4 Muusikko 3/2010 Kimmo Tähtinen
Teppo Mäkynen Teksti: Pekka Raittinen Kuvat: Kimmo Tähtinen Jazzista elektroniseen ja takaisin Rumpali ja dj Teppo Mäkynen on urallaan seikkaillut akustisesta jazzista elektroniseen tanssimusiikkiin ja takaisin. Tänä vuonna hän on aloittanut myös uuden uran Pori Jazzin kotimaisen ohjelmiston vastaavana taiteellisena tuottajana. Teppo Mäkynen on vajaan viidentoista vuoden ammattilaisuransa aikana kohonnut yhdeksi uuden sukupolven suomalaisen jazzin käytetyimmistä ja tunnetuimmista muusikoista. Nyt arvostettu rumpali on myös osa Jyrki Kankaan Pori Jazzin taiteellisena johtajana korvaavaa kolmikkoa yhdessä Five Corners Quintetin yhtyetoverinsa Tuomas Kallion ja tuottaja-toimittaja Markus Partasen kanssa tämän vuoden festivaaleilla. Minun vastuualueeni tiimityössä on lähinnä kotimainen jazz, vaikka keskustelemme Tuomaksen ja Markuksen kanssa myös muusta ohjelmistosta, Mäkynen taustoittaa. Tämä on uusi haaste, sillä minulle ei ole tällaisesta työstä sinänsä aiempaa kokemusta. Se on tuottanut jonkun verran päänvaivaa, sillä festivaalillahan ei mikään ole varmaa, ennen kuin bändi on lauteilla soittamassa! Miltä astuminen Kankaan suuriksi sanottuihin saappaisiin on sitten tuntunut? En tiedä onko se tuntunut siltä, että olisi astunut suuriin saappaisiin, pikemminkin siltä että on astunut erittäin suureen organisaatioon. Ja myös Jyrki on edelleen mukana taustavoimissa, tekemässä niitä asioita joita hän osaa parhaiten. Ei siis ole kyse siitä, että asiat muuttuisivat jotenkin yhdessä yössä. Haastetta on myös siinä, että monet Porin esiintymispaikoista ovat nykyään selkeästi isompia kuin normaalin jazzkeikan puitteet, Mäkynen kertoo käytännön työstä. Sykli kulkee niin, että vuoden 2010 ohjelmiston suunnitteleminen aloitettiin jo edellisten festivaalien jälkeen. Eniten työtä on ollut kuitenkin alkuvuodesta, sillä ensi kesän ohjelma julkistetaan nyt maaliskuun alussa. Rummut ja treenaus Turussa syntynyt ja Salossa kasvanut Teppo Mäkynen opiskeli yläasteikäisenä musiikkiopistossa, silloisessa musiikkikoulussa, pääaineenaan lyömäsoittimet, ja soitti gospel-bändissä. Sen jälkeen hän kävi Kaustisen musiikkilukion ja vietti vuoden Oriveden opiston musiikkilinjalla. Aloitin rumpujen soiton 11-vuotiaana ja olen ollut lähes alusta lähtien, yläasteikäisestä asti, kiinnostunut nimenomaan jazzin soittamisesta, Mäkynen muistelee. Musiikki oli vahvasti läsnä lapsuudenkodissani, sillä isäni oli nuorempana soittanut bändeissä ja kirjoitti levyarvosteluja Meillä oli kotona hirveästi levyjä, vaikkei juurikaan jazzia. lehteen. Meillä olikin kotona hirveästi levyjä, vaikkei juurikaan jazzia. Mäkynen myöntää joskus itsekin ihmetelleensä, miksi innostui nuorena juuri jazzista. Hän halusi kuitenkin aina päästä mahdollisimman syvälle kulloiseenkin kiinnostuksensa kohteeseen. Joka tapauksessa rumpujen soittaminen ja jazz ovat kulkeneet yhdessä siitä lähtien. Rummut instrumenttina tuntuivat alusta asti suhteellisen luontevilta, ja tuli heti sellainen olo, että halusi lisää haasteita. Halusi kuunnella ja oppia jotakin muuta kuin mitä jo hallitsi. Siksi oli kai tavallaan luonnollista, että kiinnostui jazzista ja jazzrumpaleista kavereiden ja oman mielenkiinnon kautta. Lukion toisena vuonna Mäkynen aloitti määrätietoisemman harjoittelun instrumentin hallitsemiseksi. Samalla hän päätti myös haluavansa