Tuottavuuden ja työelämän laadun samanaikainen parantaminen Suomessa tutkimus käytännön kehittämistyön tukena, Tapio Koivisto, VTT, 040 5191 626, tapio.koivisto@vtt.fi Avainsanat: yhteisinnovointi, yhteiskehittäminen, käytäntösuuntautuva tutkimus, suunnittelun suunnittelu Uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa ja kehittämisote Design² Olen 1990-luvun alusta pyrkinyt kehittämään käytäntösuuntautuvaa tutkimusotetta ennen muuta hallintotieteellisen ja sosiologisen tutkimuksen perustalta. Työni ja kiinnostukseni painopiste on ollut toisin sanoen soveltavan organisaatiotutkimuksen (Schienstock 1997) alueella. Schienstock (emt.) analysoi soveltavan organisaatiotutkimuksen perustavia lähestymistavallisia ratkaisuja ja tekee eron asiantuntijakeskeisen, osallistuvan/osallistavan ja diskursiivisen lähestymistavan suhteen. Lähestymistavalliset ratkaisut on mahdollista tulkita myös kehitysetapeiksi ja siirtymiksi, joiden myötä interventiostrategioiden ja käytäntöjen reflektiivisyys ja kompleksisuus lisääntyy. Moldaschl ja Brödner (2002) erottavat asiantuntijalähtöisen (expert-driven), proseduraalisen (osallistavan) ja reflektiivisen intervention lähestymistavan. Tässä puheenvuorossa ajatus evolutiivisista etapeista on eksplisiittisesti esillä. Olen käytännössä koko urani ajan ollut kiinnostunut tutkimuksellisesta ja samalla käytäntösuuntautuvasta lähestymistavasta ja sen kehittämismahdollisuuksista. Ensimmäisessä vaiheessa olin kiinnostunut toimintatutkimuksellisesta lähestymistavasta (Koivisto 1993). Myöhemmässä vaiheessa otin jossain määrin etäisyyttä toimintatutkimukseen ja pyrin rakentamaan orientaationi kriittisen ja konstruktiivisen tutkimuksen (Koivisto 1997), reflektiivisen intervention (Koivisto 2007) sekä organisaation kehittämisen (Koivisto & Myllyoja 2011) ja kollaboratiivisen johtamistutkimuksen (Koivisto ym. 2015) konseptuaaliselle pohjalle. Lähitulevaisuudessa olen siirtymässä palkkatyösuhteessa olevasta tutkijasta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi Systemics toiminimellä. Tarkoitukseni on mahdollisuuksien mukaan tehdä yhteisinnovointiin ja yhteiskehittämiseen perustuvia projekteja, joiden laajuus voi ulottua yritysten strategioiden ja sisäisten toimintatapojen kehittämisestä verkostojen ja liiketoimintayhteisöjen kehittämiseen. Hankkeiden keskiössä on käytännön toimijoiden ja tutkijoiden/kehittäjien yhteistyö. Tavoitteena on tukea toimintatoimintakäytäntöjen kehittämistä ja uudelleenmuotoilua (redesign) hyödyntämällä reflektiivisesti uudemman johtamis-, organisaatio- ja liiketoimintatutkimuksen konsepteja ja metodeja. Perustava kysymys on nyt se, minkälaiseen ja minkä sisältöiseen lähestymistapaan olen valmis sitoutumaan. Minkälaista lähestymistapaa pyrin tekemään tunnetuksi? Minkälaista lähestymistapaa pyrin kehittämään? Periaatteessa lähestymistapaani olisi mahdollista kutsua toimintatutkimukselliseksi tai konstruktiivis-kriittiseksi lähestymistavaksi, reflektiivisen intervention lähestymistavaksi, uudentyyppiseksi organisaation kehittämisen tai kollaboratiivisen johtamistutkimuksen lähestymistavaksi tai tutkimusavusteisen kehittämisen (Alasoini ym. 2005) lähestymistavaksi. Mikään näistä ei ole kuitenkaan kovin kuvaava ja inspiroiva tai kehittämiskelpoinen. Yksi varteenotettava mahdollisuus on sitoutua uuden suunnittelutieteellisen lähestymistavan konseptiin. Vaarana voi tosin olla se, että lähestymistapa linkitetään vanhoihin organisaatiosuunnittelun oppeihin (ks. esim. Eloranta 1977), jotka keskittyvät organisaation muodollisten toimivalta- ja kommunikaatiorakenteiden suunnitteluun. Organisaatio nähdään staattiseksi institutionaaliseksi systeemiksi, joka toimii suhteellisen muuttumattomana pysyvässä kontekstissa. Nykynäkemyksen mukaan
