EU, sosialismi ja eurooppalainen vasemmisto. Murray Smithin haastattelu

Transkriptio

1 EU, sosialismi ja eurooppalainen vasemmisto. Murray Smithin haastattelu Author : joonas Kuva: Philippe Leroyer: Anti European Treaty Demonstration (14) - 30Sep12, Paris (France) (CC-lisenssi) (For the English version of the interview, click here.) Joonas Laine haastattelee Murray Smithiä sosialismista, Euroopan unionista ja eurooppalaisen vasemmiston näköaloista. Smith on skotlantilainen sosialisti, joka on ollut mukana vasemmistolaisessa politiikassa useissa Länsi-Euroopan maissa 1960-luvulta asti. Vuodesta 2009 asti hän on asunut Luxemburgissa, jossa on mukana vasemmistopuolue déi Lenkin toiminnassa ja tuli valituksi sen edustajana Euroopan vasemmistopuolueen hallitukseen vuonna Joonas Laine: Mikä on "vasemmistolainen puolue" tai "työväenpuolue" nykymaailmassa? Miten se poikkeaa "sosiaalidemokraattisesta puolueesta"? Toisen internationaalin kaudella ( ) oli tavallista, että työväenpuolueita oli vain yksi sosialistinen tai sosiaalidemokraattinen puolue kussakin Euroopan maassa. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälkeen ne hajosivat sosiaalidemokraattisiin ja kommunistisiin puolueisiin, ja 1990-luvulla monet kommunistiset puolueet muuntautuivat joksikin, joka ei ollut enää kommunistista, mutta ei oikein sosiaalidemokraattistakaan (ainakin niiden oman itseymmärryksen näkökulmasta katsoen). Lopputuloksena mikä näkyy myös Euroopan 1 / 34

2 vasemmistopuolueen (EVP) sisällä on olemassa sekä "perinteisiä" kommunistisia puolueita, jotka pitävät kiinni ainakin nimestä ja "perinteestä" (kuten Suomen kommunistinen puolue), ja "moderneja", sosiaalidemokraateista vasemmalla olevia puolueita (kuten vasemmistoliitto Suomessa). Miten näet "perinteisten" kommunistipuolueiden, sosiaalidemokraattien vasemmalla puolella olevien vasemmistopuolueiden ja sosiaalidemokraattisten puolueiden välisen dynamiikan? Missä määrin mielestäsi tämä "jako kolmeen" heijastaa aidosti erilaista politiikkaa ja erilaisia maailmankatsomuksia ja on oikeutettu tältä pohjalta? Perinteet ja puolueiden käytännön politiikat eri maissa saattavat poiketa toisistaan, eikä ehkä ole mahdollista yleistää, kun mutta mikä on näkemyksesi siitä, mikä näiden kolmentyyppisen puolueen keskinäisen suhteen "pitäisi" olla? Viittaan tässä kysymykseen yhtenäisyydestä. Pitäisikö mielestäsi pyrkiä kohti yhtä suurta vasemmisto- tai työväenpuoluetta? Murray Smith: Mitä puolueisiin tulee, mielestäni ratkaiseva jakolinja ei ole ideologinen kommunistinen, sosiaalidemokraattinen jne. vaan käytännöllinen. Uusliberaalin hyökkäyksen edessä jotkut puolueet ovat käytännössä menneet uusliberaalin järjestyksen puolelle. Näin ovat tehneet kaikki Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet, ja eroja on vain siinä, missä määrin ja minkälaisella innokkuudella ne ovat näin tehneet. Kehitys ei alkanut Berliinin muurin murtumisesta ja neuvostoleirin hajoamisesta, vaikkakin kapitalismin vaihtoehdon katoaminen nopeutti ja helpotti sitä. Kommunistisille puolueille näiden tapahtumien aiheuttama järkytys ja vaikutukset olivat tietysti paljon suurempia. Jopa ne puolueet, jotka olivat ottaneet etäisyyttä Neuvostoliittoon, horjuivat perustuksiaan myöten Neuvostoliiton romahdettua kapitalismiin, koska kaikesta huolimatta NL oli osa niiden historiaa ja viitekehystä. (Lähes samaa, tosin pienemmässä mittakaavassa, voisi sanoa seurauksista laitavasemmiston, erityisesti trotskilaisen laitavasemmiston piirissä. Tässä tapauksessa ei ollut kyse niinkään stalinististen tai jälkistalinististen järjestelmien romahduksesta, vaan kapitalismin palauttamisesta odotusten mukaanhan olisi pitänyt tapahtua byrokratianvastainen vallankumous.) 1990-luvulla kommunistipuolueilla oli käytännössä kaksi mahdollisuutta: ne voivat hyväksyä uuden maailmanjärjestyksen ja muuttua osaksi sitä, tai ne voivat kieltäytyä tästä ja pitää kiinni jonkinlaisesta yhteiskunnallisen muutoksen näköalasta. Jotkut hyväksyivätkin uuden järjestyksen. Suurin ja hämmästyttävin esimerkki oli tietysti Italian kommunistinen puolue, vaikkakin hintana oli puolueen hajoaminen. Puolueet Iso-Britanniassa ja Hollannissa vain lopettivat toimintansa. Suurin osa muista puolueista jatkoi toimintaa ja kieltäytyi menemästä uuden järjestyksen leiriin, vaikka joitakin osia niiden sisällä näin tekikin, useimmiten liittoutumalla sosiaalidemokraattisten puolueiden kanssa tai liittymällä niihin. Nämä puolueet voidaan jakaa kahteen laajaan ryhmään. Painotan sanaa "laaja", sillä tarkemmin katsottaessa löytyy monenlaisia sävyjä. Yleisesti ottaen kuitenkin toiset puolueet pitivät kiinni vanhasta kommunistisesta identiteetistään, kun taas toiset alkoivat kehittyä (tai jatkoivat kehittymistä) ilman että useimmissa tapauksissa hylkäsivät identiteettiään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia puolueita tapasi luonnehtia melko kritiikitön arvio "reaalisosialismista", ei kovin demokraattinen sisäinen kulttuuri ja lievästi sanoen haluttomuus liittoutua muiden poliittisten voimien kanssa. Myös suhtautuminen Eurooppaan 2 / 34

3 merkitsi pääsääntöisesti sitä, että EU yksinkertaisesti torjuttiin kansallisen itsenäisyyden hyväksi. Tämä on tietysti yleistys, eikä pidä paikkaansa samassa mitassa jokaisen puolueen kohdalla. Tähän joukkoon lukeutuvat puolueet ovat tavallisimmin melko pieniä eikä niillä ole paljonkaan vaikutusta maidensa poliittisessa elämässä. Merkittävät poikkeukset ovat Kreikan kommunistinen puolue KKE ja Portugalin kommunistinen puolue PCP. KKE, jonka näyttelee äärimmäisen lahkolaista ja hajottavaa roolia Kreikassa, on aktiivisesti yrittänyt koota näitä "puhdasoppisia" puolueita yhteen. Tällä hetkellä panostukset näyttävät johtavat miniinternationaalin syntymiseen, joka koostuu KKE:stä ja joukosta useimmiten varsin pieniä ja marginaalisia ryhmiä. PCP puolestaan, vaikka pitää kiinni marxilais-leniniläisestä viitekehyksestä, on käytännöiltään paljon KKE:tä joustavampi. Ero näiden kahden puolueen välillä näyttäisi kasvavan. Jälkimmäiseen kategoriaan lukeutuvat puolueet ovat yleisesti ottaen mukana EVP:ssä tai lähellä sitä. Niitä luonnehtii huomattavasti suopeampi asenne yhtenäisyyttä kohtaan, laajempi sisäinen demokratia, suuremman arvon antaminen feminismille ja ympäristöasioille, stalinismista saatujen kokemusten kriittisempi arviointi ja sitoutuminen demokraattiseen sosialismiin. Suurimpia näistä ovat Ranskan ja Espanjan puolueet. Nämä puolueet, yhdessä mm. Italian Rifondazione Comunistan (PRC), Portugalin vasemmistoblokin ja Kreikan Synaspismoksen kanssa muodostivat Euroopan vasemmistopuolueen pohjan. Kuten sanoin aiemmin, jakolinja ei ole etupäässä ideologinen, vaan se on erittäin konkreettisesti niiden välillä, jotka hyväksyvät uusliberaalin kapitalismin ja niiden välillä, jotka eivät sitä hyväksy. Kun näin on, tulisi meidän pyrkiä yhdistämään ne voimat, jotka haluavat vastustaa "reaalikapitalismia", yrittää saada aikaan yhteinen näköala haasteen konkretisoimiseksi ja kapitalismin ylittämiseksi. Jotkut tietenkin kieltäytyvät yhdistymästä tähän (mutta meidän tulisi jatkaa heidän suostutteluaan). Tämä koskee ensinnäkin joukkoa aiemmin mainittuja kommunistipuolueita; toiseksi se koskee joitakin trotskilaisia ja muita laitavasemmistolaisia ryhmiä. Aivan samoin kuten löytyy kommunistipuolueita, jotka kieltäytyvät liittymästä osaksi laajempaa eurooppalaista vasemmistoa, samoin jotkut trotskilaisetkin kieltäytyvät tästä. Mielestäni niille on yhteistä se, että niiden mielestä niiden oma poliittinen perinne on riittävä pohja puolueen ja poliittisen toiminnan rakentamiseksi. On tietysti mahdollista, että jotkut EVP:ssäkin ajattelevat näin, mutta käytännössä ne eivät anna sen muodostua mahdollisen yhtenäisyyden esteeksi. Kannatan laajan, kapitalisminvastaisen puolueen rakentamista, jos se on mahdollista, puolueen, joka tuo yhteen eri perinteitä ja joka on avoin uusille jäsenille, joiden ei tarvitse hyväksyä yhtäkään noista perinteistä. Jos katsomme EVP:n jäsenpuolueita, niin aika moni niistä lukeutuu tähän kategoriaan: Portugalin vasemmistoblokki, Kreikan Syriza, Tanskan Enhedslisten, Saksan Die Linke, Luxemburgin déi Lenk. Myös omalla tavallaan Rifondazione, joka siitä huolimatta että syntyi IKP:n hajoamisesta, veti mukaan muita voimia, erityisesti suuren laitavasemmiston järjestön, Democrazia Proletarian. Jos ei ole mahdollista luoda yhteistä puoluetta, niin sitten rintamajärjestö, kuten esimerkiksi Ranskan vasemmistorintama. Ja sitten on Espanjan erikoinen tilanne, missä Izquierda Unidan (IU) suurin jäsen on Espanjan kommunistinen puolue PCE ja missä IU on jossakin puolueiden liiton ja puolueen välillä, ja näyttäisi itse asiassa olevan lähempänä jälkimmäistä. Se, että puolueiden sijaan on muodostettu liittoja ja rintamia, ei välttämättä ole kielteinen asia ehkäpä enempi ei ole mahdollista tällä hetkellä. Ranskan vasemmistorintama on menestynyt hyvin huolimatta sen kahden pääjäsenen, Ranskan kommunistisen puolueen (PCF) ja vasemmistopuolueen, välisestä ajoittaisesta kitkasta. Juuri 3 / 34

