KIRJALLINEN KYSYMYS 507/2002 vp Oikeus ateriakustannusten verovähennykseen Eduskunnan puhemiehelle Verotuksen puolella näytetään käytävän jatkuvaa tulkintatapakeskustelua ja kädenvääntöä siitä, mitkä alat luetaan erityistoimialoiksi ja keille siten kuuluu työskentely- ja matkaolosuhteista johtuva ateriakorvauksen suuruinen verovähennys. Yhden merkittävän ennakkopäätöksen kyseisen ateriakorvaksen osalta teki korkein hallinto-oikeus 7.6.2001, ja sen pohjalta Verohallitus on tarkentanut ohjeistoja entistä yhtenäisempään suuntaan. Ohjeistuksessa todetaan mm.seuraavaa: "Jos verovelvollisella ei ole varsinaista työpaikkaa, pidetään työmatkana myös päivittäistä matkaa asunnon ja erityisen työntekemispaikan välillä (TVL 72 ). Edellä mainittua liikkeen- ja ammatinharjoittajan työmatkasta aiheutuneiden lisääntyneiden elantokustannusten arviointiohjetta ei sovelleta, jos verovelvollinen työskentelee toimialalla, jolla erityistä työntekemispaikkaa joudutaan alalle tunnusomaisen työn lyhytaikaisuuden vuoksi usein vaihtamaan ja kulkee päivittäin asunnostaan erityiselle työntekemispaikalle. Näissä tapauksissa arvioidaan lisääntyneiden elantokustannusten määräksi muun selvityksen puuttuessa verovapaan ateriakorvauksen määrä. Edellä mainittuja toimialoja ovat esimerkiksi rakennus- ja maanrakennusala sekä metsäala. Sen osoittamiseksi, että lisääntyneitä elantokustannuksia on aiheutunut, riittää, että verovelvollinen osoittaa olosuhteiden olleen sellaiset, että työnantaja olisi voinut maksaa verovapaan ateriakorvauksen. Verovelvollisen on esitettävä selvitys työnantajasta, työajasta, työmaan sijainnista ja työpäivien lukumäärästä (esim. Oy AB, 1.3. 15.5.2000, työmaa N:n kunnan K:n kylässä, 30 työmaalla tehtyä työpäivää). Ateriakorvauksen verovapauteen ei liity mitään ehdottomia kilometrirajoja eikä vähimmäisaikaa työpäivän kestolle. Verovapaata ateriakorvausta ei voi maksaa, jos työnantaja on järjestänyt työpaikkaruokailun erityisellä työntekemispaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Järjestettynä työpaikkaruokailuna voidaan pitää esim. ateriointia työnantajan ylläpitämässä tai järjestämässä ruokalassa, ns. sopimusruokaloissa tai ruokailulipukkeita käyttäen sekä työnantajan järjestämää eväs- tai termosruokailua." Näistä tarkennuksista huolimatta esimerkiksi Joensuun verotoimisto on tulkinnut käsitykseni mukaan erään kalusteasentajan tapauksessa, ettei henkilölle kuulu ateriakorvauksen suuruista verovähennystä, vaikka kaikki Verohallituksen ohjeistuksessa todetut edellytykset täyttyvät. Henkilö asuu Joensuussa, ja työnantaja on Novart Oy, jonka varsinaiset tehtaat ovat Forssassa ja Nastolassa. Hän on anonut ateriakorvauksen suuruista verovähennystä niiltä päiviltä, joilta hän ei ole saanut työnantajaltaan päivärahaa, ruokarahaa eikä matkakorvauksia. Todettakoon, että työnantaja maksaa päivärahan vasta, kun työn tekemispaikalle on matkaa yli 70 kilometriä, ja ruokarahaa ja matkakorvausta, kun työn tekeminen tapahtuu yli 15 kilometrin päässä kotoa. Lisäksi jopa työpäivän aikana työntekijä joutuu siirtymään omalla autolla työkohteesta toiselle ilman mitään matkakorvauksia, jos matka kohteiden välillä ei ylitä 15:ttä kilometriä. Samana päivänä saattaa olla useitakin Versio 2.0
