Toinen elämistäni - se herääminen A. Sovijärvi, 2002, rev D http://apz.fi/kirjat/ 1.. Intro "Miksi annoitte minun elää, vaikka olin niin väsynyt?" yhjennä mielesi. Unohda kaikki, jotka olet viime vuosina tavannut. Korvaa kaikki tunteesi Thämmennyksellä ja epävarmuudella. Nyt tiedät, miltä minusta tuntuu. Oltiin vielä sen verran kevään puolella, että yöajaksi saatiin jonkinasteinen hämäryys. Ja siinä minä istuin sairaalan vuoteella, tuijottaen ulos tähtitaivasta puoliksi suljettujen sälekaihtimien läpi aivan täydellisessä hiljaisuudessa. Rankan päivän väsymys alkoi tuntua jo, mutten halunnut antaa väsymykselle periksi, taistelin vastaan. Ja se kaikkosi aivan kuin ymmärtäen, etten enää vastustelisi saatuani ajatukseni loppuun. Nyt jo edelliseksi muuttuneen päivän puolella nostin pääni ylös hyvin varovasti tyynyltä. Katto jota olin tuijottanut heti heräämisestäni lähtien, ei ollut se mitä olin menneen elämäni aikana joka aamu silmäillyt. Lisäksi minulla oli aivan uskomaton päänsärky ja niin heikko olo, etten päätä lukuun ottamatta saanut itseäni sen pidemmälle ylös. Kuvittele tunne lauantaiaamuna. Olosi on tuskaisin mahdollinen, ja pienikin ääni voi räjäyttää pääsi. Samassa juomalasi tippuu lattialle aiheuttaen kirkkaan helähdyksen. Ikkunastasi lentää sisään tiiliskivi, ja juuri lasin alkaessa rikkoutua aika hidastuu ja lasin särkymisen ääni täyttää tajuntasi. Mitä pidemmälle korviasi särkevä, läpi tajunnan virtaava helähdys kantautuu, sitä hitaammin aika kulkee. Tuo ei ole MITÄÄN verrattuna siihen, millä minun pääni räjäytettiin. Yritin epätoivoisesti olla mahdollisimman hiljaa, estää sitä haurasta äänettömyyttä pirstoitumasta. Kuin vaistoten ironian, huoneeseen törmäsi rysäyksellä yli-intoinen hoitaja, joka kuin tanssien pyöri ympärilläni, aivan kuin olisin seurannut nopeutettua filmiä. - Hyvää-huomenta-te-olettekin-hereillä-mikä-on-vointi? Yritin vastata, mutta ajatusprosessi päässäni liikkui aivan liian hitaasti kyetäkseni reaaliaikaiseen kommunikaatioon. Hän oli jo kirmannut ulos huoneesta, kun sain ensimmäiset sanani ulos. - Mun pää hajoaa... Hiljalleen palasin horrosmaiseen tilaan, tuijotin eteenpäin katon rajaan tuntien melkein mielihyvää siitä, ettei minun tarvinnut ajatella mitään. Aivan täydellinen aivojen vapaapäivä. Päänsärkynikin alkoi tuolloin kadota hiljalleen. Voi kunpa päivä olisikin voinut jatkua niin. Tunsin itseni hieman hämmentyneeksi, mutta rauhallisuuden tunne päti yhä. Se tosin järkkyi nopeasti, sillä seuraava tunti kun kaatoi sen kaiken alas viemäriin. Ja rikkoi sen ikkunan. Taas. Aivan samalla tavalla kuin nopeutetussa filmissä, kimppuuni hyökkäsi psykiatrian tohtori Vartiainen, joka lähes ärsyttävän rauhallisella äänensävyllään yritti varovasti tiedustella, mitä muistin eilisestä. Omaksi hämmästyksekseni en todellakaan muistanut juuri mitään. Jostain kuitenkin palasi mieleen vuosi, se oli 2002. Ja kevät oli yhä, sen muistin. Vartiainen katsoi minua hieman vaikealla ilmeellä, korjasi sitten sen nopeasti samaksi mitäänsanomattomaksi ammattimaiseksi tyhjyydeksi, mikä hänellä oli ollut tullessa. - Nyt on 2003.
