MUISTIO PANSSARIKILTA RY:N JA PANSSARIPRIKAATIN JÄRJESTÄMÄSTÄ PANSSARISEMINAARISTA PAROLANNUMMELLA

Transkriptio

1 1 (16) PANSSARIKILTA RY:N JA PANSSARIPRIKAATIN JÄRJESTÄMÄSTÄ PANSSARISEMINAARISTA PAROLANNUMMELLA Kaikki muistiossa oleva tieto on julkisesti esitetty kaikille avoimen n yhteydessä. T-54:n kehityshistoria ja palvelus Suomessa (DI, tekninen päällikkö Esa Muikku, Millog Oy) Neuvostoliiton panssarivaunutuotannon keskukset olivat Tehdas 174 Omskissa, Tehdas 75 Harkovissa ja Tehdas 183 Nižnij Tagilissa. Viimeksi mainittu oli maailman suurin panssarivaunutehdas. Se perustettiin vuonna 1931, ja toisen maailmansodan aikana valmisti 26 % neuvostoliittolaisista panssarivaunuista. Suurin tuotantovuosi oli 1945, jolloin valmistui keskimäärin 750 vaunua kuukaudessa. T-54:n tuotekehitystä tehtaalla johti pääsuunnittelija Aleksandr Aleksandrovitš Morozov. T-54:n esi-isänä voidaan pitää T-34:ää eli "Sotkaa", jonka sarjatuotanto alkoi vuonna Vuonna 1944 tuli käyttöön T eli "pitkäputkinen Sotka", jossa oli alkuperäistä mallia suurempi torni ja viiden hengen miehistö. T-34-85:n peruskonstruktion ongelmakohtia olivat: Korkean V-2-tyyppinen moottori ja korkea runko aiheuttivat suuren kuolleen massan. Korkea runko oli hyvä maali viholliselle. Pitkä moottori pakotti sijoittamaan tornin eteen, mikä teki vaunusta etupainoisen ja jätti taistelutilan pieneksi. Pienen taistelutilan vuoksi torniaukko oli pieni, jolloin tykin oli oltava pieni. Ajajan vieressä toimineen alapikakivääriampujan ampumatarvikkeet oli sijoitettu käytettävyyden kannalta vaikeaan paikkaan lattialle. Tornin miehistötila oli ahdas. T-44 oli panssarivaunutyyppi, jossa yritettiin korjata mainittuja T-34-85:n ongelmia. Yhdessä kolmesta prototyyppivaunusta oli 122 mm:n tykki, joka kuitenkin vaihdettiin takaisin 85 mm:n pääaseeseen, koska 122 mm:n ammuksia vaunuun mahtui vain 22 kpl. Kokeiluja prototyypeillä tehtiin keväällä Sarjatuotanto alkoi syyskuussa 1944, ja vuoteen 1947 mennessä vaunuja valmistettiin kpl. Vaunun massa oli 30,7 tonnia, pääase oli 85 mm:n panssarivaunukanuuna ja vaunussa oli neljän hengen miehistö. Tornin etuosan panssarointi oli 120 mm, tornin sivuilla 90 mm ja tornin takaosassa 75 mm. Etuviisto- ja kylkipanssarointi oli 90 mm. Panssarointi joka suunnasta oli parempi kuin T-34-85:ssä. T44 oli puna-armeijan käytössä pitkän, ja sille tehtiin modernisointeja. Suuremmalla, 100 mm:n pääaseella varustettu T prototyyppi kehitettiin kesällä Kehitystyötä ei kuitenkaan viety loppuun saakka, koska täysin uusi T-54-tyyppi oli jo valmisteilla.

2 2 (16) T-54:n ensimmäinen prototyyppi oli 100 mm:n D-10-panssarivaunukanuunala varustettu, edeltäjiin verrattuna vahvemmin panssaroitu vaunu, jonka telakoneisto oli samanlainen T34-85:ssä. Testeissä se todettiin ylivertaiseksi muihin keskiraskaisiin panssarivaunuihin. Panssarisuojaa ei kuitenkaan pidetty riittävänä, voimansiirrossa oli ilmennyt ongelmia, ja telakoneisto nähtiin vanhentuneeksi. Vaunua suositettiin sarjavalmistukseen mainittujen puutteiden korjaamisen ja lukuisten muiden parannusten jälkeen. Torni haluttiin uudenaikaiseen tapaan puolipyöreäksi, kuten raskaassa IS-3-taistelupanssarivaunussa. Korjausvaatimusten jälkeen tehtiin kolmas ja neljän prototyyppi, joiden testeissä havaittiin edelleen paljon parannettavaa. Vaunu oli liian painava eikä edes alkuperäisiä korjausvaatimuksia ei oltu toteutettu, joten sarjavalmistusta ei aloitettu. Koska T-54:ää ei saatu tuotantoon suunnitellulla tavalla, T-44:n tuotantoa jatkettiin. T-54:stä tehtiin jälleen uudet prototyypit. Niissä oli tehty lukuisia parannuksia. Paino oli sallituissa rajoissa, mutta tornin muotoilu ei edelleenkään täyttänyt vaatimuksia. Kesällä 1947 tilaaja eli panssaripäähallinto GBTU ja tuottaja eli koneenrakennusministeriö sopivat sarjatuotannon aloittamisesta. Ensimmäisillä vaunuilla tehtiin varsinaisesta kehitysohjelmasta erillisiä laitetestejä. Vuonna 1948 valmistetuissa vaunuissa todettiin paljon laatupoikkeamia ja suoranaisia vikoja. Vaunut olivat jopa kg liian painavia, kun tornien valuissa oli huomattavia poikkeamia. Vaunuun tehtiin jälleen useita muutoksia, mm. torni uudistettiin täysin. Uudet vaunut saatiin testeihin vuonna 1949, ja puutteet todettiin suurelta osin korjatuiksi. Sarjatuotanto aloitettiin marraskuussa Vuonna 1951 pääsuunnittelija Morozov siirtyi Nižnij Tagilista Harkovin tehtaalle, ja vuonna 1953 T-54:stä vastaavaksi pääsuunnittelijaksi tuli Leonid Nikolajevitš Kartsev. T-54:n suunnittelun alussa vaunun peruskorjaus oli suunniteltu tehtävän aina kilometrin ajomatkan välein. Vuonna 1952 peruskorjausväli päätettiin nostaa kilometriin. Samaan aikaan vaunuun päätettiin asentaa STP-1-tyyppinen tykin vakain. Vakainta oli suunniteltu jo vuodesta 1947 alkaen laivanrakennusministeriön johdolla, mutta suunnitelmat eivät olleet tuottaneet toivottuja tuloksia. T-54B-malli oli viimeinen T-54-sarjatuotantoversio. Siinä oli sivu- ja pystysuunnassa toimiva vakain, infrapunalaitteisto ja syväkahlausvalmius. Valmistus loppui vuonna 1959, jonka jälkeen siirryttiin T-55:n valmistukseen. T-54-vaunuja valmistettiin prototyyppien lisäksi kaikkiaan kpl.

