1 (16) Kaikki muistiossa oleva tieto on julkisesti esitetty kaikille avoimen n yhteydessä. PSPR:n nykytilanne (evl Jari Vuorela, PSPR) PSPR:n joukkoyksiköt ovat HÄMPSP, JTR, HELITR ja PARP sekä aselajikouluna toimiva PSK. VIESTIR lakkautetaan itsenäisenä joukko-osastona ja sen toiminta samoin kuin uusi elektronisen sodankäynnin keskus siirtyvät PSPR:n alaisuuteen. Sotilasläänien lakkauttamisen yhteydessä Kanta-Hämeen aluetoimisto Hämeenlinnassa lakkautetaan 31.12.2014. PSPR:n johtoon perustetaan Hämeen aluetoimisto Lahteen, Pirkanmaan aluetoimisto Tampereelle ja Keski-Suomen aluetoimisto Jyväskylään. Uusi organisaatio tuo vapaaehtoisen maanpuolustustyön aiempaa lähelle joukko-osaston toimintaa. PSK siirtyy MAASK:n johtoon 1.1.2015, mutta sijaitsee edelleen Parolannummella. PSSK lakkautettiin 31.12.2013, mutta PVVMSK Lahdesta siirtyy PSPR:n johtoon 1.1.2015. Uusi monitoimihalli mm. soittokunnan ja viestikoulutuksen käyttöön on rakenteilla vanhan sotilaskodin ja SPOLK:n kasarmin lähellä. PSPR:n palkatun henkilöstön määrä nousee noin 550:stä 700:aan. Lisäksi noin 150 henkilöä toimii strategisten kumppaniyritysten, kuten Leijona Catering Oy:n ja Millog Oy:n, palveluksessa. PSPR kouluttaa noin saapumiserää kohden 1 200 varusmiestä. Lisäksi vuosittain koulutetaan noin 2 000 reserviläistä sodan ajan joukkojen kertausharjoituksissa, vapaaehtoisissa harjoituksissa ja MPK:n harjoituksissa. PSPR:llä on noin koulutuskäytössä noin 200 panssarivaunua ja 1 000 pyöräajoneuvoa. PSPR:n tärkeimmät tehtävät ovat: operatiivisten ja alueellisten joukkojen tuotanto paikallispuolustuksen suunnittelu ja toteutus vastuualueella, jolla asuu noin 1,1 miljoonaa suomalaista yhteistyö alueen siviiliviranomaisten kanssa yhteistyö alueella olevien muiden Puolustusvoimain joukkojen kanssa. Siltapanssarivaunut MTU-20 ja BLG-60M2 - kehitys, valmistus, hankinta ja käyttö Suomessa (DI Esa Muikku, Millog Oy) Siltapanssarivaunuja kehitettiin ja kokeiltiin Neuvostoliitossa jo 1930-luvun alussa. Alustoina käytettiin MS-1-, T-27-, T-26-, T-28- ja BT-2-vaunuja. Toisen maailmansodan aikana kehitystyö pysähtyi, koska resurssit piti käyttää taistelupanssarivaunujen kehittämiseen. Poikkeuksena oli T-34-pohjainen TM-34-siltapanssarivaunu.
2 (16) Pian toisen maailmansodan jälkeen siltapanssarivaunujen kehitystyö aloitettiin uudelleen. Vuonna 1946 panssari- ja mekanisoitujen joukkojen esikunta määritti siltapanssarivaunun sillan tavoitteeksi jopa 65-75 tonnin kantavuuden ja 15 metrin pituuden. Alustaksi määritettiin T-54-taistelupanssarivaunu. Lähinnä T-54-vaunun pitkän kehitystyön vuoksi siltapanssarivaunun alustan sarjavalmistus aloitettiin vasta vuonna 1956 tehtaalla nro 75 Harkovissa ja sillan sarjavalmistus Vorozhbassa. Siltapanssarivaunun mallinimeksi tuli MTU. Vaunutyyppi oli käytössä Neuvostoliitossa vuoteen 1988 saakka. Vaunussa oli kolmen hengen miehistö. Vaunun omapaino oli 35 tonnia. Sillan pituus oli 12 metriä. Vaunun omasuoja-aseistuksena oli IT-konekivääri. Vuonna 1960 ryhdyttiin suunnittelemaan uutta siltapanssarivaunua, koska 12 m:n pituinen silta oli todettu liian lyhyeksi. Suunnittelutyöstä vastasi KBTM-suunnittelutoimisto A. A. Morovin ja B. I. Beskupskijn johdolla. Uusi MTU-20-siltapanssarivaunu hyväksyttiin sotavarusteeksi vuonna 1964. Sarjavalmistus tapahtui Omskissa vuosina 1965-77, ja vaunuja valmistettiin 1 222 kpl. Vaunutyyppi on yhä käytössä Venäjällä. Alkuperäinen silta korvattiin myöhemmin kestävämmällä MTU-72:n sillalla. Neuvostoliittolaisvalmisteisen, Suomessa vuosina 1971-2006 panssarijoukkojen koulutuskäytössä ja varauskalustona olleen MTU-20-siltapanssarivaunun paino siltoineen on 37 tn ja pituus sillan ollessa kuvan mukaisessa kuljetusasennossa 11,7m. Vaunun 12-sylinterinen 580-hevosmoimainen V-55V-dieselmoottori antaa kestopäällystetyllä tiellä vaunulle parhaimmillaan 54 km/h:n nopeuden. Alumiinirakenteisen 20 m pitkän sillan kantavuus on 50 tn.