4 nyt kitka on kasvanut selvästi valmistauduttaessa ensi vuoden kuntavaaleihin. Samanaikaisesti voimme nähdä vasemmistorintamalle uusia mahdollisuuksia laajemman liiton rakentamiseen sosialistipuolueen toisinajattelijoiden ja vihreiden kanssa. JL: Yleisen tason kysymys Euroopan vasemmistopuolueesta (EVP). EVP perustettiin kymmenisen vuotta sitten. Mitä puolue tekee? Mitä sen jäsenpuolueiden välinen yhteistyö on käytännössä? Oletko tyytyväinen siihen, mitä EVP tekee ja siihen miten se toimii tällä hetkellä? MS: EVP perustettiin Roomassa 2004 ja sen ensimmäinen kongressi oli Ateenassa Se oli 1990-luvulla alkaneiden keskustelujen lopputulos, ja aluksi siihen kuului puolueita lähinnä moskovamielisestä kommunistisesta perinteestä. Henkilökohtaisesti en pitänyt sitä aluksi kovin merkittävänä, vaikka suosittelinkin että Skotlannin sosialistinen puolue (SSP) lähettäisi jonkun Ateenaan. Olin itse ollut mukana SSP:n edustajana Euroopan antikapitalistisen vasemmiston (EACL) perustamisessa. François Vercammen, yksi EACL:n perustamiselle keskeisistä henkilöistä, kirjoitti Rooman kokousta käsitelleen artikkelin ja arvosteli sitä, että kokouksessa hyväksytty asiakirja ei viitannut kapitalismiin tai sosialismiin. Tämä oli tyypillistä EVP:n alkutaipaleella. Asiantila ei nykyisin enää ole sama, vaan kehitystä on selvästi tapahtunut, ja palaan siihen myöhemmin. Vercammen myös huomautti, että konsensusilmapiirin vallitessa Rooman kokouksen ainoa todellinen debatti koski stalinismin tuomitsemista, ja siihen liittyi jonkin verran kitkaa, kun jotkut itäeuroopan puolueet olivat vähintääkin vastahakoisia tähän. Uskon että tästä voi edelleen syntyä ongelma. EVP peittää nyt suurimman osan siitä tilasta, joka on sosiaalidemokratian tai sosiaaliliberalismin vasemmalla puolella Euroopan keskeisimmissä maissa. Se, mitä tapahtui EACL:lle, havainnollistaa tilannetta hyvin. Kun se perustettiin vuonna 2000, tarkoitus oli tuoda yhteen uusia, moniäänisiä (pluralist) kapitalisminvastaisia yhteenliittymiä kuten Portugalin vasemmistoblokki ja Enhedslisten, ja sen tarkoitus oli yksiselitteisesti olla jotain muuta kuin laitavasemmiston ryhmien kokoelma. Ranskan LCR muodosti tässä suhteessa ehkä poikkeuksen sekä edustavuutensa (puolueella oli tuolloin kaksi euroedustajaa) että vakiintuneiden demokraattisten käytäntöjensä vuoksi. Se tosiasia, että tällaiselle uudelleenryhmittymiselle oli tarvetta ennen EVP:n perustamista, voidaan nähdä siitä, että mukana oli puolueita kuten Rifondazione ja Synaspismos. EACL kuitenkin alkoi muuttua tarpeettomaksi kun EVP oli perustettu: se pystyi oikeuttamaan olemassaolonsa vain asemoitumalla laitavasemmistoon, ja käytännössä EACL lakkasi toimimasta vuoden 2006 jälkeen. Sen jälkeen järjestetyt kapitalisminvastaiset kokoukset ovat itse asiassa olleet juuri niitä laitavasemmiston kokoontumisia, joita EACL:n puitteissa ei ollut tarkoitus toteuttaa. EACL:n perustajajäsenet, kuten Enhedslisten ja vasemmistoblokki ovat nyt EVP:n aktiivisia jäseniä. Mitä EVP tekee? Ensinnäkin, se toimii konsensusperiaatteella. Tällä on joitakin haittapuolia, mutta ei vain niitä. Se mahdollistaa myös eteenpäinmenon, sellaisten kantojen omaksumisen johon saadan kaikki mukaan, vaikka siihen menisikin aikaa. On ollut havaittavissa "yhteinen ymmärrys siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tehtävä", käyttääkseni Trotskin tunnettua fraasia. Ei koko maailmaa koskien, mutta hyvinkin mitä Eurooppaan tulee, mitä Euroopan unionin luonteeseen ja eurooppalaisen uusliberalismin vastaiseen taisteluun tulee. On myös olemassa eri maista olevista jäsenistä kokoonpantuja työryhmiä, jotka työskentelevät aktiivisesti erityisten teemojen parissa. On myös syytä mainita Transform!-verkosto, joka koostuu kansallisista 4 / 34

5 tutkimussäätiöistä kuten Rosa Luxemburg -säätiö Saksassa, Espaces Marx Ranskassa, Nicos Poulanzas -instituutti Kreikassa jne. Transform! ei muodollisesti ole osa EVP:tä, mutta toimii hyvin lähellä sitä, järjestää seminaareja ja konferensseja kuten EVP ja sen jäsenpuolueet itsekin. Se myös julkaisee useilla eri kielillä painettua lehteä. Sekä Transform! että EVP olivat merkittävällä panoksella mukana Altersummit-prosessissa. Yritys käyttää eurooppalaista "kansalaisaloitetta" kampanjoitaessa "eurooppalaisen sosiaali- ja ympäristörahaston" puolesta ei epäonnistunut siksi, etteikö sen toteutukseen suhtauduttu vakavasti, vaan siksi, että EU vetosi sen. Olenko tyytyväinen siihen mitä EVP tekee ja miten se toimii? Olen ollut mukana EVP:n toiminnassa Pariisin kokouksesta, vuoden 2010 lopusta lähtien. Se voisi kyllä toimia paremmin, mutta sehän pitää aina paikkansa. Minusta näyttäisi kuitenkin, että EVP on menossa laajasti ottaen oikeaan suuntaan, sekä poliittisen kehityksensä että käytännöllisen toimiensa osalta. Eikä ole epäilystäkään siitä, että ottaen huomioon väistämättömät nousut ja laskut EVP:n jäsenpuolueiden vaikutusvalta on kasvanut tasaisesti ja joskus jopa hämmästyttävästi, kuten Syrizan tapauksessa. JL: Kysymys EU:sta. Jos otamme esimerkiksi Kreikan, toisaalta Syriza ei ole valmis irrottautumaan EU:sta tai eurosta, ja tässä mitassa se näyttäisi nojautuvan koko EU:n laajuiseen muutokseen. Tätä vastoin KKE (joka tietenkään ei ole EVP:n jäsen) haluaa irtautua EU:sta ja eurosta yksinkin (vaikka varmaankin toivoo että muita maita seuraisi perässä). Mitä mieltä olet näistä kahdesta yleisen tason strategiasta, joista ensimmäinen merkitsee pysyttäytymistä EU:ssa yritystä murtaa se sisältä käsin; toinen taas merkitsee, että tavoite on irtautumalla panna alkuun muutaman maan voimin jotain parempaa, joka selvästi on olemassaolevan EUrakenteen ulkopuolella? Onko toive EU:n laajuisesta muutoksesta liian suuri pala purtavaksi, onko "Välimeren Kuuba" -tyylinen strategia tuomittu epäonnistumaan? MS: Haluan ensiksi käsitellä kysymystä koko EU:n laajuisesta muutoksesta. Jos tällä tarkoitetaan, että muutos voi toteutua järjestelmällisesti koko EU:n alueella, niin se ei vaikuta järkevältä näköalalta. En näe minkä mekanismin kautta tällainen muutos voisi tapahtua. Politiikka ja yhteiskuntaluokkien välinen voimatasapaino ovat kansallisella tasolla. Eurooppa ei ole maa, se ei ole kansakunta, eikä ole sellaiseksi muuttumassa. Sitä ei tosiasiallisesti johdeta yhdestä hallituskeskuksesta. (It is not, in fact, a polity.) Se on äärimmäisen sekalainen kokoelma 28 kansallisesta, joissakin tapauksissa monikansallisesta, valtiosta. Euroopalla ei ole kansaa, on vain kansoja. Tietysti se, mitä tapahtuu yhdessä maassa, vaikuttaa toisiinkin, erityisesti niihin, jotka ovat maantieteellisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti läheisiä. Eikä ole tarkoitus sanoa, että Euroopan tasolla ei voitasi tehdä mitään; on selvää, että euroopanlaajuiset aloitteet ovat mahdollisia, kuten Altersummitin kaltaiset prosessit tai marraskuun 14. päivän lakkoliike. Ja tulevan kauden keskeisimpiin tavoitteisiin EVP:ssä itse asiassa se taitaa olla keskeisin tavoite on käydä euroopanlaajuista kampanjaa EU:n ja USA:n vapaakauppasopimusta (Transatlantic Trade and Investment Partnership, TTIP) vastaan, mihin tarkoitukseen yritämme koota laajaa yhteiskunnallista ja poliittista rintamaa, johon kuuluu ammattiliittoja ja järjestöjä. Ja EVP aikoo ottaa osaa Euroopan parlamentin vaaleihin, ei vain kokoelmana kansallisia puolueita, vaan eurooppalaisena poliittisena voimana. Kaikki nämä asiat ovat tärkeitä, mutta muutos, sikäli kuin sillä tarkoitetaan poliittisen vallan käyttöä, alkaa kansalliselta tasolta. 5 / 34

