Tukijäsenen opas Tervetuloa sotainvalidien elämään!
Ulkoasu Maarit Kattilakoski / Unionimedia Kuvat Sotainvalidien Veljesliitto arkisto Matti Rajala / Labuenafoto Janne Ulvinen Tuomas Sauliala Painopaikka Miktor 2013 2. painos ISBN 978-952-67237-4-7 (nid.) ISBN 978-952-67237-5-4 (PDF)
Tukijäsenen kurssi Arvoisa tukijäsen Sinua tarvitaan 1. Tukijäsenyys... 6 Sotainvalidit... 6 Tukijäsenet... 8 Tukijäsentoiminnan periaatteet... 9 2. Sotainvalidien Veljesliitto... 11 Miksi Sotainvalidien Veljesliito perustettiin?... 11 Veljesjärjestö... 12 Tehokas huoltojärjestö... 15 Etujärjestö... 19 Se ei ole ohi... 22 3. Toiminta jäsenten parissa... 27 Sotainvalidin kohtaaminen... 27 Vanhuksen hyvinvointi... 28 4. Lakisääteinen turva... 30 Sotilasvammalaki... 30 Elinkorko... 33 Sairausapulisä... 33 Hoito ja kuntoutus... 36 Puolison turva... 38 Lesken oikeudet... 40 5. Kotona selviytyminen... 43 Valtion korvaamat kunnalliset avopalvelut... 43 Asunnon muutostyöt... 45 Avustajatoiminta... 45
6. Sotainvalidien Veljesliitto tänään... 47 7. Piirin ja osastojen toiminta... 51 Sotainvalidityö... 51 Osastojen talous... 54 Arkistot... 60 Tulevaisuus... 64 8. Sotainvalidien Perinnejärjestö... 68 Tammenlehvän Perinneliitto... 68 9. Sotainvalidityön palkitsemismuodot... 69 Sotainvalidien Veljesliiton palkitsemismuodot... 69 Sotainvalidien Perinnejärjestön palkitsemismuodot... 72 10. Mistä saan lisätietoa?...74 11. Liitteet... 76 Sotainvalidien Veljesliiton keskustoimiston yhteystiedot... 76 Piirien yhteystiedot... 77 Avustajatoiminnan yhteystiedot... 80 Veljespappien yhteystiedot... 82 Sotainvalidien Perinnejärjestön yhteystiedot... 83 Vanhustyön keskusliiton korjausneuvojien yhteystiedot... 85 Osaston mallisäännöt 2004... 87 Osaston mallisäännöt 2009... 92
Arvoisa tukijäsen Sinua tarvitaan Sotainvalidit ovat tottuneet luottamaan Veljesliittoonsa. Sotainvalidien Veljesliitto on vuosikymmeniä ollut tehokas etu- ja huoltojärjestö. Veljesliitolta on saanut neuvoja ja tukea erilaisissa asioissa. Taloudellisesti liitto on merkittävästi avustanut sotainvalideja sekä heidän puolisoitaan ja leskiään. Veljesjärjestönä liitto on merkinnyt jäsenilleen monipuolista vertaistukea. Liiton toiminnasta valtaosa on tapahtunut paikallistasolla eli sotainvalidiosastoissa. Sotainvalidien tunnuksena on aina ollut veljeä ei jätetä. Meidän sotainvalidien ja puolisojäsenten ikä on jo hyvin korkea. Moni aikaisempi toisten auttaja on nyt itse avun tarpeessa. Jotta osastot kykenisivät edelleen tehokkaasti auttamaan jäseniään, tarvitaan toimintaan mukaan suuri määrä vastuuntuntoisia meitä nuorempia tukijäseniä. Toiminta sotainvalidien parissa tutustuttaa mielenkiintoisiin ihmisiin. Nyt on viimeiset ajat oppia tuntemaan meitä sotainvalideja ja puolisoita, jotka ovat vuosikymmenet jaksaneet vammaisen rinnalla tukea antaen taivaltaa. Sotainvalidien Veljesliiton toiminnan periaatteet ovat pysyneet samoina yli 70 vuotta ja pysyvät sellaisina myös liiton toiminnan loppuun saakka. Tämä kirja on tarkoitettu kertomaan toimintaan mukaan tuleville Veljesliiton ainutlaatuisesta työstä sekä toiminnan eri muodoista ja mukautumisesta jäsenkunnan muuttuviin tarpeisiin. Olet sydämellisesti tervetullut antamaan tähän työhön oman panoksesi. Yhdessä turvaamme sotainvalidien ja puolisojäsenten elämän iltaa. Toivo Sundqvist Sotainvalidi Sotainvalidien Veljesliiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja ARVOSTAN! ANNAN AIKAANI
1. Tukijäsenyys SOTAINVALIDIT Talvi-, jatko- ja Lapin sodassa vammautui pysyvästi noin 96 000 sotilasta. Heistä elossa on 6 000 (2013). Sotainvalidien on ollut pakko sopeutua vammoihin, mutta he tarvitsevat apua. Erityisesti nyt, kun heidän keski-ikänsä on pian 90 vuotta. Sotainvalidien keskimääräinen vamma-aste on 30 prosenttia. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi jalkaterän amputaatiota, keskivaikeaa aivovammaa tai vaikeaa kuulovauriota. Erittäin vaikeasti vammautuneilla haitta-aste on sata prosenttia. He ovat mm. sotasokeita, kaksoisamputoituja tai vaikeasti päähän tai sisäelimiin vammautuneita. Sodan kärsimykset tuntuvat heidän elämässään yhä. Sotainvalidien Veljesliitto on sotainvalidien vuonna 1940 perustama oma järjestö. Sotiemme veteraanit Kaikkia rintamalla palvelleita miehiä ja naisia kutsutaan sotiemme veteraaneiksi. 