3 3 (16) Kuva 1: Neuvostoliittolaisvalmisteinen, alunperin vähän käytettynä mutta peruskorjattuna hankittu T-54-taistelupanssarivaunu oli käytössä Suomessa vuosina Vaunuja tuotiin Suomeen 44 kpl. Vaunun paino on 36 tonnia. Miehistöä on neljä: johtaja, ajaja, ampuja ja lataaja. Vaunussa on 12-sylinterinen iskutilavuudeltaan 38,88-litrainen V-54-moottori, jonka teho on 520 hv. Vaunun pääase on 100 mm:n D-10-T-panssarivaunukanuuna, johon vaunussa on 34 ammusta. Ilmatorjuntakonekivääri oli alunperin mallia DShk-M. Se vaihdettiin muiden joukkojen käyttämäksi NSV-12,7-malliseksi. Myös pääaseen suuntaan ampuva 7,62 mm:n SGMT-panssarivaunukonekivääri vaihdettiin yleisemmin käytössä olleeksi PKT:ksi. Suomeen hankittiin bilateraalikaupan tavaraluotolla vuonna 1959 kaikkiaan 44 kpl modernisoituja vuoden 1951 mallisia T-54-vaunuja. Ne oli valmistettu vuosina Vastoin bilateraalikaupan ehtoja vaunut olivat käytettyjä, joskin peruskorjattuja. T-54:ää käytettiin runsaasti koulutuksessa, harjoituksissa ja ampumaleireillä. Vuonna 1963 Suomessa testattiin 100 mm:n Bofors-tykkiä, joka oli noin metrin vaunun omaa tykkiä pidempi. Kokeilu ei johtanut toimenpiteisiin. Sen sijaan T-54:n tornia kokeiltiin rannikkotykistöaseena, ja se todettiin toimivaksi. Neuvostoliitosta hankittiin pääaseeseen 23 mm:n sisäputkia koulutuskäyttöön. Vuonna 1977 Neuvostoliitosta hankittiin myös puskulevyjä ja miinanraivaimia. Ilmatorjuntakonekivääri vaihdettiin vielä vuonna 1990 muun panssarikaluston tapaan 12,7 mm:n NSV:ksi.

4 4 (16) Ennen hylkäystään vaunut oli sijoitettu Pohjois-Suomen joukoille. Osa vaunuista oli jo kulutettu loppuun ampumamaaleina. Niiden operatiivinen tarve todettiin päättyneeksi vuonna 2004, ja lopullinen hylkäyspäätös tehtiin Ohjuksia ja tutkia panssarialustoilla panssaroidut ohjusilmatorjuntajärjestelmät Suomessa (ev Ahti Lappi) 1970-luvun lopulla Suomessa ryhdyttiin suunnittelemaan uutta ilmatorjuntapatteriston johtamisjärjestelmää. Suunnittelutyölle ei ollut mitään valmista pohjaa. Lähtökohdaksi otettiin ilmatorjuntapatteriston käyttö prikaatin alueella ja todettiin sen kattavan myös käytön kohteen suojauksessa. Työryhmä päätyi kaksimoduuliseen ratkaisuun, joka muodostuu tutkasta ja johtokeskuksesta. Viestijärjestelmään kohdistui suuret vaatimukset, ja työn tuloksena syntyi maailman ensimmäinen tuliasemapääte sanomalaitteineen. Viestijärjestelmään kuuluvat linkit, radiot, pikapuhelinyhteys ja tuliasemapäätteet. Tutkan malli otettiin ruotsalaisesta Giraffe-tutkasta. Niin ensimmäinen suomalainen kuin ruotsalainenkin kokeilu osoittautuivat huonosti toimiviksi. Kehitystyötä jatkettiin, ja tuotoksena syntyi Johtokeskus 87, joka hyväksyttiin käyttöön Maalinosoitustutkan sijoittaminen panssariajoneuvoon oli ensimmäisiä laatuaan maailmassa. Vain Saksassa oli aiemmin käytössä vastaavan tyyppinen järjestelmä tela-alustalla. Järjestelmän operatiivinen liikkuvuus ja taistelunkestävyys ovat hyvät. Järjestelmä on myös EMP-suojattu. Maalinosoitustutka M-ostka 87 M "Tutka-Pasi" -järjestelmän paino on 19 tonnia. Tutka-antennin pituus on 15 metriä eli se on kolme metriä korkeampi kuin vastaava ruotsalainen järjestelmä. Tutka on tyyppiä Giraffe 75 Mk IV, joka toimii sähkömagneettisen spektrin 5,45,9 Mhz:n alueella. Aallonpituus on 5,3 cm ja huipputeho 12 W. Tutkan mittausetäisyys on 75 km. Tutka on valmistusajankohdalleen tyypillisesti 2D-tyyppinen, eli se ei kykene mittaamaan lentokorkeutta. Järjestelmä on modernisoitu 2000-luvun alussa. Johtokeskus 87:n (Joke 87) verkottuneen ilmatorjuntajärjestelmän tulen teho on laskennallisesti kymmenkertainen verkottumattomaan verrattuna. Ilmatilannekuvaa voidaan välittää reaaliaikaisesti ja tuliasemapäätteiden avulla kaksisuuntaisesti. Kaikkia ilmatorjuntayksiköitä ja jopa yksittäisiä aseita voidaan johtaa verkoston avulla.

