Työryhmä: Tuottavuuden ja työelämän laadun samanaikainen kehittäminen Suomessa tutkimus käytännön kehittämistyön tukena Salla Atkins, projektipäällikkö, Tampereen yliopisto, 33014 Tampere p. (0)50 318 7787, salla.atkins@uta.fi Tiia Reho, Pihlajalinna Työterveys ja TaY, tiia.reho@pihlajalinna.fi Ulla Ojajärvi, Terveystalo, ulla.ojajarvi@terveystalo.com Nina Talola, TaY, nina.talola@uta.fi Mervi Viljamaa, Pihlajalinna Työterveys, mervi.viljamaa@pihlajalinna.fi Markku Sumanen, TaY, markku.sumanen@uta.fi Jukka Uitti, TaY ja TTL, jukka.uitti@uta.fi Työterveysneuvottelut osana yksityistä työterveyshuoltoa Avainsanat: työterveysneuvottelu, työkyky, työterveyshuolto 1. Johdanto Suomalaisessa yhteiskunnassa korostetaan pitkiä työuria (Tela 2017). Työhyvinvointi on keskeinen tuottavuuden, uudistamiskyvyn ja muutoskestävyyden mallintaja (Kauppinen ym 2012) ja liittyy myös työssä jaksamiseen ja työuran pituuteen (Forss ja Karisalmi 1997). Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen tutkimuksen mukaan työssä jatkaminen eläkeikään saakka on todennäköisempää, jos työnantaja tukee työssä jaksamista (Tuominen, Takala, Forma 2010). Työterveyshuollolla on myös tärkeä rooli työkyvyn ylläpitäjänä yhdessä työpaikan kanssa, sekä ennaltaehkäisevässä toiminnassa, että työterveyshuollon sairaanhoidossa (Uitti 2014). Työterveyshuollon tärkeimpiin sairauslähtöisiin tehtäviin kuuluu vajaakuntoisten työntekijöiden tukeminen (Uitti 2014), jotta he voivat jatkaa työuraansa. Työkykyongelmat voidaan havaita työpaikalla, työterveyshuollossa terveystarkastuksessa ja ne voivat ilmetä sairauspoissaoloina tai toistuvina käynteinä työterveyshuollossa (Uitti 2014). Näiden ilmetessä työterveysneuvottelut (kolmikantaneuvottelu, ent. työkykyneuvottelut) on yksi työterveyshuollon työkaluista vajaakuntoisen tukemisessa. Aloitteen neuvottelulle voi tehdä työterveyshuollon tai työnantajan edustaja, tai työntekijä itse. Neuvotteluun osallistuu työterveyshuollon edustaja, työpaikan edustaja, sekä työntekijä (Seppänen 2014), tarvittaessa muita, esim. luottamushenkilö. Työterveysneuvotteluissa painotetaan työssä selviytymistä yksittäisten sairauksien sijaan, ja työterveyshenkilöstö ei paljasta neuvotteluun liittyvää sairaustietoa ilman työntekijän lupaa (Uitti 2014), näin neuvottelu käydään työkykykielellä (Eskola 2010). Pyrkimyksenä on työntekijää ja työnantajaa tyydyttävä sopimus työntekijän tulevaisuudesta (Eskola 2010). Neuvottelussa sovitaan jatkosta, ja tehdään muistio päätöksistä. Kanteluita näistä on vähän, mutta neuvottelua ei ole säännelty työterveyshuoltoa koskevissa säädöksissä (Eskola 2010). Työterveysneuvotteluiden ollessa keskeinen osa työntekijöiden työkyvyn tukea, on tärkeää tietää miten ne vaikuttavat työntekijöiden työhön, kuinka paljon niitä tehdään työpaikoilla, ja ketkä niihin osallistuu. Tällaista tutkittua tietoa ei kuitenkaan ole saatavilla, juurikin säädösten puuttuessa. Työterveysneuvottelut ovat myös hyvin vapaamuotoisia, ja sisältöä sekä sovittuja asioita määrittää eri toimijoiden valmiudet tukea työkykyä. 1
