Juhlapuhe Ilomantsissa Iljan praasniekoilla 20.7. 2016 Terveh teille, pruasniekkarahvas! Kesää on kuulunut perinteisesti osallistuminen Iljan praasniekkaan täällä Ilomantsin pogostalla, kauniissa Karjalassa. Haluan osallistua yhteisiin palveluksiin Eliaan kirkossa, käydä Pappilanniemessä ja Kokonniemen kalmistossa, juhlia pruasniekkaa ja nähdä Parppeinvaaran. Tämä kirkko ja Pogosta ovat minulle erityisiä paikkoja. Vuonna 1968 tulin tänne vanhempieni muuttokuorman mukana. Isäni Hannu Loima aloitti työnsä Ilomantsin kirkkoherrana. Kotimme oli tuossa pellon takana pappilassa. Isäni toimitti mielellään jumalanpalveluksia, piti autolla ajamisesta ja ihmisten tapaamisesta. Nämä kaikki kolme ominaisuutta ovat varmasti nykyisinkin papin työssä hyödyksi. Nuorena soitin kannelta monissa praasniekoissa. Me pappilan lapset kävimme luonnollisesti jumalanpalveluksissa Elian kirkossa. Teininä suosikkikohtani liturgiassa taisi olla sanat Lähtekäämme pois rauhassa. Myöhemmin lukioiässä lauloin jo kuorossa ja toimin kanttorin sijaisenakin. Mieheni Juha ja minä menimme naimisiin tässä kirkossa. Nykyisin asun Helsingissä, työskentelen opettajana ja toimin seurakunnassa kirkkolaulajana ja luottamuselimissä. Olen seurakunnan valtuuston puheenjohtajana viidettä vuotta.ensimmäinen kolmivuotiskauteni
kirkolliskokouksessa sivistysvaliokunnassa ja sen puheenjohtajana päättyi juuri. Kun sain isä Jannikselta pyynnön tulla pitämään tätä puhetta, ja puheeni aiheen, pienten seurakuntien selviäminen, istahdin miettimään sitä tosiasiaa, että Ilomantsi, kukoistava, vanha alue, on nyt pieni seurakunta. Täällä, Pohjois-Karjalan vanhimmassa pitäjässä, on pitkät perinteet. Ilomantsi lohkaistiin itsenäiseksi Sortavalan emäpitäjästä 1400-luvulla ja profeetta Eliaan kirkon arvellaan olleen Ilomantsissa jo 1400-luvun alusta. Sodat ja niiden jälkeiset kohtalot muuttuvine rajoineen ja uusine isäntineen säätelivät vuosisatojen aikana ilomantsilaisten oloja. Rauhalliset ja rauhattomat kaudet seurasivat toisiaan rajaseudulla.oli nälkää ja sairauksia, sekä halua ja yrityksiä kitkeä alueelta pois ortodoksinen usko. Vanhat kirkot paloivat tai rappeutuivat, mutta uusia kirkkoja rakennettiin tilalle. Uusia sielunpaimenia löydettiin, kun entiset lähtivät pois. Myös kansallisaate ja kieliongelmat, sekä ajanlaskuriidat ovat olleet todellisuutta täällä. Kaikesta tästä huolimatta olemme täällä, vuonna 2016 Iljan praasniekoilla. Pyhän kirkon tehtävä, arvot, ja sen toiminnan päämäärä on kannatellut vuosisatojen ajan seurakuntaa ja Kristuksen kirkkoa. Ilomantsin seurakunta on monissa tuulissa taipunut, muttei koskaan ole kaatunut. Ilomantsissa on ollut uskoa ja halua jatkaa eteenpäin ja uudistus. Täkäläiset ihmiset ovat halunneet säilyttää ortodoksisen uskon ja olleet valmiita näkemään
