KIRJALLINEN KYSYMYS 387/2006 vp Vanhusten kuljetuspalvelut Eduskunnan puhemiehelle Vanhusten kuljetuspalveluista ei ole tällä hetkellä olemassa mitään lainsäädäntöä, vaan asian järjestäminen on kuntien harkinnan varassa. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa eri kunnissa asuvat vanhukset ovat keskenään eriarvoisessa asemassa, koska palvelut ovat eritasoisia, eri lailla järjestettyjä tai jopa puuttuvat kokonaan. Myös saman kunnan sisällä eivät aina toteudu oikeudenmukaiset mahdollisuudet liikkua ja saada kuljetuspalveluja. Ongelma on suurin yksin asuvilla vanhuksilla, erityisesti maaseudulla. Jos vanhuksella ei ole autoa eikä julkisia kuljetuspalveluja ole, niin liikkuminen ja eläminen on rajoittunutta. Yhtenäinen lainsäädäntö ja minimivelvoitteet kuljetusten tasosta ja määrästä ehkäisisivät tilanteita, joissa vanhus jää kokonaan ilman kuljetuspalveluita. Järjestetyt kuljetuspalvelut mahdollistaisivat myös asumisen kotona monissa tapauksissa, joissa nyt on siirryttävä laitokseen. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Onko hallitus tietoinen vanhusten kuljetuspalveluiden puutteesta ja eriarvoisuudesta paikkakunnasta riippuen ja aikooko hallitus ryhtyä toimenpiteisiin taatakseen lainsäädännöllä tai muutoin kuljetuspalvelut kaikille niitä tarvitseville vanhuksille? Helsingissä 3 päivänä toukokuuta 2006 Risto Kuisma /sd Versio 2.0
Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Risto Kuisman /sd näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 387/2006 vp: Onko hallitus tietoinen vanhusten kuljetuspalveluiden puutteesta ja eriarvoisuudesta paikkakunnasta riippuen ja aikooko hallitus ryhtyä toimenpiteisiin taatakseen lainsäädännöllä tai muutoin kuljetuspalvelut kaikille niitä tarvitseville vanhuksille? Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa: Yhteiskunnan korvaamien kuljetusten määrä ja kustannukset ovat kohonneet jatkuvasti. Valtio, Kela ja kunnat ovat etsineet uusia keinoja kuljetuspalveluiden turvaamiseksi ja kehittämiseksi yhteiskunnallisesti kestävällä tavalla. Yhteiskunnan korvaamien matkojen yhdistelemiseen ja ketjuttamiseen on kehitetty toimintamalleja, joiden käyttöönotto on lisääntynyt. Osa kunnista on alkanut kehittää aktiivisesti erityisesti vanhuksia, mutta myös muita väestöryhmiä palvelevaa palveluliikennettä. Kansalaisten asiointimahdollisuuksien turvaamiseksi riittävä julkinen liikenne ja esteettömät liikennevälineet ovat tavoitteita, joihin voidaan ja kannattaa pyrkiä kunnissa. Julkisen liikenteen palvelujen kattavuuden puutteiden sekä liikennevälineiden esteiden takia osa vammaisista ja vanhuksista ei kykene omatoimisesti suoriutumaan arkisista toimistaan. Ikääntymiseen liittyvä väestön toimintakyvyn heikkeneminen ja erityisesti maaseudun julkisen liikenteen väheneminen ovat lisänneet sosiaalilainsäädännön perusteella järjestettävien erityiskuljetusten tarvetta. Julkisen liikenteen järjestämiseen kunnilla ei ole lakisääteistä velvoitetta. Sen sijaan sosiaalija terveydenhuollolla on lainsäädäntöön perustuva kuljetusten järjestämisvastuu. Sosiaalitoimi järjestää kuljetuksia niitä tarvitseville vanhuksille sosiaalihuoltolain ja vammaispalvelulain perusteella. Lisäksi kunnilla on velvollisuus huolehtia sairaanhoidon kuljetuksista sekä laitoshoidossa olevien henkilöiden siirroista sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden välillä. Kela korvaa vakuutetuille sairausvakuutuslain nojalla sairauden tai kuntoutuksen vuoksi tehtävistä matkoista aiheutuvia tarpeellisia kustannuksia omavastuun ylittävältä osin. Sosiaalihuoltolain ja -asetuksen mukaan