KANTU 2015 Työryhmä: Kulttuuri, kulttuuriperintö, kansalaisyhteiskunta ja kolmas sektori Pasi Saukkonen, pasi.saukkonen@cupore.fi Minna Ruusuvirta, minna.ruusuvirta@cupore.fi Abstraktit 1. Taija Roiha Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuritoiminta 2. Anu Oinaala ja Vilja Ruokolainen Esittävän taiteen vapaa kenttä osana kolmatta sektoria 3. Jutta Virolainen Kulttuuriosallistumisen merkitykset muutoksessa näkökulmia kulttuuriin osallistumiseen, osallistumattomuuteen ja osallisuuteen 4. Outi Sivonen Taide- ja kulttuurialan osuuskunnat Suomessa 5. Virpi Näsänen Selviytymistarina? Takautuva katsaus Osuuskunta Forum Boxin hallitustyöskentelyyn ja toiminnan strategioihin 6. Ritva Mitchell ja Anna Kanerva Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelusta ja sen toimeenpano Suomessa 7. Heidi Wirilander Kulttuuriperintö - vuorovaikutuksen vai reviiritaistelun prosessi 8. Katri Karkinen Sisällissodan 1918 päätös Lahdessa sukututkimusaineiston valossa
Taija Roiha HuK, Jyväskylän yliopisto Tutkija, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore taija.roiha@cupore.fi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuritoiminta Kirkon ja valtion suhteet ovat moniselitteiset. Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkon rahoitus perustuu osaltaan tiettyjen yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon, toisaalta taas suuri osa kirkon perustoiminnasta on sen itsensä säätämää. Joissakin tyypittelyissä kirkko onkin määritelty osaksi kolmatta sektoria. Kirkon tehtävien jakautuminen yhtäältä lakisääteisiin ja hallinnollisiin sekä toisaalta vapaaehtoisiin ja toiminnallisiin näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuritoiminnassa. Kulttuuriperinnöstä huolehtiminen on esimerkki lakisääteisestä tehtävästä, ja se on myös yksi peruste evankelis-luterilaisen kirkon erityisasemalle julkisen rahoituksen osalta suhteessa muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin (pois lukien ortodoksinen kirkko). Lakisääteisten tehtävien ohella kirkko kuitenkin järjestää paljon myös muunlaista kulttuuritoimintaa aina kuoroista ja konserteista lukupiireihin ja oopperakerhoihin. Kirkko tekee myös merkittäviä taidehankintoja. Esitelmäni perustuu Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporessa syksyllä 2014 tehtyyn, julkaisemattomaan selvitykseen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuritoiminnasta. Selvityksen lähtökohtana oli yhtäältä halu kartoittaa tietoa kirkosta osana kolmatta sektoria ja ymmärtää, miten erilaiset toimintaympäristön muutokseen liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, miten seurakunnat kulttuuritoimintansa järjestävät. Toisaalta selvityksen kautta haluttiin kartoittaa taide- ja kulttuurikeskeisestä näkökulmasta tietoa siitä, mitä kirkon taide- ja kulttuuritoiminta oikeastaan sisältää. Selvityksen lähdeaineistona hyödynnettiin asiantuntijahaastatteluita, aikaisempaa tutkimusta sekä kirkon itsensä tuottamaa tilastotietoa. Anu Oinaala, anu.oinaala@gmail.com Vilja Ruokolainen, vilja.ruokolainen@cupore.fi Esittävän taiteen vapaa kenttä osana kolmatta sektoria Esitelmämme perustuu vuonna 2013 ilmestyneeseen tutkimukseemme Vapaan kentän jäljillä - Tutkimus teatterin, tanssin, sirkuksen sekä performanssi- ja esitystaiteen vapaasta