6 Sitten on käsiteltävä kysymystä EU:n luonteesta. EU ei ole vain tyhjä tila, jonka voi täyttää edistyksellisemmällä sisällöllä. Sen koko toiminta, perussopimukset, lait, direktiivit, rakenteet on suunniteltu uusliberaalin, kapitalistisen Euroopan rakentamiseksi, ja hankkeen edetessä jäsenvaltioiden mahdollisuuksia toimia rakenteiden ulkopuolella pyritään rajoittamaan järjestelmällisesti. Tässä ei ole puhe edes hallituksesta, joka haluaisi alkaa toteuttaa radikaaleja, kapitalismin vastaisia uudistuksia; jo paljon ennen tätäkin, vain kieltäytymällä leikkauspolitiikasta ja rakenneuudistuksista puhumattakaan velanmaksusta olisi seurauksena yhteenotto Euroopan instituutioiden kanssa. Jopa vakavasti otettava keynesiläinen lähestymistapa olisi suljettu pois. Näin ollen mikä tahansa yritys muuttaa mainittua asiantilaa johtaa yhteenottoon ja murtumaan. En usko, että esittämäsi vaihtoehdot sisältä käsin toteutettava murros ja EU:n ulkopuolella toimivien maiden ryhmä ovat aivan noin yksinkertaiset. On täysin selvää, että Euroopan asioiden muuttamiseksi vaaditaan muutokseen sitoutuneiden voimien valtaannousua useissa Euroopan maissa; luonnollisestikin jonkun maan on aloitettava. Voimme puhua siitä, miltä yhdistynyt Eurooppa näyttäisi, voimme tehdä esityksiä jotka viitoittavat suuntaa meidän haluamaamme Eurooppaa kohti erilainen rooli Euroopan keskuspankille, harmonisoinnille, taloudellisille suunnitelmille ja niin edelleen. Tämä on tietysti hyödyllistä ja itse asiassa ehdottoman välttämätöntäkin, vaikka siihen liittyy hienoinen vaara sen liiallisesta painottamisesta, että kansallisella tasolla ei ole mahdollista tehdä mitään, että meidän on esitettävä euroopanlaajuisia ratkaisuja. Olen tästä luonnollisestikin samaa mieltä. Mutta se voi helposti keikahtaa siihen, että sanotaan ettei kansallisella tasolla voida tehdä mitään vaikka juuri kansallinen taso on juuri se taso, jolta Euroopan muuttaminen on aloitettava. On koottava voimia, rakennettava liittoutumia, kasvettava riittävän suureksi voimaksi kansallisen tason politiikassa ja pystyttävä esittämään kysymys vallasta, samalla kun rakennetaan yhteyksiä muiden maiden samanmielisten voimien kanssa. Ajatus Euroopan laajuisesta muutoksesta on siis liian suuri pala nieltäväksi. Mitä sitten Välimeren Kuubaan tulee... se, jos asia näin halutaan sanoa, on ensimmäisen irtautuvan maan asema. Koko kysymys on kuitenkin siinä, mikä on irtautumiseen liittyvä perspektiivi. Omasta mielestäni perspektiiviksi ei riitä vain toive siitä, että muut lähtevät seuraamaan, vaan on pantava toimeen tämän perspektiivin mukaista politiikkaa ja sanottava: "me teemme näin kansallisella tasolla, koska se on se taso, jolla me olemme, mutta me emme halua erota Euroopasta, vaan muuttaa Eurooppaa, ja haluamme että muut seuraavat meitä tässä". Tällaisessa tilanteessa vasemmistovoimien tuki muissa maissa olisi elintärkeää ja se voitaisiin organisoida paljon helpommin, jos vasemmistopuolueiden kesken on ollut yhteistyötä jo vuosia. Tämä lähestymistapa auttaa meitä vastaamaan paremmin kahteen kysymykseen, jotka nyt nousevat esiin. Pitäisikö EU-kurista irtautuvan maan jatkaa euron käyttöä, ja pitäisikö sen erota EU:sta. Oma vastaukseni ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, ja jälkimmäiseen ei. Ensimmäisen kysymyksen kohdalla löytyy välitön, käytännöllinen syy. Jokin maa sanokaamme Kreikka, joka on ainoa maa tällä hetkellä, missä vasemmisto voi nousta valtaan lyhyellä aikavälillä joka hylkää euron ja/tai eroaa EU:sta, joutuisi maksamaan korkean hinnan, osin markkinareaktioiden seurauksena ja osin poliittisten päätösten seurauksena. Portugalin näkökulmasta asiaa käsitellyt, vasemmistoblokin johtoon lukeutuva Francisco Louça sanoi, että "en usko että eurosta eroamiseen on helppoa tietä. Jos Portugali eroaisi eurosta, mitään 6 / 34

7 toimia maan suojelemiseksi ei ole odotettavissa. Ei ole mitään toivoa, että Saksan hallitus myöntää uuden, edellisen kokoisen tai sitä suuremman lainan, tällä kertaa ilman ehtoja, osoittaakseen suosiota vasemmistohallitukselle, joka päätti erota eurosta. Siinäkin tapauksessa, että Saksan hallitus haluaisi pakottaa Portugalin eroamaan eurosta, ei ole todennäköistä että se suostuisi rahoittamaan eroamisen sen vuoksi, ettei siitä muodostuisi kielteistä esimerkkiä. Tällainen "herrasmiessopimus" tuntuu poliittisesti mahdottomalta. Euroopan johtoportaasta ei löydy jalomielisyyttä, mutta äärimmäisen autoritaarisia yhteiskunnallisia intressejä kylläkin." On myös perustavampi syy: poliittinen signaali muille maille, erityisesti niille, jotka ovat poliittisesti konservatiivisempia, että Kreikka ei käännä selkäänsä Euroopalle. Tämä pätee vielä enemmän EU:sta eroamiseen. On tietysti mahdollista, että Kreikka pakotetaan euron ja jopa EU:n ulkopuolelle, vaikkakaan helppoa se ei olisi, ja Kreikka tekisi siitä vielä vaikeampaa. Erottamisen tekeminen niin vaikeaksi kuin mahdollista voi auttaa kreikkalaisia uhkaamaan EU:ta epävakaudella. Äskettäin julkaistussa artikkelissaan Michel Husson huomauttaa, että eroamalla eurosta eroava maa luopuisi tästä aseesta yhteenotossaan Euroopan kanssa. Mutta viestin ei tulisi olla, että me irtaudumme Euroopasta, vaan että me irtaudumme uusliberaalista politiikasta, ryhdymme toimiin itsemme suojelemiseksi EU:n kostotoimenpiteiltä jne., ja kutsumme muita maita seuraamaan esimerkkiämme, jotta voimme perustaa Euroopan uudelleen kokonaan toiselle pohjalle. On selvää että jos euroa ei olisi olemassa, sitä ei olisi tarpeen keksiä uudelleen nykyisessä muodossaan. Kuten Husson sanoo mainittu artikkelissaan, euro on ollut katastrofi Euroopan kansoille ja koko Euroopan idealle. Mutta tietystikään euroa ei tehty Euroopan kansojen tai "Euroopan idean" hyväksi; se tehtiin rahan liikkeiden ja rahan kasaamisen helpottamiseksi ja vaihtoehtoiseksi valuutaksi dollarille. Mutta se, että meidän ei olisi koskaan pitänyt mennä nykymuotoiseen euroon, ei tarkoita, että voimme vain puhdistaa pöydän ja aloittaa alusta kansallisilla valuutoilla. Euroopan uudelleenperustamisen myötä meidän on perustettava uudelleen myös yhteinen raha toisella perustalla, tällä kertaa siten että se palvelee kansoja ja reaalitaloutta ja siten että keskuspankki on demokraattisessa kontrollissa. EVP:n tavoitteena on "Euroopan uudelleenperustaminen" (refounding Europe), mikä tekee selväksi sen, että se haluaa rakentaa Euroopan erilaisten periaatteiden mukaisesti, torjua leikkauspolitiikan ja rakenneuudistukset sekä irtisanoa perussopimukset, siten että näköalana on kapitalismin ylittäminen. Palaan aiemmin mainitsemaani kohtaan: tämä tapahtuu maa kerrallaan, eikä ole mitään takuita, että tämä ei merkitsisi tiettyä repeämää poliittisesti edistyneiden maiden ja muiden välillä ja on loogistakin odottaa, että näin jossain kohtaa tapahtuu. Repeämä ei olisi pysyvää laatua, mutta ottaen huomioon Euroopan monimuotoisuuden, tämä prosessi saattaa muodostua melko pitkäksi, pitemmäksi kuin haluaisimme. Se tarkoittaa, että meidän pitäisi rakentaa läheisemmät suhteet niiden maiden kesken, jotka ovat valmiita Euroopan rakentamiseen toisenlaiselle pohjalle edes joltain osin, ei ainoastaan sosiaalista ja taloudellista sisältöä vaan myös poliittista muotoa koskien; politiikan on perustuttava yhteistyöhön ja demokratiaan eikä pakkoon, joka Brysselin määräyksestä ja finanssikapitalismin (financialised capitalism) etujen mukaisesti vie kohti keskitettyä Euroopan unionia (vaikka sitä nimitetäänkin "federaaliseksi"). Viimeisimmässä Transform!in numerossa on mielenkiintoinen Walter Baierin ja Roger 7 / 34