jonakin päivänä opiskelemaan Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osastolle. Hain sinne heti lukion jälkeen, mutta pääsin sisään vasta toisella yrittämällä 1994. Olin Sibiksessä ikuisuuden kirjoilla, mutta opiskelin aktiivisesti vain pari ensimmäistä vuotta. Opetin kuitenkin sitten neljä vuotta jazz-osastolla fraseerauksen ja rytmiikan erikoiskurssia yksityisoppilaille, Mäkynen kertoo opintourastaan. Nuoret leijonat Sibelius-Akatemiasta Mäkynen imaistiin nopeasti 90-luvun puolivälissä käytännön muusikon työhön, kokoonpanoina muun muassa Ape Anttilan Quartet Coyote, Manuel Dunkelin kvartetti sekä Pessi Levannon Burn-yhtye. Joku on joskus sanonut, että jo pääseminen Akatemian jazz-osastolle tuo muusikolle työtarjouksia, mutta Mäkynen ei aivan allekirjoita tällaista väitettä. Jos joku on siellä, niin voidaan tietysti kelata, että tuon täytyy olla tosi hyvä, hän tuumaa. Mutta silti uskon, että harva pyytää keikalle kuulematta lainkaan muusikon soittoa. Totta kai siellä saa kontakteja ja tutustuu samanhenkisiin ihmisiin. Samanhenkisten soittajien ympärille rakentui joka tapauksessa Mäkysen ensimmäinen tärkeä Helsingin yhtye, pasunisti Antti Rissasen Mr. Fonebone. Tämän kokoonpanon musiikin Mäkynen sanoo nousseen vielä vankasti bebopin ja 50- ja 60-lukulaisen hard bopin modernistisesta maaperästä ja traditiosta. Se oli sitä musiikkia mitä silloin kuuntelin ja halusin soittaa, 50-luvun lopun Milesia, Wayne Shorteria ja sen sellaista; vapaampaakin, mutta Muusikko 3/2010 5
Halusin myös itse päästä sisään elektronisen musiikin tekemiseen ja sämpläämiseen. kuitenkin svengimusaa. Ainakin asenneosastolla meihin vaikutti myös amerikkalainen young lions -ilmiö, jossa levy-yhtiöt nostivat pitkästä aikaa nuoremman polven jazz-soittajia, kuten Marsalisin veljeksiä ja Joshua Redmania staroiksi. Se antoi uskoa siihen, että vaikka soittamamme musiikki oli vanhempaa, niin se ei silti ollut vanhanaikaista. Tärkeäksi virstanpylvääksi Mäkysen ammattilaistuvalla uralla nousi Severi Pyysalon ja Jukka Perkon The Poppoo, joka perustettiin 1996 ja julkaisi yhden levyn 1998. Sittemmin Mäkysen yhteistyö varsinkin Perkon kanssa on jatkunut ensin vuosituhannen alussa Olavi Virran musiikkia soittaneessa Hurmio-orkesterissa ja näihin päiviin asti Nelitahti-kvartetissa. Poppoo syntyi siitä, kun Severi ja Jukka pyysivät minua ja Mr. Fonebonen basistia Ville Huolmania mukaan firmakeikalle. Sitten olimme yhden kesän Pori Jazzeissa heittobändinä, joka soitti vähän joka yhteydessä, ja sen jälkeen soitimme pari vuotta paljon keikkoja. Tärkeää siinä oli myös se, että pääsi ensimmäistä kertaa soittamaan ulkomailla, vaikka silloin keikat olivatkin vielä virallisempia, tyyliin jonkun Suomen ulkomaan lähetystön juhlat. Klubimusiikin kutsu 90-luvun loppupuolella ja vuosituhannen vaihteessa Mäkynen kiinnostui yhä enemmän elektronisesta klubi- ja tanssimusiikista, vaikka sanoo aina kuunnelleensa esimerkiksi hiphoppia. Ensimmäisen varsinaisen kipinän antajaksi hän nimeää 90-luvun puolivälissä englantilaisesta klubikulttuurista nousseen drum n bass -genren, joka perustui nimensä mukaisesti ennen muuta vanhoilta levyiltä sämplättyihin ja sitten nopeutettuihin rumpubreikkeihin. Siinä oli tietysti rumpalille tarttumapintaa, ja lähdin sitten tutkimaan tarkemmin elektronisen musiikin eri genrejä. Nopeasti halusin myös itse päästä sisään