TIETEESSÄ TAPAHTUU

Transkriptio

1 TIETEESSÄ TAPAHTUU Tutkijan sosiaalinen vastuu Haaksirikot ja pelastusseurat Erkki Vala unohtunut tulenkantaja Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri Digitaaliset ihmistieteet Tieteidenvälisyys

2 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) Fax (09) Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy syyskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN (painettu) ISSN (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala PÄÄKIRJOITUS: Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa Veikko Launis 1 Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka 3 Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne Kosunen ja Matti Mieskonen 10 Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen historiaa? Ari Helo 16 Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen Jarkko Tirronen 22 KATSAUS Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen 29 LYHYESTI Ilari Hetemäki 33 TIETEENALAT DIALOGISSA Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki 37 Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen Tieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta 40 Venäjä tieteiden välissä Markku Kivinen 42 Voimistelua tieteiden välillä Kaisa Korhonen-Kurki ja Janna Pietikäinen 44 Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Minna Franck 46 TUTKIMUSTA SUOMESSA Iso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen 49 KESKUSTELUA Kysymys ilmastolaista kesän korvalla Jari Holopainen 53 Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä Tuomas Aivelo 55 Kenen biologiaa ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen 57 KIRJALLISUUS Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu 58 Kaikki valtameristä Eero Aro 60 Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti 64 Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen 66 Kentällä ja kasarmissa kirjallisuudessa ja todellisuudessa H. K. Riikonen 68 Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin 70 Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin Riitta Pyykkö 72 Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä Mattias Tolvanen 74 Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt 76 Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki 77 Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen 78 PÄÄKIRJOITUS Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa Veikko Launis Tutkijan sosiaalisella vastuulla tarkoitetaan vaatimusta, jonka mukaan tutkijan tulee osaltaan vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten arvojen ja periaatteiden mukaisesti. Sosiaalisen vastuun etiikka etsii vastausta kahteen perustavaan kysymykseen: Milloin ja mistä asioista tutkijalla on vapaus tai jopa velvollisuus puhua? Missä rajoissa tutkijalla on velvollisuus yrittää vaikuttaa siihen, miten tutkimuksen tuloksia käytetään? Sosiaalisen vastuun vaatimukseen voidaan vedota paitsi tutkijayhteisön omissa sisäisissä keskusteluissa myös sen ulkopuolella. Vuonna 2009 tutkijat arvioivat viranomaisten kanssa Italian Abruzzossa esiintyvän vulkaanisen toiminnan laajenemista. Arvion mukaan vaaraa ei ollut, ja asukkaille kerrottiin asiasta. Hetkeä myöhemmin maanjäristys tuhosi L Aquilan kaupungin ja surmasi satoja ihmisiä. Syyttäjä vaati rangaistusta sekä viranomaisille että tutkijoille. Vastaava keskustelu käytiin Britanniassa 1990-luvun alussa, kun BSE-taudin eli hullun lehmän taudin havaittiin tutkijoiden odotusten vastaisesti siirtyneen eläimistä ihmisiin. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa (2012) määrittää tiedeyhteisön sisäiset eettiset pelisäännöt eli niin sanotun tutkimusprosessin etiikan. Toinen TENKin ohjeistus Humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen eettiset periaatteet (2009) käsittelee tutkimuskohteen etiikkaa ja pyrkii yhdessä lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten kanssa turvaamaan koehenkilöiden inhimilliset oikeudet. Etiikan päivän 2015 teemaksi valittu Hyvä ja ILOA JA VÄRIÄ KESÄÄN paha tieto suuntasi huomion erityisesti tutkijoiden yhteiskuntavastuuseen, johon liittyvistä kysymyksistä useat jäävät näiden ohjeistusten ulkopuolelle. Tulisiko tutkijoita ohjeistaa myös sosiaalisen vastuun osalta? Kysymys tutkijan sosiaalisen vastuun määrittämisestä voi aktualisoitua useasta eri syystä. Ensimmäinen mahdollisuus koskee sinällään laadukkaasti tuotetun tiedon epävarmuutta (luotettavuutta). Voidaanko tutkijaa pitää vastuullisena siitä, ettei hänen tuottamansa tieto ilmaisee ainoastaan jonkinasteisen todennäköisyyden? Mitä vastuullisuus siinä tapauksessa pitää sisällään? Onko tutkija velvollinen tulkitsemaan tai selventämään antamansa tiedon merkitystä? Mikäli näin on, voidaanko tutkijoita pitää vastuullisina myös tulkintojensa mahdollisista seurauksista? Viimeksi mainittu kysymys liittyy läheisesti toiseen sosiaalisen vastuun ulottuvuuteen, tiedon väärinymmärryksen mahdollisuuteen. Tiedon väärinymmärryksellä voidaan tarkoittaa yhtäältä sitä, että totuudenmukaista mutta asian kannalta vääränlaista tietoa käytetään jonkin ilmiön selittämiseen sekä toisaalta sitä, että sinällään asianmukaisista tutkimustuloksista tehdään vääriä tai liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jälkimmäiseen väärinymmärryksen lajiin voidaan lukea myös meta-analyysien sivuuttaminen ja ripustautuminen johonkin yksittäiseen poikkeavaan tutkimustulokseen. Tutkija voi pitää velvollisuutenaan puuttua tämänkaltaisiin väärinkäsityksiin silloin, kun se ei edellytä häneltä kohtuuttomia uhrauksia (näihin voidaan lukea myös sosiaalisen median vihapuheelle altistuminen). FREDA 33, HELSINKI MA-PE LA PUH TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 3

3 Kolmas sosiaalisen vastuun ulottuvuus koskee tutkimustiedon tarkoituksellista (tiedeyhteisön ulkopuolista) väärinkäyttöä. Nykyisessä keskustelussa on tuotu esiin erityisesti biotieteiden tutkimuksen tuottaman tiedon potentiaalinen kaksikäyttöisyys: tietoa ja osaamista, joka on tuotettu terveyden ja ympäristön tilan edistämiseen, voidaan käyttää myös vääriin tarkoituksiin, kuten sodankäyntiin ja terrorismin tukemiseen. Sosiaalisen vastuun etiikka edellyttää tutkijoilta riittävää ja ajantasaista tietoisuutta kaksoiskäytön mahdollisuuksista sekä niiden ehkäisemiseen soveltuvista keinoista. Vastuu kuuluu kuitenkin samanaikaisesti myös koko tiedeyhteisölle, jonka käsissä on asianmukaisen vastuullisuuskulttuurin luominen. Vastuullisuuskulttuurin varhaisiin edustajiin voidaan lukea saksalainen atomifyysikko Carl Friedrich von Weizsäcker, jonka tokaisun brittien tiedustelu salaa nauhoitti: Jos olisimme halunneet Saksan voittavan sodan, olisimme onnistuneet [atomipommin rakentamisessa], täytyy myöntää, ettemme halunneet onnistua. (Glover, Ihmisyys, Like 1999, 124.) Vastuullisuuskulttuurin ylläpitäminen totalitaarisissa olosuhteissa edellyttää kehittynyttä moraalitajua. Neljänneksi kysymys tutkijan sosiaalisesta vastuusta voi realisoitua myös tiedon potentiaaliseen vahingollisuuteen liittyvistä syistä. Uusi tieto voi olla vahingollista myös silloin, kun sitä ei aiota käyttää eettisesti tuomittaviin tarkoituksiin. Tupakoinnin haitat samoin kuin infektiotautien torjumiseen käytettävät keinot ovat esimerkkejä kysymyksistä, joiden kohdalla osa tutkijoista on voinut kokea tietoa tuottavan tai levittävän tutkijan olevan ikään kuin paholaisen asialla. Tiedon julkituominen on silloin hinnoiteltu eettisesti, eivätkä kaikki ole halunneet hyväksyä tuotetun tiedon moraalisia kustannuksia. Vastustus voi myös kummuta tiedeyhteisön ulkopuolelta. Esimerkiksi Stakesin selvitykset 1990-luvun leipäjonoista olivat Suomen senaikaiselle EY-jäsenyysneuvotteluja käyvälle hallitukselle epätoivottuja. Vastaavasti osa kansalaisista on voinut kokea suomalaisen rikollisuuden monikulttuurista luonnetta selvittävät tutkimushankkeet stigmatisoiviksi. Osa tutkijoita pyrkii välttämään sosiaaliseen vastuuseen liittyviä kysymyksiä. Heidän johtoajatuksenaan on, että tutkijan tehtävänä on tuottaa tietoa ja tehdä keksintöjä, mutta niiden käyttöönotosta päättäminen on poliitikkojen tai yhteiskunnan vastuulla. Asia on kuitenkin monimutkaisempi. On yleisen ja tieteen edun mukaista, että tutkimustietoa tuotetaan myös yhteiskunnallisista kipupisteistä ja arkaluontoisista asioista. Tutkimusaiheen valinta saattaa vaatia tutkijalta moraalista rohkeutta. Tutkijalla on velvollisuus pyrkiä varmistamaan, ettei hänen aikaansaamansa tutkimustulos loukkaa välillisestikään kenenkään oikeuksia eikä ruoki yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Nykyiset eettiset ohjeet ja periaatteet rajoittavat tutkijoiden toimintaa ensisijaisesti tiedon väärintuottamiseen liittyvien mahdollisuuksien osalta. Avainkysymys on, tulisiko ohjeistusta ja valvontaa laajentaa sosiaalisen vastuun suuntaan. Yhden vastauksen mukaan parhaiten tässä asiassa neuvoo julkinen keskustelu, johon osallistuminen on osa tutkijoiden etiikkaa. Ilmeistä on, ettei sosiaalisesti vastuullista tiedeyhteisöä voida luoda eikä ylläpitää muotoilemalla kategorisia sääntöjä ja normeja tutkijoiden mekaanisesti noudatettavaksi. Yhtä ilmeistä on, ettei eettisesti vastuullinen tiedeyhteisö ole mahdollinen ilman, että tutkijat pohtivat oman työnsä luonnetta ja merkitystä myös sosiaalisen vastuun näkökulmasta ja tuovat havaitsemansa ongelmakohdat julki. Kirjoittaja on lääketieteellisen etiikan professori Turun yliopistossa. Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka Merionnettomuuksien historia tarjoaa uudenlaisen näkökulman varhaismodernin ajan merenkulun, kaupan ja yritystoiminnan historiaan. Tässä artikkelissa tarkastellaan Itämeren 1700-luvun haaksirikkoja sekä Ruotsissa toiminutta Pohjoista sukellus- ja pelastusseuraa, jonka tehtävänä oli pelastaa ja huutokaupata haaksirikkoutuneita aluksia lasteineen. Pelastustoiminta oli merkittävä mutta aiemman historiantutkimuksen pitkälti unohtama liiketoiminnan muoto. Aiheeseen liittyvä lähdeaineisto on laaja, yksityiskohtainen ja talous- ja kulttuurihistoriallisesti monipuolinen. Se tuo uutta tietoa 1700-luvun riskejä kaihtamattomasta merenkulusta ja valaisee ilmastohistoriaakin. Aavelaiva Vuonna 1771 Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian Turun piirin sukelluskomissaari, englantilaissyntyinen Robert Fithie, raportoi Tukholman amiraliteetille Kemiön läheltä löytyneestä oudosta laivahylystä. Alus oli Fithien mukaan haaksirikkoutunut edellisenä syksynä ja seissyt talven yli jäissä. Takila ja lasti olivat kadonneet, ankkurit roikkuivat vedessä eikä miehistöstä tiedetty mitään. On epäselvää, mistä alus on tullut, mihin se oli matkalla ja ketkä sillä liikkuivat, koska aluksen paperit ovat kadonneet, kirjoitti Fithe raportissaan. Sukelluskomppania löysi hylystä ainoastaan takilan osia sekä jonkin verran viiniä ja viinaa. Nämä se huutokauppasi myöhemmin Turussa. Kemiön aavelaivan kohtalolle on kaksi mahdollista selitystä. Todennäköisesti alus oli joutunut myrskyyn, jolloin miehistö oli kaatanut sen mastot kantraamisen eli kaatumisen välttämiseksi sekä laskenut ankkurit estääkseen sitä ajelehtimasta karille. On kuitenkin täysin mahdollista, että laiva oli ryöstetty. Hylynryöstö ja merirosvous olivat nimittäin vielä voimissaan 1700-luvulla niin Itämerellä kuin muuallakin (Kaukiainen 2006; Pearce, 2010). Saaristolaiset olivat kautta aikain keränneet rantaan ajautuneen tavaran omaan käyttöönsä, eikä ollut mahdotonta, että kokonainen laivakin olisi hyödynnetty näin. Hylynryöstöön viittaisi sekin, että aluksen lasti ja takila olivat poissa. Monikymmenosainen takila voitiin purkaa ja kuljettaa pois uittamalla. Se oli arvokkaampi kuin aluksen runko ja helppo jälleenmyydä ja kierrättää. Takiloiden raaka-aineena käytetty puutavara, varsinkin lehtikuusi, oli pohjoisen Itämeren alueen tärkeä vientiartikkeli. Aikaisemmassa tutkimuksessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon sitä mahdollisuutta, että ulkomaille myytiin takilapuun nimellä myös merestä nostettuja kierrätystakiloita. On täysin mahdollista, että hylkylaivojen takiloita kuljetettiin Suomesta tärkeään vientikaupunkiin Riikaan, mistä ne lähtivät maailmalle aina Espanjaan asti. Kemiön aarrelaivan tapaus erilaisine tulkintamahdollisuuksineen kuvastaa hyvin sitä tutkimusproblematiikkaa, johon Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen tutkimushanke Help or business? Shipwrecks and salvage companies in the 18th century Baltic as early modern entrepreneurship ( ) keskittyy. Projekti selvittää, paljonko ja millaisia haaksirikkoja 1700-luvun Itämerellä sattui, ja mikä oli niiden taloudellinen merkitys sukellus- ja pelastusseuroille sekä kaupungeille ja niiden laivanvarustajille. Se tarkastelee sukellustoimintaa osana varhaismodernia valtionmuodostusta (state-building) sekä sukelluskomppanioiden toimintaa kansainvälisinä yrityksinä. Lähtökohdiltaan itämerellinen aihe laajenee globaaliksi, kun mukaan otetaan Ruotsin Itä- 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 5

4 Intian kauppakomppania ja sen alusten pelastusoperaatiot maailman merillä. Projekti tekee myös yhteistyötä meriarkeologien kanssa, pyrkien selvittämään, onko kirjallisen ja arkeologisen lähdeaineiston yhdistämisen avulla mahdollista tehdä jopa uusia Vrouw Marian kaltaisia sensaatiomaisia hylkylöytöjä. Rantaoikeudesta liiketoiminnaksi Hylkytavaran talteenotto merestä on yhtä vanhaa perua kuin laivaliikenne. Itämeren alueella oli varhaiskeskiajalla voimassa ikivanha germaaninen rantaoikeus (Strandrecht). Se antoi rannan omistajalle oikeuden rantaan ajautuneeseen hylkytavaraan, haaksirikkoutuneisiin aluksiin ja jopa niiden miehistöihin, jotka voitiin ottaa orjiksi (Wulff 2007, s. 33). Katolinen kirkko tuomitsi rantaoikeuden jo 1100-luvulla, mutta vanhoista tavoista ei luovuttu helpolla. Erityisesti syrjäseuduilla rantaoikeuden perinne säilyi pitkään laittomaksi rantarosvoudeksi muuttuneena. Merenkulun ja kauppapurjehduksen lisääntyessä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa meriliikenteen sujuvuus nousi tärkeäksi teemaksi. Vuonna 1667 Ruotsissa astui voimaan Kaarle XI:n merilaki, joka oli pienin muutoksin voimassa aina 1800-luvulle asti. Sen viides luku eli Merivahinkokaari (Siöskade Balken) antoi yksityiskohtaiset toimintaohjeet haaksirikkotapauksiin. Lain tarkoituksena oli suojella ruotsalaisia laivanvarustajia ja laivojen miehistöä rantarosvojen mielivallalta. Samaan aikaan merilain säätämisen kanssa Ruotsiin alkoi syntyä organisoitua pelastustoimintaa haaksirikkoutuneiden alusten ja näiden lastien talteenottamiseksi. Alan pioneeri oli Mårten Triewald, Englannissa uuteen tekniikkaan perehtynyt mekaanikko ja tiedemies, jonka aloitteesta perustettu Sukellus- ja pelastusseura (Dykeri- och Bergningssocietet) sai vuonna 1729 yksinoikeuden pelastustoimintaan koko valtakunnan alueella luvun lopulle tultaessa Sukellus- ja pelastusseuran organisaatio ja hallinto olivat vakiintuneet. Seura jakautui kahteen komppaniaan, eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen komppanian alueeseen kuului Ruotsin etelärannikko Tanskan aluevesiltä Karlshamniin, pohjoisen komppanian alue jatkui siitä Suomenlahden kautta Venäjän rajalle asti. Pohjanlahti jäi ulkopuolelle, koska sen rannikkokaupungit eivät saaneet käydä ulkomaankauppaa, eikä alueella siksi tapahtunut seuraa kiinnostavia rahakkaita haaksirikkoja. Komppaniat olivat nimenomaan taloudellisia yrityksiä, ihmishenkien pelastaminen oli toisarvoista. Komppaniat jakautuivat edelleen sukelluspiireihin (distric), joissa käytännön pelastustoiminta tapahtui. Suomen rannikolla oli kolme piiriä keskuksinaan Eckerö, Turku ja Helsinki. Piirien johdossa olivat sukelluskomissaarit, joilla oli alaisinaan mm. sukellusvouteja, päällysmiehiä ja tullivartijoita. Tämän lisäksi komissaareilla oli käytettävissään sukellustyöntekijöitä, jotka kutsuttiin töihin haaksirikon sattuessa. Kaiken kaikkiaan pelastustoiminta työllisti 1700-luvun lopun saaristossa satoja henkiä. Sukelluskomppanian avulla haaksirikot saatiin kruunun valvontaan, vaikka rantarosvoutta maantierosvouden merellistä muotoa ei onnistuttukaan kokonaan hävittämään. Käytännön sukellustyö tapahtui 1700-luvulla yksinkertaisilla välineillä. Koska pelastustyö oli pintasukellusta, työkaluiksi saivat useimmiten riittää vene sekä erilaiset puuvartiset keihäät, koukut ja haavit. Vuonna 1760 Loviisan kaupungin meritullin varastossa säilytetty sukellusvälineistö käsitti sahan, tykkipihdit, murrinkoukun, mutakauhoja, naaran, väkipyörällisen nostolaitteen ja myrskypumpun. Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian paras kalusto oli Tukholman sukelluspiirillä, joka samana vuonna 1760 omisti jopa kaksi sukelluskelloa ja sukelluspuvun. Suomen alueella ei ilmeisesti koskaan ollut sukelluskelloa, vaikka sukelluskomissaarit anoivatkin niitä muiden piirien välineistöön vedoten. (Amiraliteettikollegion arkisto, Sarja E: Luotsikonttori, Saapuneet kirjeet, Sukelluskäsittelyt.) Haaksirikkojen Itämeri Sukellus- ja pelastusseura raportoi neljännesvuosittain toiminnastaan Karlskronaan amiraliteetille. Nämä raportit, joita säilytetään Ruotsin Sota-arkistossa, antavat kuvan seuran toiminnan laajuudesta. (Dykerihandlingar , Krigsarkivet.) Pohjoisella Itämerellä seuran tietoon tuli vuosittain isompaa haaksirikkoa (Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta). Lisäksi raportteihin on kirjattu merestä ajelehtimasta talteen poimitut löydöt, kuten takilat, laivaveneet ja irtotavara. Toisinaan rantaan ajelehti myös ruumiita. Ajelehtiva hylkytavara oli sukelluskomppanialle tervetullutta, mutta ruumiit se joutui hautaamaan omalla kustannuksellaan, mistä se toisinaan amiraliteetille valitti. Rantaan ajautuneet hylkytavarat ja ruumiit saattoivat olla viimeinen merkki aluksesta, joka oli kadonnut jäljettömiin myrskyiselle merelle. Kauppamerenkulun purjehduskausi oli ympärivuotinen. Laivat kulkivat jäiden tuloon asti, toisinaan pidempäänkin. On tapauksia, joissa laivat jäätyivät kiinni Suomenlahdella tai murskaantuivat jäiden puristuksissa. Vaikka laivanvarustajat tiesivät syksyisen Itämeren vaarat, he eivät pelänneet riskinottoa tätä kuvastavat sellaiset alusten nimet kuin Risico. Heillä oli tukenaan pitkälle kehittynyt merivakuutustoiminta, joka takasi osittaisen korvauksen tuhoutuneista aluksista, ja kannustimenaan tieto kaupan tärkeydestä. Venäjältä laivattiin läntisen Euroopan suuriin merenkulkukeskuksiin strategista laivanvarustusmateriaalia (naval stores), kuten puutavaraa, hamppua, purjekangasta, tervaa, rautaa ja valtamerialusten pohjiin käytettyä kuparia. Näiden tuotteiden saannin tyrehtyminen olisi pysäyttänyt ennemmin tai myöhemmin globaalin laivaliikenteen. Suurin osa pohjoisen Itämeren haaksirikoista tapahtui syksyllä, lokakuun ja joulukuun välisenä aikana. Syksy olikin pelastustoiminnan sesonkiaikaa, jolloin laivoja purjehti kiville parhaimmillaan tai pahimmillaan päivittäin. Kolmasosa haaksirikoista sattui yön pimeydessä, mutta syysmyrskyt tekivät myös päivällä purjehtimisesta vaarallista (Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta). Sukelluskomppanioiden raportit, joissa kuvaillaan haaksirikkoon johtaneita olosuhteita, ovat kallisarvoisia lähteitä myös sää- ja ilmastohistorian tutkijoille, sillä säätilaa koskevia lähteitä on 1700-luvulta säilynyt erittäin vähän. Itämerellä purjehtineet merikapteenit etsivät reittinsä maisemanavigoinnin eli näköhavaintojen avulla. Kompassia ei tarvittu kuin öisillä avomeriosuuksilla tai päivällä sumussa. Kun alus pyrki avomereltä satamaan johtaneelle sisääntuloväylälle, kompassista ei ollut hyötyä, sillä sen ohjaustarkkuus ei riittänyt. Juuri näissä vilkkaasti liikennöidyissä meriliikenteen pullonkauloissa tapahtui eniten haaksirikkoja. Onnettomuuksia oli niin paljon, että saaristomaisemaa koristivat luodoille ajautuneet hylyt, pinnan alta sojottavat mastot ja aalloilla kelluva hylkytavara. Sisääntuloväylät olivatkin ensimmäisiä merikortein kartoitettuja paikkoja. Vaikka laivaliikennettä oli 1700-luvulla erittäin vähän nykyaikaan verrattuna, se oli keskittynyt tietyille väylille ruuhkaksi asti. Juuri tämän vuoksi Itämeren pahimmat haaksirikkopaikat olivat, ehkä hieman yllättäen, varsin helppokulkuiset Gotlannin ja Öölannin merialueet. Ne olivat solmukohtia, joihin kanavoitui koko pohjoisen Itämeren laivaliikenne. Samalla ne olivat Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian parhaat apajat. Ei ollut yllättävää, että Petter Gottberg, Itämeren tunnetuin hylynryöstäjä, valitsi 1700-luvun lopulla asuinpaikakseen Gotlannin ja Gotska Sandön. Itämeren vaarallisimmat alueet Gotlannin ja Öölannin jälkeen olivat Tukholman ulkosaaristo sekä Jussarö, Porkkala ja Hanko Suomenlahdella. Kaupunkien välisillä merialueilla sattui kaikesta päätellen huomattavasti vähemmän merionnettomuuksia kuin kaupunkien tuntumassa ja niiden satamiin johtaneilla saaristoväylillä. Helsingin hylkyhuutokaupat Haaksirikkojen yleisyys loi merikaupunkeihin laajat haaksirikkotavaran markkinat. Ruotsiin oli 1600-luvun lopulla luotu julkisten huutokauppakamarien verkosto, jonka piiriin kuului myös haaksirikkotavaran myynti. (Ulväng-Murhem-Lilja 2013, s ) Projektimme on toistaiseksi keskittynyt Helsingin kaupungin huutokauppakamariin, jonka arkistossa on aukoton sarja haaksirikkohuutokauppojen pöytäkirjoja 1700-luvun loppupuolelta. (Huutokauppaka- 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 7