8 Martellin artikkeli, joka käsittelee uuden Euroopan mahdollista arkkitehtuuria. On myös Ranskan kommunistisen puolueen pdf:nä saatavilla oleva, tärkeä asiakirja, Refonder l'europe, joka julkaistiin marraskuun 16. päivänä järjestettyä, aihetta käsittelevää konferenssia silmällä pitäen. Asiakirjan näköala on "suvereeni yhteenliittyneiden kansakuntien ja kansojen (nations and peoples) unioni", ja siinä myös kieltäydytään euroskeptikon tittelistä. Eikä vapaasti yhteenliittyneisiin, suvereeneihin maihin perustuvan ja perinpohjin erilaista yhteiskunta- ja talouspolitiikkaa toteuttavan Euroopan unionin puolustamisessa mitään euroopanvastaista tai euroskeptistä olekaan. On kyse vain kansallisen ja eurooppalaisen tason yhteensovittamisesta. Epäilemättä, jos EVP saa toukokuun eurovaaleissa hyvän tuloksen, meidän niputetaan yhteen euroskeptisten ja populististen oikeistovoimien kanssa "kahden äärilaidan" teorian mukaisesti. Meidän on kovaäänisesti vastustettava tällaisten yhtäläisyysmerkkien vetämistä. Yksi usein esitetty kysymys kuuluu: mitä tapahtuu, jos vasemmisto ei kykene kääntämään EU:n nykyistä suuntaa ja avaamaan tietä uuteen Eurooppaan? Jatkavatko Eurooppa ja EU kulkuaan? Meidän ei milloinkaan pitäisi aliarvioida Euroopan johtajien kykyä tukkia vuotokohdat ja välttää päätösten tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista potkaista vain tölkkiä eteenpäin, kuten sanonta kuuluu. Tästä huolimatta se mahdollisuus, että EU jatkaa nykymuodossaan, ei todellisuudessa ole vaihtoehto. Jos edistyksellistä tietä ulos tilanteesta ei avaudu, on hyvin mahdollista että EU alkaa hajota syistä, jotka ovat yhdistelmä yhteiseen valuuttaan liittyviä ongelmia, jäsenmaiden ristiriitaisia etuja ja ihmisten tyytymättömyyttä. Meidän ei tulisi iloita tästä mahdollisuudesta: hajoava Eurooppa ei automaattisesti suosisi edistyksellisiä ratkaisuja ja paljon todennäköisemmin vahvistaisi taantumuksellista oikeistoa entisestään. JL: Kysymys tiestä muutokseen. Millä tavoin erilaisista strategioista yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseksi on keskusteltu EVP:n piirissä ja miten eri näkökannat ovat edustettuina? Miten näkemykset sosialismiin pyrkimisestä eroavat esim. "perustuslaillisen tien" (ehkäpä hieman "kadun" avustamana) ja perinteisen "vallankumouksellisen tien" (ehkäpä hieman parlamentin avustamana) välillä? Vai onko tämä lainkaan mielekäs tapa nähdä vaihtoehdot? Miten kysymystä voisi lähestyä sortumatta keinotekoiseen yksinkertaistamiseen? Viime keväänä Left Unity -verkkosivulla julkaistussa artikkelissasi (Will the real European left stand up?) kirjoitit: "Ehkäpä Fordilla on selvä näkemys siitä, mikä on uudistuspolitiikan ja vallankumouksen ero nykypäivän Euroopassa. Aika monet uskovat tietävänsä, missä ero on, mutta itse uskon että asiat ovat hieman monimutkaisempia. Niinkuin esimerkiksi se pieni yksityiskohta, että sosialistista vallankumousta ei ole milloinkaan tapahtunut kehittyneessä kapitalistisessa maassa, jossa on vahva porvarillisen demokratian perinne. Ei koskaan, ei missään." Mitä tästä pitäisi oppia? Uskotko, että kommunistiset ja vallankumoukselliset sosialistiset ryhmät ovat takertuneet lokakuun vallankumouksen muistoon ilman hyviä perusteluita, samoin kuin ne takertuvat tietynlaiseen kielenkäyttöön, symboleihin jne., kun tosiasiassa olisi parempaa luopua niistä, koska ne ovat tarpeeton rasite? Jatkat: 8 / 34

9 "Strategiaan ja taktiikkaan [...] tulee tietenkin kuulumaan jokin joukkoliikkeiden ja parlamenttiin liittyvien vaalitaisteluiden yhdistelmä. Erityisesti tähän liittyy enemmistön voittaminen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvissa vaaleissa useammin kuin kerran." Iso-Britannian kommunistisen puolueen (CPGB) Mike Macnair kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Revolutionary Strategy, missä hän päätyi kannattamaan kautskylaista "kärsivällisyystaktiikkaa", mikä tarkoittaa käytännössä parlamenttienemmistön tavoittelemista, jotta oma minimiohjelma voidaan toteuttaa ilman kompromisseja. Kirjoituksessasi tuntuisit kannattavan samaa. Onko vaikutelma oikea? En tiedä oletko lukenut kirjaa, mutta mitä mieltä yleisesti ottaen olet "kautskylaisesta" strategiasta esim. siinä muodossa kuin Kautsky esittää sen kirjassaan Tie valtaan, missä hän yhtäältä vastustaa yhteishallituksen muodostamista liberaalin porvariston kanssa ja toisaalta vastustaa myös vasemmistolaisen yleislakkotaktiikan tyylistä "epätoivon politiikkaa"? MS: Tämä on erittäin tärkeä kysymys, ehkäpä kaikkein tärkein, sillä jos emme ratkaise kysymystä poliittisen vallan valtaamisesta, on kaikki muu turhaa. En asettaisi valintaa vain "perustuslaillisen" ja "vallankumouksellisen" välille, mutta ymmärrän mitä tarkoitat: aiheesta käytävä keskustelu pyörii sen ympärillä, miten lähestymme kysymystä valtiosta. Minun lähtökohtani on, että kehittyneessä kapitalistisessa maassa, jossa on vakaa ja pitkäaikainen demokraattisten (porvarillisten, jos niin halutaan sanoa) instituutioiden perinne, ei ole koskaan tapahtunut vallankumousta. Näissä maissa valtio ei nojaudu ainoastaan voimaan, vaan ensi sijassa se nojautuu hallittujen suostumuksen saamiseen. Voimakeinoja käytetään tietysti jos tilanne niin vaatii; valtio pidättää itsellään laillisen yksinoikeuden voimankäyttöön. Mutta se saa ajoittaiselle voimankäytölleen oikeutuksen demokraattisen valtakirjansa avulla, ja sillä on käytössään valikoima poliittisia voimia, jotka voivat vuorollaan nousta valtaan ilman, että vallankäyttö ylittää hallitsevan luokan asettamia rajoja mitä ne eri kausina sitten ovatkin. Toiseksi valtiokoneisto on äärettömän paljon laajempi ja monimutkaisempi kuin diktatuureissa. Kolmanneksi porvarillinen ideologia on erittäin vahva, ei ainoastaan kokoelmana taantumuksellisia näkemyksä, vaan siinä mielessä, että se jatkuvasti vahvistaa ajatusta siitä, että kapitalismi on luonnollinen järjestys eikä vaihtoehtoa ole. "Vallankumouksellista tietä" kannattavien tahojen vaatimusten takana oleva hypoteesi on, että vallankumous syntyy parlamentin ulkopuolisesta mobilisaatiosta. On selvää, että tarvitaan myös sitä. Se ei ole ongelman ydin. Ongelma on näköalan kuvittelemisessa sellaiseksi, että jatkuvasti kerta toisensa jälkeen kasvavat mobilisaatiot, mielenosoitukset ja lakot lopulta johtavat suoraan kaksoisvaltaan, työväenneuvostoihin jne. Tässä mielessä tämän strategian kannattajat todellakin takertuvat lokakuun vallankumouksen muistoon. "Yleislakkolinja" lukeutuu tähän kategoriaan. On vaikea nähdä siinä mitään todellista strategiaa, useimmiten se pelkistyy vain vetoomuksiksi syventää ja laajentaa taistelua. Laitoin "vallankumouksellisen tien" lainausmerkkeihin, koska mielestäni todellisia vallankumouksellisia ovat ne, jotka ratkovat vallankumouksellisen strategian ja taktiikan kysymyksiä konkreettisessa tilanteessa. Vallankumoukselliseksi julistautuminen ei merkitse kykyä tähän. Ranskan Uudessa antikapitalistisessa puolueessa (NPA) käydyissä keskusteluissa Guillaume Liégard, joka tuolloin lukeutui puolueen johtoon ja joka nyt on vasemmistorintamaan liittyneessä antikapitalistisessa vasemmistossa (Gauche anticapitaliste), sanoi asian varsin suoraan: 9 / 34