5 5 (16) Kuva 2: Maalinosoitustutka M-ostka 87 panssariseminaarin kalustonäyttelyssä. Järjestelmiä hankittiin määrä, joka riitti kaikille 1990-luvun jääkäri- ja panssariprikaateille. Lisäksi johtamisjärjestelmä voitiin alistaa jalkaväkiprikaatille. F-18C/D-torjuntahävittäjien hankinnan kalleuden vuoksi jääkäriprikaatihanketta ei kuitenkaan voitu toteuttaa. Ilmatorjunnan johtokeskusjärjestelmät samoin kuin kenttätykistö niitä varten kuitenkin oli olemassa. Laitteita ryhdyttiin käyttämään ilmavoimien tukikohdissa, merivoimien aluksilla ja rannikkotykistössä. Neuvostoliitossa kehitettiin Korean sodasta alkaen lukuisia maavoimien ilmatorjuntaohjus-

6 6 (16) järjestelmiä, kun oli todettu, että ydinsodan sijasta todennäköisesti toteutuvassa sodassa maavoimilla on edelleen suuri merkitys. Ensimmäinen järjestelmä oli Krug, joka hyväksyttiin sotavarusteeksi vuonna 1958 ja tuli operatiiviseen käyttöön vuonna Monia sen jälkeen rakennettuja järjestelmiä tarjottiin myös Suomeen 1970-luvulta alkaen. Yksi näistä järjestelmistä oli Kub, jolla vuonna 1999 Jugoslavian sodassa pudotettiin yhdysvaltalainen F-117-hävittäjä. Suomessa todettiin 1970-luvulla raskaiden ilmatorjuntakanuunoiden olevan vanhentuneita ilmasodan uhkakuvia vastaan. Ryhdyttiin kartoittamaan soveltuvaa ilmatorjuntaohjusjärjestelmää. Aika oli hankala, koska ensimmäisen sukupolven järjestelmät olivat vanhenemassa, ja toinen sukupolvi vasta kehitteillä. Neuvostoliitto tarjosi vain vanhentunutta kalustoa, lähinnä SA-8- ja SA-13-järjestelmiä. Yhdysvallat ei halunnut myydä omaa tekniikkaansa, kuten ADATS- ja Sparrow-järjestelmiä, Suomeen. Sama koski brittiläistä Rapier järjestelmää. YYA-sopimus puolestaan esti saksalaisen sotakaluston hankinnat. Valinta kohdistui ranskalaiseen Thomson-CSF:n Crotale NG -ohujkseen, joka oli ainoa suomalaisille saatavilla ollut, mutta kuitenkin neuvostoliittolaisia, yhdysvaltalaisia, brittiläisiä ja saksalaisia suorituskykyisempi ja halvempi kokonaisuus. Crotale NG toimii ilmatorjuntaohjusjärjestelmä Itohj 90:n ohjuksena. Ajoneuvokalusto on Pasi-Sisu. Järjestelmän paino on 27 tonnia. Sinä on kahdeksan ohjusta ja jokasään toimintakyky. Torjuntaetäisyys on 11 kilometriä. Ohjuksen nopeus on 3,5 machia, joten se tavoittaa käytännössä lähes kaikki miehitetyt lentokoneet.

7 7 (16) Kuva 3: Crotale NG -ilmatorjuntajärjestelmä eli ItO 90 on tarkoitettu suojaamaan valtakunnallisesti tärkeitä kohteita ja joukkoja. Järjestelmä toimii joka säässä ja sillä on hyvä elektronisen häirinnän sietokyky. Ohjuksen ulottuvuus pystysuunnassa on 6 km ja vaakasuunnassa 500 m:stä 11 km:iin. Panssaroidun Pasi-Sisun alustalle rakennettu järjestelmä painaa 23 tonnia. Tavoitteena oli hankkia 30 ohjusyksikköä, mutta rahoitus riitti vain kymmeneen. Lukumääräinen puute pyrittiin sittemmin korjaamaan halvemmalla kevyellä kohdetorjuntaohjusjärjestelmällä eli ItO 05:llä. Ohjusaseiden elinkaari on lähinnä ruutien vanhenemisen vuoksi noin vuotta, jonka jälkeen ohjus menettää käyttökelpoisuutensa, vaikka muu järjestelmä vielä toimisi. Pääkaupunkiseutua suojaavan alueilmatorjunnan neuvostoliittolaisvalmisteisten ItOhj 79 -eli Petšora-ohjusten todettiin vanhenevan 2000-luvun alussa, vaikka hankittaessa se oli maailman uudenaikaisimpia lajissaan. Venäjältä kysyttiin Petšoran päivitystä, mutta sitä ei ollut tarjolla. Vuonna 1993 aloitettiin uuden aluetorjuntajärjestelmän kartoitus. Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen rajoitteet eivät enää sitoneet Suomen ratkaisuja. Vaihtoehtoja olivat venäläiset S-300PMU1 (SA-10), S-300V (SA-12), norjalainen NASAMS, ranskalainen SAMP/T, ruotsalainen RBS 23 BAMSE ja yhdysvaltalainen MIM-104 Patriot. Kaikki eivät kuienkaan olleet vielä valmiita. Venäläinen S-300PMU1 oli käytössä Moskovan ja Pietarin ilmapuolustuksessa. Se samoin kuin yhdysvaltalainen Patriot todettiin taistelunkestävyydeltään heikoksi, koska ne perustuivat yhteen tutkaan. Sama ongelma oli ranskalaisella SAMP/T:tä. Ilma-alivoimaiselle maalle tällainen ratkaisu ei sovellu. Venäläinen S-300V oli tela-alustainen ja kenttäkelpoi-

