Liikunta on kokemuksia ja kokemuksilla on erilaisia merkityksiä - miksi liikun blogikirjoitukset 13-19.11.2011 Näissä blogikirjoituksissa kerron liikuntakokemuksista, kokemusten tai kokemuksellisuuksien erilaisista käsitteistä ja niiden merkityksistä ihmisille itselleen, mutta myös liikunnan järjestäjätahoille ja koko yhteiskunnallekin. Blogikirjoituksille tyypillisesti kerron ensin omista arkisista liikunta- ja muistakin kokemuksistani, jonka jälkeen pohdin näiden kokemusten erilaisia tulkintamahdollisuuksia ja yleisempää merkitystä. Tunnettuahan on, että liikunta ja urheilu on hyvin kokemuksellista toimintaa. Kokemukset eivät kuitenkaan asettaudu vain hyvä huono akselille, vaan liikuntakokemuksetkin voivat vaikuttaa ihmisten liikuntaan sekä hyvin syvällisesti että monipuolisesti. Kokemuksellisuudessa on myös huomioitava niiden temporaalisuus eli ajallisuus: tärkeitä ovat niin aiemmat (liikunta)kokemukset, nykyiset kokemukset kuin ajatukset tulevista, mahdollisista kokemuksista. Kerron myös, miksi tämä www.miksiliikun.fi sivu on avattu, kuvaan, analysoin ja tulkitsen alustavasti omia ja joidenkin tutkimieni henkilöiden liikuntakokemuksia. Tavoitteenani on antaa pientä esimakua siitä, mitä ja miten liikunta-asioita näillä sivuille tullaan käsittelemään. Sunnuntai, 13.11.2011, Arto Isänpäivä. Juhlistimme sitä käymällä tyttäreni kanssa kuntosalilla. Se olikin mukava isä-tyttö juttu. Syksy on muuten ollut niin lämmin ja kuivakin, että kuntosalille en ole juuri viitsinyt mennä. Mieluummin koen liikunnan ilot ulkoilmassa ja jumppaan kuntolenkkini varrella olevissa puisissa kuntolaitteissa. Lihakseni eivät siis olleet aivan niin voimattomassa kunnossa kuin joskus syksyn kuntosalikauden alussa. Tosin oma lihaskuntoharjoitteluni on nykyään enemmän jumppaa kuin lihasmassan lisäämistä. Nivelten liikkuvuutta, lihaskestävyyttä ja kimmoisuuttakin kuntosalitreeneiltäni haen. Tällä kertaa kuntosalilla käynti oli myös yhteisöllinen juttu ja sain vähän opettaakin tytärtäni laitteiden käytössä. Tätä miksiliikun.fi blogin avaamista olen kypsytellyt nyt parisen vuotta. Ristiriitainen suhteeni nettiä ja nykyään myös sosiaalista mediaa kohtaan on aiemmin estänyt tämän periaatteessa hyvän ajatuksen konkretisoinnin. Liikuntahan on koettava oikeasti eikä vain virtuaalisesti. Pelkään tosin varmaan ihan turhaan että minä ja lukijani koukuttuvat tietokoneen ääreen pohtimaan liikkumistaan, kun pitäisi olla itse asian parissa. Pohtimiseen toki täytyy olla aikaa, sillä liikunnan pitääkin olla merkityksellistä kukapa sitä tekisi sellaisia asioita, joilla ei olisi mitään merkitystä? Vuorovaikutus on toinen juttu. Siihen on viime vuosina moni fiksukin ihminen jäänyt kiikkiin. Nettipäivitysten tekeminen ja kommentoiminen on ajanut monen muun asian edelle. Sitä en halua. Suosittelenkin, että sinäkin, mahdollinen lukijani, käyt näillä sivuilla harkiten. Vaikka kerran kuussa. Jos kiinnostut aiheesta, niin pyydä minut mieluummin luennoimaan kuin käymään nettidebattia. Kasvokkaista vuorovaikutusta ei mikään voita ja se on paljon tehokkaampaa kuin käydä sähköposti- tai muuta keskustelu. Päivän epistolateksti ja itse asiassa seuraavien viikkojenkin keskittyy liikkumisen erilaisiin kokemuksellisuuksiin. Myöhemmin, ajatuksenani on pitää tätä blogia ainakin vuoden 2012 loppuun
asti, käyn hyvin laajasti läpi liikkumisen harrastamisen syitä. Uskon, että reilun vuoden päästä olenkin kartoittanut aika perusteellisesti sen, mitä (liikunta)sosiologia voi sanoa siitä, miksi ihmiset liikkuvat. Teen tätä blogisivua sekä käsitteellisellä että käytännöllisellä otteella, jossa arkisten ja päiväkirjanomaisten blogitekstien höysteenä on artikkeleita, kolumneja, käytännön esimerkkejä, työkaluja, taulukoita, kuvioita ja muuta materiaalia. Tarkoituksenani on tukea ja auttaa liikuntaneuvojia, liikunnanohjaajia ja opettajia sekä muita liikunnan parissa toimivia heidän tärkeässä tehtävässään ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä. Lukemisiin, mutta muista käydä liikkumassa tänäänkin Liikkuminen ja urheileminen on kokemuksellista toimintaa katsaus tutkimushistoriaani Liikunta on kokemuksellista toimintaa, sen kaikki voinevat allekirjoittaa. Tein liikuntasosiologian pro graduni Urheilu kertomuksena (1990) pääasiassa omia leikki-, liikunta- ja urheilukokemuksiani hyödyntäen ja tulkitsin näitä kokemuksiani erilaisia teorioita käyttäen. Opin, että omat kokemukseni olivat erilaisia lapsuuden leikeissä, nuoruuden hiihtoharrastuksessa tai myöhemmin jalkapallourallani tai kuntoliikuntaa harrastaessani. Tekemisen ja kokemisen konteksti eli vaikuttava ryhmä ne tärkeät toiset, joista sosiologiassa puhutaan merkitsi aika paljon siihen, miten kokemukseni ymmärsin ja tulkitsin. Lapsena tai nuorenakaan tätä ei usein ymmärrä tai ei edes halua hyväksyä, mutta niin se vain on. Leikkiessäni tärkeintä olivat vaikkapa lempeä kisailu, kun pelasimme purkkista, kirkonrottaa, maata tai vaikkapa viimeinen pari uunista ulos leikkejä, joissa ei niinkään haettu voittajaa kuin sitä viimeiseksi jäänyttä. Otimme myös erilaisia rooleja: olisiks sää vaikka tää ja mä olisin sitte tää. Silloin hiihdin kuin Mäntyrannan Eero, Tiaisen tai Koiviston Arto jälkimmäiset myös siitä syystä, että meillä oli nimessäkin jotain samaa. Jalkapallossa näyttelin Johan Cruyffin tyylikkyyttä tai Jairzinhon taituruutta, vaikka kaverit tekivätkin minusta pikkuväkkärä Archie Gemmillin, joka ehkä olisikin ollut minulle sopivampi roolimalli. Hyppyrimäessä liisimme huimasti muutaman metrin, mutta silti mielessä olivat Veikko Kankkosen, Björn Wirkolan tai Jiri Raskan TV:stä nämemämme upeat hypyt. Gradun pohjalta ymmärsin, että omat liikunta- ja urheilukokemuksenikin ovat varsin monitulkintaisia. Joku katkera pettymys saattoi myöhemmin osoittautua hyvinkin merkitykselliseksi ja jopa onnelliseksi johdatukseksi. Ehkä minusta ei kuitenkaan olisi tullut Pasi Rautiaista tai Atik Ismailia, vaikka silloin aikoinaan futiksen katkera lopettamispäätös tuntuikin niin epäoikeudenmukaiselta. Ilman ikäviä kokemuksiani urheilukentillä en olisi ehkä osannut löytää itselleni parhaiten sopivaa elämänuraa. Ilman ikäviä kokemuksia eivät ole jääneet jalkapalloammattilaisiksi päätyneet Pasi tai Atikkaan, mutta hyvä ura on heillekin onneksi löytynyt. Mutta ilman hienoja hetkiä monissa eri joukkueissa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tai ilman upeita onnistumisia hiihtoladuilla kuin pelikentilläkin en ehkä samalla tavalla rakastaisi liikkumista ja pelaamista. Minusta tuli minä liikkuessani ja urheillessani tai ainakin sen jälkeen, kun olin tehnyt graduni eli olin pohtinut, mitä liikkuminen ja urheileminen oli minulle siihen astisessa elämässäni merkinnyt. Edelleenkään en tunne myötähäpeää lukiessani noita yli 20 vuotta sitten sydänverellä kirjoittamiani tarinoita, vaikka nyt osaan niitä tapahtumia ehkä vieläkin tarkemmin analysoida ja tulkita.