organisaatiot hyvinkin dynaamisia systeemejä, jotka rakentuvat kommunikaatiosta ja päätöksistä (Luhmann 2000; Seidl & Becker 2005). Toisaalta on mahdollista korostaa, että kyse on uudesta suunnittelutieteellisestä lähestymistavasta. Uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa ankkuroituu vähintäänkin viitteellisesti Herbert Simonin uraauurtavaan puheenvuoroon The Sciences of the Artificial (Simon 1996). Simon tekee eron luonnontieteellisen tutkimuksen ja suunnittelutieteellisen tutkimuksen välillä. Hänen mukaansa kaikki perustieteet mukaan lukien esimerkiksi psykologia ja sosiologia toimivat pyrkimystensä perusteella luonnontieteellisesti. Niiden tarkoituksena on selittää ja ymmärtää jo olemassa olevia asioita ja ilmiöitä, niiden luonnetta ja kehitystä. Tämän mukaan esimerkiksi tulkitsevaa koulukuntaa edustava Karl Weick (1979) tutkii organisaatioita luonnollisina, itseorganisoituvina systeemeinä (Scott 1987) tai prosesseina. Luonnontiede tutkii jo olemassa olevia asioita ja ilmiöitä. Suunnittelutiede tutkii sen sijaan myös ilmiöitä ja asioita, joita ei vielä ole (Simon 1996; Jelinek ym. 2008) tai joita ei ole vielä kyetty realisoimaan. Suunnittelutieteellinen tutkimus on kiinnostunut olemassa olevan todellisuuden lisäksi myös mahdollisista maailmoista. Uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa voi hakea sivustatukea Krippendorffin (2006) ja Jonasin (2007) esittämistä - sinänsä suhteellisen yleisistä ja abstrakteista - ajatuksista uudesta suunnittelutieteellisestä lähestymistavasta (science for design, designing desing) (ks. myös Jelinek ym. 2008). Kuten Krippendorff (2006) sanoo, suunnittelu tuottaa jotakin sellaista, mitä ei synny luontaisesti. Mikä tahansa biologinen, psyykkinen tai sosiaalinen järjestelmä kehittyy tavalla tai toisella luontaisesti. Suunnittelun tehtävä on tuottaa laadullisesti uudenlaisia variaatioita (Jonas 2007). Variaatioiden valikointi ja vakiinnuttaminen (selection, retention) tapahtuu toisenlaisten evolutiivisten mekanismien (päätöksenteko, oppiminen, unohtaminen) pohjalta. Luonnontieteellisellä ja suunnittelutieteellisellä tutkimuksella on erilaiset tavoitteet. Tämä ei saa kuitenkaan johtaa keskinäiseen eristymiseen ja vuorovaikutuksen puutteeseen. Perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen tulee resonoida keskenään. Uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa voi hakea ja saada tukea konstruktivistisesta tietoteoriasta (Watzlawick 1984), kompleksisuuden näkökulmasta, sosiaalisten järjestelmien teoriasta (Luhmann 1995), evolutiivisesta näkemyksestä ja innovaatiotutkimuksesta (vrt. Jonas 2007; ks. myös Bate ym. 2000). Yritysten ja organisaatioiden suhteen uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa voi lähteä liikkeelle seuraavista lähtökohdista. Periaatteessa mitä tahansa yritys- ja liiketoiminnan aluetta (johtamista, organisoitumista, verkostoitumista, tuote- ja palvelukehitystä jne.) voidaan lähestyä ja käsitellä suunnittelun ja muotoilun (Boland & Collopy 2004; Jelinek ym. 2008) näkökulmasta. Kysymys on uudenlaisten tuotteiden, ratkaisujen, palvelujen, liiketoimintamallien, menetelmien ja käytäntöjen kehittämisestä (varioimisesta) monimutkaisessa ja muuttuvassa maailmassa. Käytännön yhteisöissä tapahtuvan muotoilun ja suunnittelun julkilausuttuna tavoitteena on muuttaa käytäntöjä ja järjestelmiä parempaan ja toimivampaan suuntaan. Siitä huolimatta tuloksena on usein enemmän samaa (Watzlawick ym. 1974; Brunsson 1998) tai jopa entistä enemmän huonosti toimivia ratkaisuja. Jossain tapauksessa ratkaisuista itsessään syntyy uusia riesoja ja ongelmia. Muotoilun muotoilun (design²) tarkoituksena on lisätä vaihtoehtojen ja vaihtoehtoisten optioiden määrää (ja laatua) erityisesti suunnitteluprosessin ( sumeassa ) alkupäässä yhteisinnovoinnin, yhteiskehittämisen ja osallistavan uudelleensuunnittelun metodeilla. Suunnittelun suunnittelun tarve syntyy siitä, että suunnittelu/muotoilu on pohjimmiltaan moninaisuutta ja kompleksisuutta vähentävä prosessi (Darke 1979). Monista mahdollisista vaihtoehdoista valitaan/valikoituu tietty erityinen ratkaisu ja toteutustapa. Valikointiprosessin yleinen linja ja suunta määrittyy tiedostettujen ja tiedostamattomien taustaoletusten ja otaksumien (Hillier ym. 1972; Hillier & Leaman 1974) pohjalta.