vaivaa sen puolesta. Tilastot kertovat, että Ilomantsin seurakunnan väkiluku oli huipussaan v. 1952, jolloin seurakuntaan kuului lähes 4700 jäsentä. Vuonna 1970 jäsenmäärä oli noin 3400, ja viime vuonna alle tuhat läsnäolevaa jäsentä.seurakunnan väkiluku on näin paljon pienentynyt maaltamuuton, kuoleman, sekä kunta-ja seurakuntaliitosten takia. Koko kirkkomme väkiluku oli viime vuonna 60877 henkeä, mikä oli vain noin sata jäsentä vähemmän kuin aiemmin. Pieniä alle 1000 jäsenen seurakuntia oli kirkkokunnassa neljä. Kirkkokunnassamme on kaikille yhteisenä seurakuntatyön ohjenuorana kirkon strategia eli suunnitelma, jonka kirkolliskokous hyväksyy viisvuotiskausittain. Suunnitelma antaa yhtenäiset suuntaviivat ja vision eli näyn tehtävää työtä varten tässä ajassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Tässä Kirkon toiminta- ja tavoitesuunnitelmassa kirkon keskeisimmiksi tehtäviksi määritellään jumalanpalveluselämän ylläpitäminen, jäsenyyden ja identiteetin vahvistaminen, kirkon lähetystehtävästä huolehtiminen,eettisesti oikea toiminta ja vastuunkantaminen lähimmäisestä sekä diakoniasta. Vastuu näiden tehtävien toteuttamisesta parhaalla mahdollisella tavalla on hiippakunnilla ja seurakunnilla. Suunnitelmaa tehdessä on pysähdytty aidosti ja vakavasti, ilman kyynisyyttä, pohtimaan, mikä on
pitkän tähtäimen tavoite kirkossamme. Miten me huolehdimme ihmisistä? Miten kohtaamme heidät? Millaista ihmiskuvaa tuomme esille? Ovatko kaikki aidosti kutsuttuja ja tervetulleita, vai haluammeko tiedostamattomasti pysyä pienessä porukassamme? Miten aineellisia ja henkisiä resursseja jaetaan ja kohdennetaan. Miten palvelemme seurakuntalaisia kaikkialla kirkkomme alueella? Ilomantsin seurakunnan toimintakertomuksessa kerrotaan täkäläisestä seurakuntaelämästä. Keskeistä toiminnassa on jumalanpalveluselämä, seurakunnan läsnäolo kouluissa ja päiväkodeissa, ikäihmisten palveleminen palvelukodeissa, sekä aktiivinen suuntautuminen ulospäin yhteiskuntaa kohti. Toiminta on monipuolista ja vapaaehtoistyö ahkeraa. Keski-iässä olevat ja vanhukset muodostavat suurimman osan seurakunnan väestöstä. Jäsenmäärän pieneneminen ja seurakuntalaisten vanheneminen merkitsee haasteita toiminnan järjestämisessä. Ikäihmisten määrän kasvu vaatii taloudellisia resursseja ja uudenlaista toimintakulttuuria. Jäsenistä n. 85 % elää n. 20 kilometrin säteellä Ilomantsin Pogostasta. Siitä syystä palvelukset keskitetään eniten Elian kirkkoon, vaikka niitä toimitetaan muuallakin. Ilomantsilla on paljon vahvuuksia, kuten toiminnan keskeisimpänä voimavarana työntekijät, toimintatilat ja vapaaehtoiset. Täällä tekevät työtä sitoutuneet ja hyvin koulutetut pappi ja kanttori, jotka ovat
innokkaita ja ahkeria. Ilomantsilla on annettavaa myös muille seurakunnille: Esimerkiksi se, miten jumalanpalveluselämä toimii, millaisia toimintamuotoja eri toimintapiirit luovat, vapaaehtoistyön monipuolisuus ja aktiivisuus sekä hallinnon sisällä vallitseva keskustelevuus ovat asioita, jotka ovat täällä onnistuneet hyvin. Kaikkia mahdollisia resursseja käytetään seurakuntaelämässä. Yhteistyötä tehdään luovasti. Toimintaa suunnitellaan ja ideoidaan koko ajan, kuunnellen seurakuntalaisia ja kuntalaisia.samalla kannetaan huolta siitä, miten käy, ja yritetään toimia muutosten keskellä mahdollisimman hyvin, tunnistaen tosiasiat. Myös kunnalle yhteistyö seurakunnan kanssa on tärkeä voimavara ja rikkaus. Kirkon toiminta yleisesti kohtaa nykyisin monia haasteita. Kirkon merkitys näyttää vähenevän