10 "vallankumouksellinen puolue ei ole puolue, joka kannattaa vallankumousta, vaan puolue, jolla on ohjelma ja strategia vallankumouksen toteuttamiseksi. On melkoista ylimielisyyttä lievästi sanoen väittää, että meillä on kumpaakaan näistä." Mielestäni nyky-euroopassa ja moniaalla muuallakin kansannousuun (insurrection) perustuva lähestymistapa on perinpohjaisesti virheellinen. En usko että kaksoisvalta syntyy tilanteessa, jossa täysin kapitalistisen valtion ulkopuolella olevat, uudet kansanvallan (popular power) elimet ja valtio ottavat yhteen. Uskon, että niissä maissa joissa on demokraattiset instituutiot joiden olemassaolo on laajalti seurausta työväenliikkeen aiemmista taisteluista ne ovat myös ne instituutiot, joiden kautta poliittinen taistelu kanavoituu. Uskon että on välttämätöntä valloittaa enemmistö vaaleissa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vallitessa, ja kuten lainaat aiemmin sanomaani yllä: useammin kuin kerran. En usko, että muunlaiselle perustalle rakennetulla hallituksella olisi oikeutusta, ja jos vasemmisto ei kykene voittamaan enemmistön kannatusta, miten se aikoo toteuttaa ohjelmansa ja taistella taantumusta vastaan? Tämä ei tarkoita, että vaalien voittaminen on riittävä ehto perinpohjaisen yhteiskunnallisen muutoksen läpiviemiseksi, mutta minusta näyttää, että se on välttämätön ehto. Se on prosessin lähtölaukaus, ei päätepiste. Kyse ei ole siitä, että "kadulta" saadaan vain jonkin verran tukea; tarvitaan valtavia, monimuotoisia ja jatkuvia mobilisaatioita, joiden tehtävänä ei ole ainoastaan vastarinnan kukistaminen, vaan ne ovat myös sosialismia kohti etenemisen edellytys. Yleisen äänioikeuden avulla vallattavaan valtiovaltaan perustuvan strategian ja valtiovallan valtaamiseen ulkopuolelta käsin perustuvan strategian ero on mielestäni seuraava: jälkimmäisessä tapauksessa valta vallataan kansannousulla uuden valtiovallan rakentamiseksi. Tiedämme tämän lokakuun vallankumouksen esimerkin perusteella, ja sen perusteella tiedämme myös, että uuden valtion rakentaminen ei ollut kovin helppoa. Ensinmainitussa tapauksessa emme tiedä mitä on edessä, koska niin ei ole aiemmin tehty, mutta hypoteesi on, että noustuaan valtaan hallitus kävisi toimeen valitsijoidensa etujen puolustamiseksi, alkaisi puuttua kapitalistiseen vallankäyttöön ja omaisuuteen ja alkaisi muuttaa valtion rakenteita. Yritys kohtaisi varmasti vastarintaa valtion sisä- ja ulkopuolelta, maan sisä- ja ulkopuolelta, ja hallituksen olisi mobilisoitava yhteiskunnallinen perustansa. Tämän hypoteesin mukaan työpaikoille ja asuinalueille syntyisi ruohonjuuritason järjestöjä, ei vastakohtana valtiolle vaan hallituksen tukemiseksi, mukana myös jonkin verran väistämätöntä kitkaa. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi tekijää, hallitus ja joukkoliike, vahvistaisivat toisiaan. Kun sanoin, ettei tätä ole milloinkaan tehty, minun olisi pitänyt sanoa, ettei sitä ole tehty menestyksekkäästi. Vakavasti otettavista esimerkeistä olemassaolevan valtion rakenteiden muuttamiseksi ei todellakaan ole ylitarjontaa. Yksi löytyy: Chile vuosina Meidän tulee tietysti kunnioittaa Allenden ja muiden Pinochetin uhrien muistoa, kuten äskettäin vallankaappauksen 40-vuotispäivänä kunnioitimmekin. Mutta meidän tulisi myös tutkia Allenden tappion syitä ja oppia niistä. Todistaako lopputulos, että yritys oli tuomittu alusta lähtien? Tai, jos olisi tehty erilaisia poliittisia valintoja tiettyinä ratkaisevina hetkinä, olisivatko tapahtumat voineet kulkea eri latua? Olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kun puhe on olemassaolevien demokraattisten instituutioiden käyttämisestä vallan valtaamiseksi, ei niitä pidä idealisoida, sillä ne ovat enemmän tai vähemmän puutteellisia ja vääristyneitä. Niitä ei ole suunniteltu ilmaisemaan kansalaisten tahtoa ja pitämään huolta siitä, 10 / 34

11 että tahdonilmaisu muuttuu hallituspolitiikaksi. Ne on suunniteltu tuottamaan vakaita hallituksia, joilla on oikeutus hallitsemiseen mukaan lukien siihen, että tarvittaessa harjoitetaan päinvastaista politiikkaa kuin mitä vaaleissa luvattiin. Voi olla, että paras tapa lakaista roskat pois tieltä on sama kuin Etelä-Amerikassa: perustuslakia laativan kokouksen valitseminen. Venäjän vallankumouksen aikoihin käytiin teoreettista keskustelua siitä, ovatko yleisen äänioikeuden voimin valitut elimet ja neuvosto-tyyliset elimet yhteensovittamattomia; keskustelua kävivät bolshevikit ja, mikä on vähemmän tunnettua, Rosa Luxemburg. Ajattelin pitkään, että ne ovat yhteensovittamattomia; nyt en näe mitään syitä, mikseivät ne voisi olla olemassa samanaikaisesti. Mitä tahansa vaalivoittoa edeltää suuri määrä valmistelevaa työtä: joukkotaisteluita, asemien hankkimista paikallisvaaleissa, taistelua ideoista, liittoutumien rakentamista, joille saadaan yhteiskunnallinen ja poliittinen enemmistö. Kansannousustrategiaa kannattavat eivät aina ymmärrä tätä kovin hyvin: he haluavat panostaa kaiken taisteluihin, ikäänkuin se ratkaisisi kaiken itsestään. En ole lukenut Mike Macnairin kirjaa, vaikka olenkin lukenut useita hänen artikkelejaan. Olen samaa mieltä paitsi siitä, että on välttämätöntä voittaa enemmistö parlamentissa, myös siitä, että on kieltäydyttävä liittoutumasta porvarillisten puolueiden kanssa. Mitä sitten liittoihin sosiaalidemokraattisten puolueiden kanssa tulee... en vastustaisi niitä periaatteessa, mutta ottaen huomioon millaisia puolueita ne nykyään ovat, vastustaisin niitä käytännössä, etenkin kansallisella tasolla. Hallituspolitiikan minimitavoite on irtautua leikkauspolitiikasta ja uusliberalismista ja aloittaa väestön aineellisten olojen parantaminen, missä tarkoituksena on siirtyä uudistuksiin jotka vähitellen haastavat kapitalistiset omistussuhteet. Tähän mennessä osallistuminen hallitukseen, esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa, on tapahtunut sosiaalidemokraattien asettamassa viitekehyksessä, joka viime kädessä merkitsee uusliberaalia politiikkaa, vaikkapa joukossa muutama edistyksellinen toimi olisikin. Tällaisella toiminnalla sahataan omaa oksaa ja sillä on ollut ennakoidusti kielteisiä vaikutuksia. Sosiaalidemokraattien kanssa tehtävän liiton ehtoina on ensinnäkin, että kapitalisminvastaiset voimat ovat nykyistä paljon vahvemmassa asemassa, ja toiseksi sosiaalidemokraattien itsensä on pitänyt siirtyä pois uusliberalistisen konsensuksen leiristä, ehkäpä jonkinlaisen puolueessa tapahtuneen jakautumisen seurauksena. Tällaisen todennäköisyys on kuitenkin oma kysymyksensä. Joskus ajattelin että minkäänlaisten vasemmistovoimien nouseminen esiin sosiaalidemokratian piiristä on aika etäinen vaihtoehto, mutta nyt siitä on havaittavissa merkkejä joissain maissa. Mutta jos puhe on sosiaalidemokraattisten puolueiden todellisesta linjanmuutoksesta... uskon sitten kun näen. JL: Kysymys sosialismista. Miltä EVP:n tavoitteet sinusta näyttävät sellaisina kuin ne kuvastuvat sen ohjelmassa ja vuoden 2013 kongressin asiakirjoissa? Miten pitkälle ne riittävät? Onko jäsenpuolueiden välillä paljon vaihtelua? Kirjoituksessa Left Unity -verkkosivulla viittaat PCF:n näkemyksiin kapitalismista ja sosialismista; Tanskan Enhedslisten kannattaa ohjelmassaan sosialistista, demokraattisesti suunniteltua taloutta, ja voidaan viitata myös Die Linken ohjelmaan vuodelta 2011, jossa kannatetaan demokraattista sosialismia. Toisaalta Suomen vasemmistoliitto, joka on parhaillaan hallituksessa sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen kanssa, mainitsee ohjelmassaan sosialismin (liberalismista poikkeavana) "ajattelutapana" ja "perinteenä", ja "tulevaisuuden sosialismin" mainitaan olevan vain "enemmän 11 / 34

12 demokratiaa ja todellista vapautta kaikille". Miltä nämä asiat näyttävät laajassa perspektiivissä? EVP:n verkkosivuilla on artikkeli (Some remarks concerning the creation of the Party of the European Left), jonka mukaan "vasemmiston on esiinnyttävä yhtenäisenä Euroopan tasolla ja kehitettävä välttämättömiä ja konkreettisia vaihtoehtoesityksiä toisenlaisen EU:n puolesta", ja että "eurooppalainen vasemmisto suhtautuu kapitalismiin kriittisesti: se on kapitalismin vastainen ja tähtää yhteiskuntien muuttamiseen kapitalismin vallan hävittämiseksi (a transformation of societies beyond the rule of capitalism)"; ja lisäksi, että EVP tarttuu tilaisuuteen "saavuttaa poliittinen aloite vasemmistolle [...] hylkäämällä selvästi kapitalismi ja kehittämällä sille vaihtoehto" [...]". Miten kapitalismin vaihtoehtoa on mielestäsi EVP:n piirissä kehitetty? Sikäli kuin sosialismista keskustellaan ja käsitettä käytetään EVP:ssä, tarkoitetaanko sillä myös ei-kapitalistista yhteiskuntaa, joka perustuu demokraattisesti hallinnoituun tuotantosuunnitelmaan, vai onko se enemmän "perinne", joka on jäsenpuolueiden historiallisena taustana, tai tietynlainen eetos? Mielestäni kysymys sosialismista (voidaan käyttää myös muita sanoja) herättää kysymyksen jäsenpuolueiden itseymmärryksestä ja se puolestaan liittyy kysymykseen mitä nämä puolueet todennäköisesti tekevät, ja ovat valmiita tekemään, jos ja kun ne muodostavat hallituksen (joko omin voimin tai osana vasemmistolaista koalitiota). Luulen että ilman ymmärrystä "lopullisesta" tavoitteesta (uusliberalismin vastustamisen kaltaisten välittömien tavoitteden ohella) on mahdollista, että ne jäävät "vieraan" ideologian vangeiksi arvioitaessa sitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, samaan tyyliin kuin sosiaalidemokraattiset puolueet ovat jääneet liberaalin talouskäsityksen vangeiksi: "leikkaukset saattavat olla valitettavia, mutta mitä muuta voimme tehdä?" tai "kannatamme vahvaa julkista sektoria, mutta koska se rakentuu yksityiseltä sektorilta perittävien verojen varaan, meidän on huolehdittava yksityisen sektorin toimintakyvystä ensin" jne. Kirjoituksessasi sanot: "Sen sijaan että tekisimme jo lähtökohtaisesti eron uudistusmielisten ja vallankumouksellisten välille, on parempi katsoa, minkälaisiin kapitalisminvastaisiin toimenpiteisiin vasemmistohallitus voisi ryhtyä ja miten, millä tavoin mobilisoida niille tukea, miten vastata oikeiston taloudelliseen sabotaasiin ja poliittiseen paineeseen jne. puhumattakaan siitä, minkälaista kapitalisminjälkeistä yhteiskuntaa tavoittelemme." Minkälaisia toimenpiteitä kannattaisit nykytilanteessa? Oletko tyytyväinen siihen, mitä EVP on esittänyt Euroopan keskuspankin mandaatista ja EU:n laajuisesta investointiohjelmasta työpaikkojen luomiseksi? Mitä kapitalisminjälkeisestä yhteiskunnasta ja suunnitelmatalouden toimivuudesta käytävään keskusteluun tulee, tunnetko Paul Cockshottin ja Allin Cottrellin teoksen Uusi sosialismi (englanniksi ja suomeksi) ja siinä kuvatut tekniset ideat siitä, miten miljoonia erilaisia tuotteita tuottava suunnitelmatalous voisi käytännössä toimia? Omasta mielestäni tämäntyylinen lähestymistapa puuttuu kaikista muista kirjoituksista (joihin olen tutustunut), jotka käsittelevät sitä, miltä kapitalisminjälkeinen yhteiskunta voisi näyttää. 12 / 34

