RAKASTAN, HELLIN JA VAADIN, MUTTA VÄLILLÄ PINNA PALAA Vanhemmuus pikkulapsiperheiden vanhempien kuvaamana

Transkriptio

1 RAKASTAN, HELLIN JA VAADIN, MUTTA VÄLILLÄ PINNA PALAA Vanhemmuus pikkulapsiperheiden vanhempien kuvaamana Pirkko Kärkkäinen Pro gradu -tutkielma Psykologian laitos, Jyväskylän yliopisto Kevät 2010

2 TIIVISTELMÄ RAKASTAN, HELLIN JA VAADIN, MUTTA VÄLILLÄ PINNA PALAA Vanhemmuus pikkulapsiperheiden vanhempien kuvaamana Tekijä: Pirkko Kärkkäinen Ohjaaja: Anna Rönkä Pro gradu tutkielma Jyväskylän yliopisto, Psykologian laitos Kevät sivua Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millä tavalla suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhemmat kuvaavat omaa vanhemmuuttaan. Tavoitteena oli tutkia, millaisin käsittein ja sisällöin vanhemmat kuvailevat vanhemmuuttaan, voidaanko vanhemmuuskuvauksia ryhmitellä sekä millaisia yhtäläisyyksiä tai eroavuuksia isien ja äitien vanhemmuuskuvauksista löytyy. Lisäksi haluttiin selvittää, millaisia yhteyksiä vanhemmuuden kuvauksilla on aiemman tutkimuksen tuottamaan vanhemmuuskuvaan ja löytyykö kuvauksista kytköksiä vanhemmuustyyleihin. Tutkimus oli osa Suomen Akatemian rahoittamaa pikkulapsiperheiden arkea kartoittanutta Paletti-tutkimusta. Tutkimusaineisto kerättiin vanhemmille suunnatulla avoimella kysymyksellä. Kyselylomakkeessa heitä pyydettiin kuvailemaan itseään vanhempana. Tutkimusaineiston muodosti 301 vanhemman kuvaukset. Heistä 188 oli äitejä ja 113 isiä. Tutkimusaineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysiä. Aineiston laajuudesta johtuen analysoinnin tukena hyödynnettiin myös tilastollisia menetelmiä, kuten prosentuaalisten osuuksien laskemista, ristiintaulukointeja ja χ 2 -testiä. Pikkulapsiperheiden vanhemmat osoittautuvat tyypillisimmillään melko lapsilähtöisiksi ja vanhemmuuden auktoritatiivisuutta esiin nostaviksi vanhemmiksi. Kuvauksissa korostuivat vanhemmuutta kuvaavina teemoina ensisijaisesti vanhemman lämpimyys, mutta myös vanhemmuuden kontrolloiva puoli. Isien kuvauksissa nousi vahvimmaksi seikaksi erityisesti lämpimyyden korostaminen. Äidit painottivat kuvauksissaan isiä vahvemmin molempia edellä mainittuja vanhemmuuden ulottuvuuksia. Lämpimyyttä kuvattiin kirjoittamalla lähinnä rakkaudesta, hellyydestä sekä vanhemmuuteen sitoutuneisuudesta, kuten huolenpidosta, ajan antamisesta, luotettavuudesta ja vastuullisuudesta. Lapsen kannustamista, ohjaamista sekä keskustelevaa ja neuvottelevaa vuorovaikutusta pidettiin myös tärkeänä. Kontrolloivuuttaan vanhemmat toivat esiin kirjoittamalla vaativuudestaan, tiukkuudestaan sekä rajojen ja sääntöjen asettamisesta. Lämpimyyden ja kontrolloivuuden lisäksi vanhemmat kuvasivat melko usein myös omaa rajallisuuttaan vanhempana. He kertoivat ajoittaisesta hermostumisestaan sekä väsymyksestä ja ajanpuutteesta johtuvasta riittämättömyyden tunteesta. Vanhemmat kokivat olevansa myös välillä epäjohdonmukaisia, periksiantavia ja ylihuolehtivia. Tätä teemaa toivat esiin enemmän äidit ja he kokivat hieman isä useammin epäonnistumisistaan myös syyllisyyttä. Vanhempien kuvauksista piirtyy esiin monivivahteinen, lapsilähtöinen ja ajoittain myös haasteellinen pikkulapsiperheiden vanhemmuus. Tuloksia yleistettäessä on kuitenkin huomioitava aineiston valikoituneisuus erityisesti vanhempien koulutustason suhteen. Avainsanat: vanhemmuus, vanhemmuustyyli, pikkulapsiperheet, vanhemmuuden uskomukset

3 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO Vanhemmuuden tarkastelua vanhemmuustyylien näkökulmasta Vanhemmuutta ja vanhemmuuden kokemusta määrittäviä tekijöitä Vanhemman ja lapsen persoonallisuus Vanhemmuuteen vaikuttava sosiaalinen ympäristö Vanhemmuuteen liittyvät kulttuuriset käsitykset ja uskomukset vanhemmuutta muovaavina tekijöinä Muuttuva isyys ja äitiys Tutkimusongelmat TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Aineiston keruu ja tutkittavat Tutkimusotoksen edustavuus Tutkimusmenetelmät ja aineiston analysointi TULOKSET Vanhempien kuvaukset omasta vanhemmuudestaan Vanhemmuuden lämpimyyttä esiin nostavat kuvaukset Vanhemmuuden kontrolloivaa puolta esiin nostavat kuvaukset Vanhemmuuden rajallisuuden esiin nostavat kuvaukset Vanhemmuus oman persoonallisuuden ja vanhemmuuden arvottamisen kautta kuvattuna Muut kasvatusotteesta tai kasvatuksen periaatteista kertovat kuvaukset Tyypillisiä tapoja kuvata omaa vanhemmuutta Isien ja äitien eroavuudet vanhemmuuden kuvauksissa POHDINTA Vanhemmuus lämpöä, kontrollia ja epäonnistumisiakin Vanhemmuuskuvausten yhteydet vanhemmuustyyleihin ja tyypilliset tavat kuvata vanhemmuutta Äidit ja isät vanhemmuutensa kuvaajina Tutkimuksen arviointia ja jatkotutkimusideat LÄHTEET LIITTEET... 58

4 1 JOHDANTO Vanhemmuutta, vanhempana olemista sekä vanhemmuuden heijastumista lastenkasvatuksen tapoihin ja tyyleihin on eritelty psykologisessa tutkimuksessa jo 1900-luvun alkupuolelta asti (Holden & Miller, 1999). Aihepiiriä on lähestytty hyvin erilaisista teoreettisista viitekehyksistä käsin ja sitä kautta myös vanhemmuus on tullut määritellyksi monin eri tavoin luvun puolivälistä alkaen yhtenä painopistealueena on ollut vanhemmuuden tutkiminen vanhemman ja lapsen välistä tunnesuhdetta korostavana kiintymyssuhteena (Ainsworth, Blehar, Waters, & Wall, 1978; Bowlby, 1969). Vanhemman herkkyyden ja ennustettavuuden on nähty luovan pohjaa lapsen turvalliselle kiintymykselle ja tasapainoiselle persoonallisuuden kasvulle luvulla Baumrind (1966, 1967) toi keskusteluun nykyisin jo klassikoksi muodostuneen vanhemmuustyylin käsitteen, ja tähän liittyvässä tutkimuksessa vanhempaa kasvattajana on tarkasteltu suhteessa vanhemmuuden lämpöön ja lapsen tarpeisiin vastaamiseen sekä toisaalta suhteessa vanhemman kontrolloivuuteen ja vaativuuteen (mm. Aunola, Vanhatalo, & Sethi, 2001; Baumrind 1971, 1978; Leinonen, Solantaus, & Punamäki, 2003; Maccoby & Martin, 1983; Metsäpelto & Pulkkinen, 2004). Ekosysteemisen vanhemmuustutkimuksen myötä 1970-luvulta alkaen (Belsky, 1984; Bronfenbrenner, 1980) on alettu kiinnittää huomiota vanhemman toimintaa selittäviin tekijöihin, kuten vanhemman ja lapsen yksilöllisiin ominaisuuksiin, mutta myös siihen kontekstiin, jossa vanhemmuus toteutuu. Tutkimuksia, jossa vanhemmat ovat kuvailleet omaa kasvattajuuttaan ja / tai kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä uskomuksia, on tehty Suomessa jonkin verran (Alasuutari, 2003; Hoikkala, 1993; Katvala, 2001; Kemppainen, 2001; Korhonen, 1994, 1999; Perälä-Littunen, 2004; Pulkkinen 1977). Osassa näistä tutkimuksista on ollut lähtökohtana myös kasvatuskulttuurin muutoksen tarkastelu eri sukupolvien vanhemmuuskertomuksissa. Demonin ja Coxin (2000) katsauksen mukaan ulkomaisessa tutkimuksessa vanhemmuuden kokemusta on tarkasteltu lähinnä vanhemmaksi tulon ja siihen liittyvien muutosten näkökulmasta. Isyystutkimuksen myötä myös isien ääni vanhempana on noussut vahvemmin esiin (mm. Fägerskiöld, 2008; Huttunen, 1994, 2001; Mykkänen & Huttunen, 2008). Tämä tutkimus on osa laajempaa pikkulapsiperheiden arkea kartoittanutta Palettitutkimusta. Päätarkoituksena on kartoittaa sitä, millä tavalla suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhemmat kuvailevat omaa vanhemmuuttaan. Vanhempien omin sanoin