3 (16) Suomessa MTU-20:n hankinta perustui Puolustusvoimien vuosien 1971-75 viisivuotishankintasuunnitelmaan. Puolustusvoimien henkilöstöä kävi kouluttautumassa Neuvostoliitossa siltapanssarivaunuihin samalla kuin mm. BTR-60 PB -kuljetuspanssarivaunuihin ja MAZ- 537G-panssarivaununkuljetusautoihin. Ensimmäiset 4 siltapanssarivaunua saatiin Suomeen toukokuussa 1971, ja muutostöiden jälkeen ne saatiin käyttöön PsPr:iin vuonna 1972. Vaunut olivat uutta valmistussarjaa, ja ne olivat käytössä Suomessa ennen kuin esimerkiksi Leningradin sotilaspiirissä. Vuonna 1976 vaunuja hankittiin 8 kpl lisää. PsPionK käytti koulutuskäytössä 2-3 vaunua BLG-60M2:n tuloon saakka. Vaunujen käyttöön liittyvä suurin ongelma olivat repeämät sillan rakenteissa. Vuonna 1992 hylättiin ensimmäiset 3 vaunua. Niiden rungot hyödynnettiin harjoitusmaaleina, yksi silta siirrettiin ajoharjoittelua varten Lentokentän maastoon ja kaksi peruskorjattiin jäljelle jäävien vaunujen varasilloiksi. MTU-20:n alumiinirakenteisten siltojen ongelmana oli hankala korjattavuus kenttäoloissa verrattuna BLG-60M2:n terässiltoihin. Vuodesta 1995 alkaen kahteen erilliseen panssaripataljoonaan sijoitettiin 3 MTU-20-vaunua kumpaankin. Panssarivarikko ja Patria Vammas Oy tekivät vuonna 2000 perusteellisen 20-vuotisvarastohuollon pitkään seisoneelle, lähes käyttämättömälle MTU-20-kalustolle, jolla oli ajettu vain 300-500 km. Kun erilliset panssaripataljoonat poistettiin sodan ajan organisaatiosta vuonna 2006, poistuivat MTU-20-siltapanssarivaunut yhdessä T-55- ja T- 72-kaluston kanssa. Kalusto pääosin romutettiin. Vuosina 1989-90 suunniteltiin kuuden uuden MTU-72-siltapanssarivaunun hankintaa Neuvostoliitosta. Hankinta jäi toteuttamatta Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi. BLG-60M2-siltapanssarivaunujen synty liittyy T-54- ja T-55-taistelupanssarivaunujen vuonna 1958 alkaneeseen lisenssivalmistukseen Tšekkoslovakiassa. Vuonna 1968 maassa ryhdyttiin valmistamaan omaa suunnittelua olevaa siltapanssarivaunua MT-55A. Edelleen kehitettyä tyyppiä BLG-60 (das Brückenlegegerät) valmistettiin vuodesta 1966 alkaen runsaasti Saksan Demokraattisen Tasavallan Kansanarmeijalle NVA:lle (Nationale Volksarmee). BLG-60:n eri versioita valmistettiin vuoteen 1983 saakka. Saksan Demokraattisessa Tasavallassa SKET Magdeburg valmisti vaunuihin alkuperäisestä tšekkoslovakialaisesta mallista ratkaisevasti poikkeavan teräsrakenteisen sillan. BLG-60M ja BLG-60M2 olivat alkuperäisestä kehitettyjä malleja mm. sillan pituuden ja leveyden osalta. Perusmallissa oli vain yhden sillan laskumahdollisuus, M-mallissa kaksoissilta ja M2:ssa kolmoissilta. BLG-60M2-vaunuja hankittiin NVA:n ylijäämävarastosta 16 kpl 1990-luvun alussa, kun jääkäriprikaatien varustaminen oli vielä kesken ja varastoissa oli runsaasti toisen maailmansodan aikaista materiaalia. Ensimmäiset vaunut tulivat Suomeen vuonna 1992, ja viimeinen vaunu saatiin muutostöiden jälkeen käyttökuntoon vuonna 2000. Vaunut ovat edelleen PSPR:n koulutuskäytössä ja sodan ajan kokoonpanossa sijoitettuna MEKTSTOS:n PIONK:aan.
4 (16) Tšekkoslovakialaisvalmisteinen, Suomessa vuodesta 1992 alkaen käytetty BLG-60M2-siltapanssarivaunu, kuuluu nykyisin nykyisin MEKTSTOS:n PIONK:n ylimenokalustoon. BLG-60M2:n - samoin kuin MTU-20:n - silta kykenee kantamaan kaikki neuvostoliittolaisvalmisteiset panssarivaunut, mutta virallisesti ei kuitenkaan Leopard 2 -kalustoa. MEKTSTOS:n PIONK:n katsotaan kuitenkin kykenevän kalustonsa käytännön toleranssien rajoissa taisteluosaston kaiken kaluston liikkeenedistämistoimenpiteisiin. Myös Ruotsi osti NVA:n ylijäämävarastosta 27 kpl BLG-60M-vaunuja. Suomalaiset ja ruotsalaiset tekivät jonkin verran yhteistyötä vaunujen käyttöön liittyvissä asioissa. Sittemmin Ruotsi luopui BLG-M2-kalustosta. Siltapanssarivaunu BLG-60M2 - kuljetukset ja koulutus (kapt evp. Kauko Nieminen, PSPR; ltn evp. Jukka Niemi, PSPR) Kuljetustyöryhmä perustettiin Saksan Travemündeen marraskuussa 1991 NVA:n jäämistöstä ostetun kaluston ja materiaalin Suomeen kuljettamista varten. Samaan aikaan entisessä Itä-Saksassa asioi lukuisten muiden maiden asevoimien edustajia kaluston ostoaikeissa. Kuljetustyöryhmän toiminta-alueena oli koko entisen Itä-Saksan alue, mutta se painottui maan itäosiin, jossa oli noin 70 NVA:n varikko- ja varastoaluetta.
