kun syyte voidaan nostaa tai kun rikosasian käsittely tuomioistuimessa on vireillä. Jos syyteoikeus on ehtinyt lakata, velan rikosperusteisuus menettää merkityksensä ja vanhentumista arvioidaan VanhL:n muiden säännösten pohjalta. Yhteisvelkasuhteissa vanhentumisen alkuajankohta lasketaan kunkin velallisen osalta erikseen (VanhL 19.1 ). Jos esimerkiksi velan eräännyttämistä koskeva tieto annetaan velallisille eri aikoina, määräytyy myös vanhentumisajan alkaminen velalliskohtaisesti. Yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelan kohdalla on mahdollista, että vahingonkärsijä saa tiedon jonkin vastuuvelvollisen identiteetistä muita myöhemmin, jolloin niin ikään vanhentuminen käynnistyy eri aikaan. Yhteisvelkasuhteeseen liittyvä yli oman vastuuosuutensa velkaa maksaneen velallisen takautumisoikeus muita velallisia kohtaan alkaa vanhentua suorituksen tekemisestä (VanhL 20 ). Jos suoritus on kuitenkin tehty ennen velan erääntymistä, vanhentuminen alkaa vasta voimassa olleesta erääntymisajankohdasta. D. Vanhentumisen katkaiseminen ja keskeytyminen 39 Perusteettoman edun syntymisajankohdasta aikaisemmassa oikeuskäytännössä ks. etenkin KKO 1998:7.

14 14 1. Katkaiseminen Vanhentumisen katkaisemisella ymmärretään velvoitteen olemassaolon uudistamista velkasuhteen osapuolten toimin.. Katkeamisen nojalla vanhentumisaika alkaa kulua uudelleen katkaisuhetkestä ja tavallisesti aikaisemman vanhentumisajan mittaisena. VanhL:n tuntemat vapaamuotoisestikin katkaistavissa olevat vanhentumisajat on erotettava sellaisista kannemääräajoista, joiden katkaiseminen edellyttää kanteen vireillepanoa. 40 Lukuisissa erityislaeissa on säädetty saamisoikeuden lakkaavan, ellei kannetta panna vireille säännöksen mukaisessa määräajassa. Tällaisia normeja on hyvin runsaasti. Esimerkkeinä voidaan mainita AsKauppaL 2:16.2 ja 4.40 :n mukaiset vastuuajat sekä MK 2:2.2, 2:4.2 ja 2:36.3 :n säännökset. Erityisen monilukuisia kanneaikasäännökset ovat kuljetusoikeudellisessa lainsäädännössä. 41 VanhL:ssa erotetaan vapaamuotoiset ja oikeudelliset katkaisutoimet. Kumpaankin ryhmään kuuluvat katkaisutoimet saavat yhtä lailla vanhentumisen katkeamaan, joten ero on lähinnä esitystekninen. Vapaamuotoiset katkaisutoimet ovat riittäviä myös erityislakeihin sisältyvien vanhentumisaikojen katkaisemisessa, mutta eivät siis lakisääteisten kanneaikojen kohdalla. kun Vapaamuotoisia katkaisutoimia koskevan VanhL 10 :n mukaan velan vanhentuminen katkeaa, 1 ) osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta tai siitä, että vanhentuminen on katkaistu; 42 2) velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle; 43 tai 3) velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. 44 Rahavelkojen kohdalla vanhentuminen katkeaa aina, kun velallinen tekee lyhennys- tai korkosuorituksen. Suorituksen tekemisellä on tärkeä merkitys myös muiden kuin rahavelvoitteiden kohdalla. Pitkäkestoisissa sopimuksissa, joissa tapahtuu säännöllistä suorittamista, ei vanhentumista pääse tapahtumaan, koska vanhentuminen katkeaa jatkuvasti sopimuksen täyttämistoimien myötä Ominaista kanneajoille on, että niitä koskevissa säännöksissä tuodaan selvästi esille kannevaatimus käyttämällä esimerkiksi kanne on pantava vireille x kuukauden kuluessa tai kanne on nostettava x kuukauden kuluessa tyyppisiä muotoiluja. 