Otin mielestäni ensimmäisen ajatuksen aika hyvin. En uskonut. Mutta mitä vakuuttavammaksi hän alkoi tulla, sitä enemmän minut valtasi se tunne. Aivan kuin niskaani olisi hitaasti valutettu kylmää vettä, joka kasteli paidan ja sai sen liimautumaan jääkylmänä ihoon. Mitä tämä tarkoitti? Kurkussa oli pala, jota ei saanut nieleskelemällä alas. Kuin isku lapiolla päin näköä, iski tajuntaani juuri kerrottu fakta siitä, että olin ollut koomassa vuoden. Yhden vuoden elämästäni. Yritti siinä Vartiainen varovasti udella, mitä mahdoin muistaa pidemmälti menneestä, mutta minä en oikeastaan muistanut mitään. Ei paikkoja, ei olotiloja, ei henkilöitä. Hän kertoi minulle olevansa hyvin huolissaan. Vuosi sitten keväällä olin yrittänyt päättää tämän kaiken, melkein onnistuen. Muistona siitä, saisin nyt kantaa tuosta ajasta tyhjää historiaa päässäni kenties loputtomiin. En tiedä, pitäisikö minun olla huolissani itseni puolesta. Järkeilin tosin nopeasti, etten ollut voinut menettää mitään, mitä en olisi halunnut, sillä päänsärkyä ja huimausta lukuun ottamatta tunsin oloni melko kevyeksi. Lopulta hän poistui paikalta jättäen minulle hieman huojuvan olotilan. Mitä minulle niin pahaa oli koskaan tapahtunut, että olisin päätynyt sellaiseen ratkaisuun? Asia samalla häiritsi ja kiinnosti minua. Mitä tahansa se oli, minä olin pelastunut. Hymyilin. Uni, nyt voit ottaa vallan. 2.. Muut haluavat korjata sirpaleet "Älkää liimatko kokoon sirpaleitani. Sulattakaa ne mieluummin, haluan valaa itseni uudestaan." H ereillä.. kai? Jäin odottelemaan unikuvien häilenemistä hetkeksi - osa niistä katosikin, muutama häiritsevä jäi. Nuokuin jossain unen ja todellisuuden rajalla tuijottaen ulos kevään auringonpaisteeseen. Ja lähes kaikki se haaleni hiljalleen. Vain eilisen muistin edelleen. Maailman aika kävi kaksi sekuntia yhdestä omistani, päätäni särki ja kaikki äänet saivat luonnottomia kaikuja. Kun en hetkeksi keskittynyt todellisuuteen, pääsi joku yllättämään minut. Joku sairaanhoitaja kai löi käteeni puhelimen, ja katsoin häntä hämmentyneenä. Suurilla tummanruskeilla silmillään hän minua siinä katsoi, kuin odottaen, että voisin palata takaisin todellisuuteen vain sormia napsauttamalla. - No vastaa siihen, hän tiuskaisi lopulta. Katsoin luuria hieman hölmönä ja vastasin. - Haloo? - MoitääloMarjamäoonaatellusuaihankauheestimitensävoitmäoontosipahoillani. Syntyi syvä hiljaisuus. - Ihan oikeesti, hitaammin kiitos, oli minun pakko pyytää. Ja hän aloitti alusta, hieman hitaammin. Lähes hysteerinen tytön ääni selitti minulle, kuinka hän ei ollut aikonut ja kuinka hän oli odottanut. Mikään tästä ei sanonut minulle mitään. Lopulta minun oli kysyttävä, kuka hän oli, ja sitten hän löi luurin korvaani. Olotilani ei ollut hellittänyt juurikaan, mutta nyt päässä risteili uusia kysymyksiä. - Sulle on vieras, sanoi kuin tyhjästä ilmestynyt sairaanhoitaja. Tuijotin huoneeseen astunutta naista pitkään. - Äiti? Kävin läpi mielessäni muistoja entisestä ja muistin äidin aina hymyilevänä ja kauniina. Ja
nyt hän oli niin vanhentuneen näköinen ja hänellä oli niin surullinen katse. Mistä ihmeen kaukaa muistikuvani oikein olivatkaan? Muistin itseni lapsena ensimmäisellä luokalla koulussa, mutta siitä eteenpäin muistoni alkoivat haalistua, viimeisimmät muistoni päättyivät jonnekin yläasteen alkuun. Kolme vuotta amista puuttuivat kalenteristani. Havahduin ajatuksistani äidin istuuduttua siihen sängylle. Minun oli pakko halata häntä, jokin pakotti minua tekemään sen. Ja se tunne - muutamia sekunteja tunsin olevani turvassa. Maailma luovutti minut toviksi siihen hetkeen, jotta sain olla vapaa siitä kaikesta turvattomuudesta ja epärealistisuuden usvasta. En oikein