Monien eri näkökulmien hyödyntäminen ja moniäänisyyden lisääminen auttaa hahmottamaan paremmin monimutkaisia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja jo prosessin alkuvaiheessa (Van de Ven & Johnson 2006). Uudenlaisten ratkaisujen kehittäminen voi vaatia myös syvällisempää näkemystä tietämiseen ja osaamiseen liittyvistä tarpeista ja ongelmista kehittämisen ja uudelleensuunnittelun kohteena olevassa yrityksessä, organisaatiossa tai yhteisössä. Toisaalta ongelmien ymmärtäminen voi vaatia konkreettista näkemystä vaihtoehtoisista ratkaisuista. Ongelmien ja ratkaisujen tiedostaminen etenee usein kehämäisesti, vastavuoroisesti ja koevolutiivisesti (Dorst & Cross 2001). Ulkopuolisen kehittäjän/tutkijan tehtävänä on auttaa uudelleensuunnittelussa sekä auttaa yrityksiä, organisaatioita ja yhteisöjä toimintaan ja toimintaympäristöön liittyvien sokeiden pisteiden tunnistamisessa, mahdollisten likinäköisyyksien parantamisessa ja vaihtoehtoisten ratkaisujen kehittämisessä muun muassa toisen asteen havainnoinnin (second-order observation) (Luhmann 1995; Andersen 2003) ja funktioanalyysin (Knudsen 2011) menetelmin. Pandza ja Thorpe (2010) tekevät eron deterministisen (mekanistisen) suunnittelun, polkuriippuvan suunnittelun (path-dependent design) ja uusia uria luovan suunnittelun (path-creation design) välillä. Uutta suunnittelutieteellistä lähestymistapaa on mahdollista kuvata seuraavasti. Uusi suunnittelutieteellinen lähestymistapa (i) tukee uusia uria luovaa suunnittelua (ii) siten että yhteys tietyssä yhteisössä evolutiivisesti kehittyneisiin käytänteisiin on mahdollista säilyttää. Kehitystyötä tehdään olemassa olevien käytäntöjen perustalta. Tämä kaikki merkitsee samalla väistämättä (iii) etäisyyden ottamista perinteisiin konventionaalisiin suunnittelukäytäntöihin ja perinteisiin käsityksiin suunnittelusta harvalukuisten asiantuntijoiden hallitsemina käytäntöinä. Kirjallisuus Alasoini, T., Ramstad, E., & Rouhiainen, N. (toim.). (2005) Työelämän kehittämisohjelma kehittyvänä toimintana. Tuloksia, haasteita, mahdollisuuksia. Helsinki: Tykes, Raportteja 40. Andersen, N. Å. (2003) Discursive analytical strategies. Understanding Foucault, Koselleck, Laclau, Luhmann. Bristol: Policy Press. Bate, P., Khan, R., & Pye, A. (2000) Towards a culturally sensitive approach to organization structuring: Where organization design meets organization development. Organization Science, 11(2), 197-211. Boland, R. J., & Collopy, F. (toim.). (2004) Managing as Designing. Standford: Standford University Press. Brunsson, K. (1998) Non-learning organizations. Scandinavian Journal of Management, 14(4), 421-432. Darke, J. (1979) The primary generator and the design process. Design Studies, 1(1), 36-44. Dorst, K., & Cross, N. (2001) Creativity in the design process: co-evolution of problemsolution. Design Studies, 22(5), 425-437. Eloranta, K. T. (1977) Johdatus organisaatiosuunnitteluun. Helsinki: Gaudeamus. Hillier, B., & Leaman, A. (1974) How is design possible. Journal of architectural and planning research, 3(1), 4-11.