työkohteita. Jos nämä toisetkin kohteet ovat alle 15 kilometrin päässä edellisestä, ei työnantaja vielä silloinkaan maksa kilometrikorvausta. Työnantaja ei myöskään missään tapauksessa ole järjestänyt mahdollisuutta työpaikkaruokailuun, jos matka on alle 15 kilometriä. Myöskään mitään vakituista työntekemispaikkaa ei Novart Oy:llä Joensuussa ole, vaan ainoastaan varasto, josta kalusteasentajat silloin tällöin joutuvat hakemaan joitain osia ja komponentteja. Yleensä kuitenkin yhtiö toimittaa asennettavat kalusteet suoraan kulloisellekin asennuspaikalle. Esimerkkitapauksessa pitäisi kaiken järjen mukaan kaikkien niiden edellytysten mitä kirkkaimmin täyttyä, jotka ylimääräisten elantokustannusten osalta ateriakorvauksen suuruisen verovähennyksen saamiselle ovat olemassa. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Onko hallitus tietoinen niistä yhä jatkuvasti esiintyvistä tulkintavaikeuksista siitä, kenelle ateriakorvauksen suuruinen verovähennys kuuluu ja kenelle ei, mitä hallitus aikoo tehdä, että ilman sen pitempiä valitusprosesseja muun muassa joensuulaisen kalusteasentajan verotus oikaistaan ateriakorvauksen suuruisen verovähennyksen osalta ja onko tarkoitus antaa vielä yksityiskohtaisempia ohjeita, että vastaavanlaisista, ylimääräisistä verovelvollista ja verovirastojen henkilöstöäkin rassaavista ja työllistävistä tulkintariidoista päästään eroon? Helsingissä 24 päivänä toukokuuta 2002 Esa Lahtela /sd 2
Ministerin vastaus KK 507/2002 vp Esa Lahtela /sd Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Esa Lahtelan /sd näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 507/2002 vp: Onko hallitus tietoinen niistä yhä jatkuvasti esiintyvistä tulkintavaikeuksista siitä, kenelle ateriakorvauksen suuruinen verovähennys kuuluu ja kenelle ei, mitä hallitus aikoo tehdä, että ilman sen pitempiä valitusprosesseja muun muassa joensuulaisen kalusteasentajan verotus oikaistaan ateriakorvauksen suuruisen verovähennyksen osalta ja onko tarkoitus antaa vielä yksityiskohtaisempia ohjeita, että vastaavanlaisista, ylimääräisistä verovelvollista ja verovirastojen henkilöstöäkin rassaavista ja työllistävistä tulkintariidoista päästään eroon? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Tuloverotuksessa verovapaiksi säädettyjen matkustamiskustannusten korvausten verotukseen on vuosien mittaan liittynyt useita rajaus- ja tulkintaongelmia, joista ei ole vieläkään päästy täysin eroon. Hankaluutena on löytää järjestelmä, jossa työnantajilla olisi mahdollisuus korvata työstä aiheutuneet erityiskulut mahdollisimman vaivattomasti riittävän kaavamaisten säännösten mukaan. Toisaalta säännökset eivät saisi johtaa palkan maksamiseen korvausten nimissä. Näiden tavoitteiden väliseen tasapainoiluun on työmarkkinapolitiikka tuonut oman lisänsä. Kustannuskorvausten verovapaita rajoja määrittäessään verohallinto on tuloverolain 73 :n nimenomaisen säännöksen nojalla sidottu valtion työmarkkinalaitoksen vahvistamiin perusteisiin, jotka puolestaan käytännössä syntyvät osana työmarkkinajärjestöjen välistä neuvotteluprosessia. Lopputuloksena on järjestelmä, jossa kustannusten enimmäiskorvaukset vähintäänkin kohtuullisesti kattavat ne kulut, joiden kattamiseksi niitä maksetaan. Verovapaita kustannuskorvauksia koskevat säännökset ovat tulkintaohjeineen varsin monimutkaisia, vaikka käytäntö on vuosien varrella monilta osin jo vakiintunut ja työmarkkinaosapuolten tarkoin tuntema. Jatkuvasti esiintyy kuitenkin tulkintakiistoja muun muassa siitä, onko työntekijällä varsinaista työpaikkaa vai ei. Jos varsinaisen työpaikan katsotaan olevan olemassa, voidaan työntekijälle myös niin sanotuilla vaihtuvien työpaikkojen aloilla, kuten rakennusalalla, maksaa päivärahaa hänen joutuessaan työskentelemään muualla. Muussa tapauksessa näillä aloilla voidaan maksaa verottomasti vain ateriakorvausta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei tilaisuutta varsinaiseen ruokailuun ole järjestetty. On selvää, että tällaiset tilanteet vaihtelevat käytännössä suuresti, eikä täysin yhtenäiseen verotuskäytäntöön ole verohallituksen seikkaperäisestä ohjeistuksesta huolimatta mahdollista päästä. Kysymyksen perusteluissa esitetty esimerkki antaa hyvän kuvan tyypillisestä tulkintatilanteesta. Viime aikoina verovelvolliset ovat alkaneet vaatia kustannuskorvauksia vastaavaa vähennystä niissä tilanteissa, joissa työnantaja ei ole korvausta maksanut, vaikka oikeus verottomiin korvauksiin olisi ollut verosäännösten nojalla olemassa. Kysymys on ollut useimmiten ateriakor- 3