5 5 tuottamista vanhemmuuden kuvauksista haetaan vastauksia siihen, millaisia käsitteitä ja sisältöjä vanhemmat nostavat kuvauksissaan esiin, ja löytyykö kuvauksista yhteisiä elementtejä, joiden avulla vanhemmuuskuvauksia voisi ryhmitellä. Tavoitteena on myös selvittää sitä, millaisia yhtäläisyyksiä tai eroavuuksia isien ja äitien vanhemmuuden kuvauksissa on. Lisäksi halutaan selvittää sitä, millaisia yhteyksiä vanhemmuuden kuvauksilla on aiemmissa tutkimuksissa tuotettuun kuvaan vanhemmuudesta, ja löytyykö kuvauksista kytköksiä vanhemmuustyyleihin. Saila Kivijärvijärven (2007) Palettitutkimukseen liittyneessä pro gradu -työssä tarkasteltiin suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhempien vanhemmuustyylejä strukturoitujen monivalintakysymysten avulla. Tutkimuksellisesti onkin mielenkiintoista nähdä, monipuolistuuko käsitys vanhemmuudesta silloin, kun vanhemmat itse omin sanoin tuottavat kuvauksia vanhemmuudestaan. 1.1 Vanhemmuuden tarkastelua vanhemmuustyylien näkökulmasta Leinonen (2004a) määrittelee vanhemmuutta koskevassa katsauksessaan vanhemmuuden läsnäolemisen tavaksi, jolla isät ja äidit auttavat lapsiaan kasvamaan hyvinvoiviksi, persoonallisuudeltaan eheiksi ja autonomisiksi aikuisiksi. Vanhemmuus viittaa myös lapsen ja vanhemman vastavuoroiseen suhteeseen, joka saa erilaisia muotoja lapsen ikäja kehitysvaiheesta riippuen (Maccoby, 1984). Vanhemmuus onkin alettu nähdä kehityksellisenä prosessina, jossa lapsen kehitysvaiheiden myötä myös vanhemmuus kehittyy ja muuttuu. Vanhemmuustyylin (parenting style) käsite on erityisesti psykologisessa tutkimuksessa muodostunut yhdeksi keskeisemmäksi vanhemmuutta ja sen laatua kuvaavaksi tekijäksi. Sen on todettu olevan myös suhteellisen pysyvä vanhemmuuden ominaisuus (Aunola, 2005; Darling & Steinberg, 1993; Holden & Miller, 1999; Metsäpelto, 2003). Darling ja Steinberg (1993) kuvaavat vanhemmuustyylin vanhemman kokonaisvaltaisena, tyypillisenä asennoitumisena ja tapana olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Tästä muodostuu kasvatuksen emotionaalinen ilmapiiri. Vanhemmuuskäytänteillä (parental practice) he tarkoittavat tilannekohtaisempia kasvatuskäytänteitä, konkreettisia keinoja tietyn kasvatuksellisen päämäärän saavuttamiseksi tietyissä spesifeissä tilanteissa. Darlingin ja Steinbergin (1993) mukaan sekä vanhemmuustyylien että käytänteiden taustalla vaikuttavat vanhempien arvot ja päämäärät. Vanhemmuuden ulottuvuuksia jäsentäessään Holden ja Miller (1999) näkevät vanhemmuustyylin hierarkkisesti ylimpänä, vanhemmuuden yleistyneenä toimintamallina,

6 6 joka määrittää spesifimpiä vanhemmuuden osatekijöitä. Näistä osatekijöistä globaaliset kasvatukseen liittyvät arvot (child-rearing values) heijastelevat vanhemman yleisiä kasvatusperiaatteita, kuten esimerkiksi yksilöllisyyteen, moraaliin tai auktoriteetin kunnioittamiseen liittyviä arvoja. Kasvatusasenteiden (child-rearing attitudes) tasolla vanhemmat huomioivat jo enemmän sitä kontekstia (esimerkiksi lapsen kehitystason huomioiminen lapsen rajoittamisessa), jossa he lastaan kasvattavat. Asenteet myös muuttuvat ajan kuluessa arvoja todennäköisemmin. Mallin alemmille tasoille sijoittuvat vanhemman toiminnalliset aikomukset (behaviral intentions) ja mieltymykset (behavioral preferences) ovat jo enemmän reaktioita itse tilanteisiin ja lähellä vanhemmuuden konkreettisinta ulottuvuutta, havaittua toimintaa (observed behavior) itse tilanteessa. (Ks. myös Aunola, 2005.) Diana Baumrindin (1966, 1967, 1971, 1996) näkemys auktoritatiivisesta, autoritaarisesta ja sallivasta vanhemmuustyylistä on ollut lähtökohtana vanhemmuuden laadun tarkemmalle tutkimiselle. Baumrind pohjasi tyypittelynsä siihen, miten vanhemmat erosivat toistaan vaativuuden (= demandingness) ja toisaalta vastaanottavaisuuden, lapsen tarpeet huomioivan herkkyyden (= responsiveness) suhteen. Maccoby ja Martin (1983) lisäsivät teoriaan myöhemmin laiminlyövän vanhemmuuden ulottuvuuden ja esittivät Baumrindia mukaellen vanhemmuustyylit kontrolloivuuden ja lämpimyyden dimensioiden muodostamana nelikenttänä. Seuraavassa luonnehditaan vanhemmuustyylejä kokoavasti sekä Baumrindin että Maccobyn ja Martinin näkemyksiin pohjautuen: Auktoritatiiviseen vanhemmuuteen kuuluu sekä vahvaa kontrolloivuutta että vahvaa lämpimyyttä. Auktoritatiivinen vanhempi on sitoutunut vanhemmuuteensa. Hän pyrkii ohjaamaan lapsen toimintaa johdonmukaisesti, rationaalisesti, tavoiteorientoituneesti ja rohkaisevalla otteella. Vuorovaikutuksessa korostuu vastavuoroisuus, emotionaalinen lämpimyys, läheisyys ja lapsen yksilöllisten tarpeiden huomioiminen. Vanhempi pyrkii kuuntelemaan lastaan ja myös perustelee hänelle odotuksiaan ja menettelytapojaan. Hän arvostaa lapsen omaa tahtoa, mutta on myös vaativa, ongelmatilanteisiin puuttuva, selkeitä sääntöjä asettava ja niistä kiinni pitävä. Vanhempi ei kuitenkaan pidä itseään erehtymättömänä, vaan voi myöntää virheensä lapselle. Kontrolloinnin ja siihen liittyvän lapsen valvonnan ja ohjauksen tavoitteena on lapsen ikätasoisen kehityksen tukeminen, ei rankaiseminen esimerkiksi fyysisen kurituksen avulla. Autoritaarinen vanhemmuus rakentuu vahvasta lapsen autonomiaa rajoittavasta kontrolloivuudesta ja lämpimyyden vähäisyydestä. Suhteessaan lapseen vanhempi on etäinen ja viileä ja vuorovaikutus ei pidä sisällään vastavuoroisuutta: Vanhempi odottaa

