VANHUSTYÖN TIETOKIRJASTO ARTIKKELI 2 KAAPPI YHDENVERTAINEN VANHUUS -PROJEKTI Sisällys: 1 Rikollisiksi ja sairaiksi luokitellut 2 Sairausluokituksen poistuminen ja aids 3 Tuntematon sukupuolen moninaisuus 4 Sateenkaariseniorit ja kaappi Eveliinan tarina
KAAPPI Miksi joillakin ihmisillä on kaksi minää julkinen ja salattu? Mitä se tarkoittaa elämän kannalta? Tässä artikkelissa käsitellään sitä, miksi moni homo, lesbo, bi- tai transihminen on salannut todellisen minänsä. Ilta-Sanomat julkaisi vuonna 1966 paljastusartikkelin otsikolla Homoseksuaalipesä Helsingissä 1 RIKOLLISIKSI JA SAIRAIKSI LUOKITELLUT Suomen rikoslaissa homoseksuaaliset teot oli luokiteltu rikollisiksi aina vuoteen 1971 saakka. Samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset teot kriminalisoiva laki kumottiin Suomessa melko myöhään. Esimerkiksi Tanskassa aikuisten väliset homoseksuaaliset teot poistettiin rikoslaista jo vuonna 1930 ja Ruotsissa seuraavalla vuosikymmenellä eli vuonna 1944. Rikoslain nojalla henkilö voitiin tuomita vankeuteen korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Tuomittujen määrä oli suurin 50-luvulla. Lain nojalla rangaistuksiin tuomittiin koko sen voimassaoloaikana yhteensä hieman yli tuhat henkilöä, joista suurin osa oli miehiä. Samaa sukupuolta olevien haureutta koskevat oikeusprosessit lähtivät liikkeelle yleensä jonkin henkilön tekemästä ilmiannosta. Näistä tapahtumista on jäänyt jäljelle dokumentteja, sekä erilaisia tarinoita ja lehtiartikkeleita. Näin ne ovat jääneet elämään osaksi suomalaista kulttuuria. Lääketieteessä homoseksuaalisuus oli diagnosoitu mielenterveyden häiriöksi, johon käytettiin parannuskeinona muun muassa eheytyshoitoa, kuten esimerkiksi terapiaa, sielunhoitoa ja hormonihoitoa tai sähköshokkihoitoa. Eheytyshoitojen avulla on yritetty muuttaa henkilön seksuaalista suuntautumista, vaikka homous ei ole hoitoa vaativa tila. Samalla tavalla tuntevien ihmisten tapaaminen, samaa sukupuolta olevan kumppanin löytäminen tai suhteen ylläpitäminen oli monelle haastavaa. Koska homoseksuaaliset teot oli kriminalisoitu vielä 50- ja 60-luvuilla, miehet loivat tapaamispaik- koja esimerkiksi puistoihin tai julkisiin vessoihin. Maaseudulta, jossa mahdollisesti elettiin kaapissa tai kaksoiselämää, tultiin kaupunkiin tapaamaan muita samanhenkisiä. Lyhyet tuttavuudet ja nimettömyys olivat turvallisuustekijöitä, jotka minimoivat riskin tulla ilmiannetuksi esimerkiksi työnantajalle. Tapaamiset mahdollistivat joskus kuitenkin myös ystävyyssuhteiden syntymisen. Yleisten vessatilojen seinille kirjoitettiin viestejä. Nämä viestit mahdollistivat tiedon saamisen muista samalla tavalla tuntevista ja ajattelevista miehistä aikana, jolloin ei voinut olla näkyvästi oma itsensä. Naiset eivät voineet miesten tavoin liikkua iltaisin kaupunkien julkisissa paikoissa. Ravintoihin naisilla ei ollut asiaa vielä 1960-luvullakaan ilman miesseuraa. Naisten oli miehiä vaikeampi saada tietoa toisista samalla tavalla tuntevista henkilöistä ja sitä kautta muodostaa ymmärrystä itsestään. Toisten samanhenkisten ihmisten löytämiseen käytettiinkin erilaisia keinoja, kuten esimerkiksi kirjeenvaihtoilmoituksia, vaikka se vaati