KKTK / J.Y-P. 1991 L I T T E R O I N T I O H J E I T A Seuraavat ohjeet ovat perinnäisestä ns. puolikarkeasta tarkekirjoituksesta vielä hiukan yksinkertaistettuja. Tätä transkriptiotapaa käytetään mm. Suomen kielen nauhoitearkiston litterointityössä. Tämä moniste on tarkoitettu Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijoille kenttätyön apuneuvoksi - fonetiikan kurssilla opetettujen asioiden ja suomen murteiden kurssilla esiin tulleen kertaukseksi ja muistin tueksi. On huomattava, että tarvetta myöten kieltä on joskus kirjainnettava näitä pääohjeita tarkemminkin. Kvantiteettiseikkoja 1. Konsonanttien kvantiteetti Lyhyt aste on tarkkeeton yksinäiskonsonantti (k): makaan, hakeen 'hakemaan'. Vajaalyhyt (R; pieni kaari kirjaimen päällä) tulee kysymykseen lähinnä vain lyhytalkuisia geminaattoja merkittäessä, esim. makkaan, halckeen, palvelemmaan (yleisgeminaatio); pöikkaa, halakkee (erikoisgeminaatio); voimma, tuafre (resonantin geminoituminen - ellei sitten ole suorastaan täysi geminaatta). Ylilyhyt konsonantti ( ) kirjoitetaan puoli riviä muuta tekstiä ylemmäs; tulee kysymykseen esim. tavunrajalle syntyneen siirtymääänteen kuvauksessa: jo^et, ei nä^y, halu^aa (ellei siirtymä-äännettä ole kuvattava peräti lyhyen veroisella konsonantinmerkillä!) tai sananrajan tapauksissa, kun geminaatta ei ole täydellinen: ni*" minäkö, toisinaa hyyty, pittää veisata kovemi. Puolipitkällä konsonantilla (k; tarkkeena gravis) voidaan osoittaa mm. orastavaa geminaatiota: tulee ja menee, paistetaa hauitii ja särkii. Täydessä geminaatassa (kk) on kaksi eri tavuihin (tai eri sanoihinkin) kuuluvaa yksinäiskonsonanttia: makkaan, hakkeen, palvelemmaan, pärekkatto, otap pois.
2. Vokaalien kvantiteetti Lyhyt aste (a) on tarkkeeton yksinäisvokaali. Ylilyhyt vokaali (jl) kirjoitetaan puoli riviä ylemmäs. Ylilyhyeksi voi joutua merkitsemään esim. svaan: jal^ka, pol ku, sil^mä t. toisin paikoin sil^mä; murretta myöten svaa voi toki olla lyhyen vokaalin veroinenkin: jalaka, pilevi. Ylilyhyttä astetta voi joutua käyttämään myös esim. pikapuheisuutta merkittäessä: s^ten 'sitten'. Puolipitkä vokaali (a; tarkkeena gravis): esim. loun. murt. kala 'kala', menemän 'menemään'; savolaistyyppinen diftonginreduktio: läeva, vei vöeta käoppaan. Pitkä vokaali kirjoitetaan kahdella vokaalinmerkillä (aa): haavi, viili, Laakaassa laaletaan 'Laukaassa lauletaan'. - Pitkää vokaalia on vasta hiljan alettu merkitä näin; ennen pituus osoitettiin puolikarkeassa transkriptiossa vokaalinmerkin päälle pannulla viivalla (ä). Ylipitkä vokaali kirjoitetaan kolmella vokaalimerkillä (aaa); voidaan tarvita joskus kuvaamaan esim. epäröintiä, miettimistä tai emfaattisuutta: voooi oolla, kyyyllä kaai, mooonta mooonta kertaa. Kvaliteettiseikkoja 1. Konsonanttien kvaliteetti Palataalinasaalin, "äng-äänteen", merkkinä on (kreikkalaisesta kirjaimistosta tähän tehtävään otettu) r^, geminaattana nj^, esim. kenkä, auringon (huom. murteittain myös aurinkon), isän kanssa. Alkuperäisen loppukonsonantin (k:n, h:n ja n:nkin) paikalla voi murteittain olla vokaalialkuisen sanan edellä laryngaaliklusiili tai ns. laryngaalinen puristussupistuma; kumpikin