7 7 lapselta tottelevaisuutta, aikuisen tahtoon mukautumista, eikä pidä keskustelua ja vaatimustensa perustelua tarpeellisena. Kontrollia voidaan ylläpitää voimakkaidenkin rankaisukeinojen ja uhkailujen avulla. Salliva vanhempi on vuorovaikutuksessaan lapseensa suhteellisen lämmin, herkkä lapsen tarpeille ja pyrkii suhtautumiaan lapsen toiveisiin ja toimintaan hyväksyvästi. Vanhempi asettaa lapsen käyttäytymiselle vain vähän vaatimuksia ja antaa lapsen enemmän itse säädellä omaa käyttäytymistään. Vuorovaikutuksessa on hemmottelevuuden piirteitä. Vanhempi voi myös kokea epävarmuutta siitä, kuinka hänen tulisi reagoida, kun lapsi käyttäytyy huonosti. Laiminlyövässä vanhemmuudessa korostuvat sekä kontrolloivuuden että lämpimyyden niukkuus. Vanhempien sitoutuminen vanhemmuuteen ja herkkyys lapsen tarpeille on heikkoa. Suomalaisessa tutkimuksessa Lea Pulkkisen (1977, 1994, 1996, 2002) ohjaavan, myöhemmin lapsilähtöiseksi nimetyn, ja toisaalta itsekkään, aikuiskeskeisen kasvatusilmapiirin luonnehdinnoilla on yhtymäkohtia kuvattuun nelikenttämalliin. Lapsilähtöinen kasvatus sisältää auktoritatiivista turvallisuutta, suoritusodotuksia, lämpöä, lasta aktiivisesti kuuntelevaa suhtautumista ja toimintojen valvontaa ilman fyysistä kuritusta. Aikuiskeskeisessä kasvatusilmapiirissä vanhempi ei ole kiinnostunut lapsen tarpeista vaan toimii enemmän omista tarpeistaan ja mielihaluistaan lähtien; kasvatusta leimaakin epäjohdonmukaisuus, kohtuuttomat rangaistukset ja vähäinen keskustelu lapsen kanssa. Vanhemman toimintatavoissa näkyy piirteitä sekä autoritaarisuudesta että välinpitämättömyydestä. Typologisoinnin sijaan vanhemmuutta voidaan lähestyä myös enemmän dimensionaalisesti, vanhemmuuden piirteiden / ulottuvuuksien jatkumoa tarkastellen. Stewardin ja Bondin (2002) mukaan tutkijat ovat käsitteellisesti olleet melko pitkään yksimielisiä vanhemmuuden kahdesta perusulottuvuudesta, vaikkakin niiden nimitykset vaihtelevat tutkimuksesta riippuen. Aunola (2005) on katsauksessaan jaotellut ulottuvuuksia Baumrindin (1966) sekä Maccobyn ja Martinin (1984) esittämien päädimensioiden mukaisesti. Lämpimyys-kategorian alle voidaan liittää ainakin vastaanottavaisuus, vanhempien kyky positiivisten tunteiden osoittamiseen, tukeminen ja sitoutuneisuus. Kontrolloivuuskategorian alle jäsentyvät käsitteet vaativuus, rajojen asettaminen, valvonta, behavioraalinen toiminnan kontrolli ja johdonmukainen kontrolli. Steward ja Bond (2002) nostavat vanhemmuuden tutkimusta koskevassa katsauksessaan lisäksi esille autonomian tukemisen dimension. Sen avulla pyritään kuvaamaan sitä, missä määrin vanhemmat hyö-

8 8 dyntävät ei-pakottavaa, demokraattista rajoittavuutta ja rohkaisevat lasta ilmaisemaan yksilöllisiä pyrkimyksiään perheessä. Vanhemmuuden tyylien ja lapsen kehityksen välisiä yhteyksiä on tutkittu paljon. Lähestymistavasta riippumatta niiden tulokset ovat samansuuntaisia ja kertovat samalla myös vanhemman merkittävästä roolista lapsen kasvuympäristössä. Auktoritatiivisen vanhemmuuden on toistuvasti todettu olevan yhteydessä lapsen myönteiseen kehitykseen, esimerkiksi hyvään itsetuntoon, itsesäätelyyn ja ongelmanratkaisukykyyn, sosiaalisiin taitoihin ja mielenterveyteen sekä koulumenestykseen. Autoritaarinen, laiminlyövä ja salliva vanhemmuus ovat taas enemmän yhteydessä esim. lapsen ongelmakäyttäytymiseen, heikkoon itsetuntoon, itsesäätelyn puutteellisuuteen ja kouluvaikeuksiin. (Aunola & Nurmi, 2005; Baumrind, 1967, Casas ym., 2006; Demo & Cox, 2000; Gartstein & Fagot, 2003; Leinonen ym., 2003; Leinonen, 2004a.) Vanhempana olemisen tavalla on siis suuri merkitys lapsen kehitykselle, mutta millaiset tekijät ovat vaikuttamassa ja muovaamassa vanhemmuutta, vanhemmuustyylejä ja vanhempana toimimista? 1.2 Vanhemmuutta ja vanhemmuuden kokemusta määrittäviä tekijöitä Vanhemmuuden näkeminen moniulotteisena vahvistui ekosysteemiseen viitekehykseen (Bronfenbrenner, 1980) perustuvan vanhemmuustutkimuksen myötä 1970-luvun lopulta alkaen. Vanhempana olemista ei enää nähty vakiona, pysyvänä ilmiönä tai taitona, vaan monimuotoisesti elinympäristöstä riippuvaisena. Ekosysteemisen lähestymistavan pohjalta Belsky (1984) kehitti vanhemmuuden prosessimallin, jossa vanhemmuus rakentuu vanhemman ja lapsen yksilöllisten piirteiden ja vuorovaikutuksen lisäksi myös näihin vaikuttavista ympäristötekijöistä. Kukin näistä tekijöistä voi osaltaan heikentää tai vahvistaa vanhemmuutta. Belskyn luoma malli näyttää edelleen toimivalta rakenteelta tarkastella vanhemmuutta määrittäviä tekijöitä myös nykypäivän Suomessa (Malinen, Sevón, & Kinnunen, 2006) Vanhemman ja lapsen persoonallisuus Vanhemman yksilöllisyys pitää sisällään vanhemman kehityshistorian aikana muodostuneen persoonallisuuden psyykkisine voimavaroineen (Belsky, 1984). Vanhemman oma kiintymyssuhdehistoria ja vanhemmuuskokemukset toimivat pohjarakenteena nykyvanhemmuuden kokemukselle (Abidin, 1992; Holden & Miller, 1999). Vanhemman per-

9 9 soonallisuuden piirteet näyttäisivät heijastuvan vanhemmuustyyleihin. Vanhemman korkean itsearvostuksen ja siihen liittyen tavoiteorientoituneiden selviytymisstrategioiden käytön on havaittu olevan yhteydessä auktoritatiiviseen vanhemmuuteen ja alhaiseen koettuun stressiin (Aunola, Nurmi, Onatsu-Arvilommi, & Pulkkinen, 1999). Vanhemman neuroottisuus on sen sijaan liitetty sekä sallivaan että autoritaariseen vanhemmuuteen (Metsäpelto, 2003) ja sen on havaittu vanhempien omien arvioiden mukaan heikentävän myös vanhempi-lapsi -suhteen laatua (Malinen ym., 2006). Belsky (1984) näkee vanhemman henkisen hyvinvoinnin keskeisenä vanhemmuuden tekijänä. Vanhemman psyykkiset resurssit osana hänen persoonallisuuttaan toimivat tehokkaimpana kilpenä estämään vanhempi-lapsi -suhteen stressiä (Belsky, 1984); hyvinvoivilla vanhemmilla on enemmän voimavaroja ottaa lapsen tarpeet ja näkökannat huomioon sekä ohjata lapsia kärsivällisesti (Metsäpelto & Pulkkinen, 2004). Psyykkisellä pahoinvoinnilla on osoitettu olevan kielteinen vaikutus vanhempana toimimiseen ja sitä kautta lapsen kehitykseen (Leinonen, 2004b; Leinonen ym., 2003; Metsäpelto & Pulkkinen, 2004). Vanhemman voimavarojen ehtyminen tai pettäminen voi kertoa omasta vanhemmuudesta koetusta stressistä (Muslow, Caldera, Pursley, & Reifman, 2002), minkä puolestaan ajatellaan heikentävän vanhemmuuden laatua (Abidin, 1992; Belsky, 1984). Lammi-Taskula ja Salmi (2008) selvittivät alle 18-vuotiaiden lasten vanhempien kokemuksia vanhempana jaksamisestaan. Aineistossa oli lähes puolet alle kouluikäisten lasten vanhempia. Vanhemmat nostivat esille huolen kokemuksen, joka vanhemmuudessa usein kytkeytyy vanhempana olemisen vaativuuteen ja vastuullisuuteen. Huolen, kuten myös syyllisyyden (Alasuutari, 2003), kokeminen voi myönteisesti tukea vanhemmuutta, jos se auttaa vanhempia pohtimaan ja jäsentämään toimintaansa vanhempana. Jatkuva huoli voi kuitenkin syödä vanhemmuuden voimavaroja ja sitä kautta heijastua kielteisenä lapsen kehitykseen. Tulosten mukaan lapsiperheissä huoli vanhempana jaksamisesta oli varsin yleistä. Eniten huolta kokivat alle kouluikäisten lasten äidit ja monilapsisten perheiden isät. Vanhemmuutta näyttivät kuormittavan eniten vanhemman kokemukset uupumuksesta, väsymyksestä ja masentuneisuudesta. Äideistä reilut neljäsosa ja isistä viidennes koki stressiä melko tai erittäin paljon, mikä on enemmän ajatellen työikäisten tilannetta keskimäärin. Saila Kivijärvi (2007) hyödynsi suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhemmuustyylejä ja vanhemmuuden stressiä kartoittaneessa pro gradussaan tässäkin käsillä olevassa tutkimuksessa käytettyä Palettitutkimuksen aineistomateriaalia. Lomakekartoituksen pohjalta tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että vanhemmat kokivat melko vähän vanhemmuuteen liittyvää stressiä. Stressiä