8 8 (16) nen. Norjalainen NASAMS todettiin Suomelle sopivimmaksi ratkaisuksi. Sen taistelunkestävyys oli hyvä, ja järjestelmä oli melko edullinen. Torjuntahävittäjähankinnan vuoksi puolustusmäärärahat eivät kuitenkaan riittäneet NASAMS:n hankintaan. Vaikka ensi vaiheessa Venäjä olisi halunnut myydä SA-10-järjestelmän, se sittemmin tarjosi tela-alustaista ja kenttäkelpoista Buk-M1-järjestelmää Neuvostoliiton tavaraluottojen osamaksuksi. Kyseessä oli uusi, vuonna 1990 valmistunut ratkaisu, jolla olisi edessä pitkä elinkaari. Buk:lla on hyvä torjuntakyky ja suuri pelotearvo. Ulottuvuus ja torjunta-ala on suuri ja järjestelmä kykenee torjumaan erilaisia maaleja, myös aeroballistisia maaleja, kuten tykistöohjuksia. Buk kykenee palvelemaan myös maavoimien ilmapuolustusta. Järjestelmällä on monimaalikyky. Orjalavetin avulla se kykenee ampumaan kahdeksan ohjusta. Järjestelmällä on myös hyvä taktillinen liikkuvuus ja taistelunkestävyys, ja se on melko helppo kouluttaa varusmiehille. Varusmies- ja reserviläiskoulutuksessa ei käytetä juurikaan perusampumamenetelmiä, vaan harjoitellaan vaativampia tilanteita varten. Kuva 4: Buk-M1-järjestelmän eli 96 BUK M1:n ohjusvaunu voi etsiä, seurata ja valaista maaleja joko osoitettuna tai itsenäisesti. Tutkan suurin mittausetäisyys on 100 km. Passiivista maalinseurantaa varten järjestelmässä on optinen televisiotähtäin. Ampumasektori neljälle ohjukselle on täysi ympyrä. Ohjuksen ulottuvuus korkeussuunnassa on 15 m:stä 22 km:iin ja vaakasuunnassa 3-35 km. Ohjus hakeutuu maaliin puoliaktiivisella kulmanopeusmenetelmällä 3,5-kertaisella äänennopeudella. Ohjuksineen järjestelmä painaa 35 tonnia. Miehistöä on neljä. Taisteluvalmius saavutetaan viidessä minuutissa. Buk-pattereita hankittiin kaikkiaan kolme. Buk-M1-järjestelmä koostuu neljästä osasta: johtokeskusvaunu, valvonta- ja maalinosoitustutkavaunu, yleensä kolme ohjusvaunua ja kol-

9 9 (16) me lataus- ja kuljetusvaunua. Tuliyksikkö toimii hajaryhmityksessä. Jokainen ohjusvaunu kykenee tulittamaan maaleja itsenäisesti eri ampumamenetelmillä. Ohjuksen kantama on 35 km ja torjuntakorkeus on 15 m:stä 22 km:iin. Maalinosoitustutkan mittausetäisyys on 160 km ja korkeussuunnassa km. Johtokeskus voi seurata 75:ää maalia, joista 15:tä automaattisesti. Jos yhteys ohjusvaunun ja ohjuksen välillä katkeaa tai ohjus ei osu maaliin, se tuhoutuu automaattisesti. Buk-M1-järjestelmän johtokeskusvaunussa on Joke 87 -järjestelmän tuliasemapääte, joten Buk-yksikkö kuuluu osana ilmatorjunnan tulenkäytön johtamisjärjestelmään. Buk-yksikkö voidaan liittää myös prikaatin johtamisjärjestelmään johtokeskusvaunun kautta. Buk-järjestelmää käytettiin sotatoimissa ensimmäisen kerran keväällä 2008, kun Abhasia ampui sillä alas neljä israelilaisvalmisteista Hermes-lennokkia. Georgian sodassa elokuussa 2008 Georgia ampui Buk-M1:llä alas neljä venäläistä lentokonetta, mitkä tappiot Venäjä on tunnustanut. Mahdollisesti Venäjä ampui Buk:lla alas kolme georgialaista SU-25-hävittäjää ja vahingossa myös yhden oman SU-24-hävittäjän. Georgian sota osoitti, että venäläiset eivät kykene häiritsemään Buk-järjestelmän toimintaa, mitä mahdollisuutta Suomessa on tosinaan epäilty. Ohjus ei lentäessään ota vastaan herätteitä ulkopuolelta. Luonnollisesti kaikki nykyjärjestelmät, myös Buk, ovat alttiita elektroniselle sodankäynnille, mutta ammunta on mahdollista myös optisesti. Ammunta voidaan suorittaa mm. televisio- tai lämpökameran avulla. Buk-kaluston vuonna 2012 alkavan hylkäämisen pääsyy liittyy periaatelinjaukseen hankkiutua eroon neuvostoliittolais- ja venäläisperäisestä kalustosta. Myös uusi NASAMS II -järjestelmä on suorituskykyinen, mutta se ei kykene torjumaan Buk:n tapaan aeroballistisia maaleja. Buk:n hylkäämisen myötä Suomen ilmapuolustus menettää korkeatorjuntakyvyn ellei uutta vastaavaa järjestelemä hankita. NASAMS II ei kykene korkeatorjuntaan. Venäjällä on suunniteltu uusia Buk-malleja, kuten Buk-M1-2 ja Buk-M2. M270 MLRS -raskas raketinheitin (DI, inskapt Kari-Pekka Niemelä, MaavMatL) Vuosina tutkittiin 122 mm:n pitkänkantaman rakettia, syvän asevaikutuksen kokonaiskonseptia ja iskukykyä. Jalkaväen selonteko 2004 edellytti korvaavia aseita jalkaväkimiinojen tilalle. Iskukykytutkimus suositti liitopommien hankintaa F-18-torjuntahävittäjiin sekä raskaiden raketinheittimien hankintaa. Saatavilla olevista raskaista eli yli 122 mm:n raketinheitinjärjestelmistä tehtiin kirjallisuusselvitys. Periaatelinjauksen vuoksi luovuttiin venäläisistä vaihtoehdoista, jolloin valinta kohdistui yhdysvaltalaisperäiseen MLRS-järjestelmään. Niitä tarjosivat uusina tai käytettyinä mm. Yhdysvallat, Saksa, Tanska ja Alankomaat. Hankinnat toteutettiin kesällä 2005 valtion lisätalousarviossa myönnetyllä 57,6 miljoonan euron tilausvaltuudella. Yhdysvaltalainen vaihtoehto oli kallein ja ajoneuvojen osalta Suomen oloihin heikosti soveltuva. Saksalainen tarjous oli aluksi noin 90 miljoonaa euroa eli ylitti tilausvaltuuden selvästi. Kuultuaan Alankomaiden 55 miljoonan euron tarjouksesta Saksa oli valmis alentamaan hintaa 35 miljoonaan euroon. Puolustusministeriö oli kuitenkin jo sopinut hankinnas-