osoitetaan samoin, rivin tasosta nostetulla pilkulla, esim. (geminaattana:) anna' 'olla, mäne' 'ihe 'mene itse', (yksinäislaryngaalina "alukkeeksi":) anto poja 'ottoo 'antoi pojan ottaa'. Loppu-n voi murteittain edustua vokaalin nasaaliutumana (3): mä lähärin_astumahaa sen kaah joutuhuu siältä. Redusoitunut, vajaasti ääntyvä äänne, usein esim. loppu-n, osoitetaan kirjainmerkin alle pantavalla alas näyttävällä kulmankärjellä: isän saha, -- se loppu nyt tähän. Paikoin (etenkin loun. murt.) voi klusiili edustua nasaalin jäljessä puolisoinnillisena, ns. mediana; tämä osoitetaan G:llä, B:llä tai D:llä (käsin ne kirjoitetaan pienemmiksi, rivin pikkukirjainten kokoisiksi); esim. auringosa, mandrem Bual 'mantereen puoli'. Rauman ympäristössä voi t:n heikkoasteisena vastineena yhä kuulla soinnillista dentaalispiranttia, jonka merkki on 6^ esim. kah6eksa, täyöyttim pan vetten, vii6en kuuden korvis. Samalla seudulla myös soinniton dentaalispirantti (#): me##ä : meoän 'metsä : metsän'. Joskus voi olla oikeampaa merkitä t:n heikkoasteiseksi vastineeksi
suoranaisen r:n sijasta ns. "yksitäryinen r"; sen merkki on (islantilaisesta kirjaimistosta peräisin oleva) b: mahboton subenkuappa. Nämä merkit (^, b ja #) kuten muutama muukin kirjoitetaan tavallisen kirjoituskoneen tekstiin erikseen käsin. Palatalisaatio eli liudennus, kadonneen (t. säilyneenkin) jl:n tai j[:n äännevärin tarttuminen viereiseen dentaalikonsonanttiin (1, n, r, s_, t) osoitetaan konsonantin päälle (varrellisen kons:n oikealle puolen) pantavalla ns. akuutinmerkillä (= kuin ylös nostettu pilkku ilman väkästä): tul (< tuli), män, puf, sus (= regressiivinen, alkup. i^tä edeltävää konsonanttia liudentava); punanen (< punainen), hevoset (= progressiivinen, alkup. i^tä seuraavaa konsonattia liudentava). Geminaattaan osunut liudennus koskee yleensä vain alkukomponenttia: sussii 'susikin'. 2. Vokaalien kvaliteetti y-äänne kirjoitetaankin y^:llä (aikaisempien ohjeiden mukaan saksalaisella M:llä). Diftongien täysi avartuminen: nuari viaras tyämiäs (lievempi avartuminen mahd. näin: tuomi, lyönti, hieno, tietää). Loun. murt. ptrei 'päreitä', paikoin pertpelto 'peräpelto'; paikoin yläsatakuntalaismurteissa Kankoompec tai suoranaisesti Kankoompee 'Kankaanpää'. Savolaismurt. diftonginreduktion asteet: laiva " laiva " läeva läeva. Pitkän vokaalin diftogiutumisen asteet: moa moa " m^a mua. Alas osoittava kulmankärki merkitsee vokaalin normaalia suurempaa väljyyttä, ylös osoittava normaalia suurempaa suppeutta. (Kulma on niin päin kuin kielikin koverana tai kuperana vokaalia äännettäessä.) Epämääräisesti ääntyvän vokaalin yleismerkki on nurinkäännetty e (e). Tavunraja ja sananraja Jos sanan peräkkäiset vokaalit kuuluvat eri tavuihin, niin vokaalien väliin pannaan tavunrajan merkki (^; käsin kirjoitettaessa kyllä kernaasti tuota alas vietyä kaarisuljetta pienempi): lauluja, korkeaa, kola/uttaa, iso^isä. Tavunrajalle on murteittain voinut kehittyä siiriymä-äännekm: korkeaa, seudussa 'seudussa', kokkokallijo. Huom. että perusosaltaan vokaalialkuisessa yhdyssanassa tavunraja voi (murteittain) olla määriteosan loppukonsonantin edessä: entisaikaan (= enti-saikaan); tavunraja merkitään, jos se on vokaalin edessä: entis-aikaan (= entis-aikaan); Vehk^alho 'Vehka-alho' (ääntyy: Vehk-alho) " Vehkalho (ääntyy: Veh-kalho); juhannusyö Konsonanttiloppuisen sanan ja vokaalialkuisen sanan raja umpeutuu murteittain niin, että tavuraja siirtyy ed. sanan loppukonsonantin eteen. Tällainen legatoääntämys osoitetaan sanojen väliin pantavalla pikku kaarella (_): pojat_oli (ääntyy: poja-toli; vrt. ääntämykseen pojat oli), niin_aina, kun_on_ollu, kasket_alko (voidaanpa
joutua merkitsemään näinkin: kasket _alko " kaskett_alko). Legatoääntämykseen merkinnän puolesta kuuluva erikoistapaus on elisio (yleisin länsimurteissa): vokaalialkuista sanaa edeltävän sanan loppuvokaali heittyy ja sananraja umpeutuu, esim. poik_oli 'poika oli', vaikk_olis, (yhdyssanoissa:) vaimihminen 'vaimoihminen', heinaikaan, Vehkalho (ks. edeltä). Sanat kirjoitetaan muuten yleiskielen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan erilleen tai yhteen, esim. se on; nin ko 'niin kuin'; muk ko 'muuta kuin'; Pikku^antti 'Pikku-Antti'; Kallevainaa 'Kallevainaa'. Sulkumerkit ja poistot Litteroitavaan puheeseen kuulumattomat huomautukset, lisäykset tai merkityksenselitykset pannaan tekstissä hakasulkeisiin: yksi hukka juti [= vaelsi] täälä [Porsangin seudulla] koko talven. Hakasulkeisiin pannulla huutomerkillä osoitetaan normaalista poikkeavat äänne-edustukset kuten murteenvastaisuudet tai toisaalta varmasti kuullut, harvinaistuneet mutta mahdolliset vanhan murteen mukaiset asut. Tähdennettävän kohdan alle tulee lisäksi kaksoisalleviivaus: rupes semmonej jytinä jä [!] kuhina käymää; se tapahtu mei omas kotis [!; murteenmukaisesti olisi *kois]. Puheeseen kuuluva mutta epäselvästi sanottu tai epävarmasti kuultu pannaan kaarisulkeisiin: sil_äijäl_ol kauhee kankkunej ja (se kysy) meilt viinaa. Jos sanasta ei saa mitään selkoa, niin sen sijaan pannaan sulkeisiin kaksi yhdysviivaa ( ) ja kolme ( ), jos epäselväksi jää pitempi jakso. Takeltelut yritetään kirjoittaa niin kuin ne kuullaan; tapailtu, kesken jäänyt sana lopetetaan yhdysviivaan: se va-, toiseks vanhim poika. Tahallinen, murteenmerkitsijän itsensä tarkoittama poisto (tekstin alusta, keskeltä tai lopusta) osoitetaan yleiskielen tapaan kahdella yhdysviivalla (ilman sulkeita!): syysvilla -- kuulu ollie parasta. Suora esitys ja sitä selvästi muistuttava puhejakso pannaan lainausmerkkeihin: loput juaks karkuu että x>älä mua lyä vaa&. toi sano Veittoo että 2>vähä ne rukkiita pui& sano 3-jokka vuarokausikaupalla riihellä on&. Iso vai pieni kirjain Erisnimet kirjoitetaan murretekstiin isolla alkukirjaimella: Lyyli, Veittoo, Vehkalho; Hallij Jänner rautikko ravas Kuarisverej jäätä. Nimilippuun kirjoitetaan (normaaliasun jälkeinen) nimen murreasu kuitenkin pienellä alkukirjaimella: pentin/kannas : -kankoala. - Virkkeet aloitetaan pienellä alkukirjaimella. Soinnillisten äänteiden soinnitontuminen, esim. puhunnoksen lopussa, voidaan myös osoittaa ison kirjaimen näköisillä, käsin kirjoitettaessa muun tekstin korkuisilla kirjaimilla, esim. i näetä