Narratiivinen tutkimusmenetelmä, jossa kohdetta kuvataan tiheästi ja läheltä sellaisena kuin se tapahtumahetkellä koetaan, antaa yhä uudelleen luettunakin uusia oivalluksia ja materiaalia ymmärtää sen hetkistä maailmaa. Gradun jälkeen olin tavallaan toinen mies opinnäytteessäni olin oppinut vahvasti jotakin uutta itsestäni ja maailmasta. Ja varsinkin niistä käsitteistä, joilla saatoin liikkumistani paremmin ymmärtää. Ymmärryksestä sovelluksiin: miten ihmiset saataisiin liikkumaan? Graduprosessin jälkeen mietin, miten saisin houkuteltua ihmiset mukaan kertomaan omia liikkumistarinoitaan ja analysoimaan niitä. Olenkin kerännyt tällaisia liikunta- ja urheilukokemuksia ja tarinoita hyvin erilaisilta ryhmiltä useissa eri projekteissa. Tällöin olen kuitenkin ollut itse tutkijana tehden toisten tarinoista tulkintoja (mm. lisensiaatintyössäni 1996 ja väitöskirjassani 2002). Sekin on erinomaisen tärkeää. Viime vuosina olen kuitenkin yhä uudelleen pohtinut sitä, miten saisin ihmiset itse itsensä tutkijoiksi, koska tuntuu siltä, että tutkimusten tulokset ja tulkinnat eivät palaudu ihmisille itselleen heitä arjessa hyödyttäväksi tietämykseksi. Harvat tavalliset ihmiset tai edes alan ammattilaiset lukevat tutkimusartikkeleita tai opinnäytteitä. Ja vaikka lukisivatkin, niin tieteellinen teksti ei ole tehty sitä varten, että se vaikuttaisi lukijaan. En usko, että ravintotieteilijä voi kovin hyvin suoraan vaikuttaa ihmisiin yhtä vähän kuin liikuntatieteilijäkään. Julkisuudessa vellova ruokakeskustelu on siitä hyvä esimerkki, jos kohta kiistely siitä, mikä on tehokkainta liikuntaa, on yhtä hyvä huono esimerkki tiedon ymmärtämisen ja välittymisen, mutta myös tiedon tekemisen ongelmista. Miksi ei tutkita paremmin sitä, miksi ihmiset syövät mitä syövät tai miksi he liikkuvat tai ovat liikkumatta? Se, että tiedetään kapea-alaisesti tiettyjen ruoka-aineiden (epä)terveellisyys tai erilaisten liikkumismuotojen hyödyt ja haitat, ei kerro elävästä elämästä oikeastaan paljon mitään. Ja sitähän tässä pitäisi ymmärtää. Tutkimus suuntaa tuotteensa toisille tutkijoille eikä voi olla paljonkaan kiinnostunut siitä, miten tutkittujen tai yleisemminkin ihmisten elämään vaikutettaisiin. Toki olen muiden tutkijoiden muassa kirjoittamisen lisäksi opettanut ja luennoinut tutkimusaiheistani paljon, mutta silti tuntui etten ollut tehnyt tarpeeksi. Miten siis saisin ihmiset pohtimaan liikkumistaan ja näin tajuamaan syyt siihen, miksi liikkuu tai löytämään uusia syitä liikkumiselleen. Käsityksenihän on, että julkisuudessa ei puhuta kovinkaan paljon oikeista asioista tai oikeista merkityksistä, vaan lähinnä siitä, miten pitäisi liikkua, jotta pysyisi kunnossa tai laihtuisi. Tai miten tehokasta liikunnan pitäisi olla ja mikä liikuntamuoto on tehokkainta. Uusia liikuntamuotoja ja välineitä kehitetään tukemaan sellaisia ihmisiä, joilla tuntuu olevan kiire tekemään joitakin muita mahdollisesti tärkeämpiä asioita kuin liikunta. Itse kysyn: miksi liikkumisen pitäisi olla tehokasta ja miksi kunnon pitäisi nousta nopeasti ja liikakilojen kadota ennen kesälomia? Eikö liikkumista pitäisi tykätä, melkein rakastaa, jotta liikkumisesta tulisi hyvä tapa, mukava rutiini ja asia, joka on niin merkityksellistä, että siihen haluaa käyttää aikaa ja energiaa? Elämässä monet asiat ovat merkityksellisiä, mutta on myös niin, että yksi asia liikunta voi olla hyvin monin eri tavoin merkityksellistä. Tässä on blogisivujeni idea pähkinänkuoressa: tutkin, miksi ihmiset liikkuvat ja kerron sen blogieni lukijoille. Miksi näitä sivuja tarvitaan? Näihin liikkumista ja hyvinvointia edistäviin seikkoihin olen paneutunut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana mm. toimiessani ensin Lahden ammattikorkeakoulun liikunnan laitoksen
(Pajulahdessa) ja myöhemmin Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikössä tutkijana ja (tunti)opettajana. Liikunnanohjaajaopiskelijoiden (liikunta)sosiologian, tutkimustyön ja opinnäyteohjauksen opettajana olen huomannut sen valtavan kiinnostuksen ja tarpeen, mikä erityisesti aikuisopiskelijoille on työkokemuksen mukana syntynyt, ymmärtää paremmin ohjattaviaan, asiakkaitaan tai valmennettaviaan. Opetusta on valitettavasti liian vähän, jotta voisimme yhdessä asiaa viedä eteenpäin opiskelujen puitteissa (opetusta on aina liian vähän). Siksi olen nämä blogisivutkin tehnyt, että voisimme jatkaa opiskelua ja aiheen kehittelyä näin virtuaalisesti mielenkiintoisten tuntien jälkeen. Kiitänkin tässä vuolaasti kaikkia opiskelijoitani, joilta olen saanut runsaasti käytännön tietoa oman rajallisen tietämykseni täydennykseksi. Teidän oppimispäiväkirjanne ja käymämme keskustelut ovat avartaneet valtavasti ymmärrystäni aiheesta. Saman sovelluskysymyksen parissa olen työskennellyt myöskin Ikäinstituutissa, jossa olemme kehittäneet menetelmiä hyviä käytäntöjä - ikäihmisten liikunnan tai yleisemmin hyvinvoinnin tukemiseksi. Liikunnan, kulttuurin ja vapaaehtoistoiminnan tiedetään lisäävän ihmisten hyvinvointia, terveyttä ja jopa elinikää, mutta silti emme ole tarpeeksi hyvin onnistuneet juurruttamaan em. harrastuksia ihmisten arkeen. Näistä aiheista olen luennoinut ympäri Suomea parin viime vuoden ajan. Varsinkin pohdintani siitä, miksi ihmiset harrastavat liikuntaa, kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa, ovat saaneet runsaasti