41 Eri kanneaikasäännösten laajana tarkasteluna ks. Havansi, Määräajat ja oikeudenkäynti s Jos osapuolet sopivat eräpäivän lykkäämisestä, toimenpiteeseen liittyy katkaisuvaikutus ja uusi vanhentumisaika luetaan uudesta eräpäivästä. Ks. HE 187/2002 s Velan lyhentäminen tai korkosuoritus katkaisee lainvalmistelutöiden mukaan vanhentumisen siinäkin tapauksessa, että suoritus peräytyy takaisinsaannin vuoksi. Ks. HE 187/2002 s Käytännössä tärkeä muistutuskeino on velkojan lähettämä tiliote tms. saldoilmoitus, jossa velkoja vahvistaa velan voimassaolon. Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s. 25, jossa asia ilmaistaan sanomalla, että velvoitteen vaatiman tilanteen kestäessä velvoite ei voi lainkaan vanhentua. Erityistilanteen vanhentumisen kannalta muodostavat kilpailukiellon ja salassapitovelvollisuuden kaltaiset velvoitteet, joiden on VanhL:a valmisteltaessa todettu sinänsä kuuluvan vanhentuvien velvoitteiden joukkoon. Kun näiden velvoitteiden kohdalla velvoitteen mukainen toiminta merkitsee passiivisuutta, voidaan hieman konstruktiivisesti edellä sitee-

15 15 KKO:n ratkaisussa 1997:209 tämä on todettu rakennusurakan osalta. KKO:n mukaan: Se, että kaupunki on ryhtynyt toteuttamaan sopimusta, on kuitenkin samalla merkinnyt sopimukseen perustuvien velvoitteiden jatkuvaa tunnustamista ja siten myös vanhentumisen keskeytymistä. Ajattelutapa on mainittu myös VanhL:n valmistelutöissä, joissa on vuokrasopimusten osalta todettu vuokrasopimuksen noudattamisen katkaisevan jatkuvasti sopimusvelvoitteen vanhentumisen. 46 Vapaamuotoiset katkaisutoimet ovat helposti käytettävissä, koska velkoja voi saatavaa koskevalla yksityisluonteisella ilmoituksella pitää velan voimassa. Velkojan on käytännössä kuitenkin huolehdittava siitä, että ilmoitus menee perille ja että hän voi näyttää katkaisutoimen tapahtumisen tarpeen vaatiessa toteen. Tärkeä merkitys on myös velallisen tekemien suoritusten katkaisuvaikutuksella. Tästä seuraa, että useina lyhennyksinä tai korkosuorituksina maksettavan velan vanhentuminen katkeaa aina, kun velallinen tekee tällaisia suorituksia. Muutenkin velallisen velkasuhteeseen liittyvien aktiivisten toimenpiteiden on katsottu varsin helposti saavan aikaan katkaisuvaikutuksen. 47 Jos katkaisutoimen tekee joku muu kuin velkasuhteen osapuoli, joudutaan arvioimaan myös edustusvaltasääntöjen merkitystä. Jotta kolmannen henkilön velallisen nimissä tekemä toimenpide saisi aikaan katkaisuvaikutuksen, on ilmoituksen tekijällä oltava valtuutus- tai edustussääntöjen mukainen kelpoisuus ilmoituksen tekemiseen. 48 Mikäli ilmoituksen tekijä on velallisen suostumuksella säännöllisesti hoitanut velallisen rahaasioita, on hänellä asemavaltuutus tai ainakin tilannevaltuutus myös katkaisutoimen tekemiseen. Myös velkojan puolelta tehtyyn katkaisutoimeen liittyy periaatteessa edustusvaltaa koskeva vaatimus, mutta tämän merkitys on vähäisempi, koska velkoja voi halutessaan hyväksymisellään pätevöittää nimissään tehdyn toimenpiteen, vaikka edustusvalta olisikin alun alkaen puuttunut. Velallinen ei siten yleisten edustusvaltaoppien mukaan voi kiistää katkaisutoimen asianmukaisuutta edustusvaltavirheen perusteella, jos velkoja on