yhteiskunnassamme. Uskonnollisuus toteutuu eri tavalla kuin ennen: Nykyihmisen elämässä usko ja uskonto on usein yksityistä, ja etenkin kaupungeissa monet eivät välitä enää seurakuntaan kuulumisesta tai ylipäätään organisoidusta uskonnollisuudesta. Väestö muuttaa maalta pois, ja keskittyy entistä enemmän kasvukeskuksiin. Kirkollamme on kuitenkin niin paljon annettavaa, myös nykyihmiselle. Jumalanpalveluselämän kauneus, pyhyys ja mystiikka, hiljentymisperinne, asketismi ja valoisa ortodoksinen uskonnäkemys puhuttelevat ihmistä tänäänkin, jos ihminen saa
mahdollisuuden syventyä ja tutustua niihin ja kokee uskon mahdollisuuden elämässään. Myös rakkauden ja diakonian läsnäolo kaikessa Kirkon työssä kutsuu luokseen. Mitä sitten tapahtuu pienille seurakunnille tulevaisuudessa? Tulevaisuuden näkymänä voi olla liittyminen suurempaan alueeseen, tai muodostaa uusi liittouma naapuriseurakuntien kanssa. Kun omalla alueella voi olla lähes tuhat ortodoksia, pappi ja kanttori voivat myös yhdistyessään hallinnollisesti isompaan alueeseen pitää omana toimipaikkanaan edelleen kotikirkkonsa seutuja ja keskittyä toimimaan siellä. Yhdistymisessä monelle kirkkoherralle raskas hallintotaakka yhdistettynä huoleen rakennuksista ja rahoista siirtyy yhdistetyn seurakunnan kirkkoherran huoleksi tai iloksi, ja voimia vapautuu kirkolliseen seurakuntatyöhön. Yhtenä vaihtoehtona on myös nykyisen lain suoma kappeliseurakuntana toimiminen. Uskonnollisen elämän muutoksesta yhteiskunnassa voi seurata myös se, että kirkon asema muuttuu. Tällöin verotusoikeus, joka Suomessa luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on, voi siirtyä kirkolle itselleen tai muuttua joksikin muuksi, kuten jäsenmaksuksi. Valtionavustus voi loppua tai pienentyä.tämä saattaa johtaa siihen, että kirkolla on vähemmän taloudellisia resursseja kuin ennen. Silloin yksi ikävä mahdollisuus tulevaisuudessa on se,
että tarvittavien varojen puuttuessa seurakunnissa ei ole enää päätoimisia työntekijöitä, elleivät seurakuntalaiset itse pysty maksamaan papille ja kanttorille riittävästi palkkaa. Tämä malli, jossa pappi ja kanttori ovat muualla töissä, ja seurakunnan käytettävissä iltaisin ja viikonloppuisin, on tuttu jo Länsi-Euroopan ortodoksisista seurakunnista. Jokainen voi itse miettiä, mitä tämä malli merkitsisi meidän oloissamme, joissa tällä hetkellä on päätoimisia pappeja ja kanttoreita kaikissa seurakunnissa, työehtosopimuksineen, vapaapäivineen ja vuosilomineen. Näin ei kuitenkaan tarvitse käydä. Toivon ja uskon, että kirkko säilyttää mahdollisuuden pitää pappeja päätoimisinä työntekijöinä, ja seurakuntien jäsenet ottavat kirkon työn säilyttämisen sydämen asiaksi. Kirkon työn säilymisestä ei vastaa loppupeleissä vain hallinto, vaan ennen kaikkea me ihmiset. Mahdollisuuksia ja hyviä keinoja kirkon toiminnan säilyttämiseen tuloksekkaana ja laajana ovat verkostoituminen ja yhteistyö, osaamisen jakaminen ja avunanto sekä toimintatilojen yhteinen omistaminen, käyttäminen ja ylläpitäminen. Seurakuntien tulisi kaikin tavoin auttaa toisiaan. Teknologia on yksi ratkaisumalli. Sen käyttäminen tuo ratkaisun moniin saavuttamisen, tiedottamisen ja kohtaamisen ongelmiin. Toimintamuotojen kehittäminen ja jalostaminen on keskeistä. Vapaaehtoiset toimijat muodostavat korvaamattoman