vastakaikua kentällä. Vielä en tiedä paljonkaan varmaa, mutta sen verran kuitenkin, että uskallan jakaa epävarmuuteni tämän sivun lukijoiden kanssa. Tässä asiassa varmuus on sitä, että saamme yhdessä entistä useamman harrastamaan liikuntaa, kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa. Näillä sivuilla keskitytään eniten liikuntaan, mutta luulen, että osittain samat käsitteet ja näkökulmat sopivat myös kulttuurin tai vapaaehtoistoiminnan tarkasteluun. Jos näistä näkökulmista ja käsitteistä on apua liikkumisen parempaan ymmärtämiseen ja sitä kautta liikkumisen merkityksellistymiseen ja ihmisten liikuttamiseen, niin sivut ovat täyttäneet tarkoituksensa. Jokainen ihminen on yksilö ja siksi näillä sivuilla ei anneta yleisiä totuuksia siitä, miksi ihmiset tai joku ihmisryhmä liikkuu. Sen sijaan täällä annetaan välineitä ymmärtää sen yhden ihmisen liikkumisen merkityksiä ja korkeintaan esitetään arvioita joidenkin tiettyjen ihmisryhmien liikkumisen merkitysten samankaltaisuudesta. Blogieni ensimmäisenä teemana on kokemuksellisuus. Myöhemmin käydään läpi noin tusinan verran muita näkökulmia. Tervetuloa mukaan! Maanantai, 14.11.2011, Arto Aurinko kylvää kultaa ja pronssia puiden lehtiin ja pensaisiin, joissa vielä näkyy jotakin elävää. Upeat maisemat siivittävät matkaani itäisen keskuspuiston Kivikon ja Viikin - läpi, Vanhan kaupungin lahden yli Arabianrantaan ja sieltä Kumpulan laakson kautta Itä-Pasilaan. Ajan pyörällä töihin pitkästä aikaa. Reilu kymmenen kilometriä polkemista elävöittää ajatukset ja rauhoittaa aamuisen mielen. Ajan tavallista hitaammin, maisemat ja tunnelmat ovat niin erityiset. Vantaan joen suistossa ukot lippovat siikoja, melkein pysähdyn seuraamaan meditaatiolta näyttävää liikettä. Arabianrannassakaan ei tuule, ilmakin on pysähtynyt ihailemaan marraskuiseksi niin harmonista ja pilvetöntä aamua. Yleensä pyöräilykauteni loppuu lokakuussa en aja sateessa enkä liian kylmillä
ilmoilla. Astmaattisena ihmisenä pidän itseni mieluummin terveenä kuin liikun riskialttiisti seuraukset voivat olla pitkäaikaisia. Luontokokemukset elähdyttävät arkeani sekä kesäkaudella, jolloin pyöräilen töihin, että talvikaudella, kun karkaan lenkille metsikköön joko lenkkitossuissa tai sukset jaloissa. En välttämättä tarvitse etelän lomia tai Lapin matkoja, vaikka vuosittain yhden viikon pohjoisessa yritänkin hiihtää. Kivikon metsän jylhät ja karut kalliot vertautuvat Lapin maisemiin samoin kuin Sipoon korven rämeiset suot tai asumattomat taipaleet, joissa voin hiihdellä täällä keskellä urbaaneinta Suomea. Kivikon hiihtohallikin on työmatkani varrella, mutta siellä en ole käynyt kuin kerran, vaikka se olikin parempi kuin osasin odottaa. Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana hiihtäjänä ja juoksijana hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä. Tämän päivän tekstiksi olenkin valinnut tulkintoja oman liikkumiseni kokemuksellisuuksista, joiden kautta pääsette kokemuksellisuusteemaan käsiksi kokemusteni kautta. Vinkki: tee itsellesi samanlainen liikuntakokemuksiesi itsearviointi Pelkkiä hyviä elämyksiäkö vain - liiku identiteettiäsi rakentaen osallistuvaksi toimijaksi 1970-luvulla Suomessa urheiltiin DDR-tyyppisesti voitettiin mitaleja perinteisissä lajeissa, houkuteltiin keski-ikäisten joukot massajuoksuihin ja lapsikatraat ikäkausikisoihin. Seuraavalla vuosikymmenellä keksittiin, että liikunnasta saa nauttiakin. Tuli Naisten kymppi, rullalautailu ja sähly, ja monen monta muuta eksoottista liikuntalajia. Suoritusurheilun rinnalle syntyi kokemusliikunta ja alettiin metsästää huippukokemuksia ja virtaustunteita. Ymmärrettiin, että liikunnan tulee tuottaa elämyksiä ja nautintoja. Paljon on virtauksia sen jälkeen koettu suomalaisilla lenkkipoluilla ja uutta on etsitty sekä järjestömaailmassa, kouluissa että liikuntayrityksissä. Nyt meillä on seikkailupedagogiikkaa, mutta meillä on nyt myös tietokoneavusteisia virtuaaliurheiluja olohuoneissakin. Kuntosaleissa harrastetaan kohta pääosin koneellisia ulkoliikuntamuotoja. Elämme elämysyhteiskunnassa, jossa elämysten myynti on yksi keinoista siirtää Suomi teollisesta maasta jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Liikunnan kynnystä on madalloitettu terveysliikunnalla ja kaikenlaisilla atraktiivisilla liikuntamuodoilla, joissa ei ole elämyksiä unohdettu. Ja silti osa väestöstä lihoo ja rapistuu. Tuntuu siltä, että suoritusurheilun, terveysliikunnan ja kokemusliikunnan lisäksi tarvittaisiin vielä jotain, jotta saataisiin kaikki mukaan liikkumaan. Mitähän se voisi olla? Suorituksen periaatteet kaikki ymmärtävät, käytännötkin ovat aika tuttuja käsitteellisesti kilpailutyyppinen urheileminen ei näköjään pysty hirveästi lisäämään aluettaan varsinkaan kun kentällä käydään veristä taistelua siitä tuhoaako Nuori Suomi henki kaiken huippu-urheilun Suomesta. Terveysliikunta on vielä konkreettisesti kokeilematon alue, mutta sen käsiterajaukset tuntuvat turhan tiukoilta. Turvallisissa, lähes laboratorio-olosuhteissa suoritettu oikeantyyppinen ja sopivan rasituksen antama liikunta on riisuttu kokemuksellisuudesta ja rikkaista merkityksistä. Katse kääntyy siis kokemuksellisuuteen, mitä sillä olisi annettavaa vai typistyykö sekin henkilökohtaista, psyykkistä nautintoa tuottavaksi hetkelliseksi elämykseksi ilman sen syvempiä merkityksiä?