laatijalta kiertoilmausten hallintaa ja oli myös riskialtista. Samalla tavalla tuntevan henkilön saattoi löytää naisvaltaisilta työpaikoilta, kuten sairaaloista tai kouluista tai vaikka harrastustoiminnan parista. Yhdessä liikkuvat naiset tai yhdessä asuvat opettajattaret saatettiin rinnastaa ystäviksi, jolloin suhteen todellinen luonne jäi näkymättömiin. Parisuhde saattoi olla samaa sukupuolta oleville turvattomuutta aiheuttava tekijä sen sijaan, että se olisi luonut turvallisuutta. 2
2 SAIRAUSLUOKITUKSEN POISTUMINEN JA AIDS Vuoden 1971 jälkeen homoseksuaaliset teot eivät enää olleet rikollisia, mutta niihin kehottaminen oli laissa rikos aina vuoteen 1999 saakka. Kehotuskiellon perusteluksi esitettiin nuorten henkilöiden suojeleminen homoseksuaalisuutta koskevalta tiedolta. Tämä vaikeutti aihetta käsittelevän asiallisen tiedon saattamista laajemman yleisön pariin. Esimerkiksi Yleisradio oli varovainen homoutta käsittelevien radio- ja tv-ohjelmien lähettämisessä. Homoseksuaaleja koskemaan säädettiin korotetut suojaikärajat uuden rikoslain säätämisen yhteydessä, sillä vielä 60- ja 70-lukujen taitteessa uskottiin, että homouteen voitiin vietellä. Heteroseksin suojaikärajaksi säädettiin 16 vuotta, samaa sukupuolta olevien välisen seksin 18 vuotta. Seta ry perustettiin vuonna 1974. Se alkoi edistää kehotuskieltolain kumoamista, suojaikärajojen yhdenmukaistamista ja homouden poistamista sairausluokituksesta. Vielä 1970-luvulla homous oli varsin vaiettu ja torjuttu aihe, mutta 1980-luvun alku toi muutoksen tuulia. Homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta Suomessa vuonna 1981. Suojaikärajat yhtenäistettiin, mutta kehotuskielto poistui vasta vuonna 1999. Aids-epidemia vaikutti homoyhteisöön 80-luvulla. Alkuvaiheessa aids miellettiin pelkästään homojen taudiksi ja asenteet homoyhteisöä kohtaan kovenivat. Pian kuitenkin ymmärrettiin sairauden olevan riippumaton seksuaalisesta suuntautumisesta. Suomessa tilanteeseen vaikutti negatiivisesti se, ettei asiatietoa homoudesta ollut saatavilla. Kehottamiskielto oli osaltaan rajoittanut asiatiedon levittämistä suuremmalle yleisölle. Jo vuonna 1983, heti ensimmäisen hivdiagnoosin jälkeen, Setan aktivistit tekivät töitä aidsin parissa yhteistyössä viranomaisten ja terveydenhuollon asiantuntijoiden kanssa. Asiallista tietoa sairaudesta levitettiin sekä kansalaisille että terveydenhuoltoalalla työskenteleville. Seta järjesti esimerkiksi puhelinpalvelua. Ensimmäinen, Setan perustama Aids-tukikeskus aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1986, jonka jälkeen avattiin myös muita toimintapisteitä eri puolille Suomea. Vuonna 1997 Seta perusti hivsäätiön ylläpitämään aids-tukikeskuksia. Ajanjakso on jäänyt monelle seksuaalivähemmistöön kuuluvalle mieleen synkkänä, sillä useat menettivät ystäviään sairaudelle, johon toimiva lääkitys keksittiin 90-luvun puolenvälin jälkeen. Lisätietoa: Karanteeni Kuinka aids saapui Suomeen, Siltala 2014 Mielenosoitus vuodelta 1978. 3