löytänyt sanoja, toistelin vain useita kertoja "äiti?" ja hän silitti tukkaani. Kesti tunteja, että sain itseni takaisin kasaan. Viikkoja myöhemmin olin ulkona laitoksesta. Menneisyyttäni koskevat muistikuvat olivat yhä mysteeri minulle, sillä en muistanut mitään pahaa menneestä ajasta. Kävin monia keskustelutuokioita Vartiaisen kanssa aiheesta. Hän halusi minun muistavan, mutta kerroin itse haluavani vain unohtaa kaiken. En halunnut tietää, mitä olin joskus tehnyt itselleni, tai miksi. Elin ilmiselvästi kuin toisella kierroksella, enkä todellakaan halunnut enää palata tilanteeseen jossa saattaisin uusia tekoni. Vartiainen oli kuitenkin näyttänyt tehneen päätöksensä ja halusi palauttaa entisestä elämästäni edes osia takaisin. En tiedä, pelkäsinkö jotain turhaa? Joka tapauksessa. Uni: lava on jälleen sinun. 3.. Kuka on viholliseni, kuka on ystäväni? "En minä aave ole. Vain jotain, jonka joskus menetin." A urinko värjäsi koko taivaanrannan kauniin oranssiksi. Olin seurannut sen laskua jo tuntikausia kaikessa hiljaisuudessa. Aiemmin päivällä olin palannut pieneen asuntooni, jota joku ilmiselvästi oli yrittänyt siivota ollessani poissa. Katselin hämmentyneenä CDkokoelmaa, josta en tunnistanut ainuttakaan bändiä. Seinääni koristi suuri Alfred Poetin Korpisoturi-elokuvan juliste. En muista ikinä nähneeni edes koko elokuvaa. Niin, ja sitten Marja. Kaikki tuntuivat tuntevan hänet ja kaikki sanoivat, että me kuuluisimme yhteen. Minä en tiennyt hänestä mitään. Ja vasta nyt, kun sain ajatukseni pois auringonlaskusta, tunsin miten jäätävä tunnelma huoneessa oli. Palasin takaisin hetkeen, jolloin Marja minut tänne johdatti. Jokin hänen käytöksessään vihjasi, ettei hän uskonut minua. Voitko edes kuvitella, miten turhauttavaa on kuunnella, kuinka joku puhuu tapahtumista, joissa sinäkin olet ollut mukana, mutta et muista sellaista koskaan tapahtuneen? Voitko sitten kuvitella sitä, että tämä joku suuttuu sinulle siitä ja vetää "sä et rakasta mua"-kortin esille yrittääkseen korjata muistisi? Mitä siihen voisi sanoa? Emme olleet vaihtaneet sanaakaan tuon jälkeen. Tuntikausiin. Edes osittainen lämpö huoneeseen palasi vasta, kun hän viimein sanaakaan sanomatta lähti. Jäin nojaamaan keittiön pöytään kyynärpäideni varaan mietteissäni. Yö taisi tulla, mennäkin. Nostin hitaasti pääni pöydältä ja tuijotin edessäni olevaa kahvikuppia. Äiti istui nyt toisella puolella pöytää. Olimme hiljaa. Moneen otteeseen hän yritti, aivan kuten Marjakin, muistuttaa minua menneestä. Kyllä, osan muistin, mutta ne olivat vain merkityksettömiä välähdyksiä maisemista. En kertonut niistä äidille, mutta kun Marja palasi, selitin hänelle paikasta, jonka yksi näistä välähdyksistä mieleeni toi. Se oli aivan uskomattoman upea korkea paikka, jossa keskellä järvimaisemaa kohosi kallio,
jonka päälle saattoi kiivetä. Siihen paikkaan liittyi äärettömän rauhallinen tunnelma, tila jossa ongelmat ratkaisivat itsensä. - Minä tiedän sen paikan, Marja sanoi. Ja niin ajoimme pitkään, kunnes olimme jossain keskellä metsää. Taas oli jo yö ja kirkas, kaunis tähtitaivas. Astuessamme autosta ulos vedin keuhkoni täyteen sitä kirpeähköä ilmaa, ja se ihana metsän tuoksu sai vienon hymyn huulilleni. Minä muistin tämän paikan nyt. Kiersimme pientä mutkittelevaa polkua siinä hämärässä ylöspäin. Siellä ylhäällä tuuli, mutta tunnelma oli lähes taianomainen. Suuri kirkas täysikuu valaisi paljaan kallion, ja istuimme siinä määrittelemättömän ajan hiljaisuudessa. Käännähdin lopulta häneen päin. - Kiitos. - Mistä? hän kysyi. - Tästä, muistikuvan palauttamisesta. En kuitenkaan vieläkään muistanut häntä. 