96 prosenttia sotainvalideista on sotiemme veteraaneja. Loput 4 prosenttia on siviilejä, jotka vammautuivat esimerkiksi pommituksissa. Sotiemme veteraanien asioita ajaa Suomessa Sotainvalidien Veljesliiton lisäksi kaksi muuta veteraanijärjestöä. Ne ovat vuonna 1957 perustettu Suomen Sotaveteraaniliitto ja vuonna 1964 perustettu Rintamaveteraaniliitto. Vuonna 1980 perustettu Rintamanaisten Liitto lopetti toimintansa maaliskuussa 2013. Toiminnan päättyessä suurin osa heidän jäsenistään on liittynyt muihin veteraanijärjestöihin. Millaisia varsinaiset jäsenet ovat? Kun tapaat sotainvalidin, tapaat todennäköisesti etulinjan taistelijan. Sodissa pysyvästi vammautuneista suurin osa palveli rintamalla. Vaikka korkea ikä ja kohtalotoveruus yhdistävät jäsenkuntaa, on muistettava, että jokainen jäsen on yksilö. Hänellä on omat näkemyksensä, elämänhistoriansa ja toimintaympäristönsä. Sotainvalideja yhdistää usein sotapalvelus ja vammautuminen, mutta rauhanaikainen elämä voi sisältää kaikkea vankilasta pääjohtajan virkaan. Ikääntyminen ei muuta yhtä paljon persoonallisuutta kuin se muuttaa biologisia ja fyysisiä ominaisuuksia. Moni sotainvalidi ja puolisojäsen toteaakin olevansa edelleen sisäisesti nuori. Sotainvalidit ovat tottuneet lähestymään omaa veljesjärjestöään mutkattomasti. Sotainvalidien Veljesliiton oma paikallisyhdistys eli osasto on auttanut kaikenlaisissa kysymyksissä niin neuvoin kuin myös taloudellisesti. Luottamusta aikanaan lisäsi se, että sotainvalidi tiesi tapaavansa Veljesliitossa kohtaloveljen. Järjestö antoi vertaistukea jo ennen kuin sana oli vakiintunut kieleemme. On uusi tilanne sotainvalidille, kun itseä nuorempi tukijäsen onkin osaston tehtävissä. Elämän laki on kuitenkin se, että muuttuviin tilanteisiin sopeudutaan ja koke- 6
Halvaantuneiden hoitaja Marraskuussa 1943 Gunnar Kotiranta haavoittui Maaselän kannaksella. Konekiväärimies suoritti loput sotapalveluksesta sairaalan vääpelinä ja hoiti halvaantuneita. - Me oltiin totuttu elämässä ankaraan työhön ja koviin oloihin, mies muistelee. Jo ennen sotia Gunnar työskenteli juoksupoikana Porin puuvillatehtaalla. Myöhemmin hän eteni harjoittelijaksi ja jäi lopulta eläkkeelle työnjohtajana. Gunnar on aina nauttinut vapaaehtoistyön tekemisestä. Hän muistaa hyvin vuodet, jolloin Porin sotainvalidit kokosivat keräyspaperia saadakseen rahaa huoltotyöhön. - Paperia tuli tuhansia tonneja. Siinä oli aikamoinen lajittelu. Yli 90-vuotias pirteä ja omatoiminen mies esittelee mielellään valokuvia menneiltä vuosilta. Sota-ajan tarinat ovat hyvin muistissa. Muistelukaveri sen sijaan puuttuu. 67
muksien kautta syntyy luottamus. Tärkeintä on, että sotainvalidin asioihin paneudutaan ja etsitään yhdessä ratkaisuja. Tällä hetkellä useimmissa sotainvalidiosastoissa nuoremmat ovat mukana luottamustehtävissä ja hoitavat käytännön työtä. Sotainvalidien puolisot ja lesket Sotainvalideista 89 prosenttia avioitui. Avioituminen vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa vaati puolisolta rohkeutta. Naiset valoivat uskoa miehiin ja pelastivat monet heistä masennukselta. Vammaista miestään vuosikymmenet hoitanut puoliso on ollut sotainvalidin tärkein tukija. Useat muistelevat vuosien olleen henkisesti ja fyysisesti raskaita, mutta antoisia. Toisinaan vaimo hankki perheelleen myös elannon. Sotainvalidiosaston naisjaosto on tarjonnut puolisoille ainakin henkisesti vastaavaa kohtalotoverien apua kuin osasto miehille. Puolisojäsenyys toteutettiin Sotainvalidien Veljesliitossa vasta 2004. Puolisojäseniä on Veljesliitossa noin 12 500 (2013). TUKIJÄSENET Tukijäseneksi ovat tervetulleita kaiken ikäiset sotainvalidien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä elämästä kiinnostuneet henkilöt. Yhteistä tukijäsenille on halu auttaa. Tukijäsenyys tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden oppia tuntemaan sodan kokeneita miehiä ja naisia. Monelle heistä tukijäsen tuo valoa elämän iltaan. Tukijäsentoiminta antaa paljon myös tekijälleen. Moni pitää toiminnan parhaana puolena hyvää mieltä. Aktiivisten vapaaehtoisten on todettu myös olevan tyytyväisempiä elämään, onnellisempia, kokevan itsensä terveemmiksi ja elävän pitempään kuin vertaisryhmän edustajien. Parhaimmillaan tukijäsenellä on vastuullaan muutama sotainvalidi ja puolisojäsen, joihin hän pitää yhteyttä. Monipuolinen tukijäsentyö Tukijäsenille on paljon erilaisia tehtäviä. Osa haluaa toimia ystävänä, osa auttaa järjestämään tapahtumia, osa on hyvä hallinnollisissa asioissa ja osa toimii esimerkiksi osaston lippuvastaavana. Oma tapa auttaa kannattaa miettiä omien vahvuuksiensa perusteella. Riittävä tukijäsenten määrä varmistaa sen, ettei toiminta muodostu taakaksi. Monet asiat voi tehdä myös porukalla. Esimerkiksi ohjelmallisen illan järjestäminen on hauskempaa ja helpompaa yhdessä. 8