3 TUNTEMATON SUKUPUOLEN MONINAISUUS Transsukupuolisuus ja muu sukupuolen moninaisuus ovat olleet melko näkymätön aihe suomalaisessa historiassa, vaikka kansanperinteestä löytyykin erilaisia tarinoita sukupuolirajojen rikkojista. Talonpoikaiskulttuurissa suhtautuminen sukupuolen moninaisuuteen on ollut suhteellisen sallivaa. Yleisen käsityksen mukaan oli kuitenkin olemassa sairaudeksi luokiteltavaa psyykkistä kaksineuvoisuutta, ja siten homot, transihmiset ja transvestiitit olivat aikakauden käsityksen mukaan sairaita. Teoksessa Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Tuula Juvonen (2002) kirjoittaa Tampereen poliisin vuonna 1957 pysäyttämästä moottoripyöräilijästä, jonka henkilöllisyys miehenä kyseenalaistettiin. Kyseinen moottoripyöräilijä oli hakeutunut sukupuolen korjaushoitoihin Ruotsiin. Hän sai mieshormonilääkitystä ja toivoi myös kirurgisia hoitoja. Transsukupuolisuus tuli suomalaisten tietoisuuteen yleisemmin vuonna 1953 Seura-lehden artikkelissa, jossa käsiteltiin tanskalaistaustaisen yhdysvaltalaisen Christine Jörgensenin tapausta. Hänet oli syntymässä määritelty sukupuoleltaan mieheksi. Christine sai sukupuolen korjaushoitoja Tanskassa. Myös Suomessa tehtiin joitakin ensimmäisiä sukupuolen korjausleikkauksia 1950-luvun lopussa (ks. esim. Suhonen 2007). Sukupuolen korjaushoidot tulivat mahdollisiksi joillekin 70-luvulla. Hoitoja oli kuitenkin vaikea saada ja nimen sekä henkilötunnuksen vaihtamisessa oli vaihtelevat käytännöt. Osa transsukupuolisista kävi hoidoissa ulkomailla. Vuonna 1984 perustettiin Trasek ry, jonka tavoitteena oli tukea transsukupuolisia ja tuoda aihetta yleiseen tietoisuuteen. Setaan perustettiin Transtukipiste vuonna 1994. Transtukipisteen toiminnassa korostui tuolloin asiakkaiden auttaminen hoitojen saamiseksi. Hoitoon pääsy parani vuonna 2002 säädetyn niin sanotun translain (Laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta) voimaantulon jälkeen. Vielä tänäkin päivänä lainsäädäntö medikalisoi sukupuolen kokemusta ja transihmiset tulevat yhteiskunnassa usein kohdatuksi sairausleiman kautta. Transvestisuus oli tarpeettomasti sairausluokituksessa vuoteen 2011 saakka. Muunsukupuolisia (transgendereitä) ihmisiä, jotka voivat kokea olevansa naiseuden tai mieheyden välimaastossa tai ulkopuolella, on myös aina ollut. Ihmisillä ei kuitenkaan ole ollut käsitettä tälle omalle kokemukselleen eikä kokemuksesta välttämättä ole koskaan kerrottu kenellekään. Intersukupuolinen tila huomataan mahdollisesti jo syntymän yhteydessä. Hoitokäytäntöön on kuulunut, että lapsi leikataan usein kosmeettisista syistä keholtaan joko tytöksi tai pojaksi. Hoitojen ja leikkausten todellista laitaa ei ole kerrottu lapselle, eikä leikkauksiin ole kysytty hänen mielipidettään tai tiedusteltu omaa sukupuolikokemustaan. Suomessa on leikattu 1950-luvun jälkeen syntyneitä intersukupuolisia henkilöitä. Intersukupuolisuus on voinut olla perheen sisällä pidettävä salaisuus. 4
