KIRJALLINEN KYSYMYS 41/2001 vp Oman auton käytön verovähennysoikeuden suhde oman auton käytön tosiasialliseen tarpeeseen Eduskunnan puhemiehelle Oman auton käytön työmatkoilla saa vähentää verotuksessa vain poikkeustapauksessa. Vaikka koti ja työpaikka sijaitsevat eri paikkakunnilla ja kodin lähistöllä ei ole julkisen kulkuneuvon pysäkkiä, omaa autoa ei hyväksytä työmatkavähennyksen perusteeksi. Ei siinäkään tapauksessa, vaikka työmatkalla joutuisi yhdistelemään eri kulkuneuvoja, kulkemaan kiertotietä ja käyttämään huomattavasti enemmän aikaa kuin omaa autoa käytettäessä. Vaikka henkilö tarvitsee autoa työpäivän aikana työasioissa, ei kodin ja työpaikan välisiä matkakustannuksia saa vähentää oman auton käytön mukaan. Tämä ei ole kaikkien kansalaisten tasapuolista ja oikeudenmukaista verotuskohtelua. Yli kaksikymmentä vuotta vanhaa oikeustapausta käytetään edelleen perusteena sille, ettei työssään autoa tarvitseva henkilö saa vähentää verotuksessa työmatkakustannuksiaan oman auton käytön mukaan. Yhteiskunta, työtehtävät ja työssäkäyntialueet ovat kuitenkin muuttuneet niin olennaisesti, ettei kyseisellä oikeustapauksella enää tulisi olla merkitystä ennakkotapauksena. Viime aikoina on puhuttu paljon työuupumuksesta ja siitä, että työ vie yhä enemmän aikaa perheiltä. Osa väsymyksestä ja ajanpuutteesta johtuu myös työmatkoista. Työssäkäyntialueet ovat laajentuneet ja työmatkat pidentyneet. Työmatkaliikenteen johdosta myös seutulippualueita on muodostettu ja niihin on liitetty yhä laajempia alueita. Seutulippualueilla myös matkojen verovähennysoikeus on seutulipun hinnan suuruinen. Tämä siitä riippumatta, onko henkilön ajankäytön kannalta järkevää käyttää julkista liikennettä työmatkoilla. Jos sama työmatka kestää suorinta tietä omalla autolla ajettuna puoli tuntia ja julkisilla kulkuneuvoilla linja-autonvaihtoineen puolitoista tuntia ja lisäksi henkilö tarvitsee työpaikallaan autoa, ei ole mitenkään kohtuullista ajatella hänen käyttävän julkista liikennettä. Julkisen liikenteen käyttöä tulee edistää, mutta siitä ei saa tulla itsetarkoitus. Jos työmatka edellyttää useiden julkisten kulkuneuvojen käyttöä ja siihen kuluu päivittäin pari tuntia enemmän aikaa kuin omaa autoa käytettäessä, se ei edistä työn tehokasta suorittamista eikä työntekijän jaksamista. Lapsiperheiden kannalta huomattava ajankäytöllinen merkitys on myös sillä, miten lasten päivähoitokuljetukset ovat yhteensovitettavissa vanhempien työmatkojen kanssa. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Versio 2.0
Aikooko hallitus muuttaa oman auton käytön verovähennysoikeutta vastaamaan tosiasiallista oman auton käytön tarvetta? Helsingissä 6 päivänä helmikuuta 2001 Pertti Hemmilä /kok 2
Ministerin vastaus KK 41/2001 vp Pertti Hemmilä /kok Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Pertti Hemmilän /kok näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 41/2011 vp: Aikooko hallitus muuttaa oman auton käytön verovähennysoikeutta vastaamaan tosiasiallista oman auton käytön tarvetta? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Asunnon ja työpaikan väliset matkakustannukset ovat vähennyskelpoisia tuloverolain 93 :n nojalla halvimman kulkuneuvon käyttökustannusten mukaan laskettuina. Näitä matkakustannuksia voidaan kuitenkin vähentää enintään 28 000 markkaa ja vain siltä osin kuin ne ylittävät verovuonna 3 000 markan omavastuuosuuden. Tällaiset matkakustannukset ovat siinä mielessä elantomenotyyppisiä, että niiden määrään voidaan vaikuttaa asuinpaikan valinnalla. Alunperin näitä kuluja ei hyväksyttykään verotuksessa vähennettäviksi. Myöhemmin niiden osittainen tulonhankkimismenon luonne tunnustettiin, ja asunnon ja työpaikan väliset matkakulut säädettiin rajoitetusti vähennyskelpoisiksi. Halvinta kulkuneuvoa koskeva rajoitus on sisältynyt nykyiseen tapaan tuloverolakeihin jo 40 vuoden ajan eli siitä saakka kun vähennystä alettiin myöntää. Vähennys lasketaan pääsääntöisesti julkisten kulkuneuvojen käyttökustannusten perusteella ja oman auton kustannukset vähennysperusteena on tästä poikkeus. Korkein hallinto-oikeus on antanut säännöksen tulkinnasta 1980-luvulta alkaen lukuisia ratkaisuja, joihin nykyinen verotuskäytäntö perustuu. Vähennyksen saa oman auton käytön mukaan silloin, kun julkisia kulkuneuvoja ei ole lainkaan käytettävissä tai henkilö on liikuntavammainen. Julkisen kulkuneuvon ei katsota olevan käytettävissä, jos odotusaika meno- ja paluumatkalla on yhteensä kaksi tuntia tai kävelymatka on yhteen suuntaan yli kolme kilometriä. Vähennykseen oman auton käytön mukaan ei oikeuta se seikka, että autoa tarvitaan työtehtävissä. Vaikka viimeisen parin vuosikymmenen aikana työmatkat ovat jossain määrin pidentyneet ja auton käyttö työmatkoilla yleistynyt, yksistään tästä syystä voimassa olevia säännöksiä ja sen tulkinnan perusteena olevaa oikeuskäytäntöä ei ole pidettävä vanhentuneena. Verovelvollisen työmatkatapa on väistämättä riippuvainen henkilökohtaisista olosuhteista, kuten perheenjäsenten kuljetuksesta. Verotuksessa julkisten kulkuneuvojen käytettävyyttä koskevat ratkaisut on kuitenkin tehtävä kaavamaisten perusteiden mukaan. Vaikka yksittäistapauksissa lopputulos voi tuntua verovelvollisesta ankaralta, mahdollisimman yhdenmukaisten periaatteiden soveltaminen saman matkan osalta kaikkiin verovelvollisiin lienee kokonaisuutena kuitenkin oikeudenmukaisinta. Asunnon ja työpaikan välisten matkakustannusten vähentämistä koskevat periaatteet toteuttavat oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden vaatimukset tällä hetkellä varsin tyydyttävällä tavalla. Vähennysoikeuden myöntäminen oman auton käytön mukaan aina, kun autoa tarvitaan työssä tai matka sujuu autolla joutuisammin, kasvattaisi vähennysten määrää huomattavasti. Vähennys olisi käytännössä myönnettävä oman auton käytön mukaan kaikille sitä vaativille. Tämä 3
Ministerin vastaus ei ole perusteltua matkoilla, joilla julkiset kulkuneuvot ovat käytettävissä. Matkakustannusvähennyksessä on kuitenkin pidetty ongelmana, että omaksutut linjaukset halvimman kulkuneuvon osalta ovat liian monimutkaisia. Aika ajoin onkin harkittu nykyjärjestelmän kaavamaistamista enemmän työmatkan pituudesta kuin kulkuneuvosta riippuvaksi. Tähän liittyy kuitenkin ongelmia muun muassa vähennyksen mitoituksen suhteen. Esimerkiksi oman auton käyttäjien vähennystä olisi siinä tapauksessa mahdollisesti supistettava. Helsingissä 1 päivänä maaliskuuta 2001 Ministeri Suvi-Anne Siimes 4