Mitä voin tehdä tukijäsenenä? Käydä kylässä; jutella, kysellä kuulumisia, katsella kuvia Pieniä kotitöitä; lampun tai palohälyttimen patterin vaihto, tuolinjalan kiristys, lumen lapiointi Järjestää tapahtumia; käytännön järjestelyt, kuljetusapu, ohjelman toteutus, musiikki Auttaa omaa osastoa; kokoukset, lipun kanto, seppeleen lasku, luottamushenkilönä toimiminen, lehtijuttujen kirjoittaminen Osallistua keräyksiin TUKIJÄSENTOIMINNAN PERIAATTEET Tukijäsenyys on vapaaehtoistoimintaa. Se on sotainvalidien, heidän puolisoidensa ja leskiensä sekä Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi tehtyä työtä. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry on määritellyt vapaaehtoistoiminnan näin: Yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen hyväksi tehty toiminta, josta ei saa rahallista korvausta, joka tehdään ilman pakkoa ja jota ei pidetä velvollisuutena perhettä tai sukua kohtaan. Tukijäsenen tärkein ominaisuus on oikea motiivi. Halu auttaa yhdistää suurinta osaa Veljesliiton vapaaehtoisista. Tukijäsentä sitoo vapaaehtoistyön eettiset periaatteet. Sitoutuminen Tukijäsentyötä tehdään omasta vapaasta tahdosta. Tukijäsen saa määritellä, paljonko hän käyttää työhön aikaansa. Hänellä on myös oikeus lopettaa tukijäsenyys, jos hän niin haluaa. Tukijäseneen luotetaan ja hänen tulee tehdä lupaamansa asiat. Jäsenen kanssa voi yhdessä sopia, kuinka paljon ja usein nähdään. Näin ei synny turhia odotuksia eikä pettymyksiä. Oman elämän tasapaino Vapaaehtoiseksi ryhtymisen edellytyksenä on, että oma elämä on tasapainossa. Ihminen on taipuvainen auttamaan muita hetkellä, jolloin hän todellisuudessa itse kaipaa apua. Tällöin vaarana on uppoutua tukijäsentyöhön liikaa, jolloin se vie vähitellen voimat. On tärkeää kuulostella itseään; onhan minulla hyvä olla ja oikeasti aikaa? Vaitiolovelvollisuus Vapaaehtoistyötä tekevät kuuluvat vaitiolovelvollisuuden piiriin. Vapaaehtoisen tulee kunnioittaa saamiaan tietoja, eikä hän saa levittää niitä ulkopuolisille. Vanhuksen 89
asioista saa kertoa hänen luvallaan esimerkiksi piirin toiminnanjohtajalle. Vaitiolovelvollisuus ei pääty, vaikka vapaaehtoistyö päättyisikin. Palkattomuus Tukijäsentoimintaa ei tehdä taloudellista korvausta vastaan eikä tukijäsenellä ole oikeutta vastaanottaa rahaa palkaksi työstään. Toiminnasta aiheutuvat kohtuulliset kulut voidaan tarvittaessa maksaa. Ei-ammattimaisuus Tukijäsentoimintaan riittävät tavallisen ihmisen tiedot ja taidot. Tukijäsenen työ ei korvaa ammattityötä. Tukijäsen ei myöskään saa ottaa hoitaakseen tehtäviä, jotka kuuluvat ammattilaisille. Tukijäsenellä on oma tärkeä roolinsa vanhuksen elämässä. Tavoitteena on pyrkiä toimivaan yhteistyöhön ammattihenkilöiden, omaisten ja vanhuksen ystävien kanssa. Autettavan ehdoilla toimiminen Tukijäsentoiminnan lähtökohtana on suvaitsevaisuus, tasa-arvo, puolueettomuus sekä uskonnollinen ja poliittinen sitoutumattomuus. Työtä tulee tehdä vanhuksen ehdoilla. Hänellä on itsemääräämisoikeus, jota tulee kunnioittaa. Oikeus tukeen ja ohjaukseen Sotainvalidien Veljesliitolla on vastuu tukijäsentensä ohjauksesta ja ongelmatilanteissa auttamisesta. Tukijäsen voi kääntyä kaikissa kysymyksissä osaston tai piirin puoleen. Toiminnan ilo Tukijäsenyyden on tarkoitus tuottaa iloa ja hyvää mieltä mukana oleville. Se ei saa muodostua pakoksi, vaan toiminnan on tarkoitus olla antoisaa sekä vanhukselle että tukijäsenelle. 10 Vapaaehtoisoiminnan määritelmä on, yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen hyväksi tehty toiminta, josta ei saa rahallista korvausta, joka tehdään ilman pakkoa ja jota ei pidetä velvollisuutena perhettä tai sukua kohtaan.