4 SATEENKAARISENIORIT JA KAAPPI Kaksi vanhaa naista rehkii siirtolapuutarhamökkinsä pihalla. Heille kummallekin tuntuu olevan itsestään selvää, miten työnjako menee. Toinen kitkee vihannespenkkiä rikkaruohoista ja toinen, jonka kävelytyylistä paljastuu rikkikuluneet polvinivelet, keskittyy leikkaamaan marjapensaista kuivia oksia. Kolmekymmentäneljä kesää he ovat jakaneet puutarhatyöt, yhteisen kodin ja nyt jo yhteisiksi tulleet kolme lasta ja yhtä monta lastenlasta. Seuraavana maanantaina on edessä sairaalamatka, sillä vihdoin polvileikkaukseen tuli kutsu. Jännittää. Mitä merkitä sisään kirjautuessa kohtaan lähin omainen tai miten huonetoverit suhtautuvat kun kumppani tulee katsomaan? Tietoisuus sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta on lisääntynyt viime vuosina. Yhteiskunnassamme monet käytännöt ja toimintamallit ovat kuitenkin yhä rakentuneet vahvasti sukupuolinormin, heteronormin ja hetero-olettamuksen ympärille. Usein oletetaan automaattisesti, että kaksi puutarhassa ahertavaa naista ovat vain ystäviä keskenään. Yhteiskunnan yleinen negatiivinen ilmapiiri sekä rikollisiksi ja sairaiksi leimaaminen ovat vaikuttaneet vanhemman ikäpolven sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kokemuksiin. Hlbtiq-ikäihmisillä ei ole juurikaan ollut asiallista tietoa saatavilla, kun he ovat pohtineet omaa identiteettiään. Rikollisiksi ja sairaiksi leimaaminen on myös viestinyt heille, miten yhteiskunta heidät näkee: he eivät kelpaa sellaisina kuin he ovat, ja heidän tulisi parantua ja muuttua normin mukaisiksi tai vähintään piilottaa poikkeavuutensa. Selviytyäkseen moni salasikin sukupuoli-identiteettinsä, sukupuolen ilmaisunsa tai seksuaalisen suuntautumisensa. Moni on kuitenkin sopeutunut ja elänyt elämänsä tähän saakka onnellisena. Jotkut seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä ovat käyttäytyneet yhteiskunnan odotuksien mukaisesti, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Transihmiset ovat voineet elää kokonaisen elämän väärässä sukupuolessa vastoin omaa kokemustaan. Hlbtiq-vanhuutta koskevassa tutkimuksessa korostetaan näiden historiallisten asioiden merkitystä eli sitä, minkälaiset asiat ovat muokanneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien kokemuksia ikääntymisestä. Vähemmistöön kuuluminen voidaan nähdä myös voimavarana, jonka avulla selvitään vanhuuden haasteista valtaväestöön kuuluvia paremmin (ks. Fenkl 2012). Vuosikymmenten aikana kertyneet kokemukset arvottamisesta tai mahdollisesta syrjinnästä ovat tuottaneet yksilöille selviytymiskeinoja, joita he pystyvät hyödyntämään vanhuudessa (ks. Heapy 2007). Toisaalta hlbtiq-ikäihmiset nähdään erityisen haavoittuvina vähemmistöasemaan liittyvän stigman vuoksi. Tämä stigma asettaa heidät alttiiksi epäasialliselle kohtelulle ja syrjinnälle myös vanhuudessa. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluviin ihmisiin suhtaudutaan vielä vaihtelevasti, vaikka yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut positiivisemmaksi. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ikäihmiset voivat kokea ikäsyrjintää myös omien yhteisöjensä keskuudessa, sillä hlbtiq-yhteisöt voivat olla hyvin nuoruuskeskeisiä (ks. Rosenfeld 2003). Yllä olevan tarinan kahdesta puutarhatöitä tekevästä naisesta on kirjoittanut Juha-Pekka Marjoranta Metropolia Ammattikorkeakoulusta vuoden 2013 Innovaatio-opintojen aikana. 5