Ministerns svar KK 41/2001 vp Pertti Hemmilä /kok Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Pertti Hemmilä /saml undertecknade skriftliga spörsmål SS 41/2001 rd: Ämnar regeringen ändra rätten att göra avdrag i beskattningen för användningen av egen bil så att den motsvarar behovet av att använda egen bil? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Kostnader för resor mellan bostaden och arbetsplatsen får enligt 93 inkomstskattelagen dras av beräknade enligt kostnaderna för anlitande av det billigaste fortskaffningsmedlet. Sådana kostnader kan dock dras av till ett belopp av högst 28 000 mk och endast till den del de under skatteåret överstiger självriskandelen 3 000 mk. Dessa resekostnader är av samma slag som levnadskostnaderna i det avseendet att det går att påverka deras storlek genom valet av boningsort. Ursprungligen godkändes heller inga avdrag för dessa kostnader i beskattningen. Senare erkändes resekostnadernas partiella karaktär av utgift för inkomstens förvärvande, och kostnaderna för resor mellan bostaden och arbetsplatsen blev enligt bestämmelserna begränsat avdragsgilla. Den begränsning som föreskriver att det billigaste fortskaffningsmedlet skall anlitas har ingått i inkomstskattelagarna i 40 år, dvs. ända sedan avdraget började beviljas. Avdraget räknas i regel ut enligt kostnaderna för anlitande av allmänna kommunikationsmedel. Att kostnaderna för egen bil används som grund för avdraget är ett undantag. Högsta förvaltningsdomstolen har sedan 1980-talet meddelat ett stort antal avgöranden om tolkningen av bestämmelsen, och nuvarande beskattningspraxis bygger på dem. Avdrag beviljas enligt användningen av egen bil om inga allmänna kommunikationsmedel över huvud taget är tillgängliga eller om en person är rörelsehindrad. Ett allmänt kommunikationsmedel anses inte vara tillgängligt, om den sammanlagda väntetiden på resan till och från arbetet är två timmar eller om gångavståndet i en riktning är över tre kilometer. Det faktum att bilen behövs i arbetet berättigar inte till avdrag för användningen av egen bil. Även om arbetsresorna i någon mån har blivit längre och användningen av bil för arbetsresor har blivit vanligare under de två senaste decennierna, ger inte enbart detta faktum orsak att betrakta gällande bestämmelser och på dem grundad rättspraxis som föråldrade. Sättet på vilket de skattskyldiga tar sig till arbetet beror ofrånkomligen på personliga omständigheter, t.ex. transporten av familjemedlemmar. Inom beskattningen måste beslut i fråga om möjligheten att anlita allmänna kommunikationsmedel likväl fattas på schablonmässiga grunder. Även om resultatet ibland kan verka hårt för den skattskyldige, är det på det hela taget antagligen ändå mest rättvist att så enhetliga principer som möjligt tillämpas på alla skattskyldiga i fråga om samma resa. Genom principerna för avdrag för kostnaderna för resor mellan bostaden och arbetsplatsen uppfylls kraven på rättvisa och jämlikhet för närvarande på ett helt tillfredsställande sätt. Om avdrag skulle beviljas för användningen av egen bil alltid när bilen behövs i arbetet eller när resan sker snabbare med bil, skulle antalet avdrag öka märkbart. Man skulle i praktiken vara tvungen att bevilja alla som begär det avdrag enligt användningen av egen bil. Detta är inte motiverat i såda- 5
Ministerns svar na fall då offentliga kommunikationsmedel står till buds. I fråga om avdraget för resekostnader har det dock ansetts vara ett problem att den linje man gått in för då det gäller det billigaste fortskaffningsmedlet är alltför invecklad. Då och då har man därför övervägt att schematisera det nuvarande systemet så att det skulle vara mera avhängigt av arbetsresans längd än av fortskaffningsmedel. Till detta ansluter sig dock problem som gäller bl.a. dimensioneringen av avdraget. Eventuellt bör t.ex. avdraget för dem som använder egen bil i så fall minskas. Helsingfors den 1 mars 2001 Minister Suvi-Anne Siimes 6