T i e t o j a k o o n! Suomen lajitietokeskus tehokas ratkaisu tutkimuksen ja hallinnon tietotarpeisiin Leif Schulman Tietoa eliölajeista tarvitaan yhä useammin paitsi tutkimuksen ja opetuksen myös päätöksenteon pohjaksi. Lain velvoitteet ja kestävän kehityksen periaatteet edellyttävät, että uhanalaisten lajien esiintymät otetaan huomioon maankäytön suunnittelussa, ja vieraiden lajien leviämistä halutaan seurata mahdollisten torjuntatoimien valmistelemiseksi. Suomessa on kattavia tietoaineistoja maamme ja sen lähialueiden lajistosta, mutta tiedon käyttö on ongelmallista, koska sitä hallinnoidaan lukemattomissa erillisissä tietojärjestelmissä. Aineistojen yhdistäminen ja hyödyntäminen yhtenä kokonaisuutena on yksittäiselle käyttäjälle nykyään hyvin työlästä ja käytännössä usein mahdotonta. Lajitieto on yksinkertaisimmillaan havainto tietystä lajista tietyssä paikassa tiettynä ajankohtana. Miljoonista tällaisista tiedonjyväsistä rakentuu käsityksemme Suomen eliölajistosta. Ymmärryksemme siitä, mitkä lajit elävät missäkin päin maatamme, ovatko lajit yleisiä vai harvinaisia, mitkä lajit ovat itäisiä, mitkä läntisiä ja miten lajisto muuttuu etelästä pohjoiseen tai vuosikymmenten saatossa, on kooste yksittäisistä, aikaan ja paikkaan sidotuista lajihavainnoista. Lajitietoa on kerätty ja myös jalostettu synteeseiksi lajioppaiksi, flooriksi, eliömaantieteellisiksi kartoiksi, uhanalaisarvioinneiksi ynnä muiksi jo niin pitkään, että helposti pidämme tiedon olemassaoloa, saatavuutta ja käytettävyyttä itsestäänselvyytenä. On kuitenkin syytä huomata, että vaikka lajistontuntemus on Suomessa maailman huippua, noin 47 000 eliölajistamme vasta noin 45 %:sta tiedetään niin paljon, että niiden uhanalaisuus voidaan arvioida (Rassi ym. 2010). Sitä paitsi maailma muuttuu, ja muuttuvassa ympäristössä myös eliömaailma muovautuu. Lajien elinalueet laajenevat, supistuvat tai siirtyvät, ja lajien kannat voimistuvat tai heikkenevät. Maahamme saapuu uusia lajeja sekä omin voimin että ihmisen avittamina, ja vanhoja lajeja häviää. Kiinnostus tarkkaa lajitietoa kohtaan on kasvanut, kun ymmärrys hyvään taustatietoon perustuvien päätösten merkityksestä luonnonsuojelulle on syventynyt. Esimerkiksi nopeasti lisääntyvä tuulivoiman rakentaminen on luonut haasteen lajitiedon tarjonnalle. Tuulivoimapuistoja ei haluta sijoittaa suurten petolintujen keskeisille pesimäpaikoille, mistä syystä petolintuihin liittyvää lajitietoa on kyettävä tarjoamaan tuulivoimahankkeen suunnitteluvaiheen tueksi. Vuonna 2011 Luonnontieteellinen keskusmuseo (Luomus) antoi viitisenkymmentä pääasiassa tuulivoima- ja turpeennostohankkeisiin liittyvää lausuntoa lintujen esiintymisestä ja mahdollisesta häiriintymisestä. Voidaksemme säilyttää hyvän kokonaiskuvan maamme lajistosta ja kyetäksemme tyydyttämään uudet tiedontarpeet lajitietoa pitäisi olla saatavissa entistä kattavammin ja nopeammin ja aiempaa suuremmalle joukolle tutkijoita ja päätöksentekijöitä. Kyseessä ei ole vain kansallinen kehityskulku, vaan Suomella on lukuisia kansainvälisiä sitoumuksia, jotka edellyttävät kattavaa, laadukasta lajitietoa. YK:n luonnon monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (<http:// www. cbd. int>) ja sen alla sovitut strategiset linjaukset ja prosessit, EU:n luonto- ja lintudirektiivit sekä paikkatiedon saatavuutta edistävä INSPIRE-direktiivi (ks. <http:// www. paikkatietoikkuna.fi/web/fi/ inspire>), EuroBats-sopimus (<http://www.eurobats.org>), Glo - bal Biodiversity Information Facility (GBIF; <http://www. gbif.org>) ja vastikään perustettu kansainvälinen luonnon monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluita koskeva tieteen ja politiikan välinen paneeli (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services, IPBES; <http://www.ipbes.net>) edellyttä- 168 Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk.
vät kaikki lajitiedon saatavuutta tai siihen perustuvia raportointeja. Lajitiedon tarpeen kasvaessa sen keräämiseen ja hallinnointiin käytettävissä olevia resursseja ei kuitenkaan ole kasvatettu, pikemmin päinvastoin. Haasteisiin vastaamiseksi tarvitaan siksi uusia, kustannustehokkaita ratkaisuja. Laura Hiisivuori Kuva 1 Luonnontieteelliset kokoelmat karttuvat kaiken aikaa. Vuonna 2011 Luonnontieteellisen keskusmuseon näytekokoelmat karttuivat 36 565 hyönteisnäytteellä. Lajitietoa kerätään monin paikoin Suomessa kuten useimmissa muissakin maissa on lukuisia toimintoja, joissa syntyy suuria lajitietoaineistoja. Lajiston tutkiminen erityisesti yliopistoissa, mutta jo pitkään myös valtiollisissa tutkimuslaitoksissa on ehkä tyypillisin lajitietoaineistoja synnyttävä toiminta. Kyseessä voi olla tiettyyn kysymykseen keskittyvä tutkimushanke, mutta suurin määrä tietoa syntyy kuitenkin pitkäjänteisestä ja järjestelmällisestä tutkimusaineiston keruusta ilman suoraa kytkentää tiettyyn tutkimusprojektiin. Esimerkiksi pelkästään vuonna 2011 Luomuksen näytekokoelmat karttuivat 61 167 eläin-, kasvi- ja sieninäytteellä (kuva 1) ja museon tietokantoihin kirjattiin 533 608 aikaan ja paikkaan sidottua, vaikkei välttämättä kerätyllä näytteellä verifioitua havaintoa eri eliölajeista, etenkin linnuista (Näkki & Hiisivuori 2012). Uusi aineisto kartuttaa aineistokokonaisuutta, jota voivat käyttää nykyiset ja tulevat tutkimushankkeet. Niistä osa toteutetaan Luomuksessa, osa muualla, usein myös muissa maissa. Valtion tutkimuslaitokset, kuten Suomen ympäristökeskus (SYKE) sekä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL), hyödyntävät lajitietoa paitsi tutkimukseen myös suoraan luonnonsuojelua ja luonnonvarojen käyttöä koskevien päätösten tueksi. Esimerkiksi RKTL kuvaa itse toimintaansa näin: Tärkein tehtävämme on tuottaa käyttökelpoista ja luotettavaa tietoa hyödynnettävistä eläinluonnonvaroista niiden hoitoa ja kestävää käyttöä suunnittelevien ja käytännön työtä tekevien tarpeisiin. (<http:// www.rktl.fi/tutkimuslaitos/>.) SY- KE puolestaan kuvaa eliölajitietojärjestelmänsä käyttöä tällä tavoin: Aineistot on tarkoitettu ensisijaisesti uhanalaisten ja direktiivilajien suojelusta, hoidosta ja seurannasta vastaavien viranomaisten käyttöön. Havaintopaikkatietoja toimitetaan sopimuksen mukaan muille tiedon tarvitsijoille, kuten esim. maankäytön suunnittelijoille. (<http: //www.ymparisto.fi/default.asp?co ntentid=34636&lan=fi>.) Monet