PALKISVAARA-KANNUSVAARAN TUULIPUISTOHANKE SODANKYLÄ, SAVUKOSKI, PELKOSENNIEMI TUULIPUISTOALUEEN LINNUSTOSELVITYS

Transkriptio

1 PALKISVAARA-KANNUSVAARAN TUULIPUISTOHANKE SODANKYLÄ, SAVUKOSKI, PELKOSENNIEMI TUULIPUISTOALUEEN LINNUSTOSELVITYS Huhtikuu 2013

2 1 TUULIKOLMIO OY PALKISVAARA-KANNUSVAARAN TUULIPUISTOHANKE, SODANKYLÄ, SAVUKOSKI, PELKOSENNIEMI TUULIPUISTOALUEEN LINNUSTOSELVITYS Copyright Ahma ympäristö Oy Heikki Tuohimaa, linnustoasiantuntija Tuomas Väyrynen, luontokartoittaja (EAT) Sisällysluettelo: SIVU 1 JOHDANTO SELVITYSALUEEN KUVAUS PÖLLÖREVIIRIEN KARTOITUKSET TAUSTAA PÖLLÖJEN ESIINTYMISESTÄ JA ELINTAVOISTA MENETELMÄT TULOKSET JA POHDINTA KANALINTUJEN SOIDINPAIKKAKARTOITUKSET YLEISTÄ MENETELMÄT TULOKSET Metso Teeri Riekko MAALINNUSTON LINJALASKENNAT TAUSTAA MENETELMÄT LINJAKOHTAISET TULOKSET KOKONAISTARKASTELU TUULIVOIMALAPAIKKOJEN KARTOITUSLASKENNAT MENETELMÄT TULOKSET KEVÄT- JA SYYSMUUTON TARKKAILUT TAUSTAA JA TAVOITTEET MENETELMÄT TULOKSET SAMANAIKAINEN MUUTON TARKKAILUA KOHDEALUEELLA JA VERTAILUALUEELLA POHDINTAA MUITA HAVAINTOJA LAJIEN SUOJELULLINEN ASEMA VALTAKUNNALLISESTI UHANALAISET LAJIT ALUEELLISESTI UHANALAISET LAJIT EU:N LINTUDIREKTIIVIN LIITTEEN I LAJIT SUOMEN VASTUULAJIT... 25

3 10 YHTEENVETO LÄHDELUETTELO KÄYTETYT LYHENTEET Liitteet Karttaliite 1. Selvitysalueen rajaus ja laskentareitit ja kohteet A4 (1:60 000) Karttaliite 2. Lajien havaintopaikkoja A4 (1:60 000) Liite 3. linjalaskentojen linjakohtaiset tulokset Liite 4. linjalaskentojen yhteenveto Liite 5. tuulivoimaloiden sijoituspaikkojen kartoituslaskentojen tulokset Liite 6. muutontarkkailujen tulokset Liite 7. havaitut lajit ja lajien suojelullinen asema 2 Kannen kuva: Syysaamun näkymä Nuolikirkon tarkkailupaikalta (valokuva Tuomas Väyrynen) Pohjakartat Maanmittauslaitos lupa nro 16/MML/13 Raportti sisältää Maanmittauslaitoksen Maastotietokannan 03/2013 aineistoa

4 1 JOHDANTO suunnittelee tuulivoimapuistoa Sodankylän kunnassa sijaitsevalle Kelujärven kylälle, Palkisvaaran ja Kannusvaaran alueille, noin 18 kilometriä Sodankylän kuntataajamasta itään. Suunniteltu tuulipuistoalue sijaitsee Sodankylän ja Savukosken välisen tien nro 967 eteläpuolella sekä Sodankylän ja Kemijärven välisen tien nro E63 koillispuolella (Kuva 1). Hankealue eli alue, jonka sisälle tuulivoimalat sijoittuisivat, on enimmillään noin 9,5 km pitkä ja noin 4,5 km leveä ja sen pinta-ala on noin 38 neliökilometriä. Hankealue sijoittuu suurimmaksi osaksi yksityisten maanomistajien kiinteistöille mutta osittain myös valtion omistamalle ja Metsähallituksen hallinnoimalle kiinteistölle. Osana hankkeen valmistelua Ahma ympäristö Oy (aiemmin Lapin Vesitutkimus Oy) toteutti suunnitellulla tuulipuistoalueella linnustoselvityksen vuosina Linnustoselvitys koostui erilaisista maastotutkimuksista, joilla kaikilla oli omat toteutustavat ja tavoitteet. Näistä maastotutkimuksista keskeisiä olivat pöllöreviirien kartoitukset, metson ja teeren soidinpaikkojen kartoitukset, pesivän maalinnuston linjalaskennat, suunniteltujen tuulivoimalapaikkojen kartoituslaskennat sekä kevät- ja syysmuuton tarkkailut. Linnustoselvitykseen kuului myös uhanalaisten petolintulajien tarkkailu, joiden tuloksista on laadittu erillinen raportti viranomaiskäyttöön. Linnustoselvityksen eri työvaiheita maastossa on toteuttanut Ahma ympäristö Oy:stä seuraava työryhmä: luontokartoittaja (EAT) Tuomas Väyrynen, linnustoasiantuntija Heikki Tuohimaa, linnustoasiantuntija Antti Ruonakoski, linnustoasiantuntija Olli-Pekka Karlin sekä biologi FT Edward Kluen. Tässä raportissa esitetään linnustoselvityksen tulokset suunnitellulta tuulivoimapuistoalueelta. Hankkeen linnustovaikutukset arvioidaan YVA-selostuksessa. 3 Kuva 1. Palkisvaara Kannusvaaran tuulipuistohankkeen sijainti sähkönsiirtoreitteineen.

5 2 SELVITYSALUEEN KUVAUS Selvitysalue sijoittuu kasvimaantieteellisesti pohjoisboreaalisen vyöhykkeen eteläosaan, Sompion Lapin eliömaakuntaan (Hämet-Ahti ym. 1998). Suotyyppijaottelussa alue kuuluu Peräpohjolan aapasuovyöhykkeelle (Eurola ym. 1995). Linnuston selvitysalue sisälsi suunnitellun tuulipuiston voimaloiden hankealueen eli Palkisvaaran ja Kannusvaaran sekä muuta lähialuetta. Aivan tarkalleen selvitysaluetta ei voida rajata, sillä alue vaihteli myös käytettyjen selvitysmenetelmien mukaan. Suuripiirteinen selvitysalueen rajaus on esitetty liitteessä 1 ja sen pinta-ala on noin 44 km². Palkisvaaran ja Kannusvaaran alueilla metsät ovat pääasiassa kuivia ja kuivahkoja mäntyvaltaisia kankaita. Tuoretta kangasta ja pienialaisia lehtomaisen kankaan kasvupaikkoja on myös kohtalaisesti. Alueen metsät kuuluvat lähes poikkeuksetta metsätalouden piiriin. Eri-ikäiset kasvatusmetsät ja taimikot ovatkin tavallisia. Luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia osin iäkkäämpiä metsäsaarekkeita esiintyy paikoitellen mm. lakialueilla, jyrkissä rinteissä ja kivikoissa. Suot ovat pääasiassa niukkaravinteisia rämeitä ja nevoja ja ovat keskimäärin metsiä luonnontilaisempia. Soita ei ole juurikaan ojitettu ja puustoa on niiltä harvennettu vain paikoin. Runsas kivisyys ja louhikkoisuus ovat ominaisia piirteitä koko alueelle. Suurimmat ja yhtenäisimmät louhikot sijaitsevat Palkisvaaran itäpäässä, missä sijaitsee myös laaja kalliojyrkänne. Vesistöjä on niukasti hankealueella. Pienvesistä alueella on lampia, puroja ja lähteitä. Hankealueen välittömässä läheisyydessä Palkisvaaran pohjoispuolella sijaitsee neljä pientä lampea: Verkalampi, Palkislampi, Lokalampi ja Rapakkolampi. Vaaroja ympäröivät suoalueilla virtaavat Petsiäisen, Rovajoen ja Härkäjoen latvapurot ja vaarojen rinteillä sijaitsee kolme puroa. Osana linnustoselvitystä tarkkailtiin myös hankealueesta lähimmillään reilun 2 km:n päässä sijaitsevaa noin 9 neliökilometrin laajuista Kelujärvi-Matalajärveä sekä Kelujärven kylän lähistön peltoaukeita. Tarkkailu katsottiin aiheelliseksi, koska näillä alueilla on havaittu olevan merkitystä lintujen pesimäalueena ja muutonaikaisena levähdysalueena. Luonnonsuojelualueista hankealuetta lähimpiä ovat Viiankiaapa, Ellitsa ja Luiron suot. Viiankiaapa (FI ) on suojeltu sekä lintu- että luontodirektiivin perusteella (SCI ja SPA) ja sijaitsee noin 9 kilometriä suunnitellusta tuulipuistoalueesta luoteeseen. Viiankiaapa kuuluu myös soidensuojeluohjelmaan. Ellitsa (FI ) on suojeltu luontodirektiivin perusteella (SCI) ja sijaitsee noin 8 kilometriä suunnitellusta tuulipuistoalueesta etelään. Alue kuuluu myös vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luiron suot (FI ) joka on suojeltu sekä lintu- että luontodirektiivin perusteella (SCI ja SPA), sijaitsee noin 13 kilometriä tuulipuistoalueesta kaakkoon. Luiron soiden Natura-alueen sisällä Lämsänaapa-Sakkalaaapa on kansainvälisesti arvokasta lintualuetta (IBA). 3 PÖLLÖREVIIRIEN KARTOITUKSET 3.1 Taustaa pöllöjen esiintymisestä ja elintavoista Suomessa esiintyy säännöllisesti pesivänä yhdeksän pöllölajia (taulukko 1.), jotka kaikki ovat valtakunnallisesti varsin laajalle levinneitä. Satunnainen on lisäksi tunturipöllö, joita esiintyy pesivänä lähinnä tunturisopulien massavuosina Ylä-Lapin tuntureilla. Pöllöjen esiintyminen vaihtelee vuosien välillä suuresti kaikkialla Suomessa ja on riippuvainen kullakin alueella vallitsevasta myyrätilanteesta. Keskimäärin monipuolisimmin pöllöjä esiintyy Suomen keskiosissa, jonne sekä eteläisten että pohjoisten lajien levinneisyydet yltävät. Jotkut Suomessa eteläiset pöllölajit puuttuvat tai ovat harvinaisia Sodankylän korkeudella. Levinneisyystietojen (Valkama ym. 2011, Väisänen ym. 1998) perusteella Sodankylän korkeudella säännöllisesti pesivänä esiintyviä pöllölajeja ovat lähinnä hiiripöllö, suopöllö, 4