kentästä, jossa tavoitteena oli kuvata taiteen vapaata kenttää ja mm. kentän toimijoiden toimintalogiikkaa, toiminnan volyymia ja työllistävyyttä. Lähestymme nyt tutkimuksemme aihepiiriä uudesta näkökulmasta. Tarkoituksenamme on pohtia sitä, millaisena esittävän taiteen vapaa kenttä näyttäytyy, kun sen toimijoita tarkastellaan kolmannen sektorin toimijoina. Esimerkiksi sekä organisoitumismuodot että jäsenyyden merkitys ovat taiteen vapaalla kentällä moninaisia. Esittävän taiteen vapaaseen kenttään pätevät tietyt piirteet, jotka tekevät siitä erityislaatuisen kokonaisuuden kolmannella sektorilla: 1) toiminta on ammattimaista taide- ja kulttuuritoimintaa, 2) toimijat tuottavat kulttuuripalveluita, 3) joita tuottavat ja esittävät organisoituneiden toimijoiden lisäksi myös yksittäiset taiteilijat ja muodollisesti organisoitumattomat projektikohtaiset työryhmät sekä 4) organisaation jäsenyys ja taiteellisen työryhmän jäsenyys on usein erotettu toisistaan. Näistä syistä emme siis käsittele esittävän taiteen vapaata kenttää ensisijaisesti kansalaistoimintana, jonka toimintaan pääsee mukaan kuka tahansa kiinnostunut ja aktiivinen, vaan pikemminkin kolmannen sektorin hyvin professionalisoituneena toimintana, jonka tuloksena on ammattilaisten tuottamia kulttuuripalveluita.
Jutta Virolainen, YTM Tutkija, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö (Cupore) jutta.virolainen@cupore.fi Kulttuuriosallistumisen merkitykset muutoksessa näkökulmia kulttuuriin osallistumiseen, osallistumattomuuteen ja osallisuuteen Taide ja kulttuuri voidaan nähdä keinoina, joiden kautta kansalaiset osallistuvat demokraattisen yhteiskunnan kehitykseen. Kansalaisten osallistumisen lisääminen kulttuuriin on viime vuosina noussut uuden kiinnostuksen kohteeksi kulttuuripolitiikassa ja kulttuuripolitiikan tutkimuksessa. Esimerkiksi muutokset yhtäältä vapaa-ajan vieton tavoissa aikaisempiin sukupolviin verrattuna sekä mediamaiseman muutos ovat tuottaneet uusia näkemyksiä perinteisiin osallistumisen ja osallistumattomuuden malleihin, mikä on asettanut painetta julkiselle kulttuuripolitiikalle. Toisaalta keskustelua on käyty siitä, miten kansalaiset voidaan ottaa paremmin osallisiksi päätöksentekoon. Julkishallinnon kehityksen yhteydessä puhutaan esimerkiksi osallistuvasta demokratiasta ja osallistavasta käänteestä. Uusi kiinnostus kulttuuriin osallistumisen lisäämiseen asettuu siten osaksi laajempaa yhteiskunnallista kiinnostusta kansalaisten osallistumisen ja osallisuuden lisäämiseen. Tarkastelen esitelmässäni kansalaisten taiteeseen ja kulttuuriin osallistumista kulttuuripolitiikan näkökulmasta. Tarkastelussa kansalaisten nähdään osallistuvan kulttuurielämään, josta osa on julkisesti rahoitettua ja osa ei ole. Luon esitelmässä ensin katsauksen keskeisiin käsitteisiin. Keskustelen myös siitä, mitä merkityksiä kulttuuriin osallistuminen saa julkisen kulttuuripolitiikan kehityksen näkökulmasta. Lopuksi tarkastelen case-esimerkin avulla siitä, miten kulttuurikäyttäytymisen muutosprosessia voitaisiin tutkia yhteydessä kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Esitykseni pohjautuu Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiössä meneillään olevaan kulttuuriin osallistumista, osallisuutta ja osallistumattomuutta tarkastelevaan tutkimushankkeeseen. Avainsanat: kulttuuriin osallistuminen, osallisuus ja osallistumattomuus
