Luonnonsuojelualueiden merkitys ja käyttö Suomen poronhoidossa

1 Luonnonsuojelualueiden merkitys ja käyttö Suomen poronhoidossa Mauri Nieminen Loppuraportti 2008 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Porontutkimusasema, Kaamanen 31

2

KUVAILULEHTI Julkaisija Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Tekijä(t) Julkaisuaika Joulukuu 2008 Mauri Nieminen Julkaisun nimi Luonnonsuojelualueiden merkitys ja käyttö Suomen poronhoidossa Julkaisun laji Loppuraportti Projektin nimi ja numero Tiivistelmä Toimeksiantaja MMM, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Luonnonsuojelualueet: merkitys ja käyttö Suomen poronhoidossa Toimeksiantopäivämäärä 20.4.2005 Poronhoitoalueen pinta-alasta (122 936 km 2 ) varsinaisia valtion luonnonsuojelualueita on noin 10 % (12 610 km 2 ) sisältäen kansallis- ja luonnonpuistot, soiden- ja lehtojensuojelu- sekä muut valtion luonnonsuojelualueet. Kun mukaan lasketaan myös erämaa-alueet (14 873 km 2 ), suojeluaste poronhoitoalueella on yli 22 %. Haastattelulla vuonna 2005 selvitettiin poromiesten/paliskuntien (N=26) käsityksiä luonnonsuojelualueista ja niiden merkitystä ja käyttöä porolaitumina. Lähes kaikki vastaajat (96 %) pitivät metsiensuojelua tärkeänä tai jokseenkin tärkeänä poronhoidolle kansallis- ja luonnonpuistoissa. Vastaajista 92 % oli sitä mieltä, että poronhoito ei aiheuta ongelmia puistojen luonto- ja käyttöarvoille. Kansallis- ja luonnonpuistot soveltuivat yleensä paliskunnissa parhaiten talvilaitumiksi (39 %) ja kevätlaitumiksi (30 %). Yli puolet vastaajista kuitenkin ruokki poroja heinällä ja säilörehulla puistoalueilla (yhteensä > 330 000 kg/vuosi). Tutkimuksessa selvitettiin tarkemmin talvilaidunten kuntoa ja porojen määrää Pohjois-Lapin kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä niiden ulkopuolisilla alueilla. Tutkimusalueet olivat Kevon luonnonpuisto Paistunturin paliskunnassa, Lemmenjoen kansallispuisto Muotkatunturin- ja Sallivaaran paliskunnissa, Urho Kekkosen kansallispuisto Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion paliskunnissa, Sompion luonnonpuisto Lapin paliskunnassa ja Maltion luonnonpuisto sekä osa Värriön luonnonpuistoa Kemin-Sompion paliskunnassa. Tutkimusalueen jäkälälaitumet olivat voimakkaasti kuluneet. Kokonaisuudessaan näiden kansallis- ja luonnonpuistojen talvilaidunten kunto oli muita laidunalueita hieman parempi, mutta suojelua tulisi todennäköisesti tiukentaa ja laidunnuspainetta paliskunnissa vähentää jäkälikköjen laajamittaisen ylilaidunnuksen takia. Tutkimuksessa selvitettiin tarkemmin myös Urho Kekkosen kansallispuiston käyttöä ja merkitystä Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion paliskuntien poronhoidolle sekä petovahinkojen määrää. Ivalon paliskunnassa löydettiin vuosina 2001-05 yhteensä 219 petojen tappamaa poroa. Suurin osa niistä (63 %) paikannettiin Urho Kekkosen kansallispuiston alueen ulkopuolelle, 16 % puiston alueelle. Lapin paliskunnassa löydettiin yhteensä 626 petojen tappamaa poroa, ja suurin osa (56 %) niistä UK-puistosta. Kemin-Sompion paliskunnassa löydettiin yhteensä 328 petojen tappamaa poroa. Niistä 29 % paikannettiin UK-puiston alueelle Asiasanat Luonnonsuojelualueet, poronhoito, laidunten käyttö ja kunto, petovahingot Sarjan nimi ja numero ISBN 978-951-776-668-5 (kopio) 978-951-776-669-2 (pdf) ISSN Sivumäärä 63 + 2 liitettä Jakelu Kieli suomi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Porontutkimusasema Toivoniementie 246 99910 Kaamanen yhteydenotot: Mauri Nieminen, puh. 040 5275 409 mauri.nieminen@rktl.fi Hinta Luottamuksellisuus Kustantaja julkinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos 3

4

Tiivistelmä Kansallis- ja luonnonpuistot ovat luonnonsuojelumme ydin, ja porotaloudella on erityisoikeuksia käyttää myös näitä alueita porolaituminaan. Suojelualueilla on kaksi merkittävää vaikutusta alueen poronhoitoon: laidunalueet ja pedot. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää luonnonsuojelualueiden merkitystä ja käyttöä Suomen poronhoidossa. Keskeinen kysymys oli, mikä on luonnonsuojelualueiden laidunten kunto, ja ovatko luonnonsuojelualueet pystyneet toteuttamaan tavoitteensa suojella tunturi- ja metsäluontoa poronhoitoalueella niitä kuluttavilta vaikutuksilta muita alueita paremmin. Poronhoitoalueen pinta-alasta (122 936 km 2 ) varsinaisia valtion luonnonsuojelualueita on noin 10 % (12 610 km 2 ) sisältäen kansallis- ja luonnonpuistot, soidensuojelu-, lehtojensuojelu- sekä muut valtion luonnonsuojelualueet. Kun mukaan lasketaan myös erämaa-alueet (14 873 km 2 ), suojeluaste poronhoitoalueella on yli 22 %. Haastattelulla vuonna 2005 selvitettiin aluksi poromiesten/paliskuntien käsityksiä luonnonsuojelusta sekä luonnonsuojelualueiden merkitystä ja käyttöä porolaitumina. Haastateltiin kaikki ne 26 paliskuntaa, joiden alueella sijaitsee joko kansallis- ja/tai luonnonpuisto. Lähes kaikki vastaajat (96 %) pitivät metsiensuojelua tärkeänä tai jokseenkin tärkeänä poronhoidon kannalta kansallis- ja luonnonpuistoissa. Vastaajista 92 % oli sitä mieltä, että poronhoito ei aiheuta ongelmia puistojen luonto- ja käyttöarvoille. Porojen ylilaidunnusta ei pidetty yleisesti vakavimpana haittana luonnonsuojelualueilla. Lähes kaikki vastaajat (92 %) pitivät petoja suurimpana haittana poroille luonnonsuojelualueilla. Vastaajista 85 % ilmoitti kansallis- ja luonnonpuistoista olevan hyötyä paliskuntien poronhoidolle. Vastaajista 65 % piti hyötynä yleensä puistojen hyviä laitumia, 38 % hakkaamattomia ja/tai vanhoja luppometsiä sekä 12 % alueiden rauhallisuutta. Vastaajista 27 % ilmoitti kansallis- ja luonnonpuistoista olevan myös haittaa porotaloudelle, ja yhtä suuriksi epäkohdiksi listattiin turismi, pedot ja metsästyskieltoalueet. Paliskuntien mielestä karhu oli pahin (33 %) uhka poronhoidolle luonnonsuojelualueilla, seuraavina olivat ahma (27 %), ilves (23 %), susi (13 %) ja maakotka (3 %). Kansallis- ja luonnonpuistot soveltuivat suurimmassa osassa paliskuntia vastaajien mielestä parhaiten talvilaitumiksi (39 %) ja kevätlaitumiksi (30 %). Haastatelluista paliskunnista 70 % harjoitti lisäruokintaa maastoon, ja näistä 53 % harjoitti sitä talvella 2004-05 myös kansallistai luonnonpuiston alueella. Koko poronhoitoalueella kansallis- ja luonnonpuistoihin vietiin poroille heinää/säilörehua tammi-maaliskuussa yhteensä 330 650 kg. Tutkimuksessa selvitettiin tarkemmin myös talvilaidunten kuntoa ja porojen määrää Pohjois- Lapin kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä niiden ulkopuolisilla alueilla. Tutkimusalueiksi valittiin Kevon luonnonpuisto Paistunturin paliskunnassa, Lemmenjoen kansallispuisto Muotkatunturin- ja Sallivaaran paliskunnissa, Urho Kekkosen kansallispuisto Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion paliskunnissa, Sompion luonnonpuisto Lapin paliskunnassa ja Maltion luonnonpuisto sekä osa Värriön luonnonpuistoa Kemin-Sompion paliskunnassa. Talvilaidunten määrä ja kunto selvitettiin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen porontutkimuksen laiduninventointien avulla. Jäkäläkankailla sijaitsevia 2 ha:n suuruisia koealueita oli yhteensä 363. Koealojen kasvillisuusruuduista (koko 0,25 m 2 ) mitattiin kasvillisuuden peittävyys ja eri poronjäkälien (Cladina stellaris, C. rangiferina, C. mitis, Cladonia uncialis) pituus ja biomassa. Lupon (Alectoria, Bryoria spp.) määrät arvioitiin halkaisijaltaan 3,99 metrin kokoisten ympyräkoealojen sisällä olevista yli kolmen metrin korkuisista puista kokonaisuudessaan ja myös poron ulottuvilta (<2 m). Jäkälä-, luppo-, lehti-, varpu- ja ruoholaitumien pinta-alat laskettiin satelliittikuvatulkinnoista ArcGIS 8.3- ohjelmiston avulla (Forsblom 2007). 5