2. Sotainvalidien Veljesliitto Sotainvalidien Veljesliitto on sotavammaisten huolto-, etu- ja veljesjärjestö. Liiton tavoitteena on pitää huolta sotainvalideista sekä heidän puolisoistaan ja leskistään. Veljesliitto pyrkii kehittämään lakisääteistä korvausturvaa ja huoltoa sekä neuvoo jäseniään näihin liittyvissä kysymyksissä. Sotainvalidien kotona asumista tuetaan eri tavoin. Piirit ja osastot järjestävät jäsenilleen myös hengellistä ja muuta ohjelmaa. MIKSI SOTAINVALIDIEN VELJESLIITTO PERUSTETTIIN? Kuka hoitaa talvisodan invalidit? Talvisota päättyi ankariin rauhanehtoihin maaliskuussa 1940. Suomea ei kuitenkaan miehitetty, eikä se joutunut kokemaan seuraavana kesänä Baltian maiden kohtaloa. Vihollinen oli torjuttu ainakin toistaiseksi. Tappiot olivat pienelle maalle suuret kaatuneina, haavoittuneina ja kotinsa menettäneinä. Sotainvalidien Veljesliiton perustava kokous Jyväskylässä 18.8.1940. Marsalkka Mannerheim piti kokouksessa sotainvalideille kannustavan puheen. 1011
Sotainvalidit alkoivat kevään ja kesän aikana palata hoitokodeista ja sotasairaaloista takaisin siviilielämään, moni vaikeasti vammautunut ilman kättä tai jalkaa. Heitä pelotti oma tulevaisuus invalidina. Ennen sotaa vammaiset oli yleensä koettu vain rasitteena terveille ja heidät oli sysätty kammarin peränurkkaan, pois silmistä ja armopalojen varaan. Valtion sotavammaisille maksamat korvaukset osoittautuivat heti riittämättömiksi. Nuoren sotilaan tulevaisuus ei näyttänyt auvoiselta. Talvisodan sotavammaiset eivät kuitenkaan jääneet yksin vammojensa kanssa. Suomalaiset olivat kokeneet sodan yhteiseksi puolustussodaksi maan itsenäisyyttä uhkaavaa vihollista vastaan. Talvisodan henki näkyi niin, että yhteisesti haluttiin pitää huolta myös sodan uhreista. Lotta Svärd -järjestö ja Suomen Punainen Risti olivat ensimmäisinä auttamassa talvisodan sotainvalideja. Pian kävi ilmi, että sotainvalidien asialla olisi ollut monta ottajaa. Vapaussodan invalidien ja siviili-invalidien järjestöt sekä monet muut pienemmät hyväntekeväisyysyhdistykset olivat valmiita ottamaan sotainvalidien asiat hoitaakseen. Talvisodan sotainvalidit päättivät kuitenkin perustaa oman järjestön, joka olisi vapaa olemassa olleiden järjestöjen aatteellisista ja muista taustoista, ja johon kaikki sotainvalidit saattoivat liittyä jäseniksi. Teissä itsessänne asuu se voima... Sotainvalidit eivät halunneet jäädä elämään muiden ihmisten säälin varaan. Yhteiskunnallakaan ei ollut varaa elättää näin suurta työikäisten joukkoa. Sotainvalidit halusivat hoitaa itse, yhdessä porukalla omat asiansa. He itse tiesivät parhaiten, miten heitä saattoi auttaa. Tässä heitä kannusti marsalkka C.G. Mannerheim, joka Sotainvalidien Veljesliiton perustavassa kokouksessa 18. elokuuta 1940 sanoi sotainvalideille: Kuten koko yhteiskunnallekin, on teille kullekin nyt tärkeintä ryhtyä rakentamaan uudelleen elämäänne, joka jokaisella teistä on vaikeutunut, monelle ehkä aivan perustuksiaan myöten on muuttunut vaikeiden ruumiillisten vammojenne takia. Tietäkää kuitenkin, että teissä itsessänne, sisimmässänne asuu se voima, joka auttaa teitä eteenpäin, että te ette ilman omakohtaista voimakasta halua ja yrittämistä pääse tulokseen edes suurenkaan ulkoa tulleen tuen varassa. Omatoimisuus onkin aina ollut keskeinen asia suomalaisten sotainvalidien huollossa. VELJESJÄRJESTÖ Lievävammaiset auttoivat veljiään Rintamalla oli tullut tutuksi sanonta kaveria ei jätetä. Haavoittunut aseveli haettiin rintamalinjojen välistä vaikka oman haavoittumisen uhalla. Sama periaate toteutui Veljesliiton perustamisen jälkeen, kun lievemmin haavoittuneet ja jo miltei kokonaan parantuneet aseveljet alkoivat hoitaa yhteisiä ja etenkin vaikeasti haavoittuneiden asioita. Vaikeavammaisilla, jotka makasivat vielä sotasairaaloissa tai olivat vasta 12
sieltä kotiutuneet, ei ollut voimia tähän. Kaksi viikkoa ennen Sotainvalidien Veljesliittoa perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka aluksi halusi ottaa myös sotainvalidihuollon tehtäväkseen. Näillä molemmilla järjestöillä oli pitkälti sama aatetausta, entisten aseveljien toistensa tukeminen ja isänmaallisen hengen ylläpitäminen. Sotainvalidien Veljesliitto oli kuitenkin vielä tämän lisäksi samalla myös vammaisjärjestö ja siten selvemmin huoltojärjestö. Tämä oli ehkä se ero, minkä vuoksi Veljesliitto täpärästi pelastui vuonna 1945 valvontakomission lakkautuskäskyltä. Sotainvalideista 96 prosenttia on samalla veteraaneja (neljä prosenttia on siviileinä sodan johdosta vammautuneita), mutta tästä huolimatta sotainvalidit ovat halunneet ensisijaisesti olla Veljesliiton jäseniä ja sen ohella mahdollisesti muiden veteraanijärjestöjen jäseniä. Sotainvalidien Veljesliitto on voimakkaana etujärjestönä kyennyt huolehtimaan hyvin jäsenistönsä asioista. Tämän vuoksi yhteisen veteraaniperinteen vaalimisen rinnalla pitää säilyttää myös sotainvalidien