4.. Käärmekirja "Ei se käärme paratiisia riko, vaan se kirja." A amun valjetessa jälleen tuijotin kattoon uppoutuneena ajatuksiini. Menneisyydestäni ei tuntunut minua etsivän muut kuin äiti ja Marja. Kulkiessani kaupungilla kukaan ei tervehtinyt minua tai tullut kysymään, miten voin. Toisaalta, en olisi edes osannut vastata siihen kysymykseen. Olisin voinut sanoa, että hereillä olemisen ja unen tilat olivat kääntyneet väärin päin; herätessä todellisuus alkoi hiljaisena ja pehmeänä, uni taas tuli säpsähtäen. Mietin ajoittain, mahdoinko kenties olla vieläkin unessa, jossain. Ja kumpi näistä olotiloista oli uni itseasiassa? Myöhemmin Marja palasi jälleen, tuoden minulle kirjan. Selailin sitä rauhattomasti, syvä epävarmuuden tunne jossain syvällä. Se oli päiväkirjani, joka näytti alkaneen pari vuotta ennen tapahtunutta. - Lue se, Marja sanoi. - Oletko sinä lukenut tämän? kysyin. Hän ei vastannut, vaan lähti. Valkoiset kerrostaloasunnon seinät häivyttyivät hiljalleen puupaneloiduiksi rivitalon seiniksi. Äiti istui nyt olohuoneen sohvalla ja katseli minua. Tämän paikan, lapsuudenkotini, muistin. Palatessani tilanteeseen minua alkoi ahdistaa. Äiti oli vain parin askeleen päässä kyynelistä, ja minä tunsin olevani siihen syyllinen. Olotilani oli äärettömän turhautunut, sillä se puuttuva aika ei ollut palannut mieleeni. En edelleenkään muistanut Marjaakaan, joka näytti erityisesti häiritsevän äitiä. Palatessani takaisin kotiin jäin tuijottamaan päiväkirjaani pöydän äärellä. Se näytti olleen monessa mukana, mutta tavallaan minua arastutti edes koskea siihen. Se kun saattoi hyvinkin pitää hallussaan avaimia muistiini. Pelkäsin tämän nyt päällä olleen rauhallisen tunnelman särkymistä suurella helähdyksellä. Se saattoi olla paperimuotoinen Pandoran lipas. Avasin lopulta kannen ja aloin lukea. Vaikka teksti ei enää sopinutkaan olotilaani, se oli tavallaan jotenkin tutun oloista. Samalla lievähkö jännitys alkoi kasvaa sisälläni, sivun vaihtuessa toiseksi välähtelivät omituiset haavoittavan terävät muistot mielessäni, purren suoraan rauhaani. Mutta tämä ei ollut oikea aika eikä paikka lukea. Suuntasin pyöräni kohti kalliopaikkaani. Siellä, avasin kirjan uudelleen ja jatkoin lukemista.
Tarina ei ollut minusta kaunis. Se kertoi monista osittain epäreiluista, osittain sadistisista ihmisistä, jotka määrittelivät oman todellisuutensa tuhoamalla toisia. Ja sivu sivulta vihan ja epätoivon tunne alkoi kasvaa minussa. Mietin, miksi ihmeessä he halusivat minun muistavan näitä asioita? Oliko sen aikainen minäni heille niin arvokas, että hengenkin uhalla se täytyi palauttaa? Ajatukseni pysähtyivät kuullessani askeleita. Joku kipusi polun viimeisiä metrejä kallion päälle. - Mie tiesin että oot täällä, Marja sanoi lopulta. Hän pysähtyi vähän matkan päähän nähdessään minun istuvan päiväkirja sylissäni. Hetken siinä seisoi, antaen minulle aikaa koota ajatuksia. Se mitä ajattelin, ei ollut vielä saanut sen harkitsevan minäni hyväksyntää, mutta minun oli pakko toimia. - Voisitko vain kadota mun elämästä? kysyin katsoen häntä suoraan silmiin nyt jo hämärtyvässä illassa. Hän ei sanonut mitään, tunsin vain hetken, että hän oli odottanutkin minun sanovan jotain tällaista. Ja mitään sanomatta hän kääntyi ympäri, mutta vaistosin hänen olotilansa vielä kauan hänen lähdettyäänkin. Ja se päiväkirja. Kaivoin taskustani tulitikut ja sytytin sen tuleen. Minun tehtäväni ei ole seurata väärään suuntaan vieviä vanhoja uria. Tuuli levitteli tuhkaksi muuttuneita sivuja pitkin kalliota. Sinä yönä katsoin ylös kirkkaana loistaneeseen kuuhun ja mietin, miten tämä kaikki sopi maailmankaikkeuden palapeliin. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tunsin todella eläväni. Tämän täytyi olla toinen elämistäni.