UUTTA PEDAGOGIIKKAA ETSIMÄSSÄ

Transkriptio

1 UUTTA PEDAGOGIIKKAA ETSIMÄSSÄ Orfeo-pedagogisen alkuryhmän tehtäväalueeksi valikoitui halu tietää enemmän siitä, mitä kehossa ja energiankäytössä tapahtuu laulamisen ja puhallinsoittamisen yhteydessä. Koska vastausta tähän ei löytynyt auktori-pitoisesta musiikkioppilaitospedagogiikasta, suuntautui pedagoginen haku auktoreista vapaaseen, luotua didaktiikkaa oman oivaltamisen kautta tutkivaan käytäntöön. Alkuryhmän tavoite oli etsiä ja luoda pedagogiikka, joka pohjautuisi vanhojen laulukoulujen ideaan ontelopaineesta vapaaseen äänentuottamiseen. Pyrkimyksenä oli siis löytää pallean vapaa toiminnallinen idea, joka toimisi pelkästään biologisia tarpeita tyydyttäen vapaana varsinaisesta äänentuottamisesta. Vanhoissa laulukouluissa tämän virtauslaadun pondia on kuvattu niin leudoksi, ettei huulien eteen asetettu kynttilänliekki värähdä ulosvirtauksen siihen osuessa. Tämän mukaan on luonnollista, ettei näin leuto virtaus voisi toimia työntövoimana synnytetyn äänen saattamisessa tila-avaruuteen. Jo alkuun kävi selväksi, että tavoiteltu didaktiikka tulisi olemaan päinvastainen nykyiseen tapaan tuottaa laulun ja puhallinsoittimen ääntä ontelopaineen tiivistämällä ulosvirtauksella. Ryhmä otti tuolloin nimekseen Orkesterikoulu Orfeo ja asettui työstämään alkuideaansa ensin Suomeen viikonloppu-periodien merkeissä. Tämän jälkeen ryhmä siirtyi työskentelemään internaattiolosuhteissa Keski-Eurooppaan. Sveitsissä, Saksassa ja Ranskassa vietettyjen periodien jälkeen ryhmä hankki Suomesta kiinteistön, jossa työ jatkui edelleen sisäoppilaitos-olosuhteissa. Näistä vaiheista sekä saavutetuista prosessituloksista julkaisi ryhmä kirjan Orfeo-kouluensemble ISBN Orfeo-pedagogiikkaa ei tee eroa laulamisen ja puhallinsoittamisen välillä. Pedagogiikasta laadittu kuvaus noudattelee alkuideansa perusteella laulamisen ideaa, jolloin perusopintovaiheen ensisijainen tavoite on Kehon työstäminen optimaalisen ryhdin asemaan ja kehon muodon laajentaminen niin, että Pallea voi saavuttaa laajimman mahdollisen kehäänsä. Tämä tulee mahdolliseksi, kun vatsaontelotilavuus on lihaksistonsa puolesta saavuttanut alkuperäiset mitta-arvonsa (vrt. pienen lapsen kehollinen habitus) ja rintakori voi näin kääntyä alimmasta suppuasennostaan uloimpaan horisontaaliseen asemaansa. Visuaalisesti rintakorin habitus saa tällöin ilmeen, jota mm. bel canto ja kastraattilaulu kuvaavat pitkäksi rintakehäksi. Kehon muokkaaminen tavoiteltuun asemaan tapahtuu Orfeo-pedagogiikan kehittämän Muodon laajentamisen kaavan kautta ja avulla. Laajentamisen tehtävän lopulla myös nielunseutu (psykoakustinen tila) avautuu äärimmilleen ja pysyy laajennetussa tilassaan koko äänentuottamisen ajan. Kurkunpäätä ei siis liikutella sävelkuvan mukaisesti ylös - alas periaatteella (vrt. äänen

2 sijoittelu), vaan annetaan äänihuulten hoitaa tehtävänsä luonnonmukaisella tavalla ja oman automatiikkansa mukaisesti. Tällöin ei myöskään kohdisteta koko kaulan ja kurkunpään alueelle aktiivista lihastekoa artikuloinnin ollessa näin myös vapaata väljässä nieluntilassa. Laajentamisen tehtävän lopulla ovat ontelotilaavuudet niin laajentuneet, että niiden sisäiset paineet vastaavat tilailman painetta. Tällöin äänienergia voi värähdellä tilailmaan pelkästään oman värähtelyenergiansa voimalla. Näin ei myöskään äänienerginen kehämuoto hajoa ja sen eri tasot voivat säilyttää