valmis hyväksymään toimenpiteen itseään sitovaksi. Vapaamuotoisiin katkaisutoimiin liittyy VanhL 10.2 :ssä säännelty velan yksilöinnin vaatimus. Jotta katkaisuvaikutus syntyy, velka tulee yksilöidä katkaisutoimessa. Tämä toteutuu esimerkiksi velkojan toimittamia saamisen yksilöiviä maksutietoja käytettäessä. Jos velallisen ja velkojan välillä on vain yksi rahavelka, yksilöinnin puutteellisuus ei voi aiheuttaa ongelmia, koska velallisen tulee automaattisesti ratun lausuman hengessä ajatella, että negatiivisen velvoitteen vanhentuminen katkeaa jatkuvasti sinä aikana, kun velvoitetta ei rikota. Tämä johtanee yleensä myös asiallisesti tyydyttävään tulokseen, koska tällaisten velvoitteiden ei liene yleensä mielletty olevan vanhentumisuhan alaisia eikä velvoitteen voimassapysyminen tuota samanlaista myöhemmin realisoituvan rasituksen uhkaa kuin esimerkiksi rahavelan tapauksissa. Eri asia on, että vanhentumisella ei ole negatiivisten velvoitteiden kohdalla paljoakaan käytännön merkitystä, koska velvoitteille sovitaan usein enimmäisaika, joka ei tavallisesti ole vanhentumisaikaa pidempi. Lisäksi kilpailulainsäädäntö rajoittaa ylipitkien kilpailukieltojen sitovuutta. 46 Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s. 56, jossa mainitaan esimerkkinä katkaisutoimista velkojaan tehty yhteydenotto velan maksuehdoista neuvottelemista varten sekä limiittiluoton käyttäminen. Yksityinen toimenpide, kuten velan merkitseminen omaan kirjanpitoon tai veroilmoitukseen, ei kuitenkaan katkaise vanhentumista, koska kysymyksessä ei ole velkojaan kohdistuva velan tunnustaminen. Torjuvasti on suhtauduttu myös siihen, että velan mainitsemisella perukirjassa olisi vanhentumisen katkaiseva vaikutus. Ks. Lohi, Vastuu kuolleen henkilön velasta I s Ks. HE 187/2002 s. 55. Ns. maksuinterventio eli tilanne, jossa kolmas jostakin syystä maksaisi velkaa velallisen puolesta (ilman valtuutusta), ei saisi aikaan katkaisuvaikutusta, koska velallinen ei millään tavoin osallistu tähän suoritukseen.

16 16 ymmärtää, mihin saatavaan katkaisutoimi liittyy. Mikäli saatavia on kuitenkin useita, saattaa käydä niinkin, että yksilöimätön katkaisutoimi jää vaikutuksettomaksi eikä katkaise minkään saatavan vanhentumista. 49 Erikseen säännöksessä on kiinnitetty huomiota VanhL 7 :n tarkoittamaa vahingonkorvausta tai hyvitystä koskevaan katkaisutoimeen. Velkojan tekemästä muistutuksesta on tällöin käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, elleivät ne ole velallisen tiedossa. Velkoja-aloitteisissa katkaisutoimissa velallisen suhtautumisella ei ole merkitystä. 50 Vaikka velallinen kiistäisi velan olemassaolon, vanhentuminen katkeaa, kun katkaisutointa koskevat muodolliset vaatimukset täyttyvät. Kysymys mahdollisen velan perustetta tai määrää koskevan epäselvyyden selvittämisestä ei liity suoraan vanhentumisen katkaisemiseen eikä katkaisutoimi millään tavoin edellytä velkomuskanteen käynnistämistä riitaisessakaan saamissuhteessa. Oikeudellisten katkaisutoimien perusteella vanhentuminen katkeaa VanhL 11 :n mukaisesti, kun 1) velkoja panee vireille saatavaa koskevan kanteen velallista vastaan tai esittää saatavaa koskevan vaatimuksen 51 tuomioistuimessa, kuluttajavalituslautakunnassa tai laissa säädetyssä muussa toimielimessä