erityinen perintö. Tasa-arvoinen liitto Verrattuna Suomen Aseveljien Liittoon Sotainvalidien Veljesliitto oli korostetusti tavallisten rivimiesten perustama järjestö. Kun aseveliliiton johto koostui tosin eri sotilasarvoja omaavista valtakunnallisesti tunnetuista henkilöistä, mm. poliitikoista, Veljesliiton johtohenkilöt olivat Marskin määräämiä puheenjohtajia eversti Matti Tiiaista ja kenraaliluutnantti Väinö Valvetta lukuun ottamatta tavallisia sotainvalideja. Veljesliiton perustaminen lähti liikkeelle perustasolta, kun Runnin kylpylaitoksessa toipumassa olleet talvisodan invalidit päättivät perustaa ns. väliaikaisen toimikunnan valmistelemaan oman liiton perustamista. Veljesliiton jäsenet ovat alusta lähtien olleet tasa-arvoisia kaikessa liiton toiminnassa. Kaikilla sotainvalideilla, miehillä ja naisilla, on mahdollisuus liittyä jäseneksi ja toimia liitossa. Veljesliittoon ovat mahtuneet aatemaailmaltaan mitä erilaisimmat ihmiset, äärioikealta äärivasemmalle. Yhteiskunnallisella asemalla ei ole ollut merkitystä. Tukea ovat saaneet kaikki sitä tarvitsevat, eikä sen saaminen ole riippuvainen osastosta tai sen sijainnista. Voima perustasolta Veljesliiton tasa-arvoisuus näkyy myös siinä, että hyvin pian perustamisen jälkeen sille oli luotu vahva paikallisosastojen verkosto. Liiton perustajat ymmärsivät, etteivät he kykene huolehtimaan tuhansien sotainvalidien huollosta eri puolilla maata ilman paikallisia toimijoita. Oli etsittävä siipeensä saaneet, jotka helposti jäivät omaan kotipiiriinsä haavojaan nuolemaan. Oikean avun perille saanti edellytti henkilökohtaisia yhteydenottoja sotainvalidiperheisiin. Itse asiassa varsinainen sotainvalidityö huolto-, etujärjestö- ja veljestoiminta on aina tehty osastotasolla, joka Veljesliitossa on ollut maantieteellisesti hyvin kattava. Tieto sotainvalidien tarpeista on ollut osastojen toimijoilla. Sotainvalidien Veljesliitossa tämä tieto on välittynyt perustasolta liiton johtoon ja tätä tietoa on osattu käyttää hyväksi muun muassa sotainvalideja koskevan lainsäädännön kehittämisessä. 12 13
Toiminnan monipuolisuus Veljesliiton vahvuus Veljesliiton laajasta osastokentästä on ollut seurauksena myös toiminnan monipuolisuus, jossa vain mielikuvitus on ollut rajana. Paikallisista lähtökohdista on parhaiten osattu auttaa sotainvalidiperheitä ja hankkia varoja heidän huoltoonsa. Jatkosodan aikana ja sotien jälkeisinä vuosina, jolloin kaikesta oli pulaa, sotainvalidiosastojen puuhamiehet keksivät huoltotyöhön mitä moninaisimpia keinoja. Hankittiin esimerkiksi polkupyörän renkaita jalka-amputoiduille, kasvatettiin kaniineja kaupunkiasuntojen ullakoilla salaa ruokakorttiannosten täydentäjiksi, viljeltiin yhteisesti perunoita osaston jäsenille ja järjestettiin vappu- ym. juhlia varojen hankkimiseksi. Tämä toiminnan monipuolisuus on aina ollut Veljesliiton rikkaus. Huolimatta osastotason vahvuudesta ja moninaisuudesta Veljesliitto on kuitenkin aina ollut samanaikaisesti voimakkaasti ylhäältä johdettu järjestö. Jo alkuvuosina lii- Julistekampanjat olivat tärkeä osa syyskeräyksen näkyvyyttä. Sotainvalidijulisteita vuonna 1947 eduskuntatalon läheisyydessä. 14
ton matkatarkastajat kiersivät osastoissa ja valvoivat, ettei etenkään avustustoiminnassa tapahtunut väärinkäytöksiä. Perus- ja tilapäisavustusten jakamiselle oli liiton selkeät ja tiukat ohjeet, joita osastojen oli noudatettava samoin kuin muita järjestön toimintaan liittyviä ohjeita. Tämä kurinalaisuus teki liitosta vahvan ja luotettavan toimijan. Avustusten jakamisessa liiton valtakunnallinen johto saattoi myös tehdä aluepolitiikkaa keräämällä Etelä- ja Länsi-Suomen vauraiden alueiden sotainvalidiosastoilta varoja Itä- ja Pohjois-Suomen osastojen huoltotyöhön. Periaatteet säilyneet 70 vuotta Veljesliiton perusperiaatteet ovat säilyneet liitossa ja sen piireissä ja osastoissa vuosikymmeniä. Ne ovat täsmentyneet ja täydentyneet vuosien kuluessa, mutta ne ovat edelleen samat. Ne ovat luoneet liiton, jossa vallitsee poikkeuksellisen vahva yhteishenki. Samanlaista arvomaailmaa on tuskin millään muulla järjestöllä. Siksi on tärkeää, että tämä aatemaailma ja nämä toimintaperiaatteet säilyvät edelleen nyt, kun mukaan tulee entistä enemmän nuorempia tukijäseniä. Sotainvalidien Veljesliitto on alusta lähtien ollut huolto-, etu- ja veljesjärjestö. Näistä kolmesta tehtävästä korostui sodan ja sen jälkeisinä vuosina huoltotyö sotainvalidien ja heidän perheidensä keskuudessa. Huoltotyö käsitettiin Sotainvalidien Veljesliitossa varsin monipuolisesti ja kattavasti, eikä se liittynyt pelkästään jäsenkriteeriin sotavammaan. TEHOKAS HUOLTOJÄRJESTÖ Sotainvalidien työhuolto Talvisodan jälkeen lähtökohtana oli, että ruumiillisesti vaikeastikin vajavaiselle sotainvalidille järjestettiin työhuollon avulla hänelle sopivaa säännöllistä työtä. Suomen Punainen Risti, nais ten maanpuolustusjärjestö Lotta Svärd