elektronisen musiikin tekemiseen ja sämpläämiseen. Vuonna 97 ostin sitten ensimmäisen sämplerini, Technicsin levysoittimen ja breikkivinyyleitä. Eräänlaisena vedenjakajana urallaan traditionaalisemman akustisen jazzin ja modernista klubimusiikista lähtevän synteesin välillä Mäkynen nimeää 90-luvun lopulla perustetun Jarmo Saaren Reuna-kokoonpanon. Siinä hän toimi ensimmäistä kertaa sekä rumpalina että dj:nä. Tämä kokoonpano julkaisikin ainoan levynsä, vuoden 2003 Smellyn jo selkeästi tanssimusiikkiin keskittyneellä Exogenic-yhtiöllä. Reunan piti alun perin olla Jarmon sooloprojekti, ja hänen kauttaan ja kutsumanaan tein myös retken rock-genreen, kun soitin Kalle Aholan kahdella ensimmäisellä levyllä ja niihin kootussa bändissä livenä. Myöhemmin ja samoihin aikoihinhan olen vieraillut myös muun muassa Ultra Bran Vesireittejä-levyllä skrätsäämässä, Samuli Edelmanin Kaikki tahtoo -levyllä sekä joissakin popprojekteissa Leri Leskisen aputuottajana biittejä ohjelmoimassa. Huolimatta elektronisen musiikin herätyksestään Mäkynen sanoo, ettei hänellä aluksi ollut selkeää visiota siitä, miten yhdistää jazzin ja klubimusiikin erilaiset maailmat. Vuosituhannen vaihteessa hän lähtikin pois monesta kokoonpanosta ja elätti itseään vähän aikaa pelkästään soittamalla levyjä klubeilla taiteilijanimellä DJ Zäppä. Siinäkin haluni opetella asiat kunnolla ja mennä johonkin juttuun kokonaan mukaan taisi vaikuttaa. Elektronisen musiikin tekeminen tuntui sillä hetkellä kiinnostavammalta kuin rumpujen soittaminen. Halusin tavallaan pitää ne jutut erillään. Vasta myöhemmin hoksasin, että rumpujen soittaminen on kuitenkin se mitä teen parhaiten. Helsingin uusi henki Synteesi jazzin ja elektronisen musiikin välillä alkoi kuitenkin hahmottua 2000-luvun alussa, kun Mäkynen esiintyi dj:nä Teddy Rok -nimellä ja kokosi tutuista muusikoista Teddy Rok Seven -studiokokoonpanon. Projektilta julkaistiin alkuvuodesta 2004 Universal Four -albumi. Levy voitti Jazz-Emman ja oli ehdolla Teostopalkinnon saajaksi. Se levy oli selkeästi sävelletympää jazzia, 70-luvun Rhodes-maailmaa puhaltimineen, Mäkynen analysoi. Hän sekä sävelsi että tuotti tämän 6 Muusikko 3/2010
ensimmäisen sooloprojektinsa itse ja soitti sillä myös useita soittimia. Säveltäminen tuntuu olevan suhteellisen luontaista ja luonnollista minulle. Yhdistelen perinteistä soittimilla säveltämistä ja sample-pohjaista tekemistä. Erilaiset saundit luovat erilaisia mielikuvia ja ajatuksia. Esimerkiksi sama sointu sähköpianolla tai akustisella luo erilaisen tunnelman. Aluksi Teddy Rokin piti olla pelkästään studiohomma, mutta sitten teimme myös paljon keikkoja. Vuosikymmenen tärkein yhteistyökumppani oli kuitenkin löytynyt jo hieman aiemmin, kun Mäkynen oli mukana edellä mainitun Tuomas Kallion Nuspirit Helsinki -uusjazzkollektiivin Montana Roha Jazz -ep:llä vuonna 2000. Tämäkin projekti aloitti alun perin studiossa. Se oli Tuomaksen tuottama juttu, jonka sinkut ja pitkäsoitto saivat vastakaikua maailmalla ja löysivät oikeat kanavat, Mäkynen taustoittaa. Näiden kontaktien avulla myös Tuomaksen ja mukaan tulleen Antti Eerikäisen seuraavasta projektista, Five Corners Quintetistä, kiinnostuttiin ulkomailla. Minä tulin mukaan siinä vaiheessa, kun tätä projektia haluttiin lähteä viemään keikoille. Eerikäisen perustama Ricky-Tick Records julkaisi myös Mäkysen seuraavan sooloprojektin, The