10 10 koettiin keskimäärin joskus ja äidit kokivat lasten kasvattamisen hieman isiä stressaavampana. Paletti-tutkimuksen vanhemmilta kerätystä päiväkirja-aineistosta kävi kuitenkin myös ilmi, että äideistä noin joka viides tai neljäs, ja isistä vain joka kymmenes, koki päivittäistä huonoa omaatuntoa vanhempana olemisesta (Kivijärvi, Rönkä, & Hyväluoma, 2009). Vanhemmuutta kuormittavia huolenaiheita olivat kurinpito-ongelmat, ristiriidat ja vaatimusten kuormittavuus. Myös Alasuutarin (2003) haastattelemista vanhemmista noin puolet arvioi omaa vanhempana toimimistaan erityisesti lasten kanssa syntyneissä ristiriitatilanteissa ja syyllisyyspuhe oli tyypillisempää äideille. Äidit kritisoivat itseään varsinkin liiallisesta periksiantamisesta ja isät liiallisesta tiukkuudesta. Lapsen yksilöllisyys rakentuu hänen kehityspiirteistään ja ominaisuuksistaan. Belskyn (1984) mukaan vanhemman ja lapsen välisessä vastavuoroisessa suhteessa on lapsen temperamentti yksi keskeinen vanhemmuuteen vaikuttava ja sitä muovaava tekijä. Erityisesti lapsen vaativa temperamentti (mm. rytmin epäsäännöllisyys, mielialan kielteisyys, herkkä häiriintymis- ja ärsyyntymiskynnys) haastaa vanhemmat pohtimaan vanhempana olemisen tapaa ja tulkintoja lapsesta (Pulkkinen, 2002). Malisen ym. (2006) tutkimuksessa lapsen vaativuus osoittautui tärkeäksi vanhemmuuden määrittäjäksi; mitä vaativampi oli kokemus lapsen temperamentista, sitä heikommaksi vanhemmat kokivat suhteensa lapseen ja sitä heikommin he kokivat myös hallitsevansa ongelmalliset lastenkasvatustilanteet. Toistuvat ja kasautuvat lapsen haasteelliseen käyttäytymiseen liittyvät päivittäiset stressitilanteet tai hässäkät voivatkin potentiaalisesti lisätä vanhemmuuden stressiä ja vähentää tyytyväisyyttä vanhemmuuteen (Crnik & Greenberg, 1990; Crnik & Low, 2002), heikentää myönteistä, mielihyvän sävyttämää vanhempi-lapsi -vuorovaikutusta (Crnic, Gaze, & Hoffman, 2005) sekä heijastua negatiivisesti mm. lapsen sosiaalisten taitojen kehittymiseen (Crnik & Greenberg, 1990; Coplan, Bowker, & Cooper, 2003). Vanhemmuuden stressin on havaittu myös liittyvän autoritaarisiin kasvatuskäytäntöihin (Anthony, Anthony, Glanville, Naiman, Waanders, & Shaffer, 2005). Suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhemmuustyylien ja koetun stressin välinen yhteys oli samansuuntainen kytkeytyen voimakkaimmin juuri lapsen haastavasta käytöksestä aiheutuvaan arjen stressiin. Tutkimuksessa löydettiin yhteys myös stressin ja sallivan kasvatusotteen välillä; sallivuus oli yhteydessä kokemuksiin lastenkasvatuksen haasteellisuudesta. (Kivijärvi, 2007.)

11 Vanhemmuuteen vaikuttava sosiaalinen ympäristö Parisuhteen laatu, sosiaaliset verkostot ja vanhemman työ muodostavat Belskyn (1984) mallissa vanhemmuuteen keskeisesti vaikuttavan sosiaalisen ympäristön. Ympäristötekijät vaikuttavat vanhemmuuteen suoraan tai epäsuorasti ja vanhempi-lapsi -suhteeseen pääsääntöisesti vanhemmuuden kokemuksen ja jo edellä esiin nostetun psyykkisen hyvinvoinnin kautta. Parisuhde voi parhaimmillaan kannatella vanhemmuutta, jos vanhemmat kykenevät suhteessaan jakamaan lastenkasvatukseen liittyviä pohdintoja, lasten hoitoa ja arjen kotitöitä (Lammi-Taskula & Salmi, 2008). Lammi-Taskulan ja Salmen (2008) tutkimuksessa vanhemmat kokivatkin saavansa tukea vanhemmuutensa omalta puolisolta. Näin kokivat erityisesti alle kouluikäisten lasten isät, joista neljä viidestä raportoi saaneensa riittävästi tukea isyyteensä puolisoltaan. Vanhemmista lähes puolet, äidit isiä useammin, kertoivat kotitöiden aiheuttavan riidanaiheita silloin tällöin puolisoiden välille. Riitely kuormitti parisuhdetta ja lisäsi erityisesti miesten huolta jaksamisestaan vanhempana. Myös naisten väsymyksen taustalta löytyy kokemuksia työn- ja vastuunjaon epäonnistumisesta parisuhteessa (Jokinen, 1996; Korhonen, 1994; 1996). Parisuhteen laadun ja vanhemmuuskokemusten välinen yhteys on todettu vahvempana miehillä (Parke, 2002; Malinen ym., 2006). Malisen ym. (2006) tutkimuksessa äidin kokema parisuhdetyytyväisyys lisäsi myös isän tyytyväisyyttä. Isien parisuhdetyytyväisyyden ja vanhemmuuden vahvaa yhteyttä saattaa tutkijoiden mukaan selittää se, että huonossa puolisosuhteessa äiti ei enää tue isän ja lapsen välistä suhdetta. Isien saattaa myös olla kulttuurisista ja sosiaalisista syistä johtuen helpompaa vetäytyä vanhemman roolistaan, kun parisuhde koetaan epätyydyttäväksi. (Malinen ym., 2006.) Parisuhteen laadulla on havaittu yhteys myös vanhemmuuden roolirajoitteiden kokemiseen; mitä tyytymättömämpiä vanhemmat, erityisesti äidit, olivat parisuhteeseensa, sitä rajoittavampana he kokivat vanhemmuuden roolinsa (Malinen ym., 2006). Metsäpelto ja Pulkkinen (2004) havaitsivat lisäksi tutkimuksessaan, että vanhemmuustyyliltään autoritaarisilla ja emotionaalisesti etäisillä vanhemmilla oli keskimääräistä heikompi parisuhteen laatu ja heikoimmillaan se oli sallivien vanhempien ryhmässä. Sosiaalisella tuella on todettu olevan yhteys vanhemmuuden kokemukseen jaksamisen näkökulmasta (Belsky 1984; 1990). Lammi-Taskulan ja Salmen (2008) tutkimuksesta kävi ilmi, että lapsiperheiden vanhemmat kokivat kuitenkin suhteellisen harvoin saavansa riittävästi konkreettista apua tai henkistä tukea vanhemmuuteensa. Lähiverkos-