5 (16) Kuljetustyöryhmä käytti mm. ase-, ampumatarvike-, pioneeri- ja panssarialan suomalaisia asiantuntijoita materiaalin valinnassa ja vastaanottamisessa. Kuljetustyöryhmä raportoi toimistaan Suomeen viikoittain. Raportti lähetettiin salattuna telekopiona PE:n sanomakeskukseen. Hankittava materiaali oli määritetty Suomen ja Saksan puolustusministeriöiden kaikkiaan seitsemässä kauppasopimuksessa. Materiaali kuljetettiin Railship GmbH:n tavaravaunuilla, jotka kuljetettin Railshipin rahtilaivoilla Hankoon. Railshipin vaunuissa oli vaihdettavat telit, joten niillä voitiin liikennöidä niin Saksan normaaliraiteisella kuin Suomen leveäraiteisella rataverkolla. BLG-60M2-siltapanssarivaunut haettiin Berliinin eteläpuolelta Storkowista, Klein-Körisistä ja Grimmestä. Vaunuja tuotiin yhteensä 16 kpl kolmessa erässä, joista ensimmäinen erä käsitti 6 kpl, toinen 4 kpl ja kolmas 6 kpl. Syksyllä 1991 suomalaiset valitsivat ensimmäiset 6 Suomeen tuotavaa vaunua. Viimeinen erä valittiin huhtikuussa 1993 saksalaisten esivalitsemasta 21 vaunusta. Vuosina 1992-94 Suomen tuotiin kaikkiaan 2 300 rautatievaunullista materiaalia NVA:n ylijäämävarastoista. Kuljetustyöryhmä lakkautettiin tammikuussa 1995. Suomeen tuodut vaunut olivat hyvässä kunnossa. Niitä oli Saksassa säilytetty pääosin lämpimissä varastotiloissa. Ongelmaksi nousi kuitenkin se, että Saksassa ei ollut tarjolla koulutusta hankitulle kalustolle. Yhdistyneen Saksan armeija Bundeswehr oli keskittynyt kouluttamaan jo jäljelle jääneestä NVA:n myymästä kalustosta poikkeavaa, pääosin länsimaista kalustoa. Suomalaiset ryhtyivät etsimään Saksasta kouluttajaa, ja Grimmen varikkoupseerin avustuksella löydettiin NVA:n erään panssarirykmentin tekninen upseeri, joka oli palvellut NVA:ssa seitsemän vuotta BLG-60M2-kaluston parissa. Suomessa rakennettiin kurssi, joka jakautui kolmeen pääosioon: rakenne, käyttö ja huolto. Kurssi alkoi marraskuussa 1992 PsPr:ssa. Kurssilla oli 19 osallistujaa PsPr:sta, AseV 5:ltä, KuljV:lta ja SiikVko-os/PsV:lta. Opetusmateriaalia ei ollut juurikaan käytettävissä, mutta kurssin jälkeen sen suorittaneilla oli valmiudet BLG-60M2:n käyttämiseen, edelleen kouluttamiseen, huoltamiseen ja korjaamiseen. Varusmieskoulutus aloitettiin saapumiserästä I/1994 samoilla periaatteilla kuin vanhan MTU-20-siltapanssarivaunukaluston koulutus. Varusmiesten koulutus alkoi T-55-panssarivaunukoulutuksella, joka perehdytti siltapanssarivaunun alustaan ja antoi hyvät valmiudet erilaisen T-55-pohjaisen kaluston käyttöön. Tämän jälkeen siirryttiin siltapanssarivaunukoulutukseen. Saapumiserästä koulutettiin alkuvaiheessa kaksi ajajaa ja kaksi johtajaa. Siltapanssarivaunukalustolle koulutettuja voitiin sijoittaa myös T-55-pohjaisten raivauspanssarivaunujen miehistöiksi.