Stance Brothers -nimellä tehdyn Kind Soul -albumin vuonna 2007. Tämän levyn konsepti perustui löyhästi fiktiivisten Stance-veljesten autotallifunkbändiin, Olen huono markkinoimaan itseäni; tuntuu että on paljon muitakin hyviä soittajia. joka sijoittuu tyylillisesti johonkin 60- ja 70-lukujen vaihteen lo-fiestetiikkaan. Se on tavallaan kuin uudelleenjulkaisu levystä, jota ei ole koskaan julkaistu. Halusin tehdä jotakin rosoisempaa, kotikutoisempaa, vähemmän hallittua ja sävellettyä kuin Teddy Rok -projektissa. Levyllä sämpläsin, tuotin, ohjelmoin ja soitin kaiken itse. Mutta sitten tätäkin hommaa pyydettiin keikalle ja kasattiin bändi, jossa soittaa muiden muassa veljeni Esa bassoa. Markkinat ulkomailla Sekä Nuspirit Helsingin että myöhemmän Five Corners Quintetin edustaman sofistikoituneen tanssijazzin tai elektronisen nu jazzin juuria voidaan löytää kahtaalta: englantilaisen mod-kulttuurin mustan musiikin harrastuksesta ja samassa maassa 80- ja 90-luvuilla syntyneestä acid jazz -klubikulttuurista. Tämän musiikin markkinat ovat siis itsestään selvästi nimenomaan ulkomailla. Sanoisin, että neljä viidesosaa Five Cornersin kaikista keikoista on ollut ulkomailla ja kaikista omista keikoistani noin puolet, Mäkynen laskee. Hän toimi pitkään Five Corners Quintetin kiertuekokoonpanon musiikillisena johtajana. Ulkomailla soitimme aluksi diskoklubeissa ja muutenkin tanssipaikoissa, ja sitten tulivat mukaan isommat klubit, jazzklubit ja festivaalit. Englannissa meillä on ollut oma keikkamyyjä, joka on hoitanut keikkoja meille osittain myös Euroopan mannermaan puolella verkostoillaan. Varsinkin levymyynnin kannalta tärkeä markkina-alue on Mäkysen mukaan Japani, jossa Five Cornersin levyjä on myyty kappalemääräisesti eniten. Japanistahan löytyy perinteisesti diggariporukkaa ja sellaista vähän friikkijengiäkin, joka omistautuu asioille. Myös Pohjois-Amerikassa meillä oli jossakin vaiheessa julkaisija ja jakelija, mutta ne eivät oikein saaneet asioita aikaiseksi. Sehän on sellainen paikka, että siellä pitäisi olla valmis kiertämään pakettiautolla ilmaiseksi. Five Corners Quintetin lisäksi Mäkynen on soittanut viime vuodet myös italialaisen kitaristin Nicola Conten yhtyeessä, joka sijoittuu tyyliltään samaan genreen. Tästä huolimatta hän ei näe tekevänsä muusikkona sinänsä kansainvälistä uraa. Kaiken kaikkiaan Five Cornersin erona ulkomaankuviossa niin sanottuun normaaliin bändiin verrattuna on se, että mukana on ollut tyyp- Muusikko 3/2010 7
pejä, joilla on ollut muutakin kuin pelkästään musiikillista osaamista, Mäkynen toteaa. Tuomaksen ja Antin luomilla suhteilla ja verkostoilla on saatu paljon aikaiseksi. Five Corners tauolle Musiikkiteollisuuden syklit ovat nykyään nopeita, ja Mäkynen sanookin huomanneensa viime aikoina ulkomailla, että elektronisen tanssijazzin trendin suurin aallonharja on jo ehkä saavutettu. Näin varsinkin Englannissa, missä musiikkilehdistö ja muu media pyrkii aina etsimään uusinta mahdollista juttua. Five Cornersin viime Englannin rundilla tuli itselle hieman masentunut olo, koska tunnuimme palanneen jossain määrin lähtöpisteeseen, eli soittamaan suhteellisen karuissa paikoissa. Nykyinen taloudellinen tilanne vaikuttaa siihen, että kaikki haluavat vain tehdä rahaa, ja laajemmat kulttuuriset arvot unohdetaan. Esimerkiksi Lontoon Jazz Cafessa joka on aina ollut suunnannäyttäjä settimme