Lounaskokouksen 28.4.2014 aluksi kuultiin Vesa Rinkisen terveiset Keski-Suomen Ilmailumuseolta Tikkakoskelta. Siellä on päätetty koota museokuntoon jatkosodan aikainen Valtion Lentokonetehtaan valmistama Myrsky-hävittäjä. Siitä on säilynyt muutamia vaillinaisia runkoja, joista saadaan kootuksi yksi täydellinen runko, sekä joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ruostuneita osia. Lisäksi on käytettävissä alkuperäiset piirustukset ja rakenneselostukset. Tällainen kone pitäisi osista saada kokoon. Kuvassa on Myrskyn prototyyppi ja sen koelentäjä lentomestari Aarre Siltavuori Kuvat Vesa Rinkinen ja Suomen Ilmailumuseo
Ruutiukkoja lounaskokouksessa 28.4.2014 Vesa Rinkisen esityksen jälkeen siirryttiin ohjelman mukaiseen esitelmään, jonka piti sadanpäämies DI Ilkka Mäntyvaara aiheesta EU tuotteiden turvallisuuden takaajana. Esitys perustui hänen omiin kokemuksiinsa eurooppalaisesta standardisoinnista ja direktiivien valmistelusta 30 vuoden ajalta CENin teknisen komitean TC 10:n jäsenenä. Esitelmän lyhennelmä on luettavissa seuraavalta sivulta alkaen. Entinen sadanpäämies Vesa Rinkinen palkitsi Ilkka Mäntyvaaran kirjalahjalla Kokouskuvat Jorma Hautala
EU tuotteiden turvallisuuden takaajana (lyhennelmä) Ilkka Mäntyvaara, Ruutiukot 28.4.2014 Euroopan yhdentymisen alku Euroopan yhdentymisen tarkoituksena oli alunperin taloudellisen yhteistyön kehittäminen ja uuden sodan välttäminen ottamalla entiset vihollismaat mukaan. Aloitteen tekijöiksi mainitaan yleensä liikemies Jean Monnet ja Ranskan ulkoministeri Robert Schuman. Aluksi saatiin mukaan ns. kuutosmaat eli D, I, F, B, NL ja L, jotka päättivät perustaa Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön vuonna 1951. Seuraava askel yhdentymisessä oli Euroopan Talousyhteisön (EEC) ja Euroopan Atomienergiayhteisön (Euratom) perustaminen Roomassa v. 1957. Kaikilla näillä yhteisöillä oli omat komissionsa, ministerineuvostonsa, edustajakokouksensa ja tuomioistuimensa. Vuonna 1965 tehtiin Brysselissä sulautumissopimus, jonka mukaan nämä toimielimet yhdistettiin siten, että yhteisöillä oli yhteinen komissio, ministerineuvosto, parlamentti ja tuomioistuin. Kuutosten ulkopuolelle jääneet maat GB, S, N, DK, A, CH ja P solmivat v. 1960 Euroopan Vapaakauppasopimuksen eli EFTAn. Suomi ja EFTA tekivät v. 1961 ns. FIN-EFTA-sopimuksen. Vuonna 1973 Suomi teki monien vaiheiden jälkeen vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Euroopan Unioni EU:n lippu on alunperin Euroopan Neuvoston lippu vuodelta 1956 EFTAsta siirtyi aikojen kuluessa yhä useampia maita Talousyhteisöön ja kun Euroopan Unioni v. 1992 perustettiin, siinä oli mukana jo 12 maata. Jäljelle jääneet EFTA-maat ja EU muodostivat Euroopan Talousalueen eli ETAn ja kun Suomi, Ruotsi ja Itävalta v. 1995 liittyivät Unioniin, sen ulkopuolelle ETA:aan jäivät enää Norja ja Islanti. Heitäkin sitovat EU:n direktiivit, joiden valmisteluun he eivät kuitenkaan voi osallistua. Sveitsi jäi yhdentymisen ulkopuolelle ja on hoitanut suhteensa EU:hun kahdenvälisin sopimuksin. Se päättää itse, mitkä direktiivit se ottaa käyttöön. Euroopan Unioniin sisältyi entisten Euroopan Yhteisöjen (EY) lisäksi yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa. Lisäksi sopimuksella luotiin talous- ja rahaliitto ja laajennettiin Euroopan parlamentin toimivaltuuksia (yhteispäätösmenettely). Sen mukaan direktiivit antaa neuvosto ja parlamentti yhdessä. Oikeushenkilö ja direktiivien antaja oli edelleen EY. EU:n perustamissopimusta on muutettu useaan kertaan: Amsterdamin sopimus 1997 Nizzan sopimus 2001 Lissabonin sopimus 2007 Vasta Lissabonin sopimuksella EU:sta tuli oikeushenkilö, jonka nimissä direktiivit voitiin antaa. Kaupan esteiden poistaminen Tämän esityksen aiheen kannalta tärkein on EEC:n perustamissopimus, joka määritteli kuuluisat neljä vapautta: henkilöiden, palvelujen, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Sopimusta on myöhemmin muutettu ja lisäilty useaan kertaan. Alkuperäisen sopimuksen artikkeli 100 antaa talousyhteisölle oikeuden antaa yhteismarkkinoita koskevia direktiivejä: "Neuvosto antaa yksimielisesti komission ehdotuksesta sekä Euroopan parlamenttia ja talous- ja sosiaalikomiteaa kuultuaan direktiivejä jäsenvaltioiden sellaisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä, jotka suoraan vaikuttavat yhteismarkkinoiden toteuttamiseen tai toimintaan."
Tavaroiden vapaa liikkuvuus edellytti tullien ja tuontimaksujen poistamista. Pian huomattiin kuitenkin, että aivan yhtä suuri vapaan kaupan este olivat eri maissa voimassa olevat tuotteiden erilaiset turvallisuusmääräykset eli kaupan tekniset esteet. Yhteisöjen ministerineuvosto teki toukokuussa 1969 päätöksen kaupan teknisten esteiden poistamisesta tietyissä tavararyhmissä. Työkaluiksi siinä määriteltiin direktiivit, viittaukset standardeihin sekä tarkastuslaitosten ja niiden antamien tyyppitarkastustodistusten vastavuoroinen tunnustaminen. Standardi (normi) on jonkin organisaation esittämä määritelmä siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Standardisointi on lähtenyt liikkeelle rakenteiden mittojen standardisoinnista (ruuvit, kierteet, teräsprofiilit jne), mutta nykyään on rakenne- ja turvallisuusstandardeilla yhä suurempi merkitys. Standardeja laativat standardisointijärjestöt, kuten Suomessa SFS. Eurooppalaiselta kannalta tärkeät järjestöt ovat CEN, CENELEC ja ETSI. Näistä järjestöistä vanhin on CEN, jonka perustivat EU- ja EFTA-maiden kansalliset standardisointijärjestöt v. 1961. Myöhemmin perustettiin sähköalan standardisointia varten CENELEC ja tietoliikennealaa varten ETSI. Muiden alojen standardisointi kuuluu CEN:lle. Nämä järjestöt julkaisevat eurooppalaisia standardeja (EN), joiden noudattaminen on periaatteessa vapaaehtoista. CENin jäsenmaiden on kuitenkin saatettava ne voimaan ja julkaistava kansallisina standardeina. Viranomainen voi määrätä jonkin standardin noudattamisen pakolliseksi, jos siihen viitataan lainsäädännössä tai muussa viranomaisohjeessa. Tämä oli yleinen menettely talousyhteisön direktiiveissä ja myös Suomessa ennen EU:hun liittymistä. Sähköalalla eri maiden erilaiset turvallisuusmääräykset ovat olleet merkittävä kaupan este Euroopassa. Eräs ensimmäisiä kaupan teknisiä esteitä poistavia direktiivejä olikin ns. pienjännitedirektiivi 73/23/ETY, jonka Neuvosto antoi v.1973 yhdenmukaistaakseen jäsenvaltioiden alle 1000 V jännitealueella toimivia sähkölaitteita koskevat lait. Myös hissialalla toimi useita yrityksiä, jotka möivät tuotteitaan eri maihin. Alalla ryhdyttiin jo 1950-luvulla pohtimaan, miten eri maiden hissimääräyksiä voitaisiin yhdenmukaistaa. Kun ministerineuvosto oli antanut