10 10 (16) ta Alankomaiden kanssa, joka Saksan tarjouksesta kuultuaan alensi hinnan 30 miljoonaan euroon. NAMSA (NATO Maintenance and Supply Agency) tarkasti materiaalin Alankomaissa. Toimitukset Suomeen alkoivat vuodenvaihteessa Kalusto saatiin maahan vuonna Kenttäkokeet alkoivat huhtikuussa ja koeammunnat lokakuussa Tekninen hyväksyntä saatiin joulukuussa Perushankinta käsitti 22 heitintä ja noin 80 ajoneuvoa. Heittimet organisoitiin patterikokoonpanoon. Yhdessä patterissa on kahdeksan heitintä. Koska hinta oli selvästi edullisempi kuin tilausvaltuus, hankittiin Saksasta AT2-miinaraketteja, M28-harjoitusraketteja ja 122 mm:n harjoitusammuntajärjestelmä. Lisäksi tilausvaltuus mahdollisti sen, että hankittiin suomalainen johtamisjärjestelmä, lisää ajoneuvoja, suomalaisiin oloihin soveltuvia maastouttamisvälineitä kuten naamioverkkoja sekä materiaalinkäsittelyvälineitä ja ohjemateriaalin käännöstyöt. Suomessa vaihtoehtona oli järjestelmän sijoittaminen joko Panssariprikaatiin tai Tykistöprikaatiin. Panssariprikaatia tuki järjestelmän tela-alustaisuus, mutta koska Panssariprikaatiin sijoitettiin runsaasti ilmatorjuntajoukkoja Hyrylän varuskunnan lakkauttamisen jälkeen, raskaat raketinheittimet päätettiin sijoittaa Tykistöprikaatiin. Järjestelmän tavoitteena on kaukovaikutuskyky aina km:iin saakka. Toistaiseksi Suomessa on käytössä vain kaukomiinoitusvalmius. Hanke koostuu kahdesta vaiheesta: 1. Vuosina luodaan maavoimien iskukyvyn kehittämisen perusvalmius, johon kuuluvat koulutusjärjestelmä, huoltojärjestelmä, varastointi ja operatiiviset ja taktiset käyttöperiaatteet 2. Vuosina luodaan kauko- ja täsmävaikutuskyky hankkimalla ohjautuvia ampumatarvikkeita ja suorittamalla niiden vaatimat muutostyöt lavetteihin ja ammunnanhallintaan. Nyt ensimmäinen vaihe on toteutettu ja toinen vaihe osittain jo aloitettu. Toiseen vaiheeseen kuuluvat uusien ampumatarvikkeiden hankinta ja niiden vaatimat heittimen ammunnanhallintajärjestelmän muutostyöt. Lisäksi hankitaan hinaus- ja korjausajoneuvo, koska järjestelmän mukana tarjottua Leopard 1 -pohjaista ratkaisua ei pidetty soveltuvana Suomen oloihin. Johtamisjärjestelmä tulee ammunnanhallintajärjestelmän päivityksen jälkeen integroida suomalaiseen järjestelmään. Pääosin DAF-merkkinen pyöräajoneuvokalusto on vastoin ennakko-odotuksia osoittautunut käytössä hyvin maasto- ja kenttäkelpoiseksi, mutta kalustoa on silti uudistettava. Iskukykytutkimuksessa raskaan raketinheittimen tehon katsottiin perustuvan M26-ampumatarvikkeisiin, jotka nyt ovat kiellettyjä tytärammukset kieltävän Ottawan sopimuksen perusteella. Tämän vuoksi Suomeenkin joudutaan hankkimaan muita, tehokkaita mutta kalliimpia ampumatarvikkeita. Järjestelmän alkuperäinen tavoite, jalkaväkimiinojen korvaaminen, ei näin ollen ole vielä toteutunut.