Onneksi näin ei ole. Tutkiessani liikuntakokemuksia huomasin, että kokemukset ovat hyvin erityyppisiä. Vain yksi niistä oli luokiteltavissa puhtaaksi elämyksellisyydeksi. Selvästi erottuivat myös liikuntakokemukset, joilla oli ollut ihmisille suuri merkitys joku oli löytänyt oman (työ)identiteettinsä, jollekin taas joku tapahtuma oli muuten merkinnyt elämän käännekohtaa, kolmas oli oppinut tunnistamaan itsensä paremmin. Liikunta ja urheilu tarjoaakin mahdollisuuden aika syviin ja merkityksellisiin identiteettikokemuksiin. Toki nämä voivat olla sekä hyviä että huonoja, vaikka aina ei kokemuksista voi sanoakaan lopullisesti niiden hyvyyttä tai huonoutta. Jalan katkeaminen on saattanut olla suuri tiennäyttäjä elämässä. Mutta ei kokemuksellisuus noihinkaan tyhjene, vaan selvästi erottui sekin, että liikunta on osallisuutta ja taas myös sen vastakohtaa eli joukkoon kuulumattomuutta. Ryhmään kuuluminen, hyväksytyksi tuleminen, joukkueen kanssa elämän kohtaaminen ovat suurelle joukolle suomalaisia niitä elämää isoimpia kokemuksia, joita voi muistella pitkälle vanhuuteen asti. Näinä aikoina, kun osallisuuden puute on ehkä suurin yksittäinen syy syrjäytymiseen, pitäisi panostaa liikunnassakin entistä enemmän osallisuuteen. Eikä vain siihen, vaan varsinkin lasten ja nuorten toimijuuteen eli omaan aktiivisuuteen ja vastuun ottamiseen. Urheiluseuroissa pitäisi osata antaa nuorille enemmän vastuuta ja toimijuutta omassa harrastuksessaan nyt kasvatamme urheiluseuroissa liian passiivisia nuoria, jotka eivät opi ottamaan ja kantamaan vastuuta, kun sitä ei heille anneta. Ja, nämä toimijuuskokemuksethan ovat usein juuri niitä, joita me aiemmat sukupolvet muistelemme. Meidät vanhemmat on pantu koville mutta ei liian koville ja olemme selviytyneet. Ja kasvaneet ihmisinä, olemme initioituneet, vihkiytyneet, aikuisemmalle tasolle. Emme kai halua ottaa sitä pois lapsiltamme? Seuraavassa taulukossa kiteytettynä liikunnan kokemuksellisuuksien mahdollisuudet: Kokemuksellisuudet/ Elämys Merkittävä Osallisuuskokemus Toimijuuskokemus laatu & perusta kokemus Laatu Passiivinen Merkityksellinen Aktiivinen Vaikuttava Perusta Oma mielihyvä Ymmärrys itsestä ja maailmasta Kuuluminen ryhmään ja toimiminen siinä Vaikuttaminen omaan ja toisten elämään Sitten ei muuta kuin tulkitsemaan omaa liikkumistaan. Miten eri liikuntamuodoissa on rakentunut ja rakentuu elämyksiä, merkittäviä kokemuksia, osallisuutta tai toimijuutta ja mitä eri liikuntamuodoilta voi hakea? Kysehän ei tässäkään ole siitä, että joku liikuntamuoto olisi lähtökohtaisesti hyvä tai huono tarjoamaan mahdollisuuksia erilaisiin kokemuksiin, vaan kyse on aina sekä kyseisen ryhmän, joukkueen, seuran toimintatavoista ja myös omasta itsestään ja kyvystään merkityksellistää asioita. Esimerkkinä voisi sanoa, että ruotsalainen huippu-urheilu huomasi jo kymmenisen vuotta sitten sen, että nykynuoret kaipaavat yksilölajeissakin entistä enemmän osallisuus- ja ehkä myös toimijuuskokemuksia. He tekivät harjoittelusta joukkueurheilun kaltaista ja saivat rakennettua yksinpuurtamiseen nykyaikaan sopivia kulttuurisia merkityksiä. Yhteenkuuluvuutta, sosiaalisuutta, hyväksytyksi tulemista. Ennen kaikkea: oma tekeminen oli tärkeää toisten samanlaisten mielestä. Kun urheileminen on merkityksellistä, niin siinä on mieli ja sitä jaksaa tehdä vaikeinakin hetkinä. Tässä kuitenkin oma merkityksellisyystaulukkoni esimerkkinä. Liikuntalajit, joita tässä arvioin, ovat sellaisia, joita olin harrastanut viimeisen vuoden aikana.
Taulukko: Itseaarviointi elämys-kokemus-osallisuus-toimijuus akselilla. Arviointi: 1= ei mitään tai hyvin vähän merkitystä 5=erittäin paljon merkitystä. Liikuntamuodot Elämys Kokemus Osallisuus Toimijuus Keskiarvo Hiihto 4 5 4 4 4,25 Pyöräily 3 4 2 2 2,75 (Sauva)kävely 2 3 3 2 2,50 Juoksu 3 4 2 2 2,75 Melonta 4 3 3 3 3,25 Rullaluistelu 3 3 1 1 2,00 Sulkapallo 3 4 4 4 3,75 Jalkapallo 3 5 5 4 4,25 Lentopallo 2 3 4 2 2,75 Kuntosali 2 2 2 1 1,75 Kotijumppa 1 2 1 2 1,50 Pihatyöt 2 3 3 3 2,75 Tanssi 4 4 3 2 3,25 Pikajuoksu + pituushyppy 3 3 3 1 2,50 Yhteensä 39 48 40 33 40,00 Keskiarvo 2,8 3,4 2,9 2,4 2,86 Kuten taulukosta näkyy, minulle tärkeintä ovat (ja ovat olleet) ne merkitykselliset kokemukset, joita liikunta ja urheilu minulle antaa. Osin tämä selittyy nuorisourheilijan taustallani, mutta uskoisin, että liikkumiselleen kannattaa jopa kehittää erilaisia vaikkapa huvittaviakin merkityksiä, jotta sen merkityksellisyys säilyisi. Kysehän ei tässä ole siitä, mitä terveydellistä hyvää liikunta tuo, vaan esimerkiksi ystävyys, jota voi syventää vaikkapa viikoittaisen sulkapallovuoron aikana. Mikä sitä korvaisi? Vanhemmiten tarpeeni kuulua ryhmiin on vähentynyt, mutta rehellinen ollakseni, se on vieläkin aika tärkeää. Ilman liikuntaharrastuksiani minulta puuttuisi monta tärkeää sosiaalisen kanssakäymisen areenaa. Ehkä ne olisivat muualla, mutta kuitenkin. Enkä minä kaihda elämyksiäkään, päinvastoin mikä voittaisi hiihdon hurmaa tunturimetsässä tai melontaa savolaisella järvellä tai tanssinpyörteisiin uppoutumista. Silloin olen tässä ja nyt, läsnä joka solullani. Toimijuus on minulle myös tärkeää, vaikka toiminnan kenttiä on tällä hetkellä vähemmän kuin aikoihin, kun lastenkaan harrastukset eivät enää vedä minua päivittäin mukaansa. Haluan kuitenkin tuntea vaikuttavani, vaikka sitten kirjoittamalla jalkapallovalmennuksesta. Minkälainen on sinun kokemuskarttasi varmasti hyvin erilainen kuin minulla, koska minun tuloksiani vääristää se, että liikunta ja urheilu on ollut sekä harrastukseni että työni. Liikunta on minulle kohtuuttoman tärkeää. Oman liikkumisen tai minkä tahansa tekemisen merkitystä ei kuitenkaan pidä vähätellä. Vähättely johtaa merkityksettömyyteen ja kukapa nykyaikana, joka on täynnä valinnan mahdollisuuksia, haluaisi tehdä jotain sellaista, jolla ei ole itsellekään kovin paljon merkitystä? Ja kehottaisin myös jakamaan noita merkityksiä lähipiirin kanssa. Jokainen meistä tarvitsee myös kannustusta tai ainakin hyväksyntää tekemiselleen. Tämän jälkeen voit ainakin sanoa, että et liiku pelkästään elämyksiä ja nautintoa metsästäen, vaan rakennat identiteettiäsi osallistamalla itseäsi tärkeässä toiminnassa yhteiseksi hyväksi! Voiko sellaista kyynisinkään vastustaa? Tiistai, 15.11.2011, Arto