Hillier, B., Musgrove, J., & O'Sullivan, P. (1972) Knowledge and design. Proceedings of the EDRA 3/AR Conference (1972). 29-23-21-. Jelinek, M., Romme, A. G. L., & Boland, R. J. (2008) Introduction to the special issue organization studies as a science for design: Creating collaborative artifacts and research. Organization Studies, 29(3), 317-329. Jonas, W. (2007) Research through DESIGN through research. Kybernetes, 36(9/10), 1362-1380. Knudsen, M. (2011) Surprised by Method - Functional Method and Systems Theory. Historical Social Research, 36(1), 124-142. Koivisto, T. (1993) Toimintatutkimuksellisesta tutkimusotteesta ja "toiminnan tieteestä": Tampereen yliopisto, julkaisematon käsikirjoitus. Koivisto, T. (1997) Uudistuva metallialan tuotantolaitos. Osallistava uudelleensuunnittelu mahdollisuuksien areenana. Tampere: Tampereen yliopisto. Acta Universitatis Tamperensis 558 Koivisto, T. (2007) Soveltavan organisaatiotutkimuksen paradokseista reflelktiiviseen interventioon. Teoksessa E. Ramstad & T. Alasoini (toim.), Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa. Lähestymistapoja, menetelmiä, kokemuksia, tulevaisuuden haasteita (pp. 389-416). Helsinki: Tykes. Raportteja 53. Koivisto, T., Mikkola, M., & Kaarela, I. (2015) Initiating Business Opportunity Creation in Nascent Markets. Tampere: VTT/Juvenes Print.VTT Science 113 Koivisto, T., & Myllyoja, J. (2011) Improvisoi! Organisaation kehittäminen interventiotutkimuksen ja vuorovaikutuskoulutuksen metodeilla. Espoo: VTT Publications 779. Krippendorff, K. (2006) The semantic turn. A new foundation for design. Boca Raton: CRC Press/Taylor & Francis. Luhmann, N. (1995) Social Systems. Stanford: Stanford University Press. Luhmann, N. (2000) Organisation und Entscheidung. Opladen: Westdeutscher Verlag. Moldaschl, M. F., & Brödner, P. (2002) A reflexive methodology of intervention. Teoksessa P. Docherty, J. Forslin & A. B. R. Shani (toim.), Creating Sustainable Work Systems (pp. 179-189). London: Routledge. Pandza, K., & Thorpe, R. (2010) Management as design, but what kind of design? An appraisal of the design science analogy for management. British Journal of Management, 21(1), 171-186. Schienstock, G. (1997) Miten selviytyä kaaoksesta? Ajatuksia soveltavan organisaatiotutkimuksen teoreettisista ja metodologisista lähtökohdista. Teoksessa T. Alasoini, M. Kyllönen & A. Kasvio (toim.), Työelämän innovaatiot - väline kilpailukyvyn, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistämiseen (pp. 102-117). Helsinki: Kansallinen työelämän kehittämisohjelma, Vuosikirja 1977. Scott, R. W. (1987) Organizations. Rational, natural, and open systems (Second ed.). Englewood Cliffs: Prentice Hall. Seidl, D., & Becker, K. H. (toim.). (2005) Niklas Luhmann and Organization Studies. Copenhagen: Copenhagen Business School.
Simon, H. A. (1996) The Sciences of the Artificial (3. ed.). Cambridge: The MIT Press. Van de Ven, A. H., & Johnson, P. E. (2006) Knowledge for theory and practice. Academy of Management Review, 31(4), 802-821. Watzlawick, P. (toim.). (1984) The Invented Reality: How do we know what we believe we know? New York: Norton. Watzlawick, P., Weakland, J. H., & Fisch, R. (1974) Change. Principles of Problem Formation and Problem Resolution. New York: W.W. Norton & Company. Weick, K. (1979) The Social Psychology of Organizing (Second ed.). London: Addison- Wesley.