Tutkimusalueen poronjäkälälaitumet olivat voimakkaasti kuluneet. Luonnonsuojelualueilla poronjäkälien pituus, peittävyys ja biomassa olivat tilastollisesti merkitsevästi korkeampia kuin ulkopuolisilla alueilla. Kansallis- ja luonnonpuistoissa peittävyys ja biomassa luokittelevat jäkäliköt kuitenkin kuluneiksi ja hitaasti uudistuvaksi, pituudeltaan voimakkaasti kuluneiksi. Kevon luonnonpuiston jäkäliköt olivat voimakkaimmin kuluneet eikä luppoa juuri esiintynyt alueella. Jäkäläkankaiden varpujen peittävyys oli tilastollisesti merkitsevästi korkeampi luonnonsuojelualueiden ulkopuolella. Heinäkasveja oli vähän ja ero ei ollut merkitsevä puistossa ja sen ulkopuolella. Jäkälälaitumilla luppoa oli vähän mutta tilastollisesti merkitsevästi enemmän Lemmenjoen kansallispuistossa kuin sen ulkopuolella. Urho Kekkosen kansallispuistossa luppoa oli taas merkitsevästi vähemmän kuin sen ulkopuolella. Satelliittikuvatulkintojen perusteella jäkälä- ja luppolaitumia oli kansallis- ja luonnonpuistojen maapinta-alaan suhteutettuna selvästi enemmän ja lehti-, varpu- ja ruoholaitumia vähemmän puistoissa kuin niiden ulkopuolella. Talvilaitumien sopivat porotiheydet ylittyivät erityisesti Lemmenjoen kansallispuiston paliskunnissa. Kokonaisuudessaan Pohjois-Suomen kansallis- ja luonnonpuistojen talvilaidunten ekologinen tila oli muita laidunalueita hieman parempi, mutta suojelua tulisi tiukentaa ja laidunnuspainetta vähentää jäkälikköjen laajamittaisen ylilaidunnuksen takia. Tutkimuksessa selvitettiin myös tarkemmin Urho Kekkosen kansallispuiston käyttöä ja merkitystä alueen paliskuntien, Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion, poronhoidolle. Erityistä huomiota kiinnitettiin porojen laidunalueisiin ja petovahinkojen määrään. Pohjoisella poronhoitoalueella ahman arvioitu vähimmäismäärä oli vuoden 2005 lopussa 50, karhun 50, suden 8 ja ilveksen 5. Eniten maasuurpetoja ja kotkareviirejä oli vuonna 2006 luonnonsuojelualueista Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Ivalon paliskunnassa löydettiin vuosina 2001-05 yhteensä 219 petojen tappamaa poroa. Suurin osa niistä (63 %) paikannettiin Urho Kekkosen kansallispuiston alueen ulkopuolelle, 16 % puiston alueelle. Lapin paliskunnassa löydettiin vuosina 2001-05 yhteensä 626 petojen tappamaa poroa, ja suurin osa (56 %) niistä UK-puistosta. Sompion luonnonpuistosta löytyneiden pororaatojen määrä oli noin 5 % kokonaismäärästä. Vuosina 2001-05 löydettiin Kemin- Sompion paliskunnassa yhteensä 328 petojen tappamaa poroa. Niistä 29 % paikannettiin UKpuiston alueelle. Paliskunnan alueelle kokonaan sijoittuvasta Maltion luonnonpuistosta löydettiin 11 % ja osittain alueelle sijoittuvasta Värriön luonnonpuistosta noin 0,3 % kaikista löydetyistä petojen tappamista poroista (Koivunen 2007). Vastaajista 19 % piti pahimpana haittana porotaloudelle UK-puistossa koiravaljakoita ja irtokoiria. Vastaajista 13 % listasi massaturismin yhdeksi haitoista, ja 7 % piti haittana myös porojen ulosteiden siivoamista puistojen hiihtoladuilta. Vastaajista 33 % piti pahimpana haittana kaivosten aiheuttamia laidunmenetyksiä, 20 % vesistöjen saastumista, rauhattomuutta ja melua sekä porojen liikkumisen ja kuljetuksen vaikeutumista. 7 % vastaajista arveli paliskunnassaan porojen liikennekuolemien kasvavan kaivostoiminnan vuoksi. 6

Sisällys Tiivistelmä 5 1. Johdanto 9 2. Luonnonsuojelualueet poronhoitoalueella 11 2.2. Kansallispuistot 11 2.3. Luonnonpuistot 15 2.4. Erämaa-alueet 16 2.5. Muut luonnonsuojelualueet 16 3. Tutkimuksen tavoitteet 18 4. Aineisto ja menetelmät 18 4.1. Tutkimusalueiden kuvaus 18 4.2. Kyselytutkimus paliskuntien luonnonsuojelualueista 20 4.3. Petovahingot luonnonsuojelualueilla 20 4.4. Laiduntutkimukset ja koealueet 21 5. Aineistojen tilastollinen käsittely 23 6. Tulokset 25 6.1. Paliskuntien suhtautuminen luonnonsuojeluun 25 6.2. Paliskuntien laitumien käyttö ja lisäruokinta suojelualueilla 26 6.3. Jäkälälaitumien tila paliskuntien luonnonsuojelualueilla ja niiden ulkopuolella 30 Poronjäkälien keskipituus 30 Poronjäkälien keskipeittävyys 31 Poronjäkälien keskibiomassa 32 Heinä- ja varpukasvien peittävyys 32 6.4. Luppojen määrä luonnonsuojelualueilla ja niiden ulkopuolella 33 Luppojen määrä jäkälävaltaisten kankaiden puissa 33 Luppojen määrä yli 80-vuotiaissa jäkälävaltaisten kankaiden puissa 35 6.5. Porolaidunten määrät satelliittikuvatulkintojen perusteella 36 6.6. Poromäärien vertailu talvilaidunten kuntoon ja kantokykyyn 38 6.7. Pedot, petovahingot ja petojen suojelu poronhoitoalueella 40 Petomäärät, petovahingot ja korvaukset 40 Petovahingot luonnonsuojelualueilla ja niiden paliskunnissa 45 Laitumet ja petovahingot UK-puistossa ja sen paliskunnissa 45 Ivalon paliskunta 45 Lapin paliskunta 48 Kemin-Sompion paliskunta 49 7

6.8. Turismi ja kaivostoiminta 51 6.9. Poronhoidon ja paikallisten asukkaiden huomioiminen luonnonsuojelualueilla 52 7. Tulosten pohdinta 53 Paliskuntien suhtautuminen luonnonsuojeluun 53 Porolaitumien kunto luonnonsuojelualueilla 55 Urho Kekkosen kansallispuisto ja petovahingot 58 8. Kiitokset 59 9. Johtopäätökset 60 10. Kirjallisuus 61 Liitteet 8