Liikuntapäiväkirjaani merkitsin lepo tälle päivälle. Oikeastaan päivä ei ollut lainkaan lepoa, vaan todella kyseessä oli todella kiireinen työpäivä. Ja kyllä minä liikuinkin: olin mielenosoituksessa Messukeskuksessa, jossa järjestettiin Eläketurvakeskuksen Eläketurvapäivä. Minut oli värvätty sinne Minä väitän tapahtumaan, jossa esitin väitteen: Vapaaehtoistyöstä eläkekarttumaa. Väite oli alkuperin muodossa Vapaaehtoistoiminta kansalaisvelvollisuudeksi, mutta eläkelaitosten tilaisuudessa kavensin ja sovelsin ideaa kohderyhmälle sopivammaksi. Tarkoitukseni oli kuitenkin sanoa, että myös liikunnan harrastaminen tai liikunnan parissa tehtävä vapaaehtoistoiminta on erittäin merkityksellistä myös eläkkeelle jäätäessä. Helpompaa kuin selittää, mistä puhuin, on antaa teille luettavaksi lunttilappuni. Minä väitän: Eläkekarttumaa vapaaehtoistyöstä! Eläketurvakeskus, 15.11.2011 Lähtökohtanani ovat tutkimustulokset, joita tosin ihmisten kokemuksetkin tukevat, joiden mukaan tiedetään, että: liikunta-, kulttuuri- ja vapaaehtoistoiminta lisäävät tai ainakin ylläpitävät hyvinvointia ja terveyttä saattavat lisätä jopa elinikää vapaaehtoistoiminnassa syntyvän osallisuuden, vastavuoroisuuden ja vertaisuuden avulla rakennetaan sosiaalista pääomaa ja ne voimaannuttavat osallistujia ja estävät näin yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vapaaehtoistoimintaan osallistuvat saavat elämyksiä, merkityksellisiä identiteettikokemuksia, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia toiminnassa rakentuu merkityksiä ja mm. tarpeellisuuden tunnetta Eläkkeellesiirtyminen on yksi suuri käännekohta elämässä; joillekin se on vapauden valtakunnan ovi, toisille synkkä alkumatka yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen. Joidenkin sosiaalinen ja aktiivinen maailma laajenee, toisten kaikki sosiaaliset suhteet ja merkitykselliset tekemiset loppuvat siihen paikkaan suurin osa ihmisistä on kokemuksineen tietysti jossakin tuossa välissä. Eläkeikäkeskustelu kuumentaa herkästi ihmisten tunteita syytkin ovat monet ja usein hyvin kokemukselliset. Yhteistä nimittäjää sen enempää puolestapuhujien kuin vastustajienkaan argumenteista ei tunnu löytyvän. Miksei siis anneta ihmisille itselleen mahdollisuutta valita kolmesta hyvästä vaihtoehdosta? Ne, jotka haluavat, saisivat jatkaa työssäkäyntiään ja saisivat siitä tietysti jotain (eläke)etuakin. Ne, jotka eivät halua jatkaa työssäkäyntiä, saisivat ne edut kuin nytkin. Mutta ne, jotka haluaisivat osallistua aktiiviseen vapaaehtoistoimintaan (esim. 15 tuntia vkossa, riippuen tietysti toiminnan laadusta), saisivat tietyssä suhteessa työssäolijoihin lisäeläkekarttumaa, esimerkiksi suhteessa neljä vkoa vapaaehtoistoimintaa vastaisi 1-2 vkoa työssäkäyntiä. Perusteluni: näin eläkkeelle jäävät ihmiset pitäisivät huolta omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään näin he myös pitäisivät huolta kanssaihmisistään tai tukisivat heidän aktiivisuuttaan erilaisissa vapaaehtoistoiminnan tehtävissä näin he huolehtisivat siitä, että suomalainen kansalaisyhteiskunta pysyy vireänä ja aktiivisena näin nekin, joille ei ole olemassa mitään työtä tai mitään järjellistä työtä, jos eläkeikää nostettaisiin, voisivat tehdä työtä, josta on aina pulaa ja josta on suunnattomasti hyötyä
todennäköistä olisi myös se, että näin estettäisiin yksinäisyyttä, syrjäytymistä, ennen aikaista hyvinvoinnin ja terveyden heikkenemistä ja osaltaan vaikutettaisiin siihen, että palvelujärjestelmämme kustannukset eivät nousisi väestön ikääntymisen myötä ainakaan liian nopeasti liian suuriksi. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi perusteluja sille, että vakuutusmatemaatikot ja muut alan asiantuntijat voitaisiin panna toimiin laskemaan tällaisen järjestelyn vaikutuksia niin eläkejärjestelmiin, bruttokansantuotteeseen, kestävyysvajeeseen ja vaikkapa kansakunnan hyvinvointiin ja iloisuuteen. Eli jos kuorolaulu tai muu vapaaehtoistoiminta ei lisäisikään elinikää, niin on se ainakin kokemuksellisesti hieno ja yhteisöllisesti merkityksellinen asia, kun saa olla mukana tekemässä jotakin, joka tuottaa itselle ja toisille iloa! Keskiviikko, 16.11.2011, Arto Sulkisilta. Meillä on neljän kaverin porukka hiukan yli ja alle viiskymppisiä miehiä. Pelaamme kerran viikossa tunnin. Yleensä ehdimme ottaa kuusi erää. Pelimme ovat tasaisia eivätkä piste-erot millään joukkueyhdistelmällä venähdä kovin suuriksi. Tällä kertaa yksi pelaajistamme ei ilmaantunut paikalle, saimme vain tekstiviestin esteen merkiksi. Pelasimme siis 2 vs. 1 matseja, mikä sekin onnistuu oikein hyvin. Oma pelini on viime aikoina rullannut aika hyvin, olen yleensä ollut voittajajoukkueessa ja nytkin voitin myös yksinpelit. Pelaaminen ei kuitenkaan ole ollut erityisen helppoa, sillä lonkkanivelestäni löytynyt kuluma vaikeuttaa tiettyjä liikkeitä varsin paljon. Muutaman kerran pelisession aikana jalka taaskin meni asentoon, jossa kipu iskee ja joskus myös koko jalka pettää alta. Olen kuitenkin löytänyt peliasennon ja tavan, jossa liikerajoituksistani huolimatta kykenen aika hyvin hallitsemaan puolikasta kenttää. Koko kentällä liikehdintä on paljon haasteellisempaa, mutta nyt se onnistui ainakin kohtuullisesti. Tammikuussa minua odottaa lonkkanivelen leikkaus; siihen asennetaan proteesi. Ortopedini oli armollinen, hän totesi vaivan löydettyään, että et olisi voinut tätä mitenkään estää etkä myöskään voi tilannetta pahentaa. Leikattava se on, ennemmin tai myöhemmin, hän myös jatkoi. Minä valitsin ennemmin vaihtoehdon, vaikka hoitotakuun mukaisesti odotusaika onkin se kuusi kuukautta. Se on tietysti lyhyt aika ja senkin aikana olen jo monta kertaa miettinyt, tarvitsenko todella tämän leikkauksen näin nopeasti. Pystynhän vielä liikkumaan kohtuullisen hyvin. Mutta toisina päivinä ja kipuilevina öinä toivon, että olisin jo toipumassa leikkauksesta. Mutta itse pelitapahtumaan, jossa pelien lisäksi on vahva yhteisöllinen puolensa. Jaamme viikon päällimmäiset asiat ja erityisen tärkeää on käydä läpi kunkin sairas- ja kipukertomukset. Osin tämä puhe on tekosyypuhetta, jos nyt ei tänään sattuisi oikein kulkemaan. Mutta osin siinä konkretisoituu hienosti vertaistuki, joka on liikunnassa aina tärkeää. Sulkis on meille siis tärkeä vertais- ja osallisuuskokemus. Vertaamme itseämme myös toisiimme, vaikka vertaisuus ei sitä tarkoitakaan. Ja vertaamme itseämme siihen, miten pelasimme muutama vuosi tai vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Teemme siis itsearviointia ikääntymisen vaikutuksista peliimme.