5 marin pöytäkirjat , Helsingin kaupunginarkisto.) Ne olivat volyymiltään vain murto-osa Öölannin ja Gotlannin huutokauppamarkkinoista, mutta mahdollistavat silti syväluotaavan verkostoanalyysin 1700-luvun porvarillisesta liiketoiminnasta. Helsinki oli yksi Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian asemakaupungeista. Helsingin komppanian toimialueeseen, joka käsitti koko Suomenlahden pohjoisrannikon Hankoniemestä lännessä Venäjän rajalle idässä, kuuluivat monet koko Itämeren pahimmista haaksirikkopaikoista. Erityisen tuottoisa komppanialle oli aivan Helsingin kaupungin kupeessa sijainnut Porkkalanniemi. Pitkälle merelle työntyvä karikkoinen niemi oli vaarallinen paikka jopa kotimaisille aluksille, saati ulkomaisille kauppalaivoille, jotka tunsivat huonosti täkäläisiä vesiä. Viaporin linnoituksen rakentaminen Helsingin kaupungin edustalle 1700-luvun jälkipuoliskolla lisäsi meriliikenteen määrää alueella. Tärkeämpi oli kuitenkin Suomenlahden pohjukkaan perustettu Venäjän uusi keisarillinen pääkaupunki Pietari, jonka ansiosta Helsingin editse kulki eurooppalaisten kauppalaivojen jatkuva virta. (Huhtamies 2012, s ; Huhtamies 2014, s ) Hylkyhuutokauppojen määrä vaihteli suuresti vuosittain. Toisinaan kului vuosikausia ilman yhtäkään, toisinaan jokin poikkeusvuosi ajoi kerralla suuren määrän aluksia karille ja sukelluskomppanian ulottuville. Koko tutkimusaikakauden suurin huutokauppasuma koettiin lukujen taitteessa, kiitos vuoden 1760 hirmumyrskyn, joka riehui myös Helsingin edustalla. (Huutokauppakamarin pöytäkirjat , Helsingin kaupunginarkisto.) Komppanian pelastamat alukset lasteineen myytiin Helsingin kaupungin huutokauppakamarissa, ja myynnin tuotto jaettiin sukelluskomppanian, kruunun, huutokauppakamarin ja aluksen omistajan kesken. Järjestely hyödytti kaikkia osapuolia. Sukelluskomppania, kruunu ja Helsingin kaupunki tienasivat huutokauppojen avulla rahaa. Aluksen omistaja, joka oli usein esimerkiksi saksalainen, hollantilainen tai englantilainen laivanvarustaja, sai puolestaan edes osittaisen korvauksen pohjoiseen periferiaan haaksirikkoutuneesta aluksestaan. Tiedonsaanti vähensi liiketoiminnan kustannuksia (transaction costs) ja parhaimmillaan lastista saatu kompensaatio oli eräänlainen vakuutus, joka korvasi ainakin osan menetyksistä. (Merivakuutuksesta Itämerellä, ks. Spooner 1983.) Pelastettujen lastien joukossa oli toisinaan arvotavaraa, kuten Pietarin yläluokan käyttöön matkalla olleita viinejä, konjakkia, kankaita, nautintoaineita, jalometallia ja muita ylellisyystuotteita. Yleensä merestä nostettiin kuitenkin paljon arkipäiväisempää tavaraa, kuten puutavaraa, nahkoja, viljaa ja hamppua viimeksi mainittu oli Pietarin tärkein vientituote. Nämä kelluivat vedessä ja olivat siksi otollista pelastettavaa. Lastihuutokauppoihin kokoontui suuri ja sekalainen, sääty- ja paikkakuntarajat ylittänyt ostajakunta. Kun esimerkiksi vuonna 1758 Porkkalassa haaksirikkoutui suuri kauralasti, kaikki kynnelle kyenneet lähiseudun maanviljelijät saapuivat huutokauppaan hankkimaan ruokaa hevosilleen. (Helsingin huutokauppakamarin pöytäkirja 9. ja , Helsingin kaupunginarkisto.) Informaatio tulevista huutokaupoista kulki tehokkaasti eri puolille maaseutua, sillä niitä mainostettiin sunnuntaisin kuulutuksilla Helsingin ympäristön kirkoissa. Näin tapahtunut tiedonvälitys oli kehittyneen selektiivistä: tietoa huutokaupoista jaettiin lastin myynnin kannalta merkittäville seurakunnille. Jos kyseessä oli rautalasti, tiedotettiin siitä läntisen Uudenmaan ruukkialueiden seurakuntia. Laivanosahuutokaupat noudattivat toisenlaista logiikkaa kuin lastihuutokaupat, sillä suurten kauppalaivojen takilat, köydet, mastot ja purjeet olivat kallista tavaraa. Monet Helsingissä huutokaupatut alukset olivat peräisin Euroopan suurista kauppakeskuksista ja edustivat oman aikansa meriteknologian huippua. Laivanosahuutokaupoissa olikin asiakaskuntana kourallinen Helsingin rikkaimpia kauppiaita, joille ei tuottanut ongelmaa maksaa pienen talon hintaa jonkin aluksen takilasta. Osa heistä erikoistui varmastikin välityskauppaan ja alihankintatoimintaan, vaikka tätä on hankala todentaa, koska kauppiaiden tilikirjat eivät ole säilyneet. Tärkeämpi päämäärä oli kuitenkin oma laivanvarustus. Helsinkiin perustettiin 1740-luvulla Ullanlinnan telakka, jonka osakkaina olivat kaupungin rikkaimmat kauppiaat. Siellä ryhdyttiin rakentamaan espanjanpurjehtijoita eli suuria kauppalaivoja Välimeren-purjehdukseen ja elintärkeään suolantuontiin. Hylkyhuutokaupat tarjosivat telakalle raaka-ainetta, ja toisinaan meri lahjoitti helsinkiläisille jopa kokonaisia laivoja, jotka voitiin pienin korjauksin ottaa uudelleen käyttöön. Vuonna 1754 Porkkalassa haaksirikkoutui norjalainen tasakylkinen tammialus Concordia, joka laskettiin korjausten jälkeen uudelleen vesille Ullanlinnan telakalta, nyt Helsingin kauppiaiden omistamana ja kantaen Viaporin komendantin mukaan nimeä Augustin Ehrensvärd. Alus teki kuitenkin vain kaksi matkaa Espanjaan ennen kuin se haaksirikkoutui Öölannin luona toisella paluumatkallaan. (Hornborg 1950, s ) Helsingin laivanvarustuksen kasvu oli no peaa luvun alkupuolella helsinkiläiset eivät olleet omistaneet yhtään suurta kauppalaivaa, ja kaupungin tarvitsemat ulkomaantuotteet oli tuotettu vierailla aluksilla luvun alussa Helsinki oli kauppalaivojen määrässä mitaten Ruotsin valtakunnan neljänneksi suurin merikaupunki. Tärkeä tekijä tämän kehityksen taustalla olivat hylkyhuutokaupat, joiden ansiosta Helsingin laivanvarustajat saattoivat ostaa kotikaupungistaan korkealaatuisia, kierrätyskelpoisia ja suhteellisen halpoja laivanosia. Toimiminen Pietarin-liikenteen laillistettuna välistävetäjänä oli Helsingille eduksi. Meriarkeologia asiakirjalähteiden tukena Itämeren kauppamerenkulun kasvu 1700-luvulla näkyy myös tuolle vuosisadalle ajoitettujen laivanhylkyjen määrässä. Ne ovat kaikki muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja, sillä lain mukaan laivahylky tulee rauhoituksen piiriin, kun sen uppoamisesta on kulunut sata vuotta. Osa tunnetuista hylyistä on löydetty systemaattisten etsintöjen tuloksena hyödyntämällä arkistolähteistä saatuja viitteitä uppoamispaikasta. Tämä on kuitenkin usein hyvin vaikea tie, sillä lähteen mainitsema haveripaikka voi olla epämääräinen tai alus on saattanut ajelehtia ennen uppoamistaan. Usein laivanhylyt löytyvätkin sattumalta harrastajasukellusten tai merenpohjan tutkimuksen yhteydessä. (Ahlström 2006, s. 101.) Sukellusseurojen raporttien avulla hylky voidaan paikallistaa parhaimmillaan karkeasti sijaintiympyrään tai karin tai luodon tuntumaan. Raportit antavat kuitenkin selkeästi kuvan niistä alueista, joilla hylkyjä on. Näille alueilla voidaan keskittää laajempia kenttätöitä. Projektin kokoaman tietokanta käsittää tällä hetkellä noin 500 laivahylkyä. Ne ovat suureksi osaksi tavanomaista bulkkilastia kuljettaneita melko pahasti hajonneita hylkyjä. Tämä ei kuitenkaan tee niistä meriarkeologisesti vähemmän kiinnostavia kohteita kuin hyvin säilyneet aarrelaivat. Hajonneiden hylkyjen sisäosia on helpompi tutkia ja mm. viljan tai muun orgaanisen lastin analyysi tuo uutta kiinnostavaa talous- ja kulttuurihistoriallista tietoa. Koska Itämerellä ei ole hylkyjä syövää laivamatoa, on alue meriarkeologisesti varhaismodernia aikaa ajatellen tärkein. Kun kiinnostava laivahylky on löytynyt, alkaa monitieteinen projekti, jossa yhdistetään vedenalaistutkimukseen soveltuvia arkeologian ja luonnontieteiden menetelmiä. Tutkimus alkaa aina arkeologisella perusdokumentoinnilla, jossa tutkitaan aluksen mitat, rakennustapa, materiaalit, sen sisältämät varusteet, kuten köydet ja ankkurit, sekä lastitavara. Arkeologin on tiedettävä, mitä osia ja tavaroita kyseisen aikakauden aluksessa tyypillisesti oli merimatkojen aikana, ja selvitettävä, ovatko ne edelleen löydettävissä hylystä vai ei. Usein myös sillä, mitä hylystä puuttuu, on merkitystä, sillä puutteet saattavat viitata pelastustoimintaan. Kun hylky on tutkittu ja ajoitettu mahdollisimman tarkasti, voidaan yrittää sen identifiointia arkistolähteiden avulla. Vrouw Marian haaksirikko on hyvä esimerkki siitä, miten monivaiheinen prosessi laivan haaksirikko ja pelastustoiminta saattoi olla. Tästä vuonna 1771 uponneesta hollantilaisesta kauppa-aluksesta tiedetään varsin paljon arkistolähteiden kautta. Kapteenin kirjoittaman ja 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 9

6 miehistön jäsenten oikeaksi todistaman meriselityksen mukaan laiva ajoi iltapimeässä ja myrskyssä kaksi kertaa vedenalaiselle karille Turun saaristossa. Toinen kerta oli kohtalokas, ruuma täyttyi vedellä ja rikkoutuneista pakkauksistaan karanneet kahvinpavut tukkivat pumput. Laiva ei kuitenkaan uponnut heti, vaan miehistö ja sukelluskomppanian palveluksessa olleet saaristolaiset ehtivät pelastaa sen lastia useiden päivien ajan. Laiva kuljetti poikkeuksellisen arvokasta, Venäjän hoville ja keisarinna Katariina Suurelle kuulunutta lastia. Kun tieto haaksirikosta oli saavuttanut asianosaiset, alkoi vilkas diplomaattinen kirjeenvaihto Ruotsin ja Venäjän välillä. Kaikki pelastetut tavarat luetteloitiin tarkasti aina purjeita ja keittiöstä mukaan otettuja astioita myöten. Tämä luettelo on todella mielenkiintoinen asiakirja juuri yksityiskohtaisuutensa tähden, sillä siinä on paljon sellaisia tavaroita ja raaka-aineita, jotka tulliluetteloissa kirjattiin määrittelemättömän kappaletavaran alle. Suuri osa pelastetusta lastista on Venäjän hovin jäsenten tilaamaa ylellisyystavaraa, kuten nuuskaa, teetä, karttoja ja kirjoja, kukkasipuleita, linnun pesäkoreja ja taide-esineitä. Arvotavara oli todennäköisesti pakattu laivan perässä ja kansitasolla olleisiin hytteihin, niin että ne säilyivät varmasti kuivina ja olivat laivan päällikön valvovan silmän alla. Arkeologisissa tutkimuksissa on havaittu, että Vrow Marian perä- ja kansihytit ovat tyhjiä. Myöskään miehistön henkilökohtaisia tavaroita ei ole löydetty, keulassa sijaitseva keittiö vaikuttaa tyhjältä, eikä laivan kannen alla olevassa varastotilassa ole esimerkiksi ylimääräisiä purjeita. Arkeologinen todistusaineisto ei ole välttämättä silmin havaittavissa tai mitattavissa, ja siksi avuksi tarvitaan myös luonnontieteitä. Osa orgaanisesta materiaalista on saattanut vuosisatojen kuluessa hajota, mutta se saattaa olla todennettavissa luonnontieteellisten analyysien avulla. Esimerkiksi Vrouw Marian hylkyä tutkittaessa laivan ruumassa olevien tynnyreiden ja pakkauslaatikoiden sisältöä ei olisi voitu varmuudella selvittää ilman kemiallisia analyyseja ja kasvinjäännetutkimusta. Ruumasta otetut näytteet osoittavat laivan lastina olleen muun muassa tekstiilien värjäykseen käytettyä indigoa ja krappia, jotka mainitaan myös Vrouw Mariaa koskevissa tulliasiakirjoissa. Näin ollen asiakirjalähteet ja arkeologiset tutkimustulokset tukevat hyvin toisiaan. (Ehanti 2012, s ; Alvik 2012, s ) Asiakirjojen meri Haaksirikot olivat vääjäämätön osa varhaismodernia merenkulkua. Suomenlahdella merionnettomuuksien määrä alkoi kasvaa erityisesti Pietarin perustamisen jälkeen vuonna Helsingin ohi idän kasvavaan metropoliin kulkenut suhteellisen kapea meriväylä oli kaupallisesti ja strategisesti erittäin tärkeä, sillä sen kautta kulki idästä länteen globaalin merenkulun tarvitsemia tuotteita, kuten hamppua, purjekangasta, sahatavaraa ja tervaa. Helsingin kaltaisille kasvavalle ja omaa laivanvarustustaan vuoden 1724 protektionistisen purjehdussäännön vauhdittamana aloittavalle merikaupungeille kansainvälisen meriliikenteen haaksirikot tarjosivat uuden tuottoisan liiketoimintamahdollisuuden, sukellus- ja pelastustoiminnan. Toiminta käynnistyi vuonna 1729, kun Pohjoisen sukellus- ja pelastusseura perustettiin. Merenkulku, haaksirikot ja niihin liittynyt pelastustoiminta sekä rahakkaat huutokaupat, ovat kokonaisuus, joka tuotti asiakirjojen meren. Tämä korostui erityisesti vuodesta 1749 alkaen, jolloin Ruotsissa alettiin tilastoida ja säännöllisesti raportoida myös merionnettomuuksia. Sukelluskomppanioiden seikkaperäiset raportit, yhdistettynä muuhun kirjalliseen lähdeaineistoon, kuten oikeuslähteisiin, mahdollistavat kauppamerenkulun yksityiskohtaisen analyysin haaksirikkojen näkökulmasta. Kvantitatiivisen lähestymistavan ohella sukelluskomppanioiden raporttien liitteinä olevat seikkaperäiset meriselitykset tuovat kuvaan myös kvalitatiivisen näkökulman. Niistä paljastuu uskomattomia selviytymistarinoita, kohtaloita ja selvittämättömiä tapauksia, kuten alussa mainitun Kemiön aavelaivan kaltaisia lentäviä hollantilaisia. Lähteet Tietokanta Itämeren haaksirikkotietokanta (Koonnut Mikko Huhtamies lähteinään sukellusseurojen kvartaaliraportit, Dykerihandlingar ) Arkistolähteitä Helsingin kaupunginarkisto, Helsinki Huutokauppakamarin arkisto, huutokauppapöytäkirjat Krigsarkivet, Tukholma Dykerihandlingar Painetut lähteet ja opinnäytteet Alvik, Riikka: The Merchant vessels St. Michel and Vrouw Maria and their cargo. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa, Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik (toim.): Lost at Sea, Rediscovered, s Keuruu Ahlström, Christian: Identification through archival sources and finds. Nurmio-Lahdenmäki, Anna (toim.): St. Michel 1747, s Jyväskylä Ehanti, Eero: Lost at Sea. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa, Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik (toim.): Lost at Sea, Rediscovered, s Keuruu Granqvist, Juha-Matti: Yksinpä vapaudenajalle sangen ruma juttu. Kiista Helsingin Vanhankaupungin myllystä Pro gradu, Helsingin yliopisto Hornborg, Eirik: Helsingin kaupungin historia II: ajanjakso Helsingin kaupunki Huhtamies, Mikko: Folk som kunde gå under vattnet. Teknologia, Itämeri ja vedenalainen maailma ( ). Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma. Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki Huhtamies, Mikko: Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä. John Nurmisen säätiö Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Historiallisia Tutkimuksia 225. SKS. Malinen, Ismo: Varakkuus ja valta. Varhaiskapitalistinen laivanvarustus Helsingissä 1700-luvun puolivälissä. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto Pearce, Cathryn J: Cornish Wrecking. Reality and Popular Myth Boydell and Brewer. Spooner, Frank. C: Risk at Sea, Amsterdam insunsurance and maritime Europe, Cambridge University Press Tikka, Katja: Apua merihädässä vai liiketoimintaa? Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet Pro gradu, Helsingin yliopisto Ulväng, Göran, Sofia Muhrhem, Kristina Lilja: Den glömda konsumtionen. Auktionshandel i Sverige under och 1800-talen. Gidluns Förlag Wulff, Bertil: Välsignad kust. Strandningar vid Torekov och Hallands Väderö. Bjärebygden Riikka Alvik on Museoviraston tutkija, Juha-Matti Granqvist tohtorikoulutettava, Mikko Huhtamies dosentti ja Katja Tikka tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Julkaisuavustusten, konferenssija seminaariavustusten hakuajat syksyllä 2015 Avustusten hakuajat ovat seuraavat: Avustukset tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toimintaan Lisätietoja: julkaisupäällikkö Johanna Lilja, puh. (09) , johanna.lilja@tsv.fi Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien järjestämiseen Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) , avustukset@tsv.fi Julkaisujen valtionavusta ja muista rahoitusmuodoista saa lisätietoa TSV:n julkaisuavustusinfossa , klo 13 17, Tieteiden talolla. Alustava ohjelma: Kalle Korhonen: Koneen säätiön rahoitus tiedejulkaisuille Raimo Parikka: Suomen tiedekustantajien rahoitus tiedejulkaisuille Johanna Lilja: Avoimen julkaisemisen pilotointi Johanna Lilja: Muutoksia valtionavustusten hakemisessa ja tiliselvityksissä Johanna Lilja: Ohjeistus uusille hakemuslomakkeen täyttäjille Ilmoittautumislomake ja tarkka aikataulu tulevat kesäkuun aikana verkkosivullemme 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