tai menettelyssä, jossa voidaan antaa ratkaisu tai ratkaisusuositus; 52 2) velkoja ilmoittaa saatavan velallista koskevan julkisen haasteen johdosta taikka velallisen konkurssissa tai muussa maksukyvyttömyysmenettelyssä tai kun velka muutoin otetaan huomioon menettelyn yhteydessä; 53 tai 3) velkoja panee vireille ulosottoasian tai jos velka muutoin otetaan huomioon ulosottomenettelyssä. VanhL 11.2 :ssä tarkennetaan vanhentumisen katkeamisen ajankohtaa viralliskatkaisussa. Lainkohdan mukaan kanteen vireilletulo, vaatimuksen esittäminen tuomioistuimessa tai muussa säännöksen tarkoittamassa toimielimessä tai ulosottoasian vireilletulo keskeyttää vanhentumisen. 54 Sama vaikutus liittyy konkurssi- tai muun maksukyvyttömyysmenettelyn 49 Lainvalmistelutöiden mukaan vaadittavaan yksilöinnin tasoon vaikuttaa myös velkojan henkilö niin, että ammattimaiselta luotonantoa tai perintää suorittavalta voidaan vaatia tarkempaa yksilöintiä kuin yksityishenkilöltä. Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s Muu kuin kannemuotoinen vaatimus katkaisee vanhentumisen esimerkiksi silloin, kun vastaaja esittää kuittausvaatimuksen tai kun korvausvaatimus esitetään rikosasiaa käsiteltäessä. Ks. HE 187/2002 s Kun säännös edellyttää ratkaisusuosituksia antavien toimielinten osalta sitä, että toimielimestä säädetään laissa, ei asian vireillepano muulla tavoin perustetussa elimessä merkitse oikeudellista katkaisutointa. Muuten kuin lailla perustettuja ratkaisuelimiä ovat esimerkiksi vakuutuslautakunta ja arvopaperilautakunta. Tällöinkin katkaisuvaikutus syntyy (edellyttäen, että vaatimus täyttää vapaamuotoista katkaisutointa koskevat yksilöintiedellytykset), kun lautakunnalle esitetty vaatimus annetaan tiedoksi vaatimuksen kohteelle. - Välimiesmenettelyssä tapahtuva vaatimuksen esittäminen saa aikaan katkaisuvaikutuksen; välimiesmenettely on säännöksen tarkoittama muu menettely, jossa voidaan antaa ratkaisu. Ks. HE 187/2002 s Vanhentuminen katkeaa myös silloin, kun velka otetaan julkisen haasteen yhteydessä tai maksukyvyttömyysmenettelyssä huomioon velallisen kirjanpidon tai velallisen tekemän ilmoituksen perusteella, vaikka velkoja ei itse tekisikään ilmoitusta velasta. Ks. HE 187/2002 s. 59.

17 17 aloittamispäätökseen tai menettelyssä annettuun velkaa koskevaan väliaikaiseen kieltoon. Vanhentumisen ollessa keskeytynyt velka ei voi lakata vanhentumisen vuoksi. Vanhentumisen katkeaminen ja uuden vanhentumisajan alkaminen tapahtuu sinä päivänä, jona lainvoimaiseksi tullut tuomio on annettu tai asian käsittely on muuten päättynyt. Jos tuomiosta on valitettu eikä lainvoimaista tuomiota ole siten vielä saatu, vanhentuminen on keskeytyksissä valituksen käsittelyn ajan. VanhL 11.3 :ssä säännellään tilannetta, jossa velkoja peruuttaa viralliskatkaisuun johtavan hakemuksensa tai asian käsittely päättyy muusta syystä ilman, että velkojan vaatimusta koskeva tiedoksianto on toimitettu velalliselle. Vanhentumisaika ei tällöin katkea, mutta vanhentuminen tapahtuu kuitenkin aikaisintaan yhden vuoden kuluessa menettelyn päättymisestä. 