Työterveysneuvottelumuistion laatimiseen ei ole olemassa virallista ohjeistusta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kerätä tietoa työterveysneuvotteluista yksityisessä työterveyshuollossa. 2. Aineisto ja menetelmät Tutkimuksen aineisto koostuu Pihlajalinna Työterveyden toimipisteissä 1.1.2013 31.12.2015 pidetyistä työterveysneuvotteluista. Työterveysneuvotteluaineisto kerättiin osana Euroopan sosiaalirahaston tukemaa Työterveyshuollon toiminnan vaikuttavuus ja indikaattorit hanketta (TTAVAIN). Tieto pidetyistä työterveysneuvotteluista saatiin laskutuskoodin perusteella ja kohdennettiin näin oikeisiin henkilöihin. Käytyjen työterveysneuvotteluiden tiedot kerättiin manuaalisesti potilastietojärjestelmästä, työterveysneuvottelumuistiosta ja potilaskertomuksesta, Excel-taulukkoon tutkijalääkärin (UO) toimesta. Jokainen työterveysneuvottelu ja sen muistio tutkimusajalla avattiin ja siitä kerättiin luokiteltu tieto, käyttäen pseudonymisoituna IDnä Pihlajalinnan asiakasnumeroa. Mukaan tutkimukseen otettiin vain ne neuvottelut, joissa oli läsnä työntekijä, työnantajan edustaja (lähiesimies) ja työterveyslääkäri. Näiden lisäksi kerättiin tieto muista neuvotteluun osallistuneista henkilöistä eli muista työnantajan edustajista, luottamusmiehistä tai työsuojeluvaltuutetuista sekä muista terveydenhuollon edustajista. Neuvottelun syy jaoteltiin neljään pääluokkaan, joita olivat 90-päivän sääntö, kontrollipalaveri, muu työhön paluun suunnittelu tai työkykyongelma. Neuvottelun järjestysnumero selvitettiin ja kirjattiin exceliin. Potilaskertomusmerkinnöistä selvitettiin kenen aloitteesta neuvottelu käytiin ja oliko neuvottelun syy etukäteen työterveyshuollon tiedossa, sekä diagnoosi. Neuvotteluun osallistuneiden työntekijöiden ammattialat kategorisoitiin Ammattiluokitus 2010 mukaan. Jokaisesta neuvottelusta kerättiin tieto oliko muistiossa tai sairauskertomusmerkinnöissä mainintaa työpaikan ilmapiiriongelmista. Neuvottelussa päätetyistä toimenpiteistä kerättiin tieto millaisia muutoksia työaikaan tehtiin (normaali työaika, lyhennetty työaika, päätös työajan muutoksesta ei ollut ajankohtainen, ei mahdollista palata töihin, vuorotyöhön muutoksia tai työajan pidentäminen) sekä nähtiinkö tarvetta työnkuvan muutoksille. Lisäksi merkittiin jatkuiko sairauspoissaolo neuvottelun jälkeen kokoaikaisena, osa-aikaisena, työkokeiluna tai eläkkeenä vai palasiko työntekijä työhön. Työterveysneuvotteluaineiston lisäksi Pihlajalinna Työterveydestä kerättiin vuosilta 1.1.2013-31.12.2015 tiedot kaikista tuona aikana kirjoitetuista sairauspoissaoloista. IDnumeron perusteella sairauspoissaolotieto yhdistettiin työterveysneuvotteludataan. Työterveysneuvotteluihin osallistuneiden työntekijöiden sairauspoissaolotietoja verrattiin niihin Pihlajalinna Työterveyden asiakkaisiin, jotka eivät olleet osallistuneet työterveysneuvotteluun. Sairauspoissaolon perusteena olleet ICD-10 diagnoositiedot saatiin sairauspoissaoloaineistosta. Pseudonymisoitu data toimitettiin Excel-muodossa Tampereen yliopiston työterveyshuollon ryhmälle tilastotieteilijän (NT) analyysiä varten. Tilastollisina menetelminä aineiston karakterisoinnissa ja analysoinnissa käytettiin ristiintaulukointia ja khii toiseen riippumattomuustestiä. 3. Tulokset Tutkimusajalla 1.1.2013-31.12.2015 Pihlajalinna Työterveydessä käytiin yhteensä 1945 työterveysneuvottelua, joissa oli mukana 1230 asiakasta. Keskimäärin neuvotteluita oli miehillä 1,5 kertaa ja naisilla 1,6 kertaa tutkittavana ajanjaksona. 35 %:lla asiakkaista oli useampi kuin yksi neuvottelukerta (naisia 20 %) ja enimmillään yhden työntekijän työkyvystä neuvoteltiin 9 kertaa. Tässä tutkimuksessa keskityimme ensimmäiseen 2