7 Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne Kosunen ja Matti Mieskonen Erkki Vala toimi keskeisessä asemassa kaikissa yhteyksissä, joihin nimi tulenkantajat omana aikanaan liitettiin. Silti Vala on jäänyt tutkimuksissa ikuisen sivuhenkilön rooliin. Sitoutumattomasta ja kompromisseihin taipumattomasta intellektuellista tuli sotien jälkeen vaiennettu muistelija. Valan kautta avautuu uusi näkökulma niin tulenkantajien kuin laajemmin kulttuuriälymystön toimintaan Suomessa maailmansotien välisenä aikana. Olavi Paavolaiseen kohdistui viime vuonna ennen kokematonta mielenkiintoa. Ville Laamasen väitöskirjan Suuri levottomuus lisäksi syksyllä ilmestyivät H.K. Riikosen ja Panu Rajalan Paavolaisesta kirjoittamat elämäkerrat. Myös Pentti Haanpäätä toista 1920-luvulla uraansa aloittanutta kirjailijaa on pidetty näkyvästi esillä. Matti Salmisen elämäkerta (2013) ja Anssi Sinnemäen Kenttää ja kasarmia käsittelevä tutkimus (2014) ovat tuoreeltaan pyrkineet rehabilitoimaan Haanpään mainetta kotimaisen kirjallisuushistorian väärinymmärrettynä hahmona. Paavolainen ja Haanpää on molemmat yhdistetty maailmansotien välisen ajan tulenkantajaliikkeeseen. Tulenkantajissa on kyse monitulkintaisesta ilmiöstä, jonka jäsenistä ja historiallisesta olemuksesta ei vallitse yksimielisyyttä. Tavallisimmin tulenkantajat määritellään 1920-luvulla esiintyneeksi kirjailijaryhmäksi ja -sukupolveksi. Tätä käsitystä ovat tukeneet kirjailijoiden elämäkerrat, joita tähän mennessä on ilmestynyt muun muassa Martti Haaviosta, Uuno Kailaasta, Katri Valasta, Mika Waltarista, Unto Seppäsestä, Lauri Viljasesta, Elina Vaarasta, Toivo Pekkasesta sekä jo edellä mainituista Haanpäästä ja Paavolaisesta joistakin jopa useampaan kertaan. Yhden tulenkantajan elämäkertojen kirjo on unohtanut. Erkki Vala, toimittaja ja kirjailija, liikkuu aikalaistensa tarinoissa ikuisena sivuhenkilönä. Hän on Katri Valan veli, Haanpään ja Pekkasen löytänyt WSOY:n kustannustoimittaja sekä oman kustannusyhtiönsä Kirjailijain kustannusliikkeen johtaja, joka julkaisi 1930-luvulla muun muassa Arvo Turtiaisen ja Viljo Kajavan esikoisteokset. Vaikka Vala halusi identifioitua kirjailijaksi, hänen teoksensa keskeisimpinä Leijonajuhlat (1932), Onnelliset pessimistit (1932) ja Rajakylä (1945) eivät saavuttaneet suosiota omana aikanaan. Myös kirjallisuushistoria on pudottanut teokset kaanoninsa ulkopuolelle. Valan poikkeukselliset tulenkantajamuistelmat ovat hautautuneet arkistojen kätköihin ja nykyään hänen jälkimaineensa perustuu pääasiassa toimittajantyöhön. On unohdettua on, että kaikissa tulenkantajien nimeä kantavissa julkaisuissa sekä Tulenkantajain Seurassa keskushahmona toimi juuri Erkki Vala. Aikalaisille Vala esiintyi hyvin ristiriitaisena hahmona. Haanpää on kuvaillut Valan olleen innostunut, teennäinen ja fanaattinen. Paavolainen määrittelee hänet diktaattorityypiksi, Viljo Kajava 30-luvun vasemmistokirjailijoiden symboliksi, Jarno Pennanen vapaamieliseksi ja radikaaliksi, Nyrki Tapiovaara innostavaksi, Saima Harmaja karkeatekoiseksi ja kerskailijaksi. Toisaalta Valaa on myös pidetty Eino Leinon perinteen jatkajana. Näkemysten runsaus antaa olettaa, ettei Valan merkitys omana aikanaan ollut yhdentekevä. Mutta kuka Erkki Vala oli ja mikä oli hänen merkityksensä? Anna meille Erkki Vala! Vala syntyi vuonna 1902 kirjallisuutta arvostavaan metsänhoitajan perheeseen Porvoossa, joka oli perinteisesti ollut suomalaisen kirjallisuuden keskuspaikka. Kaupungissa toimi WSOY:n kustannusyhtiö, josta tuli Valankin elämässä tärkeä suunnannäyttäjä. Ilomantsissa vietetyn lapsuuden jälkeen hän siirtyi 15-vuotiaana WSOY:n kirjapainotyöntekijäksi ( ). Porvoossa Vala tutustui muun muassa Arvid Järnefeltiin, josta tuli hänelle itsenäisen kirjailijan, kriittisyyden ja rohkeuden symboli. WSOY:n jälkeen Vala siirtyi toimittajan töihin ensin Keravalle ja sen jälkeen Kouvolaan, mitä aikaa hän on pitänyt tärkeänä toimittajan rajojen kokeilun aikana. Kirjoitettuaan vuonna 1924 ylioppilaaksi Vala palasi WSOY:hyn, tällä kertaa kustannusvirkailijaksi ( ). (SKS, Kotus.) Kustannusvirkailijana Vala omistautui työnteolle ja kuului WSOY:n nuoriin maistereihin. Samaan aikaan kustannusvirkailijana aloitti myös Martti Haavio, jonka kanssa Vala ystävystyi. Valan ja Haavion kautta kulkivat erityisesti uuden sukupolven kirjailijoiden tekstit, mikä antoi heille merkittävän roolin nuorten kirjailijoiden ja kustannusyhtiön välisenä linkkinä (Häggman 2001, 306 ja 340). Vala ei ainoastaan löytänyt uusia kykyjä Haanpään ja Pekkasen tavoin, hänellä oli myös tärkeä asema omien kirjailijaystäviensä tukijana ja suosittelijana. Vala oli verkostoitunut Nuoren Voiman Liiton (NVL) kautta 1920-luvun kirjallisiin piireihin hän toimi NVL:n kirjallisen piirin sihteerinä. NVL:ssa Valan tehtäviin kuului muun muassa kirjallisten näytteiden hyväksyminen. On tunnettua, että 20-luvun nuoret kirjailijat auttoivat toisiaan kirjoittamalla kirjallisuusarvosteluja toistensa teoksista. Ehkä vielä merkittävämpää kirjailijoiden urakehitykselle oli Valan ja Haavion portinvartijan asema kustannusvirkailijoina, koska heidän tehtävänsä oli esitellä parhaimmat kirjailijalupaukset kustannusyhtiön johdolle ja suositella heidän julkaisemistaan. NVL ja WSOY ideoivat 20-luvun alussa uutta kirjallista albumia. Hanke toteutui vasta kun riittävän kyvykäs ja työhön suostuva kustannustoimittaja löytyi Erkki Valan tultua töihin WSOY:hyn. Hän toimitti Tulenkantajat-albumit vuosina Ensimmäisen albumin Vala toimitti yhdessä Martti Haavion kanssa, mutta sen jälkeen hän vastasi työstä yksin. Vuonna 1928 Albumi irrotettiin NVL:n ja WSOY:n ohjauksesta, uusi Tulenkantajat-lehti ( ) perustettiin ja sen päätoimittajana aloitti Erkki Vala. Valan aikaisemmat ansiot kustannusvirkailijana ja toimittajana sekä NVL:n kirjallisen piirin keskeisenä jäsenenä tekivät hänestä itsestään selvän päätoimittajan. Lisäksi Vala oli verkostoitunut Arvid Järnefeltin, F.E. Sillanpään, Hella Wuolijoen ja Alvar Aallon tapaisiin vanhemman polven ja muiden alojen kulttuurihenkilöihin, jotka lähtivät tukemaan lehtihanketta. Lehdestä muodostuikin ennen kaikkea Erkki Valan näköinen julkaisu, joka herätti valtavasti huomiota poleemisuudellaan ja rohkeudellaan. Olavi Paavolainen onkin tunnustanut lehden menestyksen perustuneen Valan taitavaan päätoimittajan työhön. Pelkkä lehti ei riittänyt Valalle, joka oli ottanut nuorten julistaman suomalaisen kulttuurin uudistamistehtävän vakavasti. Hän perusti vuonna 1929 Tulenkantajain Seuran, joka toimi keskustelufoorumina Tulenkantajien esiin nostamille teemoille, kuten paneurooppa-aate ja sananvapaus. Vala toimi luonnollisesti seuran puheenjohtajana. Vala johti sekä seuraa että lehteä, mutta riitautui voimakkaiden kannanottojensa vuoksi Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten, erityisesti Martti Haavion, kanssa. Ristiriidat johtivat lopulta Valan syrjäyttämiseen lehden päätoimittajan paikalta 1930 ja Tulenkantajien ajautumiseen konkurssiin (Kosunen ja Mieskonen 2014, 17). Valan elämässä vuosi 1930 oli siviilielämässäkin vaikeaa aikaa. Valan vaimo Ursula Thesleff menehtyi synnytykseen. Vala ei kyennyt huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan, jonka huolenpito jäi menehtyneen äidin sukulaisten vastuulle. Valaa persoonana kuvastaa hyvin, ettei hän kuitenkaan lannistunut vastoinkäymisistään. Vuonna 1931 hän työskenteli Yleisradiossa Radiomailma-lehden (sic) toimittajana, mitä ennen hän oli ollut töissä Edistyspuolueen puoluetoimistossa. Vuonna 1932 Vala julkaisi romaanit Leijonajuhlat ja Onnelliset pessimistit. Samana vuonna Helsinkiin saapuneet nuoret ylioppilaat (mm. Viljo Kajava, Raoul Palmgren, 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

8 Nyrki ja Tapio Tapiovaara) vaativat tulenkantajuuden elvyttämistä. Viljo Kajavan mukaan merkitsi meille Erkki Valan nimi samaa kuin Tulenkantajat (Kajava 1990, 153). Raoul Palmgren lähetti syrjäytetyn Valan jälkeen Tulenkantajien päätoimittajaksi siirtyneelle Paavolaiselle vuonna 1930 kirjeen, jonka hän oli otsikoinut sanoin: Anna meille Erkki Vala (SKS, OPA). Jo ensimmäinen lehti henkilöityi lukijoiden silmissä Valaan. Vala elvyttikin Tulenkantajain Seuran ja jatkoi sen puheenjohtajana. Seuran äänenkannattajaksi perustettiin uusi Tulenkantajat-lehti ( ) ja jälleen päätoimittajaksi valittiin Vala luvulla tulenkantajien yhteiskunnallinen painotus sai entistäkin merkittävämmän roolin äärioikeiston ja keskieurooppalaisen fasismin luomassa paineessa, mutta Vala piti kiinni ensimmäisen lehden ideasta yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittavana kulttuurilehtenä. Valalle lehti oli 1920-luvun lopulla aloitetun työn jatkumoa ja ulkoisista muutoksista huolimatta sisältö noudatteli samoja periaatteita (Kosunen ja Mieskonen 2014, 17). Valan johtamasta Tulenkantajista ja Tulenkantajain Seurasta muodostui suomalaisen kulttuuriälymystön keskeisiä kohtaamispaikkoja. Kamppailu fasismia vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta yhdisti monenlaisista taustoista tulevia taiteilijoita ja ylioppilaita. Poliittisten aatteiden ristitulessa Vala piti kuitenkin kiinni periaatteellisesta puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestaan, mikä aiheutti ristiriitoja hänen ja Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten välillä. Vala joutuikin luopumaan seuran puheenjohtajuudesta vuonna 1935, jolloin tulenkantajien ryhmä jakautui Raoul Palmgrenin vasemmistosiipeen ja Valan liberaaleihin. Lehti pysyi Valan johtamana ja hän säilytti lehden valitsemallaan sitoutumattomalla linjalla, mikä tulehdutti hänen välinsä lopullisesti niin oikealle kuin vasemmallekin. Vuoden 1936 aikana ristiriidat vasemmisto-opposition kanssa alkoivat jo lieventyä, mutta suhteet eivät enää koskaan palanneet ennalleen. Vala oli tulenkantajien lisäksi 1930-luvulla perustamassa myös Ihmisoikeuksien liittoa ja Sotaa vastustavaa kansalaistoimikuntaa. Vala perusti myös oman kustannusyhtiönsä, Kirjailijain kustannusliikkeen ( ), jonka tarkoituksena oli toimia lupaavien, suurten kustannusyhtiöiden poliittisista syistä hylkäämien kirjailijoiden väylänä kirjalliselle kentälle. Vala kustansi muun muassa muiden kustannusyhtiöiden boikotoiman Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot -teoksen (1935), Viljo Kajavan esikoisteoksen Rakentajat (1935), Arvo Turtiaisen esikoisteoksen Muutos (1936) sekä suomennoksen ts ekkiläisen Jaroslav Has ekin menestysteoksesta Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa (1935), jonka suomentamisesta hän oli käynyt oikeudenkäyntiä aiemmin. Tulenkantajien näkyvä ja aktiivinen kamppailu sananvapauden puolestapuhujana aiheutti vaikeuksia suurimmalle vastuunkantajalle eli päätoimittajalle. Valaa vastaan nostettiin yhteensä neljä painokannetta, joista kaksi päättyi sakkotuomioon ja kertaalleen hän sovitti sananvapauden rajoja koetellutta rikettään vankilassa. Valan sisar, Tulenkantajien suorasanainen pakinoitsija, Katri Vala kirjoittikin veljelleen painokanteiden olevan varma merkki kesän tulosta (SKS, ErVA). Laajemmassa katsannossa niin Etsivä Keskuspoliisi (EK) kuin Suomen kommunistinen puoluekin (SKP) olivat kiinnostuneita kulttuuriälymystön piirissä nimenomaan Tulenkantajista ja Erkki Valasta. SKP kaavaili lehden valjastamista kommunistien puna-apu-toiminnan keskusorganisaatioksi (KA, RGASPI), mutta Vala piti tiukasti kiinni sitoutumattomuudestaan. EK puolestaan piti Tulenkantajia erityisen vaarallisena julkaisuna, mistä on osoituksena Valan painokanteiden suhteettoman suuri määrä verrattuna muihin samantyyppisiin kulttuurilehtiin, Kirjallisuuslehteen ja Soihtuun. Sekä kommunistien kiinnostus että EK:n epäilyt liittyivät jälleen Valan lehtimiestaitoihin. Lehti oli erityisen kiinnostava EK:n näkökulmasta vaarallisen kiinnostava vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään kriittisesti suhtautuva julkaisu, jonka voimana oli poliittinen sitoutumattomuus. Vala oli taitava provosoimaan ja herättämään keskustelua, mutta myös poikkeuksellisen rohkea teoissaan. Erkki Seväsen mukaan Vala oli maailmansotien välisenä aikana yksi harvoista politiikan kentälle interventioita tehneistä vapaista intellektuelleista, joka arvosteli oikeiston lisäksi jatkuvasti myös SDP:n virallista linjaa ja toteutti vapaalle osallistuvalle älymystölle ominaista totuudenpuhujan roolia (Sevänen 1997, 51 52)....kysymyksessä ovat minun eikä heidän muistelmansa Vala harmittelee Yleisradion haastattelussa 1970-luvulla, että poliittiset piirit ja ymmärtämättömät ihmiset ovat tehneet hänen kirjallisen työnsä mahdottomaksi. Kun Vala oli 1930-luvulla julkaissut boikotissa olleen Haanpään kirjoituksia, puuttui häneltä itseltään vaikeina sotien jälkeisinä vuosina ystävällinen kustantaja (YLE). Jatkosodan aikana perustettu Kustannusyhtiö Tammi oli julkaissut vuonna 1945 Valan viimeiseksi jääneen romaanin Rajakylä, joka keskittyi hänen äitinsä pohjoiseen kotiseutuun. Teoksen julkaisu ajoittuu samaan ajankohtaan, jolloin Vala menetti tärkeimmät lähiomaisensa. Katri Vala kuoli vuonna 1944 ja seuraavana vuonna menehtyivät sekä äiti Alexandra että nuorempi veli Niilo. Rajakylä oli Valan ensimmäisen kaunokirjallisen teos viiteentoista vuoteen, joka silti 1930-luvun teoksien tapaan sivuutettiin arvosteluissa vähin äänin. Jälkikäteen arvioituna teos sijoittuu niihin sodanjälkeisen kirjamyynnin huippuvuosiin, jolloin tarjonnalla oli vaikeuksia vastata kysyntään ja kaupallisuus ajoi useissa tapauksissa kustannettavan tuotteen kriittisen arvioinnin ohitse. Jos menestystä olisi tullut, Valan kaunokirjallinen ura olisi todennäköisesti saanut jatkoa. Vaikka Hella Wuolijoen aikana Valalle löytyi töitä vielä Yleisradiossa, jossa hän toimi peräti esitelmä- ja selostusosaston päällikkönä, Rajakylän hiljainen hautaus aloitti vääjäämättömän siirtymisen kotimaisen kirjallisuuskentän ulkopuolelle. Vapaata sanaa Vala avusti Raoul Palmgrenin päätoimittajakaudella, mutta yhteistyö päättyi pian ristiriitoihin. (Kosunen ja Mieskonen 2014, 21.) Juuri vasemmistopiirien kanssa Vala ajautui jatkossa eniten vaikeuksiin. Eero Saarenheimo on poleemisesti todennut, että porvarillisen Suomen ankara lehtikriitikko sai viimeisinä vuosinaan tekstejään julki parhaasta päästä konservatiivisina pidetyissä julkaisuissa (Saarenheimo 2001). Vaikka väite on osittain oikea Vala kirjoitti edelleen myös vasemmistolehtiin ei kyseessä silti ollut harkittu takinkääntäminen. Valalla oli taipumusta itsetietoisuuteen ja kompromissittomuuteen, mutta toisaalta hyvin vähän opportunistisia piirteitä. Valalle ominaisen sitoutumattoman linjan voidaan katsoa jatkuneen myös sotien jälkeen, tosin sillä erotuksella, ettei hänellä ollut enää Tulenkantajien kaltaista äänenkannattajaa käytettävissään. Kohtalona oli senttaajan rooli. Vala julkaisi kirjoituksiaan siellä, minne ne milloinkin kelpasivat. Ikääntyessään Valalla ei riittänyt enää mielenkiintoa osallistua ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vielä vuonna 1961 Vala oli toiminut Emil Skogin presidentinvaalikampanjassa puheiden kirjoittajana, mutta etenkin 1970-luvun poliittista radikalisoitumista hän piti pikkumaisena jahkauksena (YLE). Tärkeämpää Valalle oli historiasta vallitsevien väärien tietojen oikaiseminen. Tässä tarkoituksessa syntyivät Tulenkantajan muistelmat, joiden yleväksi tavoitteeksi Vala muotoili vapautumistaistelun vanhoista kaunoista ja yksipuolisista käsityksistä. Muistelmien kirjoitusprosessi sijoittuu ja 1960-luvun taitteeseen, jolloin kirjamaailmassa vallitsi todellinen muistelmabuumi. Etenkin Tammi haali listoilleen Poika Tuomisen, Yrjö Leinon, Hella Wuolijoen ja Väinö Tannerin kaltaisia vasemmistovaikuttajia luvun toimintansa osalta Vala soveltui hyvin tähän joukkoon, ja olemassa oleva kytkös Tammeen on varmasti toiminut yhtenä motiivina muistelmien kirjoittamiselle. Valan kompromissittomuus nousi silti jälleen pintaan, mikä hankaloitti yhteistyötä kustantajan kanssa. Vala on kirjannut oman näkemyksensä hankaluuksista varsin paljastavasti muistelmiensa ensimmäiselle sivulle: Kustantajat, joiden kanssa olen neuvotellut asiasta, ovat ystävällisesti antaneet minulle neuvoja, miten minun tulisi kirjani laatia ja mitä sanoa, jotta se voitaisiin julkaista. Huomautukselleni, että kysymyksessä ovat minun eikä heidän muistelmansa, ovat heidän kirjalliset asiantuntijansa kohauttaneet olkapäitään aivan kuin vasta-alkajalle, joka ei tajua kirjallisen julkaisutoiminnan hienouksia. (SKS, ErVA.) 14 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