55 Jos virallismenettelyn käynnistäminen tehdään vanhentumisajan lopussa, vuoden lisäaika pidentää velkojan käytössä olevaa aikaa. Tämä erityisperusteinen yhden vuoden pidennys voidaan tehdä lainkohdan mukaan vain yhden kerran. VanhL 11.3 :n sääntely koskee myös tilanteita, joissa kanne tai muu VanhL 11.1,1 :n tarkoittama vaatimus jätetään tutkimatta tai asia jää sillensä velalliselle toimitetun tiedonannon jälkeen (VanhL 11.4 ). Vanhentumisen katkaiseva toimenpide katkaisee velan pääoman ohella myös korkojen ja muiden liitännäissuoritusten vanhentumisen niiden erääntymisajasta riippumatta (VanhL 12.2 ). Katkaisu ei tältä osin edellytä, että katkaisutoimessa nimenomaisesti mainittaisiin korot ja liitännäiskustannukset. 56 Kun useampi henkilö on samasta velasta vastuussa, arvioidaan vanhentumisen katkeamista erikseen kunkin velallisen kohdalla. Katkaisutoimi katkaisee siten saamisen vanhentumisen vain sen velallisen kohdalla, jonka nimissä (velallisaloitteinen) katkaisutoimi on tehty tai johon (velkojaaloitteinen) katkaisutoimi kohdistetaan (VanhL 19.1 ). 57 Velkojan on siten käytännössä aihetta huolehtia vanhentumisen katkaisemista kaikkiin velallisiin nähden. Vanhentumisen katkaisemisesta alkaa VanhL 13.1 :n mukaisesti uusi, entisen pituinen vanhentumisaika. 58 Tämä uusi vanhentumisaika on edelleen rajoituksitta katkaistavissa. 59 Kun velasta 54 OK 5:1.2 :n mukaan riita-asia tulee vireille, kun haastehakemus saapuu tuomioistuimen kansliaan. Vanhentumisaika ja kanneaika keskeytyy siten tällä hetkellä eikä saatavan voimassapitäminen edellytä sitä, että haaste onnistuttaisiin antamaan velalliselle tiedoksi ennen vanhentumista. Myös ulosottoasiassa ratkaisevaa on ulosottoasian vireilletulo (ks. UL 3:8). Ks. HE 187/2002 s. 61. Vireilletuloajankohdan merkityksestä seuraa, että velallinen ei voi olla varma saatavan vanhentumisesta heti vanhentumisajan umpeuduttua, koska on mahdollista, että katkaisutoimi on tehty, mutta se ei ole vielä tullut hänen tietoonsa. 55 Kysymyksessä on edellisessä alaviitteessä mainitun tapauksen ohella toisesta tilanteessa, jossa vanhentuminen voi estyä sellaisen seikan johdosta, joka ei välttämättä ole heti tullut velallisen tietoon. Tähän kohdistuvasta kritiikistä ks. Havansi, Määräajat ja oikeudenkäynti s Kun velallinen tekee korkosuorituksen, maksu katkaisee samalla myös pääoman vanhentumisen. Pääomaan kohdistuva katkaisutoimi puolestaan katkaisee aikaisemmin erääntyneiden korkosaatavien vanhentumisen. Ks. HE 187/2002 s Aikaisemman oikeustilan aikana on katsottu, että avoimen yhtiön velan vanhentumisen katkaiseminen katkaisee myös yhtiömiesten velkavastuun vanhentumisen (KKO 1988:32). Tämä perustuu siihen, että yhtiömiehillä on yhtiön velkojia kohtaan sama vastuu kuin yhtiöllä. Erillisten katkaisemistoimenpiteiden vaatiminen ei lisäisi velallistahon tietoisuutta vastuistaan, vaan aiheuttaisi vain ylimääräistä vaivaa velkojalle. 58 Jos velka on erityisen vanhentumissäännöksen alainen, alkaa uusi erityissäännöksessä määrätty vanhentumisaika. Toistaiseksi myönnetyn velan VanhL 8.1 :n mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan katkaiseminen puolestaan johtaa uuteen kymmenen vuoden aikaan. Ks. HE 187/2002 s VanhL:n säätämisen yhteydessä ehdotettiin alun perin, että velkaa olisi koskenut ns. lopullinen vanhentuminen, joka olisi