12 12 ton (perhe, suku) tuki vanhemmuudelle näyttäisi olevan yleisempää lapsen ollessa alle kouluikäinen. Lisäksi myös päivähoito ja yleensäkin lastenhoidon riittävyys koetaan vanhemmuuden arkea tukevana tekijänä (Lammi-Taskula & Salmi, 2004; Lehtipää, 2007). Leinonen, Solantaus ja Punamäki (2003) tutkivat vanhempien selviytymistä 1990-luvun laman haasteista ja havaitsivat sosiaalisella tuella olevan puskurivaikutusta erityisesti äitien osalta ekonomisesti stressaavassa tilanteessa. Tutkimuksen isät kokivat saaneensa vähemmän tukea ja heillä myös oli vähemmän sosiaalista tukiverkostoa äiteihin verrattuna. Myös Lammi-Taskula ja Salmi (2008) havaitsivat äitien tukiverkoston olevan laajempi kuin isillä. Malisen ym. (2006) tutkimuksessa äidit kokivat suhteensa lapsiinsa paremmiksi, ja myös vanhemman roolin vähemmän rajoittavana, jos he saivat riittävästi läheisten tarjoamaa sosiaalista tukea. Isien osalta vanhemmuutta ja suhdetta lapseen tuki vahvimmin kokemus lastenhoitopalvelujen riittävyydestä. Saisto, Salmela- Aro, Nurmi ja Halmesmäki (2004) puolestaan havaitsivat niiden pikkulapsiperheiden äitien, jotka kokivat saaneensa liian vähän sosiaalista tukea, olevan todennäköisemmin stressaantuneita lapsen ollessa 2 3 -vuotias. Työelämän haasteet ja sosioekonomiset tekijät voivat heijastua perheen arkeen ja vanhemmuuteen monin tavoin. Työ näyttäisi haittaavan enemmän perhe-elämää kuin päinvastoin (Lammi-Taskula & Salmi, 2008; Malinen ym., 2005, 2006). Työssäkäyvien lapsiperheiden vanhempien on havaittu kokevan työstä johtuvaa ajanpuutetta suhteessa lapsiin, puolisoon, sukulaisiin ja ystäviin. Noin puolet lapsiperheiden vanhemmista kokee myös lyövänsä laimin kotiasioita työn vuoksi. Nämä seikat kuormittavat vanhemmuutta lisäten vanhempien huolta omasta jaksamisestaan ja aiheuttavat huonoa omaatuntoa suhteessa perhe-elämään. (Lammi-Taskula & Salmi, 2008.) Myös taloudelliseen toimeentuloon liittyvä jatkuva huoli ja stressi näyttäisivät vaikuttavan kielteisesti vanhemman psyykkiseen hyvinvointiin, parisuhteeseen, vanhempana toimimisen, vanhemmuustyytyväisyyden ja jaksamisen kokemuksiin (Hoff-Ginsberg, Laursen, & Tardif, 2002; Leinonen ym., 2003; Lammi-Taskula & Salmi, 2008; Sallinen & Kinnunen, 2001). Yhteys taloudellisen tilanteen ja kasvatuskäytäntöjen välille rakentuu vanhemman kokeman kuormittuneisuuden ja stressin välityksellä (Sallinen & Kinnunen, 2001; Leinonen ym., 2003). Vanhempien on havaittu käyttävän rankaisevampia kasvatusmenetelmiä ja yleensäkin autoritaarisempaa kasvatusotetta ekonomisen paineen alla (Hoff- Ginsberg ym., 2002; Leinonen ym., 2003). Tutkimuksissa on havaittu lisäksi yhteys autoritaarisen, aikuiskeskeisemmän vanhemmuuden ja alhaisemman koulutustason välillä ja päinvastoin (mm. Aunola ym., 2001; Belsky, Bellin, Bradley, Stallad, &

13 13 Steward-Brown, 2006; Metsäpelto & Pulkkinen, 2004). Korkeasti koulutettujen parempi tietämys lapsen kehityksestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä voivat ohjata auktoritatiivisempaan kasvatusotteeseen. Toisaalta tämä voidaan nähdä myös ylemmän sosiaaliluokan alakulttuurille ominaisena päämääränä kasvattaa lapsi itsenäiseksi, omaaloitteiseksi ja vastuulliseksi. (Aunola ym., 2001.) Vanhemmuuteen liittyvät kulttuuriset käsitykset ja uskomukset vanhemmuutta muovaavina tekijöinä Vanhemmuuden kokemukseen vaikuttavat, sitä suuntaavat ja rakentavat kulttuurisesti muovautuneet käsitykset ja uskomukset (Harkness & Super, 1996) vanhemmuudesta ja kasvatuksesta. Kuten jo vanhemmuustyylien yhteydessä tuotiin esille, vanhempien arvostukset ja uskomukset heijastuvat lapsen persoonallisuutta muovaavaan vuorovaikutusilmapiiriin ja ovat sitä kautta keskeinen tekijä lapsen kehityksessä (Aunola ym., 2001). Erilaisissa kulttuureissa ja erilaisina yhteiskunnallishistoriallisina aikoina vanhemmuus siis näyttäytyy erilaisena ja se ymmärretään eri tavoin (Harkness, Super, & van Tijen, 2000; Nummenmaa, 2006). Harkness ja Super (1996) puhuvat vanhemmuuden etnoteoriasta tarkoittaen sillä tietyssä kulttuurissa tiettynä aikana jaettua uskomusten ja mielikuvien rakennelmaa ja yleisesti hyväksyttyä kuvaa vanhemmuudesta. Korhonen (1999, 2006) käyttää puolestaan termiä sukupolvisopimus tarkoittamaan tiettynä aikana ja tietyssä kulttuurissa vallitsevaa käsitystä siitä, miten aikuisten ja lasten on mahdollista käyttäytyä toisiaan kohtaan. Uskomuksista voidaan puhua myös kulttuurisina kehyksinä tai tulkintoina, jotka välittävät erilaisia odotuksia ja vaatimuksia, joihin vanhempi voi peilata omia kokemuksiaan ja toimintaansa (Alasuutari, 2006; Goodnow, 1996). Erilaiset kunkin yhteiskunnallisen aikakauden mukaiset tavoitteet, ohjeet sekä vallalla oleva käsitys hyvästä vanhemmuudesta ja kasvatusperiaatteista heijastuvat siihen, mitä vanhemmat vanhemmuudesta ajattelevat, miten he siitä puhuvat ja kuinka he vanhempina pyrkivät toimimaan. Vanhemmat myös arvioivat vallalla olevia uskomuksia ja osaltaan vaikuttavat niiden säilymiseen tai murtumiseen sekä vanhempana toimimisen kautta, arvioidessaan omaa ja toisten onnistumista vanhempana että ottaessaan kantaa keskusteluun vanhemmuudesta (Katvala, 2001; Kemppainen, 2001; Perälä- Littunen, 2004). Kemppainen (2001) tuo esille kolmen sukupolven edustajien kotikasvatukseen ja kasvatusmenettelyihin liittyviä muistoja ja uskomuksia selvittäneessä tutkimuksessaan esille, että valtaosa uskomuksista kätkeytyi haastateltavien yleiseen kas-