Outi Sivonen (FM) Tutkija, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore outi.sivonen@cupore.fi Taide- ja kulttuurialan osuuskunnat Suomessa Esitelmä perustuu Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (Cupore) elokuussa 2015 julkaisemaan selvitykseen Taide- ja kulttuurialan osuuskunnat Suomessa (Sivonen & Saukkonen 2014). Selvitystä varten tehtiin keväällä 2015 verkkopohjainen kysely, johon vastasi 47 osuuskuntaa. Lisäksi haastateltiin kahdeksan osuuskunnan jäseniä. Selvityksessä haettiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Millaisia taide- ja kulttuuriosuuskunnat ovat ja miksi niitä on perustettu? Mikä on niiden suhde yksityiseen ja kolmanteen sektoriin sekä julkiseen sektoriin? Mikä on niiden merkitys jäsenilleen ja toimintaympäristölleen? Millaisia kulttuuriosuuskunnat ovat työllistäjinä? Miltä näyttää kulttuuriosuuskuntien tulevaisuus? Selvityksessä havaittiin, että kulttuuriosuuskunnat sijoittuvat usein yksityisen liiketoimintasektorin ja kolmannen sektorin välimaastoon. Hieman yli kolmannes kyselyyn vastanneista osuuskunnista katsoi muistuttavansa liiketoimintaa harjoittavaa yritystä ja noin puolet piti itseään samanaikaisesti sekä yrityksenä että yleishyödyllisenä toimijana. Vastauksissa korostui myös se, kuinka taide- ja kulttuurialalla toimitaan epävarmoilla työmarkkinoilla, mikä nostaa kynnystä yrittäjäksi ryhtymiseen. Osuuskunta näyttäisikin olevan vaihtoehto yksin yrittämiselle ja se perustetaan usein juuri jäsenten työllistämiseksi ja/tai työllistämisen tukemiseksi. Osuuskunta tarjoaa kuitenkin kokopäivätyön vain harvoin ja jäsenillä on usein varsinainen työpaikka jossain muualla. Kulttuurialalla on lisäksi sellaisia osuuskuntia, joiden tarkoitus ei ole jäsentensä työllistäminen, vaan esimerkiksi oman kulttuurinalan edistäminen. Selvityksemme perusteella voisikin todeta, että kulttuuriosuuskunnan paikkaa yhteiskunnassa täytyy arvioida tapauskohtaisesti. Virpi Näsänen, tohtoriopiskelija Hanken School of Economics, Helsinki virpi.nasanen@apus.fi Selviytymistarina? Takautuva katsaus Osuuskunta Forum Boxin hallitustyöskentelyyn ja toiminnan strategioihin Esitelmäni, jonka tutkimuskysymys on vasta tarkentumassa, käsittelee vuonna 1996 perustetun Osuuskunta Forum Boxin toimintaa hallitustyöskentelyn ja strategisen johtamisen näkökulmasta. Forum Boxista on Ruoholahdessa sijaitsevan galleriatilansa sekä monipuolisen ja ennakkoluulottoman ohjelmansa myötä kehittynyt yksi Helsingin keskeisistä kuvataidetoimijoista. Osuuskunnalla on 80 jäsentä (joista 78 taiteilijoita). Forum Boxin toimintaa johtaa hallitus, jossa on 10 varsinaista ja 3 varajäsentä. Hallituksen puheenjohtaja, joita osuuskunnan historian aikana on ollut kaikkiaan neljä, on aina valittu oman jäsenistön ja myös taiteilijakunnan ulkopuolelta. Osuuskunnalla on kaksi kokopäivätoimista työntekijää sekä sen lisäksi osapäiväisiä näyttelyvalvojia. Tutkimukseni keskittyy Forum Boxin hallitustyöskentelyyn. Pyrin kartoittamaan miten erilaiset strategiset linjaukset ovat vuosien saatossa muokanneet esimerkiksi osuuskunnan näyttelytoimintaa, taloutta, henkilökuntapolitiikkaa ja esimerkiksi jäsenistön omaa aktiivisuutta toiminnan kehittämiseen. Käytän tutkimusaineistona Forum Boxin arkistoa ja hallituksen pöytäkirjoja. Olen itse ollut osuuskunnan jäsen vuodesta 1999, joten