kansalaisjärjestöt ovat merkittäviä lajitiedon kerääjiä. Esimerkiksi BirdLife Suomi ry ylläpitää kaikille avointa Tiira-lintutietopalvelua, johon voi tallentaa omia havaintojaan. Lintujen tarkkailu on erittäin suosittu harrastus, ja monet havainnoijat keräävät ja tallentavat tietoa intohimoisesti. Tiiraan onkin kerääntynyt jo yli 8,5 miljoonaa lintuhavaintoa (<http://www.tiira. fi>). Myös esimerkiksi Suomen Perhostutkijain Seura tukee järjestelmin harrastajien aktiivista lajihavaintojen keruuta. WWF Suomen piirissä puolestaan on kerätty mittava, vuosikymmeniä kattava ai- Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk. 169
Kuva 2 Suomen luonnontieteellisissä kokoelmissa arvioidaan olevan noin 20 miljoona näytettä, joista vain 12 % on digitaalisesti luetteloitu. Näytteiden digitoimattomissa etiketeissä olevia löytöpaikka- ja - aikatietoja on vaikeaa käyttää tutkimusaineistona. neisto merikotkan pesinnästä maassamme. Lisäksi lajitietoa kerätään kunnissa paikallisten luontokartoitusten yhteydessä. Kartoituksia ja kokonaisvaltaisempia ympäristövaikutusten arviointeja tekevät myös yritykset viranomaisten toimeksiannosta. Tästäkin toiminnasta on alkanut syntyä lajitietoaineistoja, joskaan niiden laajuudesta ei ole selkeää kuvaa. Lajitiedon hallinnan pulmia Edellä siteeratut luvut kuvaavat hyvin lajitiedon yhtä merkittävää ongelmaa: tiedon suurta määrää. Tietotekniikan nopea kehittyminen on kuitenkin huomattavasti pienentänyt tietomäärän aiheuttamia ongelmia. Sekä koneet että ohjelmat jaksavat kyllä käsitellä suuria aineistoja, kunhan ne ovat järkevässä muodossa. Sen sijaan toinen varsin perustavanlaatuinen ongelma on toistaiseksi vielä ratkaisematta: suuri osa varsinkin vanhemmasta lajitiedosta ei ole vielä digitaalisessa muodossa, vaan ainoastaan paperille kirjoitettuna näytteiden etiketeissä, julkaisuissa tai erilaisissa kortistoissa tai arkistoissa. Suomen luonnontieteellisissä kokoelmissa arvioidaan olevan noin 20 miljoona näytettä (kuva 2), joista vain 12 % on digitaalisesti luetteloitu (Pelkonen ym. 2009). Tekstimuotoisen julkaisemattoman tai julkaistun, mutta digitoimattoman lajitiedon määrästä ei ole olemassa edes summittaista arviota. Digitoimatonta tietoa ei ole mahdollista jakaa sujuvasti, vaan sen hyödyntäminen vaatii esimerkiksi tutkijalta merkittävää omaa hankekohtaista panostusta. Mielenkiinnon kohteena olevien näytteiden hakeminen kokoelmista tai julkaisujen etsiminen kirjastoista ja erityisesti näiden sisältämien tietojen syöttäminen tietokantaan vie rutkasti aikaa, joka on pois tiedon analysoinnista eli varsinaisesta tutkimuksesta. Tällaistakin työtä on silti jouduttu tekemään paitsi yksittäisissä tutkimuksissa myös tiettyä hallinnollista tarvetta varten. Esimerkiksi SYKEn eliölajijärjestelmään kootaan tietoja valtakunnallisesti ja alueellisesti uhanalaisista kasvi- ja eläinlajeista sekä luontoja lintudirektiivin lajeista. Järjestelmä sisältää tietoja 1800-luvun loppupuolelta tähän päivään. Tiedot ovat pääosin peräisin uhanalaisten lajien seurantaa varten laadituilta maastolomakkeilta, joita tutkijat ja harrastajat täyttävät. Muita tiedon lähteitä ovat museo- ja