18 18 annetaan lainvoimaiseksi tullut tuomio tai sen tavoin täytäntöönpantava muu ulosottoperuste (kuten välitystuomio), alkaa tästä viiden vuoden uusi vanhentumisaika (VanhL 13.2 ). Tietyt viralliskatkaisun muodot ovat siten tältä osin vaikutuksellisempia kuin vapaamuotoiset katkaisutoimet Keskeytyminen Vanhentumisen katkaiseminen saa vanhentumisajan alkamaan uudelleen alusta. Eräissä tapauksissa vanhentumisaikaa pidentää myös vanhentumisen keskeytyminen. Tämä saa aikaan välitilan, jonka päätyttyä aikaisemmin jäljellä ollut vanhentumisaika jatkuu. Vanhentumisen keskeytyminen voi liittyä esimerkiksi velkaa koskevien virallistoimien vireilläoloon, mutta eräissä tapauksissa myös vanhentumisen katkaisemisen estävä seikka voi vaikuttaa samalla tavoin. Vanhentumisen pysähtymisestä ei VanhL:ssa ole yleissäännöstä. Sen sijaan muutamat erityissäännökset käsittelevät pysähtymistä. VanhL 11.2 :n mukaan kanteen vireillepanon ja eräiden muiden viralliskatkaisutoimien käynnistämisen seurauksena vanhentuminen keskeytyy menettelyn ajaksi. Kysymyksessä on katkaisutoimeen liittyvä välitila, jonka aikana vanhentuminen ei luonnollisestikaan tule kysymykseen. Katkaiseminen jälkeinen uusi vanhentumisaika alkaa puolestaan siitä, kun lainvoimaiseksi tullut tuomio on annettu tai asian käsittely on muutoin päättynyt. VanhL 15.2 :ssä säädetään puolestaan tilanteessa, jossa velka on maksettu (tai kuitattu) ja maksu peräytyy myöhemmin takaisinsaannin vuoksi tai osoittautuu muuten vaikutuksettomaksi. Tässä tapauksessa velan ei katsota vanhentuneen suorituksen jälkeen kuluneena aikana, jos velkojalla on ollut perusteltu syy olettaa maksun (tai kuittauksen) lakkauttaneen velan. Erityislainsäädännössä on joukko säännöksiä, joiden perusteella vanhentumisen keskeytyminen konkretisoituu erilaisissa tilanteissa. Keskeisiä ovat etenkin ne tilanteet, joissa vanhentumisen katkaisutoimelle on jokin force majeure tyyppinen tai vahingonkärsijän vajaavaltaisuudesta johtuva este. VanhL:ssa ei ole säännöksiä siitä, että vanhentumisaika voisi keskeytyä katkaisutoimen tekemistä koskevan (epäilemättä hyvin epätavallisen) esteen vuoksi, joten tällaista mahdollisuutta ei ilmeisesti tunneta VanhL:n soveltamisalueella. estänyt velan rajoituksettoman voimassapitämisen. Lopulliseksi vanhentumisajaksi ehdotettiin 15 vuotta velkaa koskevan lainvoimaisen tuomion tai muun ulosottoperusteen antamisesta. Ks. Vanhentumistoimikunnan mietintö, KM 2001:4 ja siinä ehdotettu 13. Ehdotus kuitenkin hylättiin jatkovalmistelussa. Ulosottolakiin otettiin vuonna 2003 pitkälti samalla tavoin vaikuttava määräys. UL 2:24 :n mukaan ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen 15 vuoden ajan. Määräaika on kuitenkin 20 vuotta, jos ulosottoperusteessa tarkoitettu velkoja on luonnollinen henkilö tai jos korvaussaatava perustuu rikokseen, josta velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun. Määräaika lasketaan lainvoimaiseksi tulleen tuomion tai muun ulosottoperusteen antamisesta. Ks. myös UL 2:26 erityisestä mahdollisuudesta jatkaa määräaikaa. 60 Jos vanhentuminen katkaistaan esittämällä vaatimus VanhL 11.1,1 :n tarkoittamalla tavalla kuluttajavalituslautakunnassa tai vastaavassa lakiin perustuvassa toimielimessä, katkaisusta alkava uusi vanhentumisaika on entisen mittainen eikä siis tuomiosta seuraava viisi vuotta. Ks. HE 187/2002 s. 64.