11 11 (16) MLRS M270 -raketinheittimen suomalainen tyyppimerkintä on 298 RsRakH 06. Taistelupaino on 26 tonnia. Pituus on 6,985 m ja leveys 2,972 m. Moottori on 540-hevosvoimainen Cummins. Norjassa käytetään vaativaan maastoon paremmin soveltuvaa 600-hevosvoimaista versiota, jollaiseksi moottorit Suomessakin mahdollisesti päivitetään. Telaalusta perustuu yhdysvaltalaiseen M2 Bradley -rynnäkköpanssarivaunuun. Paikannuslaitteena on hyrräpaikannus, joka uudistetaan ammunnanhallintajärjestelmän uudistamisen yhteydessä. Raketinheitinpatteriin kuuluu mittaus- ja paikannusajoneuvo, ja jokaisessa heittimessä on lisäksi käsi-gps-laite. Järjestelmä on suunniteltu alunperin Varsovan liiton panssariyhtymiä vastaan. Sitä on käytetty mm. molemmissa Persianlahden sodissa ja Afganistanin sodassa. Ammunnanhallintajärjestelmä on äärimmäisen yksinkertainen käyttää. Se perustuu 1970-luvun tekniikkaan, jota on kehitetty 1980-luvulla. Heittimellä voidaan ampua vapaasti valittava määrä raketteja joko yhteen tai useampaan maaliin. Keskimäärin raketit ammutaan viiden sekunnin välein, mutta myös muunlaiset ajoitukset ovat mahdollisia. Ase käyttää kahta rinnakkain asetettavaa vaihdettavaa rakettikasettia, joista kuhunkin mahtuu kuusi rakettia tai yksi ohjus. Ampumaetäisyys 227 mm:n raketeilla on km ja tykistöohjuksilla km. Kuva 5: Raskas raketinheitin 298 RsRakH 06 -järjestelmä on yhdysvaltalaista alkuperää ja hankittu Suomeen vähän käytettynä Alankomaista. Se hankittiin korvaamaan jalkaväkimiinoja, mutta nykyisin käytössä olevin ammuksin soveltuu parhaiten panssarimiinojen levitykseen jopa 28 km:n etäisyydeltä. Lavetti perustuu M2 Bradley -rynnäkköpanssarivaunuun. Taistelupaino oin 24,7 tonnia. Miehistöä on kolme: johtaja, ajaja ja ampuja.

12 12 (16) Suomessa nyt käytössä ovat ampumatarvikkeet ovat: AT2-miinaraketti, kantama 38 km. M28 -harjoitusraketti, kantama 32 km. M28-harjoitusrakettikasetti painaa ladattuna kg ja tyhjänä 415 kg. Varastojen nostureihin ja materiaalinkäsittelyvälineisiin kohdistuu vaatimuksia suuren painon vuoksi. Kasetti toimii kuljetus-, varastointi- ja ampuma-alustana. Raketissa on ruutia noin 100 kg. Ammunnan jälkeen raketista jää noin 20 kg suolahappoa. Ammunnan jälkeen heitin on pestävä mahdollisimman nopeasti suolahappovaurioiden välttämiseksi. Tämän vuoksi koulutuksessa ja harjoittelussa käytetään mieluummin 122 mm:n harjoitusrakettijärjestelmää. Yhdessä AT2-raketissa on 28 kpl AT-2-panssarimiinoja. AT2-raketeilla saavutetaan kaukomiinoituskyky, joka on toistaiseksi järjestelmän päätehtävä Suomessa. Miinoissa on sensoreita, jotka vaikeuttavat raivaamista. Raketteja voidaan ampua vielä, kun pintatuulen nopeus on 25 m/s. Koulutuksessa perustavoitteena on, että tulikomennon saatuaan järjestelmä ajaa tuliasemaan, suorittaa tehtävän ja poistuu tuliasemasta kuudessa minuutissa. Ensimmäinen sodanajan patteri on koulutettu, ja kokemusten perustella em. tavoitteeseen on päästy hyvin. Suomessa järjestelmä on modifioitu ainoana MLRS-järjestelmänä EU-tieliikennekelpoiseksi. Siihen on asennettu mm. heijastimet, sivuvalot, jauhesammuttimet ja sammutuspeite. Sisäpuhelinjärjestelmä on muutettu niin, että vaunupäähineenä käytetään talvioloihin hyvin soveltuvaa neuvostoliittolaista mallia. Muita modifikaatioita ovat mm: kaatumisenestovaijeri, kiipeilypintojen karhennus, merkkien suomennos, jäähokit suojakiskoineen, telapyörien suojatäyte ja vaijerileikkuri. Mekanisoitujen ja panssarijoukkojen kehitysnäkymiä Suomessa 2000-luvulla (maj Harri Mäkelä, PsK) Ulkomailla panssaroitujen yhtymien tarve on tunnistettu, joskin suuntaus on divisioonista pienempiin taisteluosastoihin. Suurimpia uhkia panssarivaunuille ja -ajoneuvoille ovat miina- ja sinkoaseet, ja vaunu on suojattava kaikilta suunnilta. Koko miehistön on pystyttävä tähystämään eri sääoloissa ja vuorokaudenaikoina. Suomessa panssariprikaatit on lakkautettu ja venäläisestä kalustosta on suurelta osin luovuttu. Karjalan jääkäriprikaati on mekanisoitu yhtymä ja operatiivinen valmiusyhtymä. Prikaatin kokonpano on tavanomainen prikaatikokoonpano. Siihen kuuluu esikunta- ja viestipataljoona, kolme panssarijääkäripataljoonaa, ilmatorjuntapatteristo, huoltopataljoona. Panssarijääkäripataljoonien pääkalustona ovat ruotsalaisvalmisteiset CV-9030-rynnäkköpanssarivaunut. Yhtymää on tarkoitus käyttää ratkaisutaisteluissa.