tutkimusajankohtana käytyyn neuvotteluun. Ensimmäisiä neuvotteluita pidettiin eri vuosina 341, 444 ja 445 kappaletta, yhteensä 1230 kappaletta. Neuvottelun kriteereiden katsottiin täyttyvän kun neuvottelussa oli mukana työntekijä, työnantajan edustaja ja työterveyslääkäri. Puolessa neuvotteluista oli lisäksi työfysioterapeutti, työterveyspsykologi tai työterveyshoitaja (N = 1105). Työfysioterapeutti oli mukana 106 neuvottelussa (10 %), työterveyspsykologi 48 neuvottelussa (4 %). Työsuojelun edustajia oli mukana 9 %:ssa neuvotteluista (N=1101) ja luottamushenkilö 5 %:ssa neuvotteluista (N=1101). Työterveysneuvotteluita pidettiin eniten työterveyshuollon aloitteesta (54 %) ja seuraavaksi eniten työnantajan aloitteesta (37 %) (kuvio 1). 0% 10% 20% 30% 40% 50% 60% työterveyshuollon aloite 54% työnantajan aloite 37% jonkun muun aloite sovittu edellisellä kerralla työntekijän aloite 1% 3% 5% Työntekijän aloitteesta pidettiin vain 1 % neuvotteluista ja jonkun muun aloitteesta 3 %. Työterveysneuvotteluiden syy oli liki puolessa tapauksista työkykyongelmien vuoksi pidettyjä (45 %) ja muuta työhön paluun suunnittelua (46 %). 90 päivän säännön vuoksi työterveysneuvottelu oli pidetty vain 7 %:ssa tapauksista. 3 % neuvotteluista oli aiemmissa neuvotteluissa sovittuja kontrollineuvotteluita. Työterveysneuvotteluita pidettiin kaiken ikäisille työntekijöille (vaihteluväli 19 66 vuotta), mutta enemmän vanhemmissa ikäluokissa (kuvio 2). Ensimmäiseen neuvotteluun osallistuneiden naisten keski-ikä oli hieman korkeampi kuin miesten; mediaani-ikä naisilla oli 50 vuotta kun taas miehillä 48 vuotta (keskiarvot vastaavasti 48 ja 47 vuotta). Työterveysneuvotteluita pidettiin eniten palvelu- ja myyntityöntekijöille (39 %) sekä rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijöille (30 %). Naisia oli eniten palvelu- ja myyntityöntekijöissä, joka pitää sisällään myös terveydenhuoltoalan, ja miehiä rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijöissä (kuvio 3). 3
0% 10% 20% 30% 40% 50% palvelu- ja myyntityöntekijät rakennus, korjaus ja prosessi- ja kuljetustyöntekijät asiantuntijat erityisasiantuntijat toimisto- ja muut työntekijät johtaja 9% 9% 7% 5% 1% 0% 30% 39% Sairauspoissaoloaineistossa 35 492 työntekijälle kirjattiin yhteensä 147 420 kappaletta. Tässä aineistossa miehiä oli 56 % (N=19 775). Työterveysneuvotteluihin osallistuneista 1230 henkilöstä 93 %:lle (N= 1150) oli kirjattu sairauspoissaolojakso 1.1.2013 alkaen (miehiä 45 %). Nämä muodostivat 8 % kaikista sairauspoissaolokerroista. Työterveysneuvotteluun osallistuneilla työntekijöillä, joille oli kirjoitettu sairauspoissaolotodistus, poissaolo oli kestänyt keskimäärin 15 päivää (mediaani 5 päivää) ja muilla vastaavasti 6 päivää (md 3 päivää). Sairauspoissaolokertoja oli työterveysneuvotteluihin osallistuneilla keskimäärin 11 kertaa (md 9 kertaa) kun muilla jaksoja oli keskimäärin 4 kertaa (md 2 kertaa) (p < 0.001). Niistä työterveysneuvotteluihin osallistuneista työntekijöistä, joille oli kirjoitettu sairauspoissaolotodistus, viidenneksellä poissaolo oli kestänyt yli 90 päivää. Työntekijöistä, jotka eivät olleet osallistuneet työterveysneuvotteluun, vain 0,2 %:lla oli yli 90 päivää kestävä sairauspoissaolo. Työterveysneuvotteluihin osallistuneilla työntekijöillä yli 90 päivän sairauspoissaolojen pääasialliset syyt ennen neuvottelua olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, verenkiertoelimistön sairaudet miehillä sekä vammat. Työterveysneuvottelun jälkeen yli 90 päivän sairauspoissaolot keskittyivät tuki- ja liikuntaelinsairauksiin ja muiden osuus oli pienentynyt (kuvio 4). Normaalilla työajalla jatkoi neuvottelun jälkeen 43 % työntekijöistä ja neljäsosalla työaikaa lyhennettiin. Päätös työajan muuttamisesta ei ollut ajankohtainen reilussa viidenneksessä tapauksia ja 5 %:lla ei ollut mahdollista palata työhön. Noin kolmanneksella todettiin tarve työnkuvan muutokselle. Sairauspoissaolo jatkui neuvottelun jälkeen kokoaikaisena 37 %:lla työntekijöistä ja kolmanneksen kohdalla haettiin tai oli jo päätös osasairauspäivärahasta neuvottelun jälkeen. Työkokeilu päätös 4