Lesbot, homot, biseksuaaliset henkilöt, transihmiset ja intersukupuoliset ihmiset ovat aina olleet osa vanhusväestöä ja siten myös läsnä vanhuspalveluissa, vaikkakin usein näkymättöminä. Vanhuspalvelujen tai senioreille suunnatun toiminnan piiriin tuleminen voi herättää erilaisia kysymyksiä: uskallanko kertoa kumppanistani, sukupuoli-identiteetistäni tai sukupuolen ilmaisuun liittyvistä tarpeistani? Muiden palvelunkäyttäjien tai heidän omaistensa kohtaaminen, ja heidän reaktionsa voivat huolestuttaa. Yhdenvertainen vanhuus -projektin tekemässä, yli 50-vuotiaille suunnatussa Visioi vanhuutesi -kyselyssä (N=103) vastanneista henkilöistä 30 prosenttia kertoi jättäneensä käyttämättä sosiaali- tai terveyspalveluita kerran tai useammin epäasiallisen kohtelun pelossa (ks. Jalava 2013). Kaapista on voinut tulla monelle turvallinen paikka, josta ei koeta tarvetta tulla pois. Palvelun käyttäjällä on itsemääräämisoikeus yksityisyyden suojaan liittyviin kysymyksiin, jolloin hänellä on oikeus päättää siitä, kenelle hän kertoo tai jättää kertomatta identiteetistään ja lähisuhteistaan. Kaapista ulostulo ja itsestään kertominen ei ole kertaluonteinen asia. Ulostuloa voi joutua pohtimaan joka päivä: taksinkuljettaja voi tiedustella naiselta aviomiehestä tai muisteluryhmän osallistujat kysellä lapsenlapsista tai siitä, kuinka kauan henkilö on ollut naimisissa. Henkilö voi näissä tilanteissa joutua päättämään, jättääkö vain kumppanin nimen mainitsematta vai jättääkö kokonaan kertomatta. Jos henkilö esimerkiksi esittelee vuosikymmenien mittaisen kumppaninsa ystäväkseen, voi olla ylivoimaista kertoa asian todellista laitaa jälkeenpäin. Jokaisella tulee olla mahdollisuus kertoa itsestään, lähisuhteistaan, kehoon liittyvistä piirteistään tai identiteetistään pelkäämättä syrjintää ja muiden reaktioita. Kun hoidon, palvelujen ja kohtaamisten lähtökohtana on ihmisen moninaisuus, jokaiselle jää tilaa määritellä itsensä ja tilanteensa. Tämä ehkäisee pitkällä tähtäimellä ikäihmisten syrjäytymistä ja terveysongelmia. Avoimuus ja moninaisuuden ottaminen toiminnan lähtökohdaksi edistävät ikäihmisten hyvää ja turvallista arkea sekä vaikuttavat positiivisesti yhteiskunnan asenteisiin ja vanhuspalveluiden käytäntöihin. Yhteenveto Hlbtiq-ihmisten nuoruuden ja aikuisuuden aikainen yhteiskunnallinen ilmapiiri, lainsäädäntö ja viranomaiskäytännöt vaikuttavat vahvasti myös vanhuudessa. Hlbtiq-ihminen on voinut elää koko elämänsä salaten todellisen identiteettinsä, myös onnellisena: naiseksi tai mieheksi kokeva transihminen toisen syntymäsukupuolen roolissa tai homo tai lesbo eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Kaappi voi olla turvallinen paikka, josta ei ehkä halutakaan pois, mutta ulostulolle on luotava suotuisat edellytykset. 6
EVELIINAN TARINA Miltä tuntuu pohtia kysymyksiä oman itsensä piilottamisesta ja kaapin oven raottamisesta? Tämä on 70-vuotiaan Eveliinan (kannessa) kertomus. Kaapissa Pelottaa! On ahdasta ja pimeää! En saa kunnolla henkeä. Olen kaapissa. Aivan sen perimmäisessä nurkassa. Piilossa vaatteiden takana. Tunnen, että vieressäni lattialla on muutama pari naisten kenkiä. Korkeakorkoiset avokkaat, nilkkurit sekä saapikkaat. Kasvojeni edessä roikkuu muutama hame, joku mekko. Onko peräti yksi iltapukukin? Tiedän, että yläpuolellani hyllyllä on laukku, jossa on meikkejä: huulipunia, kynsilakkoja, luomivärejä, puuteria, mitä kaikkea