6 (16) Saksan kaupan vaikutukset panssarijoukkojen pioneeritaktiikkaan (maj Simo Punkari, PVMATLE/MAAVMATLE) PsPr:n pioneerikoulutus oli vielä 1990-luvun alussa saman tyyppistä kuin muissakin joukko-osastoissa. Se keskittyi mm. linnoittamiseen ja erilaisiin yleisiin töihin. Erityistä panssaripioneeritoimintaa ei juuri ollut. Varusmieskoulutus jakautui pioneerikoulutukseen ja panssaripioneerikoulutukseen, joista ensinmainittu oli tavanomaista pioneerikoulutusta ja jälkimmäistä harjoiteltiin PsvK:oilta lainatulla kalustolla. PsPionK:n varusmieskoulutus koulutti 1990-luvun puoliväliin saakka pioneereja sotilaspiirien sodan ajan organisaatioon, ja vain harvojen sodan ajan sijoitus oli panssarijoukoissa. Vuodesta 1995 lähtien siirryttiin yleispioneerien kouluttamisesta panssaripioneerijoukkueen joukkotuotantoon. Tämä oli suuri haaste jo kantahenkilökunnan osaamisen kannalta. Ensimmäinen panssaripioneerijoukkue koulutettiin saapumiserässä II/1995. Panssaripataljoonien sodan ajan kokoonpanossa ei 1990-luvun alussa ollut omaa pioneerivoimaa, vaan kaikki pioneerijoukot ja -kalusto oli keskitetty pioneeripataljoonaan. Pioneeripataljoona käsitti pioneerikomppanian ja pioneeriteknillisen komppanian. Taistelujaotuksella panssaripataljoonalle muodostettiin panssaripioneerijoukkueet. Saksan kaupan myötä saatiin lisää MT-LBV-kuljetuspanssarivaunuja panssaripioneerien kuljetuskalustoksi, ja T-72-taistelupanssarivaunuhankintojen myötä, ja T-55-kalustoa voitiin siirtää raivauspanssarivaunuiksi. Panssaripioneerien käytössä oli hankintojen myötä seuraava kalusto: T-55-raivauspanssarivaunu 10 kpl BLG-60M2-siltapanssarivaunu 16 kpl MT-LBV-kuljetuspanssarivaunu 27 kpl MTU-20-siltapanssarivaunu 9 kpl.
7 (16) MEKTSTOS:n kalustoon kuuluvan siltapanssarivaunu BLG-60M2:n sillan laskeminen käy koulutetuilta varusmiehiltä käden käänteessä. Hankintojen myötä sodan ajan panssariprikaatin pioneeripataljoonaa ei tarvinnut enää taistelujaotuksilla pirstoa pieniin osiin. Pataljoonalla pystyttiin luomaan koko prikaatin vastuualueen kattava pioneeritoiminnan kokonaisuus. Pataljoonan kahdesta pioneerikomppaniasta toisessa oli panssaroitua ja toisessa panssaroimatonta kalustoa. Kärjessä toimivassa panssaroidussa osassa ylimenokalustona käytettiin BLG-60-M2-siltapanssarivaunuja ja selustassa toimivassa panssaroimattomassa osassa neuvostoliittolaiseen KrAZ 255 -maastokuorma-autoon perustuvia TMM-3M-silta-autoja. PSPR:n pioneeritoimintakulttuuri on 2010-luvun harjoituksissa todettu tehokkaammaksi kuin esimerkiksi valmiusyhtymien vastaava pioneeritoiminta huolimatta PSPR:n käytössä olevan pioneerikaluston ikääntymisestä. Sturmgeschütz-Brigade 303 (HuK Kari Kuusela) Sturmgeschütz-Brigade 303 oli vuonna 1943 perustettu saksalainen, Suomessa jatkosodan aikana toiminut suomalaiselle sodanjohdolle alistettu osasto. Sen kalusto edusti vuonna 1944 noin puolta Suomen panssarijoukkojen senhetkisestä ajanmukaisesta iskuvoi-
8 (16) masta. Lähdepohja prikaatin historian tutkimiselle on hyvin huono verrattuna suomalaisiin toisen maailmansodan ajan joukkoihin. Ainoat sitä koskevat tunnetut primäärilähteet ovat suomalaisten joukkojen - Panssaridivisioonan, 6. Divisioonan ja eräiden jalkaväkirykmenttien - sotapäiväkirjoissa ja niiden liitteissä. Kirjallisuudessa prikaatista on vain vähän tietoja ja nekin usein ristiriitaisia. Prikaatilla oli eri vaiheissa kuusi komentajaa, joista kolme - kapteenit Hans-Wilhelm Cardeneo, Fritz Scherer ja Morgner - toimi prikaatin ollessa Suomessa. Prikaati perustettiin Sleesiassa marraskuussa 1943. Osa henkilöstöstä tuli kuitenkin Kiestingissä taistelleesta ja sittemmin lakkautetusta Stug-Batterie 752:sta. Prikaati siirrettiin ensin Toursiin Ranskaan, jossa se sai kalustonsa. Tammikuussa 1944 prikaati siirrettiin Ranskasta rautateitse Pihkovaan, jossa se joutui taisteluihin. Prikaatin määrävahvuus lienee ollut 31 rynnäkkötykkiä: 1 esikunnalla ja 10 kolmessa patterissa. Yhdessä patterissa oli 10 rynnäkkötykkiä, joista 1 päälliköllä ja 9 kolmessa jaoksessa. Patterin vaunuissa seitsemässä oli määrä olla 75 mm:n kanuuna ja kolmessa 105 millinen haupitsi. Haupitsilla varustetut vaunut oli saksalaisen ohjesäännön mukaan tarkoitettu tulittamaan sirpalekranaateilla vihollisjoukkojen jalkaväkeä, jotta panssarivaunuja suojaava jalkaväki saatetaan eroon vaunuista. Kuitenkin 105 mm:n haupitsin ampumatarvikkeisiin