luonnolliset paikkansa. Kehon saavutettua tavoitellun asemansa, hengittää ontelopaineesta vapaa pallean jännekeskus hidasvääntöisesti ylös taaten näin huomaamattoman pitkäkestoisen hengitysprosessin. Näin on biologinen hengitys erotettu äänentuottamisen prosessista. Etuna tällä on myös hengityksen keston huomattava pidentyminen tiivistetyllä ontelopaineella tuotettuun ulosvirtaukseen verrattuna. Ulosvirtaus koskettaa näin luonnonmukaisella, puheenomaisella pondilla äänihuulten massaan, jolloin sillä on myös näihin eräällä tavalla hierova ja kosteuttava vaikutus (vrt. kemiallinen käsite: härmistyä, sublimoitua). Tämä prosessi tapahtuu, kun ihmisen sisätilan lämpö kohtaa nielun alueella tilailman viileyden. Orfeo-pedagogisessa lopputuloksessa voidaan kokea oikeastaan vain hiilidioksidin ja hengityksen jätekaasujen aiheuttama virtaus, koska ilmaa on hengityskierrossa mahdollisimman vähän mukana. Orfeopedagogiikan kokonaiskuvauksen osassa IV on tarkemmin puututtu tähän tilanteeseen, jossa pyritään perustelemaan asiaa nenän sensoreitten suodattaman puhtaan hapen välittämisellä suoraan keuhkorakkuloitten kautta verenkiertoon. Näin keuhkorakkulat olisivatkin lähinnä jakelujärjestelmä eivätkä hapen irrottajia keuhkoihin hengitetystä ilmasta. On korostettava, että tarkemmat tutkimukset tästä ovat vielä tekemättä. Voimakkaan ja nopean virtauksen vaikutus on taas kuivan hankaava, josta on useasti seurauksena äänihuulten tulehtuminen, punehtunut turvotus. Leuto virtauslaatu ei myöskään mitenkään vahingoita äänihuulia, vaikka äänen tuottaminen olisi pitempikestoista, eli tilanne äänihuulissa on samalla sekä tervehdyttävä, että rasitteeton. Voidaan vielä korostaa, että ääni syntyy järjestelmästä riippumatta aina artikulatiivisesti, mutta sitä voidaan jatkaa tiivistetyllä ulosvirtauksella siihen alhaaltapäin vaikuttamalla. Orfeo-pedagogiikassa ääntä jatketaan luonnonmukaisen kiertohengityksen kautta tilailmasta mukana tulevalla energiavirtauksella. ORFEO-PEDAGOGINEN ÄÄNIANALYYSI Puhtaaksi intonaatioksi tässä nimetyn äänilaadun tarkasteluun haluaa Orfeo-pedagogiikka lähteä kuin puhtaalta pöydältä antamatta

3 mahdollisten teoreettisten toisinväittämien häiritä omaa käsitystään soivasta puhtaasta intonaatiosta. Tämän pedagogiikan näkemysten mukaisesti puhdas intonaatio muodostuu puhallinsoittimilla, kuten laulettaessakin, virittämällä myös itse ihminen kehollisesti kiinteävireiseksi vastaamaan fysikaalisen soittimen polaarista viritystä. Jäljempänä esitettyyn, intonaation sisäisen rakenteen mielikuvalliseen tarkasteluun liittyy monia sellaisia johdannollisia seikkoja, jotka eivät sinällään tule esiin tässä yksinkertaistetussa mallissa. Voidaan vakuuttaa, että tämä esitys on hyvin huolelliseen ja vuosien työhön perustuvaa harkintaa siitä, onko mahdollista vielä tässäkään ajassa esittää tämän pedagogiikan mukaisesti faktaksi todettuja äänellisiä määreitä? Pedagogiikka ottaa kuitenkin tämän vapauden, vaikka se omalla muodollaan tulee kumoamaan monia alan tietokirjallisuudessa faktaksi todettuja äänen sisäisen rakenteen muuttujia. Toisaalta voidaan myös Orfeo-pedagogiikan subjektiivisen äänianalyysin tueksi esittää jäljempänä olevat laitemittausten arvot jotka luonnollisesti koskevat vain tätä äänilaatua. Jollain muulla äänentuottamistavalla voidaan saavuttaa taas aivan toisenlaatuisia tuloksia. Seuraavassa esitettyjen mielikuvien väreillä on tässä