9 Vala oli mestari laatimaan lyhyitä ja iskeviä lehtikirjoituksia, mutta häneltä puuttui kärsivällisyys pitkäjänteiseen työskentelyyn. Myös muistelmien lopullisesta käsikirjoituksesta muodostui monin paikoin rikkonainen. Tämä silti tuskin on ollut merkittävin syy muistelmien lopulliselle hyllyttämiselle. Tammella tuntui olevan sen verran suuri tarve kustantaa kaikenlaista muistelmakirjallisuutta, että pelkkä heikko kirjallinen ilmaisu ei estänyt julkaisujen pääsyä markkinoille. Esimerkiksi Yrjö Leino saneli kuuluisat muistelmansa ja haamukirjoittajat hoitivat loput (Hellemann 2002, 163). On kai todettava, että Vala ei yksinkertaisesti ollut riittävän mielenkiintoinen tai markkina-arvoltaan potentiaalinen henkilö, että häneen olisi haluttu samalla tavalla panostaa kuin puoluepoliittisiin vaikuttajiin. Omien muistelmien kaaduttua Vala osallistui tulenkantajien kirjailijahaastatteluihin, joita Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitos toteutti 1970-luvun alkuvuosina. Haastatteluista koostettiin Ritva Haavikon toimittama antologia Kirjailijat puhuvat (1976). Valan alun perin mittava osuus typistyi julkaisussa melko pieneksi, mikä varmasti ei vastannut hänen ajatustaan historiasta esitettyjen vääryyksien oikaisemisesta. Kirjailijahaastattelut näyttävät olleen Valan viimeisimpiä julkisia esiintymisiä. Itsenäisen Suomen ensimmäisen kirjailijasukupolven edustajat poistuivat yksi kerrallaan parnassolta ja kiinnostus tulenkantajiin väheni. Vala ei silti lopettanut muistelemistaan ja toive Tulenkantajan muistelmien julkaisemisesta eli vahvana elämän loppuun saakka. Yli 80-vuotias vanhainkodin asukas on merkinnyt ylös seuraavaa: Muistelmat on niin vakava sana, että mietin kauan, voinko ensinkään käyttää sitä kirjassani. Sillä suuri rakkaus on ollut kirjallisuus ja taide eikä suinkaan politiikka ja yhteiskunnalliset tapahtumat, joiden merkeissä useimmat muistelmat on kirjoitettu. Mutta sitten ajattelin: kun nimenä on Tulenkantajan muistelmat, niin lukijani ymmärtävät, että kyseessä ovat kirjailijan muistelmat myrskyisenä aikana sotien varjossa. (SKS, ErVA.) Pitkän ja monivaiheisen elämän kokeneella kulttuurivaikuttajalla ei omien sanojensa mukaan ollut viimeisinä vuosinaan valittamista ulkoisiin olosuhteisiinsa nähden. Viimeinen elossa ollut tulenkantaja vietti eläkepäiviään ruhtinaallisen kirjailijaeläkkeen muodossa, jonka isänmaan hallitus oli hänelle myöntänyt toiminnasta rauhanmiehenä ja kansainvälisten yhteyksien rakentajana. (SKS, ErVA.) Tutkimaton tulenkantaja Erkki Valan tekemä työ ei ole saanut kovinkaan suurta huomiota tähänastisessa tutkimuksessa. Vala ei ole kuitenkaan ainoa unohtunut tulenkantaja. Aika on kohdellut vähemmän ruusuisesti myös Unto Karrin, Anna Kaarin ja Johan Edvard Leppäkosken kaltaisia 1920-luvun muotikirjailijoita. Toisaalta Olavi Paavolaista käsittelevällä tutkimusperinteellä on ollut keskeinen vaikutus tulenkantajien kirjallisuushistoriallisen kaanonin muodostumiseen. Ne kirjailijat, jotka liikkuivat Paavolaisen seurassa, ovat saaneet tulenkantajien historiassa muita enemmän näkyvyyttä. Tiettyjen kirjailijoiden esimerkiksi Ilmari Pimiän ja Onni Hallan kirjallisuushistoriallinen merkitys perustuu heidän oman tuotantonsa sijasta pääasiassa Paavolaisen sisärenkaan jäsenyyteen. Vala on edellisiin verrattuna sangen poikkeuksellinen tulenkantaja. Vaikka ainoakaan hänen teoksistaan ei ole kestänyt aikaa, oli Vala yksi merkittävimmistä henkilöistä, jotka sotienvälisenä aikana loivat edellytyksiä uuden kirjallisen sukupolven esiinmarssille. Tulenkantajainstituution albumien, lehtien, osakeyhtiön ja seuran rakentajana Valan asema oli tärkein, ja ilman häntä tulenkantajat ei olisi noussut samanlaiseksi kulttuurikäsitteeksi sotienvälisessä Suomessa. Toisaalta Valan julkaisematta jääneet muistelmat olisivat ilmestyessään tuoneet esimerkiksi 1930-luvun mukaan tulenkantajien historiasta käytyyn keskusteluun. Valassa riittää vielä tutkittavaa, sillä hänen merkityksensä maailmansotien välisen ajan kirjallisen elämän taustahahmona on jäänyt tähänastisessa tutkimuksessa vähälle huomiolle. SKS:n kirjallisuusarkistossa säilytettävä Erkki Valan mittava arkistokokoelma tarjoaa edellytykset monipuoliselle tutkimukselle. Samalla kun Vala tuo uuden mielenkiintoisen lisän suomalaisten kulttuurihenkilöiden kuvastoon, tulee hänen käsittelynsä väkisin vaikuttamaan tulenkantajien historian määrittymiseen tulevaisuudessa. Siinä missä esimerkiksi Paavolaisesta tehty tutkimus on lähinnä uusintanut perinteistä tulenkantaja-kuvaa, Valan elämän lähempi tarkastelu tuo siihen uusia näkökulmia. Varsinkin tulenkantajien pitkään vaiettu yhteiskunnallinen puoli nousee Valan kautta näkyvällä tavalla esiin. Kenties tällöin toteutuu myös Jarno Pennasen ennustus vuodelta 1965: Kun [30-luvun radikaalin liikkeen ja lehtien historian ja vaikutuksen tutkimus] tehdään, tullaan näkemään Erkki Valan journalistinen työ ja Tulenkantajat-lehti ei ainoastaan vapaamielisen, vaan Suomessa vielä harvinaisemman radikaalin ja humanistisen ajattelun ja mielipiteen levittäjänä sille kuuluvassa arvoasemassa ja nykyisen Suomen eräänä edelläkävijänä ja valmistajana. (Pennanen 1965, 103.) Lähteet Arkistolähteet Elävä arkisto (YLE) Erkki Valan haastattelu 1970-luvulta Kansallisarkisto (KA) Rossijski gosudarstvennyi arhiv sotsialno-politits eskoi istorii (RGASPI) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto (SKS) Olavi Paavolaisen arkisto (OPA) Erkki Valan arkisto (ErVA) Kotuksen kirjailijahaastattelut (Kotus) Kirjallisuus Hellemann, Jarl Kirjalliset liikemiehet. Helsinki: Otava. Häggman, Kai Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki: WSOY. Kirjailijat puhuvat: tulenkantajat Toim. Ritva Haavikko. Helsinki: SKS. Kajava, Viljo Aika rakastaa, aika laulaa. Toim. Kristiina Lyytinen. Otava: Helsinki. Kosunen, Janne & Mieskonen, Matti Taidepolittiisten valtasuhteiden vaikutus tulenkantajien historiakuvan muodostumiseen. Kulttuurintutkimus, nro 2. Jyväskylän yliopisto: Kulttuurintutkimuksen seura ry: Laamanen, Ville Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat Turku: K&H. Pennanen, Jarno Minun 30-lukuni. Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet, toim. Toini Havu. Hämeenlinna: Karisto. Rajala, Panu Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY. Riikonen, H.K Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen Helsinki: Gummerus. Saarenheimo, Eero Erkki Vala. Kansallisbiografiaverkkojulkaisu. Helsinki: SKS. (viitattu ) Saarenheimo, Kerttu Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. Porvoo: WSOY. Saarenheimo, Kerttu Katri Vala aikansa kapinallinen. Porvoo: WSOY Salminen, Matti Pentti Haanpään tarina. Helsinki: Into. Sevänen, Erkki Ensimmäisen tasavallan poliittinen tilanne ja kirjallisen älymystön toimintastrategiat. Teoksessa Älymystön jäljillä, toim. Pentti Karkama ja Hannele Koivisto. SKS: Helsinki. Sinnemäki, Anssi Sota Kentästä ja kasarmista. Helsinki: Paasilinna. Kirjoittajat ovat historian tohtoriopiskelijoita Itä- Suomen ja Turun yliopistoissa. 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

10 Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen historiaa? Ari Helo Eurooppalaisissa puheenvuoroissa tavataan oudoksua paitsi Yhdysvaltain silmiinpistävän omanarvontuntoista poliittisen keskustelun kulttuuria myös yhdysvaltalaisten usein häkellyttävän moralistista suhtautumista maailmanpolitiikan kysymyksiin ja omiin suurvaltapoliittisiin linjauksiinsa. Syynä hämmennykseen on usein se, ettei tiedetä yhdysvaltalaisen maailmankatsomuksen ideologisesta luonteesta. Yhdysvallat näkee itsensä modernin, liberalistisen yhteiskuntajärjestyksen prototyyppinä, joka luotiin vuoden 1776 vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa Yhdysvaltain perustamiskaudella ( ). Perustamiskauden sosiaali poliittisesta perinnöstä maassa riidellään katkerasti, mutta verrattuna eurooppalaiseen kehitykseen Yhdysvalloissa ei ole nähty esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien tapaista katastrofia sitten liittovaltiota koetelleen sisällissodan ( ). Kaksi niinkin erilaista poliitikkoa kuin George W. Bush ja Barack Obama ovat samaa mieltä Yhdysvaltain perustamiskauden liberalistisen perinnön merkityksestä amerikkalaiselle identiteetille. Vuoden 2005 virkaanastujaisissaan presidentti Bush totesi, että perustamisestamme saakka olemme julistaneet, että jokaisella miehellä ja jokaisella naisella maan päällä on oikeuksia ja ihmisarvo ja että jokainen meistä on mittaamattoman arvokas ja lisäsi, että näiden ihanteiden edistäminen on se tehtävä, jonka varaan kansakuntamme on luotu». 1 1 George W. Bush, virkaanastujaispuhe pidetty , Miller Center, University of Virginia, Presidential Speech Archive (vierailtu ): Vuonna 2009 presidentti Obama puolestaan korosti, että vaikeinakin aikoina Yhdysvaltoja on aina kantanut eteenpäin se, että kansakuntana olemme luottaneet esi-isiemme ihanteisiin ja pysyneet uskollisina perustamiskautemme kirjoituksille.2 Yhdysvaltaisen liberalismin perustaminen Perustamiskauden keskeiset tekstit ovat vuoden 1776 itsenäisyysjulistus, vuoden 1787 perustuslaki ja sen vuonna 1791 ratifioidut kansalaisoikeuslisäykset. Itsenäisyysjulistuksessa julistettiin kaikki ihmiset tasa-arvoisesti oikeutetuiksi elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Perustuslailla luotiin tälle ajatukselle sopiva hallitusmuoto, eli liittovaltio, jonka tarkoitus oli erityisesti estää itsenäistyneiden siirtokuntien luisuminen joukoksi keskenään riiteleviä ruhtinaskuntia tai tasavaltoja, kuten Euroopassa näytti käyneen. Vuonna 1791 hyväksytyt alkuperäisen perustuslain kymmenen ensimmäistä lisäystä takasivat, ettei liittovaltio rajoita uskonnonvapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta tai kokoontumisvapautta. Nämä lisäykset, joista oli tehty itse hallitusmuodon hyväksymisen ehto, muunsivat myös perustuslain käsitettä moderniin suuntaan. 3 Perustuslaillisella kansan- 2 Barack Obama, virkaanastujaispuhe pidetty , Miller Center, University of Virginia, Presidential Speech Archive (vierailtu ): 3 Liittovaltion perustuslaki ei sinällään taannut uskonnonvapautta Yhdysvalloissa, sillä se ei kieltänyt osavaltioita rajoittamasta sitä. Vielä vuoden 2000 presidentinvaaleissa Al Goren varapresidenttiehdokas Joe Lieberman oli sitä mieltä, että pykälä ei takaa omantunnonvapautta, vaan vain uskovaisten vapaudet. Lieberman Urges A Place for Faith, Richmond Times-Dispatch, vallalla tarkoitetaankin nykyään enemmistön päätösvaltaa, joka ei ulotu yksilön perustuslailla taattuihin kansalaisoikeuksiin. Tämän vuoksi juuri Yhdysvallat mielestään loi modernin yhteiskuntajärjestelmän malliksi koko muulle maailmalle. Toki Yhdysvaltain keskeiset perustajaisät, kuten Benjamin Franklin, Alexander Hamilton, Thomas Jefferson, James Madison ja George Washington, riitelivät toisinaan katkerastikin liittovaltion valtaoikeuksien rajoista, eli perustuslain oikeasta luennasta. Samoin kiisteltiin siitä, pitääkö äänioikeus ulottaa kaikille vapaille miehille säädystä ja varallisuudesta riippumatta. Tärkein itse kansalaisoikeuksista oli eittämättä sananvapaus. Jos enemmistö ei kunnioita yksilönvapauksia, on sananvapaus toisinajattelevan ainoa turva enemmistön saneluvaltaa vastaan. Keskustelun ei tarvitse olla miellyttävää. Itse politiikan käsitettä ei voi ymmärtää, jos pitää konfliktia ihmisten luontaisen sosiaalisen kanssakäymisen esteenä tai vastakohtana. Politiikka on keskustelua, vaikka riitaisaakin. Sen vastakohta on väkivalta. Siksi vanha lausahdus sodasta politiikan luontaisena jatkona on omiaan sotkemaan käsitteitä eikä suinkaan auta ymmärtämään niitä. Sota on aina seurausta politiikan epäonnistumisesta. Toki vapaa demokratiakin on vain valtajärjestelmä, joka perimmiltään nojaa julkisen vallan väkivaltamonopoliin. Hallitusvallan tehtävä on taata sananvapaus ja demokraattinen keskustelu. Paljon on kiistelty siitä, voiko vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen kuuluisaa lausetta että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, ymmärtää (tai kääntää) niin, että se koskee kaikkia ihmisiä. Alkuperäisessä tekstissä puhutaan vain kaikista miehistä, all men. Vaikka julistus selvästi oli poliittinen asiakirja, voidaan lausahdus kaikkien tasa-arvoisista oikeuksista ymmärtää laajemminkin. Julistuksen luonnostelleen Jeffersonin varsinaisista tarkoituksista juuri tämän lauseen osalta on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Jefferson saattoi hyvin ajatella oikeuksien elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun kuuluvan myös naisille olkoonkin, että vapaiden englantilaisten miesten poliittisten oikeuksien määrittely on se aihe, josta siirtokuntalaiset olivat eri mieltä englantilaisten kanssa. Tottahan ihminen tarvitsee yksilönä, eikä vain poliittisena olentona, oikeudet elämään, vapauteen ja onnensa tavoittelemiseen. Selvää on myös, että valtaosa yhdysvaltalaisista nykyisin lukee nämä rivit aivan kuin niissä puhuttaisiin ihmisoikeuksista yleensä. Termin man yleismerkitystä pohjana esimerkiksi englantilaiselle ihmiskunta-termille (mankind) ei voi jättää tällaisessa luennassa huomiotta. Kun filosofi Hannah Arendt 1950-luvulla julisti, että no man can be sovereign because not one man, but men, inhabit the earth, hän tuskin tarkoitti sulkea tämän totuuden ulkopuolelle enempää itseään kuin koko naissukukuntaa. 4 Vaikka vuoden 1776 itsenäisyysjulistus perustui ajatukseen ihmisen luonnollisista oikeuksista, sen kirjoittajat eivät väittäneet tehneensä niistä täydellistä listaa. Harva heistä piti orjajärjestelmää luonnonoikeuden mukaisena. Ajatus naisten poliittisista oikeuksista ei ollut sekään tuntematon, vaikkei tämän kysymyksen ratkaisemista pidetty kiireellisenä verrattuna vaikkapa orjuuskysymykseen. Luonnollisten oikeuksien määrittelyn kannalta Yhdysvaltain perustajaisien ideologisessa ajattelussa oleellinen ongelma ei ollut se, miten laajaksi yksilön luonnollisten oikeuksien lista joskus ihmiskunnan edistyksen myötä saattaisi osoittautua. Ongelma oli, kuinka päästä eroon eurooppalaisperäisen sääty-yhteiskunnan rakenteista Yhdysvalloissa. Ideologinen taistelu oli käytävä sitä ikiaikaista kantaa vastaan, että juuri sääty-yhteiskunta on luonnonlain mukainen, eli ihmiselle luonnollinen yhteiskuntarakenne. Yhdysvallat ja Eurooppa Yhdysvalloista katsellen Euroopan Ranskan vallankumouskauden jälkeinen historia on ollut hämmentävän takaperoista. Ensin ranskalaiset tuhrivat (vereen) oman modernin ajan vallankumouksensa ja ajoivat Euroopan kaksikym- 4 Hannah Arendt, The Human Condition (1958). 2. painos. Johdanto Margaret Conovan. Chicago University Press, Chicago, 1998, TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

11 mentä vuotta kestäneisiin Napoleonin kauden maailmansotiin. Tätä seurasi vanhojen ruhtinassukujen vallanpalautus Wienin kongressissa vuonna 1815, jota täydensi ultrakonservatiivisen Pyhän allianssin muodostaminen. Jefferson julistikin tuolloin, että Yhdysvallat on maailman viimeinen toivo pelastaa valistuksen perintö. 5 Vuoden 1824 Monroen oppi syntyi Yhdysvaltain Euroopan politiikan ohjenuoraksi pyrkiessään eristämään eurooppalaisen monarkismin uudelta mantereelta, samalla kun Yhdysvallat sitoutui pysymään erossa Euroopan sisäisistä valtataisteluista. Euroopan hullua vuotta 1848 seurattiin Yhdysvalloissa lähinnä hämmentyneinä ja esimerkiksi Unkarin turhalle yritykselle irtautua Itävallan keisarikunnasta osoitettiin aitoa sympatiaa. Yhdysvaltalaiset historiankirjoittajat puhuivat vielä viime vuosisadan vaihteessa paljon yhdysvaltalaisen vapausajattelun teutonisesta, muinaissaksalaisesta alkuperästä, mutta ensimmäinen maailmansota lopetti tämän trendin. Ensimmäistä kertaa Yhdysvallat puuttui nyt Euroopan sisäisiin asioihin asettumalla ympärysvaltojen liittolaiseksi. Pariisin rauhanneuvotteluissa vuonna 1919 Presidentti Wilson kannatti Euroopan jakamista kansallisvaltioihin vanhojen keisarikuntien ja monarkioiden sijasta. Samoin hän nosti esiin ajatuksen Kansainyhteisöstä, vaikka yhdysvaltalaiset konservatiivit sittemmin estivät Yhdysvaltain liittymisen järjestöön. Muuan perustelu tälle oli, että Yhdysvallat joutuisi sen jäsenenä sitoutumaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen keskinäisiin turvallisuusjärjestelyihin eli tukemaan eurooppalaista kolonialismia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin Ranska ja Englanti hallitsivat puolta maailmaa ilman mitään kansainvälisen oikeuden sanktiointia, vain siksi, että pystyivät siihen. Kun Hitler ryhtyi romuttamaan Pariisissa jo vuonna 1919 täydellisesti vesitettyä kestävän eurooppalaisen rauhan suunnitelmaa, Yhdys- 5 Thomas Jeffersonin kirje John Adamsille, , The Adams-Jefferson Letters. The Complete Correspondence Between Thomas Jefferson and Abigail and John Adams. Toim. Lester J. Cappon. 2 osaa. The University of North Carolina Press, Chapel Hill, N.C., 1959, 575. valtain oli jälleen, vaikkakin vastentahtoisesti, ryhdyttävä puolustamaan myös eurooppalaista liberalismia. Vasta toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset maat sitoutuivat YK:n ihmisoikeusjulistukseen, eli yhdysvaltalaiseen käsitykseen universaalista poliittisesta järjestelmästä enemmistödemokratiana erikseen taattuine yksilönoikeuksineen. Tältä kannalta katsoen on ymmärrettävää, kuinka takaperoiselta eurooppalainen poliittinen kulttuuri saattoi Yhdysvalloista katsoen näyttää vielä 1990-luvulla, kun Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen alkoivat heti neuvostovallan murruttua. Yhdysvalloissa sivistyksellä ja sivilisaatiokehityksellä on aina ymmärretty sen omaa jeffersonilaista demokraattista perinnettä. Tämän vuoksi marxilaisuus, anarkismi ja kansallissosialismi ovat aina näyttäytyneet siellä, eivät suinkaan uusina ideologisina innovaatioina reagoida kapitalismin erityisongelmiin, vaan eurooppalaisina reaktioina Euroopan erityisongelmaan. Euroopan erityisongelmana pidettiin 1900-luvun alkuun asti jatkuneen sääty-yhteiskunta-ajattelun tuottamaa jännitettä suhteessa moderniin ajatteluun eli yksilöoikeudet perustuslaillisesti takaavaan joukkodemokratiaan vapaan maailmankaupan oloissa, jossa kaikki voivat voittaa ainakin paremman elintason. Koska Yhdysvallat ei ole kansallisvaltio, myös eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmällinen, valtiojohtoinen rakentaminen on jäänyt yhdysvaltalaisessa ajattelussa marginaaliin, vain yhdeksi eurooppalaisen modernin ajattelun erityispiirteistä. Yhdysvaltalainen federalismi ja politiikka Yhdysvaltalaista poliittista keskustelua seurataan muualla maailmassa usein ikään kuin sitä käytäisiin vain liittovaltion poliittisista linjauksista. Politiikkaa tekee Yhdysvalloissa myös 50 osavaltion edustajainhuonetta ja 49 senaattia (koska Nebraskalla ei ole senaattia) sekä lukematon määrä kunnanvaltuustoja, kansalaisjärjestöjä, yhden asian liikkeitä ja erilaisia lobbausryhmiä ja -laitoksia. Ympäristölainsäädännön tiukennukset ja useat muutkin yhteiskunnalliset uudistukset sikiävät Yhdysvalloissa usein aivan muualla kuin Valkoisessa talossa tai liittovaltion kongressissa. Vastikään muutamassa osavaltiossa laativat juuri kansalaisaktiivit eivätkä suinkaan kongressiedustajat muutoksia näiden osavaltioiden perustuslakeihin laillistetun marihuanan käytöstä. Yhdysvallat on liittovaltio, jollaiseksi Euroopan unionikin on kenties muuttumassa myös kaikkine liittovaltiorakenteen rajoitteineen. Yhdysvaltalainen poliittinen keskustelu näyttää nykyisin ideologisesti vielä latautuneemmalta kuin eurooppalainen, mikä johtuu perustavasta linjariidasta koskien liittovaltion perustamiskauden perintöä eli yksilöoikeudet perustuslaillisesti takaavaa joukkodemokratiaa vapaan maailmankaupan oloissa. Tätä perintöä voi tulkita vasemmistolaisesti tai oikeistolaisesti. Joko ajatellaan, että joukkodemokratialla pyritään täydempään tasa-arvoon kaikkien kansalaisten kesken tai että sen alaan kuuluu vain yksilönvapauksien takaaminen. Kärkevimmillään oikeistolainen käsitys julkisen vallan yhteiskuntavastuusta nojaakin vain periaatteeseen, että juoppo katuojassa on juuri siellä, minne hän kuuluukin. Myöskään uskonnollisen oikeiston ajattelussa yhteiskunnallinen vastuunotto ei kuulu politiikan alaan, vaan tarkoittaa vain yksityisten ihmisten keskinäistä auttamisen halua Jeesuksen rakastamiskäskyn mukaisesti. Libertarianistista kantaa voi kyseenalaistaa pohtimalla res publica -termin rajoja, eli sitä mitä julkisilla asioilla tasavaltalaisessa ajattelussa oikeastaan tarkoitetaan. Rajaa julkisten asioiden ja yksityisyyden sfääriin kuuluvien asioiden välillä testataan aina, kun pohditaan vaikkapa homoseksuaalien julkisia oikeuksia, lasten huostaanottoa tai sitä, mitä lain mukaan tarkoitetaan heitteillejätöllä vaikkapa sen omaa syytään katuojaan joutuneen ja sinne ehkä jätetyn juopon kohdalla. Mitä tulee ajatukseen Yhdysvalloista kansojen suurena sulatusuunina tai peräti mallina jonkinlaiselle ei-nationalistiselle maailman yhdysvalloille, on syytä muistaa professori Thomas Wendellin aikoinaan esittämä kärjistys, että amerikkalaiset ovat aina vihanneet toisiaan. 6 Ensimmäiset nativistiset, siirtolaisuutta vastustavat kansalaisjärjestöt syntyivät jo 1840-luvulla, tunnuslauseinaan vaikkapa toive, että jokainen irlantilainen maahanmuuttaja murhaisi neekerin ja voitaisiin siitä hirttää. Kaikki kansanryhmät köyhistä siirtolaisista erilaisiin etnisiin vähemmistöihin ja ammattiryhmiin ovat Yhdysvalloissakin joutuneet itse taistelemaan itselleen tasa-arvoiset poliittiset ja taloudelliset oikeudet: naisten äänioikeus taattiin vasta vuonna 1919, ammattiliittojen oikeudellinen asema vakiintui vasta 1930-luvulla ja mustien äänioikeuden lopullisesti varmistaneet lait saatiin läpi vasta 1960-luvun puolivälissä. Niin ikään vasta vuonna 1967 saatiin läpi kaikkia osavaltioita sitova oikeus valkoisten ja mustien välisiin avioliittoihin. 7 Amerikkalaiset eivät ole koskaan täysin luottaneet federalistiseen poliittiseen järjestelmäänsä, koska kaikki vapaudet uskonnonvapaudesta alkaen on voitettu ensin osavaltioissa ja vasta sitten liittovaltion tasolla. Kuten Euroopassa myöhemmin, unionin kehittyminen oli Yhdysvalloissakin alkuun leimallisesti talouseliitin hanke. Se johti nopeasti jäsenvaltioiden sotavelkojen yhteiseen maksatusjärjestelmään liittovaltion pankin avulla ja korkeimman oikeuden tulkinnat perustuslaista tuottivat koko joukon erilaisia rajoituksia osavaltioille puuttua mihinkään talouselämän osa-alueeseen, mikä koski niiden rajat ylittävää kauppaa ja elinkeinoelämää. Tämän vuoksi yhdysvaltalaisten kommentaattorien on vaikea hahmottaa, miksi Euroopan valuuttaunionia ei haluta korjata perustaltaan, kuten Yhdysvalloissa tehtiin jo 1790-luvulla, eli siirtämällä kaikkien jäsenvaltioiden velat unionin veloiksi. 6 Ajatuksesta Yhdysvalloista maailman Yhdysvaltain mallina, ks. esim. Liah Greenfield, Nationalism: Five Roads to Modernity. Harvard University Press, Cambridge, Mass., 1992, 1994, Ks. näistä kehityslinjoista, kuten olen niistä aiemmin argumentoinut, Ari Helo, Yhdysvaltain demokratian synty (Helsinki: Gaudeamus, 2014), ; Ari Helo, Seuraako perustuslaki tähtilippua? Yhdysvaltalainen nationalismi. Nationalismit. Toim. Jussi Pakkasvirta ja Pasi Saukkonen. Helsinki: WSOY, TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