Ministerin vastaus vauksia vastaavasta vähennyksestä. Verotuksessa vähennystä ei ole ilman muuta hyväksytty, sillä vanhastaan työmatkaan liittyvät lisääntyneet elantokustannukset on hyväksytty vähennettäviksi vain tositteellisen selvityksen perusteella. Lainsäädännöstä, joka lähtee nettotulon verottamisen periaatteesta, ei ole katsottu saatavan tukea tätä laajemmalle vähennysoikeudelle. Kaavamaisen kustannuskorvauksen suuruisen vähennyksen myöntäminen ilman eri selvitystä on siten poikennut aiemmasta linjasta eikä käytäntöä ole verohallinnon kentällä yksimielisesti hyväksytty. Oikeustilaa on osaltaan selventänyt korkeimman hallinto-oikeuden kahdessa vuodelta 2001 peräisin olevassa ratkaisussa (KHO 1387 ja 1388/2001) omaksuma kanta, jonka mukaan korvauksia vastaava vähennys on myönnettävä, jos korvaukset olisi voitu maksaa verottomasti. Verohallitus on antanut verohallinnolle päätösten sisältöä vastaavan yhtenäistämisohjeen. Ohjeen myötä käytäntö tulee varmasti yhtenäistymään. Tilanne ei ole kuitenkaan ongelmaton, sillä uudenlainen vähennyskäytäntö voi koskea kymmeniä tuhansia verovelvollisia vuosittain. Asialla on siten merkitystä myös fiskaalisesti. Jatkossa on syytä pohtia sitäkin, onko syntynyt tilanne hyväksyttävissä verovelvollisten tasapuolisen verokohtelun näkökulmasta, kun osalle verovelvollisista myönnetään vähennys, jonka pohjana eivät välttämättä ole todellisuudessa syntyneet kulut. Jos päädytään siihen, että nyt omaksuttu aiempaa väljempi vähennyskäytäntö on liian salliva, asiaan on otettava kantaa lainsäädäntöteitse. Muutostarvetta on tarkoitus selvittää verohallinnon kanssa lähitulevaisuudessa, kun uuden yhtenäistämisohjeen soveltamisesta on saatu riittävästi kokemuksia. Helsingissä 19 päivänä kesäkuuta 2002 Ministeri Suvi-Anne Siimes 4
Ministerns svar KK 507/2002 vp Esa Lahtela /sd Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Esa Lahtela /sd undertecknade skriftliga spörsmål SS 507/2002 rd: Är regeringen medveten om de alltjämt förekommande tolkningssvårigheterna gällande vem som är berättigad till ett skatteavdrag i storlek med måltidsersättningen och vem som inte är det, vad ämnar regeringen göra för att beskattningen när det gäller bl.a. möbelmontören från Joensuu utan långa besvärsprocesser skall korrigeras med avseende på skatteavdraget i storlek med måltidsersättningen, och har man för avsikt att ge mer detaljerade råd för att bli av med motsvarande onödiga tolkningskonflikter som besvärar och belastar den skattskyldige och skattemyndigheterna? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Under årens lopp har det förekommit flera gränsfall och tolkningsproblem i anslutning till beskattningen av resekostnadsersättningar som föreskrivs vara skattefria i inkomstbeskattningen, och man har fortfarande inte blivit kvitt dessa problem. Svårigheten ligger i att hitta ett system enligt vilket arbetsgivaren så behändigt som möjligt utgående från tillräckligt schematiska bestämmelser kan ersätta de särskilda kostnader som arbetet orsakar. Bestämmelserna får dock inte leda till att lön betalas ut i form av ersättningar. Arbetsmarknadspolitiken har för sin del bidragit till att försöka uppnå balans mellan dessa målsättningar. Vid fastställandet av gränserna för skattefria kostnadsersättningar är skatteförvaltningen med stöd av den uttryckliga bestämmelsen i 73 inkomstskattelagen bunden till de grunder