kaupan teknisten esteiden poistamista koskevan päätöksensä, hissialalla lähdettiin laatimaan hisseille eurooppalaista turvallisuusstandardia. Tätä varten CENin neuvosto perusti v. 1972 teknisen komitean TC 10. Se on CENin vanhin vieläkin toimiva komitea. Turvallisuusstandardin ensimmäinen osa EN 81-1 saatiin valmiiksi v. 1977, mutta vasta 1984 EEC:n neuvosto antoi ensimmäisen hissidirektiivin, jolla tämä standardi saatettiin voimaan EEC-maissa. Kaikkien jäsenmaiden tuli hyväksyä sen mukaan tehdyt hissit. CEN/TC10 koolla Berliinissä v. 1994, mukana 1-3 edustajaa kustakin jäsenmaasta
Uusi lähestymistapa Toukokuussa vuonna 1986 EY:n ministerineuvosto julkaisi niin sanotun valkoisen kirjan, joka sisälsi uuden lähestymistavan tekniseen harmonisointiin ja standardeihin. Sen mukaan tuotteita kokevissa direktiiveissä ei enää anneta yksityiskohtia koskevia määräyksiä eikä suoraan viitata standardeihin. Direktiivissä annetaan vain niin sanotut olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset (ESR), jotka tuotteen on täytettävä. Jäsenmaiden on sovitettava nämä direktiivit omaan lainsäädäntöönsä. Komissio antaa standardisointijärjestölle toimeksiannon laatia direktiiviin liittyviä standardeja, jotka se hyväksyy ns. harmonisoiduiksi eli yhdenmukaistetuiksi standardeiksi julkaisemalla viitteen ko. standardiin EU:n virallisessa lehdessä. Tällaisen standardin mukaan tehdyn tuotteen katsotaan täyttävän direktiivin olennaiset turvallisuusvaatimukset. Valmistajan ei kuitenkaan tarvitse käyttää harmonisoitua standardia, jos hän voi todistaa, että tuotteen turvallisuus on saman arvoinen standardin mukaan tehdyn tuotteen turvallisuuden kanssa. Yleensä tällaista todistusta varmentamaan tarvitaan ilmoitettu laitos. Tuotteelle voidaan myös hakea tyyppitarkastustodistus joltakin eurooppalaiselta ilmoitetulta laitokselta, jolloin vaatimustenmukaisuusvakuutus voidaan perustaa sille. Ilmoitettu laitos (notified body) on direktiivin täytäntöönpanoa valvomaan perustettu laitos. Se on kansallisesti sertifioitu tarkastuslaitos, jonka jäsenmaan hallitus ilmoittaa komissiolle päteväksi valvomaan tietyn direktiivin toimeenpanoa. Sama laitos voi olla pätevä valvomaan useampaakin direktiiviä. Menettelytapojen yhdenmukaistamiseksi kutakin direktiiviä valvoville ilmoitetuille laitoksille on perustettu yhteiselin. Tuotteen vaatimustenmukaisuudesta vastaa viime kädessä sen valmistaja tai maahantuoja, joka tuo sen EU:n alueelle. Hänen tulee antaa tuotteelle vaatimustenmukaisuusvakuutus ja kiinnittää siihen CE-merkintä. Tällöin tuotetta voi markkinoida vapaasti EU:n alueella. CE-merkinnän perusteena voi olla riskien suuruudesta riippuen joko valmistajan omat mittaukset tai laskelmat, ilmoitetun laitoksen tyyppitarkastus tai sen yksittäiselle laitteelle tekemä tarkastus. Tämä järjestelmä antaa viime kädessä vastuun tuotteen turvallisuudesta sille, joka antaa tuotteelle vaatimustenmukaisuusvakuutuksen ja kiinnittää siihen CE-merkinnän. Jo Lenin sanoi aikanaan, että luottamus on hyvä, mutta kontrolli parempi. Niinpä EU:ssa toimii myös markkinavalvonta, jota käytännössä tekevät kansalliset viranomaiset. Suomessa Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) suorittaa tuotteiden valvontaa pistokokeina, joista aina silloin tällöin seuraa tuotteen vetäminen pois markkinoilta. Eräs