pedagogiikassa myös omat fakta-arvonsa, joita ei tässä lähemmin perustella. Orfeo-pedagogiikan mukaisesti opiskelevalle ne tulevat vähitellen tutuiksi omakohtaiseen kokemukseen perustuvan käytännön kautta. PUHTAAN INTONAATION SISÄINEN RAKENNE Orfeo-pedagoginen ääni-ihanne rakentuu kolmelle puhtaalle oktaaville, jotka musikaalisen elementin aaltomuoto, vibrato yhdistää (sitoo) soivaksi kokonaisuudeksi. Avarrettujen ontelotilavuuksien ja nieluntilan johdosta perussävel (yläsävelikön alin sävel, eli soiva taso) sijoittuu äänimandalan keskelle ja sen yläpuolinen oktaavisointi muodostuu taas koko yläsävelikön alas vetäytymisestä, eli ne tulevat kuulon piiriin kokoontuen selkeästi kuultavaksi perussävelen yläpuoliseksi oktaavi-kertaukseksi. Perussävelen alapuolinen oktaavi, äänen sisäinen basso, muodostuu taas perussävelen alapuolisista heijastuksista, jotka muodostavat selkeän, perussävelen alapuolisen oktaavi-kertauksen. Korostettakoon, että näin muodostunut ääni ei kolmen oktaavisoinnin lisäksi sisällä enää muita ylätai alapuolisia intervalleja. Tässä tavassa laulaa tai soittaa puhallininstrumenttia on siis kyseessä äänen kokoaminen soivaksi kokonaisuudeksi, jonka kuuloelämystä eivät häiritse intonaation sisäisestä rakenteesta harhautuneet yläsävelet ja perussävelen alapuoliset heijastukset. Äänienergisen muodon koossapysymisen varmistaa se, että siihen ei sen synnyn jälkeen kohdistu paineimpulssia alhaaltapäin. Näin se voi muotonsa säilyttäneenä värähdellä tilaavaruuteen.

4 Orfeo-pedagogiikan kokonaiskuvauksen osassa III, puhdasta intonaatiota kuvaavassa luvussa, esitetään mielikuva, jota ympäröi rengasmuotoinen värien spektri. Tämä kuvaa soivan äänen Psykoakustista kaikua. Tätä voitaisiin nimittää myös tuntumansa mukaisesti äänen varjoksi. Tällä kaiulla on myös selkeä fyysinen tila-ulottuvuutensa, joka muodostuu nielun alueelle koulutuksen loppupuolella. Tällöin solisluun puolikkaat ovat kääntyneet muotonsa mukaisesti niin, että niiden loiva U-muotoinen mutka osoittaa viistosti kohti kainaloita. Näin tulee mahdolliseksi nieluntilan äärimmäinen avaruus. Avartuva kaulanseutu on tällöin kuin istutettu väljän kauluksen sisään, josta se kontaktoi myös rintaresonanssiin yhdistäen näin koko ihmisen kuin yhdeksi soivaksi resonaattoriksi. Äänentuottajalle psykoakustinen kaiku vastaa ääntä tukevan tilakaiun vastaavaa kokemusta. Psykoakustinen kaiku merkitsee äänentuottajalle myös samaa, kuin hänellä olisi mukanaan oma tilakaikunsa esiintyipä hän sitten miten kaiuttomassa tilassa tahansa. Psykoakustinen kaiku ja tilakaiku yhdessä liittyneenä rinta- ja vatsaonteloitten avarrettuun resonanssiin antavat sitten kokemuksen, jota voitaisiin kuvata seuraavasti: Sisäisten resonanssitilojen avautuessa ja yhdistyessä kuin koko ihmistä kattavaksi resonanssitilaksi muodostuu laaja sisäinen akustinen tila (psyko-akustiikka), joka tuotetun äänen kautta (äänisilta) yhdistyy tilaakustiikkaan. Tuotetun äänen voidaan tällöin kokea soivan molemmissa tiloissa samanaikaisesti. Ääntä tuottavan ihmisen (osittain myös ääntä kuuntelevan) kuulohavainto on kuin äänen keskellä tai sen sisällä olevaa. Voidaan käyttää myös kansanomaista sanontaa: ääni joko koskettaa tai ei, kuulijaa. Ehkä parhaiten tätä kokemusta voitaisiin kuvata kreikkalaisella käsitteellä Episteme, eli tässä tapauksessa episteme on tietoa siitä, mitä on olla itse ääni. PSYKOAKUSTISEN TILAN VAKIOT