1. Johdanto Puolikesyn poron (Rangifer tarandus tarandus L.) villi kantamuoto on muuttanut pohjoista luontoa laiduntamalla ja tallaamalla kasvillisuutta jo jääkaudelta saakka. Poronhoitoa on Lapissa harjoitettu laajamittaisesti villipeurojen metsästyksen vähetessä ja loputtua 1600- luvulta lähtien, mutta vasta viime vuosisadan loppupuolella poronhoito on tehostunut kantokykynsä rajoille (Suominen & Olofsson 2000, Olofson ym. 2004). Porojen laidunnus ja hoito onkin nykyään suurin kansallis- ja luonnonpuistojen kasvillisuutta muuttava tekijä, ja ylilaidunnus on vakava ongelma koko poronhoitoalueella erityisesti Cladina-alasuvun jäkälien määrän jatkuvasti vähentyessä (Heikkinen & Kalliola 1989, Helle ym.1990a, Heikkinen 1997, Thor 1998). Kansallis- ja luonnonpuistot ovat silti edelleen tärkeitä porojen laidunalueita. Ne ovat myös luonnonsuojelumme ydinalueita. Muut suojelualueet tukevat näitä lisäämällä erilaisten luontotyyppien ja niiden monipuolisen lajiston säilymistä (Kallio 2001). Maailmassa oli vuonna 2004 yhteensä 104 791 luonnonsuojelualuetta. Maapallon suojeltu maapinta-ala onkin kasvanut vuodesta 1970 lähtien alle 3 milj. km 2 :sta yli 20 milj. km 2 :iin vastaten jo 12 %:n suojelutasoa. Suomessa poronhoitoalueen pinta-ala on lähes 123 000 km 2, eli noin 38 % maapinta-alasta. Poronhoitoalueella on 7 lailla valtion maalle perustettua vähintään 10 km 2 suuruista kansallispuistoa ja 10 luonnonpuistoa (Kuva 1). Vaikka suojelualueiden lukumäärä vähenee etelästä pohjoiseen siirryttäessä, suojelualueiden pintaalat kasvavat, ja Tunturi-Lapista jo 80 % on jonkin asteisesti suojeltu (Kallio 2001). Kaikista Suomen kansallis- ja luonnonpuistojen pinta-alasta on poronhoitoalueella 82 %, mikä on 7 % koko poronhoitoalueen pinta-alasta. Kun poronhoitoalueen erämaa-alueet, muut suojelukohteet, valtion retkeilyalueet sekä virkistysmetsät lasketaan mukaan, suojeltujen alueiden osuus kokonaispinta-alasta nousee lähes kolminkertaiseksi ja on jo 27 %. Pohjoiseen mentäessä valtion maiden osuus kasvaa, asutustiheys pienenee ja metsien tuottavuus vähenee. Laajojenkin lakisääteisten kansallispuistojen perustaminen on ollut siten poliittisesti helpompaa. Pohjois-Suomessa matkailu, virkistyskäyttö ja metsästys on yhdistetty myös luonnonsuojelualueiden käyttöön jokamiehen oikeuksia ja paikallista väestöä juuri rajoittamatta (Vuorisalo & Laihonen 2000, Pouta ym. 2004). Kansallispuistoilla on arvoa sekä maisemallisesti että luontoon tutustumisen kannalta. Luonnonpuistot ovat tiukemmin suojeltuja tutkimuksen, tieteen ja eliöstön luonnonmukaisen kehityksen vuoksi. Liikkumista alueilla on ollut välttämätöntä rajoittaa (Luonnonsuojelulaki 1996). Vuonna 1991 erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetulle alueelle Pohjois-Lappiin perustettiin alkuperäiselinkeinoja turvaamaan myös 12 mahdollisimman luonnontilaista erämaa-aluetta, joiden kanssa poronhoitoalueen suojeluaste on jo yli 22 % (Kuva 1). Erämaaluonteen säilyttämiseksi teiden rakentaminen erämaa-alueille on kiellettyä, mutta luonnonmukainen metsänhoito eli harvennushakkuut ovat sallittuja (Erämaalaki 1991). Koska poroilla on vapaa laidunnusoikeus koko poronhoitoalueella maan omistus- tai hallintaoikeudesta riippumatta (Poronhoitolaki 1990), ovat poronhoitotyöt sallittuja paliskuntien poronomistajille myös luonnonsuojelualueilla Käsivarressa sijaitsevaa Mallan 30,5 km 2 suuruista luonnonpuistoa lukuun ottamatta (Luonnonsuojelulaki 14 3 momentin 3 kohta) (Kauhanen & Mattsson 2005). Luonnon monimuotoisuus pyritään meillä turvaamaan pitämällä arvokkaat alueet mahdollisimman luonnontilaisina. Lajistoja suojellaan säilyttämällä myös riittävä määrä toistoja samanlaisista elinympäristöluokista, jotta liialta eristäytymiseltä tietylle elinympäristölaikulle vältyttäisiin (Ympäristöministeriö 1997). Suurin uhka lajien häviämiselle koko Suomessa on elinympäristöjen muuttuminen tai täydellinen tuhoutuminen pääasiassa metsätalouden seurauksena, mutta maataloudella ja joidenkin lajien vainoamisella 9

on myös osuutensa vähenemiseen (Hanski 2000, Alanen & Mannerkoski 2000, Vuorisalo & Laihonen 2000). Poronjäkälien vähenemisen ja uhanalaisten jäkälien häviämisen syynä on pidetty pääasiassa metsätaloutta, mutta myös ilmansaasteet, maatalouden muutokset, ilmaston lämpeneminen ja erityisesti pohjoisessa porojen laidunnus vaikuttavat jäkälien esiintymiseen. Uhanalaisten jäkälälajien kannalta kotieläinten laidunnus metsäalueilla on yleensä hyväksi perinteisten karjan aikaansaamien maatalouselinympäristöjen säilymiselle. Suurin osa uhanalaisista jäkälistä esiintyy kuitenkin alueilla, missä putkilokasvien lajimäärä on vähäinen, joten jäkälien suojelua ei voi perustaa muun lajiston runsauteen (Thor 1998). Harvinaiset putkilokasvilajit eivät myöskään kuulu poron yleisimpiin ravintokasveihin eikä tallaaminen ole vaaraksi näille usein pienikokoisille, maanmyötäisille, vahvajuurisille ja vaikeakulkuisessa maastossa esiintyville kasvilajeille (Heikkinen 1997). Maan tallaaminen lisää kasvien kalkin saatavuutta dolomiittipitoisilla tunturialueilla, jolloin porojen puuttuminen voisi olla paikoin jopa vaaraksi näiden kasvien esiintymiselle (Kauhanen 2005). Kohtuullisen laidunnuksen seurauksena kasvien ja selkärankaisten lajimäärä yleensä lisääntyy ja elinympäristö monipuolistuu (Suominen & Olofsson 2000). Poroaidat ovat haitaksi lajiston leviämiselle ja eläimet kuolevat takertuessaan ja törmätessään aitoihin (Bevanger & Brøseth 2000). Voimakas porojen laidunnus talvilaitumilla aiheuttaa nykyään ylilaidunnuksen vaaran monilla alueilla Pohjoismaissa (Mattila 2006, Bjarnason ym. 2006). Porolaidunnuksen vaikutusten arvioidaan olevan merkittävästi myös luontotyypin laatua heikentäviä jäkäläisimmillä tunturikoivutyypeillä sekä tuulikankailla, joille ohuen lumipeitteen vuoksi kohdistuu porojen voimakas laidunnus myös talvella (Norokorpi ym. 2008). Loppuraportin tuloksista on jo valmistunut opinnäytetyöt (Forsblom, V. 2007. Luonnonsuojelun vaikutukset porojen talvilaidunten ekologiseen tilaan Pohjois-Lapin kansallis- ja luonnonpuistoissa. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimusasema 2007, 60 sivua, 9 liitettä ja Koivunen, M. 2007. UKK-puiston käyttö ja merkitys Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion paliskuntien poronhoidolle. Opinnäytetyö. Jyväskylän Ammattikorkeakoulu. Luonnonvaraininstituutti 2007. 39 sivua, 6 liitettä), joihin viitataan aineiston ja tulosten yhteydessä. 10