12 Varsinkaan sosiaalipolitiikan alalla liittovaltiojärjestelmä ei ole ollut tuloksekas verrattuna vaikkapa suomalaiseen kansallisvaltiovetoiseen hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaan. Sen sijaan että keskusteltaisiin rakenteellisista ongelmista, poliittinen debatti tapaa liittovaltion tasolla jumiutua kiistelyksi asenneilmapiiristä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa vastikään Fergusonin mellakoista alkanut poliisiväkivallan vastustuskampanja, jossa keskustelu vajosi nopeasti jankutukseksi siitä, kenen tunteita loukkasi vaikkapa se, että erään amerikkalaisen jalkapallojoukkueen pelaajat tekivät mielenilmaisunaan Hands up -eleen ennen otteluaan. Eleellä viitataan siihen, kuinka jokaisen mustan on paras pitää koko ajan kädet näkyvillä, jotta poliisit eivät saa tekosyytä ampua häntä. Kampanja poliisiväkivaltaa vastaan ei ole tuottanut paljoakaan keskustelua siitä, mitä poliisiakatemioissa oikeastaan opetetaan tai millainen ohjeistus poliisilaitoksilla eri puolilla maata on käytössä saati, että keskustelua käytäisiin niistä yhteiskunnallisista syistä, joiden vuoksi yhdysvaltalaiset poliisit aidosti pelkäävät asiakaskuntaansa. Pitkä taistelu kansallisen terveysvakuutuksen puolesta, jota on tavallaan käyty aina vuoden 1912 presidentinvaaleista lähtien (jolloin Theodore Roosevelt ehdotti sellaista), on jättänyt varjoonsa mahdollisuuden osavaltioiden omasta aloitteellisuudesta sosiaalilainsäädäntöön. Tähän on pitkälti syynä se, että liberaali vasemmisto ei näe mahdollisuuksia osavaltiotasolla toteutettaville uudistuksille. Oikeastaan vain 1960-luvulla liittovaltiohallituksella oli aito pyrkimys tasata tulonjakoa ja hävittää suurkaupunkien slummit massiivisilla asuntorakentamisohjelmilla. Tätä Lyndon B. Johnsonin presidenttikauden suurta sotaa köyhyyttä vastaan (War on Poverty) 1960-luvulla varjosti paitsi Vietnamin sota myös konservatiivien vahva vastarinta. Esimerkiksi eläkeläisten ja vähävaraisten terveydenhoitojärjestelmien uudistuksia (medicare ja medicaid) moitittiin terveyssosialismiksi. Samoin rotuerottelun purkamistoimia vastustettiin silkkana kommunismina. Myös presidentti Kennedy vaati, että Martin Luther King Jr. hankkiutuu eroon sosialisteiksi leimatuista avustajistaan ennen kuuluisaa mustien marssia pääkaupunkiin rotujen tasa-arvon puolesta, jotta presidentti voisi hanketta tukea. Historiankirjoitus ja politiikka nykyajassa Myös poliittisia aloitteita arvioidaan Yhdysvalloissa usein sen perusteella, mitä ne viestivät perustajaisien ajattelun ylihistoriallisesta perinnöstä kansakunnalle. Barack Obaman terveysvakuutuslakia on usein moitittu epäamerikkalaiseksi, koska se libertaristien mielestä on perustamiskauden tarkasti rajatun liittovaltion vallan idean vastainen. Historian valossa näyttää päivänselvältä, ettei perustajaisilläkään ollut koskaan vain yhtä ja yhtenevää käsitystä liittovaltion, saati osavaltioiden, vallan rajoista. Tämän vuoksi niistä riideltiin alusta asti. Juuri erilaisten käsitysten kirjon tulisi olla myös historiallisen politiikan tutkimuksen keskiössä. Toki historiantutkijatkin lankeavat toisinaan yleistyksiin, joita on vaikea metodologisesti puolustaa, kuten saksalainen Ute Frevert todetessaan ykskantaan, että historiantutkimus, joka ei huomioi tunteita, on huonoa historiaa. 8 Tällaisiin yleismetodologisiin huomioihin voi todeta, että ne harvoin kelpaavat historiantutkimuksen ohjenuoriksi. Tutkimuskysymys yksin ratkaisee sen, tarvitseeko yksittäisen henkilön tai ryhmän tuntemuksia huomioida vai ei. Esimerkiksi Yhdysvaltain kuuluisia, perustuslain hyväksymistä vuosina puoltaneita, federalistikirjoituksia on toki tutkittu siltä kannalta, millaista ihmiskuvaa eritoten järjen ja tunteen tasapainotuksen suhteen ne oikeastaan propagoivat. Yhtä hyvin niitä voi kuitenkin tutkia vaikkapa siitä näkökulmasta, miten niissä määritellään sellaisia ajalle ja niiden tarkoitukselle keskeisiä käsitteitä kuin politiikka, valtioliitto (konfederaatio), liittovaltio (federaatio), luonnontila tai yhteiskuntasopimus. Tällainen käsitehistoriallinen tutkimus ei tarvitse kirjoittajien tai aikalaisten tunnetilojen analyy- 8 Ks. lainaus, Tiina Kinnunen, Kun on tunteet ja 1900-luvun vaihteen naisliike emotionaalisena yhteisönä. Suomen historiallinen seura, jäsenkirje 3 4, sia mihinkään ollakseen pätevää oman kysymyksenasettelunsa puitteissa. Ei sillä liioin ole mitään tekemistä niin kutsutusti postmodernin tai posthumanistisen tutkimusotteen kanssa, joka on johtanut naurettavuuksiin pitäessään mitä tahansa tekstiä kuinka anakronistisen tahansa tulkinnan kohteena riippumatta sen tarkoituksista tai laadusta. Hyvä historiankirjoitus ei yritäkään olla muuta kuin pätevä erityistutkimus omasta tarkasti rajatusta aihealueestaan. Selvitys kyseisen aiheen merkityksestä sen omassa ajassa on tutkimuksen päämäärä. Sen merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä tämän päivän maailmalle voi aina spekuloida, kun muistaa, että se mikä tänään näyttää merkitykselliseltä, ei kenties ole sitä enää tulevaisuudessa. Muodikkaaseen globalisaatiohistoriaan si toutuneilta voi hyvin kysyä, kuka takaa, että globalisaatio ilmiönä tai käsitteenä tarkoittaa kymmenen vuoden päästä enää mitään? Vertailevaa maailmanhistoriaa on kirjoitettu aina siitä saakka, kun moderni historiankirjoitus valistuksen kaudella syntyi jonkinlaisena ajatuksena siitä, että se kertoo koko ihmiskunnan tarinaa. Yhtään yllättävämpää ei ole, että tämän tarinan hypoteettinen juoni näytti itsestään selvästi noudattavan valistuksen edistysihanteita ihmiskunnan materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisestä, tieteellisestä edistyksestä, eettisestä herkistymisestä ja yleisestä esteettisestä raffinoitumisesta. Vielä 1900-luvun lopun kylmän sodan aikakaudella Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat ideologisesti siitä, kumman yhteiskuntajärjestys on ihmiskunnan kannalta edistyksellisempi. Nykyään liberalistilla on maailmalla vastustajinaan erilaisia ryhmiä umpikonservatiivisia uskonnollisia mielipuolia, jotka nimenomaisesti toivovat paluuta patriarkaattiin sen kaikissa mahdollisissa muodoissa: Jumalan valtana, poliittisena pappisvaltana ja perheen isän valtana. Tätä taustaa vasten voi kyseenalaistaa monet globalisaatiohistorian paradigmat aivan uusina avauksina maailman ymmärtämiseen. Kannattaa pysähtyä miettimään, onko meillä mitään aavistusta siitä, millaista tulevaisuutta kohti olemme ihmiskuntana oikeastaan menossa. Supersuurvaltana Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeinen ongelma on toisesta maailmansodasta lähtien ollut, että myös silloin kun Yhdysvallat jättää puuttumatta muun maailman tapahtumiin, sitä syytetään siitä, miten se toimii. Mitä tulee länsimaisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisiin erityisesti suhteessa äärikonservatiivisiin uskonnollisiin vapautusliikkeisiin, voisi jopa väittää, että jatkuva parku juuri ihmisoikeuksien puolesta on enemminkin ollut este konfliktien ratkaisulle kuin edesauttanut asioita maailmanpolitiikassa. Henkilö, joka julistaa koska tahansa puolustavansa kenen tahansa mitä tahansa ihmisoikeutta, joutuu konfliktitilanteessa omasta kannastaan tinkiessään tekemään poliittisen kompromissin sijasta moraalisen kompromissin. Moraalista kompromissia ei kukaan katso hyvällä. Siksi poliittisten ratkaisujen markkinoiminen ihmisoikeuspolitiikkana on omiaan vain syventämään maailmanpolitiikan ristiriitoja. Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti, joka toimii Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian yliopistonlehtorina. 22 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

13 Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen Jarkko Tirronen Suomalaisen yliopistolaitoksen laajentamisen kausi on taittunut ja matka kohti kerrostuvaa yliopistolaitosta on alkanut. Muutoksen nopeutta kiihdyttävät korkeakoulupolitiikassa asetetut tavoitteet resurssien keskittämisestä, erikoistumisen edistämisestä ja alojen poisvalinnasta. Murrosaika edellyttää uudenlaista käsitystä yliopiston akateemisesta johtamisesta ja päätöksenteosta. Uuden johtamismallin vaikutteet tulevat monilta osin liiketalouden käsitteistöstä. Tässä artikkelissa kysyn voidaanko strategista johtamista toteuttaa yliopiston ideaan soveltuvalla tavalla? Millaista on asiantuntijayhteisön akateeminen johtaminen ja miten asiantuntijoita voidaan hyödyntää yliopiston strategisessa johtamisessa? Vastaa näihin kysymyksiin analysoimalla yliopiston johtamista ja uutta korkeakoulupolitiikkaa, jonka jälkeen havainnollistan yliopiston strategista johtamista käyttämällä esimerkkinä Itä-Suomen yliopiston strategian valmistelua. Kohti strategista ohjausta Professoreiden kollegio hallitsi perinteistä yliopistoa, oppineiden yhteisöä (Mills 1956; Goodman 1962). Yliopisto oli kooltaan pieni, kulttuurisesti yhtenäinen ja toiminta-ajatukseltaan elitisoitunut. Tieteen tekemistä pidettiin kutsumuksena (Shapin 2008). Yliopistojen toiminta ja sisäinen järjestys muuttuivat 1900-luvun aikana merkittävällä tavalla. Opiskelija- ja henkilöstömäärät moninkertaistuivat ja yliopistoihin syntyi erilaisia yhteisöjä: laitoksia, oppiaineita, koulutusaloja ja tutkimusryhmiä. Yliopistojen sisäinen akateeminen yhtenäisyys murentui, kun tieteenalat eriytyvät toisistaan. Yliopistolaitos laajeni ja sen hallitsemiseksi vahvistettiin valtiollista keskusohjausta. Yliopistot monimuotoistuivat (Kerr 2003/1963) ja idea eliittien yliopistosta muuttui koko kansan massayliopistoksi (Trow 1974). Suomeen rakennettiin lukujen välillä alueellisesti kattava hyvinvointivaltion korkeakouluverkosto. Korkeakoulutuksen kehittäminen perustui mahdollisuuksien tasa-arvolle ja sen keskeisenä tavoitteena oli eriarvoisuuden vähentäminen. Yliopistolaitoksen kasvu tarkoitti myös, että niiden hallintomallia tuli uudistaa. Yliopistojen sisäisestä hallinnasta käytiin monisyistä keskustelua ja perusmalliksi muodostui yliopiston kolmikantamalli, jossa valtaa käyttivät professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat. Tieteen tekemisen periaatteena ei ollut enää vain kutsumus, vaan siitä kehittyi professionaalinen ammatti. Pienen mittakaavan käsityömäinen tutkimus muuttui organisoiduksi tieteen tekemiseksi laitosrakenteineen, tutkimusryhmineen ja johtajineen. (Shapin 2008.) Opiskelijoiden, henkilökunnan ja rahoituksen määrä kasvoi vuosi toisensa jälkeen. Akateemista valtaa ja elämää hallinnoitiin yksityiskohtaisella valtionohjauksella sekä sen periaatteiden mukaisella yliopistonhallinnolla. Normitettua valtionohjausta purettiin asteittain 1980-luvun lopulta alkaen ja valtionohjauksen kenties merkittävin uudistus sitten vuoden 1967 korkeakoululaitoksen kehittämislain tapahtui vuonna 2009, kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain. Yliopistojen ohjaus muuttui ministeriön strategiseksi puiteohjaukseksi. Uudistus tarkoitti yliopiston taloudellisen autonomian ja toiminnallisen itsenäisyyden merkittävää kasvua. Samalla myös yliopiston johtamisen ja päätöksenteon rakenteet, kulttuuri ja toimintatavat alkoivat muuttua. Liiketoimintavallalle perustuva ajattelu- ja toimintatapa yhdistettiin osaksi yliopiston hallintomallia. Tämä konkretisoitui esimerkiksi yliopiston johtamisessa ja hallitustyöskentelyssä, mutta myös itsenäisenä henkilöstö-, rekrytointi- ja palkkauspolitiikkana. Yliopiston hallintoidea muuttui suuresti ja esimerkiksi yliopiston hallituksen puheenjohtaja ei enää edustanut yliopistoyhteisöä. Suomalaisen yliopistojärjestelmän laajentumisen kausi taittui 2000-luvun alussa ja keskustelu alkoi vähitellen painottua rakenteiden, järjestelmien ja toimintatapojen rakenteelliseen kehittämiseen. Käytännössä tämä tarkoitti menojen leikkaamista ja säästämistä sekä toiminnan keskittämistä ja lakkauttamista. Puheen sisällöt ovat olleet tummansävyisiä. Koulutusoptimismin ja koulutuspessimismin välinen raja on häilyvä. Suomalaisessa korkeakoulu- ja tiedepolitiikassa on korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen ja nykyaikaistamisen lisäksi käynnissä kaksi merkittävää hanketta. Ensimmäinen näistä on korkeakoulu- ja duaalimallin uudistaminen, jonka tueksi opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt kansainvälisen arviointihankkeen (esim. Kosunen 2014; Melin ym. 2015) ja toinen yliopistojen erikoistumista edistävä Suomen Akatemian hallinnoima tutkimuksen profilaatiohanke (Suomen Akatemia 2014b), jossa yliopistot pakotetaan profiloitumaan yliopistojen perusrahoituksesta irrotetulla kilpailuilla rahoituksella. Ajattelumallin taustalla on ajatus kansainvälisesti laadukkaammasta tutkimuksesta. Suomen tieteen tilaa arvioineessa raportissa kehittämistavoite todetaan yksiselitteisesti: Keskeinen suositus: valintojen, poisvalintojen ja yhteistyön avulla kohti laadukkaampaa tutkimusta (Suomen Akatemia 2014a, 5). Sama perusvire jatkui tutkimus- ja innovaationeuvoston marraskuussa 2014 julkaisemassa raportissa, jossa esimerkiksi todetaan: Suomessa on myös runsaasti koulutuksen ja tutkimuksen yksiköitä, joilla on pienuutensa vuoksi heikot edellytykset laadun nostamiseen kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Hajanaisuutta ja päällekkäisyyttä on vähennettävä. Jokaisessa tohtorinkoulutusta antavassa yliopistossa tulisi olla useampi kuin yksi tutkimusalue, joka ylittää kansainvälisen keskitason. (Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014, 15.) Yliopistot ja ammattikorkeakoulut profiloituvat nopeasti vahvuusaloilleen ja ottaen huomioon kansallisten päällekkäisyyksien poistamisen. Tämä edellyttää myös poisvalintoja, usein kokonaisista koulutus- ja tutkimusaloista luopumista, ei vain voimavarojen suuntaamista uudelleen. (Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014, 16.) Profilaatiopolitiikassa korostuu siis ajatus korkeakoulutuksen keskittämisestä, strategisista valinnoista ja erilaistumisesta. Toisella äärilaidalla on erikoiskorkeakoulutus ja toisella yleis yliopisto. Kehityskulku johtaa todennäköisesti tieteenalojen väliseen ja sisäiseen eriarvoistumiseen sekä yliopistojen kerrostumiseen. Osa yliopistoista ja osa aloista on lähempänä erikoiskorkeakoulutusta ja osa lähempänä yleisyliopiston ajatusta. Yliopistolaitoksen ja korkeakoulupolitiikan keskeiset toimijat jakavat resursseja kehittääkseen tämän ajan yliopistoideaa: kansainvälisesti korkealaatuiseen huippututkimukseen perustuvaa yliopistoa. Yliopistojen erikoistuminen ja poisvalinnat Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan tavoitteena olevan yliopistojen erikoistumisen keskeisenä tavoitteena on yliopistojen tutkimustoiminnan kansainvälisen laadun nostaminen keskittämällä resursseja. Tutkimustoiminnassa tehtävät poisvalinnat ja strategisten painoalojen valinnat liittyvät välillisesti myös koulutukseen, erityisesti maisteri- ja tohtorivaiheen koulutukseen. Joissain yliopistoissa ja joillain aloilla kehityskulku voi jopa murtaa osittain tai kokonaan tutkimusyliopiston ajatuksen. Yliopistojen erikoistumista tuetaan Suomen Akatemian jakamalla 50 miljoonan euron profilaatiorahoituksella. Summa on irrotettu yliopistojen perusrahoituksesta ja on sinällään varma tapa kannustaa yliopistot erikoistumaan ja tekemään poisvalintoja. Rahoitusinstrumentti on lopulta varsin maltillinen, jos sen suhteuttaa yliopistolaitoksen perusrahoitukseen, noin 2 miljardiin euroon. Yliopistojen perusrahoitusmallissa on monia muita yliopistojen toimintaa 24 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