Nielunalueen psyko-akustinen tila pysyy akustisesti aina samana, joka taas vaikuttaa etenkin ylä-äänissä niitä laajentavasti. Äänen kvalitatiivisen laadun ja voimakkuuden säätelytehtävät on tässä pedagogiikassa annettu kehon viritysastetta säätelevien energioitten tehtäviksi. Intonaation pysymisen tasalaatuisena hoitavat taas nieluntilan ja ansatsimuodon vakiot äänen korkeuserojen säätelyn jäädessä äänihuulten ja kielen keskiosan tehtäväksi. Kyseessä on ns. kaksoisjärjestelmä, jonka vain laulava äänentuottaja itse voi kokeellisesti todeta. Äänihuulten pidentyvä tai löysääntyvä kuminauhaefekti, värähtelytaajuuden muutos, säätelee äänen korkeus- tai mataluustasoja ja kielen keskiosan hienojakoinen aaltoilu sijoittaa nämä halutun sävelkuvan mukaisesti paikalleen. Kyseessä on äärimmäisen hienovarainen automaattinen järjestelmä, johon ei pidä aivokeskeisesti puuttua, sillä asteikolliset ja intervallimuutokset

5 tulevat tietoisuuden ulkopuolelta (musikaalisen elementin sävelmuisti). Uutta tehtävää opeteltaessa instrumentalisteilla on luonnollisesti apunaan koneistettu järjestelmä. Laulajien on taas vaikeampi luoda ns. suoraan nuoteistalukujärjestelmä, mutta jo yhden kuulemisen perusteella sävelmuistiin jää tieto halutusta sävelkuvasta, jota toistamalla asia opitaan melko nopeasti. Kun äänentuottamisjärjestelmä on koulutettu Orfeo-pedagogisen menetelmän mukaisesti, eli fyysisestä kehosta muokattu liikkumaton instrumentti mekaanisen soittimen tapaan, tämä sävelmuistijärjestelmä näyttäytyy, kun siihen ei aivokeskeisesti puututa. Myös tämä puuttumattomuus on tavallaan opittava, eli opittava pitämään fyysinen tietoisuus pois hienompijakoisen järjestelmän tieltä. Tähän on olemassa pedagogiikan kehittämä yksinkertainen tunnistamisjärjestelmä, eli ns. minätietoisuuden siirto pois sen fyysisestä olinpaikastaan käpyrauhasesta. KIELEN TOIMINNASTA ÄÄNENTUOTTAMISEN YHTEYDESSÄ Kieli on ihmisen vahvin lihas jo elossa pysymisen kannaltakin ajateltuna. Äänentuottamisen yhteydessä voidaan kielen tehtävät jakaa Orfeopedagogisen käsityksen mukaisesti kolmeen osaan: 1. Kielen kärkiosa hoitaa artikuloinnin (puhallinsoittajat: äänen aloke, staccato). 2. Kielen keskiosa hoitaa edellä kuvatun kaksoisjärjestelmän mukaiset tehtävät. 3. Kielen tyviosa on portin avaaja ja sulkija (kurkunkansi). Kielilihaksen vahvuus on melko helppo todeta. Kun vedetään kieli väkivalloin suusta, eli teet kielen kärkiosan toimettomaksi, niin sävelkorkeuden vaihdoksissa kielen keskiosan kevyt aaltoliike toimii vaikka ulospäin vetävä jännite olisi kuinka suuri tahansa. Kun yritetään artikulointia kielen kärjen ollessa voimakkaasti työnnettynä alahampaita vasten, huomataan, miten vaikeata artikulointi on itse asiassa se ei toimi lainkaan. Laulajat ajattelevat yleensä liiaksi artikuloinnin yhteydessä vokaaleja ja konsonantteja. Kun kieli asettuu rennon leveänä nielun pohjalle, järjestelmä toimii oman automatiikkansa mukaisesti ajattelematta sen enempää, onko kyseessä jokin määrätty vokaali tai konsonantti. Nykyisin yleisesti vallitsevassa laulutavassa suu avataan purulihaksilla (ns. U-putki), jolloin kielen reunat kouristuvat, jännittyvät ylöspäin ja menetetään niiden vapaa artikulointiasema. Tästä on seurauksena mm. myös ylimenoääniongelma, jonka ohittamiseen yleinen pedagogiikka on kehittänyt pedagogikohtaisia mielikuvallisia kikkoja. Samassa yhteydessä myös kurkunkansi sulkeutuu (vrt.