kunnat järjestävät kotipalvelun tukipalveluina muun muassa kuljetus- ja saattajapalveluja henkilöille, joiden toimintakyky on heikentynyt siten, että he tarvitsevat apua ja henkilökohtaista huolenpitoa. Kunnat järjestävät sosiaalihuoltolain perusteella myös yksilöllisiä kuljetuspalveluja henkilöiden itsenäisen selviytymisen ja kotona asumisen tukemiseksi. Henkilökuljetuspalvelujen lisäksi kuljetuksia liittyy myös tukipalvelujen, kuten ateriapalvelujen, järjestämiseen. Sosiaalihuoltolaissa ja -asetuksessa ei ole tarkempia määräyksiä kuljetuspalvelun järjestämisestä, eikä tähän palveluun ole asiakkailla subjektiivista oikeutta. Kunnat määrittelevät talousarvionsa puitteissa muun muassa matkoihin oikeuttavat kriteerit, matkojen määrän sekä matkoista asiakkailta perittävät maksut. Sosiaalihuoltolain mukaisista kuljetuspalveluista aletaan kerätä tilastotietoja vuodesta 2006 alkaen. Erillisselvityksessä saatujen tietojen mukaan vuonna 2001 noin 60 prosenttia kunnista 2
Ministerin vastaus KK 387/2006 vp Risto Kuisma /sd järjesti sosiaalihuoltolain mukaisia kuljetuspalveluja. Palvelun piirissä oli noin 13 000 ikäihmistä. Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaisilla henkilöillä, joilla on kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä, on oikeus vähintään 18 yhdensuuntaiseen asiointi- ja virkistysmatkaan kuukaudessa työ- ja opiskelumatkojen lisäksi. Kuljetuspalveluista peritään joukkoliikenteen maksua vastaava omavastuuosuus. Vaikeavammaisten kuljetuspalvelun tarvitsijoiden määrä on lisääntynyt nopeasti. Kuljetuspalvelujen asiakkaita on nykyisin noin 80 000 vuodessa. Yli 65-vuotiaiden osuus asiakkaista on suuri: vuonna 2001 se oli 69 prosenttia. Suurissa kaupungeissa iäkkäiden osuus on suurempi kuin maaseudulla. Muun muassa Pohjois-Savon matkojen yhdistelykeskuksen toiminnasta saatujen kokemusten mukaan sosiaalihuoltolain mukaisten kuljetuspalvelujen järjestämisellä on mahdollisuus vähentää vaikeavammaisten kuljetuspalvelujen kysyntää. Vanhusten tarpeita vastaavien kuljetusten järjestäminen yhteiskunnallisesti kestävällä tavalla edellyttää hyvää ja tiivistä yhteistyötä eri vastuutahojen kesken. Hallituksen tarkoituksena on osana valmisteilla olevaa vammaispalvelulainsäädännön uudistusta uudistaa myös sosiaalihuoltolain kuljetuspalveluja koskevat säännökset. Helsingissä 19 päivänä toukokuuta 2006 Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä 3
Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte som anges i 27 i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 387/2006 rd undertecknat av riksdagsledamot Risto Kuisma /sd: Är regeringen medveten om bristerna och ojämlikheten beroende på ort i färdtjänsten för äldre och ämnar regeringen vidta åtgärder för att genom lagstiftning eller på annat sätt garantera färdtjänstresor för alla äldre personer som är i behov av sådana? Som svar på detta spörsmål anför jag följande: Antalet transporter som samhället ersätter och kostnaderna för dem har stigit kontinuerligt. Staten, FPA och kommunerna har sökt nya metoder för att trygga och utveckla färdtjänsten på ett ur samhällets perspektiv hållbart sätt. Det har utarbetats modeller för samordning och sammanlänkning av resor som ersätts av samhället, och användningen av dessa har ökat. En del av kommunerna har aktivt börjat utveckla servicetrafik som är avsedd särskilt för de äldre, men också för andra befolkningsgrupper. För att trygga medborgarnas möjligheter att sköta sina ärenden är en tillräcklig kollektivtrafik och tillgängliga trafikmedel ett mål som man kan och som det lönar sig att sträva efter i