kuului myös ontelokranaatteja. Patterin määrävahvuiseen henkilöstöön kuului 3 upseeria, 44 aliupseeria ja 54 miestä. Ylipäätään aliupseerien määrä prikaatissa oli huomattavan suuri. Prikaatin todellisesta rynnäkkötykkimäärästä ei ole varmaa tietoa. Toiminnassa oli kerrallaan 8-10 vaunua eli vajaan patterin verran. On mahdollista, että toimintakuntoisia vaunuja on ollut kaikkiaan vain noin 20 kpl. Prikaatin ensimmäisen Suomessa tapahtuneen taistelukosketuksen aikaan 27.6.1944 prikaatissa ilmoitettiin olevan 24 toimintakuntoista vaunua: ensimmäisessä jaoksessa 7 kpl, toisessa 10 kpl ja kolmannessa 7 kpl. Neuvostoliiton hyökkäys Kannaksella alkoi 10.6.1944. Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim pyysi 19.6.1944 Adolf Hitleriltä kuutta jalkaväkidivisioonaa avuksi hyökkäyksen torjunnassa. Näin laajamittaista tukea Saksa ei voinut tarjota, mutta Hitler käski 20.6.1944 Armee- Abteilung Narwaa lähettämään Suomeen apujoukkoja. Prikaati kuului näihin joukkoihin. Etukomennuskunta saapui Helsinkiin 22.9.1944, ja seuraavat kuljetukset 23.-24.6. Etukomennuskuntaa kuljettanut tanskalaisvalmisteinen m/s Marsk Stig - myöhemmin siviilikäytössä nimellä Viking II Maarianhaminan ja Kapellskärin välisessä liikenteessä käytetty alus - kallistui satamassa aiheuttaen ongelmia lastin purkamisessa. Kalusto kuljetettiin Lappeenrannan suuntaan seitsemällä yhteensä noin 260 vaunua käsittäneellä junalla. Kannaksen joukkojen komentaja kenrl Karl Lennart Oesch olisi halunnut käyttää rynnäkkötykkejä panssarintorjuntatehtäviin, mutta PsD:n komentaja kernm Ernst Ruben Lagus katsoi, että niitä on järkevämpää käyttää liikkuvasti.
9 (16) Prikaati osallistui taisteluihin ilmeisesti vain neljänä päivänä: 27.-30.6.1944 tuhoten vain 2-3 neuvostoliittolaista panssarivaunua. Prikaati toimi panssarintorjuntareservinä 4.7.1944 alkaen. Suomalaiset eivät juuri arvostaneet rynnäkkötykkiprikaatia. Sen henkilöstöä sanottiin osaamattomaksi ja kokemattomaksi huolimatta siitä, että osa oli taistellut itärintamalla vuodesta 1941 saakka ja monilla oli 1. ja 2. luokan Rautaristejä ja muita kokemusta osoittavia kunniamerkkejä. Prikaatin komentajista ainakin kesäkuussa 1944 komentajana aloittanut Fritz Scherer oli kokenut sotilas. Hän oli aloittanut palveluksensa tykkimiehenä vuonna 1931, suorittanut aliupseerikoulutuksen vuonna 1933 ja ylennyt upseeriksi ilman muodollista upseerikoulutusta vuonna 1941. Scherer toimi vuodesta 1956 eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1959 saakka vasta perustetun Saksan Liittotasavallan armeijan Bundeswehrin palveluksessa. Osasyy prikaatin huonoon taistelumenestykseen liittyy saksalaiseen ohjesääntöön, jonka mukaan rynnäkkötykkejä käytetään kokonaisina pattereina siten, että tulitehtävän jälkeen vaunut ajetaan selustaan huoltoon sekä polttoaine- ja ampumatarviketäydennykseen. Saksalainen käyttöperiaate ei soveltunut Kannaksen maastoon, jossa ei ollut tilaa kokonaisen patterin käyttämiseen yhdessä eivätkä ampumamatkat olleet pitkiä. Suomalaiset eivät koskaan käyttäneet omia rynnäkkötykkejään saksalaisen ohjesäännön mukaisella tavalla. Aselepo tehtiin 2.9.1944. Prikaati irrotettiin suomalaisesta alistuksesta 3.9. ja siirrettiin Helsingin kautta Riikaan 7.9. Tämän jälkeen prikaati taisteli Latviassa, josta se vetäytyi kohti länttä. Saksassa prikaati uudelleenorganisoitiin vuoden 1945 alussa Heeres-Sturmartillerie-Brigade 303:ksi, jonka määrävahvuus oli 45 vaunua. Uusi prikaati siirrettiin taistelemaan Unkariin Budapestin suunnalle, jossa se tuhoutui. T-55-panssarivaunutornista 100 56 TK -tornikanuunaksi - ideasta romutukseen (ST, ye-kom evp. Ove Enqvist) Suomelle jäi itsenäistymisen yhteydessä Venäjältä vahva rannikkotykistö, jota käytettiin vielä toisessa maailmansodassa. Erityisesti kevyet rannikkotykit olivat sodan aikana kuluneet lähes loppuun. Kevyiden rannikkotykkien puutetta pyrittiin paikkaamaan mm. sotasaaliina saaduilla ja varsinaisesta tehtävästään käytöstä poistetuilla ilmatorjuntatykeillä. Tämäkin kalusto oli jo vanhaa, eikä sitä turvallisuussyistä saanut käyttää rauhan ajan harjoituksissa. Sodan jälkeen Suomessa kehitettiin 122 mm:n yleistykkiä, jonka piti soveltua mm. laivastolle, rannikkotykistölle ja ilmatorjuntatykistölle. Tykin kehittäminen lopetettiin yhden patteriston hankinnan jälkeen, kun Neuvostoliitosta ryhdyttiin ostamaan edullisesti tykistöaseistusta.