naiset yleensä käyttävätkään. Niin naiset. Miksi minäkin en saisi käyttää niitä samalla tavoin? Kuvittelen, miltä tuntuisi pukeutua kaikkiin näihin ihaniin vaatteisiin, joita on samassa kaapissa, missä olen piilossa. Miltä näyttäisin meikattuna? Mutta enhän minä voi! Olenhan mies! Ja on rumaa, jos mies on koree! Miksi? Mitä Eveliina osallistui Yhdenvertainen vanhuus -projektin kanssa Helsinki Priden kulkueeseen 2014. pahaa siinä olisi? Enhän veisi pois keneltäkään toiselta mitään, vaikka pukeutuisinkin ja käyttäisin meikkejä ja tulisin ulos kaapista. Enhän tekisi siinä kenellekään toiselle mitään pahaa. Mutta ei, en uskalla avata kaapin ovea. Pysyn piilossa, ettei kukaan vaan saisi tietää ajatuksistani ja toiveistani. Vaikka välillä tekeekin mieli huutaa tuskasta ja lopettaa kaikki kerralla. Kaapista Noita ajatuksia pyörittelin mielessäni monet vuodet ja monta kertaa on ollut todella synkkiä hetkiä! Olen heittänyt roskiin useammankin huulipunan ja muutamat korkokengät päätettyäni, että minun on päästävä eroon noista ajatuksista. Monesti on käynyt mielessä epäilys omasta mielenterveydestäkin, kun pelkäsin, että eihän tämä voi olla normaalia. Mutta kun ne ajatukset ja toiveet tulivat aina vaan takaisin. Ei niistä päässyt eroon millään päätöksellä. Ja se kaappi tuntui käyvän vuosi vuodelta ahtaammaksi ja pimeämmäksi, kunnes vuosi sitten paine kasvoi niin kovaksi, että ajattelin, että on pakko tehdä jokin ratkaisu. Raotin varovasti kaapin ovea. Lähdin matkalle asuntovaunun kanssa. Reilun sadan kilometrin päässä kotoa olin riittävän kaukana tutuista, että uskalsin pukeutua hameeseen ja bleiseriin. Niin, kyllähän sitä uskalsi istua siinä autossa, kun vastaantulijat vain vilahtivat ohitse, eivätkä ennättäneet tajuta minussa mitään erikoista. Mutta joskushan se auto pitää myös tankata. Löysin riittävän hiljaiselta näyttävän niin sanotun kylmän aseman, mutta hiki siinä tuli kuitenkin, kun koko ajan jännitin, ettei vaan ketään toisia tule samaan aikaan. Selvisin kuitenkin hengissä koko 20 euron tankkauksesta ja jatkoin taas matkaa. 7
Matka eteni tällä tavoin hiljalleen ja samalla rohkeuskin vähitellen kasvoi, kunnes uskalsin jo tankata aivan normaalisti, käydä ruokakaupassa ja kävellä kadulla. Ja voi jeekutirallaa sentään! Kukaan ei sanonut mitään erikoista, vaikka kuljin naiseksi pukeutuneena, korkokengissä ja meikattuna. Sitä riemun tunnetta! Olin varmaan ainakin seitsemännessä taivaassa! Olenko ollut kaikki nämä vuosikymmenet siellä kaapin pimennossa aivan turhaan vain omien pelkojeni vankina? Joku ehkä vilkaisi vähän pitempään, mutta kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään erikoista lukuun ottamatta sitä, että kah des ti minua puhuteltiin tällä matkalla rouvaksi. Minua, miestä! Se kyllä kutkutti aika kivasti. Sitä riemua riitti viikon verran, minkä sillä matkalla viivyin, mutta kotiin palattuani olin taas tiukasti mies. Mutta puhuakseni suulla suuremmalla, arpa oli heitetty, kaapin ovi oli jo vähän lengollaan. Aloin ajatella, että onhan niitä toisiakin samanlaisia, ja niin löysin Dreamwear Clubin, transvestiittiyhdistyksen, johon liityin jäseneksi. Sitä kautta löysin myös Setan, joka on antanut minulle