resurssin seurakunnan kaikessa toiminnassa. Oma seurakuntani Helsinki on esimerkki alueesta, jossa hallinto on keskitetty ja seurakunta jaettu toiminta-alueisiin. Hallintoelimissä on edustajia kaikilta eri alueilta. Toiminta-alueet eri puolilla ovat teologisessa mielessä omia seurakuntiaan, joilla on oma budjetti, ja diakonian ja kasvatuksen sekä tiedotuksen yhteinen resurssi on käytössä joka puolella toiminta-alueilla. Näin voisi olla muuallakin. Asiantuntijaresurssi, kuten diakonian ja kasvatuksen työntekijä, olisi tietyn alueen yhteinen, ja tarjoaisi koulutusta ja aktivointia, kursseja ja tapahtumia. Papit ja kanttorit saisivat näin vahvistusta seurakuntatyöhön. Kirkon kannalta hallinnon kehittäminen ja rakennemuutos on tärkeää. Hallinnon rakenteita tarvitaan, koska toiminta ei voisi itseorganisoitua, mutta niitä voisi tuntuvasti keventää. Maallikkojen päällekkäisiä rooleja olisi hyvä vähentää ja muodostaa kevyempi, ehkä jopa yksiportainen hallintoelin, jossa olisi asiantuntijoita mukana. Seurakunnissa on usein hankalaa löytää tarpeeksi jäseniä seurakunnan moniin hallintoelimiin ja toimikuntiin. Ja kun he löytyvät, työ mitä he tekevät on tärkeää ja aikaavievää, todellista vapaaehtoistyötä. On muistettava, että rakenteet,hallinto, raha, ja resurssit tai niitä kuvaava kieli, jota joskus vierastamme liike-elämän lainana, eivät aiheuta
hengellisyyden katoamista tai vähenemistä, vaan se riippuu meistä itsestämme. On meidän valintamme, mistä puhumme ja miten, miten hengellisyytemme tai sen puute välittyy toisille. Se, miten edustamme kirkkoamme yhteiskunnassa, yhteisöissämme ja muualla vaikuttaa suuresti myös kirkon ja seurakuntien tulevaisuudessa selviämiseen. Yritysmaailma onkin tässä suhteessa esimerkkinä myös kirkolle, kun se edellyttää toimijoiltaan lojaalisuutta ja hyvää käytöstä. On parempi vetää yhtä köyttä, kuin avautua toinen toistemme edesottamuksista jopa valtakunnan viestimissä. Kirkon opin mukainen elämä on ohjenuorana tässäkin asiassa. Kun emme jää vellomaan virheisiin tai ikäviin asioihin, jaksamme paremmin tehdä työtä seurakunnan ja kirkon hyväksi. Meiltä vaaditaan siis ryhdikkyyttä, kun todistamme ortodoksisuudesta. Meidän onkin avoimesti keskusteltava, sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella, arvioitava toimintaamme, oltava rohkeita muuttamaan toimimattomia käytäntöjä ja ennen kaikkea tehdä hyvää yhteistyötä. Uskon ja toivon, että Ilomantsin seurakunnan työ jatkuu täällä sellaisenaan kuin se nytkin on. Toimintakertomuksessa kuvattu ahkera ja monipuolinen työ kantaa hedelmää, ja on kirkon työtä parhaimmillaan. Kun poikani Aleksi kuuli tämän puheen aiheen, hän totesi: Äiti, eikö praasniekassa pitäisi puhua jostain hauskasta? Totesin, että olisi kiva, jos praasniekassa
voisi kokea sekä hauskuutta ja iloa, puheesta huolimatta. Toivottavasti praasniekassa hauskuus jatkuu, ja voimme iloita yhdessä hyvästä ja positiivisesta tulevaisuudesta Ilomantsissa, Karjalassa ja Suomessa. Hyvää ja hauskaa praasniekkapäivää kaikille!