ja Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto alkoivat heti talvisodan jälkeen järjestää vaikeavammaisille ammattikursseja. Keskeinen toimija ammattikurssien järjestäjänä oli vuoden 1942 lopulta alkaen Helsingissä Ruskeasuolla toimintansa aloittanut Invalidisäätiö. Perustamisensa jälkeen Sotainvalidien Veljesliitto otti päävastuun ammattikursseista, kunnes vuoden 1942 sotainvalidien työhuoltolailla vastuu siirrettiin valtiolle. Työhuollosta kehittyi olennainen osa sotavammojen korvausjärjestelmää. Työhuollon onnistuminen vaati myös sotainvalidien omaa sitoutumista tavoitteeseen. Vam mautuminen oli vienyt monelta sotainvalidilta uskon omiin mahdollisuuksiinsa työelämässä. Myös epävarmuus paranemisesta ja huoli perheen tulevaisuudesta painoivat mieltä. Sotainvalidien oman järjestön tärkeänä tehtävänä oli kannustaa jäseniään ja saada heidät ymmärtämään työnteon mer kitys ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko yhteiskunnalle. Ylhäältä annettu käsky ei olisi tehonnut näihin rintamamiehiin. Sotainvalidien Veljesliiton yksi suurimmista saavutuksista oli, että se onnistui iskostamaan jäsenistöönsä ajatuksen Me palaamme töihin. 14 15
Työhuolto alkoi jo sotasairaaloissa ja toipilaskodeissa askartelun muodossa ja jatkui ammattikurssitoimintana. Sotainvalidiosastoilla oli tärkeä merkitys työhuollossa, sillä niiden kautta tieto ammattikursseista levisi sotainvalideille. Osastot rohkaisivat, jopa lähes pakottivat jäseniään kursseille luvaten samalla huolehtia sillä aikaa perheen toimeentulosta. Vaikeavammaisille tarjottiin ammattikoulutusta, yleiskoulutusta, raaka-aine- ja työvälineapua sekä työhönsijoitusta. Sotainvalidi pyrittiin sijoittamaan jatko- ja täydennyskoulutuksella ensisijaisesti entiseen työpaikkaansa. Ellei paluu vanhaan ammattiin ollut mahdollinen, sotainvalidi ohjattiin kokonaan uuteen ammattiin. Vuosina 1940 1955 ammattikoulutusta sai lähes 10 000 sotainvalidia. Piirit tukemaan työtä Työn lisääntyessä Sotainvalidien Veljesliiton piti vahvistaa myös alueorganisaatiotaan. Liitto oli jo vuonna 1942 luonut asiamiesverkoston. Asiamiespiirien (35 piiriä) tehtävänä oli opastaa, neuvoa ja valvoa alaosastoja. Liiton perustasolla vaadittiin kuitenkin vielä tiiviimpää alueorganisaatiota, joten syksyllä 1944 ja keväällä 1945 perustettiin lähinnä maakunnallisten rajojen mukaisesti 18 rekisteröityä piiriyhdistystä. Tätä piirijakoa noudatetaan yhä. Kullakin piirillä on vastuullinen piirihallitus, johon piirin vuosikokous valitsee jäsenet osastojen esityksistä. Toimeenpanevana elimenä on piiritoimisto, jota johtaa toiminnanjohtaja (vuoteen 1952 piirisihteeri). Tärkeimmät piirin tehtävistä olivat ja ovat edelleen osastojen huolto- ja yhdistystoiminnan tukeminen sekä tiedottaminen liiton omille jäsenille ja suurelle yleisölle. Liiton 19. piiriyhdistys on Ruotsin piiri. Huoltotyö perustasolla Sotainvalidien Veljesliiton huoltotyö tapahtui ja tapahtuu edelleen sen perustasolla, osastoissa. Liitto asetti tälle työlle selkeät raamit ja myös valvoi tarkasti niiden noudattamista. Näin haluttiin saada sotainvalidit tasa-arvoiseen asemaan eri osastoissa. Liiton kunnia puheenjohtajan mar salkka Mannerheimin ehdotuksesta huoltoavustukset jaettiin Veljesliitossa kahteen ryhmään: perus- ja tilapäisavustuksiin. Mannerheim suositteli monessa yhteydessä perusavustuksia, joilla pyrittiin kerralla saamaan sotainvalidiperheen talous kuntoon. Antamalla tuntuvampi raha-avustus esimerkiksi tilan tai maan ostoon, kodin rakentamiseen tai työvälineiden hankin taan toivottiin, että perhe tuli vastaisuudessa toimeen itsenäisesti. Sotainvalidien avustushakemukset lähetettiin aluksi suoraan ja sitten piiritoimiston kautta osastoista liiton keskustoimistoon, joka päätti ja myös maksoi avustukset osastojen välityksellä ja valvomana. Tilapäisavustuksia liiton johto kehotti Mannerheimin suosi tuksesta välttämään. Mutta pakottavan tarpeen vuoksi täytyi alaosastojen myön tää niitäkin usein. Ne annettiin nimensä mukaisesti tilapäistarpeeseen, muun muas sa sairaus-, työttömyys- ja hautausavustuksina. Tilapäisavustuksia myönsivät lähinnä vain osastot. Rahavarojen niuk kuus esti eräitä osastoja huolehtimasta riittävästi avun tarpeessa olevista sotainvalidiperheistä. Piirit auttoivat näitä varattomimpia osastoja antamalla niille varoja tilapäisavustusten jakoon. Tilapäisavustuksia on osastoissa myönnetty viime vuosiin saakka. Samoin on 16
Rohkeat rakastuneet Vuonna 1942 Kannaksella ammus osui Elo Koivumäen viereen. Sairaalassa oikeasta korvasta kaivettiin savea ja multaa, mutta parikymppisen miehen kuulo oli jo vaurioitunut. Lottana työskennellyttä Annelia ei tulevan puolisonsa 20 %:n vamma pelottanut. Molemmat olivat jääneet juuri leskeksi, kun Elo asteli Annelin asiakkaaksi verotoimistossa. - Pian jo kysyinkin, voisinko soittaa muulloinkin kuin tässä asiassa, Elo hymyilee. Kotona viihtyvää paria huolettavat nykyisin vain haravoinnin ja verhojen vaihdon kaltaiset askareet. Autolla ajaminen heiltä sujuu, mutta siivoamiseen ja ruuanlaittoon he saavat apua. - Tulevaisuudessa autosta on luovuttava, ja tuolloin tukijäsen voisi kyyditä meidät ruokalaan, Elo suunnittelee. - Vaikka ikää on paljon, on kunto vielä suhteellisen hyvä. Päivät kuitenkin vaihtelevat toinen päivä on parempi kuin toinen, Anneli jatkaa. 16 17