loppui tasan puoli yhdeltätoista ja sitten alkoi 80 s-disko, jonne tuli valtava määrä porukkaa Björn Borg -peruukeissa! Five Corners Quintet on nyt kymmenen vuoden tiukan levyttämisen ja keikkailun jälkeen jäämässä tauolle ensi kesänä. Tämän jälkeen Ricky- Tick julkaisee kuitenkin yhtyeeltä aikakauden dokumentoivan livelevyn, joka äänitettiin Helsingin Savoy-teatterissa kolmena iltana helmikuussa. Muodeista huolimatta Mäkynen on saavuttanut jo suhteellisen nuorella iällä paljon jazzmuusikkona. Hän kun on Jazz-Emman lisäksi ehtinyt saada monta alan keskeistä palkintoa: hänet on valittu Finland Festivalsin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2000 ja Pori Jazzin Vuoden taiteilijaksi 2006 sekä palkittu Jazzliiton Yrjö-palkinnolla vuonna 2007. Miltä tunnustusten vastaanottaminen on tuntunut? Välillä se on tuntunut suoraan sanoen jopa hieman vaivaannuttavalta, Mäkynen tunnustaa. Siinä mielessä Emma oli ehkä helpoin ottaa, koska se meni tietylle projektille. Ehkä en ole osannut hyödyntää palkintojen tuomaa näkyvyyttä täysin. Olen huono markkinoimaan itseäni; tuntuu että on paljon muitakin hyviä soittajia. Sibis nostanut jazzia Viime vuosina Mäkysen musiikillinen osaaminen on taipunut myös tuotantopuolelle, sillä hän on tuottanut Five Cornersin yhtyetoveriensa saksofonisti Timo Lassyn ja trumpetisti Tuottaminen on minulle kokonaisuuden hahmottamista sekä tyylillistä ja saundillista rajaamista. Jukka Eskolan soololevyjä. Näiden muusikoiden yhtyeiden lisäksi hän soittaa tällä hetkellä myös pianisti Sid Hillen akustisemmassa Platypus Ensemblessä, Mikko Helevän The Bronsonissa sekä Manuel Dunkelin yhtyeessä. Minulla on ollut aina halu vaikuttaa ja ideoida bändeissä, ja sen takia tuottaminen on tuntunut luontevalta ja mielenkiintoiselta, Mäkynen toteaa. Tuottamissani Eskolan levyissä minulla on ollut suuri rooli kokonaisuuden kannalta, koska olen säveltänyt suurimman osan biiseistä sen lisäksi, että olen myös soittanut levyillä ja osaksi äänittänytkin ne. Timon levyillä taas olen auttanut sovittamisessa, tavassa soittaa ja saundiasioissa. Tuottaminen on minulle kokonaisuuden hahmottamista sekä tyylillistä ja saundillista rajaamista. Jonkinlaisen dogman kehittämistä levyn tekemiseen. Sanoisin olevani yhdistelmä hiphoppia ja 60-luvun poptuottajaa. Mistä sitten johtuu, että Suomeen on parin viime vuosikymmenen aikana noussut niin vahvasti 70-luvulla syntyneiden muusikoiden uusi polvi, joka soittaa toistensa kanssa ja vierailee toistensa levyillä? Mäkysen mukaan tämä on pitkälti alan kehittyneen koulutuksen ansiota. Maailmalle mentäessä uusi jazz taas on saanut apua alan viennin kehityksestä, internetistä ja yleisestä globaalistumisesta. Sanoisin että alalle on 80-luvulta lähtien tullut paljon lahjakkaita muusikoita juuri Sibelius-Akatemian jazz-osaston ansiosta. Tässä on ollut uraauurtavaa esimerkiksi Jukkis Uotilan työ, kun hän on tuonut Suomeen amerikkalaisen jazzin traditiota ja opettanut sitä täällä. Tätä kautta soittajat ovat oppineet oikeita asioita. Myös jazz-kenttä on laajentunut ja eri genrejen väliset rajat, jos eivät nyt aivan kaatuneet, niin ainakin kaventuneet viime vuosikymmenen aikana. Jazzmuusikko voi soittaa popparin bändissä ja tuoda siihen erilaista kulmaa ja syvyyttä. On nähty, ettei tarvitse soittaa pelkkää bebopia ollakseen jazz-muusikko, Mäkynen summaa. 8 Muusikko 3/2010