2. Luonnonsuojelualueet poronhoitoalueella Poronhoitoalueen pinta-alasta (122 936 km 2 ) varsinaisia valtion luonnonsuojelualueita on noin 10 % (12 610 km 2 ) sisältäen kansallis- ja luonnonpuistot, soidensuojelu-, lehtojensuojelu- sekä muut valtion luonnonsuojelualueet. Kun mukaan lasketaan myös erämaa-alueet (14 873 km 2 ), suojeluaste poronhoitoalueella on yli 22 % (Taulukko 1). Paliskuntakohtaiset luonnonsuojelualueiden pinta-alat kaikissa 32 paliskunnassa, joissa on vähintään kansallispuisto, luonnonpuisto tai erämaa-alue, on esitetty Taulukossa 2. Luonnonsuojelualue on aina rajattava selkeästi maastoon (Luonnonsuojelulaki 3 luku 21 2 momentti) niin, että erehdyksiä esim. käytössä ei pääse tahattomasti syntymään. Poronhoidossa tarvittava rakentaminen kuuluu aina luvanvaraisiin poikkeuksiin kansallis- ja luonnonpuistoissa (Luonnonsuojelulaki 15 1 momentin 5 kohta). Suomen poronhoitoalueella on 56 paliskuntaa, ja suurin sallittu eloporomäärä kuluvalla kymmenvuotiskaudella on 203 700. Poroilla on poronhoitoalueella vapaa laidunnusoikeus maan omistus- tai hallintaoikeudesta riippumatta. Poronomistajat ovat paliskuntien osakkaita riippuen siitä, minkä poronhoitoalueen kunnassa he asuvat ja minkä paliskunnan alueella hoitavat porojaan (Poronhoitolaki 1990). Paliskunnista 19 on erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetulla alueella ja 37 muulla poronhoitoalueella. Erityisen poronhoitoalueen paliskunnista 12 on ns. saamelaisten kotiseutualueella (Kuva 1). Poronomistajia on noin 4 900. Paliskunnan kokous valitsee poroisännän ja varaisännän kolmeksi vuodeksi kerrallaan hoitamaan paliskunnan asioita yhdessä hallituksen kanssa. Poronhoitovuosi alkaa kesäkuun alussa ja päättyy seuraavan vuoden toukokuun lopussa. Paliskunnat muodostavat Paliskuntain yhdistyksen, jonka tarkoituksena on toimia paliskuntia yhdistävänä organisaationa sekä edistää mm. porotaloutta sekä poronhoidon tutkimusta. Taulukko 1. Eri suojelualueet ja niiden pinta-alat (km 2 ) ja osuudet (%) Suomen poronhoitoalueen pinta-alasta. Suojelualueet km 2 % Kansallispuistot 7 072 5,8 Luonnonpuistot 1 426 1,2 Erämaa-alueet 14 873 12,1 Muut luonnonsuojelualueet 4 020 3,3 Yhteensä 27 391 22,3 2.2. Kansallispuistot Kansallispuisto on lailla valtion maalle perustettu vähintään 10 km 2 :n suuruinen luonnonsuojelualue, jolla on arvoa maisemallisesti tai luontoon tutustumisen kannalta (Luonnonsuojelulaki 3 luku 11 ). Kansallispuistoissa kaikki ilman lupaa tapahtuva rakentaminen, luontoa vahingoittava tai häiritsevä toiminta on kielletty (Luonnonsuojelulaki 3 luku 13, 14 ja 15 ). Poronhoitoalueen 7 kansallispuiston yhteenlaskettu pinta-ala on 7 072 km 2, eli noin 81 % koko Suomen 35 kansallispuiston pinta-alasta (Taulukko 3). Suomen suurimmat Lemmenjoen, Urho Kekkosen (UK-puisto) ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistot sijaitsevat 11

erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetulla alueella Pohjois-Lapissa. Pohjois-Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolelle jää vain Tornion ja Kemin ulkosaariston Perämeren kansallispuisto, jonka 157 km 2 pinta-alasta vain 2,5 km 2 on maata. Valtion vanhimmat kansallispuistot poronhoitoalueella, vuonna 1938 perustetut Pallas- Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot, muuttuivat vuoden 2005 alusta aluelisäysten takia Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuistoiksi. Pallas-Ounastunturin 510 km 2 :n suuruinen kansallispuisto yhdistyi Ylläs-Aakenuksen luonnonsuojelualueeseen ja muuttui kaksi kertaa suuremmaksi Pallas-Yllästunturin kansallispuistoksi. Nimestään huolimatta Yllästunturi ei kuulu puistoon laskettelurinteen takia. Pyhätunturin 49 km 2 :n suuruiseen kansallispuistoon yhdistyi Luoston vanhojen metsien alue. Uuden Pyhä-Luoston kansallispuiston pinta-ala lähes kolminkertaistui. YK:n suojelualueiden luetteloon on IUCN:n ehtojen mukaan sisällytetty kaikki maailman luonnonsuojelualueet ja ne on jaettu luokkiin Ia-VI. Etelä- ja Keski-Suomen 27 kansallispuistoa ovat pääosin pieniä, ja neljä puistoista alitti 10 km 2 :n kokovaatimuksen pääsemättä siten IUCN:n luetteloon vuonna 1997 (Metsähallitus 2002). Kuitenkin vuonna 2003 kokovaatimukset poistettiin ja nykyisin kaikki luonnonsuojelualueet koosta riippumatta otetaan luetteloon mukaan, kunhan ne täyttävät IUCN:n suojelualueiden määritelmän luonnon monimuotoisuuden ja kulttuuriperinnön säilyttämisestä lain nojalla. Pohjois-Suomen puistoissa kokovaatimukset täyttyivät vuoden 1997 listaan, mutta Urho Kekkosen kansallispuisto ja vanha Ounas-Pallastunturi jätettiin pois kansallispuistoluokasta II suojelun riittämättömyyden takia (Metsähallitus 2002) ja asetettiin luokkaan IV (luontotyyppien tai lajien hoitoalue). Vuoden 1991 metsästysasetuksen muutoksella metsästys vapautui paikallisille asukkaille kaikissa pohjoisissa kansallispuistoissa, mikä vaikutti kansallispuistojen luokan alenemiseen. Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa määriteltiin myös, että tehokas porojen laidunnus kuluttaa herkkää tunturiluontoa suojelun kannalta liian paljon. Vuoden 2003 luokituksessa puisto palautettiin takaisin luokkaan II, koska vuonna 1997 metsästäjien kanssa oli neuvoteltu metsästyssuositussopimus ja metsästys oli saatu tyydyttävään hallintaan. Myös porojen laidunnuspaineen oli katsottu laskeneen alentuneen porokannan vuoksi ja puistopaliskuntien kanssa oli luotu tiivis neuvotteluyhteys, jonka seurauksena poronhoidon aiheuttamia riskejä suojelun kannalta, kuten esimerkiksi maastoliikenne, oli saatu paremmin hallintaan (Yrjö Norokorpi, Metsähallitus, suullinen tieto). Kiistelty on edelleen siitä, täyttävätkö loputkaan poronhoitoalueen kansallispuistoista ehdot päästä luokitukseen II, sillä paikalliset asukkaat omaavat alkuperäiskansoille ominaisia luontaiselinkeinojen harjoittamisoikeuksia laajemmat metsästys-, kalastus ja muut käyttöluvat (Metsähallitus 2002). IUCN:n luokka II määrittelee nämä oikeudet luonnonsuojelutavoitteen kanssa ristiriidassa oleviksi toimiksi, kun kyseessä on kansallispuistoksi määritelty suojelualue. Kansallispuistojen hoitoa ja käyttöä suunniteltaessa on mahdollista perustaa neuvottelukunta, jonka jäseniksi pääsevät valtion ja kuntien, tieteellisten ja luonnonsuojelujärjestöjen sekä paikallisen yhteisön edustajat (Luonnonsuojeluasetus 3 luku 8 ). Näin paikalliset asukkaat ja elinkeinojen harjoittajat saavat äänensä kuuluviin ja heidän mielipiteensä otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon kansallispuistoa koskevia päätöksiä tehtäessä. 12

Kuva 1. Suomen poronhoitoalue, paliskuntien rajat ja eri luonnonsuojelualueet (lukuun ottamatta Mallan luonnonpuistoa) valtion mailla. Alempi musta viiva rajaa pohjoisimmat paliskunnat erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetuksi alueeksi, johon sisältyy myös ns. saamelaisten kotiseutualue ylemmän mustan viivan yläpuolella. Alemman mustan viivan alapuolella oleva alue on muuta poronhoitoaluetta. (Kartta, Metsähallitus 2005. Paliskuntien rajat, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimusasema). 13