14 Kuva 1. Yliopiston monimuotoisuus ja strateginen joustavuus. voimakkaammin ohjaavia indikaattoreita kuin profilaatiorahoitus. Näitä ovat esimerkiksi julkaisujen laatuindikaattorit tai koulutuksen laatu, erityisesti 55 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneiden opiskelijoiden määrä. Koulutuksessa tapahtuva erikoistuminen on tutkimusta mutkikkaampi kysymys, koska siihen liittyy yliopistojen näkökulmasta merkittäviä perusrahoituksen intressejä. Vapaaehtoinen luopuminen hyvästä liiketoiminnasta ei ole strategisesti tarkoituksenmukaista. Niinpä rakenteellisten uudistusten päätöksenteko on viivästynyt ja monilta osin jäänyt tekemättä. Jos koulutuksessa päädytään työnjaollisiin ratkaisuihin, on todennäköistä, että silloin on kysymys todellisista poisvalinnoista eli kandidaatti-, maisteri- tai tohtorinkoulutuksen lakkauttamisesta jostain yliopistosta. Todennäköistä on, että tulevaisuudessa on aloja, joilla yliopisto voi kouluttaa esimerkiksi kandidaattivaiheessa, mutta ei maisteri- tai tohtorivaiheessa, tai maisteri- ja tohtorivaiheessa, mutta ei kandidaattivaiheessa. Koulutuksen järjestäminen tulee siis eriytymään ja korkeakoulujen väliset statuserot lisääntymään. Toisaalta koulutuksen työnjako on tietyillä koulutusaloilla ja joissain tutkinnoissa järkevä tapa järjestää uudelleen massoittunutta ja laajentunutta yliopistokoulutusta. Nykyisessä järjestelmässä on olemassa aloja, jotka ovat vanhentuneet, joiden kilpailukyky on heikko, joiden työmarkkinakysyntä on alhainen tai joilla on ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuille on monia mahdollisuuksia. Tähän suuntaan tähdätään myös viiden koulutusalan rakenteellisen kehittämisen hankkeissa, jotka Suomen yliopistot ry UNIFI käynnisti vuonna Hankkeiden keskeisenä tavoitteena on poistaa koulutuksen päällekkäisyyksiä, edistää yliopistojen välistä työnjakoa ja yliopistojen erikoistumista. Kehittämistyön keskeisenä ajatuksena on laadun lisääminen kasvattamalla yksikkökokoa. Työryhmät antoivat raportit maaliskuussa 2015 ja niiden keskeinen viesti liittyi yliopistojen työnjaon ja yhteistyön edistämiseen. (UNIFI 2015.) Ajattelumallissa yliopistot jakavat koulutusaloja keskenään tai keskittyvät jollakin koulutusalalla jollekin painopistealueelle. Uudistamisen periaatteet eivät eroa korkea- ja tiedepolitiikan tavoitteista. Profilaatiohankkeissa on kysymys työnjakoon ja erikoistumiseen tähtäävästä resurssien- ja vallanjaosta. Yliopiston strateginen johtaminen Strateginen johtaminen on ikävää, koska siinä asetetaan ihmisiä ja resursseja tärkeysjärjestykseen. Kukapa haluaisi tulla valituksi viimeisenä. Asiantuntijaorganisaatiossa, kuten yliopistossa, jossa valta ja intressit ovat pirstoutuneet (esim. Jarzabkowski & Fenton 2006), on päätösten tekeminen mutkittelevaa ja aikaa vievää. Yliopiston strateginen johtaminen (ks. kuva 1) edellyttääkin monimuotoisuuden asettamista johtamisen perustaksi. Silloin huomioidaan tieteenalojen väliset erot ja samankaltaisuudet toimintaa ohjaavissa voimissa, tavoitteissa, akateemisessa työssä, julkaisemisessa, tutkimusmenetelmissä ja vaikuttavuudessa. Tavoitteena on sitoa yliopiston tieteenalat yhteen ja mahdollistaa yliopiston strateginen joustavuus, uusiutuminen ja kimmoisuus. Yliopiston strategisen johtamisen reunaehtona on siis tieteenalojen ja niitä ohjaavien voimien monimuotoisuus. Johtamisen lähtökohtana ei ole silloin yliopisto valtaa käyttävänä organisaationa, vaan yliopisto tieteenalayhteisönä, jossa ohjausvoimat liittyvät yksilön motivaatioon, usein tiedolliseen uteliaisuuteen tai tietämättömyyteen. Tietämättömyyden merkitystä tiedettä ohjaavana voimana korosti esimerkiksi vuoden 2004 fysiikan nobelisti David J. Gross juhlapuheessaan. Gross väitti, että mitä enemmän tiedämme, sitä tiedostavampia olemme tietämyksemme aukoista. (Gross 2004.) Tieteen maailma on siis epätäydellinen, muuttuva ja avoin. Hetki sitten ratkaistut ongelmat ja muuttuva maailma tuottavat nekin uusia ongelmia. Monimuotoisella tieteenalaperustalla ja akateemisella vapaudella on silloin keskeinen merkitys tieteellisten ongelmien ratkaisemisessa. Myös toinen maailmakuulu fyysikko ja nobelisti Richard Feynman piti tietämättömyyttä tieteen tekemisen avainajatuksena (Feynman 1988). Feynman piti tieteestä myös toisesta syystä leikin, ilon ja hauskuuden vuoksi (Feynman 1985; Shapin 2008). Leikin analogia käy yhteen tieteen tekemisen kanssa myös siinä suhteessa, että tieteen tekemistä ja tavoitteena olevia asioita ei voida määritellä täysin ennalta. Tämä havainnollistuu akatemiaprofessori Markku Kulmalan ajattelussa: Tieteen tekeminen perustuu siihen, että ollaan valmiita menemään tuntemattomaan. Tiede sisältää epävarmuuden kohtaamisen. Matkalla sattuu myös tuloksekasta hölmöilyä. Valmius epäonnistumiseen mahdollistaa sukeltamisen tuntemattomaan. Tätä kautta voi syntyä uusia, merkittäviä läpimurtoja. (Sintonen 2015, 24.) Yliopiston strateginen johtaminen lähtee siis avoimuudesta, luovuudesta, akateemisesta vapaudesta ja tieteenalaohjautuvuudesta. Malli edellyttää yksilöiltä paljon. Akateemisen yhteisön on osattava tulla johdetuksi ja jopa ohjatuksi. Yksilöiden tulee lisäksi sisäistää roolinsa osana kokonaisuutta ja toimia vastuullisesti annetun vapauden vastineeksi. Yliopisto muodostaa silloin tieteen- ja oppialojen kokonaisuuden, matriisin tai viuhkan. Strateginen johtaminen kattaa viuhkan tavoin yliopistossa olevat erilaiset intressit. Viuhkamaisessa johtamisessa hallitaan yliopiston intressien monimuotoisuutta, mutta samalla tehdään toimintaa eriyttäviä strategisia valintoja. Näin osa yliopiston oppi- tai tieteenaloista ei sijoitu viuhkan keskialueeseen, vaan jää sivummalle tai taitteisiin. Ajatusmallissa keskeistä on se, että taitteisiin jäävät oppi- ja tieteenalat tunnistetaan osaksi yliopistoa, vaikka niitä ei erikseen tuettaisi esimerkiksi strategisella rahoituksella. Niitä ei kuitenkaan valita pois eli lakkauteta. Taitteissa olevilla aloilla voi syntyä ennakoimattomia tieteellisiä tuloksia. Tiedettä ei voida hallita johtamalla, mutta vääränlaisella johtamisella voidaan lisätä riskiä, että tieteessä ei saavuteta jotain merkittävää asiaa. Tiedepolitiikan huonommat ja paremmat ajat kulkevat lomittain ja oppi- ja tieteenalojen kulloinenkin yhteiskunnallinen hyötyarvo vaihtelee yhteiskunnan intressien mukaan. Silloin viuhka voidaan avata eri tavalla. Yliopiston strateginen johtaminen käytännössä Itä-Suomen yliopiston strategisen kehittämisen lähtökohtana oli ajatus yliopiston monimuotoisuudesta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että valmistelutyössä huomioitiin neljän tiedekunnan, 21 yksikön, 13 koulutusalan, yli sadan pääaineen, noin ihmisen ja 270 professorin intressit. Strategiatyön läpivienti edellytti koordinoitua strategista johtamista, vastuun hajauttamista ja yliopistoyhteisön osallisuutta (vrt. Tirronen 2014a). Strategian valmistelu erosi perinteisestä johtaja-, professori- ja johtoryhmäkeskeisestä strategian valmistelusta siten, että sitä ohjasi ajatus yliopistoyhteisön laaja-alaisesta osallistumisesta strategiatyöhön. Valmistelun keskeisenä ideana oli henkilöstön ja johdon välinen vuorovaikutus (strategy as practice -ajattelusta, ks. esim. Jarzabkowski 2004). Strategiatyössä keskeisessä roolissa olivat toimijat, toiminta ja toimintaa ohjaavat käytännöt (vrt. Jarzabkowski & Wilson 2002; Whittington 2006). Strategiatyössä päätösvaltaa kohdennettiin lähemmäksi toimintatasoa (vrt. esim. Sitra 2014, 2), jonka lisäksi valmistelussa hyödynnettiin analyyttistä ja ennakoivaa tutkimus- ja selvitystietoa (ks. Tirronen 2013, 2014b). Strategian valmistelussa hyödynnettyä tutkimustietoa voi luonnehtia yliopiston kehittämistutkimukseksi (institutional research), jonka tavoitteena on tuottaa kehittämistä ja strategista johtamista tukevaa tietoa yliopiston johdolle. (Saupe 1990; Virtanen 2012.) Tietoon perustuva päätöksenteko on kasvava hallinnon trendi, jota korostetaan myös monissa tulevaisuuskatsauksissa (esim. VN 2014). Itä-Suomen yliopiston strategian kantava 26 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

15 sisällöllinen ydinteema kytkeytyi tiedeyliopiston käsitteeseen. Lähtökohtana oli yliopistossa oleva tieteellinen osaaminen ja siihen liittyvät strategiset valinnat. Perustavoitteena oli yliopistossa olevan osaamisen ja osaamisen potentiaalisuuden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla (ks. kuva 1). Monimuotoisuuden tunnistaminen ohjasi strategista johtamista. Esimerkiksi neurotieteen ja kirjallisuustieteen tai sovelletun fysiikan ja sosiaalityön vaikuttavuus ja tapa toimia ovat erilaisia. Akateemisen yhteisön strateginen johtaminen edellyttää, että toiminnot ovat organisoitu riittävän joustavasti. Tutkimus ja opetus lähtevät yksikkötasolle organisoiduista, mutta osana kokonaisuutta olevista, asiantuntijarakenteista, esimerkiksi tutkimusryhmistä tai oppialoista. Tältä tasolta heijastuu myös monimuotoisuuden johtamisen keskeiset haasteet. Akateeminen monimuotoisuus pakottaa hyväksymään erilaiset intressit ja levittämään strategisen johtamisen viuhkan näiden intressin välille. Itä-Suomen yliopiston kohdalla akateemisen yhteisön osallistuminen varmistettiin hyödyntämällä monipuolisia työskentelymenetelmiä, esimerkiksi strategiakyselyitä, työpajoja ja strategiakeskusteluita. Tämän lisäksi varsinaista strategiatyötä edelsi noin puolitoista vuotta kestänyt yliopiston ennakointihanke (Tirronen 2013) ja strategiatyöhön liitettiin myös kansainvälinen tutkimuksen arviointi (Liikanen ym. 2014). Strategiatyön ydinajatus liittyi konsensuksen vähittäiseen laajentamiseen, alhaaltapäin ohjautuvuuteen, yliopistoyhteisön osaamisen hyödyntämiseen ja henkilöstön sitoutumiseen. Strategia tehtiin tieteenalaohjautuvasti ja tiedettä varten, mutta siten, että sen avulla varmistettiin toiminnan vaikuttavuus, tuottavuus ja tehokkuus. Itä-Suomen yliopiston strategiatyö jakautui kolmeen vaiheeseen (valmistelu-, rakenne- ja viimeistelyvaihe), joihin sisältyi noin keskeistä 30 tapahtumaa. Tapahtumien ketjuttaminen loi työn etenemiselle reunaehdot. Valmisteluvaiheessa sovittiin yleiset tavoitteet, teemoitettiin strategiaa ja valmisteltiin tiedollinen analyysi yliopiston johdon, hallituksen ja johtoryhmän vastuulla. Ajallisesti tämä vaihe sijoittui alkutalven ja kesän 2013 välille. Rakennevaiheessa valmisteltiin strategian idea, keskeinen rakenne, määritelmät, teemat ja tavoitteet johdon, hallituksen, johtoryhmän ja tiedekuntien vastuulla. Tämä vaihe toteutettiin kesän ja alkusyksyn 2013 aikana. Viimeistelyvaiheessa sovittiin yksityiskohdista ja kirjoitettiin strategian sisältö. Viimeistely oli hallituksen, johdon ja johtoryhmän vastuulla. Tämän lisäksi joulukuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana sovittiin yliopiston strategisista tutkimusalueista, jotka määritettiin alhaaltapäin ohjautuen tiedekuntien sisäisissä ja niiden välisissä neuvotteluissa. Yliopiston tutkimusaluerakenne on kolmitasoinen: 1. kansainvälisen huipputason tutkimusalueet, 2. kehittyneet, vahvat tutkimusalueet ja 3. nousevat tutkimusalueet. Yliopiston tutkimusalueiden määrittelyn taustalla oli selkeä ajatus kansainvälisen huippututkimuksen edistämisestä. Yhtymäkohta korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan oli siis vahva. Strategialla vahvistettiin yliopiston erikoistumista, mutta huomioitiin myös se, että yliopistossa on sellaista tutkimusta, joka ei sijoitu strategisesti tuettaviin alueisiin. Nämä jäävät siis strategisen johtamisen viuhkan taitteisiin, nouseviin tutkimusalueisiin. Vaikka siis yliopistoyhteisö sitoutettiin strategian valmisteluun hyödyntämällä osallistavia strategiatyön menetelmiä, strategiset prosessit olivat johdon vastuulla ja niiden hallinta oli jatkuvaluonteinen johtamiskysymys. Monimuotoisuuden johtaminen on tasapainoilua näiden kahden, usein ristiriitaisen, ajattelutavan välillä. Strategiatyön hallinta edellytti prosessin monivaiheisuutta sekä asteittaista ja murrosmaista etenemistä. Valmistelussa haettiin yliopistoyhteisön sisäistä konsensusta ja ehkäistiin intressiriitoja sitouttamalla yliopistoyhteisö strategian valmisteluun. Sitoutuminen ja osallisuus olivat keskeisiä strategiatyön periaatteita. Alhaaltapäin ja omalakisesti Yliopiston strategisen johtamisen lähtökohtana on ajatus siitä, että tiede ja yliopisto muotoutuvat alhaalta ylöspäin suuntautuvasti. Toimintaa ohjaa yliopistoyhteisön osallisuus ja akateeminen vapaus. Yliopiston profilaatio syntyy näin tiedeohjautuvasti. Luova akateeminen työ organisoituu tieteenalan käytäntöjen, tavoitteiden ja menetelmien mukaan. Silloin organisaatiorakenteen ja johtamisen on tuettava akateemista uusiutumista ja tieteen laadun kehittymistä. Empiiristen tutkimusten mukaan yksikkökoolla ei ole vaikutusta akateemiseen laatuun tai tuottavuuteen (ks. esim. OKM 2015, 11). Ei ole myöskään selvää, onko resurssien keskittämisen tai erikoistumisen sekä akateemisen laadun tai tieteen uusiutumisen välillä yhteyttä. Esimerkiksi akatemiaprofessori Uskali Mäki pitää tutkijoiden erikoistumista vahingollisena asiana tieteen kehitykselle: Tutkijat erikoistuvat yhä enemmän vain pieneen osaan tieteenalastaan, mikä johtaa vaikeuksiin muodostaa kokonaiskuvaa maailmanmenosta. (Mäki 2014.) Professori Mäen analogia sopii suuremmassa mittakaavassa myös yliopistojen erikoistumiseen. Luova tieteellinen työ ja ongelmien ratkaiseminen edellyttää kokonaisuuksien hallintaa, tieteellistä sivistystä, tiedollista uteliaisuutta ja monialaisuutta. Erikoistuvan yliopiston tieteellinen näkökenttä voi kaventua liiaksi ja sen tavoitteet tulla ennalta määritellyiksi, jolloin ulkopuolelle jää asioita, joita emme kykene havaitsemaan. Uteliaisuus, harhapolut ja epäonnistumiset ovat tieteen kehityksen näkökulmasta olennaisia asioita. Yliopiston strategisessa johtamisessa on huomioitava, että tiede kehittyy usein sattumanvaraisesti ja omalakisesti. Sitä ei voida täysin ohjata, se syntyy katveissa ja vaikeasti ennakoitavissa olevien tapahtumien seurauksena. Tiede muotoutuu ihmisten välillä alhaaltapäin ohjautuen. Tieteen- ja yliopiston historia osoittaa, että akateeminen vapaus on tieteen kehityksen keskeinen edellytys. Ylhäältä alaspäin ohjautuva profilaatio on ristiriidassa tieteen eetoksen ja esimerkiksi tiedollisen uteliaisuuden tai kriittisyyden kanssa. Profilaatio ja resurssien keskittäminen tarkoittaa väistämättä monimuotoisuuden vähentymistä. Tätä kirjoitettaessa Suomessa on käynnissä korkeakoulu- ja tiedepolitiikan murros, joka näyttää johtavan yliopistojen ja tieteenalojen väliseen erilaistumiseen, kerrostumiseen ja ehkä myös eriarvoistumiseen. Poisvalinnat ja rakenteellinen kehittäminen ovat markkinaohjautuvalle tiede- ja koulutuspolitiikalle ominaista kieltä, jolla tähdätään resurssien ja vallan uudelleenjakoon. Taustalla on käsitys siitä, että keskittämällä resursseja ja tekemällä poisvalintoja on mahdollista saavuttaa nykyistä useammalla alalla tutkimuksen kansainvälinen kärki. Profilaatiopolitiikan vaikuttavuudesta tai sen mahdollisista hyödyistä ei ole tarkkaa käsitystä. Yliopistossa on olennaista, mitkä arvot ohjaavat toimintaa, miten tieteellistä tutkimustietoa hyödynnetään opetuksessa sekä millaista osaamista kulloinenkin yhteiskunta ja työelämä yliopistolta tarvitsevat. Yliopistolaitoksen koulutusalaratkaisut ja koulutusvolyymien arviointi ovat väistämättömiä. Ratkaisujen tekemisessä olisi pohdittava alojen kilpailukykyä, nykyaikaisuutta, tieteellistä merkitystä, työmarkkinakysyntää, osaamisen muutosta ja mahdollista aloittaista ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuja on siis tehtävä. Yliopistokoulutus ei ole koskaan ollut valmis, vaan se on kehittynyt tieteen ja yhteiskunnan muuttuessa. Lähteet Feynman, Richard 1985: Surely you re joking, Mr. Feynman! Adventures of a curious character. W.W. Norton & Company. Feynman, Richard 1988: What do You care what other people think? Further adventures of a curious character. Richard P. Feynman. As told to Ralph Leighton. W.W. Norton & Company. Goodman, Paul 1962: The community of scholars. New York: Random house. Gross, David 2004: Banquet Speech. David J. Gross s speech at the Nobel Banquet, December 10, nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/2004/ gross-speech-e.html Jarzabkowski, Paula 2004: Strategy as practice: recursiveness, adaptation, and practices-in-use. Organization Studies 25 (4), Jarzabkowski, Paula & Fenton, Evelyn 2006: Strategizing and organizing in pluralistic contexts. Long range planning 39 (6), Jarzabkowski, Paula & Wilson, David C. 2002: Top teams and strategy in a UK university. Journal of management studies 39 (3), Kerr, Clark 2003/1963: The uses of the university. Fifth edition. Cambridge, MA & London, England: Harvard University Press. 28 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