6 ruokailutapahtuma), joka on johtanut sitten paineistetun ulosvirtauksen käyttöön, jotta ääni saataisiin syöksytetyksi tila-avaruuteen. Orfeopedagogiikassa nämä ilmiöt on ohitettu jo suun avaamisen yhteydessä, jolloin suu avaraan purulihakset ohittaen sivuillepäin suuntautuvilla lihaksilla. Orfeo-pedagogiikan kokonaiskuvauksen osassa IV käsitellään tätä asiaa monelta eri kannalta annettujen esimerkkien valossa. ORFEO-PEDAGOGISEN ÄÄNEN OLEMUS Orfeo-pedagogiikan mukaisesti tuotettu ääni saattaa laajuudessaan aiheuttaa ensin eräänlaisia kuulollisia hahmottamisvaikeuksia tilan periferiassa. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että virtauslaadun leuto pondi sitoo äänienergiaa vain hyvin löysästi itseensä. Kun äänienergian ja ulosvirtauksen yhdiste kohtaavat tilailman, hajoaa ulosvirtaus heti äänienergian laajentuessa tilassa omien lakiensa mukaisesti. Tällöin ääni levittäytyy tilaan sen koko laajuudelta ja tulee kuulon piiriin tavallaan kuin tilan reunoilta kuulon saavuttaen. Tiivistetyllä virtauksella ääntä tuotettaessa ääni pysyy pitkään ulosvirtauksen yhteydessä ja lähestyy kuulijaa suoraan edestä (vrt. huuto-efekti). Puhtaan intonaation laadusta saa parhaan laadullisen käsityksen, kun kuuloa ei ohjata sisään korvakäytäviin, vaan käännetään vertikaalisesti kehon äärilaitoja mukailevaksi sävelvirraksi. VIRITYS; SÄVELTASON ASETTAMINEN Orfeo-pedagogisen äänilaadun tasoviritys on automaattinen vakio, joka perustuu muotojen vakioon. Tämä koskee myös puhallinsoittajia, sillä keho on koulutettu fysikaalisen instrumentin tavoin vakioksi, jolloin viritysolosuhteisiin ei tarvitse kiinnittää sen enempää huomiota. Ääni soi kaikilla tasoillaan harmonisena kokonaisuutena, joten korvaorgaani voi hyväksyä sen rauhoittavana tasalaatuna. Tässä pedagogikassa on kurkunpää-leukakonstruktio sidottu äänentuottamisen ajaksi pysyvästi paikalleen. Tästä johtuen tuotettu ääni on stabiliteetiltaan vakaa, liikuttiinpa missä rekisterissä tahansa. Näin ei äänen sijoittelua kurkunpää-leukakonstruktiota ylös - alas liikuttamalla tapahdu. Tällöin poistuu myös ns. tasoviritys-ajattelu. Samoin on laita sävelkuvan vaihtamisen suhteen, joka tapahtuu, kuten edellä on kuvattu, kielen keskiosan automatiikan vaikutuksesta sen ollessa käytännön toteutukseltaan tietoisuuden ulkopuolisten dimensioiden käskyttämää toimintaa. Jättäytyminen tämän automatiikan varaan antaa tulokseksi varman osumisen haluttuun säveleeseen tai niiden muodostamiin intervalleihin. Tässä suhteessa äänen sijoittelu lihasliikkein on äärimmäisen tarkkaa ja tietoista kohdentamista vaativaa työtä, sillä kaulanseudun liikkuva lihaksisto on vertikaalisesti varsin vaikeasti

7 kohdistettavissa juuri haluttuun säveleeseen. Sitä paitsi se on myös tarpeetonta ja häiritsee vain usein hyvin kohtalokkaasti kurkunpään oman automatiikan toimintaa. Sijoittelu antaa tuloksena myös epähomogeenisen äänilaadun, jossa esimerkiksi asteikon eri sävelillä saattaa olla kaikilla oma profiilinsa vuoroin avautuva ja vuoroin taas sulkeutuva.