Taulukko 2. Luonnonsuojelu- ja erämaa-alueiden pinta-alat paliskunnittain. Kansallispuistoa ha Luonnonpuistoa ha Kansallis- ja luonnonpuistoa yhteensä ha Erämaaalueet % maaalasta Muut luonnonsuojelualueet ha Kansallis- ja luonnonpuistoa % maaalasta No Paliskunta Maa-ala ha Erämaaalueet ha 1 Paistunturi 285845 69873 69873 24.4 154350 54 2550 2 Kaldoaivi 233575 185644 79 13275 3 Näätämö 135333 103835 77 3296 4 Muddusjärvi 209515 61706 29 41989 5 Vätsäri 91260 70238 77 6 Paatsjoki 67174 65760 98 7 Ivalo 261824 10183 10183 3.9 34489 13 8 Hammastunturi 223414 97225 44 147 9 Sallivaara 287108 221193 221193 77.0 47911 17 10 Muotkatunturi 250965 44791 44791 17.8 123469 49 4590 11 Näkkälä 336926 29739 29739 8.8 147424 44 20479 12 Käsivarsi 464847 286251 62 47017 13 Muonio 253166 35764 35764 14.1 68 14 Kyrö 165197 25000 25000 15.1 32038 19 8895 15 Kuivasalmi 342972 17419 17419 5.1 9794 3 24778 16 Alakylä 292913 6569 6569 2.2 17311 17 Sattasniemi 234710 45070 18 Oraniemi 383190 11458 19 Syväjärvi 223544 4544 21 Lappi 398168 164960 17466 182425 45.8 16817 4 9690 22 Kemin-Sompio 585512 78366 17755 96120 16.4 32658 6 5223 23 Pohjois-Salla 212518 9452 9452 4.4 18796 9 24 Salla 429327 10281 10281 2.4 14681 25 Hirvasniemi 174802 950 26 Pyhä-Kallio 368151 14290 14290 3.9 2116 29 Lohijärvi 116700 3036 30 Palojärvi 366350 4872 4872 1.3 8612 32 Kolari 196124 8379 34 Narkaus 234922 1619 1619 0.7 453 36 Timisjärvi 84660 1440 37 Tolva 110339 7624 7624 6.9 2078 38 Posion-Livo 88259 3502 3502 4.0 71 39 Isosydänmaa 227089 5346 5346 2.4 16058 40 Mäntyjärvi 66032 17 41 Kuukas 138751 8487 42 Alakitka 105702 16583 2026 18608 17.6 793 43 Akanlahti 48677 18 44 Hossa-Irni 277250 9975 45 Kallioluoma 136902 676 46 Oivanki 136088 74 48 Taivalkoski 140308 12070 12070 8.6 317 49 Pudasjärvi 194576 6870 6870 3.5 11170 50 Oijärvi 124432 4358 51 Pudasjärven-Livo 150701 11045 11045 7.3 1769 52 Pintamo 174583 3290 257 3548 2.0 2790 53 Kiiminki 80653 2656 54 Kollaja 113963 7013 55 Ikonen 62570 20482 56 Näljänkä 264793 4454 57 Halla 335993 615 615 0.2 6800 YHTEENSÄ 10888374 712668 136151 848820 11.8 1488405 40.2 400102 14

Taulukko 3. Suomen poronhoitoalueen kansallispuistot, niiden pinta-alat (km 2 ) ja perustamisvuodet. Kansallispuistot km 2 Perustamisvuosi Lemmenjoki 2 856 1956 Pallas-Yllästunturi 1 020 2005 Urho Kekkonen 2 541 1983 Oulanka 142 1956 Riisitunturi 77 1982 Pyhä-Luosto 142 2005 Syöte 294 2000 Yhteensä 7 072 2.3. Luonnonpuistot Poronhoitoalueella on 10 luonnonpuistoa ja yhteispinta-alaltaan ne kattavat noin 93 % kaikista Suomen 19 luonnonpuistosta (Taulukko 4). Paljakan luonnonpuisto ulottuu vain osittain poronhoitoalueen eteläisimpään paliskuntaan Hallaan, mutta se on laskettu tutkimuksessa kokonaisuudessaan mukaan. Lailla säädetty luonnonpuisto on valtion maalle perustettu vähintään 10 km 2 :n suuruinen alue (Luonnonsuojelulaki 3 luku 12 1 momentti). Pohjois-Suomessa ei ole tätä vaatimusta pienempiä luonnonpuistoja (Taulukko 4), mutta Etelä- ja Keski-Suomessa näitä on neljä ja näiden tarkoituksesta säädetään luonnonsuojeluasetuksella. Luonnonpuistot ovat tiukemmin suojeltuja ja virkistyskäyttö ja liikkuminen eivät ole mahdollista muualla kuin Kevon, Mallan, Sompion ja Paljakan luonnonpuistoissa Pohjois-Suomessa. Näissä puistoissa on yleisölle avoimet reitit, joilta ei tosin saa poiketa kuten kansallispuistoissa. Muut Taulukon 4 luonnonpuistoa ovat kokonaan suljettuja tutkimuksen, tieteen ja eliöstön luonnonmukaisen kehityksen tarkoituksiin (Luonnonsuojelulaki 3 luku 12 2 momentti). Vuonna 1938 perustettu Malla on toinen Suomen vanhimmista luonnonpuistoista. Malla on myös Suomen ainoa porotaloudelta suljettu luonnonsuojelualue (Jokinen 1995). Luonnonpuistoissa kaikki ilman lupaa tapahtuva rakentaminen, luontoa vahingoittava tai häiritsevä toiminta on kielletty (Luonnonsuojelulaki 3 luku 13, 14 ja 15 ). Kaikki Pohjois- Suomen luonnonpuistot on hyväksytty vuoden 1997 IUCN:n määrittelyn mukaan listalle luonnonpuistojen luokkaan Ia. 15

Taulukko 4. Suomen poronhoitoalueen luonnonpuistot, niiden pinta-alat (km 2 ) ja perustamisvuodet. Luonnonpuistot km 2 Perustamisvuosi Kevo 712 1956 Malla 31 1938 Sompio 179 1956 Maltio 148 1956 Värriö 125 1982 Sukerijärvi 22 1982 Runkaus 70 1956 Pisavaara 50 1938 Olvassuo 60 1982 Paljakka 30 1956 Yhteensä 1 426 2.4. Erämaa-alueet Pohjois-Suomeen perustettiin valtion maalle vuonna 1991 kaikkiaan 12 erämaa-aluetta (Taulukko 5), joiden pinta-ala on yhteensä noin 15 000 km 2 (Erämaalaki 12 1 momentti, 3 1 momentti). Erämaa-alueet sijaitsevat pääasiassa ns. saamelaisten kotiseutualueella Ylä- Lapissa lukuun ottamatta Tuntsaa, Kemihaaraa ja osaa Puljun erämaa-alueesta. Erämaa-alueet on jätetty varsinaisten luonnonsuojelualueiden ulkopuolelle, mutta jokainen erämaa-alue on vähintään 15 000 ha:n suuruinen mahdollisimman luonnontilainen alue (Erämaalaki 3 1 momentti). Erämaalain 1 1 momentin mukaan alueet on perustettu tukemaan erämaaluonteen, saamelaisten alkuperäiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen, kuten poronhoidon säilymistä sekä kehittämään aluetta luonnon moninaista hyödyntämistä varten. Erämaa-alueille on kiellettyä rakentaa teitä. Poikkeuksena ovat valtioneuvoston luvanvarainen luontaiselinkeinojen harjoittamisessa tai yleiselle hyödylle välttämättömät tiet (Erämaalaki 5 1 ja 2 momentti). Kaivospiirin saa erämaa-alueelle avata vain valtioneuvoston luvalla. Tehometsätaloutta ei saa harjoittaa, mutta luonnonmukainen metsänhoito eli harvennushakkuut ovat mahdollisia (Erämaalaki 6 ja 7 2 momentti). 2.5 Muut luonnonsuojelualueet Muihin suojelualueisiin luetaan tässä tutkimuksessa erikseen soidensuojelu-, lehtojensuojelu-, vanhojen metsien suojelualueet sekä hylkeidensuojelualueet ja muut valtion suojelualueet. Poronhoitoalueella ei ole vanhojen metsien eikä hylkeiden suojelualueita. Alle 1 km 2 :n suuruisesta valtion suojelualueen perustamisesta ja hoidosta säädetään valtioneuvoston asetuksella, ja tätä laajempia alueita säädetään ympäristöministeriön asetuksella (Luonnonsuojelulaki 3 luku 17 1 momentti). Taulukossa 6 on esitetty metsähallituksen käytössä olevat maapinta-alat poronhoitoalueella. Muut suojelukohteet sisältävät luonnonmuistomerkit ja muut historiallisesti tai tieteellisesti arvokkaat kohteet. 16