Itse sanoisin, että pelimme on teknisesti ja taktisesti parempaa kuin vuosikymmen sitten. Varmasti anaerobinen kestävyytemme on hiukan laskenut, mutta aerobinen kestävyys on saattanut jopa lisääntyä. Räjähtävä voima ei purkaudu yhtä alkuvoimaisesti, mutta lyöntitekniikan parantuminen on pitänyt pelin nopeana. Kokemuksellisesti sulkis koskettaa kaikkia mahdollisia kokemuksellisuuden muotoja. Pitkät, uuvuttavan jännittävät pallorallit ovat hienoja elämyksiä. Niitä koimme tänäänkin. Itselleni merkityksellisintä on pelin oppiminen ja sen ymmärtäminen eri tavoin. Minulle tuottaa nautintoa se, että opin jonkun uuden asian tuosta kiehtovasta pelistä. Yhteinen pelivuoromme, viikoittainen rutiini, tuo porukkamme yhteen, vaikka toki olemme muutenkin paljon tekemisissä. Ilman yhteistä pelivuoroa viikostamme puuttuisi kuitenkin jotain hyvin oleellista emme olisi osallisia toistemme arjessa ja elämässä lähellekään yhtä intensiivisesti kuin nyt. Saamme myös toimijuuskokemuksia, kun järjestelemme pelivuorojamme ja annamme vinkkejä toisillemme. Silloin tällöin harrastamme myös muuta urheilua, kuten hiihtoa ja sököä Torstai, 17.11.2011, Arto Kokoustäyteinen päivä, joka päätyi kulttuuripläjäykseen. Ehdimme illaksi Porvoon tuomiokirkkoon Samuli Edellmannin virsilaulukonserttiin, ja sieltä vielä nuoruuden ystäväni 50- vuotistaidenäyttelyyn. Kirkko oli aivan täysi ja tunnelma koskettava. Tänä vuonna olen joutunut todistamaan sekä setäni että appeni poismenon ja muutama viikko sitten kuoli pelikaverini Puotinkylän Valtin ikämiesjoukkueesta. Surua on ollut riittävästi ja Edellmannin virret ovat lohduttaneet minua todella paljon myös levyiltä kuunneltuna. Mielen ja tunteiden merkitys myös liikkumisen selittäjänä on tärkeä. Itse en osaa (julkisesti) laulamalla tunteitani ilmaista, mutta esimerkiksi virsien kuunteleminen auttaa. Hiihto- tai kävelylenkillä on myös hyvä käydä läpi tunteitaan. Joskus fyysisen rasituksen tai ruumiillisen ilmaisun kuten tanssin avulla voi päästä kosketuksiin tunteidensa kanssa paremmin kuin sanojen avulla. Tällaisista ruumiillisista kokemuksista ja niiden tulkinnoista olenkin kirjoittanut myös useita artikkeleita. Siteeraankin tähän Senioritanssilehteen (1/2010) kirjoittamaani artikkelia, jossa kerron tanssikokemuksistani ja tulkinnoistani. Miten minusta tulisi (seniori)tanssija? Miehet eivät tanssi. Eivät kaikki naisetkaan tanssi. Mutta jotkut miehet ja jotkut naiset tanssivat. Tanssi, laulu, maalaus tai urheilu yleensä niin sanotut taito- ja taideaineet ovat ihmisille herkkiä asioita. Niissä mennään identiteetin sensitiivisimmille alueille, koska niiden kautta voimme ilmaista omia tunteitamme, omaa ruumiillisuuttamme, omaa identiteettiämme. Kyse ei ole vain asioiden osaamisesta, vaikka paljon siitäkin, vaan myös rohkeudesta ilmaista itseämme. Olla paljaana itsemme, tunteidemme ja ruumiillisuutemme kanssa. Tanssissa yhdistyvät nämä kaikki vielä selvemmin kuin muissa mainituissa ilmaisumuodoissa. Tanssi ei ole vain tanssia; se on ihmisen tapa olla maailmassa. Tietysti on monenlaista tanssia tanssin genrejä/lajeja ja niihin kytkeytyviä alakulttuurisia merkityksiä on lukematon tai tanssimaton määrä. On aivan eri asia tanssia rockia diskossa, humppaa lavatansseissa, nykytanssia esityksessä tai senioritanssia eläkeläisten juhlissa.
Tanssihistoriani Aluksi pieni kertaus, katse kokemuksellisuuteni ajallisuuteen akselilla menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Aloitan kaukaa: isäni ja äitini tiesin jo lapsuudessani 1960-luvulla hyviksi, ellei peräti erinomaisiksi, tanssijoiksi. Juhlissa, joita tosin oli aika harvoin, huomasin, että he hallitsivat niin valssin, jenkan kuin varsinkin polkan erittäin hyvin. Kummatkin olivat olleet urheilujärjestöjen liittojuhlissa tanssimassa. Ajalta ennen kouluikääni muistan, miten 1950-luvun alkupuolella syntyneet siskoni opettelivat ilta illan jälkeen tanssiaskeleita, jotta olisivat päässeet samalle tasolle vanhempieni kanssa. Ja että saisivat luvan lähteä lavoille. Siihen tarvittiin meidän perheessä kunnollinen tanssitaito lavoille ei menty vain notkumaan eikä viettämään epätervettä elämää. Minä olin kuitenkin eri sukupolvea. Kun oma teini-ikäni koitti, lavat kuolivat yksi toisensa jälkeen huviveron iskettyä urheilu- ja nuorisoseuratoimijoihin negatiivisesti. Ja minä olin rokkisukupolvea, parhaimmillaan tai pahimmillaan punkrocksukupolvea. Tai ainakin diskohile. Vanhat tanssit olivat out koulussakaan ei tietenkään 1970-luvulla tanssittu mitään vanhojen tansseja, saati että poikalyseolaisia olisi opetettu niitä tanssimaan. Kateeksi käy tytärtäni, jonka kanssa viikonloppuna valikoitiin hänen lukion 1. luokan luokkakuvastaan vanhojen tanssiin partneria. Vanhojen tanssit tuntuvat nyt olevan koko lukioajan tärkein tapahtuma. Hyvän parin oli tyttö löytänyt, vaikka poikia onkin niin vähän, että osa heistä joutuu/pääsee tanssimaan useana vuonna. Mutta ei pidä luulla, että vein tyttöjä vain kuuntelemaan diskomusaa tai rockia. Sillä kyllä mekin tanssimme, rokkasimme varsin paljon. Kassit vaan ringin keskelle ja menoksi oli kyse sitten Hurriganesien keikasta tai Abban levyistä. Askeleet ja muut kuviot sai itse keksiä, vaikka ruumiinkieli olikin kohtuullisen rajattua myös teini-ikäisten vapaassa rokissa. Itse taisin kyllä olla sieltä liikkuvimmasta päästä. Opiskeluaika oli parasta tanssiaikaa. Opiskelijabileissä tanssittiin ja puhuttiin tietysti asiaa maailmaa parannettiin molemmilla tavoilla. Liikunnalla piti myös opiskella ne vanhojen tanssien askeleetkin, vaikka ei niille kovin paljon käyttöä vielä silloin ollut. Polkkaa en oppinut erityisen hyvin, vaikka meriitikseni on mainittava se, että autoin kurssini toivottomimman tanssijan läpi polkan minimeistä toimimalla hänen parinaan. Silloin ei opettajammekaan tiennyt kumpi vei ja kumpi vikisi, mutta polkalta se kumminkin näytti ja niin ystävästäni leivottiin lopulta liikunnanopettaja. Varmaan hänkin opettaa nyt vanhojen tansseja koulussaan. Erilaisia tanssikokemuksiani Viime syksynä (2009) laajensin tai syvensin tanssikokemuksiani osallistumalla Teatterikorkeakoulun avoimen yliopiston ikääntyville tarkoitetulle kurssille. Toimme mukanamme tarinamme, jonka pohjalta kukin teki pienen koreografian, mutta teimme myös pienen yhteisen tanssin. Kurssilla opettelimme jonkin verran myös tanssillista liikuntaa varsinkin mielikuvien käyttöä ja erilaisia tanssiin ja muuhunkin liikuntaan sopivia harjoitteita. Vaikka kurssi oli varsin lyhyt tai ainakin siltä se nyt tuntuu niin jotakin siinä myös tapahtui. Se jokin oli varmaan sellaista, että tanssia voi myös isomman tarinan kuin vain yhden biisin. Tanssilla