6 helmipöllö, varpuspöllö ja lapinpöllö. Satunnaisesti voidaan tavata muitakin lajeja. Hiiripöllölle Sodankylä on erityisen vahvaa esiintymisaluetta. Taulukko 1. Pöllöjen pesimäkannat Suomessa (Valkama ym ja Väisänen ym. 1998). Laji Pesimäkanta (Paria) Huuhkaja Bubo bubo 1200 Tunturipöllö Bubo scandiacus Hiiripöllö Surnia ulula Varpuspöllö Glaucidium passerinum 5800 Lehtopöllö Strix aluco 1300 Viirupöllö Strix uralensis 3000 Lapinpöllö Strix nebulosa Sarvipöllö Asio otus Suopöllö Asio flammea Helmipöllö Aegolius funereus Pöllöjen pesimäpaikkavaatimukset vaihtelevat sekä pesäpaikan että elinympäristön suhteen. Yhteistä lajeille kuitenkin on, että ne eivät varsinaisesti rakenna pesää, joskin kaivavat pesäalustaansa kuopan munia varten. Lajeista huuhkaja, tunturipöllö ja suopöllö pesivät lähes aina maassa. Muut lajit pesivät lähinnä puissa ja ne voidaan edelleen jakaa kolo- ja avopesissä pesiviin. Koloissa pesijöitä ovat lehtopöllö, varpuspöllö ja helmipöllö. Avonaisissa pesissä pesivät lapinpöllö ja sarvipöllö. Hiiripöllö ja viirupöllö voivat pesiä sekä kolo- että avopesissä. Luontaisesti kolopesijöille tyypillisiä pesimäpaikkoja ovat tikkojen kolot ja suurten lahopuiden onkalot. Avopesijöille niitä vastaavasti ovat haukkojen ja varislintujen rakentamat risupesät sekä kookkaat puolittainen lahonneet ja katkenneet savupiippumaiset pökkelöt. Tehometsätalous on vähentänyt merkittävästi puissa pesivien pöllöjen luontaisia pesimäpaikkoja. Toisaalta ihminen on luonut pöllöille uusia pesimäpaikkoja rakentamalla pönttöjä, tekopesiä ja muita rakennelmia, joita pöllöt pesimiseen laajasti hyödyntävät. Elinympäristövaatimuksiltaan yleisimmistä lajeista suopöllö on kaikenlaisten avomaiden laji. Hiiripöllö suosii puolittain avoimia maastoja, esiintyen enimmäkseen hakkuuaukoilla ja soiden reunamilla. Sarvipöllö saalistaa lähes yksinomaan pelloilla ja niityillä, mutta pesii kuitenkin metsässä saalistusmaan vieressä. Muut pöllöt ovat metsien lajeja, joskin nekin voivat saalistella avoimessa maastossa. Vanhoja metsiä suosivat helmipöllö, varpuspöllö, viirupöllö ja lapinpöllö. Huuhkaja pesii yleensä louhikkoisilla mäenrinteillä. Rikkonaisessa ympäristössä, jossa vuorottelevat vanhat metsät, peltoaukeat ja suot, pöllötiheydet ovat yleensä suurimmillaan. Kaikkien pöllöjen esiintymisen runsaus seuraa voimakkaasti myyräkantojen vaihtelua, sillä ne käyttävät ravintonaan pääasiassa myyriä ja muita pikkunisäkkäitä (Saurola ym. 1995). Fennoskandian pohjoisosissa myyräkannat vaihtelevat usein syklissä, jossa heikkoa vuotta seuraa yleensä kahdesta neljään kannan kasvun vuotta, kunnes myyrien tiheys saavuttaa huippupisteensä ja romahtaa sen jälkeen nopeasti. Myyräkantojen ollessa alhaisia pöllöjä on vähän, jotka nekin silloin luopuvat usein pesinnästä. Vastaavasti myyriä ollessa paljon, pöllöt esiintyvät runsaslukuisina ja tuottavat suuria poikasmääriä paria kohden. Tiukimmin myyräkannoista esiintymisessään riippuvat pöllölajit ovat lapinpöllö, hiiripöllö, helmipöllö sekä sarvi- ja suopöllö. Osa pöllölajeista vaeltaa vaihtaen pesimäpaikkaa kulloistenkin myyräesiintymien perässä. Vaeltavia pöllöjä ovat tunturi-, lapin-, helmi-, hiiri-, suo- ja sarvipöllö. Sen sijaan huuhkaja, lehto-, viiru- ja varpuspöllö sekä helmipöllöistä vanhat koiraat pysyttelevät useimmiten 5