10 (16) Rannikkotykistön käyttöön harkittiin erilaisia ruotsalaisia Boforsin tykkimalleja, jotka todettiin liian kalliiksi. Yhtenä vaihtoehtona pohdittiin myös käytöstä poistuvien brittiläisvalmisteisten Comet- ja Charioteer-taistelupanssarivaunujen tykkejä. Vuonna 1966 päätettiin kokeilla Neuvostoliitosta hankittua T-54-taistelupanssarivaunun tykkitornia rannikkotykistön käytössä. Ensimmäiset koeammunnat tehtiin elokuussa 1967 Katajaluodossa. Ratkaisun parhaiksi puoliksi todettiin ammuksen suuri lähtönopeus ja siten pieni lentoaika sekä se, että tykkimalli oli jo Neuvostoliiton laivaston käytössä, joten arveltiin, että sille oli mahdollista saada merimaalikranaatteja. Neuvostoliitto ei kuitenkaan suostunut myymään Suomelle merimaalikranaatteja, vaan ne hankittiin suomalais-norjalaisen yhteistyön kautta. Kokeilun perusteella todettiin, että panssarivaunutornin tilat eivät mahdollista latausautomatiikkaa. Korokaaren lisääminen mahdollisti epäsuoran ammunnan ja siksi tykkiin lisättiin suuntakello. Tornin sisäpuoli päällystettiin korkilla kondenssiveden ehkäisemiseksi. Ruutikaasun poisto tykkiasemasta piti toteuttaa ylipaineistuksen avulla. Pian ensimmäisten kokeilujen jälkeen päätettiin vaihtaa T-54-vaunun torni T-55-vaunun torniksi. Tornit hankittiin ilman vakautinlaitteita, mitä neuvostoliittolaiset myyjät ihmettelivät. Tykkien kantama oli parhaimmillaan 18 km. Tykkiasema oli kaksikerroksinen. Yläkerrassa toimivat tykinjohtaja, sivusuuntaaja, korkeussuuntaaja ja lataaja. Tilojen vuoksi lataajan oli hyvä olla lyhyt mutta vahva ja mielellään vasenkätinen. Alakerrassa toimivat ammusmiehet. Uusien tykkiasemien alustava ryhmityssuunnitelma 10-18 patterille tehtiin vuonna 1968. Patterien rakentaminen aloitettiin vuonna 1971. Ensimmäinen patteri valmistui Hangon Tulliniemeen. Rakentaminen toteutettiin kaksivaiheisesti: ensimmäisessä vaiheessa rakennettiin tykkiasemat ja toisessa muut tilat, kuten laskin- ja tulenjohtotilat. Viimeiset kantalinnoitteet rakennettiin 1980-90-luvuilla. Tulenjohtotornit olivat yleensä matalia. Pattereita rakennettiin kaikkiaan 14 kpl. Kussakin patterissa oli neljä tykkiä. Alkuperäisessä ryhmityssuunnitemassa oli mukana paikkoja, joihin kuitenkin päätettiin olla rakentamatta patteria. Yksi tällainen oli Loviisan edustalla sijaitseva Gäddbergsjö, jossa tärinän pelättiin vaarantavan ydinvoimalan turvallisuutta. Myös maanomistusolosuhteet pakottivat luopumaan joistakin uhka-arvion mukaan sinänsä tarpeellisista rakennuspaikoista. Russarössä tykkien asentaminen tehtiin niin, että kokonaisen T-55-panssarivaunut vietiin saareen, jossa niistä irrotettiin tornit, ja vaunut vietiin takaisin tornittomina. Patterien modernisointi tehtiin perushuoltohankkeen nimellä 1980-luvun lopulta alkaen. Perushuollon lisäksi tykkeihin asennettiin jugoslavialaisen Iskran valmistama laseretäisyysmittarilla varustettu tykkiperiskooppi. Etäisyysmittarilla varustettua tykkiperiskooppia voitiin käyttää mm. tilanteessa, jossa yhteyttä tulenjohtoon ei ollut. Jugoslavian hajoaminen 1990-luvun alussa hankaloitti tykkiperiskoopin hankintaa. Samaa jugoslavialaistähtäintä harkittiin myös samaan aikaan käynnissä olleessa T-55-taistelupanssarivaunujen mo-
11 (16) dernisointiprojektissa T-55M-vaunujen tähtäimeksi, mutta päädyttiin ruotsalaiseen vaihtoehtoon. Osaan tykeistä - lähinnä niihin, joista oli suora näköyhteys merelle - hankittiin lisäksi pimeätoiminnan mahdollistava yhdysvaltalaisvalmisteinen Kollsman-lämpökamera. Sähköjärjestelmä uusittiin osittain kotimaisella tekniikalla. Asbestikorkkipinnoite poistettiin ja tykkiasemat maalattiin. Uudet tykkilaskimet hankittiin Nokia Oy:ltä. Erillisenä hankkeena aloitettiin merimaalikranaattien hankinta. Hanke päättyi yhdenmukaistamishuoltoon vuosina 1996-97. Periskooppi- ja lämpökameravarustelun vuoksi tykkeihin jouduttiin hankkimaan Fiskarsilta uudet