Taulukko 5. Suomen poronhoitoalueen erämaa-alueet, sijaintikunnat ja pinta-alat (km 2 ). Erämaa-alueet Kunta km 2 Hammastunturi Inari, Sodankylä, Kittilä 1 825 Kaldoaivi Utsjoki, Inari 2 924 Kemihaara Savukoski 302 Käsivarsi Enontekiö 2 206 Muotkatunturi Utsjoki, Inari 1 570 Paistunturi Utsjoki, Inari 1 570 Pulju Enontekiö, Kittilä 614 Pöyrisjärvi Enontekiö 1 280 Tarvantovaara Enontekiö 670 Tsarmitunturi Inari 150 Tuntsa Salla, Savukoski 212 Vätsäri Inari 1 550 Yhteensä 14 873 Taulukko 6. Metsähallituksen maankäyttö (ha) poronhoitoalueella (Metsähallitus 2005). Metsähallituksen maankäytön pinta-alat poronhoitoalueella ha Kansallispuistot 721 000 Luonnonpuistot 138 000 Muut lakisääteiset luonnonsuojelualueet 402 000 Muut suojelukohteet 415 000 Valtion retkeilyalueet 17 000 Virkistysmetsät 156 000 Erämaa-alueet 1 490 000 Muut MH:n hallinnassa olevat alueet 4 364 000 Kaikkiaan MH:n hallinnassa 7 703 000 Yksityisten mailla olevat suojelualueet eivät sisälly tähän tutkimukseen. Poronhoitoalueen pinta-alasta on kuitenkin yhteensä 45 906 km 2 yksityisten hallinnassa olevia alueita metsähallituksen maankäytön ulkopuolella. Koko Suomessa yksityisiä suojelualueita on yhteensä 4 037. Ne ovat yhteispinta-alaltaan 1 390 km 2, eli 8,5 % Suomen luonnonsuojelualueista. Nämä alueet ovat pääasiassa pieniä ja hajallaan, ja määrällisesti niitä on paljon enemmän kuin valtion luonnonsuojelualueita (yhteensä 442). Myös yksityisten perustamilla luonnonsuojelualueilla voidaan rajoittaa liikkumista harvinaisen eliöstön säilymisen turvaamiseksi. Ympäristökeskuksen ja maanomistajan on kuitenkin yhdessä päätettävä alueen erityisistä rauhoituksista sekä mahdollisista korvauksista ennen kuin luonnonsuojelualuetta on mahdollista hyväksyä (Luonnonsuojelulaki 3 luku 24 2 momentti). Valtioneuvoston hyväksymän luonnonsuojeluohjelman mukaan on mahdollista ympäristökeskuksen toimesta perustaa luonnonsuojelualue yksityiselle maalle myös ilman maanomistajan suostumusta (Luonnonsuojelulaki 3 luku 24 3 momentti). Valtiolla on myös yksityisen maan lunastusoikeus ympäristöministeriön päätöksellä, jos alue kuuluu lainvoimaiseen luonnonsuojeluohjelmaan, esim. Natura 2000-verkostoon (Luonnonsuojelulaki 7 luku 52 2 momentti). EU:n Natura 2000-verkostoa koskevat erityissäännökset löytyvät luonnonsuojelulain 10 luvusta erikseen. Valtio on kuitenkin 17

korvausvelvollinen mahdollisista maanomistajalle koituneista haitoista ja menetyksistä (Luonnonsuojelulaki 7 luku 53 ). Rikoslain 48 luvun 1, 5 ja 6 nojalla voidaan ympäristön turmelemisesta, luonnonsuojelurikoksesta, rakennussuojelurikoksesta sekä luvun 48a 1, 2 ja 3 nojalla metsästysrikoksesta, kalastusrikoksesta ja metsärikoksesta tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. 3. Tutkimuksen tavoitteet Porotaloudella on erityisoikeuksia käyttää myös luonnonsuojelualueita porolaituminaan, jolloin kasvillisuuden kuluminen ja muutokset lajiston koostumuksessa ovat mahdollisia suojelusta huolimatta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää aluksi kyselytutkimuksella poromiesten ja paliskuntien käsityksiä luonnonsuojelusta sekä luonnonsuojelualueiden merkitystä ja käyttöä porolaitumina. Tavoitteena oli myös selvittää porojen talvilaitumien kunto ja määrä Pohjois-Lapin kansallis- ja luonnonpuistoissa verrattuna niiden ulkopuolisiin alueisiin. Tutkimushypoteesin mukaan luonnonsuojelualueiden porolaitumet olisivat muita alueita paremmassa kunnossa verrattuna esim. talousmetsiin, joissa metsätalous on johtanut paikoin poronjäkälien sekä luppojen vähenemiseen sekä porolaidunten heinettymiseen. Oletuksena oli, että talvilaidunalueita olisi myös säilynyt suhteellisesti enemmän luonnonsuojelualueilla, joissa muu maankäyttö on pienempää. Tutkimuksessa selvitettiinkin, onko luonnonsuojelulla ollut vaikutusta porolaitumiin vertaamalla kasvillisuustyyppien määriä satelliittikuvien perusteella ja laidunten kuntoa kenttäkerroksen kasvillisuuden peittävyyden, poronjäkälien pituuden ja biomassan mittausten sekä luppojen esiintymisen avulla UK- ja Lemmenjoen kansallispuistoissa sekä Kevon luonnonpuistossa sekä niiden ulkopuolella olevilla alueilla. Tutkimuksen tavoitteena oli myös selvittää tarkemmin Urho Kekkosen kansallispuiston käyttöä ja merkitystä sen alueen paliskuntien, Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion, poronhoidolle. Erityistä huomiota kiinnitettiin UK-puistossa porojen laidunalueisiin ja petovahinkojen määrään. Tutkimuksen keskeinen kysymys oli, ovatko luonnonsuojelualueet pystyneet toteuttamaan tavoitteensa suojella tunturi- ja metsäluontoa poronhoitoalueella niitä kuluttavilta vaikutuksilta muita alueita paremmin. 4. Aineisto ja menetelmät 4.1. Tutkimusalueiden kuvaus Poronhoitoalue kuuluu pohjoisboreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen, joka jakautuu Metsä- Lappiin ja pohjoisimpaan Tunturi-Lappiin (Ympäristöministeriö 1994, Virkkala ym. 2000). Tunturi-Lapissa Paistunturin paliskunnassa sijaitseva Kevon luonnonpuisto on Suomen suurin ja pohjoisin luonnonpuisto. Se on perustettu vuonna 1956 ja sen pinta-ala on 712 km 2 (Metsähallitus 2004). Kevo sijaitsee subarktisella vyöhykkeellä Paistunturin paliskunnassa havupuurajan yläpuolella, jossa tunturikoivu (Betula pubescens subsp. tortuosa) muodostaa siirtymävyöhykkeen mäntymetsän ja puuttoman tunturialueen väliin aina 800 metrin korkeuteen merenpinnasta (Warenberg ym. 1997, Lappalainen 1998). Puurajat eivät ole aina ehdottomia, vaan ne tarkoittavat lähinnä yhtenäisen metsän muodostavan pääpuulajin häviämistä (Veijola 1998). Yksittäisiä puuryhmiä ja puita saattaakin esiintyä varsinaista puurajaa paljon korkeammalla (Lappalainen 1998). Tällainen laikuttainen puurajan esiintyminen Fennoskandian pohjoisosissa on yleensä seurausta pitkäaikaisesta, aina jääkaudelta lähtien tapahtuneesta, laiduntavien eläinten esiintymisestä alueella (Hopkins & Holz 2006). 18