valtavasti voimia omaan jaksamiseeni. Olen käynyt pitkiä keskusteluja Transtukipisteen työntekijän kanssa, ja olen saanut häneltä paljon tukea. Keskustellessamme hän kysyi minulta pari kertaa, kiinnostaisiko minua lähteä mukaan Setan toimintaan kokemuskouluttajana. Mietin sitä jonkin aikaa ja kerran sitten sanoin, että miksikäs ei, voinhan yrittää. Jos voin sillä tavalla täyttää edes muutaman sudenkuopan jonkun toisen taipaleella, niin sehän on kaikki pelkkää plussaa, myös minulle itselleni. Niin sitten kävin pari kurssia kokemuskouluttajuuteen liittyvistä perusasioista. Nytkö sitten olen valmis? Katin villat! Tämähän oli vasta aivan pintaraapaisu näistä asioista, vaikka olinkin saanut paljon uutta tietoa. Mutta yrittää täytyi. Niin sitä mentiin ensimmäiseen koulutustilaisuuteen polvet tutisten ja perhoset vatsassa lepattaen kertomaan tarinaani. Eivätkä ne kuulijat syöneetkään minua elävältä, vaan kuuntelivat hyvinkin kiinnostuneina, mitä kerroin elämästäni, peloistani ja toiveistani. Tämä kaikki liittyy Setan Yhdenvertainen vanhuus -projektiin, jossa pyritään kouluttamaan ikäihmisten hoitajia sekä ammattiin opiskelevia kohtaamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Jos minulle olisi joku pari vuotta sitten sanonut, että pukeudupa naiseksi ja mene esiintymään julkisesti, olisin varmaan vastannut, että älä nyt ihan hulluja puhu! Mutta nyt, kun olen tunnustanut ensin itselleni, ja sittemmin myös muille, että olen transvestiitti ja sinut tämän asian kanssa, ovat monet paineet helpottaneet. Tämän vuoksi haluan auttaa toisia, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, antamalla asialle kasvot. Asioiden jatkuva salaaminen ja paljastumisen pelko on todella hermoja raastavaa. Siinä tulee monta kertaa kiukuteltua ja tiuskittua toisille aivan olemattomista asioista, ja sitten saa pyydellä anteeksi käytöstään. Enhän minä mikään enkeli nytkään ole, mutta toivottavasti edes vähän siedettävämpi. Kaappiinko? Mitä odotan tulevaisuudelta ja omalta vanhuudeltani? Niin, olen jo 70-vuotias ja tiedän, etten enää kovin montaa vuotta kävele 10 sentin koroilla, mutta nautiskellaan nyt niin kauan kuin voi. Joskus kuitenkin tulee aika, etten enää tule toimeen omin avuin, vaan joudun turvautumaan toisten apuun. Onko se sitten kotisairaanhoito vai olenko jossain hoitolaitoksessa, en tiedä. Tietenkin sitä haluaisi pysyä terveenä ja pystyä hoitamaan omat asiansa mahdollisimman kauan, mutta sehän on asia, joka ei ole omassa vallassa. Toinen asia, joka joskus mietityttää, on se, joudunko menemään takaisin sinne kaappiin. Niin kuin sanoin, ne korkeat korot jäävät pois jossain vaiheessa automaattisesti, mutta olisiko aivan liikaa pyydetty, että vanhanakin, vaikka hoitolaitoksessa, saisin joskus tulla aamukahvipöytään röyhelöpaidassa tai aamutakissa, ehkä kynnet lakattuina ja huulet punaisina? Ei kai se veisi silloinkaan keneltäkään toiselta pois mitään. Vai täytyykö minun kuitenkin viettää viimeiset aikani taas siellä kaapissa? Olenhan vain aivan tavallinen transvestiitti. 8