13 Heidän lähtökohtansa on, että "sosialismilla ei tule milloinkaan olemaan minkäänlaista uskottavuutta taloudellisena järjestelmänä, ellemme kykene esittämään mainitun kaltaisia periaatteita riittävän yksityiskohtaisesti." (s. 18.) Oletko tästä samaa vai eri mieltä? Mitä mieltä olet sosialismikeskustelun merkityksestä nykytilanteessa? MS: Aloittakaamme lopusta, siis sosialismin näköalasta. Sosialismilla on suuri uskottavuusongelma, jota meidän ei pitäisi aliarvioida. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen sosialismista puhuminen oli erittäin vaikeaa, ja alettiin käyttää käsitteitä antikapitalistinen ja antiliberaali. Se oli tapa määritellä asiat kieltämisen kautta, sen kautta mitä vastustettiin. Ja se vastasi sitä, mitä ainakin osa ihmisistä ajatteli he tiesivät mitä eivät halua, mutta eivät sitä, mitä halusivat. Tietystikään jo ennen vuosia suurimmalla osalla lännessä elävistä ei ollut mitään halua elää Neuvostoliiton mallin mukaisissa yhteiskunnissa, mutta ole olemassa ajatus siitä, että mallia voitaisiin parantaa, demokratisoida tästä johtui melko laajalle levinnyt vaikkakin väliaikainen Gorbatšov-innostus ja että sosialismi lännessä olisi väistämättä demokraattisempaa. Mutta neuvostomallin mukaiset yhteiskunnat vajosivat kasaan eikä missään ollut demokraattista sosialismia kannattavaa todellista dynamiikkaa. Tällä oli valtava vaikutus, juuri se avasi tien ajattelulle, että kapitalismille ei ole vaihtoehtoa. Mitä näissä yhteiskunnissa sitten oli vikana? Puhuessaan DDR:stä Die Linken puoluekokouksessa Dresdenissä viime kesäkuussa Gregor Gysi muotoili asian osuvasti: ensinnäkin "valtiososialismi" oli hävinnyt taistelun työn tuottavuudesta, se oli tuottanut talouden jossa oli puutetta tavaroista; toiseksi, se ei ollut demokraattista, ja "sosialismi on joko demokraattista tai se ei ole [sosialismia]". Kolmanneksi oli kuitenkin saavutettu todellisia edistysaskeleita. Tariq Ali on huomauttanut äskettäin, että lännessä vallitsi sosiaalidemokratia ja idässä sosiaalidiktatuuri (in the West you had social democracy and in the East you had social dictatorship). Keskeistä on, että sosiaalinen oli yhtä totta kuin diktatuurikin. Tähän mennessä sosialistisiksi julistautuneilla yhteiskunnilla on ollut kaksi vajetta. Ensinnäkin demokratian, perustavaa laatua olevien demokraattisten vapauksien täydellinen puute. Toiseksi ne epäonnistuivat takaamaan kansalaisilleen hyvälaatuisia kulutushyödykkeitä riittävässä määrin. Ongelma ei ollut ainoastaan demokratian puuttuminen. Jos tästä olisi ollut kyse, olisi riittänyt demokratian lisääminen, ja taloudelliset ongelmat olisivat ratkenneet. Tosiasiassa ongelma oli laajempi; kyse oli myös keskitetystä komentotaloudesta, toisin sanoen siitä ajatuksesta, että koko talous voitaisiin suunnitella keskitetysti. Tämän ongelman ratkaisemiseksi olisi tarvittu demokratiaa kahdella tasolla: makrotasolla olisi pitänyt voida keskustella avoimesti mahdollisista vaihtoehdoista, ja mikrotasolla olisi pitänyt ottaa tuottajat ja kuluttajat mukaan osaksi mitä tahansa vaihtoehtoa. Minusta on itse asiassa vahingollista nimittää näitä yhteiskuntia sosialistisiksi, kuten Paul Cockshott ja monet muut tekevät. Ei siksi, että ne eivät vastaa jotain "puhdasta" sosialismin mallia (minulla ei ole sellaista mallia), vaan siksi, että sosialismi ei ole vain taloudellinen järjestelmä. Siihen sisältyy myös se, että kansalaiset, työläiset ottavat yhteiskunnan ja talouden hallintaansa. Haltuunoton ei tarvitse olla täydellistä, eikä alussa sitä varmuudella olekaan, mutta sen on liikuttava tähän suuntaan. Stalinismi oli tämän vastakohta, liikettä vastakkaiseen suuntaan, ja jopa Stalinin jälkeisellä kaudella malli pysyi perusteiltaan samana, aivan loppuun asti. 13 / 34

14 Moshe Lewin kirjoitti Neuvostoliitosta näin: "Oliko se sosialistinen? Ei missään tapauksessa. Sosialismiin kuuluu se, että tuotantovälineet omistaa yhteiskunta, ei byrokratiakerros. Se on aina käsitetty poliittisen demokratian syventämisenä, ei hylkäämisenä. 'Neuvostososialismista' puhuminen merkitsee useita huvittavia virheitä samanaikaisesti. Olettaen että sosialismi on toteutettavissa, sen täytyisi sisältää talouden sosialisointi ja hallitsemisen demokratisointi (democratization of the polity). Se mitä nähtiin Neuvostoliitossa oli valtio-omisteinen talous ja sekä talouden että hallitsemisen byrokratisointi." Tämä on hyvä yhteenveto. Samanaikaisesti on sanottava, ettei ole tämän päivän kysymys sikäli kuin se on ollut mielekäs kysymys koskaan voidaanko löytää määritelmä joka tyydyttää kaikkia. Itse kutsuisin Neuvostoliittoa byrokraattiseksi valtioksi, koska puoluevaltion byrokratialla oli poliittisen ja taloudellisen vallan monopoli. Monet EVP:ssä ja muualla kutsuisivat sitä valtiososialismiksi tai reaalisosialismiksi, ja toisessa ääripäässä taas ovat ne, jotka kutsuisivat sitä valtiokapitalismiksi. Mutta suurin osa heistä arvostelisi Neuvostoliittoa samoista asioista, ts. demokratian puutteesta, sorrosta jne. Tärkeintä on tällä hetkellä tehdä selväksi, että Neuvostoliitto ei ole meille malli, ja esittää, miltä meidän mallimme voisi näyttää. Jälkimmäinen osa on tietysti paljon monimutkaisempi kuin edellinen... jossain hyvin todellisessa mielessä vedämme perässämme kapitalismin kumonneiden valtioiden muodostamaa taakkaa siihen asti, kunnes onnistumme esittämään todellisen esimerkin demokraattisesta sosialismista, ei teoriassa vaan käytännössä. Se ei kuitenkaan oikeuta meitä väistämään yritystä kuvata tällaista yhteiskuntaa. En ollut lukenut mainitsemaasi Cockshottin kirjaa, mutta ostin sen ja pari muutakin hänen kirjaansa. Niissä on paljon mielenkiintoisia näkökohtia ja joitakin asioita joista en ole samaa mieltä, esimerkiksi hänen ajatuksensa demokratiasta ja se, miten hän suhtautuu kansallisuuskysymykseen. Mutta käsitelkäämme keskeistä kysymystä suunnittelusta. On täysin selvää, että kapitalistisen tuotannon anarkia on korvattava taloudellisella suunnittelulla. Kysymys on, missä määrin ja millä tavalla? Se liittyy kysymykseen siitä, kuinka suuri osa taloutta on kansallistettava, siis otettava valtion haltuun, kuinka suuri osa voidaan sosialisoida muilla tavoin ja kuinka suuri osa jättää yksityisiin käsiin. En tarkoita tässä sosialistisen yhteiskunnan pohjapiirustusta, vaan sitä, miten päästä alkuun sillä ihmisaineksella ja aineellisella perinnöllä, joka meille jää kapitalismilta. On esimerkiksi selvää, että rahoitussektorin yksityinen kontrolli on lakkautettava varsin pian, siis sosialisoitava finanssisektori. Se tarkoittaa valtiollista pankkisektoria, mutta myös kunnallisia ja osuuskunnallisia pankkeja. On myös välttämätöntä kansallistaa keskeiset teollisuudenalat, tietoliikenneinfrastruktuuri jne. Ja asioiden edetessä voimme kehittää julkisen omistuksen ja suunnittelun eurooppalaista ulottuvuutta yhdessä kansallisen tason kanssa. Suuren mittaluokan valtio-omisteinen teollisuus, energiantuotanto, kuljetusteollisuus ja tietoliikenne pitäisi suunnitella suoraan, mutta voimme kuvitella, että useiden kulutushyödykkeiden, ruuan jne. tuotanto voitaisiin hoitaa itsehallinnollisten osuuskuntien voimin. Lisäksi pienet ja keskisuuret yritykset voisivat olla olemassa riippuu tilanteesta kuinka kauan. Jos työlainsäädäntö ja työväenkontrolli (mikä ei ole sama asia kuin itsehallinto [self-management]) on vahva, jos työvoiman käytölle on määrällisiä rajoituksia ja verolainsäädäntö on pätevää, tällaisistä yrityksistä ei pitäisi aiheutua vaaraa. Vaarallista ei ole yksityisen sektorin olemassaolo, vaan pääoman kasautuminen, mikä taas voidaan ehkäistä poliittisilla toimilla. 14 / 34