myönnetty perusavustuksia, joiden luonne on tietysti muuttunut, kun perheen perustaminen ja ammatin hankkiminen ovat jo kaukana takanapäin. 1960- ja 1970-luvuilla haettiin perusavustusta muun muassa asunto-osakkeiden hankinnan osarahoitukseen, rakennusten peruskorjaukseen, sähköistämiseen, vesijohto- ja viemäritöihin, maatalouskoneiden ja kotieläinten hankintaan. Tämän kaltainen avun tarve alkoi 1970-luvun lopulla selvästi vähentyä ja avustusten määrä alkoi laskea. Vuonna 1980 Veljesliitto siirsi perusavustusten myöntämisen kokonaan piireille. Perusavustusten luonne muuttui edelleen sotainvalidien ikääntyessä, ja 1980-luvulta lähtien tukea on myönnetty yleisimmin kotona selviytymistä helpottavien asunnon muutostöiden rahoittamiseen ja poikkeuksellisiin sairauskuluihin. Varat huoltotyöhön Paikallisen sotainvalidiosaston mahdollisuudet tehdä huoltotyötä jäsentensä hyväksi riippuivat sen taloudellisista voimavaroista. Sotien aikana varoja saatiin pääasiassa lahjoituksina, mutta niiden jälkeen oli aloitettava oma itsenäinen varainhankinta. Tässä työssä on jälleen Sotainvalidien Veljesliiton perustason aloitteellisuus tullut hyvin esille. Varainhankintamuotojen moninaisuus kuvastaa osastojen puuhamiesten idearikkautta. Sotainvalidiosastoilla ja niiden naisjaostoilla on ollut monenlaisia varainhankintatempauksia kuten juhannustyttökilpailuja, vappu- ja uudenvuodenjuhlia, iltamia, tansseja, arpajaisia, urheilutapahtumien järjestelytehtäviä, siltakeräyksiä, muotinäytöksiä, romun ja keräyspaperin keräyksiä ja teatterin narikka. Olympiavuonna 1952 kiersi Miss Universum Armi Kuusela ympäri maata ja osallistui hänen kunniakseen, mutta sotainvalidityön tukemiseksi järjestettyihin kesäjuhliin. Liiketoiminnan muodot ovat myös olleet moninaiset: kioski, tanssilava, (kesä) ravintola, (kesä)kahvila, työmaaruokala, leirintäalue, pesula, jalkinekorjaamo, jäätelötehdas, virvoitusjuomatehdas, linja-autoasema, puuseppä- ja pilketehdas, autokorjaamo, villakarstaamo, keilahalli, huoltoasema, patjavalmistamo, kukkakauppa, matkahuolto, polkupyöräkorjaamo, lasten pukimo, sauna, parturiliike, hotelli, lippupalvelu, ampumarata, pienoisgolf, pysäköintilaitos jne. Aina ei liiketoiminnassakaan onnistuttu ja osaston liikeyritys saattoi kaatua konkurssiin naapuriosastojen veljellisestä tuesta huolimatta. Myös liiton yksi piiri ajautui vuosikymmeniä sitten niin pahoihin talousvaikeuksiin, että sen alueelle piti perustaa uusi sotainvalidipiiri. Liiketoimintaa harjoitettiin siis vaihtelevalla menestyksellä. Jotkin hankkeet lopahtivat muutamassa vuodessa ja toiset tuottivat varoja osastolle vuosikymmeniä. 1980-luvulla liiketoiminta alkoi olla harvinaista sotainvalidiosastoissa, mutta viimeiset osastojen liiketoimet loppuivat vasta vuosituhannen vaihteessa. Monille osastoille Sotainvalidien syyskeräyksestä muodostui tärkein varainhankintamuoto. Liiketoiminnan vähetessä syyskeräyksestä tuli valtakunnallisestikin osastojen merkittävin tulolähde. Osastot ovat saaneet varoja myös valtakunnallisesta Vammaisten vaalikeräyksestä (nykyään Pieni ele). Sotainvalidien Veljesliitossa on alusta lähtien pyritty myös taloudellisesti alueel- 18
liseen tasa-arvoon sotainvalidien kesken. Piirejä vuonna 1944 perustettaessa liittokokous päätti samalla perustaa tasausrahaston, johon varakkaammat osastot ja piirit maksoivat tasausrahaa köyhempien seutujen sotainvalidien huoltoon. Alueelliset erot otettiin pitkään huomioon myös Sotainvalidien syyskeräyksessä ja nykyisin liiton jakamissa huolto- ja tukirahoissa. ETUJÄRJESTÖ Akateemikko Matti Kuusi totesi juhlapuheessaan ensimmäisen kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa Lahdessa 27.4.1987: Minäkin aion puhua veteraanien sukupolvesta: meistä jotka olimme liian pieniä osallistuaksemme tehokkaasti punikkien ja lahtarien talvikisoihin vuonna 1918, mutta jo kyllin isoja ehtiäksemme mukaan viimeistään Lapin sotaan. Me olimme itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisopolvi, ja tiesimme sen. Me olimme ensimmäisiä, joita koski yleinen oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus ja torpparivapautus. Saatoimme joskus ylimielisesti tokaista vanhuksille, että meissä ei ollut suuriruhtinaan hajua eikä vanhasuomalaista varovaisuutta; vanha herra Paasikivi sitten aikanaan piti meille vanhasuomalaisen varovaisuuden alkeiskurssin. Edellä oleva ei kuitenkaan ollut kaiken kattava selvitys veteraanien kotitaustasta. Monien vanhemmat olivat