13 13 (16) Lisäksi on perustettu mekanisoituja ja moottoroituja taisteluosastoja. Molempia taisteluosastoja on kaksi. Kyseessä on vahvennetun pataljoonan vahvuinen joukko, jota käytetään valmiusyhtymien tukemiseen. Osastoa käytetään kootusti pääsääntöisesti hyökkäystaisteluun, ja sen pääkalustona ovat saksalaisvalmisteiset Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunut ja neuvostoliittolaisvalmisteiset BMP-2-rynnäkköpanssarivaunut. Mekanisoidun taisteluosaston kokoonpano on: esikunta- ja viestikomppania kaksi panssarivaunukomppaniaa kaksi panssarijääkärikomppaniaa kranaatinheitinkomppania panssarihaupitsipatteristo ilmatorjuntapatteri taistelupioneerikomppania huoltokomppania. Moottoroitu taisteluosasto on alueellinen joukko, joka toimii itsenäisesti tai alistettuna jääkäri- tai jalkaväkiprikaatille. Sitä käytetään esimerkiksi reservinä tai vastahyökkäyksissä. Moottoroidun taisteluosaston kokoonpano on: esikuntakomppania kolme panssarijääkärikomppaniaa panssarihaupitsipatteristo taistelupioneerikomppania kranaatinheitinkomppania ilmatorjuntapatteri huoltokomppania. Moottoroitujen taisteluosastojen panssarijääkärikomppanioiden pääkalustona ovat neuvostoliittolaisvalmisteiset MT-LBV-kuljetuspanssarivaunut. Panssarihaupitsipatteristojen kalustona ovat neuvostoliittolaisvalmisteiset 122 PsH 73:t. Niille ei ole suunniteltu modernisointeja. Puolustusvoimien suorituskyvyn kehittämisen lähtökohta ovat yhtäältä turvallisuusympäristön vaatimukset, turvallisuustilanteet ja uhkamallit ja toisaalta käytettävissä olevat resurssit. Venäjän asevoimilla on aktiivipalveluksessa noin miljoona sotilasta ja reservissä noin kaksi miljoonaa. Suomen lähialueella reservissä on noin miestä. Ruotsi on voimakkaasti supistanut puolustusvoimiaan, noin mieheen. Länsimainen näkemys korostaa globaalien ja monikansallisten operaatioiden pysyvyyttä. Operaatioiden rakenne pysyy nykyisen kaltaisena, ja erityisesti kriisin harmaan vaiheen merkitys kasvaa. Venäjällä sen sijaan korostuu perinteinen tekniikka ja taktiikka. Pyrkimys on kohti liikkuvia ja tulivoimaisia yhtymiä prikaatitasolla. Suomen sotilaallisen puolustamisen periaate perustuu edelleen alueelliseen puolustukseen. Joukkojen rakenne perustuu operatiivisiin joukkoihin ja alueellisiin joukkoihin. Operatiivisilla joukoilla eli valmiusyhtymillä ja taisteluosastoilla on valtakunnallinen toimintakyky ja kaukovaikutuskyky ja ne toimivat iskukyvyn keihäänkärkenä. Alueellisten joukkojen pää-

14 14 (16) tehtävä on käskettyjen alueiden hallussapito. Joukkojen määrä vähenee, eli taistelukentällä on yhä vähemmän omia joukkoja. Myös alueellisten joukkojen tulee kyetä itsenäiseen ja liikkuvaan taisteluun taistelutekniikan tasolla noin km:n alueella. Alueellisten joukkojen puolustustaistelulla luodaan asetelmia, joissa operatiivisten joukkojen yllättävä käyttö aloitteen saamiseksi koko taistelualueella on mahdollista. Operatiivisia joukkoja ei käytetä alueen hallussapitämiseen. Joukkojen kehittämisen painopisteet ovat johdettavuus ja tilannetietoisuus, taktinen ja taistelutekninen liikkuvuus, suoja uusien materiaalien ja liikkeen avulla sekä kaukovaikutteinen tulivoima. Joukkotyypit ovat: raskas jalkaväki eli mekanisoitu jalkaväki keskiraskas jalkaväki eli moottoroitu jalkaväki kevyt jalkaväki. Panssaroitujen ja mekanisoitujen joukkojen päätehtävä on Suomen puolustaminen. Merkittäviä uudishankintoja ei ole suunnitelmissa 2010-luvulla. Kehittäminen keskittyy johtamisjärjestelmin ja aselajien järjestelmiin sekä organisaatioihin ja käyttöperiaatteisiin. Materiaalisen kehittämisen kohteet ovat: johtamis- ja viestijärjestelmä: maavoimien tietojärjestelmä MATI, jolla luodaan ja ylläpidetään tilannekuvaa Leopard 2 -taistelupanssarivaunun elinkaaren jatkaminen vuodella modernisoimalla nykyinen 1980-luvun tekniikkaan perustuva 2A4-versio joko 2A4+ tai 2A5+ -versioksi CV9030-rynnäkköpanssarivaunun modernisointi MLI-versioksi esimerkiksi vaihtamalla 30 mm:n tykki 40 mm:ksi ja vaihtamalla telat kumiteloiksi. BMP-2-rynnäkköpanssarivaunun modernisointi parantamalla pimeätoimintakykyä lämpökameran avulla ja vaikeuttamalla vaunun havaittavuutta häivetekniikoiden avulla tykistöjärjestelmä, mm. raskas raketinheitin 298 RsRakH 06. Panssariprikaatista mekanisoituun taisteluosastoon (maj Harri Mäkelä, PsK) Panssariprikaatien lakkauttamisen ja kahteen mekanisoituun taisteluosastoon siirtymisen jälkeen sodan ajan panssarijoukkojen määrä Suomessa väheni. Kaksi panssariprikaatia olivat 1990-luvun alun kalustohankintojen jälkeen täydessä operatiivisessa valmiudessa, mutta niistä luovuttiin, kun neuvostoliittolaisperäisen kaluston ylläpito osoittautui määrärahojen puitteissa mahdottomaksi hankittaessa samaan aikaan uutta länsimaista kalustoa. Kaikkiaan sodan ajan joukkojen vahvuus Suomessa on laskenut vuoden 1995 jälkeen noin :sta noin :een. Panssariprikaatin määrävahvuus oli miestä. Taistelupanssarivanuja oli 63 kpl ja rynnäkköpanssarivaunuja 110 (60 kpl BMP-1 ja 50 kpl BMP-2). Jokaisessa rynnäkköpanssarivaunussa oli panssarintorjuntaohjukset, joten panssarintorjuntakyky oli vahva. Myös ilma-