7 valtaamillaan reviireillä vuodesta toiseen, mutta jättävät heikomman ravintotilanteen vallitessa yleensä pesimättä. Vaelluspöllöjenkin on havaittu usein palaavan samoille paikoille uudestaan välivuosien jälkeen (Saurola ym. 1995). Suo- ja sarvipöllö ovat lisäksi muuttolintuja, jotka muuttavat talveksi pois Suomesta. Monet pöllölajit ovat pohjoisen taigametsävyöhykkeen alkuperäislajeja, jotka puuttuvat tai ovat selvästi harvalukuisempia valtaosassa Eurooppaa. Siksi niiden suojelussa Euroopan mittakaavassa Suomella on suuri vastuu. EU:n lintudirektiivin liitteessä I on mainittu peräti kahdeksan Suomessa esiintyvää pöllölajia. Valtakunnallisessa uhanalaisuustarkastelussa tunturipöllö on vähälukuisuutensa vuoksi luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Lisäksi silmälläpidettäviksi on luokiteltu huuhkaja ja helmipöllö (Rassi ym. 2010). 3.2 Menetelmät Pöllöjen kartoituksiin käytettiin yökuuntelumenetelmää (ns. point stop method, Anon. 1977, Lundberg 1978 ja Korpimäki 1980, Korpimäki 1984 mukaan). Työn tavoitteena oli havaita kaikki selvitysalueella olevat pöllöreviirit. Pöllöreviirejä kartoitettiin kolmena peräkkäisenä yönä huhtikuun alussa vuonna 2012: 3.4 klo , 4.4 klo ja 5.4 klo Sää oli jokaisena kuuntelukerralla suosiollinen: tyyni ja lämpötila välillä noin C. Liikkuminen tapahtui moottorikelkalla tiepohjia pitkin Palkisvaaran ja Kannusvaaran reuna-alueilla. Kuuntelemaan pysähdyttiin noin kilometrin välein kymmenen minuuttia kerrallaan. Työn toteutti linnustoasiantuntija Olli-Pekka Karlin. Tämän lisäksi pöllöistä tehtiin havaintoja muiden kartoitusten yhteydessä heinäkuun 2011 ja kesäkuun 2012 välisenä aikana. Eri pöllölajien soidinääntelyn kuuluvuusmatkat vaihtelevat ja lisäksi äänen kantavuuteen vaikuttavat sääolosuhteet ja kuuntelijan ja pöllön välisen maaston peitteisyys. Kantavin ääni on huuhkajalla, jonka soidinhuudon voi kuulla ihanteellisissa olosuhteissa jopa 10 kilometrin päähän. Helmipöllön soidinäänen kantomatka hyvissä olosuhteissa on noin 3 kilometriä. Pöllöistä heikoimmin kantanevat varpuspöllön ja lapinpöllön soidinäänet. Kirjallisuudessa on esitetty lapinpöllön soidinhuutelun kuuluvan vain satoja metrejä (Saurola ym. 1995). Toisaalta kirjoittajat ovat omakohtaisesti varmistaneet myös lapinpöllön soidinäänen kuuluneen yli kahden kilometrin etäisyydelle. Kokemuksiemme mukaan, harjaantunut pöllökuuntelija tavoittaa tyynessä säässä muuten hiljaisessa ympäristössä pöllön soidinääntelyn lähes aina vähintään kilometrin päähän. 3.3 Tulokset ja pohdinta Kartoituksissa havaittiin yksi pöllöreviiri. Havaittu soidinääntelevä pöllö oli helmipöllö Kannusvaaran länsireunalla (liite 2.). Tämän lisäksi muiden lintukartoitustöiden yhteydessä heinä-syyskuun 2011 aikana tehtiin useita havaintoja pöllöistä. Eniten havaittiin hiiripöllöjä, joita nähtiin mm. samanaikaisesti kolme yksilöä sekä että ja koko aikana (elosyyskuu) arviolta noin 10 yksilöä. Hiiripöllöjä havaittiin tasaisesti eri puolilla hankealuetta ja lähiympäristöä ja yksittäisten yksilöiden havaittiin liikkuvan laajalla alueella. Suopöllö havaittiin 29.7., jolloin se nousi Kannusvaaran kaakkoisreunalta hetkeksi kaartelemaan taivaalle, lopuksi laskeutuen takaisin samaan paikkaan. Varpuspöllö äänteli Nuolikirkolla Osa tavatuista pöllöistä saattoi olla hankealueella pesineitä tai niiden jälkeläisiä, mutta reviireiksi näitä havaintoja ei voida tulkita. Myyräkanta oli Pohjois-Suomessa erittäin runsas vuonna Lapissa koettiin suurin myyrähuippu sitten vuoden Myyräkanta kuitenkin hiipui alkutalven aikana (Metsäntutkimuslaitos 2012). Myös selvitysalueella omien maastohavaintojemme myyrätilanteen kehitys oli samanlainen, syksyllä 2011 myyriä näkyi yleisesti, mutta ei lainkaan seuraavana kesänä. Siten varsinainen pöllöreviirien kartoitus ajoittui heikon myyräkannan tilanteeseen. Epäilemättä toisenlaisissa olosuhteissa, kuten keväällä 2011, soidinäänteleviä pöllöjä esiintyy Kannusvaaran ja Palkisvaaran alueella enemmän. 6

8 4 KANALINTUJEN SOIDINPAIKKAKARTOITUKSET 4.1 Yleistä Suomessa esiintyy säännöllisesti pesivänä viisi metsäkanalintulajia (taulukko 2.). Niistä kiiruna esiintyy vain Ylä-Lapin tuntureiden lakialueilla, mutta muut metsäkanalintulajit pesivät verraten yleisinä valtaosassa Suomea ja myös Sodankylän alueella. Lajeista teeri ja pyy ovat kuitenkin Sodankylän korkeudella harvalukuisempia kuin ovat etelämpänä Suomessa. Metsäkanalinnut ovat alkuperäisen Suomen luonnon eli metsien, soiden ja tuntureiden lajeja, mutta varsinkin teeri on oppinut hyödyntämään ihmisen aikaansaamista elinympäristöistä peltoja syys- ja talviaikana ruokailuun ja keväällä soidinpaikkoina. Asuttuja alueita metsäkanalinnut karttavat. Kaikki metsäkanalintulajit on luokiteltavissa paikkalinnuiksi eli ne elävät pääasiassa samalla seudulla ympäri vuoden. Metsäkanalinnut ovat metsästyksen kannalta tärkeitä lajeja. Lajiryhmälle on tyypillistä melko suuret kannan vaihtelut. Kantojen vaihtelua seurataan tarkimmin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen organisoimassa ja vapaaehtoisten metsästäjien toteuttamissa valtakunnallisilla riistakolmiolaskennoilla. Riistakolmiolaskentojen mukaan metsäkanalintujen kannat olivat vielä kesällä 2011 korkealla Lapin alueella, jolloin myös poikaslintujen osuus oli riistakolmiolaskentahistorian korkeimpia (Helle & Wikman 2012). Hyvään pesimämenestykseen vaikuttivat kahden peräkkäisen kesän pesinnälle suotuisat sääolosuhteet ja myyräkannan huippuvuosi. Seuraavana talvena Lapin myyräkanta kuitenkin romahti, jolloin maastossa oli runsaasti nälkäisiä petoja voimistaen kanalintuihin kohdistuvaa saalistuspainetta. Kesän 2012 sääolosuhteet olivat kanalinnuille ja muillekin linnuille ankeat: kevät tuli myöhään ja kesäkuun lopun koleassa säässä jopa sade muuttui rännäksi. Loppukesän riistakolmiolaskennoissa havaittiinkin Lapissa kanalinnuilla vähintään 40 % tiheyden aleneminen vuoden takaisesta (Helle & Wikman 2012). Kuitenkin vielä pesimälintukartoitusten aikana (huhtikuu - kesäkuu) kanalintujen kannat ovat todennäköisesti olleet sangen korkealla tasolla. Taulukko 2. Metsäkanalintujen pesimäkannat Suomessa (Valkama ym ja Väisänen ym. 1998). Teeret ja metsot eivät todellisuudessa pariudu, joten kyse on niillä vain laskennallisesta yksiköstä. Laji Pesimäkanta (paria) Pyy Riekko Kiiruna Teeri Metso Tetrastes bonasia Lagopus lagopus Lagopus muta Tetrao tetrix Tetrao urogallus (>) Kokonaisuutena viimeisten vuosikymmenten aikana metsäkanalinnut ovat vähentyneet. Eniten ovat vähentyneet metso ja riekko ja molempien lajien kohdalla etenkin eteläiset kannat. Vuoden 2010 valtakunnallisessa uhanalaistarkastelussa teeri, metso ja riekko luokiteltiin silmälläpidettäviksi. Lintudirektiivin liitteen I lajeja kanalinnuista ovat pyy, teeri ja metso. Keväällä metsot ja teeret kerääntyvät ryhmäsoitimiin, joiden yhteydessä parittelut tapahtuvat. Soidin- ja parittelutapahtumien jälkeen koiraiden ja naaraiden tiet eroavat ja vain naaraat hautovat munat ja huolehtivat poikasista, eikä varsinaisia pareja muodostu. Soidinpaikat ovat yleensä pysyviä, mutta myös uusia soidinpaikkoja syntyy ja vanhoja häviää alueen muuttumisen esimerkiksi metsän käsittelyn seurauksena (Valkeajärvi ym. 2007). Vanhat teeri- ja metsokoiraat ovat kuitenkin hyvin uskollisia kerran valitsemilleen soidinpaikoille. 7