kommunerna. På grund av brister i kollektivtrafikens omfattning och hinder i trafikmedlen kan en del av de handikappade och de äldre inte på egen hand klara av sina vardagliga sysslor. Försvagad funktionsförmåga hos den äldre befolkningen och i synnerhet den minskade kollektivtrafiken på landsbygden har ökat behovet av specialtransporter som ordnas med stöd av sociallagstiftningen. Kommunerna har inte någon lagstadgad skyldighet att ordna kollektivtrafik. Däremot har social- och hälsovården ett lagbaserat ansvar att ordna transporter. Socialväsendet ordnar transporter för äldre personer i behov av sådana enligt socialvårdslagen och lagen om service och stöd på grund av handikapp. Dessutom har kommunerna skyldighet att sörja för sjukvårdstransporter och förflyttning av personer i anstaltsvård mellan enheter inom social- och hälsovården. FPA ersätter enligt sjukförsäkringslagen de försäkrade för nödvändiga kostnader för resor som görs på grund av sjukdom eller rehabilitering, till den del kostnaderna överskrider självriskandelen. Enligt socialvårdslagen och socialvårdsförordningen ordnar kommunerna som stödtjänster inom hemservicen bland annat transport- och följeslagarservice för personer vars funktionsförmåga har försvagats till den grad att de behöver hjälp och personlig omsorg. Kommunerna ordnar också individuell färdtjänst enligt socialvårdslagen i syfte att stödja människors möjligheter att klara sig självständigt och bo hemma. Förutom färdtjänstresor för klienter ordnas också transporter i anslutning till ordnandet av stödservice, såsom måltidsservice. I socialvårdslagen och socialvårdsförordningen finns inga närmare bestämmelser om ordnande av färdtjänst och klienterna har inte någon subjektiv rätt till denna service. Kommunerna bestämmer inom ramarna för sin budget bland annat vilka kriterier som berättigar till resor, antalet resor och vilka avgifter som tas ut av klienterna för resorna. 4
Ministerns svar KK 387/2006 vp Risto Kuisma /sd Statistiska uppgifter om färdtjänstresor enligt socialvårdslagen kommer att samlas in fr.o.m. år 2006. Enligt uppgifter från en särskild utredning ordnade ca 60 procent av kommunerna år 2001 färdtjänstresor enligt socialvårdslagen. Cirka 13 000 äldre personer omfattades av servicen. Enligt lagen om service och stöd på grund av handikapp har gravt handikappade personer som inte kan anlita de offentliga kollektivtrafikmedlen utan oskäligt stora svårigheter rätt till minst 18 månatliga enkelresor för ärenden och rekreation förutom sina arbets- och studieresor. För färdtjänstresor tas det ut en självriskandel som motsvarar kollektivtrafikavgiften. Antalet personer som behöver färdtjänst för gravt handikappade har ökat i snabb takt. Numera är antalet färdtjänstklienter cirka 80 000 per år. Personer över 65 år utgör en stor andel av klienterna; år 2001 var deras andel 69 procent. I de stora städerna är andelen äldre bland klienterna större än på landsbygden. Bland annat enligt erfarenheterna från verksamheten vid centralen för samordning av resor i Nordsavolax finns det möjligheter att minska efterfrågan på färdtjänst för gravt handikappade genom att ordna färdtjänst enligt socialvårdslagen. För att ordna transporter som motsvarar de äldres behov på ett ur samhälleligt perspektiv hållbart sätt krävs det ett gott och nära samarbete mellan de ansvariga instanserna. Regeringen har för avsikt att som en del av den reform av lagstiftningen om handikappservice som är under beredning också revidera socialvårdslagens bestämmelser om färdtjänst. Helsingfors den 19 maj 2006 Omsorgsminister Liisa Hyssälä 5