oli tai sitä haettiin 10 %:lle ja 15 %:lle ei ollut tarvetta sairauspoissaololle neuvottelun jälkeen. Työpaikan ilmapiiriongelmista oli maininta 23 %:ssa muistioista naisilla ja vajaalla kymmenyksellä miehistä. Ainoastaan sairauskertomusmerkinnöissä ilmapiiriongelmista oli maininta 4 %:lla naisista ja 2 %:lla miehistä. Naisilla merkintää oli selvästi enemmän kuin miehillä (p < 0.001). 4. Päätelmät Keskimäärin ensimmäinen neuvottelu käytiin huomattavasti aikaisemmin kuin 90 päivän kohdalla. Neuvottelujen koollekutsujana oli odotetusti useimmiten työterveyshuolto. Työnantaja teki aloitteista reilun kolmanneksen ja lisäksi pienessä osassa neuvotteluja esimerkiksi eläkevakuutusyhtiö, kela tai erikoissairaanhoito saattoi ehdottaa neuvottelun pitämistä. Työntekijät itse harvoin tekivät aloitetta neuvotteluun. Sairauspoissaoloja oli työterveysneuvotteluun osallistuneilla työntekijöillä merkittävästi enemmän kuin muilla työterveyshuollon asiakkailla sekä sairauspoissaolopäivissä että kerroissa mitattuna. Neuvotteluissa tehtiin konkreettisia muutoksia työaikaan ja työnkuvaan jopa joka kolmannella. Koska neuvotteluiden jälkeen sairauspoissaolot painottuivat tuki- ja liikuntaelinsairauksiin on mahdollista, että neuvotteluissa löydettiin ratkaisuja useammin muissa kuin tuki- ja liikuntaelimistön ongelmissa. Työterveysneuvotteluiden rungon muodostaa työntekijän lisäksi työterveyslääkäri ja työnantajan edustaja, käytännössä lähiesimies. Neuvotteluissa hyödynnetään vähän muita työterveyshuollon ammattihenkilöitä ja asiantuntijoita. Työntekijöiden tukena neuvottelutilanteessa on useimmiten luottamusmies tai työsuojeluvaltuutettu, mutta yhteensä näitä henkilöitä on neuvotteluissa ollut vain noin joka seitsemännessä. Työsuojeluvaltuutetun tai luottamusmiehen neuvotteluun kutsuu työntekijä halutessaan, joten työterveyshuollon rooli on muistaa kertoa tästä mahdollisuudesta työntekijälle. 5. Kirjallisuusviitteet Forss, S., Karisalmi, S. (1997). 50 vuotta täyttäneiden työssä pysyminen ja sen taustatekijöitä. Kirjassa Työkyky yksilön, pienyrityksen ja yhteiskunnan menestystekijänä (Toim. Bergström, M., Huuskonen, M.S., Koskinen, K., Lindström, K., Kaleva, S., Ahonen, G., Järvisalo, J., Forss, S., Järvikoski, A., Vuorio, R.). Työ ja ihminen tutkimusraportti 10, Helsinki: Työterveyslaitos. Eskola, R. (2010). Työterveysneuvottelu vaatii lääkäriltä paljon. Suomen Lääkärilehti 40(65), 3196-3198. Kauppinen, T., Mattila-Holappa, P., Perkiö-Mäkelä, M., Saalo, A., Toikkanen, J. Tuomivaara, S., Uuksulainen, S., Viluksela, M., Virtanen S. (2013). Työ ja terveys suomessa 2012: Seurantatietoa työoloista ja työhyvinvoinnista. Helsinki: Työterveyslaitos. Seppänen, A. (2014). Työterveysneuvottelut käydään toimintakykykielellä. Suomen Lääkäri lehti 4(69), 192-194. Tuominen, E., Takala, M., Forma, P. (2010). Työolot ja työssä jatkaminen. Eläketurvakeskuksen tutkimuksia 2010:2. Helsinki: Eläketurvakeskus Työeläkevakuuttajat (2017). Eläkeuudistus 2017. Sivulta: http://www.tela.fi/elakeuudistus#tavoitteet, 23.10.2017. Uitti, J. (toim.) (2014). Hyvä työterveyshuoltokäytäntö. Helsinki: Työterveyslaitos. 5