ensimmäisiä uuden lähestymistavan mukaisia direktiivejä oli v. 1989 julkaistu konedirektiivi 89/392/ETY. Siinä kone oli määritelty varsin laajasti. Sen soveltamisalasta oli kuitenkin suljettu pois useita laitteita, kuten esim. hissit ja muut henkilöiden nostolaitteet, mutta se koski liukuportaita ja käytäviä. Suomen lainsäädäntöön se on sovitettu Valtioneuvoston päätöksellä. Konedirektiiviä on sittemmin muutettu useita kertoja ja otettu siihen mukaan mm. henkilönostolaitteita koskevia vaatimuksia. Uuden hissidirektiivin valmistelu alkoi v. 1991. Siihen kohdistui voimakas lobbaus hissinvalmistajien taholta, jotta saataisiin aikaan järkevä ja toteuttamiskelpoinen teksti. Se oli ensimmäisiä yhteispäätösmenettelyllä laadittavia, eli siis neuvoston ja parlamentin yhteisiä direktiivejä. Parlamentillakin oli useita muutosehdotuksia ja direktiivi kulki myös sovittelukomitean kautta. Hissidirektiivi 95/16/EY julkaistiin kesäkuussa 1995 ja se tuli voimaan kesäkuun lopussa 1999. Suomen lainsäädäntöön se sisällytettiin KTM päätöksellä 564/1997. Suurin näkyvä muutos oli, että ovettomat hissikorit kiellettiin. Tällä hetkellä on jo olemassa suuri määrä uuden lähestymistavan mukaisia direktiivejä ja niihin liittyviä yhdenmukaistettuja standardeja. Esim. hissidirektiiviin liittyy toistakymmentä yhdenmukaistettua standardia.
Standardeja valmistelevissa komiteoissa on yleensä kustakin jäsenmaasta 1-3 edustajaa, jotka edustavat alan teollisuutta ja kansallista standardisointijärjestöä tai viranomaisia. Standardi hyväksytään painotetulla äänestyksellä, jossa äänimäärä riippuu maan suuruudesta. Lobbarit Teollisuus on aina pyrkinyt vaikuttamaan standardien ja direktiivien sisältöön. Tavoitteena on saavuttaa riittävä turvallisuus kohtuullisin kustannuksin. Standardien osalta se käy osallistumalla standardeja valmistelevien CENin komiteoiden ja työryhmien työhön kansallisten standardisointijärjestöjen edustajina. Sen sijaan direktiivien valmisteluun voidaan osallistua vain keskustelemalla komission direktiiviä valmistelevien virkamiesten kanssa sekä, direktiivin tullessa europarlamentin käsittelyyn, asiaa käsittelevän valiokunnan jäsenten kanssa. Tärkeä henkilö on valiokunnan raportoija, joka valmistelee asian valiokuntakäsittelyyn. Tähän tarvitaan teollisuuden omia lobbausorganisaatioita, joita onkin Brysselissä melko paljon. Lisäksi voidaan kansallisia näkökohtia yrittää saada komission tietoon Suomen hallituksen virkamiesten kautta, jotka yleensä osallistuvat direktiivien valmisteluun. Teollisuuden nykyisistä eurooppalaisista yhteistyöelimistä mainittakoon tässä kone- sähkö- ja elektroniikkateollisuuden Orgalime, nosto- ja siirtoalan FEM (Fédération Européenne de la Manutention ja hissialan ELA (European Lift Association). EU:lla on myös tuoteturvallisuusdirektiivi. Jos tuotteiden turvallisuudesta on unohdettu määrätä muualla, tämä direktiivi täyttää sen aukon. Huolimatta kaikista direktiiveistä ja standardeista tuotteen valmistaja tai maahantuoja on kuitenkin viime kädessä vastuussa siitä, että tuote on käyttäjälle turvallinen. Hissialan kansallisten toimialajärjestöjen yhteistyöelimen EFLAn perustava kokous pidettiin Brysselissä 1.7.1997. Vuonna 2003 EFLA ja European Elevator Association yhdistyivät ja syntyi ELA. Teksti: Ilkka Mäntyvaara, kuvat kirjoittajan arkisto