19 19 Erityislainsäädännöstä voidaan mainita ensinnäkin vekseliä ja shekkiä koskeva iäkäs sääntely. VeksL 71.5 :ssä säädetään, että milloin vekselin vanhentumisen keskeyttämiseksi tarvittavaa toimenpidettä kohtaa VeksL 54 :ssä tarkoitettu este (lainmääräys tai muu ylivoimainen este), vekselioikeus säilyy, jos toimenpide suoritetaan kuukauden kuluessa esteen lakkaamisesta. ShekkiL 53.5 :ssä on samansisältöinen säännös. Yksityishenkilön velkajärjestelyyn ja yrityssaneeraukseen liittyy myös vanhentumisen keskeytymistä koskevaa sääntelyä. YksVelkL 79.2 ja YrSanL 99.2 koskevat tilannetta, jossa maksu- tai saneerausohjelmaa ei vahvisteta. Saaminen on tästä huolimatta ollut perintä- ja täytäntöönpanokiellon alainen menettelyn alkamisesta lukien. Kyseessä olevassa tilanteessa ei vanhentumisaikaa laskettaessa oteta huomioon sitä kalenterivuotta, jonka aikana perintä- tai täytäntöönpanokielto alkoi eikä sen jälkeistä aikaa sen kalenterivuoden loppuun, jona kielto lakkasi tai velkajärjestely raukesi. 61 Edunvalvontasuhteissa edunvalvojan päämieheen kohdistuvan korvausvelan vanhentumisesta on erityissääntelyä, jonka mukaan vanhentumisaika ei kulu edunvalvontasuhteen kestäessä. HolhtL 61.1 :n mukaan edunvalvojan toimintaan perustuva vahingonkorvausvaatimus vanhentuu kolmen vuoden kuluttua siitä, kun holhousviranomainen on HolhtL 60 :n mukaisesti edunvalvontatehtävän päätyttyä luovuttanut edunvalvontaa koskevat asiakirjat niihin oikeutetulle. Ellei vahingonkorvauksen peruste käy ilmi asiakirjoihin sisältyvästä tilityksestä tai jos edunvalvoja on aiheuttanut päämiehelleen vahinkoa muutoin kuin edunvalvontatehtävässään, sovelletaan vanhentumiseen VanhL:n säännöksiä. HolhtL 61.2 :ssä on kuitenkin tähän tilanteeseen liittyvä määräys vanhentumisen keskeytymisestä. Säännöksen mukaan vahingonkorvaus vanhentuu aikaisintaan kolmen vuoden kuluessa siitä, kun päämies on täyttänyt 18 vuotta tai kun hänelle ei enää ole määrätty edunvalvojaa. E. Vanhentumisen oikeusseuraamukset Kun saatava on vanhentunut, velkoja on menettänyt mahdollisuutensa saada velkaa koskeva suoritustuomio hyväkseen. Edellytyksenä vanhentumisen huomioon ottamiselle on kuitenkin se, että velallinen esittää vanhentumista koskevan väitteen (VanhL 18.1 ). Vanhentumista ei siten oteta huomioon viran puolesta. 62 Silloin kun kannevaatimuksen tarkoittama velka on vanhentunut ja vanhentumisväite esitetään, kanne hylätään. 63 Vanhentuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että velka olisi tullut kaikissa suhteissa oikeudellisesti vaikutuksettomaksi, vaan velkojalla on eräissä tapauksissa mahdollisuus käyttää vanhentunutta saatavaa hyväkseen. Velkoja voi ensinnäkin käyttää vanhentunutta saatavaa kuittaukseen, jos hän on itse velkaa vanhentuneen saatavan velallista kohtaan. Edellytyksenä on kuitenkin se, että kuittauksen edellytykset (saatavien vastakkaisuus, samanlaatuisuus ja perimiskelpoisuus) ovat täyttyneet ennen vanhentumista tai että osapuolten saatavat liittyvät samaan oikeussuhteeseen (VanhL 15.1 ). Kuittausedellytysten 61 Oikeuskäytännöstä ks. KKO 1998: Ulosottomiehen tulee sen sijaan UlosottoL 2:1 :n mukaan tutkia viran puolesta, että täytäntöönpanon kohteena oleva velka ei ole vanhentunut täytäntöönpanoperusteen antamisen jälkeen. Siihen, olisiko velka ollut vanhentunut täytäntöönpanoperusteena olevaa tuomiota annettaessa, ei ulosottomies luonnollisesti voi puuttua. 63 Vanhentuminen ei siten merkitse sellaista prosessinedellytyksen puuttumista, että vaatimus jätettäisiin tutkimatta.