9 Metsojen soidinpaikat sijaitsevat yleensä yhtenäisillä metsäalueilla. Laji suosii soidinalueellaan vanhaa metsää, mutta soidinpaikkoja on myös nuorissa kasvatusmetsissä (Valkeajärvi ym. 2007). Tyypillisesti yhden metsokukon soidinreviiri on noin 2 3 hehtaaria ja koko soidinalueen noin 300 hehtaaria (Virtanen 2006). Metson soidinalueen rajauksena voidaan käyttää varsinaista noin 25 hehtaarin soidinreviiriä ja sitä ympäröivää metsokukkojen päiväreviiriä joka on laajuudeltaan noin kilometrin soidinkeskuksen ympärillä (Lamberg ym. 2003). Teeri puolestaan vaatii soidinpaikakseen laajan avoimen alueen, kuten avosuon, järven jään, rantaniityn, peltoaukean tai hakkuuaukean. Soitimella teerikoiraat kerääntyvät tiiviiksi ryhmäksi, jossa kullakin on puolesta aarista aarin kokoisia reviirejä ja valtakukkojen reviirit ovat ryhmän keskellä (Virtanen 2006). 4.2 Menetelmät Metson ja teeren soidinpaikkojen kartoitukset tapahtuivat kuuntelemalla niiden soidinääntelyitä ja metson osalta myös etsimällä soitimesta kertovia jälkiä. Soidinalueita voidaan paikantaa myös erilaisten jälkien perusteella, mm. metsokoiraiden lumelle syntyvistä siipien laahausjäljistä. Lisäksi kartoitusten aikaan kirjattiin ylös kaikki havainnot riekkoreviireistä. Kartoitusta tehtiin keväällä 2013 ajanjaksolla ja sen toteuttivat luontokartoittaja (EAT) Tuomas Väyrynen ja biologi FT Edward Kluen. Lisäksi tietämystä kanalinnuista on karttunut muiden alueelle suoritettujen linnustotöiden yhteydessä, etenkin kevään ja kesän 2012 aikana. Metson soidinpaikkojen luotettava selvittäminen on varsin työlästä etenkin soidinäänen heikosta kuuluvuudesta johtuen. Ihanteellisissa oloissa soivan ukkometson äänen voi kuulla noin 300 metriin saakka, mutta usein vain noin 100 metriä (Virtanen 2006). Teerien soidinpulina sen sijaan on voimakas ja kantaa moninkertaisesti kauemmas. Metson soitimen kartoitusta vaikeuttavaa myös se, että vuorokauden sisällä metson aktiivinen soidinvaihe on yleensä lyhyt, vain auringonnousun aika, kun taas teerellä soidin jatkuu usein aktiivisena pitkälle aamupäivään. Lisäksi metso on verrattain arka ja soidin keskeytyy herkästi esim. hiihtämisen aiheuttamien äänien vuoksi. 4.3 Tulokset Kanalintukartoitusten yhteydessä löydettiin runsaasti metson ja teeren soidinpaikkoja sekä saatiin lukuisia havaintoja reviireillä oleskelevista riekoista Metso Palkisvaara-Kannusvaaran selvitysalueella elää varsin vakaa ja runsas metsokanta. Tämän seurauksena on väistämätöntä että alueelta löytyy myös lajin soidinpaikkoja. Kevättalven 2013 kartoituksissa näitä löydettiin kaksi aktiivista soidinpaikkaa ja lisäksi myös yksi potentiaalinen soidinalue (kuva 2). Alueen merkittävin soidinpaikka on Palkisvaaran korkeimman laen pohjoisrinteen alapuolisessa mäntymetsässä (kuva 3). Tällä paikalla tavattiin varmuudella 5-6 metsokukkoa soitimella. Lisäksi alueen ympäristössä tavattiin lukuisia metsonaaraita eli koppeloita. Toinen arvion mukaan pienempi soidinpaikka on Kannusvaarassa vaaran laen länsipuolen alarinteillä. Tällä paikalla kuultiin vähintään yksi soitimella oleva metsokoiras ja nähtiin kaksi koppeloa, mutta soidin keskeytyi kartoittajasta johtuvasta häiriöstä ja koiraiden tarkkaa lukumäärä ei saatu selville. Kovan hangen aikaan lumijälkien tulkinnasta ei ollut apua ja siksi tämän soitimen sijaintiin liittyy muutaman sadan metrin epävarmuus. Kolmas mahdollinen soidinpaikka on aivan Palkisvaaran läntisessä osassa. Tällä paikalla tavattiin ainoastaan metsonaaraita, mutta ajankohdan huomioiden on mahdollista että ne oleskelivat soidinpaikan läheisyydessä. Lisäksi metsä vaikutti alueella varsin sopivalta metson soidinpaikaksi, joten kohde voidaan luokitella potentiaaliseksi soidinpaikaksi. 8

10 9 Kuva 2. Metson soidinpaikat selvitysalueella sekä arvioidut soidinreviirit ja kukkojen päiväreviirit. Kuva 3. Palkisvaaran alarinteen metson soidinpaikka (valokuva Tuomas Väyrynen). Koko selvitysalue kartoitettiin kattavasti kyseisenä ajankohtana. Muita metson soidinpaikkoja ei alueelta löytynyt. Kaikki löydetyt soidinpaikat (kaksi varmaa ja yksi mahdollinen) sijaitsevat

11 10 vaarojen alarinteillä varttuneemman metsän alueella. Vaarojen ylärinteet ja lakialueet ovat varsin avointa metsää, mikä ei suojattomuutensa takia sovellu niin hyvin metsojen soidinpaikaksi. Vaarojen lakialueilla tavattiin kyllä runsaasti metsojen ulosteita sekä tunnistettiin lukuisia metsojen talviaikaisia ruokailupuita eli ns. hakomismäntyjä. On ilmeistä että talviaikaan metson ruokailevat varsin yleisesti lakialueiden männiköissä. Kuvassa 2 on esitetty tekijöiden arviot metsojen soidinreviirien ja metsokoiraiden päiväreviirien sijoittumisesta soidinpaikkojen ympärille. Arvioinnit perustuvat pääasiassa kirjallisuudessa esitettyyn tietoon reviirien pinta-aloista ja ovat siksi vain suuntaa-antavia. Joka tapauksessa kyseiset reviirit sijoittuvat soidinpaikkojen välittömään lähiympäristöön Teeri Teeri on yleinen pesimälintu alueella. Kevättalvella 2013 laji tuntui olevan soitimella lähes jokaisella avoimella suolla mitä alueella on. Yksi 11 kukon soidin oli myös alueen läheisyydessä olevalla pellolla. Yhteensä näitä soidinpaikkoja löydettiin selvitysalueelta 10 kappaletta (kuva 4). Näistä vain harvojen soitimien teerikukkojen määrä pystyttiin todentamaan lajin arkuudesta johtuen eikä teerikukkojen määrästä ole esittää arviota. Teerien soidinpaikat ovat vaaroja ympäröivillä alavilla ja avoimilla soilla. Palkis- ja Kannusvaaran lakialueilla tai metsäalueilla ei juurikaan teeriä tavattu. Naaraat kuitenkin hakeutuvat metsiin pesimään, jolloin niitä voi olla voimaloiden vaikutusalueella. Kuva 4. Teerien todennetut soidinpaikat keväällä Riekko Tehtyjen maastoselvitysten aikaan löydettiin yhteensä riekkoreviiriä (kuva 5). Reviiriksi on tässä tapauksessa tulkittu kaikki löytöpaikat joissa havaittiin joko soidinlaulua esittävä koiras tai saatiin näköhavainto parista. Osasta lähekkäin sijoittuvista havainnoista on vaikea tulkita onko paikalla yksi vai kaksi reviiriä.

12 11 Riekko on tavanomainen pesimälintu alueella. Laji kuitenkin suosii soita ja etenkin soiden rämeisiä reuna-alueita. Suunniteltujen tuulivoimaloiden alueella vaarojen lakiosissa riekkoja ei tuntunut viihtyvän eikä niillä alueilla ole lajin reviirejä. Kuva 5. Selvitysalueelta löydetyt riekon elinpiirit. 5 MAALINNUSTON LINJALASKENNAT 5.1 Taustaa Suomessa vallitsevia elinympäristöjä ovat erilaiset suot ja metsät, joissa pääosa maalinnuista ja samalla kaikista linnuista pesii. Elinympäristövaatimuksiltaan voidaan luokitella ensisijaisiksi metsälintulajeiksi 80 kpl ja suolintulajeiksi 23 kpl (mm. Rassi ym. 2010). Luonnontieteellisen keskusmuseon valtakunnallisen linjalaskenta-aineiston mukaan maalintukannan tiheys on suurin Lounais-Suomessa vähentyen pohjoista kohden, siten että Lounais-Suomessa maalintuja pesii keskimäärin paria/km 2, kun tunturiseudulla enää paria/km 2 (Väisänen ym. 1998). Yleisesti metsissä lintuja pesii enemmän kuin soilla ja rehevässä ympäristössä runsaammin kuin karussa ympäristössä. Runsain maalinnusto on rehevissä lehtometsissä. Kelujärven alueella pelkän maantieteellisen sijainnin perusteella maalintukannan tiheys on paria/km 2. Kullakin alueella säännöllisesti esiintyvien metsälintulajien yhteismäärä on Väisäsen ym. (1998) mukaan valtaosassa Suomea varsin samalla tasolla, vaikka lajit osittain vaihtuvat sen mukaan missä päin Suomea ollaan. Eniten metsälintulajeja on kuitenkin Lounais-Suomessa ja Järvi-Suomessa ja vähiten Lapissa. Sen sijaan suolintulajien yhteismäärä muuttuu Suomessa maantieteellisen sijainnin mukaan päinvastoin verrattuna muihin pääelinympäristöihin, sillä pesiviä lajeja on eniten Lapissa ja lajimäärä vähenee etelään päin. (Väisänen ym. 1998). Monen maalintulajin kanta on viime vuosikymmeninä vaihdellut suuresti, mihin on vaikuttanut elinympäristömuutokset. Suomen metsät ovat nuorentuneet huomattavasti 1900-luvun