14 14 vatuksesta ja vanhemmuudesta liittyvään puheeseen; ne ikään kuin verhoutuivat käytännön kasvattajana toimimisen taakse. Erityisesti lapsuuskäsitysten ja lapsille asetettujen kasvatustavoitteiden muuttuminen muovaavat vanhemmuudelle asetettuja vaatimuksia ja siten vanhemmuutta (Aunola ym., 2001; Demo & Cox, 2000; Korhonen, 2002, 2006). Lapsen näkeminen persoonana, toisista erottautuvana yksilönä ja yleensäkin individualismin korostuminen on muuttanut näkemystä yhteiskunnassa pärjäämisen kriteereistä ja tätä tukevasta vanhemmuudesta (Korhonen, 2006). Campbellin ja Gilmoren (2007) australialaistutkimuksessa vanhemmat kokivat olevansa vähemmän autoritaarisia ja enemmän auktoritatiivisia ja sallivampia verrattuna omiin vanhempiinsa. Suomalaistutkijoista mm. Korhonen (1994, 1999), Kemppainen (2001) ja Aalto (2002) ovat kuvanneet suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneen kasvatuskulttuurin muutoksen: 1900-luvun aikana vanhempien auktoriteettia korostavasta tottelevaisuus- ja kuuliaisuuskulttuurista on siirrytty lapsen yksilöllisyyttä korostavaan, lapsilähtöisempään ja tasavertaisempaan keskustelu- ja neuvottelukulttuuriin. Samalla kasvatus on alettu nähdä muusta elämästä erillisenä, aiempaa tietoisempana ja tavoitteellisempana vanhemman tehtävänä (Korhonen, 2006). Viime vuosikymmenen puolivälissä ja sitä aiemmin syntyneiden kokemuksissa lapsuus näyttäytyi elämänvaiheena, jolloin kurittamisen ja työnteon opettamisen avulla lapsista pyrittiin muovaamaan kuuliaisia, ahkeria ja nöyriä yhteiskuntaan sopeutuvia kansalaisia. Omassa vanhemmuudessaan luvulla syntyneet uskoivat vanhojen rankaisemistapojen tehoon, mutta korostivat jo useammin lapsen mielipiteet ja henkilökohtaiset ominaisuudet huomioivaa yksilöllisempää kasvatusta ja sanallista ohjaamista. Yhteisenä piirteenä yli sukupolvien näytti siirtyvän kuitenkin rajojen ja sääntöjen merkityksen korostaminen sekä pyrkimys kunnollisen kansalaisen kasvattamiseen. (Kemppainen, 2001; Korhonen, 1994, 1999.) Näitä peruskäsityksiä ja ihanteita myös nuorempi, 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla syntyneiden sukupolvi halusi soveltaa nykykulttuurille sopivammalla tavalla: Kielenkäytössä siirryttiin kurittamisen ja rankaisemisen sijaan puhumaan rajoista ja säännöistä ja rajoittamisessa painotettiin johdonmukaisuutta, perustelujen merkitystä ja lapsen ottamista mukaan sääntöjen laatimiseen. (Kemppainen, 2001.) Hoikkalan 1990-luvun alkupuolella haastattelemat vanhemmat eivät mielellään puhuneet itsestään kasvattajana, mutta korostivat vastuullista vanhemmuutta, joka merkitsi hyvien elämänedellytysten luomista lasten omaehtoiselle kasvulle; oleellisena nähtiin rajojen asettaminen, huolenpito, hyviin harrastuksiin ohjaaminen ja koulutuksen turvaaminen. Tasapainoa haettiin liiallisen puuttumisen ja liiallisen sallivuuden välillä

15 15 keskustelun keinoin. (Hoikkala, 1993.) Myös Kivijärven (2007) tutkimus suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhempien vanhemmuustyyleistä tukee kuvaa suomalaisen kasvatusilmapiirin muuttumisesta: Baumrindin (1966, 1967) teoriaan pohjautuvien väittämien avulla vanhemmat arvioivat olevansa hyvin auktoritatiivisia. Tämä näkyi erityisesti keskustelevana ja perustelevana ohjaustyylinä sekä lämpimänä suhtautumisena lapseen. Sallivia (esim. säännöistä lipsuminen tai huonon käyttäytymisen huomiotta jättäminen) tai autoritaarisia (esim. fyysiset rangaistukset, lapsen kritisointi) käytänteitä vanhemmat käyttivät vain harvoin. Vanhemmista ei myöskään muodostunut baumrindilaisia vanhemmuustyyliryhmiä; eroavuuksia syntyi enemmänkin auktoritatiivisuuden asteen suhteen. Sukupuolittain tarkasteltuna autoritaarinen vanhemmuus ja siihen liittyvä rajoittavuus ja kontrolli näyttäisivät olevan tyypillisempää kuitenkin edelleen miehille, auktoritatiivinen vanhemmuus ja siihen liittyvä lämpö ja huolehtivuus naisille (Aunola ym., 1999; Aunola ym., 2001; Campbell & Gilmore, 2007; Metsäpelto & Pulkkinen, 2004; Winsler, Madigan, & Aquilino, 2005). Alasuutari (2003, 2006) on tarkastellut päivähoito- ja kouluikäisten lasten vanhempien haastatteluihin perustuen nykykasvatuksen kulttuurisia kehyksiä. Lapsen yksilöllisyyden korostaminen on hänen mukaansa väljä kulttuurinen kehys, joka antaa mahdollisuuden useampiin erilaisiin kasvatusta ja vanhemmuuden rooleja koskeviin tulkintoihin. Yleisemmin vanhemmat tulkitsevat kasvatuksen projektina korostaen kasvatuksen tavoitteellisuutta, tulevaisuusorientaatiota sekä vanhemman vastuullista, aktiivista roolia kehityksen seuraajana ja suuntaajana. Yhteiskunnalliset kasvattajat (esimerkiksi päivähoito) nähdään tässä tulkinnassa myös merkityksellisinä kasvatusprojektiin osallistujina. Kun lapsen kehitys nähdään luonnollisena tapahtumana, korostuu vanhemman rooli lapsesta lähtevien pyrkimysten tukijana ja resurssina oleminen, ei lapsen muovaaminen tietyn mallin mukaisesti. Kompetentin, pätevän ja kykenevän lapsen tulkintakehys nostaa lapsen toimijaksi, osalliseksi ja vastuulliseksi omaa kasvatustaan liittyvissä kysymyksissä. Tässä tulkinnassa korostuvat vanhemman keskustelun ja kommunikoinnin valmiudet suhteessa lapseen. Nykypäivänä vanhemmuus voidaan toisaalta nähdä aiempaa vahvemmin ihmisen henkilökohtaisena valintana ja siten myös yksilöllisyyden ilmentäjänä. Samanaikaisesti vanhemmuus on rakentunut yhä julkisemmaksi ja vähemmän yksityiseksi, jaetuksi vanhemmuudeksi useiden oheiskasvattajien vaikutuksesta (Kemppainen 2001, 16.) Nopean muutoksen yhteiskunnassa ammattilaiset tuottavat jatkuvasti uusia, osin ristiriitaisiakin näkemyksiä hyvästä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta (Korhonen, 2006) ja aikaisem-

16 16 pien sukupolvien vanhemmuustraditioon on yhä vaikeampaa tukeutua (Aalto, 2002; Kemppainen, 2001; Korhonen, 1999). Korhonen (2006) viittaa artikkelissaan Katriina Järviseen, joka näkee nykyvanhemmat kelaajasukupolvena ; asioita on totuttu pohtimaan monesta eri näkökulmasta erilaisten totuuksien ja todellisuuksien viidakossa. Monet vanhemmat syyllistyvät ja tuntevat epävarmuutta verratessaan vanhempana olemistaan asiantuntijatietoon ja hyvän vanhemmuuden malleihin. On myös vanhempia, jotka eivät jaksa, välitä tai osaa kiinnostua tietotulvasta eivätkä myöskään pohdi tai kyseenalaista omaa vanhemmuuttaan. (Korhonen, 2006.) Muuttuva isyys ja äitiys Naisen ja miehen aseman yhteiskunnalliset muutokset ja uskomukset (hyvästä) äitiydestä ja isyydestä ovat heijastuneet ja heijastuvat siihen, millaisen vanhemmuuden roolien ja aseman kautta vanhemmat hahmottavat paikkaansa isinä ja äiteinä luvulta 1990-luvulle tultaessa mm. naisten työssäkäynnin lisääntymisen ja tasaarvopyrkimysten myötä erityisesti käsitys isyydestä on monimuotoistunut (Aalto, 2002; Korhonen, 1999; Perälä-Littunen, 2004). Korhonen (1994, 1999) tutki keski-iän kynnyksellä olevien naisten ja miesten kokemuksia omista vanhemmistaan ja arviota omasta vanhemmuudestaan elämänkerrallisten teemahaastattelujen avulla. Hän erotteli aineistostaan isä- ja äitityyppejä kasvatustyylien korostus- ja painotuserojen mukaan. Suurten ikäluokkien lapsuudessa viime vuosisadan puolivälissä korostui vielä nk. perinteinen isä (Huttunen, 1994, 2001) yksiselitteisenä auktoriteettina ja perheen elättäjänä (Korhonen, 1999). Kuvatessaan omaa isyyttään ko. ikäluokan miehistä vain muutama korosti miehistä auktoriteettia ja enemmistä osoitti jo suhteessaan lapseensa ohjaavampaa, auktoritatiivisempaa vanhemmuutta. Suhteessa lapseen painotettiin vanhemman vastuullisuutta (rajojen asettaminen, huolehtiminen ja ohjaaminen) ja kasvatusote oli neuvotteleva. Vuorovaikutus lasten kanssa koettiin tiiviiksi, vaikka ei emotionaalisesti aina kovin läheisiksi. Työn ja vastuunjaossa puolison kanssa pyrittiin tasaarvoisuuteen, vaikkakin vaimolla säilyi kokonaisvastuu. Näitä isiä Korhonen kutsui vastuutaan korostaviksi isiksi. Toiseksi vahvimpana isätyyppinä aineistosta löytyi lapsen kanssa aktiiviseen yhdessäoloon ja ajan antamiseen panostavat toiminnalliset isät, joiden rooli perheen arkisissa askareissa oli lähinnä avustavaa. Taustalta tukija -isät ymmärsivät roolinsa pikemminkin tukea antavaksi, tarvittaessa hienovaraisesi tilainteisiin puuttuviksi taustahahmoiksi, kuin aktiiviseksi lapsen elämään ja perheen arkeen