15 Ei-valtiollisen sektorin kohdalla voidaan harjoittaa suuntaa-antavaa suunnittelua, luotottamista ja paljon tilaa aloitteellisuudelle. Tämä ajattelu merkitsee, että sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen on pitkällinen prosessi ja että siihen liittyy huomattava määrä kokeilemista. Nopeus ja etenemissuunta riippuvat myös niistä ihmisistä, jotka kulkevat mukanamme. Mielestäni meidän tulisi välttää jonkin ennalta-ajatellun mallin kiireellistä toteuttamista ja liiallista tasavertaisuutta. Mielestäni tiettynä ajanjaksona on tarvetta aineellisille kannustimille, ja tällöin esiintyy tietty määrä eriarvoisuutta. Olen tietoinen, että tämä on, jos niin halutaan sanoa, konservatiivinen, varovainen lähestymistapa. Mutta sosialismia kohti etenemisen ensimmäisessä vaiheessa, joka voi kestää kauankin, erityisesti vihamielisessä kansainvälisessä ilmapiirissä, päätavoite tulisi olla pitää kiinni vallankumouksen yhteiskunnallisesta perustasta ja toteuttaa konkreettisia parannuksia ihmisten elämässä sekä kehittää kansalaisten mahdollisuuksia hallita taloutta ja yhteiskuntaa. Haluaisin päättää vastaukseni kysymykseen uudistuspolitiikasta ja vallankumouksesta, ja miten kapitalismin vastainen hallitus voisi pyrkiä toimimaan. Palatakseni EVP:hen: se on kokonaisuutena katsoen selvästi kapitalismin vastainen. Kuten huomautat, on olemassa tietty näkemysten kirjo. Tässä katsannossa siteeraamasi Suomen vasemmistoliiton yleiset muotoilut ovat toisessa ääripäässä. Suurin osa puolueista sanoisi paljon vahvemmin, että ne ovat kapitalismia vastaan, etteivät usko sitä voitavan tehdä inhimilliseksi, että se ei sovi yhteen inhimillisen kehityksen, rauhan, ekologisen kehityksen jne. kanssa ja että se on lakkautettava. Olen jo lainannut pitkästi PCF:n puoluekokouksen asiakirjaa artikkelissani, jonka mainitsit, joten en toista sitä tässä. Mutta myös muiden puolueiden PCE/IU:n, Die Linken, Syrizan, vasemmistoblokin jne. ohjelmallisissa asiakirjoissa muotoilut ovat varsin selkeitä. Poliittisten näkemysten ilmaisumuoto, niissä käytetty kieli ja viittaukset vaihtelevat jossain määrin puolueista itsestään sekä niiden maiden historiasta ja poliittisesta kulttuurista riippuen. Poliittisten analyysien ja esitysten kannalta EVP on kokonaisuutena ottaen muuttunut selvemmäksi ja terävämmäksi. Painopiste luokkataistelussa, kapitalismin vastustamisessa on paljon selvempi, ja todennäköisyys esittää kysymykset omistuksesta, välttämättömyydestä puuttua pääomaan, rahoitussektorin ja teollisuuden avainalojen sosialisoimisesta on paljon suurempi. Jokin puolue voi tietenkin vastustaa kapitalismia samalla kun sillä on reformistinen näköala kapitalismiin. Eli onko EVP reformistinen, kuten laitavasemmisto sitä luonnehtii? Mitä reformistinen tarkoittaa? Reformismi ja vallankumous eivät tosiasiassa ole vastakohtia, mutta reformismi ja vallankumouksellinen politiikka ovat. Reformismilla tarkoitan ajatusta, että vaaleilla valtaan nouseminen riittää, toiminta porvarillisen valtion puitteissa riittää, ei ole tarvetta pyrkiä purkamaan sitä, riittää että toteutetaan uudistuksia joiden ansiosta kapitalismi lopulta häviää, tai kuten nykyisin, että vain jatketaan uudistamista. Bernsteinin sanoin liike on kaikki, päämäärä ei mitään. Tietystikään nykyisin ns. reformistiset puolueet eivät tee uudistuksia, vaan purkavat niitä, mutta se on toinen kysymys. Toisaalta on niitä, joiden mielestä on välttämätöntä murtaa pääoman valta ja että siihen liittyy luokkien yhteenotto, laadullinen murtuma (tai useita murtumia) ja että ei ole mahdollista vain käyttää porvarillista valtiota näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Palatakseni siihen mitä sanoin aiemmin: käyttämäni vallankumouksellisen politiikan määritelmä ei ole sama asia kuin 15 / 34

16 kansannousuun pohjautuva strategia, vaan se voi alkaa myös siten, että syntyy uusi hallitus vaalien kautta. Sivumennen sanoen tällä lähestymistavalla on edeltäjänsä myös leninistisellä aikakaudella. Lenin ei ainoastaan johtanut lokakuun vallankumousta Venäjällä, vaan joitakin vuosia myöhemmin hän alkoi ymmärtää sitä tosiasiaa, että lännessä vallankumous saattaakin olla varsin erilainen; tästä kertovat kommunistisen internationaalin neljännen kongressin keskustelut vuonna Aihetta käsitellään John Riddellin toimittaman tärkeän, kommunistisen internationaalin historiaa koskevan kirjasarjan äskettäin julkaistussa viimeisimmässä osassa. Uudistuspolitiikka ja vallankumous voivat täydentää toisiaan. Ensinnäkin on kausia itse asiassa suurin osa ajasta jolloin vallankumouksellinen muutos ei ole asialistalla. Näinä kausina ei ole ainoastaan hyväksi, vaan on välttämätöntä taistella uudistusten puolesta työtätekevän väestön olojen parantamiseksi, työläisten järjestöjen ja itsetunnon vahvistamiseksi. Historia on myös osoittanut, että mitkään uudistukset eivät ole peruuttamattomia. Sikäli kuin ne rajoittavat pääoman valtaa, pääoma ottaa jossain kohtaa omansa takaisin, tai ainakin yrittää. Tällainen kehitys on ollut käynnissä 1970-luvun puolivälistä lähtien. Ja se mikä tuolloin alkoi osittaisista hyökkäyksistä, muuttui ensin väsytystaisteluksi ja sitten täysimittaiseksi suurhyökkäykseksi nykyisen talouskriisin alettua. Työväenluokan vastarinta voi hidastaa prosessin etenemistä, estää tiettyjä toimenpiteitä, mutta hallitsevat luokat, kansallisen tason hallitukset ja EU vievät ohjelmaansa eteenpäin erittäin määrätietoisesti: olevien olojen puolustaminen ei ole vaihtoehto pitemmällä aikavälillä. Jos halutaan säilyttää nykyiset saavutukset, on mentävä eteenpäin, ei ainoastaan uusien uudistuksien saavuttamiseksi vaan lopulta kapitalismin haastamiseksi. Katsokaamme missä olemme nyt. Käymme puolustustaistelua, yritämme rajoittaa vahinkoja, ja joskus saavutamme jotain pientä. Kapitalististen hyökkäysten lopettamiseksi meidän on päästävä valtaan. Jos onnistumme siinä, ei riitä, että vain palautamme edeltävän tilanteen, vaan on aloitettava pääoman vallan takaisinvyörytys ja rajoittaminen. Minusta on hyvin tärkeää, ettei kadoteta näkyvistä lopullista tavoitetta, kuten viittasit ylempänä, sosialismia, ettei salata tätä päämäärää ja sitä, että se merkitsee irtautumista kapitalismista, pääoman vallan murtamista. Tämän pitäisi olla ohjelmamme perusteella selvää, kuten se yllä mainitsemissani tapauksissa onkin. Mutta lopullisen tavoitteen pitäminen mielessä on vain osa kysymystä. Toinen puoli on se, miten huomioida työväenluokan ja väestön välittömät ongelmat, ja se tarkoittaa, että on taisteltava sellaisten uudistusten puolesta, jotka ratkovat näitä ongelmia. Eli "normaaliaikoina" on taisteltava uudistusten puolesta ja puolustettava vanhoja saavutuksia. Niinäkin aikoina, jolloin syvällekäyvä yhteiskunnallinen muutos on mahdollinen, jolloin vasemmistohallitus on mahdollinen, on tärkeintä huolehtia ihmisten välittömistä tarpeista, vaikkakin käynnissä olevan vallankumouksellisen prosessin viitekehyksessä. Näin asian muotoili Rosa Luxemburg yli sata vuotta sitten: "Proletariaatin kansainvälinen liike kohti sen täydellistä vapautumista on omalaatuinen prosessi seuraavassa mielessä. Ensimmäistä kertaa historiassa ihmiset ilmaisevat tahtonsa tietoisesti ja vastakohtana kaikille hallitseville luokille. Tahto voidaan kuitenkin toteuttaa vain menemällä vallitsevan järjestelmän rajojen ylitse. "Mutta joukot voivat saavuttaa tämän tahdon ja vahvistaa sitä vain päivittäisissä kamppailuissa vallitsevaa järjestelmää vastaan toisin sanoen kapitalistisen yhteiskunnan rajojen sisäpuolella. 16 / 34