iäneem puhuttu; se oi näen sanona. - Kun murretta joutuu merkitsemään muistiin suoraan haastateltavan puheesta, ei soinnitontumista kyllä juuri ehdi huomata, eikä ilmiön pedantti osoittaminen muutenkaan liene mielekästä, jos kielenopas esim. aivan yleisesti kuiskaa sananloput. 5 Välimerkit Virkkeeksi tajuttavan puhejakson perään pannaan piste. Tässä kohdin intonaatio yleensä laskee ja virke ikään kuin valmistuu. Pisteen sijaan voi joutua panemaan kysymys- tai huutomerkin - yleiskielen sääntöjen mukaisesti. Virkkeensisäisen tauon merkkinä on pilkku. Intonaatio ei yleensä laske; tauon syynä voi olla miettiminen, hengittäminen tms. Kieliopillisessa funktiossa pilkkua ei käytetä. Jos virke jää kuin kesken, ja puhuja aloittaa toisin tai uudesta asiastakin, pannaan kesken jääneen puhunnoksen perään sekä pilkku että piste, esim. minä jo kuu^ev vanahasta olin,, minä yksinäni navetoitij jo kuu^ev vanahana. Olennaista on, että tauottomaan kohtaan ei panna välimerkkiä, ei pilkkua eikä pistettäkään. Murre-esimerkkejä voi joutua lyhentämään yhdysviivoja käyttäen (ks. edeltä poistot). Lausepaino Vahva lausepaino osoitetaan sanan eteen pantavalla lainausmerkkien näköisellä pystyviivaparilla (^), keskivahva puolilainausmerkin näköisellä pystyviivalla Painottomat ja heikosti lausepainolliset sanat jäävät merkittä. Esim. 'minä jo "kuu^ev 'vanahasta olin,, minä "yksinäni 'navetoitij jo "kuu^-ev 'vanahana. Huom. että jos sananraja umpeutuu legatoääntämyksessa, niin painonmerkki tulee tavua aloittavan konsonantin eteen: 'ei 'täs"s_autak 'kyllä 'jotaki'n_oli"s_osattavakin. - Harjoitustyön tekijäin ei tarvitse merkitä lausepainoa. Haastattelijan repliikit kirjoitetaan haastattelua litteroitaessa normaalilla kirjoituksella, mutta niitä ei silti muuteta yleiskielisiksi (tarvittaessa käytetään esim. liudennuksen merkkiä). Esim. N. N.: Oliko... Minkäs aikaan se pellava, nyk kylyvettiinkän onko tiatoo teitillä?
Kirjallisuutta Suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen esittelee E. N. Setälä v. 1901 "Finnisch-ugrische Forschungen" -aikakauskirjan avauskirjoituksessa. Tähän järjestelmään pohjaava ns. puolikarkea merkintätapa kehittyi ja yleistyi etenkin suomen murteiden sanakirjahankkeen edetessä; transskriptio-ohjeet kirjasi Terho Itkonen "Nimestäjän oppaaseen" v. 1961. Ohjeita on jonkin verran täydennetty Itkosen "Muoto-opin keruuoppaassa" ja Suomen kielen nauhoitearkiston toimintaa esittelevässä Jaakko Yli-Paavolan kirjasessa "Vuosikymmen kielennauhoitusta". Kirjaan "FU-transkription yksinkertaistaminen" (Castrenianumin toimitteita 7) on Terho Itkonen laatinut suomen osuuden. Hän käsittelee samoja asioita tarkemmin tekstijulkaisussaan "Kuoreveden ja Keuruun murretta". Nauhoitearkiston litterointityössä, "Suomen kielen näytteitä" -sarjan edetessä, on murteenmerkintä hioutunut tässä monisteessa esitettyjen ohjeiden mukaiseksi. Antti Sovi järven ja Reino Peltolan toimite "Suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus" esittelee koko transkriptioaparaattimme ja tärkeimmät fonetiikan oppisanat muttei määrittele kokoavasti eri merkintätarkkuuksia. Tietoa muistakin transkriptiosysteemeistä saa esim. Jaakko Lehtosen vihkosta "Foneettisen kirjoituksen opas".