17 17 osallistuviksi vaikuttajiksi. Korhosen tulkitsee isätyyppien lähenevän Huttusen (2001) kuvaamaa 1970-luvulla vahvistunutta avustavan isän roolia, jossa isät tasapainoilevat perinteisen isyyden ja toisaalta perheen arkeen sitoutuneemman isyyden välillä. Miesaineistosta löytyi myös jokunen vanhemmuudesta ja perheen arjesta otteensa menettänyt isä ja yksi poikkeuksellisen äidillinen isä, jonka sitoutuminen lasten ja kodinhoitoon oli hyvin kokonaisvaltaista. (Korhonen, 1999.) Nykyisin isyyteen ja hyvän isän mielikuvaan liitetäänkin osallistuvaa, hoivaavaa ja lapsilleen läheistä, sitoutuvaa vanhempaa ja isän myös nähdään jakavan vanhemmuutta tasa-arvoisemmin äidin kanssa (Huttunen, 1994, 2001; Korhonen, 1999; Kemppainen, 2001). Perälä-Littusen (2004) kolmeen sukupolveen ulottuvassa hyvän äitiyden ja isyyden mielikuvia jäsentävässä tutkimuksessa nousi hyvässä isyydessä tärkeimmäksi se, että riittävällä ajankäytöllään, yhteisellä tekemisellä ja läsnäololla isä mahdollisti avoimen suhteen lapseen. Yhteistä aikaa painottivat erityisesti nuoremmat sukupolvet, luvuilla syntyneet (Aalto, 2002; Perälä-Littunen, 2004). Hyvään isyyteen liitettiin lisäksi rakkauden, kontrollin ja kurin, opettamisen ja neuvomisen, esimerkkinä toimimisen, perheen elättämisen ja perheen päänä olemisen sekä kärsivällisyyden ja vastuun elementtejä (Perälä-Littunen, 2004). Isien muuttuvista vanhemmuusrooleista huolimatta hoivan ja huolenpidon vastuu on kulttuurisesti nähty selkeästi vahvemmin osana äidin kuin isän toimijuutta (Jokinen, 2005; Sevón & Notko, 2008). Naiset kantavat edelleen päävastuun lasten- ja kodinhoitoon liittyvissä tehtävissä (Malinen ym., 2006; Malinen & Rönkä, 2009; Moon & Hoffman, 2008; Nentwich, 2008). Myös Korhonen (1994, 1996) ja Katvala (2001) nostavat tutkimustensa pohjalta esiin huolenpidon äitiyteen liittyneenä, naissukupolvelta toiselle perittynä toimintataipumuksena tai uskomuksissa vaikuttavana asiana. Korhosen (1994, 1996) tutkimuksessa läheisyyteen, lämpöön, turvallisiin rajoihin ja hyvään kotiin pohjaava ymmärtävä huolenpito oli tyypillisin äitien vanhemmuutta ja kasvatusta kuvaava tekijä. Ymmärtävät huolehtijat usein myös katuivat liiallista huolenpitoaan ja lempeyttään. Äitiys piirtyi tässä tutkimuksessa myös laajempana; tietoiset kasvattajaäidit olivat pohtineet kasvatusperiaatteitaan ja korostivat tavoitteellista kasvattamista sekä johdonmukaista, kontrolloivaa vanhemmuutta suhteessa asetettuihin sääntöihin ja rajoihin. Yksilöllisyyttä korostavat äidit painottivat lapsen itseohjautuvuutta ja sekä herkkyyttä ja vastavuoroisuutta suhteessaan lapseen. Joukosta löytyi myös vanhemmuuden vaihtelevuutta ja oman pinnan palamisesta kertovia puuskittaisia äitejä; lempeys ja tiukkuus, sallivuus ja rajoittavuus kasvatuksessa vaihtelivat oman, mielialan, elämäntilanteen tai lasten ikävaiheen mukaan. Epäjohdonmukaisuutta kaduttiin usein jälkeenpäin. Kaikkien

18 18 äitityyppien kuvausta vanhemmuudestaan sävytti kuitenkin huolehtimisen ja huolenpidon teema. Korhonen (1999) pohtii tutkimustensa pohjalta sitä, että isät ymmärtävät huolenpidon eri tavoin kuin äidit; isille huolenpito ei ole niinkään emotionaalisesti sävyttynyttä myötäelämistä, huolehtimista tai huolestumista, vaan enemmänkin toiminnallista yhdessäoloa lapsen kanssa. Tiukkuus (tiukan paikan tullen puuttuminen) ja suurpiirteisyys yhdistyivät usein aineiston isien vanhemmuuspuheessa; suurpiirteisyydellään miehet tekivät eroa äitien ylihuolehtivuuteen, joka isien mukaan herkästi kääntyi liialliseksi kontrolliksi. Toisaalta suurpiirteisyys saattoi tutkijan mukaan liittyä myös siihen, että isät olivat kuitenkin vielä etäämpänä lastensa arjesta, eivätkä siitä johtuen voineet tai halunneet puuttua yksityiskohtiin kasvatuksessa. Isien vanhemmuus näyttäisikin vahvemmin rakentuvan isän ja lapsen toiminnalliselle suhteelle kuin arkipäivän huolenpitoon ja lapsen perushoitoon liittyvään kokonaisvastuuseen (Alasuutari, 2003, 2006; Korhonen, 1999; Nentwich, 2008; Parke, 2002). Sevenhuijsenin (1998) mukaan hoivan monimuotoisuus avautuu kuitenkin vanhemmalle päivittäisessä, arkeen kiinnittyvässä emotionaalisesti läheisessä vuorovaikutuksessa, eikä sitä voida nähdä vain feminiinisenä ominaisuutena. Myös Huttunen (2001; ks. myös Mykkänen & Huttunen, 2008) korostaa uuden, generatiivisen isyyden syntyvän nimenomaan vastuullisesta sitoutumisesta, läsnäolosta ja toimimisesta arjen kodin- ja lastenhoitotehtävissä. Käsitys äitiydestä ja äidin roolista vanhempana on muuttunut aikojen saatossa varsin vähän; äidit halutaan nähdä jollain tavalla enemmän vanhempina kuin isät (Alasuutari, 2003; Katvala, 2001). Äidin ensisijaisuutta korostava kulttuurinen tulkinta painottaa äidin ja lapsen erityistä emotionaalista sidettä ja äidin ylivoimaisuutta lapsen kehityksen tuntijana (Alasuutari, 2003; Katvala, 2001;Vuori 2001, 2003). Myös äidit itse voivat tehdä omasta läsnäolostaan ja osaamisestaan tärkeämmän kuin isän toimien ikään kuin portinvartijana isän ja lapsen välisessä suhteessa (Katvala, 2001; Mykkänen & Huttunen, 2008). Alasuutarin (2003) tekemissä vanhempien haastatteluissa kävi ilmi, että isät olivat lastensa elämään ja arkeen osallistuvia ja sen tuntevia. Vanhempien kokemuksissa äitiys näyttäytyi kuitenkin ensisijaisena ja pätevänä, isä oli vasta äidin jälkeen tuleva vanhempi. Perälä-Littusen (2004) kolmen sukupolven haastateltavat näkivät hyvän äitiyden mielikuvan hallitsevimpana piirteenä rakkauden, johon sisällytettiin huolenpidon ja auttamisen elementit. Hyvä äitiys rakentui lisäksi lapsen kuuntelemisesta, kontrollista ja kurista, opettamisesta ja neuvomisesta, esimerkkinä toimimisesta, rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Haastateltavat asettivat äidin ikään kuin malliksi, johon isää siten verrattiin. Katvalan (2001) aineistossa hyvästä äitiydestä perheessä, äidin ja lapsen