LÄHTEET Brothman, S., Ryan, B. & Cormier, R. 2003. The Health and Social Service Needs of Gay and Lesbian Elders and Their Families in Canada. The Gerontologist 42 (2). 192 202. Fenkl, E. A. 2012. Aging Gay Men: A Review of the Litterature. Journal of LGBT Issues in Counselling 6 (3). 162 168. Heapy, B. 2007. Sexualities, Gender and Ageing: Resources and Social Change. Current Sociology 55 (2). 193 210. Huuska, M. 2014 (toim.). Sukupuolen moninaisuus -opas. Transtukipiste. Seta ry. Irni, S. 2013. Sukupuolivähemmistöt. Teoksessa Irni, S. & Wickman, J. (toim.), Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, vanheneminen ja palveluntarpeet. Helsinki:Seta. Seta-julkaisuja 20. 3. korjattu painos. 9 37. Jalava, J. 2013. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen toiveet ja tarpeet yhdenvertaiseen vanhuuteen. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Vanhustyön koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Juvonen, T. 2002. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia: homoseksuaalisuuden rakentuminen sotienjälkeisessä Suomessa. Tampere: Vastapaino. Majuri, L. 2007. Homot Suomen maaseudulla - diplomatiaa ja edustustoja. Teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. (toim.), Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Helsinki: Like. 175 193. Mustola, K. 2007. Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa. Teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. (toim.), Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Helsinki: Like. 18 37. Yhdenvertainen vanhuus -projektin vanhustyön tietokirjasto 2014 Seta ry 9 Mustola K. 2007. Seksuaalisuuden ja sukupuolen rajanvartijoita ja rajan ylittäjiä. Teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. (toim.), Sateenkaari- Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Helsinki: Like. 66 74. Rosenfeld, D. 2003. The Changing of the Guard: Lesbian and Gay Elders, Identity and Social Change. Philadelphia: Temple University Press. Sorainen, A. 2005. Rikollisia Sattumalta? Naisten keskinäistä haureutta koskevat oikeudenkäynnit 1950-luvun Itä-Suomessa. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Kristiina-instituutti. Väitöskirja. Saatavilla pdf-muodossa: http:// ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/krist/vk/sorainen/ rikollis.pdf. Stålström, O. 2011. Syrjittynä oleminen opetti ja vahvisti. Teoksessa Tuovinen, L., Stålström, O., Nissinen, J. & Hentilä, J. (toim.), Saanko olla totta? Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus. Helsinki: Gaudeamus. 42 54. Stålström, O. 1997. Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Tampere: Gaudeamus. Stålström, O. 1989 (toim.). Aids asiallisesti. Helsinki: AIDS-tukikeskus. AIDS-tukikeskuksen julkaisusarja n:o 1. 124 132. Suhonen, M. 2007. Transsukupuolisuuden näkymätön historia. Teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. (toim.), Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Helsinki: Like. 59 63. Wickman, J. 2013. Seksuaalivähemmistöt. Teoksessa Irni, S. & Wickman, J. (toim.), Sukupuolija seksuaalivähemmistöt, vanheneminen ja palveluntarpeet. Helsinki: Seta. Seta-julkaisuja 20. 3. korjattu painos. 38 72. Artikkeli on vapaasti hyödynnettävissä vanhuspalveluiden kehittämisessä Kannen kuva Martu Väisänen. Mustavalkoiset kuvat Setan arkisto.