13 12 puolivälin jälkeen. Muun muassa avohakkuut ja soiden ojitus ovat luoneet suuret määrät nuoria, usein lehtipuuvaltaisia metsiä, joissa pajulinnun ja punakylkirastaan kaltaiset metsien yleislinnut viihtyvät hyvin (Väisänen ym. 1998, Luonnontila 2011a). Metsälinnuista paikkalinnut ja lähimuuttajat ovat menestyneet kaukomuuttajia paremmin. Kokonaisuutena metsälinnusto on runsastunut, mutta osa lajeista, lähinnä vanhaa metsää tai lahopuuta pesimäympäristöönsä vaativat, on taantunut. Suolinnusto on kokonaisuutena selvästi taantunut. Keskimäärin suolintujen kannat vähentyivät viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana lähes 40 % (Luonnontila 2011b). Mittava soiden ojittaminen on supistanut suolintujen pesimäalueita erityisesti Etelä-Suomessa, mutta talvehtimisalueiden olosuhteiden muutosten vaikutukset voivat olla vielä merkittävämpiä, eikä taantumien taustoja täysin tunneta (Luonnontila 2011b). Useimmat suolintulajit ovat kaukomuuttajia, jotka oleilevat Suomen soilla vain lyhyen lisääntymiskauden ajan. Valtakunnallisesti uhanalaiseksi on luokiteltu metsien lajeista vajaa 9 % ja soiden lajeista jopa 26 %. Metsälinnuille uhanalaisuutta aiheuttaa vanhojen metsien häviäminen sekä vanhan lehtipuuston ja lahoavan puun määrä väheneminen. Suolintujen elinoloja ovat heikentäneet mm. ojitus, vesirakentaminen, suoluonnon muutokset ja soiden häviäminen esimerkiksi turvetuotannon seurauksena. Myös saastuminen, kemialliset haittavaikutukset ja ympäristömuutokset talvehtimisalueilla ovat uhkaamassa Suomessa pesivien metsien ja soiden lintuja kuten muidenkin elinympäristöjen lintuja. (Rassi ym. 2010). 5.2 Menetelmät Kelujärvelle suunnitellun tuulivoimapuistoalueen maalintujen linjalaskennat toteutettiin linnustoseurannan ohjeiden (Koskimies & Väisänen 1988, Luonnontieteellinen keskusmuseo 2011) mukaisesti. Selvitysalueella laskettiin välillä viisi linjaa, joiden yhteispituus oli 24,1 km. Sää oli kaikkina laskenta-aamuina suosiollinen, heikko tuulinen ja poutainen. Linjojen sijainnit on esitetty liitteessä 1. Laskennoista vastasi linnustoasiantuntija Antti Ruonakoski. Vuorokauden sisällä laskennat ajoittuvat lintujen aktiivisimpaan lauluaikaan auringonnoususta aamupäivään. Linjat pyrittiin jakamaan kokonaisuutena selvitysalueen eri elinympäristöihin suunnilleen siinä suhteessa kuin niitä alueella esiintyy. Linjalaskennan käytännön toteutus maastossa tapahtuu siten, että kävellään ennakkoon suunniteltua linjaa rauhallisesti edeten, säännöllisesti pysähdellen ja ympäristöä havainnoiden. Aikaa kuluu kilometrillä yleensä puolesta tunnista tuntiin. Kiikareita käytetään vain lintujen tunnistamiseen, ei niiden etsimiseen. Valtaosa linjalaskennan havainnoista on aina kuulohavaintoja. Havaitut linnut kirjataan laskentalomakkeille laskijan edestä ja sivuilta, mutta ei laskijan takaa, jotta vältytään laskemasta samoja lintuja uudelleen. Havainnot erotellaan laskijan molemmin puolin 25 metriin ulottuvalta pääsaralta sekä tämän ulkopuolelle jäävältä apusaralta. Pääsarka ja apusarka yhdessä muodostavat tutkimussaran. Tulosten käsittelyssä työyksikkö on pari, esimerkiksi tyypillinen havainto laulava koiras tuottaa yhden parin. Lopulliset tulokset eli parimäärät/tiheydet selvitysalueelle muodostetaan lasketun linjamäärän yhteispituuden, lajin havaintojen määrän, alueen maapinta-alan ja lajikohtaisten ns. kuuluvuuskertoimien perusteella. Tässä työssä käytettiin kahta tapaa: Luonnontieteellisen keskusmuseon valtakunnallisen aineiston peruskuuluvuuskertoimien (Väisänen ym. 1998) mukaista menetelmää sekä Rajasärkän mukaista menetelmää (2011), jossa kuuluvuuskertoimet on muodostettu valtion mailta lähinnä suojelualueilta kerätystä laskentaaineistosta. Kuuluvuuskertoimet poikkeavat jonkin verran menetelmien välillä, joten myös niiden avulla muodostettavissa parimäärissä syntyy eroja. Lisäksi jälkimmäisessä menetelmässä otetaan huomioon myös ns. metsävarpuslintujen hälyvaikutus (Rajasärkkä 2011a). Tulosten luotettavuus on sitä parempi, mitä suurempaan aineistopohjaan ne perustuvat. Laskentahetkellä mm. ajankohta, vallitsevat sääolot ja havaintojen tietynlainen