16 Kosunen, Tapio 2014: Ajankohtaista korkeakouluista ja tiedelaitoksista: Ohjaus kaudella Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaari. Joensuu Tapio_Kosunen_Ajankohtaista_ pdf Melin, Göran & Zuijdam, Frank & Good Barbara & Angelis, Jelena & Enberg, Johanna & Fikkers, Derer Jan & Puukka, Jaana & Swennin, AnnKarin & Kosk, Kristel & Lastunen, Jesse & Zegel, Stijn 2015: Towards a proof future proof system for higher education and research in Finland. Publications of the Ministry on Education and Culture 2015: 11. Helsinki: Ministry of Education and Culture. Mills, C. Wright 1956: The power elite. London, Oxford & New York: Oxford University Press. Mäki, Uskali 2014: Tutkijoiden erikoistuminen uhka tieteelle. Liikanen, Anu & Tirronen, Jarkko & Keinänen, Riitta & Sagulin, Merja & Simonaho, Simo-Pekka & Taskinen, Helena & Mönkkönen, Jukka 2014: International evaluation of research acitivities at the University of Eastern Finland Publications of the University of Eastern Finland. General Series No 14. Kuopio ja Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. OKM 2015: Suomalaisen yliopistotutkimuksen tuottavuus ja vaikuttavuus. Opetus- ja kulttuuriministeriön profiiliryhmän raportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:5. Saupe, Joe L. 1990: The functions of institutional research. 2 nd Edition. Tallahassee: Association for Institutional Research. Shapin, Steven 2008: Scientific life. A moral history of a late modern vocation. Chicago: The University of Chicago Press. Sintonen, Kirsti 2015: Sattumia mahtuu tiedeuralle. Acatiimi 1/2015. Sitra 2014: Visio Suomelle. Kohti kestävää hyvinvointia. Sitra työpaperi Suomen Akatemia 2014a: Tieteen tila Yhteenveto. Helsinki: Suomen Akatemia. Suomen Akatemia 2014b: Yliopistojen profiloitumisen vahvistaminen kilpailulla rahoituksella. Tiedostot/Hakuilmoitukset/Yliopistojen_profiloitumisen_vahvistaminen_kilpaillulla_rahoituksella_Hakuilmoitus_ pdf Tirronen, Jarkko 2013: Matkalla tulevaisuuteen Itä-Suomen yliopisto Publications of the University of Eastern Finland. General Series 10. Kuopio: Itä- Suomen yliopisto. Tirronen, Jarkko 2014a: Suomalaisten yliopistojen strateginen johtaminen. Hallinnon tutkimus 1(33), Tirronen, Jarkko 2014b: Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat. Tieteessä tapahtuu 32 (4), Trow, Martin 1974: Problems in the transition from elite to mass higher education. In Policies for Higher Education. Conference on future structures of post-secondary education, Paris: OECD, Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014: Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta Helsinki: Valtioneuvosto. UNIFI 2015: Whittington, Richard 2006: Completing the practice turn in strategy research. Organization Studies 27 (5), Virtanen, Turo 2012: Tutkimustiedon hyödyntäminen yliopiston kehittämisessä ei Suomessa? XXXI Hallinnon tutkimuksen päivät. Kuopio VN 2014: Päätöksenteosta muutoksentekoon. Valtioneuvoston kanslian tulevaisuuskatsaus Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 14/ pdf/fi.pdf Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Itä- Suomen yliopiston tutkija. Apuraha tieteen tuloksista tiedottamiseen Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Kirjahankkeet ja tieteellinen tutkimus eivät kuulu apurahoituksen piiriin. Hakijana voi olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity yhteisö. Rahoitus osoitetaan rekisteröidylle taustayhteisölle. Jaettavana on euroa, josta yhdistys rahoittaa 1 4 hanketta. Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset tulee toimittaa sähköpostitse yhtenä pdf-tiedostona (tieteentiedotus@gmail.com) mennessä. Aiehakemuksessa on kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus ja vastuullinen toteuttaja yhteystietoineen. Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät hankkeet valitaan syyskuussa, ja näitä pyydetään toimittamaan varsinainen hakemus myöhemmin. Rahoituspäätökset tehdään marraskuun aikana. Tiedustelut: tieteentiedotus@ gmail.com Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellisestä tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen. Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä ja osallistuu Hyvä terveys -lehden julkaisemiseen. Lisätietoja: KATSAUS Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen Humanistisille ja yhteiskuntatieteille (so. ihmistieteet) tyypillinen jaottelu kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimusotteen välille on nopeassa murroksessa. Digitaalisten tietoaineistojen määrä on kasvanut kiihtyvällä tahdilla ja laskennallisia menetelmiä on yhä enemmän tarjolla tutkijoille. Esimerkkinä kehityksestä on FIN-CLARIN-konsortio, joka on osa Suomen Akatemian tutkimusinfrastruktuurien tiekarttaa vuosille Nopeasta kehityksestä huolimatta digitaalisten aineistojen ja laskennallisten menetelmien hyödyntäminen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on huomattavasti vähäisempää kuin luonnontieteissä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Digitaalisuuden voimakas lisääntyminen on kuitenkin vääjäämätön tulevaisuuden trendi, joka vaatii herkkää korvaa toimijoilta. Tässä kehityksessä selvä uhka on humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen lisääntyvä pirstaleisuus, jossa niin sanotut analogiset ihmistieteet ja digitaaliset ihmistieteet eriytyvät omiksi riiteleviksi tieteenaloikseen, yksi painottaen syvällistä ymmärtämistä, toinen laskennallisia menetelmiä ja digitaalisten aineistojen määrää. Samalla voi toteutua se pahin painajainen, ettei humanistien ja yhteiskuntatieteiden piirissä pian ymmärretä asioita enää muuta kuin pintapuolisesti ja että laskennallisia menetelmiä kehitellään ilman, että niillä olisi konkreettista vaikutusta tieteenalan varsinaisiin tutkimuskysymyksiin (toisin sanoen perinteinen ei kykene uusiutumaan ja uusi keskittyy matkimaan menetelmiä muualta). Tätä uhkakuvaa torjumaan suunnittelimme Helsingin yliopistossa joulukuuta 2014 kaksiosaisen tapahtuman koskien big dataa ja digitaalisia ihmistieteitä (#HDHD). Tapahtuman ensimmäisenä osana järjestimme big datan käyttöä historian ja kielen tutkimuksessa käsittelevän symposiumin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Sen tavoitteena oli muodostaa käsitys Suomessa ja muualla tehtävästä big data -tutkimuksesta näillä aloilla. Tapahtuman toisena osana järjestimme yhteisen työpajapäivän 3. joulukuuta 2014 Helsingin yliopistossa. Sen tarkoituksena oli tutkijoiden ja palveluntarjoajien eli muistiorganisaatioiden ja tutkimusyksiköiden kesken kehittää digitaalisten ihmistieteiden tutkimusta Suomessa ja oppia eri puolilla maailmaa tehtävästä tutkimuksesta tällä alalla. Tapahtumiin lähti mukaan laaja rintama toimijoita, jotka ovat kiinnostuneet big datasta ja ihmistieteistä Suomessa: mm. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Kansalliskirjasto, FIN-CLARIN-konsortio, Kuluttajatutkimuskeskus, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto sekä VARIENG- ja BAULT-tutkijaverkostot. Big data: aineistot ja lähestymistavat historian ja kielen tutkimuksessa Big data -symposiumiin kutsuimme historioitsijoita, kielen- ja kirjallisuuden tutkijoita, yhteiskuntatieteilijöitä, tietojenkäsittelijöitä ja kirjastoalan asiantuntijoita. Päällimmäisin huomio useista puheenvuoroista oli se, että ihmistieteissä big data (isot aineistot) ei ole eikä ehkä koskaan voikaan olla samankaltaista kuin luonnontieteissä. Siinä missä FIN-CLARINin kieliaineistot kattavat tällä hetkellä viisi miljardia sanaa suomalaista sanoma- ja aikakauslehtitekstiä ja kaunokirjallisuutta vuosia kestäneen digitoinnin tuloksena, saman tallennuskapasiteetin vaativa datamäärä voidaan kerätä luonnontieteellisessä 30 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

17 hankkeessa muutamissa minuuteissa (vrt. Large Synoptic Survey Telescope Project). Se, mistä humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa voidaan kuitenkin puhua, on big data -lähestymistavasta tutkimukseen. Tämä tarkoittaa uusien menetelmien soveltamista digitaalisiin aineistoihin yhdessä dataanalysoijien kanssa sekä toimintakulttuurin muutosta, joka mahdollistaisi todellisen tieteidenvälisen tutkimuksen ihmistieteissä. Toinen tärkeä huomio symposiumista oli, että merkittävä osa siitä humanistis-yhteiskuntatieteellisestä big data -tutkimuksesta, mitä Suomessa ja maailmalla tehdään, pohjaa lopulta kuitenkin visioihin siitä, mitä se ehkä voisi jonakin päivänä olla. Maailmallakin on vielä yllättävän vähän kunnon tutkimustuloksia tällä alueella, erityisesti siinä, miten historiallista muutosta mallinnetaan. Huomattava ongelma tässä on, että luonnollisen kielen prosessointi soveltuu jopa yllättävän huonosti historiallisiin aineistoihin tällä hetkellä. Suomalaisen tutkimuksen kannalta tämä on myönteinen havainto, jos se osataan ottaa oikein vastaan. Vaikka erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa digitaalisissa ihmistieteissä ollaan Suomea tietyssä mielessä edellä, resurssien järkevällä sijoittamisella on mahdollista kuroa tuota etumatkaa umpeen. Verrattain vähäisiä panoksiamme ei kuitenkaan kannata tuhlata sellaiseen tutkimukseen, jossa maailmalla ollaan kaukana edellä, vaan sinne, missä globaalistikin ollaan vielä alkutekijöissä. Digitoidut historialliset aineistot (toisin sanoen ei-digitaalisina syntyneet ) vaikuttivat symposiumin perusteella olevan yksi tällainen alue, jonka tutkimuksellisessa hyödyntämisessä ja kehittämisessä Suomessa voitaisiin luoda kansainvälisesti korkeinta tasoa olevaa tutkimusta jo olemassa olevien suomalaisten aineistojen avulla. Kolmas tärkeä huomio liittyi tutkimuskentän moniäänisyyteen. Vaikka aineistot voivat olla tutkijoilla samantyyppisiä, kielentutkijat ja historioitsijat lähestyvät tutkimusta kuitenkin erilaisista tarpeista ja lähestymistavoista käsin. Monet kielentutkimuksen lähtökohdista syntyneet organisaatiot, joista suurin on FINCLA- Digitaalinen humanistinen tutkimus Suomessa ulkopuolisen silmin Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen Joulukuussa 2014 järjestetyn Helsinki Digital Humanities Dayn (#HDHD) yksi ulkomaisista pääpuhujista oli Sussexin yliopiston media- ja viestintätieteiden professori Caroline Bassett. Lukuvuoden hän on viettänyt Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Helsingin Sanomain Säätiön vierailevana professorina. Haastattelimme professori Bassettia liittyen digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen Suomessa. Sussexissa Bassett johtaa nelivuotista hanketta Sussex Humanities Lab. Hanke tutkii, missä määrin laskennalliset teknologiat määrittelevät humanistisia tieteitä uudella tavalla. Siinä tarkastellaan digitaalisen käänteen tuomia muutoksia tieteen tekemisen kulttuuriin ja käytänteisiin humanistisissa tieteissä käyttäen apuna kriittistä analyysia. Suomalaisen humanistin mittapuilla lähes kolmen miljoonan punnan hanke on varsin mittava erityisesti, koska se itsessään on vain siemenraha. Miten näet big data -tutkimuksen? Big data on sekä hypeä että todellista. Ilmassa on monia väitteitä siitä, mitä big data aiheuttaa humanistisille tieteille. Yksi niistä kuuluu, että se olisi loppu tietyille humanistisille aloille ja perinteisesti ymmärretylle hermeneuttiselle tutkimukselle. Toisaalta big data mahdollistaa uusien tietolajien yhdistämisen. Tällöin voi syntyä uutta tietoa ja tiedon tuottamista, jossa ovat mukana sekä ihmiset että koneet. Tällainen tutkimus ei tuo mukanaan pelkästään uusia menetelmiä vaan myös muuttaa tiedon tuottamisen kulttuuria ja tapoja, joilla tutkimuskysymyksiä muodostetaan. Ehkä tämä uusiutumisen ja moniäänisyyden näkökulma on juuri se tärkein. Big datalla voi siis olla merkittävä humanistisen tutkimuksen perinteitä uudistava vaikutus, jolloin sen rooli ei rajoitu ainoastaan menetelmien kehittelyyn. Miten näet digitaalisen humanistisen tutkimuksen Suomessa? Joulukuun tapahtuman kommentaattorit puhuivat paljon siitä, että se oli ensimmäinen laajempi digitaalisen humanismin tapahtuma Suomessa. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Suomessa on tehty jo paljon relevanttia tutkimusta tälläkin alalla ainakin vuoden ajan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, missä määrin alan tutkimus on keskustellut itsensä kanssa Suomessa. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, miten nouseva digitaalinen humanistinen tutkimus suhteutuu Suomessa jo olemassa oleviin vahvuuksiin, kuten kielitieteelliseen tutkimukseen. Suomen etuna on se, että maa on sekä verrattain pieni että kiinnostavalla ja samalla paradoksisella tavalla yhtenäinen. Tällöin on mahdollista saada samasta asiasta kiinnostuneet relevantit toimijat, kirjastot ja muut tahot, saman pöydän ääreen, kuten näytti tapahtuvan joulukuun tapahtuman yhteydessä. Vierailuni aikana olen havainnut, miten tiiviitä yhteyksiä eri alojen toimijoiden välillä Suomessa on mm. viestintäalan, median ja taiteiden, muotoilun ja tietojenkäsittelyn kesken. Mitä ehdotuksia sinulla on liittyen digitaaliseen humanismiin Suomessa? Pahin tulevaisuudenkuva digitaaliselle humanistiselle tutkimukselle Suomessa on se, että alan tutkimus aiheuttaisi vain lisää uusia hyödyttömiä jakolinjoja. Pikemminkin alalla tarvitaan lisää tieteidenvälisyyttä ja vanhojen tieteenalarajojen ylittämistä. Tässä kehityksessä avoin tiede on tärkeä: digitaaliset humanistiset hankkeet ovat taloudellisesti katastrofeja ilman avoimuutta. Alalla on toki tietty jännite jo olemassa olevien vahvuuksien ja sen välillä, millaisille uusille avauksille ovet täytyy pitää auki. Tässä on haasteita, sillä esimerkiksi Sussexin yliopisto vaatii meidän hankkeeltamme pysyvyyttä ja haluaa nähdä meidät muutosvoimana. Tällöin kysymykseksi nousee, miten itse näemme digitaalisen humanistisen tutkimuksen roolin ryhmittelemässä vanhoja tutkimusalueita uudelleen. Uudenlaiset tutkimukset vaativat sitä, että niitä tehdään yhteistyössä ja että tässä yhteistyössä nähdään eri toimijoiden vahvuudet. Tästä hyvänä esimerkkinä on Helsingin yliopiston tutkijakollegium, joka on yksikkönä valtavan verkottunut tutkimuskentässä. Kollegium nähdään myös ulkopuolelta ensisijaisesti tutkijayhteisönä eikä pelkästään Helsingin yliopiston yksikkönä. Tämä on hyödyllistä tieteidenvälisen tutkimuksen synnyttämiseen, sillä kollegiumin kaltainen yksikkö voi koota yhteen väkeä eri aloilta ja näin syöttää ajatuksia tieteidenväliseen tutkimukseen, kuten digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen. RIN, joutuvat omaksumaan uudenlaisen roolin palvellakseen nimenomaan digitaalisia ihmistieteitä termin laajemmassa merkityksessä. Kun mukaan otetaan vielä laskennallisen tieteen ja muistiorganisaatioiden näkökulmat, on selvää, että digitaaliset ihmistieteet muodostavat monitieteisen tutkimuskentän, jossa eri toimijoiden tarpeista on tärkeä olla selvillä. Tärkeä on tukea myös erityisesti sitä, että aineistot olisivat tutkijoiden saatavissa avoimesti siinä muodossa kuin he sen tarvitsevat. Olisi äärimmäisen tärkeää, että palveluiden tarjoajat ja aineistoja hallinnoivat yksiköt ymmärtäisivät tutkijoiden erilaiset tarpeet eivätkä pyrkisi ajattelemaan tutkijoiden puolesta. Praktikum-päivä Tapahtuman toinen osa, Helsinki Digital Humanities Day (#HDHD), keskittyi digitaalisten ihmistieteiden kehittämiseen Suomessa. Kokosimme yhteen tutkijoita, opiskelijoita sekä rahoittajien, kirjastoalan ja hallinnon edustajia oppimaan kansainvälisistä ja kotimaisista digitaalisten ihmistieteiden hankkeista sekä käytännön työpajatyöskentelyn kautta pohtimaan tutkimusalan kehittämistä Suomessa. Tarkoitus oli tutkijalähtöisesti miettiä erilaisten aineistojen käyttöä, niihin liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä, tutkimuskysymyksiä ja menetelmiä sekä näin antaa mahdollisuus tutustumiseen sellaisille tutkijoille, joilla ei ole aiempaa kosketuspintaa digitaalisiin ihmistieteisiin. Ohjelmassa aamupäivän tärkein anti oli saada hyvä ymmärrys digitaalisten ihmistieteiden tutkimuskeskuksista eri puolilla Eurooppaa. Keskukset vaikuttavat toimivan hyvin erilaisin tavoin profiloituen omanlaisiksi yksiköikseen. Siinä missä hiljattain perustettu Sussex Humanities Lab painottuu kulttuurikritiikkiin, Amsterdamissa toimiva The Huygens Institute for the History of the Netherlands on sateenvarjomainen historiantutkimukseen painottuva keskus, kun taas UCL Centre for Digital Humanities on pikemminkin monialainen verkosto, joka tekee ja tukee digitaalista humanistista tutkimusta. Huomionarvoista on, että mikään näistä keskuksista ei ole sijoitettu fyysisesti samojen seinien sisään. 32 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

18 Myös Helsingin yliopiston on suunnitteilla digitaalisten ihmistieteiden keskus (HELDIGhanke) ja sellaisen perustaminen olisikin ehdottoman tärkeää alan kehittämiseksi Suomessa. Oppi maailmalta viittaa siihen, että profiilin löytäminen ja rohkea oman linjan vetäminen luovat toimintaedellytykset tällaiselle keskukselle, mikä edesauttaa Suomen nousua tutkimuksessa ja myös toimintakulttuurin uudistamista paikallisesti. Iltapäivän työpajatyöskentely oli praktikumpäivän varsinainen helmi ja tuntui täyttävän sekä osallistujien ja järjestäjien odotukset erinomaisesti. Tapahtumassa emme erotelleet humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja omikseen, vaan osallistujat saattoivat valita kuudesta temaattisesta työpajasta mieluisensa. Työpajat käsittelivät menetelmien perusteita käytännönläheisesti, tutkimuksen avoimuutta, saatavilla olevia digitoituja aineistoja (sanoma- ja aikakauslehdet sekä Suomi24-aineisto), eettisiä ja tekijän oikeus asioita sekä metadataa tutkimuksessa. Työpajoja oli vetämässä sekä kotimaisia että ulkomaisia alan asiantuntijoita. Tällainen hackaton (koodauspäivä) -tyylinen tapahtuma osoitti hyödyllisyytensä ja sellaisia kannattaa jatkossakin järjestää humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Tulevaisuuden näkymiä Digitaaliset ihmistieteet ovat tulleet ryminällä akateemiselle kartalle kuluneen vuoden aikana. Suomen Akatemia lanseerasi teemasta tutkimusohjelman pikavauhdilla huhtikuun 2015 hakuun ja Helsingin yliopisto otti teeman yhdeksi painopisteeksi 375-vuotisjuhlallisuuksiinsa. Helsingin yliopistossa on lisäksi suunnitteilla digitaalisten ihmistieteiden maisteri-sivuainekokonaisuus sekä jatko-opiskelijaseminaari, jotka käynnistyvät syksyllä Muissa yliopistoissa, kuten Turun suunnalla, alan tutkimusta ja opetusta on myös kehitetty viime aikoina. Nähdäksemme alan tulevaisuus Suomessa riippuu siitä, missä määrin muilla tieteenaloilla toimiviksi havaitut käytänteet voivat saada sijaa tällaisessa uudenlaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Näitä käytänteitä ovat koko tutkimusprosessin avoimuus sekä hajautettu yhteistyö monitieteisessä tutkimuskehyksessä. Vastaavat toimintamallit vaikuttivat ratkaisevasti läpimurtoihin ihmisen perimän kartoituksessa viime vuosikymmenellä; niihin panostaminen voi keskeisesti kiihdyttää monitieteistä tutkimusyhteistyötä, kun digitaalisuuden mahdollisuuksia aletaan täysmittaisemmin luodata ihmistieteissä. Tällaisista avoimen tieteen käytänteiden muutoksista on puhuttu jo pitkään humanistis-yhteiskuntatieteissä, mutta niiden hitaaseen toteutumiseen vaikuttavat edelleen kammo laskennallisia menetelmiä kohtaan sekä eri tahojen ylenpalttinen oman reviirin suojelu, jonka syyt esimerkiksi yliopistojen sisällä ovat pitkälti rakenteelliset. Ratkaisevia läpimurtoja monitieteisessä tutkimuksessa ei kuitenkaan saavuteta ilman kulttuurin muutosta, jossa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät lähtevät aidosti yhteistyöhön sekä keskenään että yhdessä laskennallisen tieteen ja tutkimusta tukevien keskusten kanssa (esim. CSC ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto). Tutkimusta tukevat keskukset ovat myös uudistamistarpeen edessä, sillä nykyisellään tärkeät laskennalliset tukitoiminnot ja humanistisyhteiskuntatieteellisten alojen toimintakulttuurit ovat aivan liian kaukana toisistaan. Uusiin tieteenvälisiin mahdollisuuksiin tarttuminen vaatiikin kaikilta toimijoilta mukautumiskykyä. Palkintona on kuitenkin jännittävän ja uuden tutkimusalan luominen ja kehittäminen sekä monipuolisempien ja tarkempien vastausten saaminen ihmistieteiden keskeisiin tutkimuskysymyksiin. Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita ja tutkijoita Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. LYHYESTI SÄÄTIÖIDEN VAIKUTUS Dosentti Allan Tiitan tutkimus osoittaa, että suomalaisen tieteen ja korkeimman opetuksen kehittymisessä kotimaiset säätiöt olivat ratkaisevassa asemassa 1960-luvulle asti. Säätiöt rahoittivat tieteitä monipuolisesti ja laaja-alaisesti. Monen tieteenalan kehitys vauhdittui ratkaisevasti apurahojen turvin. Suomalaiset tieteen nobelitkin ovat säätiörahoituksen tulos, tieteen historiaan erikoistunut Allan Tiitta sanoo viitaten A. I. Virtaseen ja Ragnar Granitiin. Säätiöt toimivat läheisessä yhteistyössä valtion tiedehallinnon kanssa pyrkien nostamaan Suomen tiedejärjestelmän nopean kansainvälisen kehityksen mukaiselle tasolle. Säätiöt täydensivät valtion tiedepolitiikkaa eivätkä luoneet omaansa: samat päättäjät ohjailivat niin julkista kuin yksityistä tiederahaa. Säätiöiden tuki oli ratkaisevaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi myös korkeakouluopetuksen kehitykselle. Maan ensimmäinen suomenkielinen yliopisto, Turun Suomalainen Yliopisto, ja ruotsinkielinen Åbo Akademi perustettiin säätiörahoituksella. Myös Helsingin kauppakorkeakoulun ja Sotakorkeakoulun rahoituksessa säätiöt ovat olleet avainasemassa. Tutkimuskauden ylivoimaisesti merkittävin säätiö apurahojen määrällä mitattuna oli Stiftelsen för Åbo Akademi. Tutkimus vahvistaa myös käsityksen tieteen sukupuolijakaumasta 1900-luvulla, sillä apurahat kohdentuivat pääosin miestutkijoille, Tiitta kommentoi. Erityisen tärkeä tehtävä säätiöillä oli tieteen kansainvälisten suhteiden luomisessa. Säätiöiden ulkomaanstipendiaatit olivat Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttajia sotien jälkeen. Palattuaan kotimaahan he olivat uriensa aktiivisimmassa rakennusvaiheessa ja miehittivät huomattavan osan maan professorikunnasta ja yritysjohdosta. Tiitan väliraportti Säätiöiden vaikutus Suomen tieteen ja korkeimman opetuksen kehitykseen julkaistiin huhtikuussa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan julkaisusarjassa. Hän jatkaa kotimaisen tutkimusrahoituksen kokonaisvolyymin selvittämistä koko itsenäisyyden ajalta. HALLITUSOHJELMA Hallitusohjelma ei lupaa hyvää yliopistoille ja tutkimukselle. Leikkauslinja jatkuu jo toista hallituskautta. Kokonaisuudessaan yliopistoihin kohdistuvat noin 500 miljoonan euron leikkaukset. Hallitus aikoo jäädyttää yliopistoindeksin ja leikata mm. Suomen Akatemian ja Tekesin tutkimusrahoitusta. Helsingin yliopiston rehtorin Jukka Kolan mielestä tulevan hallituksen keinot ovat ristiriidassa tavoitteiden kanssa. Hallitus haluaa tehdä Suomesta koulutuksen kärkimaan ja nostaa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Rajut leikkaukset koulutuksesta viestivät kuitenkin aivan päinvastaista. Hallitus aikoo toteuttaa korkeakouluissa kolmannen lukukauden. Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton mielestä tämä edellyttää selvää lisärahoitusta. Hallitusohjelmassa halutaan myös parantaa alemman korkeakoulututkinnon työelämälähtöisyyttä. Tavoitteena on, että merkittävä osa opiskelijoista siirtyisi työelämään jo kandidaatintutkinnolla. Suomalainen työelämä ei ole kuitenkaan vielä osoittanut sitä, että se valmis työllistämään kandeja. Leikkauslistan mukaan ollaan myös luopumassa Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen erillisrahoituksesta sekä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta. Nämä edellyttävät yliopistolain muutosta. Jo aiemmin saadun tiedon mukaan hallitus aikoo ottaa käyttöön lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen in deksikorotuksien jäädyttämisellä hallitus tähtää 175 miljoonan euron säästöihin vaalikauden loppuun 34 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