voi ilmaista enemmän kuin kyseisen tanssin tai kappaleen tunnelman tai enemmän kuin oman itsensä sen hetkisen fiiliksen. Tanssi ja tanssija voi olla myös toisten katseen ja tulkintojen kohde. Kun maaliskuussa täytin 50 vuotta ja siirryin seniorisarjaan, niin järjestin juhlat, joissa esitin tanssin tai oikeastaan useammankin. Tärkein oli kuitenkin aivan aluksi esittämäni tanssi, joka kertoi tietyn tarinan. Ja vaikka en ole kenellekään kertonut, mikä se alkuperäinen tarina oli, niin kaikilla tuntui olevan oma vankka tulkintansa siitä, mistä tanssissa oli kyse. Vaikutus oli melkein järisyttävä. Tanssissa oli voimaa, jota en uskonut siinä olevan. Kysehän ei ollut siitä, että olisin tanssinut hyvin päinvastoin. Kyse oli siitä, että olin läsnä, tanssin tosissani. Se ei muuten ole helppoa. Tiedän sen nyt vielä paremmin, sillä olin koko kevään mukana uuden tanssin keskuksen Zodiakin tanssiproduktiossa 34 muun tanssijan kanssa. Vain neljä meistä oli ammattilaisia, loput hakeutuivat mukaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Nuorin oli noin kaksikymppinen, vanhin täyttänyt seitsemänkymmentä. Harjoittelimme paljon, parhaimmillaan 16 tuntia viikossa. Keskeistä oli läsnäolon oppiminen, mukaan heittäytyminen ja pelon voittaminen. Ei ole oikeaa tapaa tehdä tätä, oli ehkä yleisin ohje koreografiltamme Eeva Muilulta. Kerta kerran jälkeen yritimme löytää läsnäolon tilaan, jossa olimme yhtä aikaa sekä yksilöitä, pienryhmän jäseniä että koko yhteiskunnan osasia. Esityksen nimi Yhdessä kuvasikin juuri tuota tilaa, jossa aina olimme sekä yksin että yhdessä. Tanssiessa olemmekin konkreettisesti sekä yksin että yhdessä. Paritanssissa yksilöllisyyden joutuu väliaikaisesti minimoimaan tai ainakin toisen ihmisen joutuu ottamaan aivan toisella tavalla huomioon kuin normaalisti. Täytyy olla sensitiivinen toisen liikkeille, tunteille ja tuntemuksille. Ja pitää noudatella tanssin sääntöjä, musiikin rytmiä, toisten tanssijoiden liikkeitä. Aina en ole kovin hyvä kahlitsemaan itseäni tanssin ulkoisiin normeihin mielelläni tempaan itseni ja parini leikin maailmaan ja uusiin teatraalisiin tulkintoihin, tanssi-ilmaisuun. Luova tanssi tai miksi sitä kutsutaankin onkin minulle sopivinta. Kehollinen leikki, millä nimellä Eeva teostaan kutsui, sopi minulle loistavasti. Tanssi on aina ollut minulle kehollinen, mielellinen, merkityksellinen leikki. Leikki, jossa tanssi on väliaine, ilma tai vesi, joka houkuttaa ilmaisemaan, kohtaamaan, eroamaan. Tanssin kokemuksellisia tulkintoja Oli niin tai näin ihmisten on hyvä pohtia sitä miksi he tanssivat tai miksi he eivät tanssi. Minkälaisia kokemuksia he tanssista hakevat ja saavat tai kenen kanssa ja missä roolissa tanssiin lähtevät. Kokemus voi olla hyvä elämys, mutta se voi olla myös oikein merkityksellinen kokemus. Kokemus, jossa oma identiteetti rakentuu ja muokkautuu. Sellainen, joka minulla oli synttäreilläni sen kokemuksen jälkeen en ole ollut entiseni. Mutta tanssi sopii mainiosti myös osallisuuskokemukseksi, siihen, että kuuluu johonkin (tanssivaan) yhteisöön. Senioritanssijat ovat varmasti tällaisen osallistavan yhteisöllisyyden parhaita esimerkkejä. Ja osa heistä tai teistä - on aktiivisia toimijoita, joille tanssien tekeminen ja ohjaaminen on kaikki kaikessa.
Toisin sanoen: senioritanssija voi saada harrastuksestaan niin elämyksiä, merkityksellisiä, osallistavia kuin toimijuuskokemuksiakin. Ei siis mikään huono harrastus vai pitäisikö sanoa - elämäntapa! Perjantai 18.11.2011, Arto Kävelypäivä. Kiersin tutun Kivikon lenkin. Se on noin viisi kilometriä pitkä lenkki, jonka maisemat ovat epätyypillisiä Etelä-Suomeen. Karuja kallioita, väkkärämäntyjä ja 1910-luvulla tehtyjä juoksuhautoja, mukulakivipolkuja sekä melkein englantilaistyyppisiä nurmikoita, ojia ja kumpuja, joita on viime vuosina rakennettu alueen eteläpäähän.sinne, missä rahapulasta kärsivä hiihtohalli seisoo ja johon on rakennettu lumilautakouru ja rinne. Sieltä löytyvät myös kuntotelineet, joihin pysähdyn jumppaamaan ja lumilautamäen lähtörampin rappuset, joita käyn juoksemassa ylös ja alas. Täydellinen kuntorata, jota en ole vielä väsynyt kiertämään sen 16 vuoden aikana, jotka olen täällä asunut. Talvella lenkillä on monipuolisen profiilin omaava noin viiden kilometrin mittainen latu, jolta pääsee myös Viikkiin ja Herttoniemen suuntaan, jos haluaa. Jos ei ole kranttu, niin lenkillä voi aivan hyvin myös luisteluhiihtää, vaikka koiranulkoiluttajat siinä kävelevätkin. Tänään oli kiva ilma ja hyvä fiilis; olimme tehneet poikani kanssa esitystä Lahden tiedepäivää varten liikkumisen merkityksistä ja itsearvioinnista. Hän on hyvä tekemään taulukoita ja kuvioita tutkimistamme miehistä. Juttelimme hänen kanssaan myös jalkapallon merkityksistä ja siitä, onko pelaamisen merkitykset muuttuneet 1970-luvulta 2000-luvulle tultaessa. Päätimme tutkia asiaa omin kokemustemme pohjalta ja itsearviointimenetelmäämme hyväksi käyttäen. Päivän tekstinä on yksi liikkumisprofiili, joita poikani tekee omaa opinnäytetyötään varten. Tässä 56-vuotiaan miehen liikuntaprofiili, josta löytyvät lajimäärä ja vuosittainen tuntimäärä. Itsearviointeina ovat olleet liikkumisen perusmotiivit suoritus, terveys, kokemus. Liikkumisen kokemuksellisuuksista arvioitiin elämykset, merkitykselliset kokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset. Liikunnasta haettuina ominaisuuksina olivat kestävyys/kunto, taito/tekniikka, nopeus/voima, peli/taktiikka ja ilmaisu/estetiikka. Liikkumisen rooleina poika-miesrooli (yksin tai kavereiden kanssa), parisuhde-miesrooli (vaimon tai tyttöystävän kanssa), työ-miesrooli (töissä tai työmatkoilla) ja isä-miesrooli (lasten tai lastenlasten kanssa). Profiili Keskiarvo Ylin arvo 1.Laji/Futis Arvo/Tärkein Lajimäärä 4 lajia Tuntimäärä/vuosi 460 h/v Liikuntamotiivi 3,92 4,5 4 Kokemus Liikuntakokemus 3,88 5 3,75 Osallisuus Liikuntaominaisuus 3,2 3,5 3,4 Kest/voim Liikuntarooli 2 3 2 Parisuhde Tulkinnat edellisistä ovat: Eniten harrastetut liikuntamuodot jalkapallo, kävely ja salibandy. Henkilö on enimmäkseen terveysliikkuja, mutta myös kokemusliikkuja. Osallisuus on tärkeää hänelle kaikessa liikunnassa.