14 13 sattumanvaraisuus vaikuttavat aina tuloksiin. Erilaiset virhelähteet pienenevät aineiston kasvaessa. Siksi nytkin toteutettujen laskentojen tarkastelussa kannattaa ensisijaisesti kiinnittää huomiota tuloksiin kokonaisuudessaan, ei yksittäisten linjojen tuloksiin. Ohjeellisena tavoitteena linjalaskennoille pidetään, että selvitysalueella linjaa suhteessa alueen maa-pinta-alaan olisi 1 km / 1 km² (Rajasärkkä 2005). Parimäärät tulkittiin 30 km 2 :n alalle. Linjalaskentojen kokonaispituus tähän pinta-alaan suhteutettuna oli siten lähes suositusten mukainen. Linjalaskennat ovat käytännössä ainoa mahdollinen menetelmä laajojen maa-alueiden linnuston kartoittamiseen. Oikein toteutettuna sillä saadaan suhteellisen pienellä työmäärällä luotettava kuva yleisten maalintulajien runsauksista tutkittavalla alueella. Sen etuina ovat myös vaivattomuus tulosten tulkitsemisessa ja tehdyt laskennat ovat tarvittaessa helposti toistettavissa esim. linnustoseurantaa ajatellen. Puutteena linjalaskentamenetelmälle on, että yleensä sillä ei havaita kaikkia alueella pesiviä lintuja, jolloin myös suojeluarvoltaan tärkeitä lajeja jää usein havaitsematta. Samoin menetelmän tuottamien tiheyksien ja niistä laskettujen parimääräestimaattien luotettavuus heikkenee, kuta harvinaisemmasta lajista on kyse ja mitä vaikeampi se on havaita. Joidenkin lajien kartoittamiseen linjalaskentamenetelmä soveltuu erityisen huonosti, esimerkiksi useimmat yhdyskunnissa pesivät lajit sekä pöllöt ja päiväpetolinnut ovat tällaisia. Vesilintujen ja lokkilintujen kannan arviointiin se ei sovellu lainkaan. Puutteiden takia linjalaskentoja onkin syytä täydentää muilla linnuston kartoitusmenetelmillä, kuten tässä selvityksessä on tehty. 5.3 Linjakohtaiset tulokset Linjojen tulokset on esitetty linjakohtaisesti liitteessä 3, linjojen sijainnit liitteessä 1 ja merkittävimpien lajien havaintopaikkoja liitteessä 2. Kaikkien linjojen tulosten yhteenveto löytyy liitteestä 4. Kolmio - linjan pituus on 3,1 km ja laskentapäivä oli Linja sijoittuu Palkisvaaran länsiosaan. Linjan varrella metsät ovat tuoreita tai kuivia ja mäntyvaltaisia. Metsät ovat valtaosin nuoria ja matalia, korkeudeltaan enintään noin 15 metriä. Avosoita ei ole lainkaan, mutta rämealueita jonkin verran. Laskennassa havaittiin 93 paria ja 19 lajia. Lajisto oli Lapin oloihin hyvin tyypillinen, runsaimmin havaitut lajit olivat järripeippo, leppälintu ja urpiainen. Merkittäviä lajeja ei havaittu. Palkislampi - linjan pituus on 6,0 km ja laskentapäivä oli Linja sijoittuu Palkisvaaran keskiosaan. Linjan varrella metsät ovat tuoreita, karuja tai kuivia kangasmetsiä. Metsät ovat iältään enimmäkseen taimikoita tai nuoria metsiä ja puulajistoltaan sekametsiä. Varttuneita metsiä on vähän ja silloin ne ovat männiköitä. Tuoreita hakkuuaukeita on kahdessa kohtaa. Linja ei itsessään sijoitu suoalueille, mutta soita on linjan lähiympäristössä sekä etelä- että pohjoispuolella. Vesistöistä linja sivuaa Palkislammen eteläreunaa. Laskennassa havaittiin 183 paria ja 32 lajia. Runsaimmat lajit olivat pajulintu, leppälintu ja urpiainen. Tällä linjalla havaittiin kahlaajia ja muita suolintuja hankkeen yhteydessä tehdyissä linjalaskennoissa eniten, mm. useita pareja pikkukuoveja, taivaanvuohia, liroja sekä valkovikloja sekä laskentojen ainoat kurki ja kapustarinta. Palkislammen läheisyydessä havaittiin kaakkuri ja tavi. Laskentojen ainoa kivitasku havaittiin tällä linjalla. Harvinaisin linjalla havaittu laji oli ylilentävä lapinkirvinen, joka lähes varmasti kuitenkin oli muuttomatkalla. Lapinkirvinen ei tiettävästi enää pesi Peräpohjolan alueella (Valkama ym. 2011). Palkisvaara - linjan pituus on 6,5 km ja laskentapäivä oli Linja sijoittuu Palkisvaaran itäosaan. Linjan varren elinympäristöjen yleisilme on karua ja kuivaa sekä louhikkoista. Myös tuoreita metsiä on vaaran tyvellä. Metsien ikärakenne on vaihteleva.

15 14 Pääosassa vallitsee nuoret sekametsät. Linjan varrella on myös useita laajoja hakkuuaukeita. Vanhempia metsiä on vähän ja ne ovat mäntyvaltaisia. Paikoin linja kulkee avonaisten kivikkojen poikki. Eteläosasta linja sivuaa Askanjänkää ja pohjoisosasta Verkalampea. Laskennassa havaittiin 190 lintuparia ja 29 lajia. Runsaimmat lajit olivat alueelle muutenkin tyypilliset pajulintu, leppälintu, järripeippo ja urpiainen. Merkittävimmistä lajeista havaittiin linjalla palokärki ja käenpiika. Kahlaajia ja muita suolintuja havaittiin niukasti, joista mainittakoon keltavästäräkki. Laskennassa havaittiin ainoa näissä linjalaskennoissa ylipäätään havaittu petolintu, tuulihaukka. Vesilinnuista havaittiin sinisorsa ja telkkä Verkalammen läheisyydessä. Kuva 6. Keltavästäräkki (valokuva Olli-Pekka Karlin). Kannuslehto - linjan pituus on 3,0 km ja sen laskentapäivä oli Linja sijoittuu Kannusvaaran itäosaan. Linja varrella metsät ovat paikoin kuivia, mutta pääosin tuoreita sekametsäkankaita. Vesistöt, hakkuuaukeat ja suot puuttuvat linjalta. Laskennassa havaittiin 79 lintuparia ja 19 lajia. Linjalla havaittiin alueelle hyvin tyypillinen linnusto. Runsaimmat havaitut lajit olivat urpiainen, pajulintu, järripeippo ja vihervarpunen. Merkittäviä lajeja ei havaittu. Kannusvaara - linjan pituus on 5,5 km ja laskentapäivä oli Linja sijoittuu pääosin Kannusvaaran itäosaan ja pieneltä osin Palkisvaaran eteläosaan. Linjan varrella metsät ovat pääasiassa nuoria kuivia tai tuoreita mänty- tai sekametsiä. Paikoin on varttuneempaa metsää. Tuoreita hakkuuaukeitakin on jonkin verran. Vaara-alueiden lisäksi linja halkoo Kannusvaaran ja Palkisvaaran väliin jäävää suoaluetta. Laskennassa havaittiin 169 lintuparia ja 27 lajia. Eniten havaitut lajit olivat tälläkin linjalla järripeippo, urpiainen ja leppälintu. Huomioitavan runsas laji linjalla oli käpytikka. Suolintuja havaittiin tällä linjalla toiseksi eniten. Ainoastaan tällä linjalla havaittiin mm. riekko sekä laskentojen toinen keltavästäräkki. Linjalla tehtiin myös linjalaskentojen ainoa havainto laulujoutsenesta, mikä koski kuitenkin ohi lentänyttä parvea, joten kyseiset joutsenet eivät todennäköisesti pesineet tällä alueella. 5.4 Kokonaistarkastelu Linjalaskentojen lopputulokset ja niistä kuuluvuuskertoimilla muodostetut tiheydet ja parimäärät on esitetty liitteessä 4. Linjalaskennoissa havaittiin yhteensä 45 lajia, joista

16 15 maalintuja 40 lajia. Tulosten perusteella alueen runsaslukuisimmat lintulajit ovat järripeippo, pajulintu, urpiainen, vihervarpunen, metsäkirvinen ja laulurastas. Maalintukannan kokonaistiheydeksi (liite 4.) saatiin Luonnontieteellisen keskusmuseon aineiston kuuluvuuskertoimilla (Väisänen ym. 1998) 97 paria/km 2 ja Metsähallituksen kuuluvuuskertoimilla ja menetelmillä (Rajasärkkä 2011a) 66 paria/km 2. Näiden tulosten erot johtuvat paitsi jonkin verran poikkeavista kuuluvuuskertoimista, myös Metsähallituksen aineistossa huomioidusta ns. metsävarpuslintujen hälyvaikutuksesta. Linjalaskentojen kattamaksi alueeksi voidaan katsoa noin 30 km 2. Laskentatulosten perusteella Luonnontieteellisen keskusmuseon kuuluvuuskertoimia käyttäen maalintuja pesii tämän kokoisella alueella 2920 paria. Vastaavasti Rajasärkän (2011a) julkaisemien menetelmien mukaan maalintukanta on puolestaan paria (liite 4.). Ylärajassa eli maksimiarviossa on huomioitu se, että laskennassa havaitaan vain osa linjan varrella olevista linnuista ja maksimiarvo on siten useimmissa tapauksissa lähempänä todellista kantaa kuin minimiarvio (Rajasärkkä 2011a). Luonnontieteellisen keskusmuseon aineistojen mukaan maalinnuston kokonaistiheys on hankealueella hiukan alhaisempi kuin on odotettavissa maatieteellisen sijainnin perusteella. Kyseisellä vyöhykkeellä saadaan yleensä maalinnuston tiheydeksi linjalaskennoilla paria/km 2 (Väisänen ym. 1998). Sodankylässä sijaitsevan toisen tuulipuistohankeen alueella Joukhaisselällä (Tuohimaa & Väyrynen 2012), maalintukannan tiheys vastaavien linjalaskentojen mukaan olisi jopa 36 % suurempi kuin Palkisvaaran - Kannusvaaran alueella. Myös linjalaskennoissa havaittu lajimäärä oli Joukhaisselällä (62 lajia) huomattavasti suurempi. Eroa selittävät Joukhaisselän kokonaisuudessaan rehevämpi ympäristö ja kuusikoiden suurempi osuus, mitkä nostavat lintukannan tiheyttä ja lajimäärää. Lajien kirjoa Joukhaisselän linjoilla monipuolistaa myös soiden suurempi osuus. Tuloksiin vaikuttavat myös mm. vuosien väliset vaihtelut, laskentojen ajankohdat ja suoritusaikaan vallinneet sääolosuhteet sekä laskijoista aiheutuvat erot. Tarkasteltuna pelkästään linjalaskenta-aineistoa, Kelujärven tuulipuiston hankealue voidaan luokitella linnustoarvoltaan keskimääräiseksi tai keskimääräistä niukemmaksi. Metsien linnusto on yksipuolista ja mikään laji ei ole erityisen runsaslukuinen. Niukasti esiintyvät etenkin kuusikoiden ja rehevien metsien lajit. Rakennettua ja maaseudun ympäristöä suosivia lintuja ei ole lainkaan, koska näitä elinympäristöjä alueella ei ole. Myös suolintujen osuus lintujen kokonaiskannasta on pieni. Suojelullisesti erityisen arvokkaita esiintymiä ei linjalaskennoissa tullut esille. 6 TUULIVOIMALAPAIKKOJEN KARTOITUSLASKENNAT 6.1 Menetelmät Pesimälinnuston kartoituslaskennat suoritettiin linnuston seurannan ohjeita soveltaen (Koskimies 1994) suunnitelluilla tuulivoimalapaikoilla aamun ja aamupäivän aikana 30.5., 1.6. ja Olosuhteet olivat jokaisella kerralla havainnoinnille suotuisat: sää poutainen, tuuli heikkoa tai kohtalaista ja lämpötila jo laskennan alkaessa nollan yläpuolella. Kartoitukset suoritti Antti Ruonakoski. On huomattava että kartoituslaskentojen ajankohtaan suunnitelmissa oli rakentaa alueella 24 tuulivoimalaa, mutta myöhemmin suunnitelmat ovat muuttuneet käsittämään 34 voimalaa. Kartoituslaskennat suoritettiin näille 24 sijoituspaikalle. Kuvassa 7. on esitetty sekä vanhat ja uudet voimaloiden sijoituspaikat. Uudet voimalapaikat eivät sijaintinsa ja luonnonolosuhteiden puolesta eroa merkittävästi vanhoista.