som statens arbetsmarknadsverk har stadfäst, vilka i sin tur i praktiken uppstår genom förhandlingsprocessen mellan arbetsmarknadsorganisationerna. Det slutliga resultatet är ett system där de maximala kostnadsersättningarna åtminstone till en skälig grad täcker de utgifter som de är avsedda att täcka. Bestämmelserna om och tolkningsanvisningarna till de skattefria kostnadsersättningarna är synnerligen invecklade trots att praxis under årens lopp i många avseenden har stabiliserats och i detalj är bekant för parterna på arbetsmarknaden. Det uppstår dock kontinuerligt tolkningstvister bl.a. om huruvida arbetstagaren har en egentlig arbetsplats eller inte. Om det anses att arbetstagaren har en egentlig arbetsplats kan arbetstagaren få dagtraktamente då han eller hon blir tvungen att arbeta på en annan ort, vilket också gäller för arbetstagare inom sådana branscher där arbetsplatsen inte är knuten till ett enda ställe, t.ex. byggnadsbranschen. I annat fall kan man inom dessa branscher endast betala ut måltidsersättningen skattefritt. Detta förutsätter dock att det inte finns några arrangemang för intagandet av måltider. I praktiken varierar dessa situationer självfallet i hög grad, och trots ingående anvisningar från skattestyrelsen är det inte möjligt att nå en fullständigt enhetlig beskattningspraxis. Det exempel som beskrivs i motiveringen till spörsmålet ger en bra bild av ett typiskt tolkningsfall. Skattskyldiga har på sistone börjat kräva avdrag som motsvarar kostnadsersättningarna i sådana fall där arbetstagaren inte har betalat ut er- 5
Ministerns svar sättning trots att de skattskyldiga enligt skattebestämmelserna skulle ha rätt till skattefria ersättningar. Det har oftast varit fråga om ett avdrag som motsvarar måltidsersättningarna. Avdraget har inte automatiskt godkänts i beskattningen, eftersom det sedan tidigare är så att de ökade levnadskostnaderna i samband med en arbetsresa enbart är avdragsgilla om de verifieras med kvitton. Lagstiftningen, som utgår från principen om beskattning av nettoinkomsten, anses inte ge stöd till en mer omfattande avdragsrätt. Ett schematiskt beviljande av avdrag i storlek med kostnadsersättningen utan särskild verifiering med kvitton har därför inneburit avsteg från den tidigare linjen, och praxisen har inte enhälligt kunnat godkännas inom skatteförvaltningens område. Det rättsliga läget har för sin del klarlagts genom den ståndpunkt som högsta förvaltningsdomstolen intar i två avgöranden från år 2001 (HFD 1387 och 1388/2001) och enligt vilken ett avdrag som motsvarar ersättningarna bör beviljas om ersättningarna kunde ha betalats skattefritt. Skattestyrelsen har gett skatteförvaltningen anvisningar för förenhetligande som motsvarar innehållet i beslutet. Praxis kommer säkerligen att förenhetligas tack vare anvisningarna. Situationen är trots allt inte problemfri, för den nya avdragspraxisen kan årligen omfatta tiotusentals skattskyldiga. Ärendet har därmed även en fiskal betydelse. I fortsättningen är det också skäl att fundera på om den uppkomna situationen kan godkännas med tanke på en jämlik behandling av skattskyldiga i beskattningen, eftersom en del av de skattskyldiga beviljas avdrag för något som egentligen inte har orsakat några utgifter. Om slutsatsen är att den avdragspraxis som nu efterföljs, och som inte är så restriktiv som den förra, är för tillåtande, måste man ta ställning till ärendet genom lagstiftning. Då man har fått tillräckligt med erfarenheter från tillämpningen av de nya anvisningarna för förenhetligande skall man tillsammans med skatteförvaltningen inom kort utreda vilket behov det finns av att ändra avdragspraxis. Helsingfors den 19 juni 2002 Minister Suvi-Anne Siimes 6