20 20 täyttymisen ajankohtaa koskevalla vaatimuksella pyritään välttämään tilanne, jossa vanhentunut saatava siirrettäisiin jollekin sellaiselle henkilölle, joka oman velkasuhteensa vuoksi onnistuisi käyttämään sitä kuittaukseen. Samaa oikeussuhdetta koskeva laajempi kuittausmahdollisuus on yhteydessä aikaisemmassa oikeuskäytännössä tunnettuun konneksiteettiajatteluun, jonka mukaan kuittausoikeuden on perusteltua olla normaalia laajempi silloin, kun kysymyksessä ovat samaan sopimukseen tai muuhun oikeussuhteeseen perustuvat vastakkaiset saatavat (ks. KKO 1998:102). 64 Epätoivottavana olisi pidettävä tilannetta, jossa toinen osapuoli vapautuisi sopimukseen perustuvista velvoitteistaan vanhentumisen vuoksi, mutta toinen joutuisi kuitenkin täyttämään velvoitteensa ilman vastasuoritusta. Vanhentumisen ei ole perinteisesti katsottu estävän vakuuden käyttämistä saatavan suoritukseen. Ajatuksena on, että vakuusvelkoja voi luottaa vakuutensa antamaan turvaan ja että hänellä on tästä syystä vähemmän aihetta vanhentumisen katkaisutoimiin tai muuhun aktiivisuuteen velkasuhteessa. Velallinenkaan ei tällöin voi perustellusti uskoa, että saatavasta on ajan kulumisen vuoksi luovuttu, kun hän on tietoinen vakuusoikeuden olemassaolosta. VanhL 16.1 :ssä säädetäänkin, että vanhentuminen ei estä velkojaa saamasta suoritusta sellaisesta vakuudeksi annetusta velallisen omaisuudesta, johon hänellä on pantti- tai pidätysoikeus. 65 Sääntö käsittää sekä yksilöityyn objektiin kohdistuvan panttioikeuden että myös yrityskiinnityksen käyttämisen maksun saamiseksi. 66 Suorituksen saantimahdollisuus koskee vain velallisen antama panttia: jos kysymyksessä on kolmannen omistama vierasvelkapantti, vakuus ei estä velan vanhentumista normaalien vanhentumissääntöjen mukaisesti. Vakuuskysymykseen liittyen VanhL 16.2 :ssä on erikseen säädetty omistuksenpidätysehdon asemasta. Kauppahintasaatavan vanhentuminen johtaa säännöksen mukaan siihen, että myyjän sopimuksenmukainen oikeus purkaa kauppa ja vaatia kaupan kohde takaisin raukeaa. 67 Poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa omistuksenpidätysehto on kirjattu lain nojalla pidettävään rekisteriin (kuten lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin tai arvo-osuusrekisteriin). Vanhentuminen ei myöskään lakkauta velkojan oikeutta saada suoritus velallisen konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta, jos velkojan saatava on otettu huomioon konkurssituomiossa (VanhL 17.1 ). 68 Jos joku on henkilökohtaisesti vastuussa konkurssituomion kohteena olevasta velasta (esimerkiksi 64 Säännöksen tarkoittama samaan oikeussuhteeseen perustuvien saatavien vastakkaisuus on käsillä esimerkiksi siinä tapauksessa, että tavaran myyjällä on ostajaan kohdistuva kauppahintasaatava ja ostajalla puolestaan myyjään kohdistuva suorituksen viivästymisen vuoksi syntynyt vahingonkorvaussaatava. Lainvalmistelutöistä käy ilmi, että samaa oikeussuhdetta koskevaa edellytystä ei tarvitse tulkita kovin suppeasti, vaan tunnusmerkistö voi täyttyä esimerkiksi sellaisessa pitkäaikaisessa liikesuhteessa, jossa osapuolilla on kiinteän liiketaloudellisen kokonaisuuden muodostavia ristikkäisiä velkoja. Ks. HE 187/2002 s Ellei vakuuden arvo riitä täysimääräiseen suoritukseen, maksamatta jäävä velan osa on normaalilla tavalla vanhentunut. Ks. HE 187/2002 s Ks. HE 187/2002 s Jos kauppahintasaatava erääntyy (ja vanhenee) useissa erissä, omistuksenpidätysehto raukeaa vasta, kun viimeinenkin kauppahintaerä on vanhentunut. Ks. HE 187/2002 s Jos saatava on sisällytetty yksityishenkilön velkajärjestelyyn kuuluvaan maksuohjelmaan tai yrityssaneerauksen saneeraus-