yksityiskokoelmat, erilaiset arkistot ja kirjallisuus. (<http:// www.ymparisto.fi/default.asp?cont entid=34636&lan=fi>.) Lainaus kuvaa kolmatta lajitiedon hallinnan ongelmakohtaa, eri tietoaineistojen potentiaalista päällekkäisyyttä. Nimittäin luonnontieteellisten museoiden digitoidessa vanhoja kokoelmiaan omiin tietojärjestelmiinsä ne todennäköisesti toistavat osan muun muassa SY- KEn ja yksittäisten tutkijoiden jo tekemää työtä. Toistossa tietysti 170 Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk.
Marika Turtiainen tuhlataan resursseja, mutta ehkä vakavampi ongelma on, että rinnakkaiset digitointiprosessit eri järjestelmiin synnyttävät samasta aineistosta kaksi kopiota, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Kun toista kopiota sitten päivitetään esimerkiksi korjaamalla virheellisiä lajinmäärityksiä myöhempien tutkimusten perusteella, päivitykset eivät vaikuta toiseen kopioon. Näin samasta tietueesta on hallinnon ja tutkimuksen käytössä kaksi versiota, mikä voi pahimmillaan johtaa erilaisiin johtopäätöksiin sen mukaan, kumpaa aineistokopiota käytetään. Neljäs keskeinen lajitiedon ongelma on, että valmiiksi digitoitujakaan aineistoja ei ole helppo yhdistää. Tämä johtuu paitsi siitä, ettei kaikilla aineiston haltijoilla ole selkeitä aineiston jako- ja käyttösääntöjä, myös kahdesta teknisestä ongelmasta. Ensinnäkin eri tietojärjestelmissä ei noudateta samoja tallennusstandardeja. Näennäisesti yksinkertainen tietoaines voi olla tallennettuna eri tavoin osiin pilkottuna. Esimerkiksi eliölajin tieteellinen nimi voi olla kokonaisuudessaan yhdessä tietokentässä, tai suku- ja lajiosat voivat olla eroteltuna. Tieto lajin yksilön löytöpaikasta taas voi olla pilkottuna maakunta-, lääni-, kunta- ja paikkakohtaisesti, tai koko paikkatieto voi olla tekstiselostuksena yhdessä kentässä; ihannetapauksessa sijainti on annettu numeerisesti koordinaatteina, mutta näin ei läheskään aina ole. Toiseksi silloinkin, kun tiedot saadaan ryhmitellyksi samanlaisiin, yhdistämisen mahdollistaviin osiin, nämä osat voivat olla erilaisia, vaikka tarkoittavat samaa asiaa. Monista lajeista on käytössä useita nimiä. Kuntien nimet ja rajat ovat vaihtuneet ajan saatossa. Päivämäärä voidaan kirjoittaa osittain tekstinä tai kokonaan numeroin ja erilaisissa järjestyksissä ja jopa eri kielillä: 1.2.1950 tarkoittaa samaa kuin 1. helmikuuta 1950, February 1st 1950 tai 19500201. Tiivistettynä digitaalisen lajitiedon hallinnan keskeinen ongelma siis on, että tietoa on tallennettu eri muodoissa ja erilaisiin keskenään yhteensopimattomiin merkittäviä tietomääriä sisältäviä järjestelmiin, joita on kymmeniä, ellei satoja jo Kuva 3 Suomen lajitietokeskuksen periaate; a f = lajitietoa tuottavia ja käyttäviä tahoja (tutkimuslaitoksia, päätöksentekijöitä, yliopistoja, yksittäisiä tutkimusryhmiä tms.); ohuet nuolet = tiedonvaihtoa tahojen välillä; paksut nuolet = tiedonjakoa kolmansille osapuolille. A Nykytilanne, jossa toimijat vaihtavat tietoja kahdenvälisesti. Tietojen sekoittuminen on mahdollista (kun c saa tietoa a:lta ja b:ltä, myös b:ltä voi tulla c:lle a:n tietoja, jotka b on hakenut itselleen aikaisemmin). Tiedonhaut