tutkimuksellisessa lähtökohdassani on vahva introspektiivinen ote. Koska en kuitenkaan ole ollut mukana hallitustyöskentelyssä ennen vuotta 2013, uskon että pystyn avoimin mielin ja kriittisestikin analysoimaan hallituksen asiakirjoja. Forum Box on mielestäni mitä mainioin tapaus esiteltäväksi KANTU 2015:n Kulttuuri, kansalaisyhteiskunta, kolmas sektori -työryhmässä. Kuten muutkin nk. vapaan kentän toimijat, Forum Boxin 15 vuotinen historia on ollut taloushuolien sävyttämää. Toisaalta osuuskunta on kyennyt toimimaan pitkäjänteisesti ja ratkaisukeskeisesti vaikeissa tilanteissa. Esitelmäni ottaa kantaa esimerkiksi kysymykseen Onko pienosuuskunnista kulttuuritoiminnan pelastajiksi?, sillä Forum Box edustaa mielestäni juuri sen kaltaista tärkeää, taiteellisesti kunniahimoista ja tinkimätöntä taidetarjontaa, jota ei ole mahdollista tuottaa kaupallisella pohjalla toimivissa taideorganisaatioissa ja joka myös jää valitettavan vähälle huomiolle julkisissa kulttuurilaitoksissa. Ritva Mitchell & Anna Kanerva Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore Ritva.Mitchell@cupore.fi; anna.kanerva@cupore.fi Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelusta ja sen toimeenpano Suomessa Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelusta hyväksyttiin Unescon yleiskokouksessa vuonna 2005. Suomi ratifioi Unescon sopimuksen vuonna 2013. Sopimukseen on tällä hetkellä liittynyt 161 Unescon jäsenmaata, mukaan lukien kaikki Pohjoismaat ja Baltian maat. Sopimuksen täytäntöönpanosta Suomessa vastaa Museovirasto, joka valmistelee parhaillaan toimeenpanon mallia. Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan Unescon sopimuksen mukaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoja ja taitoja sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. Yleissopimuksen tavoitteena on edistää aineettoman kulttuuriperinnön suojelua sekä lisätä tietoisuutta aineettomaan kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Sopimus velvoittaa jäsenmaitaan ottamaan käyttöön aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskevan toimintalinjauksen sekä laatiman yhden tai useampia luetteloita aineettomasta kulttuuriperinnöstä alueellaan. Yleismaailmallisena sopimuksena se kuitenkin jättää sopimusmaille toimeenpanon osalta paljon vapautta. Keskeisintä sopimuksen toimeenpanossa on varmistaa ryhmien ja yhteisöjen, aineettoman kulttuuriperinnön kantajien ja taitajien, osallistuminen aineettoman kulttuuriperinnön määrittelyyn ja suojelemiseen. Suomessakin erityisen tärkeää on keskustella siitä, miten kansalaisyhteiskunta saadaan mukaan toimintaan. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporessa on laadittu selvitys sopimuksen toimeenpanosta verrokkimaissa sekä toteutettu kulttuuriperintöalan asiantuntijoille suunnattu verkkokysely siitä, miten Unescon sopimusta voitaisiin Suomessa toteuttaa. Lisäksi laaditaan toinen kysely, jossa kartoitetaan suuren yleisön näkemyksiä heille tärkeästä aineettomasta kulttuuriperinnöstä ja sen suojelusta. Seminaariesityksessä käydään läpi Unescon sopimuksen käsitteitä ja perusteita sekä Cuporen tutkimustyötä ja sen tuloksia erityisesti kansalaisten osallistumisen näkökulmasta.