lasikuituiset lämpöherätesuojat. Kuten muihinkin rannikkotykistön tykkiasemiin myös 100 56 TK -kaluston kuului valelaitteita, joilla voitiin ampua paukkulaukauksia. Valelaitteet antoivat erilaisiin pimeänäkölaitteisiin todellista tykkiasemaa vastaavan herätteen. Valelaitteet tehtiin tykkien vanhoista lämpöherätesuojista, jotka olivat tulleet käyttöön soveltumattomiksi tykkiperiskooppien ja lämpökameroiden asentamisen yhteydessä. Rannikkotykistön yhdistyttyä merivoimiin ryhdyttiin ajamaan alas 100 56 TK -pattereita vuosina 2006-2008. Viimeiset patterit poistettiin käytöstä vuoden 2012 aikana. Viimeinen ammunta tapahtui Upinniemessä syksyllä 2012. Osa tykeistä on myyty mm. näyttelykäyttöön. Tykkiasemia ei kuitenkaan ole purettu, ja tornin paikalle on asennettu teräslevy, eli periaatteessa asemat olisivat otettavissa käyttöön uudet tornit asentamalla. Tulivoimaa panssariajoneuvoihin - suunnitteluprosessi ja kokemuksia erilaisista asejärjestelmistä (ins., Jari Lemmetyinen, Patria Land Systems Oy) Asejärjestelmäintegrointi on monivaiheinen prosessi, jonka lopputulos on parhaimmillaankin kompromissi. Täydellinen integrointi johtaa asiakasvalmiiseen tuotteeseen. Demointegrointi tehdään testejä varten ja messuintegrointi pelkästään näyttelykäyttöön. Tärkeimmät integrointiin vaikuttavat seikat ovat: asiakkaan vaatimukset ajoneuvon mahdollisuudet ja rajoitteet asejärjestelmän vaatimukset kauppapoliittiset seikat.
12 (16) Kotimaiseen Patria Oyj:n XA-203-panssariajoneuvoon eli PASIin ja saman sarjan edeltäjiin on toistaiseksi tehty vajaat 20 asejärjestelmäintegrointia. Kuvan vaunu on varustettu hydraulikäyttöisellä OWS PLM127 -tornilla, jossa on 12,7 mm:n NSV-ilmatorjuntakonekivääri ja Zeiss X16A1-tähtäinperiskooppi valonvahvistimella. PASIn kolmiakselisuus, alustarakenteet ja tilajärjestelyt mahdollistavat lähinnä kevyiden asejärjestelmien integroinnin. Asejärjestelmäintegrointiprosessi kestää yleensä 1-2 vuotta. Sen vaiheet ovat: asiakasvaatimusten käsittely: strategiset (liikkuvuus, kuljetettavuus, yhteensopivuus), taktiset ja tekniset (käyttötarkoitus, suorituskyky, kuljetuskyky), taloudelliset (hinta, vastakauppavelvoitteet, paikallisvalmistus) ja muut vaatimukset (aikataulu ym.) asejärjestelmän valinta asiakasvaatimusten kautta asiakkaan mahdollisesti osallistuessa valintaan konseptisuunnittelu huomioiden asejärjestelmän ja miehistön sijoitus ajoneuvossa, kuljetettavan miehistön ja heidän varusteidensa ja taisteluvälineidensä määrä ja sijoitus ajoneuvossa sekä ampumatarvikkeiden varastointi tilajärjestelyjen ja rajapintojen suunnittelu: asejärjestelmän mekaaninen rajapinta, sähkö- ja datarajapinta, miehistön työpisteet, varustekiinnikkeet analysointi ja laskenta asejärjestelmätoimittajan vaatimusten pohjalta huomioiden asennuspinnan tasomaisuus ja jäykkyys, asejärjestelmän massa ja ajoneuvoon välittyvä rekyylivoima
13 (16) prototyypin suunnittelu laskennan ja simulointien pohjalta prototyypin valmistus asejärjestelmän asentamiseen ja toimintaan vaikuttavilta osilta täydellisenä rajapinnan todennus usein ilman lopullista asejärjestelmää esimerkiksi painomallien ja mittausten avulla asejärjestelmän asennus sen toimittajan työnä tai ohjaamana asejärjestelmän säätäminen ajoneuvoalustalle, esimerkiksi vakaimen optimointi käyttäen testirataa olosuhdetestaus asiakasvaatimusten mukaisissa kylmä-, kuuma-, kosteus- yms. olosuhteissa ajoneuvon testaus lopullisessa kokoonpanossa asejärjestelmän todennus teollisuuden sisäisin ammunnoin, todennusammunnoin yhdessä asiakkaan kanssa ja sensori- ym. testein kokonaisjärjestelmän toimitus asiakkaan testeihin. Norjalaisvalmisteinen Kongsberg Protector RWS -torni on integroitavissa mm. Patria Oyj:n valmistamaan XA-360-panssariajoneuvoon eli AMV:hen. Torni voidaan aseistaa 12,7 mm:n (0.50 kaliiperin) ilmatorjuntakonekiväärillä tai 40 mm:n kranaattikonekiväärillä.