17 "On joukot, ja on niiden historiallinen päämäärä, joka sijaitsee olemassaolevan yhteiskunnan tuolla puolen. On päivittäinen taistelu, ja on yhteiskunnallinen vallankumous. Tällainen on se dialektinen ristiriita, jonka läpi sosialistinen liike etenee. "Tästä seuraa, että liikettä edistetään parhaiten luovien niiden kahden vaaran välissä, jotka sitä jatkuvasti uhkaavat. Ensimmäinen on sen joukkoluonteen kadottaminen, ja toinen on sen tavoitteen hylkääminen. Ensimmäinen merkitsee vaaraa vajota takaisin pelkäksi lahkoksi, toinen merkitsee vaaraa muuttumisesta pelkäksi porvarilliseksi uudistusliikkeeksi. "Tästä syystä on harhakuvitelma ja vastoin historiallista kokemusta toivoa voivansa asettaa, kertaheitolla ja ainiaaksi, vallankumouksellisen, sosialistisen taistelun suunta muodollisten apuvälineiden avulla, ja odottaa niiden suojaavan työväenliikettä kaikkia opportunismin harhapolkuja vastaan." Päämäärämme kertominen suoraan ei välttämättä kavenna yleisöämme. Päinvastoin, se saattaa tehdä helpommaksi selittää tietylle väestökerrokselle se, miten vasemmistohallituksen toimenpiteet liittyvät toisiinsa. Mutta voittaaksemme enemmistön kannatuksen ja kyetäksemme muodostamaan vasemmistohallituksen on välttämätöntä huolehtia väestön valtaosaa kohtaavien ongelmien ratkaisemisesta. Nykypäivän Euroopassa tämä on varsin selvää. Vasemmistohallitus aloittaisi lopettamalla leikkauspolitiikan, palauttamalla ay-oikeudet ja eläkkeet, vaihtamalla rakenneuudistusten suunnan päinvastaiseksi, ottamalla käsittelyyn kysymyksen velasta. Julkisten palveluiden puolustaminen merkitsisi yksityistämisen estämistä ja jopa julkisten palveluiden palauttamista julkiseen omistukseen. Tässä kohden olisimme jo joutuneet vastakkain vanhan järjestyksen puolustajien kanssa, mutta toimeenpanemamme uudistukset olisivat (ja niiden olisi pakko olla) suosittuja. Iso-Britanniassa joka ei ole Euroopan radikaaleimpia maita äskettäin tehty mielipidekysely antoi mielenkiintoisen tuloksen, sillä sen mukaan merkittävä enemmistö kannatti julkista omistusta eri aloilla: 84 prosenttia puolusti julkista terveydenhuoltoa, prosenttia kannatti energiantuotannon, postin ja rautateiden uudelleenkansallistamista. Jos tämä edustaa tämän hetken yleistä mielipidettä, voimme suhtautua optimistisesti siihen dynamiikkaan, jonka vasemmistohallitus saisi aikaan. Kuvitelkaamme että vasemmistohallitus nousisi valtaan. Huolehdittuaan yllä mainituista välittömistä ongelmista, olisi seuraava tehtävä saada talous toimimaan vaihtoehtoisten periaatteiden mukaisesti. Siihen sisältyisi siirtymä finanssivetoisesta taloudesta tuotantoon tarpeiden, ei voitonnälän tyydyttämiseksi. Se, miten nopeasti tämä toteutuisi, riippuisi monista tekijöistä, mukaanlukien se, kuinka suurta ja kuinka väkivaltaista on vasemmistohallituksen kohtaama vastustus. Kaikki tulee kuitenkin joka tapauksessa tapahtumaan sillä nopeudella, joka vastaa väestön tietoisuutta ja tahtoa. --- (Takaisin suomenkielisen version alkuun.) EU, socialism and the European Left. Interview with Murray Smith 17 / 34

18 Image: Philippe Leroyer: Anti European Treaty Demonstration (14) - 30Sep12, Paris (France) (CC license) Joonas Laine interviews Murray Smith on socialism, the European Union and the perspectives of the European Left. Smith is a Scottish socialist who has been involved in Leftist politics in various Western European countries since the 1960s. Since 2009 he has lived in Luxemburg, where he takes part in the activities of the Left party déi Lenk and was elected to be the party's representative in the European Left Party's Executive Bureau in Joonas Laine: What is a "leftist party" in today's world? Or a workers' party? How does that differ from a "social democratic party"? During the era of the 2nd International ( ), there tended to be more or less just one workers party, the socialist or social-democratic party, in each European country. During and after the 1st World War they split into social-democrat and communist parties, and in the 1990s many communist parties transformed themselves into something not quite communist, but not social-democratic either (at least as far as their own understanding of themselves is concerned). As a result which is also reflected inside the ELP you have both "traditional" communist parties, who at least hold on to the name and "tradition" (like the Finnish communist party), and more "modern" left-of-social-democracy style parties (like the Finnish Left Alliance). How do you see the dynamic between "traditional" communist parties, left-of-soc.dem parties, and soc.dem parties? To what extent do you think this division into three reflects genuinely different politics and worldviews, and is thus justified on that basis? Perhaps it's not possible to generalize, as traditions and practical party policies in different countries may be different, but what is your opinion on what the relation of these three types of parties "should" be? I'm referring to the issue of unity here. Do you think there should be attempts to get together into one big left/workers party? 18 / 34

19 Murray Smith: I think that as far as parties are concerned the main dividing line is not ideological communist, social-democratic, etc. but practical. In the face of the neo-liberal offensive there are parties which have basically gone over to the neo-liberal order. That is the case with all of the social-democratic parties in Europe, with varying degrees of conviction or reticence. That did not start with the fall of the Berlin Wall and the collapse of the Soviet bloc, though the removal of an alternative to capitalism accelerated and facilitated the process. For the Communist parties of course the shock and effects of these events were much greater. Even the parties that had taken their distance from the Soviet Union were profoundly shaken by the collapse into capitalism, because the Soviet Union was nevertheless part of their history and had remained for them a reference. (One could say something similar on a lesser scale about the effect on the far Left, the Trotskyists certainly. It was not so much the collapse of the Stalinist or post-stalinist regimes that destabilized them. It was the restoration of capitalism. That was not supposed to happen. What was supposed to happen was an anti-bureaucratic revolution). In the 1990s the CPs had basically two choices. They could accept the new world order and integrate themselves into it. Or they could refuse and maintain some kind of perspective of social change. Some did accept it. The biggest and most spectacular example was of course the Italian Communist Party, though at the price of a significant split. The British and Dutch parties simply dissolved. Most of the other parties continued to exist and chose not to go over to the new world order, though elements of them did, usually via alliance with or adherence to social democratic parties. These parties can be put into two broad categories. I emphasize broad, because when you look in more detail there are many shades of difference. But in general terms, there were those parties which camped on their communist identity and those which began or continued to evolve, without in most cases abandoning that identity. In the first category the parties tended to be characterized by a rather uncritical balance-sheet of real socialism, by not very democratic internal regimes and by a tepid to say the least attitude towards unity with other political forces. And also by an attitude towards Europe that as a rule simply rejected the EU in the name of national sovereignty. That is a generalization, of course, not equally true for the different parties. Among the parties which are situated in this category most are rather small, with little influence on the political life of their countries. The big exceptions are the KKE and the Portuguese Communist Party. The KKE, which plays an extremely sectarian and divisive role in Greece, is playing an active role in trying to regroup the orthodox parties. At the moment this seems to be leading to the creation of a mini- International consisting of the KKE and some mostly very small and marginal groups. The PCP, while maintaining Marxist-Leninist references, is much more flexible in its practice. The distance between the two parties appears to be widening. The parties which fall into the second category are in general part of the EL or close to it. They are characterized by a much more unitary attitude, greater internal democracy, more emphasis on the dimensions of feminism and ecology, a critical balance sheet of Stalinism and a commitment to democratic socialism. The biggest ones are the French and Spanish parties. These parties, along with parties such as the PRC, Bloco and Synaspismos formed the basis of the European Left Party. 19 / 34

20 To come back to where I began. The dividing line is not primarily ideological, it is very concretely between those who accept neo-liberal capitalism and those who don t. That being the case we should seek to unite those forces which want to resist really existing capitalism and try to work towards a common perspective for doing so and for going beyond capitalism. Some of course refuse to be united, (although we should keep trying to convince them). In the first place that is the case for a series of communist parties, as mentioned above; in the second place, some Trotskyists and other far-left forces. Just as there are CPs which refuse to be part of a broader European Left, there are also Trotskyists who do. What they have in common in my opinion is that they think that their own political tradition is a sufficient basis for building a party and for political action. Of course it is possible that some people in the EL also think that, but in practical terms they don t let it get in the way of possible unity. I am in favour of building a broad anti-capitalist party if possible, one bringing together different traditions and open to new members who do not have to accept any one of those traditions. If we look at the parties that make up the EL, quite a number fall into this category: the Portuguese Left Bloc, Syriza, the Red-Green Alliance, Die Linke, déi Lenk. Also in a sense Rifondazione, which although it began as a split from the PCI drew in other forces, in particular the large far-left organization Democrazia Proletaria. If it is not possible to create a common party, then a front or coalition, for example the Left Front in France. And you have the particular situation in Spain, where you have Izquierda Unida, whose main component is the PCE, and which is somewhere between a coalition and a party and in fact seems closer to the latter. The fact that coalitions or fronts exist rather than united parties is not necessarily negative, it may be just what is possible at a given stage. The Left Front in France has had significant success, in spite of periodic friction between its two main components, the PCF and the Left Party. At present these tensions have become considerably sharper around the preparation of next year s municipal elections. At the same time we are seeing possibilities emerging for the Left Front to be able to build broader alliances with dissident Socialists and Greens. JL: A general question on the European Left Party. It was founded about ten years ago. What does it does do? What does the cooperation of the member parties amount to in practice? Are you satisfied with what the ELP is doing and how it's functioning at present? MS: The EL was founded in Rome in 2004 and had its first congress in Athens in It was the outcome of discussions going back to the 1990s, and initially involved mainly parties from the pro-moscow communist tradition. Personally I didn t accord too much importance to it at the beginning, though I did recommend that the SSP send someone to Athens. I had myself been involved as a representative of the SSP in the early stages of the creation of the European Anticapitalist Left. An article by François Vercammen, one of the key people in launching the EACL, on the Rome meeting commented on the absence of references to capitalism or socialism in the Manifesto that was adopted. And that was typical of the early phase of the EL. That is not the case today, there has definitely been an evolution. I will come back to that later on. Vercammen also remarked that in an atmosphere of consensus the only real debate at the congress was on the question of the condemnation of Stalinism, where there was some friction, some parties of the East being at least reticent on the question. I think this is still a potential problem. 20 / 34