Katri Karkinen YTT, MMM agronomi yhteiskuntapolitiikka katri.karkinen@lammasoja.net Sisällissodan 1918 päätös Lahdessa sukututkimusaineiston valossa Sisällissodan vaiheiden kuvaus ja osapuolten tunnistus alkoivat Suomessa 1960 -luvulla. Vankileirien henkilötapauksia tunnetaan huonosti lukuun ottamatta yksittäisiä, usein sukututkijoiden laatimia kertomuksia. Sukututkimus on muodikas maallikkotutkimuksen aktiviteetti. Sukututkijoiksi ryhtyy koulutettu, työelämästä eläkkeelle jäänyt henkilö, jolla on valmius tietotekniikan käyttöön. Sukututkimuksen järjestöt ovat 20 vuotta edistäneet asiakirjojen digitalisointia niin, että tiettyihin aineistoihin pääsee tutustumaan Internetin välityksellä. Sukututkijat etsivät vuoden 1918 jälkeen tehtyjä muun muassa seurakuntien rippikirjojen merkintöjä. Sukututkimuksella seurataan henkilöiden ja perheiden vaiheita, mutta monet tutkivat myös omaa ja edellisen sukupolven kotiseutua. Tutkijoiden metodologiset taidot ovat puutteellisia, ja tutkimusaineiston systemaattinen keruu tai kriittinen tarkastelu on vähäistä. Silti työn into on suuri. Suomalainen sisällissota toukokuussa 1918 päättyi Lahdessa. Ihmismassojen paetessa Länsi-Suomesta ohjattiin osa Lahteen leireille, joilla pidätettiin kaksikymmentä kaksi tuhatta henkeä. Heidi Wirilander, tohtorikoulutettava, FM, konservaattori YAMK Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos heidi.s.i.wirilander@student.jyu.fi Kulttuuriperintö - vuorovaikutuksen vai reviiritaistelun prosessi Tarkastelen tässä esityksessä kulttuuriperinnön, yhteisön ja kulttuuriperintöasiantuntijoiden vuorovaikutusta kulttuuriperintöprosessissa Vartiokylän linnavuoren arkeologisen alueen tapauksessa. Esityksessä analysoidaan Vartiokylän linnavuoren kulttuuriperintöprosessia vuosien 1877 ja 2014 välisenä aikana. Vartiokylän linnavuoren historia kulttuuriperintökohteena alkoi vuonna 1877, jolloin tunnettu kansatieteen keräilijä pastori Henrik August Reinholm tallensi linnavuoren aluetta käyntinsä yhteydessä ja julkaisi aiheesta artikkeliin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirjassa VI. Vartiokylän linnavuoreen liitetty kulttuuriperintökuva vahvistui, täydentyi ja muuttui vuosien 1886, 1962 ja 1974 inventointien, vuoden 1888 kartoituksen sekä vuosien 1916 ja 1929 tarkastuskäyntien dokumentointien vaikutuksesta. Linnavuoren alue pakkolunastettiin Suomen valtiolle muinaisjäännösalueena vuonna 1932.1 Uusi vaihe kulttuuriperintöalueen historiassa alkoi vuonna 2014, kun taloustaantuman kourissa kamppaileva Suomen valtio päätti myydä Linnavuoren alueen. Linnavuoren tapauksessa kulttuuriperinnön, yhteisön ja kulttuuriperintöasiantuntijoiden vuorovaikutuksessa näyttäytyy kulttuuriperinnön määrittelyn ja hallinnoinnin liittyvät ongelmalliset, autoritäärisiltäkin vaikuttavat piirteet. Kulttuuriset konfliktit asiantuntijoiden ja joidenkin alueen asukkaiden välillä ovat ilmenneet linnavuoren alueella myös kulttuuriperinnön ilkivaltaisena vahingoittamisena. Ilkivallalla tarkoitetaan tässä esityksessä kulttuuriperintökohteen sellaista haltuunottoa, joka joko tuhoaa kohteen aikaisempia historiallisia kerrostumia tai sellaisia lisäyksiä, jotka vähentävät kohteen alkuperäisyyttä tai sen tieteellistä informaatioarvoa.