ja - siirrot tehdään tapauskohtaisesti käsityönä. Kuuden tahon tilanteessa kukin vaihtaa tietoja potentiaalisesti viiden muun kanssa, jolloin kahdenvälisiä vaihtoyhteyksiä voi olla yhteensä 30. Kukin toimija jakaa erikseen tietojaan mahdollisille kolmansille osapuolille. B Tilanne lajitietokeskuksen (LTK) toimiessa: toimijat kopioivat tietonsa LTK:n tietovarastoon ja hakevat haluamansa tiedon sieltä, jolloin kukin taho vaihtaa tietoja suoraan vain yhden toisen tahon, lajitietokeskuksen, kanssa. Tietojen sekoittuminen ei ole mahdollista, koska kukin taho kopioi tietonsa vain LTK:een. Vaihtoyhteyksien määrä on vähentynyt 12:een. Kopioinnit LTK:een tapahtuvat automaattisesti järjestelmien välisten rajapintojen läpi. Toimijat eivät joudu erikseen jakamaan tietoja kolmansille osapuolille, vaan jakaminen tapahtuu LTK:sta. Suomenkin kokoisessa maassa. Valtavasti lajitietoa sisältävien kokoelmien ja arkistojen digitointia on ryhdytty toteuttamaan erilaisin hankkein, jotka menestyessään tulevat ajan saatossa ratkaisemaan osan lajitiedon saatavuuden ongelmasta, mutta tietojärjestelmien kirjavuuteen digitointi sinänsä ei tuo helpotusta, pikemmin päinvastoin. Digitaalisen tiedon lisääntyessä tietojärjestelmien yhteiskäytön mahdottomuus muuttuu entistäkin ahtaammaksi pullonkaulaksi. Suomen lajitietokeskus monta kärpästä yhdellä iskulla Lajitiedon tärkeyden vuoksi digitoituja tietoja vaihdetaan niitä hallinnoivien ja tarvitsevien välillä tälläkin hetkellä, vaikka se on työlästä. Jokainen tiedonkäyttäjä joutuu hankkimaan aineistoa erikseen jokaiselta haluttuja tietoja hallinnoivalta taholta (kuva 3 A). Potentiaalisia kahdenvälisiä tiedonvaihtoyhteyksiä muodostuu jo kuuden toimijan välillä 30. Näissä on ongelmana tapauskohtaisesti käsityönä tehtävä tiedon irrotus, joka on vaivalloista ja aikaa vievää, ja riski saada saman toimijan tiedoista useita kopioita tiedon luovuttajien aikaisemman kahdenvälisen tiedonvaihdon johdosta. Lisäksi edellä kuvattu järjestelmien yhteensopimattomuus ja tietojen erilainen muoto aiheuttavat harmia tietoja yhdistävälle. Tilanteen korjaamiseksi Luomus on ehdottanut lajitietokeskuksen perustamista Suomeen. Lajitietokeskus ei olisi uusi laitos tai erillinen organisaatio, vaan lajitietoa hallinnoivien tahojen väliseen sopimukseen perustuva tiedonvaihtoverkko. Se näkyisi käyttäjälle Internetissä virtuaalisena keskuksena, portaalina, josta voi yhdellä käyttöliittymällä hakea useista primäärilähteistä kopioitua ja yhdenmukaistettua lajitietoa. Verkon käytännön toiminta perustuu erillisten tietojärjestelmien yhdistämiseen niin sanotuin rajapinnoin, joiden läpi tieto kopioidaan automaattisesti säännöllisin väliajoin lajitietokeskuksen tietovarastoon. Kukin tietoja luovuttava tai hakeva taho on tiedonvaihdossa vain lajitietokeskuksen kanssa, mistä syystä esimerkiksi kuuden toimijan kokonaisuudessa tiedonvaihtoyhteyksiä on yhteensä vain 12 (kuva 3 B). Lajitietokeskuksen tietovarastossa on Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk. 171