17 16 Kuva 7. Kartoituslaskennan voimalapaikat. Menetelmäksi valittiin laajalla alueella hajallaan olevien kohteiden vuoksi yhden käyntikerran kartoituslaskenta. Jokaiselta suunnitellun tuulivoimalan sijoituspaikalta, joita on 24 kpl, kartoitettiin siitä sadan metrin säteen muodostaman kehän sisäpuolella oleva linnusto. Näin yksittäisen kartoitusalan pinta-alaksi muodostui noin kolme hehtaaria ja kaikkien kartoituskohteiden yhteispinta-alaksi noin 69 hehtaaria. Jokaisella kohteella viivyttiin vähintään viisitoista minuuttia kävellen alue läpi kattavasti. Havainnot kirjattiin ja eroteltiin kolmeen etäisyysluokkaan suhteessa suunniteltujen tuulivoimaloiden rakennuspaikkoihin. Havainnoista ensimmäinen luokan muodostivat edellä kuvatun kehän sisäpuoli (S, 100 metrin vyöhyke) ja toisen luokan välitön lähiympäristö (V, arviolta noin 250 metrin vyöhyke). Kolmannen luokan muodostivat kaukaiset havainnot (K) ja näistä kirjattiin vain vähälukuiset tai muuten mielenkiintoiset lajit. Havainnot tulkittiin jo maastossa pareiksi linnuston seurannan ohjeiden mukaisesti. Yhden kerran kartoituksella ei havaita kaikkia alueella pesiviä lintuja. Soilla pesivien varpuslintujen osalta on esitetty, että yhden kerran kartoituksella havaitaan noin 60 % pareista ja 80 % lajeista verrattuna kuuden kerran kartoituslaskentaan (Kouki & Järvinen 1980). Metsissä nämä osuudet ovat todennäköisesti pienempiä, joskin hankealueen kaltaisessa karussa ympäristössä todennäköisesti kuitenkin suurempi osa linnuista tulee havaituksi kuin rehevässä ympäristössä. 6.2 Tulokset Kartoituslaskennan tulokset on esitetty liitteessä 5 ja taulukossa 3 ja merkittävimpien lajien havaintopaikkoja liitteessä 2. Liitteessä esitetyt paikkakohtaiset numerot ovat suunnitelluille vanhoille tuulivoimalapaikoille annettuja (kuva 7). Tulosten mukaan keskimäärin suunnitellulla voimalapaikalla (yhteensä 24 kpl) sadan metrin säteellä (S) pesii 1,7 lintuparia. Yksittäisillä paikoilla havaittiin 0-6 paria. Lintukannan tiheys on kartoituslaskennan perusteella 60 paria/km² (40 paria tulkittiin pesivän 69 hehtaarin alalla). Todellisuudessa lintukannan tiheys on jonkin verran suurempi, koska yhden kerran kartoituksella ei havaita kaikkia lintuja (ks. kappale 6.1.). Pesiviksi tulkittavia lajeja voimalapaikoilla (S) havaittiin ainoastaan kymmenen. Niistä mielenkiintoisimpia olivat metso ja kivitasku. Runsaimmat olivat urpiainen, leppälintu ja järripeippo. Mahdollisesti joitakin lajeja on kuitenkin jäänyt havaitsematta.

18 17 Taulukko 3. Reviirit kartoituslaskennan perusteella voimaloiden sijoituspaikoilla (24 pistettä x 100 metrin säde). Laji Pareja Laji Pareja Metso 2 Pajulintu 2 Metsäkirvinen 1 Järripeippo 7 Leppälintu 8 Vihervarpunen 1 Kivitasku 2 Urpiainen 13 Laulurastas 3 Pikkukäpylintu 1 Tämän alueen läheisyydessä eli suunniteltujen voimalapaikkojen sadan metrin säteen muodostaman kehän ulkopuolella (V) havaittiin lajeja hiukan monipuolisemmin. Tällä alueella pesiviksi arvioituja lajeja oli 19 kpl (liite 5). Dominoivat lajit olivat samoja kuin voimalapaikoilla. Mielenkiintoisimpia tällä etäisyydellä havaittuja lajeja olivat tuulihaukka, teeri ja tervapääsky. Mukaan luettuna kaukaisetkin lintuhavainnot voimalapaikkojen kartoituslaskentojen aikana havaittiin yhteensä 28 lajia (liite 5). Maininnan arvoinen kauempaa havaittu laji oli taviokuurna. Kokonaisuutena kartoituslaskennan tulokset ovat hyvin samansuuntaisia linjalaskentojen tulosten kanssa. 7 KEVÄT- JA SYYSMUUTON TARKKAILUT 7.1 Taustaa ja tavoitteet Muuttomatkalla olevia lintuja esiintyy käytännössä kaikkialla, mutta vallitseva lajisto ja muuttajamäärät vaihtelevat alueellisesti suuresti. Alueen lintumuuton luonne on aina seurausta sen maantieteellisestä sijainnista ja paikallisista maaston piirteistä. Suomessa läpimuuttavien lintujen määrä kullakin alueella keskimäärin vähenee pohjoista kohden. Kärjistettynä, kun etelärannikon yli muuttavat kaikki Suomessa pesivät muuttolinnut, niin Rovaniemen kohdilla enää Lapissa pesivät linnut. Lisäksi Lappi jää suureksi osaksi sivuun myös Länsi-Euroopan talvehtimisalueiden ja Pohjois-Venäjän pesimäalueiden välillä kulkevasta massiivisesta miljoonien vesilintujen ja kahlaajien muuttovirrasta. Suomen kohdilla tämä ns. arktisten lintujen muutto painottuu Suomenlahdelle ja Itä-Suomeen (mm. Pöyhönen 1995). Yleisellä tasolla kunkin lintuyksilön talvehtimisalueen, muuttoreitin varren levähdysalueiden ja pesimäalueen sijainnit muodostavat kyseisen yksilön muuttoreitin. Energiataloudellisesti edullisin tapa linnulle olisi muuttaa näiden alueiden välillä suoraviivaisesti. Todellisuudessa linnut eivät useinkaan käytä suorinta reittiä, vaan pyrkivät lentämään turvallisessa ympäristössä ja välttelevät niille uhkaavia ympäristöjä esim. maalinnut vesialueiden ylityksiä. Tästä on seurauksena lintujen muuton tiivistymiä erilaisten maaston muotojen mukaan. Ilmiö tulee esille erityisesti rannikkoalueilla, jossa lintumuutto on yleensä paljon voimakkaampaa kuin sisämaassa tai ulapalla. Erilaiset maastomuodot vaikuttavat kuitenkin vaihtelevasti eri lajeihin. Muutontarkkailun tavoitteena oli saada luotettava käsitys lintumuutosta suunnitellulla tuulivoimapuiston laajennusalueella ja havaita ne mahdolliset lajit, joihin voimaloiden rakentamisella voisi olla vaikutusta.