14 (16) Patria AMV -panssariajoneuvoon on integroitu noin 20 asejärjestelmää ja PASI-ajoneuvon eri versioihin hieman vähemmän. Asejärjestelmätyypit pääaseen kaliiperin mukaan jaoteltuna ovat: kevyet (konekiväärit) keskiraskaat (konetykit) raskaat kanuunat ja kranaatinheittimet) XA-180:ssä ja XA-185:ssä eli PASI-panssariajoneuvossa ei alunperin ollut lainkaan aseistusta silloisen jalkaväen tarkastajan vaatimuksesta. Ajoneuvot on varustettu ilmatorjuntakonekivärin asennuksen mahdollistavalla kehälavetilla 1990-luvunalusta alkaen. YK-tehtäviin varustetuissa PASI-ajoneuvoissa NSV-ilmatorjuntakonekiväärillä on ampumasuoja. Osaan Norjaan myydyistä XA-186-ajoneuvoista on asennettu Helio FVT-800-torni varustettuna 12,7 mm:n konekiväärillä ja 7,62 mm:n rinnakaiskonekiväärillä. Ruotsiin myytyihin XA-203S ajoneuvoihin on asennettu käytetty PBV302-panssarivaunun torni, jossa on alunperin Saab Tunnan -hävittäjässä käytetty 20 mm:n konetykki. XA-185:een asennettiin 1990-luvulla kokeilumielessä Delco LAV-25- ja LAV-30-tornit. Näissä ja muissa integrointikokeiluissa on todettu, että PASIn tilajärjestelyt eivät mahdollista ison tornin käyttöä. Kahden miehen torni rajoittaa kuljetettavien määrän kuuteen. Alustarakenteet eivät mahdollista raskaan asejärjestelmän ja raskaan suojauksen yhdistelmää. Kolmiakselisena ajoneuvona PASIlla on taipumus nyökkiä raskaalla asejärjestelmällä varustetuttuna. PASIin integroitavissa ovat käytännössä vain kevyet asejärjestelmät. AMV:n prototyypissä kokeiltiin jo varhaisessa vaiheessa samoja Delco LAV-25- ja LAV-30- torneja kuin aiemmin XA-185:ssä. Ne toimivat hyvin. Kun Delco myytiin General Dynamicsille, tornit kuitenkin poistuivat markkinoilta. Todettiin, että vaihtoehtona ollut CV9030-rynnäkköpanssarivaunun torni riittävällä suojaustasolla on liian raskas. AMV:n asejärjestelmäintegroinnin valinnaksi tuli Kongsberg Protector -torni varustettuna 12,7 mm:n konekiväärillä. Torni on saatavissa myös kranaattikonekivärillä varustettuna. Näin ollen AMV:stä tuli jalkaväen taisteluajoneuvon sijasta kevyesti aseistettu miehistönkuljetusajoneuvo. Kongsberg-torni valittiin myös Sloveniaan myytyihin 30 ajoneuvoon. NEMO-kranaatinheitinajoneuvojen kauppa peruuntui. Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin myytyihin ajoneuvoihin integroitiin BMP 3 -rynnäkköpanssarivaunun torni ja Etelä-Afrikkaan myytyihin ajoneuvoihin Denelin modulaarinen eri asejärjestelmiä tukeva torni. Sittemmin AMV:n alustalla on testattu erilaisia 30 mm:n asejärjestelmiä, kuten Rafael RCWS sekä Elbit UT-25 ja UT-30. Myös CMI:n 105 mm:n kanuunaa on testattu. Patrian omaa NEMO-kranaatinheitinjärjestelmää on testattu niin AMV:n kuin PASIn alustalla. Yhtään NEMOa Patrian alustalla ei toistaiseksi ole myyty, vaan NEMO-kranaatinheittimet on toimitettu muille alustoille eri maiden maa- tai merivoimille.
15 (16) Kotimaisen Patria Oyj:n huippuosaamista edustavaa häiveominaisuuksin varustetulle XA-360-panssariajoneuvoalustalle asennettua modernia yksiputkista 120 mm:n NEMO-kranaatinheitinjärjestelmää ei toistaiseksi ole käytössä sellaisenaan minkään valtion asevoimilla. AMV on osoittautunut hyväksi asejärjestelmälavetiksi. Alusta on komponentteja vaihtamatta säädettävissä eri kokonaismassoille. Haasteita asettaa asejärjestelmien entistä syvempi integrointi ajoneuvon muihin järjestelmiin, kuten sensori- ja omasuojajärjestelmiin. Huolimatta siitä, että AMV suunniteltiin ensisijaisesti keskiraskaille asejärjestelmille, pääosa toimitetuista vaunuista on varustettu kevyellä asejärjestelmällä - 7,62- tai 12,7 mm:n konekivääri tai kranaattikonekivääri - miehistönkuljetusajoneuvoiksi. Kevyet kauko-ohjattavat asejärjestelmät ovat yleistyneet voimakkaasti, ja vartalosuunnattaviin järjestelmiin edellytetään lähes poikkeuksetta suojaa. Keskikaliiperin järjestelmissä tornillinen versio on kauko-ohjattaviin järjestelmiin nähden ylivoimainen käytettävyyden, tilatehokkuuden ja tornimiehistön tilannetietoisuuden suhteen. Tornillisen ja kauko-ohjatun järjestelmän välillä ei ole juurikaan hintaeroa. Kauko-ohjatuissa järjestelmissä joudutaan tinkimän usein suojauksesta. Kaliiperin osalta 30 mm on edelleen yleisin, mutta 40 mm:n ja 50 mm:n aseet yleistyvät.
16 (16) Raskaat järjestelmät vaativat oman erikoisvahvistetun korin. Mikäli suojaustasosta ei tingitä, ajoneuvon kokonaismassa nousee huomattavasti. Aseen suupaine asettaa omat haasteensa ja vaatii suunnittelemaan uudelleen kannen varustelaatikot.