kustakin lähteestä sekundäärinen kopio. Primäärikopion hallinta ja päivittäminen jää alkuperäisen haltijan vastuulle, ja päivitetty tieto kopioidaan uudelleen tietovarastoon korvaamaan vanhan version. Lajitietokeskus poistaa käyttäjältä päällekkäisten tietoaineistojen ongelman, koska hän hakee tietoa vain yhdestä paikasta, jossa se on ajantasaisena versiona. Lisäksi keskus poistaa tietojärjestelmien yhteensopimattomuusongelmat, sillä liitettäessä tietojärjestelmä keskuksen tietovarastoon rajapinta on rakennettava siten, että aineistot yhdistyvät. Tietojen erimuotoisuutta esimerkiksi lajien synonyyminimien käyttöä keskus ei sinänsä poista, mutta yhteen paikkaan kerätty tieto on tältäkin osin helpommin hallittavissa ja siivottavissa tai homogenisoitavissa. Tietovarastossa on mahdollista kytkeä toisiinsa esimerkiksi havainnot sinivuokosta, jota osassa tietueita on kutsuttu nimellä Hepatica nobilis ja osassa nimellä Anemone hepatica. On siis mahdollista ottaa käyttöön standardoituja nimistöjä ja yhdistää standardista poikkeavilla nimillä kulkevia tietoja yhteen nimeen, mikä puolestaan mahdollistaa käyttäjälle kaiken samaa lajia koskevan tiedon hakemisen yhdellä lajinimellä. Lisäksi voidaan antaa palautetta taholle, joka hallinnoi primääriaineistoa, jotta siinä siirryttäisiin uusissa tallennuksissa käyttämään standardinimistöä. Tämä vähentää ajan myötä erillistä tietojen yhdenmukaistamisen tarvetta. Samalla tavoin voidaan hallita muun muassa paikannimiä ja aikamääreitä. Eri aineistoissa toistuvia keskeisiä perustietoja, kuten lajinnimiä sekä paikka- ja aikatietoja, kutsutaan ydintiedoiksi, ja niiden hallinta on keskeinen osa lajitietokeskuksen ylläpitoa. yli 389 000 000 tietuetta yli 10 000 erillisestä tietoaineistosta, jotka ovat peräisin yli 420 tiedon haltijalta noin 40 maasta (<http://www. gbif.org>). Kaiken aikaa julkaistaan yhä enemmän tieteellisiä tutkimuksia, joissa hyödynnetty GBIF-tietoa, mikä osoittaa palvelun merkityksen tieteellisenä infrastruktuurina. GBIFin tiedonkeruu ei perustu tietojärjestelmien välisiin rajapintoihin, joiden läpi tietoa voitaisiin kopioida automaattisesti. Jokaisen aineiston kopioiminen GBIFin järjestelmään vaatii erillisen työn. Tässä mielessä Suomen lajitietokeskus on tarkoitus rakentaa sujuvammaksi. Lisäksi kansallinen ratkaisu palvelee kansallista tiedonkäyttöä globaalia aineistoa paremmin muun muassa siksi, että suomalaista tietoa voidaan tarjota suomeksi ja paikkatieto on tarkempaa. Näissä suhteissa Suomen lajitietokeskus vertautuukin paremmin ruotsalaiseen Artdatabankeniin ja norjalaiseen Artsdatabankeniin, jotka molemmat ovat jo toimivia palveluita ja kehityksessään joitakin vuosia Suomen keskusta edellä. Myös monissa muissa maissa on erilaisia jo toimivia julkisia lajitietojärjestelmiä. Ehkä kaikkein kehittynein ja monipuolisin on Atlas of Living Australia (<http://www. ala.org.au>). Sitä voi pitää tulevaisuuden ihannekuvana siitä, mitä Suomen lajitietokeskus voi olla, jos tahtoa ja resursseja kehitystyöhön riittää. Kehitysnäkymät Ympäristöministeriö kokosi merkittävimmät suomalaiset lajitiedon haltija- ja käyttäjätahot Suomen lajitietokeskuksen käynnistämisseminaariin, joka pidettiin 7. syyskuuta 2012 Säätytalossa Helsingissä. Seminaarissa Luomus esitteli ratkaisumallinsa. Suunnitelmaa