19 Menetelmät Maastotyö toteutettiin havainnoimalla selvitysalueen ja sen ympäristön ilmatilaa kokoaikaisesti kiikareiden ja kaukoputken avulla hyviltä näkymäpaikoilta. Päätarkkailusuunta oli keväällä etelään ja syksyllä pohjoiseen päin. Käytetyt tarkkailupisteet (liite 1.) olivat Nuolikirkko-niminen kumpare Palkisvaaran koillispuolella, Nuolikurun länsipuolinen kallio, Palkisvaaran laen länsipuolen kivikkorinne ja Hangasselän pohjoisrinne Palkisvaaran eteläpuolella. Havainnointia (liite 6.) oli keväällä 2012 neljänä päivänä, välillä , yhteensä noin 17 tuntia. Lisäksi alueen ilmatilaa tarkkailtiin muissa tarkoituksissa, mutta samanlaisella menetelmällä , jolloin havaittiin kuitenkin vain yksi muuttava lintu (piekana). Keväällä 2013 muuttoa havainnointiin yhteensä 5 päivänä, välillä , yhteensä noin 13 tuntia. Syysmuuton tarkkailu suoritettiin aikaisemmin syksyllä 2011 välillä kahdeksana päivänä yhteensä noin 42 tuntia. Alueen ilmatilaa tarkkailtiin myös heinäkuun lopulla 2011 parina päivänä, mutta selkeästi muuttolennossa olevia lintuja ei silloin havaittu. Lintujen muuttolennon tarkkailuihin osallistuivat linnustoasiantuntija Heikki Tuohimaa (syksyllä 2011), Tuomas Väyrynen (syksyllä 2011 ja keväällä 2013), Olli-Pekka Karlin (keväällä 2012) ja Edward Kluen (keväällä 2013). Havainnointi pyrittiin suorittamaan vilkkaina muuttopäivinä. Näissä tilanteissa aiemmin vallinnut muuttolennolle heikko sää vaihtui juuri havainnointiaamuksi muuttolentoa suosivaksi, esim. vastatuuli myötätuuleksi. Vuorokauden sisällä havainnointi ajoitettiin auringonnousun ja iltapäivän välille. Lintuja havaitaan muuttolennossa yleensä eniten aamulla. Eri lajeilla on kuitenkin vaihtelevia muuttorytmejä. Esimerkiksi kohoavia ilmavirtauksia hyödyntävien petolintujen ja kurjen muutto on vilkkainta yleensä keskipäivällä. Merkittävä osa linnuista muuttaa yöaikaan, mutta yömuuton tarkkailu tässä työssä käytetyllä menetelmällä olisi hyvin vaikeaa. Tämä ei johdu yksin pimeydestä vaan myös syistä, kuten että yömuuttajat muuttavat keskimäärin korkeammalla, useimmiten yksinään ja eivät juuri ääntele muuttolennollaan ja ovat siten vaikeita havaita ja tunnistaa. Enimmäkseen yöllä muuttavia lajeja ovat mm. monet vesilinnut ja kahlaajat sekä valtaosa hyönteissyöjävarpuslinnuista. Muuttavista linnuista pyrittiin saamaan selville seuraavat seikat: laji, yksilömäärä, etenemissuunta, tarkkailupisteen ohitusetäisyys ja -puoli, sekä lentokorkeus. Lisäksi kiinnitettiin huomiota lintujen käyttäytymiseen hankealueen läheisyydessä, esim. kuinka lentokorkeudet muuttuvat ja miten linnut reagoivat jo alueella oleviin tuulivoimaloihin. Päähuomio kohdistui petolintuihin ja muihin suurikokoisiin lintulajeihin, joiden on todettu olevan tuulivoimapuiston vaikutuksille herkempiä lajeja kuin pienikokoisten lajien. Erilaisia epävarmuustekijöitä liittyy näkyvän muuton tarkkailussa saatuihin tuloksiin runsaasti. On todettu, että tarkkailijan havaitsema ja kokema muutto ei useinkaan vastaa todellista lintumuuton voimakkuutta. Monet mm. varpuslintu-, kahlaaja- ja lokkilajeista muuttavat säännönmukaisesti niin korkealla, että jäävät muutontarkkailijalta havaitsematta. Näiden lajien havaittavuuteen vaikuttaa ratkaisevasti sääolosuhteet. Linnut alentavat lentokorkeutta vastatuulessa ja huonossa näkyvyydessä, jolloin niitä maastossa on helpompi havaita. Tutkahavainnot ovat kuitenkin osoittaneet, että todellisuudessa linnut suosivat muutollaan kohtalaista myötätuulta ja hyvää näkyvyyttä (Koistinen 2004). Mitä vilkkaampaa muutto on, sitä suhteessa enemmän lintuja jää näkemättä. On myös huomattu, että yksittäiseltä havainnoijalla jää näkemättä runsaasti myös niitä lintuja, jotka teoriassa olisi pitänyt olla havaittavissa (Nikander 1985). Myös havainnointiin liittyvät ominaisuudet (esim. olosuhteet, havainnoijan aktiivisuus ja kyvykkyys sekä optiikan laatu) vaikuttavat muuttolennossa olevien lintujen laskentatuloksiin paljon enemmän kuin esimerkiksi pesimälintulaskennoissa.

20 19 Tässä työssä muuton tarkkailuihin tuloksiin liittyvien epävarmuustekijöiden merkitystä vähentää se, että tuulivoimaloiden vaikutuksille altistuu vain suhteellisen matalalla tapahtuva muutto (roottorien maksimikorkeus noin 200 metriä) ja että kriittisimpinä pidetyt lajit ovat suurikokoisia ja enimmäkseen päivämuuttajia. Isojen lintujen päivännäöllä tapahtuva muutto on suhteellisen helposti havaittavaa. Vaikka tarkkailun kokonaisaika luonnollisesti muodosti vain hyvin pienen osan lintujen koko kevät- ja syysmuuttokausista, niin jo tälläkin tarkkailumäärällä saatiin yleispiirteinen kuva lintumuuton luonteesta alueella. 7.3 Tulokset Muutontarkkailujen ajankohdat ja niiden yhteydessä havaitut muuttavat linnut on esitetty liitteessä 6. Kevätmuuton 2012 tarkkailuissa havaittiin tai ainakin kirjattiin (ks. kohta pienet varpuslinnut) muuttavia lintuja hyvin vähän (18 yksilöä, 6 lajia), kun taas syysmuuton 2011 tarkkailuissa kohtalaisesti (n yksilöä, 44 lajia). Muuton tarkkailuja täydennettiin kevätmuuton osalta keväällä 2013, jolloin havaittiin 11 lajia ja 112 yksilöä. Sääolosuhteet tarkkailupäivinä olivat seuraavanlaisia. Keväällä oli tyyntä, sumuista ja heikosti lumisateista. Muina päivinä (7.5., ja 16.5.) sää oli havainnoinnille etupäässä suotuisa: oli poutaa ja näkyvyys hyvä sekä tuulet heikkoja etelän kantilla tai kokonaan tyyntä. Keväällä 2013 oli ajoittain vaikeat sääolosuhteet. Tarkkailuviikko ajoittui ajankohtaan jolloin oli sateista ja melko koleaa. Lumi- ja räntäkuurot keskeyttivät havainnoinnin usein. Kuitenkin vallalla olivat etelänpuoleiset ilmavirtaukset, joten aina kun oli vain suotuisat olosuhteet, niin lintuja tuntui olevan liikkeellä. Syksyllä 2011 sumu häiritsi havainnointia monena aamuna jonkin aikaa ja kerran (29.9.) sumu esti lähes koko tarkkailun. Muutoin syksyn tarkkailupäivät olivat kirkkaita ja poutaisia ja tuuli neljänä päivän välillä pohjoisen kantilla. Näistä ja olivat todennäköisesti paikallisiin olosuhteisiin vilkkaita muuttopäiviä, joita edelsi muuttoa patoava sääjakso. Kuva 8. Metsähanhia (valokuva Olli-Pekka Karlin). Vesilinnuista muuton tarkkailuissa havaittiin vähäisiä määriä joutsenia, metsähanhia ja isokoskeloita. Vesilinnuille tämä pienen aineiston perusteella Kelujärvellä on jonkinlaista merkitystä muuton ohjaajana. Etenkin tarkkailuissa havaituista joutsenista suurin osa kulki Kelujärven suunnalla lounas-koillissuunnassa. Vastaavasti metsähanhia lepäilee keväisin