vuonna 1918 halunneet pysyä kaiken kiistelyn ulkopuolella ja jatkaa elämäänsä huolehtien perheestään ja arkisista velvollisuuksistaan. Talvisodan syttymisen lähes jokainen suomalainen koki suurena vääryytenä. Suurvalta Neuvostoliitto hyökkäsi pienen naapurinsa kimppuun tarkoituksena anastaa siltä maa ja itsenäisyys. Talvisodassa yhteinen taistelu eheytti kansaa. Pitkäkestoinen jatkosota tutustutti miehet lopullisesti toisiinsa. Sotainvalidi-lehden haastattelussa sotainvalidi Seppo Jaakkola kertoi (SI 2/97): Sodan jälkeen tunnettavuus koko miespuolisen väestön keskuudessa oli aivan uudella tasolla. Kun miehet pääsivät siviiliin, aseveljiä oli kaikissa tehtävissä ja ammateissa yhteiskunnassa. Jos kaveriin oli luotettu, kun henki oli kyseessä, kuinka ei olisi luotettu rauhan aikana. Kutsuntajärjestelmämme oli paikkakuntakohtainen, joten nimenomaan lähiseutujen miehet olivat tulleet hyvinkin tutuiksi. Ei puoluepolitiikkaa Veljesliittoon Sotainvalideille oli tärkeää, että heidän oma liittonsa pysyi heidän käsissään. Myöskään mitään pientä porukkaa ei haluttu päästää päättämään asioista. Niinpä vuoteen 1972 saakka liiton lainmukaisena hallituksena toimi nykyisen valtuuston kokoinen elin. Yhdeksänjäseninen johtokunta sai hoitaa ainoastaan juoksevat asiat. Rutiiniasioita riittikin, ja esimerkiksi vuonna 1945 johtokunta kokoontui 52 kertaa. Oikeastaan ainoat ei-sotainvalidit, joilla oli alkuvuosina vaikutusvaltaa liiton asioihin, oli kunniapuheenjohtaja Mannerheim sekä liiton toinen puheenjohtaja Väinö Valve. Mannerheim otti kantaa muun muassa adressien paperityyppiin ja ammattikurssilla olevien kustannuskorvauksiin. 18 19
Yhteistyökykyisenä järjestönä Veljesliitto on neuvotellut huollon käytännön järjestelyistä muun muassa eri viranomaisten kanssa. Veljesliitossa on aina ymmärretty, että lakien soveltajilla on suuri tosiasiallinen vaikutusvalta siihen, miten huolto käytännössä toteutuu. Neuvottelujen tuloksena on syntynyt sopimuksia, joiden noudattamista on edellytetty myös liiton jäseniltä. Mistään ulkoapäin tulevasta määräilystä ei näissä tilanteissa ole kuitenkaan ollut kyse, sillä liitto on edustanut neuvotteluissa jäseniään pyrkien yksinomaan heidän parhaaseensa. Poliittinen kiistely ja kuppikuntaisuus olivat sotainvalideillekin tuttuja. Monet sotainvalidit saivat sodanjälkeisinä vuosina politiikasta jopa ammatin. Puoluepolitiikkaa ei kuitenkaan missään tapauksessa haluttu omaan liittoon. Asiasta on ollut nimenomainen määräys järjestön säännöissä alkuvuosista alkaen. Yksipuolinen tukeutuminen johonkin tai joihinkin poliittisiin ryhmiin olisi voinut antaa hetkellisiä etuja, mutta olisi samalla jakanut omaa joukkoa. Jäsenten luottamus siihen, että Veljesliitto toimii vain sotainvalidien hyväksi ilman sivutarkoituksia, on haluttu säilyttää. Täysin politiikkaa ei pystytty sulkemaan Sotainvalidien Veljesliiton ovien ulkopuolelle, vaan muutaman kerran 1940- ja 1950-luvuilla yleiset yhteiskunnalliset kiistat heijastuivat myös Veljesliittoon. Nämä tapaukset jäivät kuitenkin yksittäisiksi poikkeuksiksi. Mitään järjestäytynyttä poliittista ryhmätoimintaa Veljesliitossa ei ole koskaan ollut. Veljesliitto on ajanut tavoitteitaan yleensä ensi sijassa kulloistenkin hallituspuolueiden edustajien kautta. Tiedossa on ollut, että oppositiolta olisi ollut saatavissa runsain mitoin ystävyyttä ja sympatiaa, mutta asiat eivät olisi edistyneet. Tämän järkevän toimintalinjan ovat hyväksyneet nekin liiton päättävien elimien jäsenet, joiden kannattama puolue on ollut oppositiossa. Luottamustehtävät veljien hallussa Sotainvalidien luottamusta Sotainvalidien Veljesliittoon lisäsi se, että luottamusmieselinten jäsenistä enemmistö oli niin osastojen, piirin kuin liitonkin tasolla sotainvalidien hallussa. Säännöissä oli yleensä määräyksenä, että kahden kolmasosan luottamusmiehistä tuli olla sellaisia sotainvalideja, joille valtio maksoi sotavammasta elinkorkoa eli silloisten sääntöjen mukaisia ns. A-jäseniä. Käytännössä täysin ulkopuoliset henkilöt olivat 1980-luvulle asti hyvin harvinaisia kaikissa luottamusmieselimissä. Tarve ulkopuolisten ottamiseen mukaan Veljesliiton työhön alkoi kasvaa jo 1980-luvun lopulla, sotainvalidien ikääntyessä. Tähän ajan vaatimukseen Veljesliitto reagoi aluksi epätarkoituksenmukaisesti. Liiton säännöt sekä piirien ja osastojen mallisäännöt muutettiin vuonna 1988 siten, että niissä yleisesti kiellettiin ei-sotainvalidien jäsenyys luottamusmieselimissä. Väärään suuntaan tapahtunut kehitys huomattiin nopeasti. 1990-luvulta alkaen Veljesliitossa ja jäsenyhdistyksissä on poistettu lähes kaikki rajoitukset ulkopuolisten osallistumiselle luottamuselinten toimintaan. Piirin toiminnanjohtajat pitkään sotainvalideja Myös palkatun henkilökunnan valinnassa sotainvalidit olivat pitkään etusijalla. Jäsenistön oli luontevaa samaistua henkilöön, joka itsekin jakoi saman kohtalon. Näin 20