Hakee liikunnalla kestävyyttä, voimaa ja nopeutta tasapainoisesti. Harrastaa urheilua aina kavereidensa kanssa, mutta kävelee ja pyöräilee vain vaimonsa kanssa. Jatkotulkintana voisi olla, että liikuntalajeja voisi olla enemmänkin, mutta liikkumisen määrä on hyvällä tasolla; reilusti yli tunnin päivässä. Vaikka mies hakee liikunnasta kokemuksia ja terveyttä, niin hän myös kilpailee aktiivisesti. Hänellä on siis monenlaisia motiiveja liikunnassaan. Sama koskee kokemuksellisuutta, jossa yhteisöllisyys painottuu. Joukkuepelien pelaajana hänen fyysiset ominaisuutensakin kehittyvät monipuolisesti. Liikkuminen on hänelle sekä kaveriyhteisöllisyyttä että harrastus, jota hän voi tehdä vaimonsa kanssa. Kaiken kaikkiaan tämän miehen suhde liikuntaan ja liikunnasta saatavat merkitykset ovat vahvat. Vakava loukkaantuminen, joka estäisi jalkapallon ja sählyn peluun, voisi tosin vaikuttaa ainakin aluksi varsin negatiivisesti hänen liikkumiseensa. Lajikirjoa voisi siis kartuttaa, mutta muuten tämän miehen liikkuminen näyttää olevan hänelle hyvin merkityksellistä ja tärkeä osa jokapäiväistä elämää. Lauantai, 19.11. 2011, Arto Taas sama tuttu lenkki, mutta nyt kahden naisen kanssa kävellen. Yksin liikkuminen on minulle tärkeä asia, mutta erilaisissa porukoissa liikkuminen merkityksellistyy eri tavoin. Kävely vaimon ja naapurin rouvan kanssa on fyysisesti lähes samanlaista kuin yksin kävely, mutta tunnin aikana ehdimme tietysti käydä läpi monenlaiset asiat lasten harrastuksista ja koulunkäynnistä työasioihin ja vanhempiemme terveydentilaan. Puhumme myös tulevasta Lapin hiihtolomasta ja toivomme lumen jo satavan, että pääsisimme treenaamaan hiihtämistä. Tässä vaiheessa syksyä aina toivoo hyviä hiihtokelejä ja pelkää, ettei niitä tulekaan. Parina viime vuonna pysyvät lumet on saatu jo marraskuussa, mutta kahtena edellisenä talvena lumipeite saatiin vasta tammikuun lopulla. Melkein parin kuukauden ero hiihtokauden aloituksessa merkitsee aika paljon ihmisille, jotka ovat tottuneet hiihtämään. Liikuntapäiväkirjani avulla huomasinkin, että oma liikkumiseni on hyvin kausiluonteista ja vuodenajat vaikuttavat todella paljon liikkumiseni muotoihin, jonkin verran myös määriin. Loppusyksyllä kävelylenkkeily, kuntosalilla käynti ja sulkapallo dominoivat; lumen tultua hiihdän niin paljon kuin mahdollista ja keväällä pyöräilen, kuten myös alkusyksystä. Kesään sopii monipuolisinta liikuntaa melonnasta yleisurheiluun ja rullaluistelusta jalkapalloon. Liikuntapäiväkirja onkin mielestäni paljon parempi motivoija kuin erilaiset liikunta- tai valmennusohjelmat ja suunnitelmat. Liikuntapäiväkirjasta näkee melko lahjomattomasti liikkumisensa määrän ja laadun, vaikka siihen ei merkitsisikään sykearvoja tai muita fyysisen toimintakyvyn mittareilla saatavia mitä ihmeellisimpiä arvoja. Itse pidän yksinkertaista excel-taulukkoa, johon merkitsen 2-3 kertaa viikossa, mitä olen tullut tehneeksi. Jos liian monta lepopäivää jää väliin, niin se pistää liikkumaan. Tavoitteeksi olen asettanut sen, että yritän liikkua päivittäin tai ainakin keskiarvoisesti tunnin päivässä. Lasken liikkumani minuutit ja kilometrit, mutta en millään mittanauhalla. Kirjoitan, mitä olen tehnyt ja arvioin myös liikkumisen raskautta ja kokemuksellisuutta. Tärkeimmät liikuntamuotoni sekä kulttuuriharrastukset kirjaan myös ylös. Ja jos on jotain huomioitavaa, niin kirjoitan sen taulukon loppuun vielä muistoksi. Olen myös tehnyt valmiit laskukaavat, joiden avulla voin seurata vuosittaista liikkumistani. Seuraavassa tämän kuluneen viikon liikuntapäiväkirjani. Liikuntapäiväkirja
AIKA VPÄIVÄ HARJOITUS MIN KM RAS KOK PY JU/KÄ LI/KU PAL KUL 1311 sunnuntai kuntosali + kävely 90 4 4 5 4 60 1411 maanantai pyöräily 70 22 3 4 22 1511 tiistai lepo 0 0 2 4 1611 keskiviikko sulkis + pyöräily 80 6 4 4 6 60 Edelmannin 1711 torstai konsertissa 0 0 2 5 60 1811 perjantai kävely 60 5 4 4 5 1911 lauantai kävely 70 5 4 3 5 Viikkoon mahtui siis 370 minuuttia liikuntaa eli reilu kuusi tuntia. Kilometrejä kertyi 42, joista 28 km oli pyöräilyä ja loput kävelyä. Liikunta tuntui raskaalta neljänä päivänä osin muusta kuin liikunnasta johtuneesta väsymyksestä. Kokemuksellisesti viikko oli oikein hyvä ellei erinomainen. Ja se oli myös varsin monipuolinen. Ei paha, sanoisi Uotisen Jorma, vaikka tällä viikolla en edes tanssinut ellei olohuonetanssia lasketa mukaan. Ja alla tammikuun alusta tähän päivään lasketut liikunnan määrät ja laadut (päiviä 325/365). 21270 1961 2,93 3,55 1147 446 345 6020 3050 1650 354,5 0 0 0 0 100,3 50,833 27,50 65,65 6,05 min km raskaus kokemus py hi jukä liku pa ku Tunteja on tullut yhteensä 354,5 325 päivänä eli reilu tunti päivässä. Kilometrejä vajaa 2000, mutta todennäköisesti ehdin sen rajan vielä rikkoa ennen vuodenvaihdetta. Liikunta on ollut kohtuullisen raskasta ja kokemuksellisesti melko antoisaa. Pyöräily on jäänyt tänä vuonna aika vähäiseksi, koska olen tehnyt töitä aika paljon kotona. Hiihtää ehdin alle 500 kilometriä ja kävely-juoksua tullee sellainen 400 kilometriä täyteen. Lihaskuntoa olen harjoittanut normaalia enemmän johtuen lähinnä pihatöistä ja mökkihommista. Viikoittainen sulkistunti selittää melkein kokonaan palloilut, kun futiskausi loppui lonkkaongelmien takia heti alkuunsa. Kulttuuria on tänä vuonna tullut harrastettua aika vähän. Huomaa, että rutiini puuttuu eli nyt ei ole mitään säännöllistä kulttuuriharrastusta, joten lähtemiskynnys on noussut. Kilometrejä on paljon vähemmän kuin joinakin muina vuosina, jolloin olen ehtinyt pyöräillä helposti kaksinkertaisen määrän tähän vuoteen verrattuna. Edellisenä talvena myös hiihdin yli tuhat kilometriä. Lonkkavaivat selittävät jonkin verran liikunnan määrällistä laskua, mutta kokonaisuuteen olen hyvinkin tyytyväinen. Liikunta on ollut monipuolista ja varsinkin lihaskuntoa ja liikkuvuutta olen ehtinyt harjoittamaan entistä enemmän.