Kevon luonnonpuisto on pääasiassa korkeaa maastoa, ala-alpiinista tunturikoivikkoa, palsa- ja paljakkasoita sekä alpiinista kangasmaata (Heikkinen 1997, Lappalainen 1998). Ihmisen vaikutukset alueen luontoon ja kasvillisuuteen ovat olleet vähäisiä, sillä liikkuminen on rajoitettu puiston kanjonin läpi kulkevalle noin 70 kilometrin reitille (Heikkinen 1997). Porojen laidunnus alueella on suurin kasvillisuutta muuttava luonnonpuiston käyttömuoto (Heikkinen & Kalliola 1989). Myös vuosina 1964-65 tapahtuneet laajamittaiset tunturimittarin (Epirrita autumnata, ent. Oporinia autumnata) aiheuttamat koivutuhot ovat edelleen nähtävissä alueella (Kallio & Lehtonen 1975), sillä hitaasti mätänevät kuolleet koivunrungot ovat edelleen pystyssä ja tuhoalueet ovat muuttumassa alpiinisiksi kangasmaiksi (Heikkinen 1997). Luonnonpuiston ulkopuolinen osa Paistunturin paliskuntaa kuuluu pääasiassa Paistunturin erämaa-alueeseen ja osittain eteläpuoleltaan myös Muotkatunturin erämaaalueeseen (Kuva 2). Paistunturin paliskunnan suurin sallittu eloporoluku on nykyään 6 300. Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto ja sen pinta-ala on 2 856 km 2 (Metsähallitus 2004). Lemmenjoki sijaitsee Pohjois-Lapin länsipuolella Norjan rajalla Muotkatunturin, Sallivaaran ja Kuivasalmen paliskunnissa pääosin Metsä-Lapissa sekä osittain Tunturi- Lapissa. Alueen metsät ovat pääosin mänty- ja koivuvaltaisia ja vallitsevana suotyyppinä ovat Metsä-Lapin aapasuot (Lappalainen 1998). Muotkatunturin paliskunnasta suurin osa on Muotkatunturin erämaa-aluetta. Sallivaaran paliskunta on lähes kokonaan Lemmenjoen kansallispuistoa, ja sen ulkopuoli on Hammastunturin erämaa-aluetta (Kuva 2). Kuivasalmen paliskunnasta pieni osa, arviolta noin 200 km 2, on Lemmenjoen kansallispuistossa. Tätä aluetta ei ole otettu tutkimukseen puutteellisen aineiston vuoksi. Muotkatunturin paliskunnan suurin sallittu eloporoluku on nykyään 6 800 ja Sallivaaran 7 500. Lemmenjoen kansallispuiston paliskuntien suurin eloporoluku on ollut siten viime vuosina 20 300. Urho Kekkosen kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin kansallispuisto, ja sen pinta-ala on 2 541 km 2 (Metsähallitus 2004). Urho Kekkosen kansallispuisto on läntisin osa erämaista kokonaisuutta, josta Venäjän puolella on suojeltu osa jo 1930-luvulla Lapin luonnonpuistona ( Laplandskij zapovednik ). UK-puisto perustettiin suojelemaan Perä-Pohjolan ja Metsä- Lapin metsä-, suo- ja tunturiluontoa sekä turvaamaan luontaiselinkeinojen, lähinnä porotalouden sekä retkeilyn edellytykset alueella (Urho Kekkosen Kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma 2001.). Se sijaitsee Pohjois-Lapin itäpuolella Metsä-Lapissa Venäjän rajalla Ivalon, Lapin ja Kemin-Sompion paliskunnissa. Alue kuuluu mänty-, kuusi- ja koivumetsävyöhykkeeseen (Lappalainen 1998). Havumetsävyöhykkeellä kuusi on vallitseva puu kosteilla ja ravinteikkailla kasvupaikoilla, mänty taas kuivilla ja karuilla alueilla aina 300 metrin korkeudelle merenpinnasta (Warenberg ym.1997, Lappalainen 1998). Suurin osa Urho Kekkosen kansallispuistosta kuuluu Lapin paliskuntaan, seuraavaksi eniten Kemin-Sompion paliskuntaan. Vain noin 100 km 2 puistosta kuuluu Ivalon paliskuntaan. Kaikissa näissä kolmessa paliskunnassa puiston ulkopuolinen maa-alue on pääasiassa talousmetsää. Ivalon paliskunnassa on kuitenkin myös Tsarmitunturin erämaa ja osa Hammastunturin erämaa-aluetta. Lapin paliskunnassa on Hammastunturin erämaa ja Sompion luonnonpuisto. Kemin-Sompion paliskunnassa on Maltion luonnonpuisto, Kemihaaran erämaa-alue ja pieni kaistale myös Värriön luonnonpuistoa (Kuva 2). Ivalon paliskunnan suurin sallittu eloporoluku on 6 000, Lapin 8 000 ja Kemin-Sompion 12 000. Urho Kekkosen kansallispuiston paliskuntien suurin sallittu eloporoluku on ollut viime vuosina yhteensä 26 000. 4.2. Kyselytutkimus paliskuntien luonnonsuojelualueista Kyselytutkimuksen aineisto kerättiin vuonna 2005 valitsemalla haastatteluun kaikki ne 26 paliskuntaa, joiden alueella sijaitsee joko kansallis- ja/tai luonnonpuisto. Pääasiassa 19

haastateltiin paliskuntien poroisäntiä, myös varaisäntiä, jos poroisäntää ei tavoitettu. Lapin, Kemin-Sompion ja Alakitkan paliskunnissa on sekä kansallis- että luonnonpuisto, muissa paliskunnissa on vain toinen puistoista. Haastatteluun sisältyi myös Käsivarren paliskunnan Mallan luonnonpuisto porojen laidunnuskiellosta huolimatta sekä Hallan paliskunta, jonka alueelle ulottuu vain osittain Paljakan luonnonpuisto. Haastattelun ulkopuolelle jäi kaikki muut 30 paliskuntaa, joista kuudessa Ylä-Lapin läntisimmässä paliskunnassa on vain erämaaalue. Haastatellut paliskunnat ja niiden kansallis- ja luonnonpuistot on esitetty Liitteessä 1 ja kyselylomake Liitteessä 2. Kyselylomakkeen ensimmäisessä yleisessä osiossa kartoitettiin suhtautumista luonnonsuojeluun yleensä ja poronhoidon sovittamista yhteen suojelualueiden tavoitteiden kanssa. Toisessa osiossa keskityttiin paliskuntien alueella sijaitsevien kansallis- ja luonnonpuistojen merkitykseen poronhoidossa ja porotalouteen mahdollisesti vaikuttaviin muihin puistojen käyttömuotoihin. Pääteemoiksi nostettiin erilaisten laitumien käyttö, lisäruokinta, petovahingot, turismi ja kaivostoiminta sekä poronhoidon ja paikallisten asukkaiden huomioon ottaminen kansallis- ja luonnonpuistoissa. 4.3. Petovahingot luonnonsuojelualueilla Suojelualueillakin pedot tappavat poroja. Tiedot petojen tappamista poroista kerättiin vuosilta 2001-05. Petojen tappamista poroista pidetään rekisteriä, josta käy ilmi löytöpaikka ja päivämäärä. Löytöpaikkojen nimien perusteella löydöt paikannettiin kartalle tavallisten maastokarttojen ja netissä toimivan kansalaisen karttapaikan haun avulla. Paikannukset tehtiin paliskunnittain. Erityistä huomiota kiinnitettiin Urho Kekkosen kansallispuiston paliskuntien petovahinkoihin (Koivunen 2007). Löytöpaikat luokiteltiin seuraavasti: 1) Ivalon paliskunnassa: Urho Kekkosen kansallispuiston (UK-puiston) sisäpuolella, puiston rajalla, ulkona ja ei paikannettu; 2) Lapin paliskunnassa: UK-puiston sisäpuolella, puiston rajalla ja ulkona, Sompion luonnonpuistossa, UK-puiston ja Sompion luonnonpuiston yhteisellä rajalla ja ei paikannettu; 3) Kemin-Sompion paliskunnassa: UK-puiston sisäpuolella, rajalla, ulkona, Maltion luonnonpuistossa, Värriön luonnonpuistossa ja ei paikannettu. Luokitukset UK-puiston sisäpuolella, Maltion luonnonpuistossa, Sompion luonnonpuistossa ja Värriön luonnonpuistossa tarkoittavat, että löytöpaikka oli paikannettu selvästi puistojen alueelle. Maininta rajalla tarkoittaa, että löytöpaikka oli puiston rajan tuntumassa, ja löytöpaikan maininnan yhteydessä ei ole selvennetty asiaa tarkemmin. UK-puiston ja Sompion luonnonpuiston yhteisellä rajalla tarkoittaa, että löytöpaikka oli näiden kahden puiston rajalla eikä selvennystä löydy. Löytöpaikka oli joka tapauksessa suojelualueen sisäpuolella. Ulkona on selvästi puiston alueen ulkopuolella oleva löytöpaikka, ja ei paikannettu on jäänyt paikantamatta kartalle. Syitä oli monia, esimerkiksi osa löytöpaikoista oli rekisteröity paikan puhuttelunimellä, jota ei kartoista löydy. Jotkut paikannimet on suomennettu saamenkielisistä paikannimistä eivätkä sen vuoksi löytyneet kartoilta. Jotkin paikat oli merkitty hyvin yksityiskohtaisesti, mutta oli unohdettu kuitenkin mainita, millä alueella tietty aita tai metsäautotie sijaitsee. Esimerkiksi veräjänpieli yksistään ei kerro tarpeeksi löytöpaikasta. Osa paikannimistä oli niin yleisiä, että paliskunnan alueelta saattoi löytyä kolmekin samannimistä paikkaa. Jos kaikki osuivat puiston rajojen ulkopuolelle, löytöpaikka oli aika varmasti ulkona, mutta yhden tai kahden osuessa puistoon ja yhden ulkopuolelle, piti paikka merkitä ei paikannettuihin. Joissakin tapauksissa rekisteriin oli kuitenkin kirjattu selventäviä asioita, kuten maininnat tietyn joen tai tunturin läheisyydestä. Näiden selvennysten avulla voitiin lopulta paikantaa moni ongelmallinenkin löytöpaikka. 20