19 19 välisestä suhteesta sekä äidistä kasvattajana piirtyi uskomuksia välittävien ilmausten kautta voimakkaan, täydellisen ja pystyvän äidin kuva: Lempeästi, mutta lujasti - sanonta kuvasi hyvin suomalaisille äideille osoitettuja vaatimuksia. Äidin oletettiin pystyvän yhdistämään vanhemmuudessaan toisaalta kaikkein herkimmät äitiyteen liitetyt piirteet (rakastava, hellä, hoivaava) ja toisaalta ehkä epä-äidillisenäkin pidettävät tiukkuuden ja vahvuuden piirteet (Katvala, 2001). Äideille yli sukupolvien tyypillinen syyllisyyteen, ajoittaiseen voimattomuuteen, huoleen ja aikajärjestelyihin liittyvä vanhemmuuspuhe voikin omalla tavallaan kertoa yrityksestä sovittaa yhteen uskomusten välittämää kuvaa äidistä ja arkielämän vaateita (Alasuutari, 2003; Jokinen, 2002; Katvala, 2001). 1.3 Tutkimusongelmat Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millä tavalla suomalaisten pikkulapsiperheiden vanhemmat kuvaavat omaa vanhemmuuttaan. Kuten edellä esitetyssä katsauksessa käy ilmi, suomalaisissa tutkimuksissa vanhemmuutta on lähestytty mm. kasvatuskulttuurin muutoksen, vanhemmuuteen liittyvien uskomusten sekä vanhemmaksi tulon näkökulmasta. Myös suomalaisvanhempien vanhemmuustyylejä on kartoitettu. Tässä tutkimuksessa on haluttu antaa tilaa vanhemman omalle äänelle : Vanhemmat ovat saaneet omin sanoin, ilman rajauksia, tuottaa kuvausta vanhemmuudestaan. Kuvauksista haetaan vastauksia siihen, millaisin käsittein vanhemmat kuvaavat vanhemmuuttaan ja millaisia sisältöjä he nostavat kuvauksissaan esille. Lisäksi halutaan selvittää, löytyykö kuvauksista yhteisiä elementtejä, joiden avulla vanhemmuuskuvauksia voidaan ryhmitellä. Tavoitteena on myös selvittää, millaisia yhtäläisyyksiä tai eroavuuksia isien ja äitien kuvauksissa on. Tutkimuksessa tarkastellaan lisäksi sitä, millaisia yhteyksiä vanhemmuudenkuvauksilla on aiempaan tutkimuksessa tuotettuun kuvaan vanhemmuudesta ja löytyykö kuvauksista kytköksiä vanhemmuustyyleihin.

20 20 2 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Tämä tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Paletti-tutkimusta. Palettitutkimus toteutettiin Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksen sekä kasvatustieteiden ja psykologian laitosten yhteistyönä. Vanhempien ja lasten näkökulmia kartoittamalla haettiin tietoa pikkulapsiperheiden arjesta ja perheiden toimimisesta eri elämänalueilla. Kiinnostuksen kohteena olivat vanhemmuus ja parisuhde, vanhempien työssäkäynti ja työn ja perheen yhteensovittaminen, vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus sekä kodin ja päivähoidon välinen yhteistyö. Lasten näkökulmasta tutkimuksen ydinalueina olivat lasten hyvinvointi ja osallisuus. 2.1 Aineiston keruu ja tutkittavat Paletti-tutkimus käynnistyi keväällä 2006 yhteistyöpäiväkotien rekrytoinnilla. Tutkimukseen osallistuneista perheistä osa tavoitettiin syksyn 2006 aikana tutkimukseen lupautuneiden 32 päiväkodin kautta. Päiväkodit tiedottivat perheitä tutkimuksesta ja välittivät heille myös lomakkeet tutkimukseen ilmoittautumista tai siitä kieltäytymistä varten. Kirjalliset taustatiedot ja syyt poisjääntiin saatiin 118 tutkimuksesta kieltäytyneeltä perheeltä. Tutkimusperheistä 20 rekrytoitiin lisäksi Perhetutkimuskeskuksen aiemmin toteuttamaan Famwork -tutkimukseen (Malinen, Härmä, Sevón, & Kinnunen, 2005) osallistuneiden joukosta. Paletti -tutkimukseen osallistumisen edellytyksenä oli se, että perheessä oli vähintään yksi alle kouluikäinen lapsi. Tutkimuksessa mukana olleet perheet palkittiin pienellä lahjalla. Tutkimusaineisto kerättiin marras-joulukuussa 2006 viidestä Keski-Suomen kunnasta yhteensä 208 perheestä. Perheet saivat itse päättää, mihin kaikkiin tutkimuksen osaalueisiin (kyselylomake, kännykkäpäiväkirja, paperipäiväkirja) he osallistuivat. Kyselylomakkeen vanhemmat saivat postitse palautuskuoren kera. Tässä tutkimuksessa hyödynnettiin kyselylomakkeella kerättyä aineistoa, joka sisälsi vanhempien vastaukset avokysymykseen Kuvaile itseäsi vanhempana?. Vanhempia ohjeistettiin vastaamaan kysymykseen itsenäisesti. Paletti -tutkimukseen osallistuneista 204 äidistä vanhemmuuttaan kuvasi 188. Isiä tutkimuksessa oli 161 ja heistä 114 kirjoitti itsestään vanhemmuuden kuvauksen. Yhden isän vanhemmuuskuvaus jätettiin aineistosta pois, koska siinä ei kuvattu vanhemmuutta millään tavoin. Kokonaisuudes-

21 21 saan aineisto rakentui siis 301 vanhemman, 188 äidin ja 113 isän, vanhemmuuskuvauksesta. Tutkittavien taustatiedot on koottu taulukkoon 1. Suurin osa äideistä oli vuotiaita keskimääräisen iän ollessa 34,5 vuotta. Isistä enemmistö sijoittui ikähaarukkaan ja heidän keski-ikänsä oli 36,3 vuotta. TAULUKKO 1. Tutkimukseen osallistuneiden äitien ja isien taustatiedot sekä erot niissä Ikä Koulutus (n = 299) Peruskoulu tai vastaava Keskiasteen koulutus Opistotutkinto Alempi korkeakoulututkinto Ylempi korkeakoulututkinto Lisensiaatti tai tohtori Ammattiasema (n = 261) Työntekijä Alempi toimihenkilö/johtava alempi toimihenkilö Ylempi toimihenkilö/johtava ylempi toimihenkilö Yrittäjä/työskentely perheenjäsenen yrityksessä Työtilanne Palkansaaja Yrittäjä Tuntityössä Muu Perhemuoto Avioliitto, yhteiset lapset Avoliitto, yhteiset lapset Uusperhe Yksinhuoltaja Muu Kotona asuvien lasten määrä (n = 300) *** p <.001, ** p <.01 Äidit (n = 188) Isät (n = 113) n % n % ,6 32,4 30,9 18,1 1,6 23,0 18,2 16,0 33,7 7,5 21,4 24,7 50,0 3,9 63,8 2,7 4,3 29,3 67,0 10,6 9,6 12,2 0,5 26,6 47,3 20,7 5, ,3 25,7 34,5 26,5 2,7 38,4 16,1 13,4 22,3 7,1 21,5 33,6 37,4 7,5 86,7 6,2 0,9 6,2 79,6 8,0 11,5-0,9 19,6 50,0 24,1 6,2 Erot (χ 2 ) ns. ns. ns. 28,22*** 16.30** ns.