kannattivat kaikki tilaisuudessa edustetut 22 tahoa, ympäristöministeriön ja Luomuksen ohella maa- ja metsätalousministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, valtiovarainministeriö, Ahvenanmaan maakuntahallitus, luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymä (LYNET), Metsäntutkimuslaitos, Suomen ympäristökeskus, Mallia maailmalta Suomen lajitietokeskuksen esikuva on GBIF-organisaatio ja sen tuottama lajitiedon jakamispalvelu. GBIF perustettiin vuonna 2001 hallitustenvälisellä sopimuksella. Suomi on ollut järjestön jäsen perustamisvuodesta lähtien. GBIFin tietojärjestelmässä on tällä hetkellä Kuva 4 Luonnontieteellisen keskusmuseon rakentamaan tietovarastoon Mustikkaan kopioidaan jo nyt lajien esiintymistietoja Ruotsin ja Norjan lajitietopalveluista joidenkin suomalaisten aineistojen ohella. Kaikkien lähteiden tiedot voidaan esittää samassa kartassa. Kuvassa kangaskäärmeen havainnot Suomen lajitietokeskuksen portaalin prototyypissä. Eri maiden tietojen yhdistäminen osoittaa, että vaikka laji on Suomessa harvinainen ja elää vain Ahvenanmaalla, sen levinneisyysalue on verraten laaja eteläisessä Skandinaviassa. 172 Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk.
Kuva 5 Suomen lajitietokeskuksen sipulimalli. TV = tietovarasto, YT = ydintiedon hallinta, TA = tietoarkisto eli tiedon pitkäaikaissäilytys. Lajitietokeskuksen välttämätön ydin on merkitty tummimman vihreällä. Siinä rajattu määrä julkisia tahoja yhdistää lajitietoaineistonsa keskinäiseen yhteiskäyttöön kopioimalla tietoaineistot lajitietokeskuksen tietovarastoon. Asteittain vaalenevalla vihreällä on merkitty seuraavat kerrokset, jotka voidaan toteuttaa vaiheittain ytimen päälle. Ensimmäisenä viranomaisportaalin päälle rakennetaan kansalaisportaali, jonka avulla kuka tahansa voi hakea ja tallentaa havaintotietoja lajeista. Seuraavaksi keskukseen liitetään lisää aineistonhaltijoita, kuten kansalaisjärjestöjä. Viimeinen vaaleanvihreä taso merkitsee lajitietokeskuksen yhdistämistä kansainvälisiin lajitiedon jakamis- ja hyödyntämismekanismeihin. Uloimmalla sinisellä kehällä ovat lajitiedon varaan rakennettavat portaalin palvelut, kuten lajitiedon analyysityökalut (GIS, tilastoanalyysit) sekä valistus- ja opetusmateriaali. Käyttöoikeudet ovat rajatut sipulin sisäosassa, koska rauhoitettujen lajien tarkat esiintymätiedot ovat lain mukaan salaisia. Sipulin ulommat kerrokset voidaan toteuttaa myös muussa järjestyksessä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Turun yliopiston eläin- ja kasvimuseot, Oulun yliopiston luonnontieteelliset kokoelmat, Kuopion luonnontieteellinen museo, Helsingin yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto, Turun yliopisto, Åbo Akademi, Suomen Akatemia, Metsähallitus, Suomen riistakeskus, BirdLife Suomi ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Luomus valtuutettiin edistämään keskuksen perustamista ja toimimaan sen koordinaattorina ja kotipesänä. Luomus on jo rakentanut perustan lajitietokeskuksen tarvitsemalle tietojärjestelmälle. Tietovarasto, johon muiden toimijoiden järjestelmiä voidaan kytkeä, on olemassa. Eräänlainen prototyyppi lajitietokeskuksen