19 mennessä. Myös opintotuesta haetaan 70 miljoonan euron säästöjä vuoteen 2019 mennessä ja 150 miljoonan euron säästöjä pitkällä aikavälillä. Ne saataisiin mm. rajaamalla opintotukikuukausien määrää entisestään. Tämän lisäksi opintotuen sidos indeksiin purettaisiin. HÄIRITSEVÄ PALAUTE Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) on kerännyt tietoa tutkijoiden kokemasta häirinnästä silloin, kun he esiintyvät asiantuntijoina julkisuudessa. Esiintymisellä tarkoitetaan esim. tietokirjan julkaisemista, seminaariesitelmien pitämistä, haastatteluiden antamista tai kirjoituksia lehdissä, blogeissa tai sosiaalisessa mediassa. TJNK toivoo, että verkkokysely selkeyttää ilmiötä ja sen laajuutta. Samalla TJNK muistuttaa, että verkkokysely ei koskaan ole aukoton eikä myöskään täytä tutkimuksen kriteerejä. Kyselyn tarkoituksena on saada parempi käsitys tutkijoiden saamasta asiattomasta palautteesta, ilmiön vakavuudesta ja yleisyydestä. Verkkokysely toteutettiin anonyymisti. Kyselyn tulokset julkaistaan syksyllä Voisivatko vihaviestit kääntyä kabereeksi, kuten Saksassa? Saksassa ulkomaalaistaustaiset toimittajat saavat erityisen runsaasti vihapostia. Idea Hate Poetrysta syntyi vuonna 2012 Berliinissä. Riehakkaassa esityksessä toimittajat lukevat yleisön edessä ääneen kirjeitä, sähköposteja ja Twitter-viestejä. Journalisti-lehden (7/2015) mukaan Hate Poetryssä toimittajat tuovat esiin kaikkein törkeimpiä kirjoituksia. Tabuja ei juuri ole, mutta murhauhkauksia ei kuitenkaan lueta. Toimisiko Hate Poetry tieteessäkin? Samalla torjuttaisiin uskomattomampia tutkimuksenvastaisia väitteitä. TUTKIJOIDEN NÄKEMYKSIÄ TOIVOTAAN Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämän Avoimen tieteen ja tutkimus -hankkeen tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa ja että avoimen tieteen mahdollisuudet hyödynnetään laajasti. Avoin tiede on noussut kansainvälisesti merkittäväksi tavaksi edistää tiedettä ja lisätä tieteen vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Rahoittajat ja tutkimusorganisaatiot edellyttävät yhä useammin avoimuutta. Tavoitteena on, että tutkimuksen tulokset ja tuotokset ovat nopeasti muiden tutkijoiden saatavilla, mikä säästää resursseja, edistää tieteen korkeaa laatua ja mahdollistaa uusien tutkimuskysymysten nousun. Avoin tiede tarkoittaa tutkimuksen tuottamien ja tarvitsemien julkaisujen, datan, menetelmien, osaamisen ja tukipalveluiden laajamittaista saatavuutta, mutta myös tutkimusprosessien avaamista mahdollisuuksien mukaan. Avoimuus on kuitenkin jatkumo. Kaikkea ei voi tai ei ole tarkoituksenmukaista julkaista rajoituksetta heti. Tutkijat ovat oman alansa ja aineistojensa asiantuntijoita. Vain he pystyvät arvioimaan tarvittavat toimenpiteet, missä ja miten mitäkin voi julkaista tai jakaa. On tär keää, että tutkijat pystyvät tekemään viisaita, valistuneita päätöksiä näissä usein monimutkaisissa kysymyksissä. Myös kasvava sähköisten aineistojen määrä vaatii uutta osaamista. Mahdollisimman suuri avoimuus on usein sekä tutkijan oman että tieteen edun mukaista, mutta se saattaa vaatia tarkkaa suunnittelua ja erilaisten sopimusten laatimista. Tieteellisten menetelmien, aineistojen ja käytäntöjen kirjo on valtava, joten yleispäteviä ohjeita on vaikea antaa. Silti Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen työryhmissä on yritetty koota tärkeitä perusasioita ja konkreettisia neuvoja tutkijoille ja tutkimusorganisaatioille. Käsikirjaa kirjoitetaan avoimesti ja yhdessä: nyt toivotaan erityisesti tutkijoiden näkemyksiä ja osaamista. Tekstiä julkaistaan noin joka toinen päivä kevään aikana ja kommentteja toivotaan viimeistään ennen juhannusta. Tervetuloa mukaan vaikuttamaan ja keskustelemaan avoimesta tieteestä! (Jessica Parland-von Essen) Linkkejä: BIOPANKIT Auria Biopankki Turussa on toukokuussa 2015 aloittanut verinäytteiden keräämisen biopankkiin. Tähän mennessä biopankin näytekokoelma on koostunut pääosin kudosnäytteistä, ja nyt näytteiden keräystä on laajennettu myös verinäytteisiin. Verinäytteitä kerätään biopankin näytevarastoon tavallisen verinäytteenoton yhteydessä TYKSin laboratoriossa niiltä henkilöiltä, jotka ovat antaneet suostumuksen biopankkinäytteen luovuttamiseen. Auria Biopankissa on ihmisperäisiä näytteitä jo lähes sadan vuoden ajalta noin miljoona kappaletta. Vuonna 2013 voimaan astuneen biopankkilain myötä näytteitä voidaan näytteenantajan suostumuksella kerätä ja säilyttää biopankissa tulevia tutkimustarpeita varten. Biopankin näytteitä käytetään lääketieteelliseen tutkimustyöhön, jonka avulla kehitetään diagnostiikkaa, lääkkeitä ja uusia hoitomuotoja. Helsingin Biopankki aloittaa syksyllä. Näytteitä pyydetään ensiksi erikoissairaanhoidon potilailta. ÄLYKAUPUNKI Oulu Smart City Seminar -tapahtumassa nostettiin kaupunkilainen esille. Älykaupunkeja rakennettaessa ihminen usein unohdetaan, kun kehitys keskittyy uusiin teknologioihin ja ratkaisuihin. Älykaupungin kehityksen kannalta tärkeintä kuitenkin on se, että kaupunkilaiset hyödyntävät älykkäitä palveluja ja omaksuvat digitalisaation osaksi arkeaan. Älykkäitä kaupunkeja suunnitellessa ei pidä unohtaa kaupunkilaista, jolle kaupunkeja ensisijaisesti rakennetaan. Maailman älykaupunkien asiantuntijat kohtasivat Oulussa Seminaariin osallistuneet asiantuntijat olivat myönteisesti yllättyneitä siitä, että ensimmäistä kertaa Smart City -aiheisessa seminaarissa pohdittiin tulevaisuuden älykaupunkeja erityisesti kaupunkilaisen näkökulmasta. Yli 120 puhujaa ja panelistia sekä 300 asiantuntijaa yrityksistä, yliopistoista, kunnista ja kaupungeista sekä muista julkisista ja yksityisistä organisaatioista Pohjois-Skandinavian alueelta kokoontuivat keskustelemaan älykaupungeista. Oulun yliopisto ja kaupunki kehittivät seminaariohjelman yhteistyössä keskeisten sidosryhmien kanssa. Seminaarin pääteemat olivat älykäs rakentaminen ja asuminen, tulevaisuuden terveyspalvelut, 5G-verkkokehitys ja digitaalinen kaupunki sekä Euroopan pohjoinen ulottuvuus. YMPÄRISTÖSOVITTELU Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa alkoi helmikuun alussa Koneen Säätiön rahoittama yksivuotinen Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hanke, joka syventyy ympäristöoikeudelliseen sovitteluun jalkautuen kentälle niin asiantuntijoiden kuin kansalaisaktivistien pariin. Ympäristöoikeudellinen sovittelu tekee vasta tuloaan Suomeen. Monissa maissa ympäristöoikeudellisesta sovittelusta on jo hyviä kokemuksia. Parhaimmillaan sovittelun avulla voidaan ehkäistä ennakolta ympäristökonfliktien syntyä tai lyhentää konfliktitilanteiden kestoa. On myös mahdollista, että sovittelun avulla vältytään pitkiltä ja usein kaikkia osapuolia turhauttavilta oikeusprosesseilta. Lapin yliopiston koordinoima hanke selvittää, mistä ympäristöoikeudellisessa sovittelussa on kyse tieteen näkökulmasta ja voisiko se toimia käytännön tilanteessa. Hankkeen tutkijat haluavat nostaa kuuluville pienen ihmisen äänen ja antaa yhteisöille niiden mahdollisesti toivomaa tukea. Hanke dokumentoi ja raportoi verkossa sekä kerää laajaa aineistopankkia aihepiiristä. Hankkeen verkkosivustolla ( julkaistaan artikkeleita ja asiantuntijahaastatteluja suomeksi ja podcast-aineistoa englanniksi. Kenttäkokemuksista tehdään myös dokumenttifilmi. KÄÄNTÄJÄN TYÖ NÄKYVÄKSI Käännetyt maailmat. Johdatus käännösviestintään (toim. Sirkku Aaltonen, Nestori Siponkoski ja Kristiina Abdallah, Gaudeamus 2015) kokoaa yhteen käännösviestinnän teoriat ja käytännöt, näkökulmat ja ilmiöt ensimmäistä ker- 36 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/

20 taa suomen kielellä. Teoksessa tarkastellaan kääntämisen edellyttämää asiantuntijuutta ja kääntäjän työkaluja, kuvataan kääntäjän arkea sekä kerrotaan, mihin kääntäjän tutkintoa tarvitaan ja mitä yksityisyrittäjäksi ryhtyvältä kääntäjältä edellytetään. Millaista on kääntäjän, tekstittäjän tai tulkin työ? Miltä tulevaisuuden suuntaukset alalla näyttävät? Kirja auttaa ymmärtämään, miksi käännöksillä, kääntämisellä ja kääntäjillä on merkitystä maailmassa, jossa elämme. Teoksen kirjoittajat ovat ammattikääntäjiä, yliopiston opettajia ja tutkijoita. He osoittavat, että kääntämisen käytäntö tarvitsee tutkimusta, tutkimus käytäntöä ja molemmat alueet intohimoisia osaajia. SUOMEN TIEDEPALKINTO Akatemiaprofessori Markku Laakso Itä-Suomen yliopistosta on saanut vuoden 2015 Suomen tiedepalkinnon. Palkinnon myöntää opetus- ja kulttuuriministeriö ja se jaettiin toukokuussa Tiedefoorumi-tapahtumassa Finlandia-talossa Helsingissä. Laakso on maailman johtavia tyypin 2 diabeteksen genetiikan tutkijoita. Hänen tutkimuksissaan käytetään useita erilaisia lähestymistapoja tyypin 2 diabeteksen ja insuliiniresistenssin geneettisten taustatekijöiden selvittämiseksi. Hänet on valittu maailman 400 vaikutusvaltaisimman biolääketieteellisen tutkijan joukkoon. Suomen tiedepalkinto on kahden vuoden välein myönnettävä, merkittävä tunnustus tieteellisestä työstä, joka annetaan Suomessa työskentelevälle tutkijalle tai tutkijaryhmälle. Palkinnon suuruus on euroa. Tiedepalkinto perustettiin vuonna 1997 ja se myönnettiin nyt kymmenennen kerran. TURUN TIETEEN PÄIVÄT Järjestyksessä toiset Tieteen päivät Turussa tavoittivat reilut tieteestä kiinnostunutta. Kaupungin ytimeen ja koululaisten luo viety tapahtuma osoitti todeksi kyselyissä todennetut tiedot, että suurin osa suomalaisista ha luaa kuulla tieteestä. Kuulemisen lisäksi Tieteen päivien kävijät pääsivät itse kokeilemaan mm. ilmastonmuutosilmiön luomista sekä kemian käyttämistä taikatemppujen teossa. Tämänvuotinen Turun Tieteen päivien uutuus olivat kouluvierailut. Kolmisenkymmentä suomen- ja ruotsinkielistä tutkijaa lähti paikallisiin peruskouluihin ja lukioihin kertomaan tutkijan työstä ja tieteen saavutuksista, osa tutkijoista haastoi koululaiset ja opiskelijat myös itse konkreettisesti tekemään tiedettä. Kouluvierailuilla tutkijat tapasivat yhteensä noin 700 lasta ja nuorta. LÄÄKETIETEELLISTÄ KIRJEENVAIHTOA William Cullen ( ) oli lääkäri, kemisti ja maanviljelijä sekä skotlantilaisen valistuksen avainhenkilöitä. Hän oli Edinburghin lääketieteellisen koulun tärkeimpiä professoreita silloin, kun se oli englantia puhuvan maailman johtava lääketieteen koulutuskeskus. Cullenin mielipide oli hyvin kysytty, ja häneltä tiedusteltiin ympäri maailmaa hoitosuosituksia. Häneltä on säilynyt laaja kirjeenvaihto, yli kirjettä vastauksineen. Kirjeitä tuli paitsi maantieteellisesti laajalta alueelta myös eri sosiaaliluokista. Kirjeet ovat olleet tähän asti nähtävissä Sibbald-kirjastossa Edinburghissa. Nyt näistä kirjeistä on tehty verkkoeditio laajalle yleisölle. Arvokasta ei ole vain kokoelman suuruus, vaan kuinka paljon erilaisia 1700-luvun ihmisten ääniä on luettavissa. Projekti on toteutettu yhteistyössä Glasgow`n yliopiston ja Royal College of Physicians of Edinburghin kanssa (www. cullenproject.ac.uk/william-cullen.php). Ilari Hetemäki TIETEENALAT DIALOGISSA Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki Tieteidenvälisyys on aikamme tieteen ja tiedepolitiikan kuumia teemoja. Yhdet ovat tohkeissaan, toiset toppuuttelevat. Teema on mutkikas ja vaikea, eikä yksioikoisia perusteltuja reseptejä ole. Suotavia tarkoituksia edistävää tieteidenvälisyyttä on tietenkin syytä tukea, muu jääköön tukea vaille. Ensimmäinen haaste on erottaa hyvä huonosta tieteidenvälisyydestä. Toinen haaste on tunnistaa ja toimeenpanna ne edellytykset, joiden avulla hyvää tieteidenvälisyyttä voitaisiin tukea. Tieteidenvälisyyden ehtoja on etsittävä tieteenalojen ja niiden keskinäissuhteiden monimutkaisista rakennepiirteistä. Näihin piirteisiin kuuluvat tutkimusaloille ominaiset käsitteet ja teoriat, tekniikat ja tutkimustyylit, metodologiset periaatteet ja standardit, asenteet omaa ja muita tutkimusaloja kohtaan, tutkimuksen perinteet ja sankarit, tieteelliset järjestöt ja julkaisukäytännöt jne. Maaliskuussa 2015 järjestetty AID-sessio ( paneutui yliopiston sisäisiin organisoinnin ja johtamisen periaatteisiin ja käytäntöihin. Niillä on tärkeä asema tieteidenvälisyyden muotojen ja elinkelpoisuuden määräytymisessä. Paneeliin osallistui viisi erilaisia organisatorisia yksikköjä edustavaa puhujaa, joiden kirjoitukset julkaistaan seuraavilla sivuilla. Päähuomio on siis tieteidenvälisyyden organisatorisissa ja manageriaalisissa ehdoissa yliopistojen sisällä. Tämä siirtää syrjemmälle muita olennaisia ehtoja, ennen muuta ulkoakateemiset paineet ja odotukset (esimerkiksi käytännöllisen relevanssin vaatimus), yliopistojen ulkopuoliset rahoituslähteet (esim. lisääntyvä yksityinen tutkimusrahoitus) ja yliopiston ulkopuoliset tutkimusareenat (esim. ajatuspajat). On tietenkin muistettava, että rajaviiva näiden ja yliopistojen sisäisten ehtojen välillä on käymässä yhä häilyvämmäksi. Perinteinen asetelma yliopistojen sisäisessä organisaatiorakenteessa on yleensä pääpiirtein (eli siis poikkeuksin) ollut se, että pienin hallinnollinen yksikkö on laitos, ja kukin laitos emännöi yhtä tieteenalaa. Laitoksen ja tieteenalan nimet käyvät yhteen ja ovat kansainvälisesti tunnistettavia (fysiikka, arkeologia, psykologia, taloustiede, filosofia jne). Virat ja muut resurssit, koulutusohjelmat, tutkinnot, julkaisukanavat ja järjestöt huolehtivat tieteenalan itseään ylläpitävästä jatkuvuudesta ja rajankäynnistä suhteessa naapureihin. Tällaista tieteenalajakoon perustuvaa laitosrakennetta on usein pidetty tieteidenvälisyyttä hankaloittavana tekijänä. Nyttemmin on vanhoja laitoksia sulautettu yhteen monitieteisiksi hallinnollisiksi yksiköiksi, mutta tällä ei vielä sinänsä ilman lisätoimenpiteitä ole vaikutuksia tieteidenvälisyyden viljelyyn. Tieteidenvälisyyden tueksi on yliopistoihin vanhastaan perustettu monitieteisiä instituutteja ja tutkimuskeskuksia, jotka voivat ylittää laitosten ja tiedekuntien rajoja. Niiden tarkoitus on yleensä ollut paneutua rajattuihin ongelmiin ja teemoihin tieteidenvälisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön voimin (esim. ympäristö-, alue- ja sukupuolentutkimuksen monialaiset keskukset). Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tapaiset instituutit (institutes for advanced study) ovat niin ikään monialaisia, mutta ne eivät yleensä ole samalla tavoin temaattisesti keskitty- 38 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/