Paikannuksen jälkeen tiedot käsiteltiin koko viiden vuoden ajalta vuosittain ja kuukausittain, jotta pystyttäisiin analysoimaan, mikä merkitys suojelualueilla oli petovahingoissa. Rekisteristä ei käy ilmi, miten vahingot jakaantuvat eri petojen välillä, joten tästä aineistosta ei pystytty analysoimaan lajikohtaisia asioita. Mielenkiintoista olisi ollut tietää, onko jokin tietty alue jonkin tietyn suurpedon hallinnassa ja miten se sijoittuu porojen laidunalueisiin ja kansallispuistoon nähden. 4.4. Laiduntutkimukset ja koealueet Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen porontutkimuksen vuosina 1999-2005 kerätystä laidunten inventointiaineistosta (Kumpula ym. 2004, 2005) valittiin talvilaidunalueiden jäkäläkankaiden uusimmat koealueet jokaisesta kansallis- ja luonnonpuistosta ja niiden ulkopuolelta paliskuntien rajoja noudattaen (Kuva 2). Jäkäläkankaat käsittivät Metsä-Lapissa enimmäkseen mäntykankaiden kuivat ja karut kasvupaikkatyypit ja Tunturi-Lapissa lähes puuttomat tunturikankaat sekä kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot. Näitä kahden hehtaarin suuruisia yhtenäisen kasvillisuustyypin sisältäviä koealueita oli yhteensä 363. Ne merkattiin topografikartoille (1:50 000) ja niiden sijainti määritettiin koordinaatteina GPS-laitteella. Koealueet sisälsivät yhteensä 1 188 halkaisijaltaan 3,99 metrin suuruista ympyräkoealaa ja yhteensä 3 626 kasvillisuusruutua, joiden koko oli 0,25 m 2. Paistunturin, Muotkatunturin, Sallivaaran ja Lapin paliskuntien jäkäläkankaiden poronjäkälien keskipituudet mitattiin ja kasvillisuuden peittävyys arvioitiin koealueittain 10 kasvillisuusruudusta, jotka oli sijoitettu satunnaisesti koealueen sisälle yhtä ympyräkoealaa kohti (Taulukko 7). Kemin-Sompion ja Ivalon koealueiden ympyräkoealojen määrä lisättiin 10:een, joista jokaisen keskelle tehtiin yksi kasvillisuusruutu arvioiden tarkentamiseksi (Forsblom 2007). Kasvillisuuden peittävyyden arvioinnissa heinäkasvit, varvut ja poronjäkälät yhdistettiin omiin luokkiinsa. Heinäkasvit sisälsivät heinät, ruohot ja sarat. Varpujen luokassa arvioitiin variksenmarjan, mustikan, puolukan, sianpuolukan, juolukan, kanervan, kurjenkanervan ja riekonmarjan peittävyydet. Loput varvuista merkittiin luokkaan muut varvut. Poronjäkäläluokkaan kuuluivat palleroporonjäkälä, mietoporonjäkälä, harmaaporonjäkälä ja okatorvijäkälä Cladina stellaris, C. mitis, C. rangiferina, Cladonia uncialis ). Poronjäkälien pituus mitattiin viivoittimella millimetrin tarkkuudella jäkälän maanpinnalle ulottuvan elävän osan mukaan. Poronjäkälien yhteisbiomassat laskettiin laskukaavan LBd.m.= (0,6134*LC*LH) + (0.000038075*LC2*LH2) mukaan (Kumpula ym. 2000). LBd.m. ilmoittaa jäkälän kuiva-aineen biomassan hehtaarilta, LC on jäkälän keskipeittävyys prosentteina ja LH on jäkälän keskipituus millimetreinä. Puilla kasvavien luppojen (Alectoria, Bryoria spp.) määrät arvioitiin kaikilla alueilla ympyräkoealan sisälle ulottuvista yli kolmen metrin korkuisista puista kokonaisuudessaan ja poron ulottuvilta (< 2 m). Lupot luokiteltiin asteikolla 0-3 seuraavasti: 0= ei luppoa, 1= vähän luppoa, 2= kohtalaisesti luppoa ja 3= paljon luppoa (Kumpula ym. 2004). Koealueet oli valittu lähinnä maajäkälälaiduntyyppien mukaan. Luppojen määrät eivät siten kuvaa parhaita mahdollisia luppolaitumia, vaan maajäkälälaidunten luppotasoa. Parhaat luppoesiintymät löytyisivät tuoreilta ja kuivahkoilta kasvupaikkatyypeiltä, mutta tällaisten koealojen määrä ei ollut vertailuun riittävä. 21

Kuva 2. Tutkimuksen koealueet paliskunnittain kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaaalueilla ja luonnonsuojelualueiden ulkopuolella. Pohjoisimpana Paistunturi: Kevon luonnonpuisto, lännessä ylhäältäpäin Muotkatunturi ja Sallivaara: Lemmenjoen kansallispuisto ja idässä ylhäältäpäin Ivalo, Lappi ja Kemin-Sompio: Urho Kekkosen kansallispuisto (UK-puisto). Taulukko 7. Paliskuntakohtaiset koealueet ja määrät. Alkuperäisistä aineistoista poistettiin Ivalon paliskunnasta kolme koeruutua ja Sallivaaran paliskunnasta yksi ympyräkoeala puutteellisten tietojen vuoksi. Paliskunta Puisto Koeala Koealueet ulkopuolella Ympyrä Ruutu Vuosi Julkaisu Paistunturi Kevo 19 19 190 26 26 260 1999 (Kumpula ym. 2004) Koealuee t puistoissa Ympyrä Ruutu Koeala Muotkatunturi LJ 30 30 300 41 41 410 1999 (Kumpula ym. 2004) Sallivaara LJ 53 53 530 3 3 30 2001 (Kumpula ym. 2004) Ivalo UK 1 10 10 59 587 587 2004 ei julkaistu Lappi UK 78 78 779 21 21 210 2002 (Kumpula ym. 2004) Kemin- Sompio UK 10 100 100 22 220 220 2005 (Kumpula ym. 2005) 22