toimintalogiikasta on myös rakennettu. Ruotsalaisia ja norjalaisia lajihavaintoja kerätään yhteen suomalaisten kanssa ja voidaan esittää yhtenä kokonaisuutena kartassa (kuva 4). Varsinainen Suomen lajitietokeskus ei ole vielä toiminnassa, mutta se ei myöskään ole utopia. Verraten pienellä rahallisella panostuksella voidaan saada toimiva järjestelmä, joka tuottaa valtavasti lisäarvoa tutkimukselle, luonnonvarahallinnolle, opetukselle ja yleiselle sivistykselle. Parhaillaan järjestetään rahoitusta Suomen lajitietokeskuksen perustamiseen. Lajitietokeskus voidaan rakentaa vaiheittain, ja ydinosan pystyttäminen on ensimmäinen tavoite (kuva 5). Jo suppean version saaminen toimintaan mahdollistaisi esimerkiksi sen, että tietyn lajin uhanalaisuutta arvioitaessa käytössä olisi kerralla kaikki se lajin esiintymistieto, joka kaikissa Suomen luonnontieteellisissä museoissa ja SY- KEssä on tallennettuna tietokantoihin. Kun saadaan rakennetuksi kaikille avoin hakuportaali, jossa on myös karttatoiminto (vrt. kuva 4), voi kuka tahansa esimerkiksi keväisin seurata siitä muuttolintujen saapumista havaintotietojen ensin päivittyessä Ruotsin Artdatabankeniin ja kopioituessa sieltä Suomen lajitietokeskukseen lähes ajantasaisesti. Tutkija voi hakea haluamistaan lajeista kaikki suomalaiset esiintymistiedot ja ladata ne tiedostona omaan tietokoneeseensa analysoidakseen vaikkapa esiintymien korreloimista erilaisten ilmastomuuttujien kanssa. Biologian opettaja voi innostaa koululuokkansa havainnoimaan lajistoa näyttämällä luettelon kaikista koulun ympäristössä havaituista lajeista onnistuisivatkohan oppilaat löytämään jonkin ennestään rekisteröimättömän lajin lähimetsästä? Ei tarvitse paljon mielikuvitusta keksiäkseen lukuisia yhdistetyn lajitiedon hyödyntämismahdollisuuksia. Toistaiseksi on kuitenkin olemassa vain lajitietokeskuksen suunnitelmaa esittelevä sivusto osoitteessa <http://www.lajitieto keskus.fi> toivottavasti samassa osoitteessa on lajitiedonjanoisia tyydyttävä palvelu jo lähitulevaisuudessa! Kirjallisuus Näkki, P. & Hiisivuori, L. 2012: Vuosikertomus 2011. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. <http://www.luomus.fi/ julkaisut/vuosikertomukset/2011/>. Pelkonen, V.-P., Saarenmaa, H. & Laurenne, N. (toim.) 2009: Luonnontieteellisten museokokoelmien digitointi. Strategia ja toimintasuunnitelma 2010 2015. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. <http://www.gbif.fi/sites/default/ files/diko-final1-311209.pdf>. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus. Punainen kirja 2010. 685 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kirjoittaja Leif Schulman, Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 HELSINGIN YLI- OPISTO; leif.schulman@helsinki.fi FT Leif Schulman on Luonnontieteellinen keskusmuseon johtaja. Koulutukseltaan hän on kasvitieteilijä. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2003 Turun yliopiston Amazonintutkimusryhmässä sademetsäkasvien systematiikasta, lajiutumisesta ja suojelusta. Hänen nykyinen tutkimusintressinsä on kasvitaksonomian ohella uusien kasviensuojelumenetelmien kehittäminen. Luonnon Tutkija 5 2012 116. vsk. 173