15 15 (16) torjuntakyky oli hyvä. Iskukyky perustui panssaripataljooniin, joiden kokoonpano oli: esikuntakomppania kolme panssarivaunukomppaniaa kolme panssarijääkärikomppaniaa kranaatinheitinkomppania huoltokomppania. Panssariprikaatin oli tarkoitus toimia pääesikunnan reservinä maanpuolustusalueen, sotilasläänin tai armeijakunnan johdossa. Päätehtäviä olivat mm. murron tehneen vihollisen lyöminen tai pysäyttäminen, tärkeän kohteen suojaaminen, operatiivisen maahanlaskun torjunta. Panssariprikaati kykeni siirtymään 300 km vuorokaudessa ja hyökkäämään siirtymisen jälkeen kaikissa sää- ja maasto-olosuhteissa. Panssariprikaatin katsottiin kykenevän torjumaan vihollisen erillisen mekanisoidun jalkaväkiprikaatin ja lyömään kohtaamistaistelussa mekanisoidun prikaatin. Panssariprikaatin hyökkäyksen vaiheet olivat: 1. tiedustelu ja suojaus panssaritiedustelun, jalkaväkijoukkojen ja panssarintorjunnan voimin 2. valmistelut epäsuoran tulen, pioneeritoiminnan ja panssaripataljoonan osien avulla 3. isku kahden panssaripataljoonan taistelun, pioneeritoiminnan, epäsuoran tulen ja yhden panssaripataljoonan reservin voimin 4. jatkaminen eli taistelukyvyn palautus, huolto, reservin käyttö ja muodostaminen. Panssaripataljoonan tasolla hyökkäyksen vaiheet olivat samankaltaiset. Iskuvaiheessa oli käytössä yleensä kaksi panssarivaunukomppaniaa ja kaksi panssarijääkärikomppaniaa. Panssarivaunu- ja panssarijääkärikomppaniaa saatettiin käyttää yksikköparina, jolloin jalkaväkeä oli vain yksi komppania, mutta tulotuki oli vahva. Mekanisoidun taisteluosaston kokoonpano muistuttaa panssaripataljoonaa, mutta organisaatio on suurempi. Vahvuus on miestä. Taistelupanssarivaunuja (Leopard 2A4) on 49 kpl ja rynnäkköpanssarivaunuja (BMP-2) 48 kpl. Mekanisoidun taisteluosaston kokoonpano on: esikunta- ja viestikomppania kaksi panssarivaunukomppaniaa kaksi panssarijääkärikomppaniaa taistelupioneerikomppania kranaatinheitinkomppania panssarihaupitsipatteristo ilmatorjuntapatteri huoltokomppania. Mekanisoitua taisteluosastoa voidaan käyttää operatiivisen johtoportaan johtamana tai alistaa se alueelliselle johtoportaalle. Taisteluosasto kykenee alueen haltuunottoon ja määräaikaiseen hallussapitoon. Hyökkäys-, puolustus- ja viivytystaistelussa se kykenee itsenäiseen toimintaan. Taisteluosasto saattaa kuitenkin tarvita tukea ilmasuojassa ja liikkeen edistämisessä.

16 16 (16) Mekanisoidun taisteluosaston ilmatorjuntakyky on heikko. Se perustuu yhdeksään 23 ItK 63 "Sergei" -ilmatorjuntakanuunaan. On kuitenkin huomattava, että mekanisoitu taisteluosasto taistelee harvoin yksin. käytännössä sitä suojaa valmiusyhtymän vahva ilmatorjunta. Lisäksi alue, jossa mekanisoitua taisteluosastoa käytetään, on todennäköisesti myös ilmapuolustuksen painopistealue. Myös panssarintorjuntaohjusten määrä on melko vähäinen. Mekanisoidun taisteluosaston alue hyökkäyksessä on suurempi kuin panssaripataljoonan. Taisteluosaston taistelupioneerikomppaniassa on kaksi joukkuetta, mikä mahdollistaa liikkeen edistämisen kahdessa eri suunnassa. Mekanisoitu taisteluosasto voi edetä yhden tai kahden uran suunnassa. Kohtaamistaistelussa käytetään yksikköpariperiaatetta panssarivaunukomppanian ja panssarijääkärikomppanian kesken. Mekanisoitu taisteluosasto ei vastaa panssariprikaatia, vaan on lähinnä hyvin vahvennettu panssaripataljoona. Iskuportaan taistelu on samankaltaista kuin panssaripataljoonassa, mutta yksikköparien merkitys korostuu. Käyttöperiaatteissa korostuu kohtaamistaistelu.