Kylä kaupungistuvassa yhteiskunnassa MARJA HOLMILA Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (STAKES) Jatkuvuuden teema nousee helposti mieleen maaseutua tutkiessa. 1800-luvun loppupuolelta alkaen maaseudun elämänmuodon jatkuvuus on näyttäytynyt maaseudun asukkaille itselleen uhanalaisena. Kaupunkilaisille taas maalaiskylän rauha ja luonnonläheisyys herättävät mielikuvia lapsuuden mummolan jatkuvuudesta ja pysyvyydestä, jota kaupunkien elämä ei voi tarjota. Ehkä näiden kahden ajattelutavan luomasta ristiriidasta johtui, että analyysini maalaiskylän sosiaalisesta elämästä alkoi keskittyä jatkuvuuden teeman ympärille. Maalaiskylä ei kuitenkaan ole mikään pysyvyyden, rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Sen asukkaita uhkaavat samanlaiset turvattomuutta synnyttävät vaarat, ristiriidat ja pelot kuin muuallakin maailmassa. Tutkimukseni tavoitteena oli tarkastella paikallisyhteisöä epäjatkuvuuden riskin ja vaarallisen käsitteen näkökulmista. Uhkia on monenlaisia: monet vaarat liittyvät elinympäristöön, mutta osa on ihmisen sisällä. Ihminen kaipaa riskejä ja vaaroja; hän tarvitsee niitä kehittyäkseen ja hän nauttii niistä. Toisaalta hän taas kokee välttämättömäksi suojata itseään ja yhteisöään vaarallisina pidettyjen elämäntapojen uhkalta. Tämän jännitteen kautta on mahdollista ymmärtää yhteisöelämän ja sosiaalisten suhteitten luonnetta. Yhteisölliset siteet kytkeytyvät monin erittäin hienosyisin tavoin yksilön pyrkimykseen turvata oma jatkuvuutensa. Ihmiset luovat symbolisia ilmaisuja yhteisöllisille suhteilleen, määrittävät yhteisönsä sääntöjä ja hallinnan muotoja, tapoja ja tottumuksia, jotka välittyvät eteenpäin yhteisön rakenteellisina ominaisuuksina. Tämä artikkeli pohjaa tutkimukseen, jota on aiemmin raportoitu kirjan muodossa sekä englanniksi että suomeksi (Holmila 2000, Holmila 2001). Tutkimuksessani tarkastelen, millä tavoin eritasoiset yhteisölliset siteet esimerkkiyhteisönä tarkastelemassani pienessä maalaiskylässä säätelevät vaarallisen kokemusta. Säätelyn välittäjinä ovat 1) yhteisölliset roolit ja 2) yhteisön symboliset ilmaisut sekä 3) ne arvot ja tulkinnat, joita ihmiset näihin siteisiin liittävät. Yleisen etsiminen erityisestä Empiirisen aineiston keräsin yhdestä pienestä suomalaisesta kylästä. Tiedot on koottu kahtena eri kertana viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuvauksessa sivutaan ilmiöitä, joiden aikajänne kattaa koko 1900-luvun, koska haastattelemani ihmiset kertoivat myös lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tutkittavasta yhteisöstä käytän nimeä Maakylä. Se on aivan tavallinen viljelijä- ja käsityöläiskylä eteläisessä Suomessa. Sen väkiluku, joka oli vuosisadan alussa lähes 900, on nyt supistunut noin viiteen- kymmeneen ympärivuotiseen asukkaaseen. Ensimmäinen kenttätyövaiheeni Maakylässä oli vuonna 1978. Asuin kylän keskustassa, kiersin jalan tai polkupyörällä ovelta ovelle, haastattelin jokaista ihmistä vähintään kahdesti, menin mukaan kaikkiin yhteisöllisiin tapahtumiin enkä milloinkaan kieltäytynyt ryypystä enkä tanssiinkutsusta. Panin kaiken havaintoaineiston muistiin ja naputtelin muistiinpanot uskollisesti kirjoituskoneella heti palattuani asunnolleni. Kenttämuistiinpanojen teossa käytin yksinomaan kynää ja paperia. Toisen kerran oleskelin Maakylässä vuona 1996, siis kahdeksantoista vuotta myöhemmin. Vietin kylässä paljon lyhyemmän ajan kuin ensimmäisellä kerralla ja asuin erillisessä vuokramökissä. Yhteisöllisiä tapahtumia oli vähemmän, lasillisia tarjottiin harvemmin eikä kutsuja tansseihin juuri tullut. Tällä kertaa aineistonkeruu oli enemmän keskustelumuotoista vuorovaikutusta kuin varsinaisia haastatteluja tai osallistuvaa havainnointia. Tämä tutkimus kuuluu siis siihen etnografi an ja sosiaalitieteen perinteeseen, jossa tietoa ihmisten sosiaalisen elämän yleisistä piirteistä etsitään tarkastelemalla yksittäistä tapausta mahdollisimman monipuolisesti ja perusteellisesti. Yleistykset tehdään teoreettisten johtopäätösten ja toisaalta kuvauksen elävyyden kautta. Keskittymällä pelkästään yhteen yhteisöön voi tutkia sen sisäisiä prosesseja ja ominaispiirteitä yksityiskohtaisesti ja syväluodaten. Tapaustutkimus tarjoaa aineistoa ihmisyhteisöjen yleisten ominaispiirteiden selvittämiseen, kun yksittäistapausta tarkastellaan muiden tutkimusten ja historiallisen muutoksen taustaa vasten.
Yhteisö ja yksilö; muuttuva maaseutu 1990-luvun alkuvuosina käynnistyi vilkas poliittinen ja myös sosiologinen keskustelu yhteisön käsitteestä. Nicholas Rose toteaa, että käsite yhteisö (community) esiintyy monissa keskusteluissa vaihtoehtoisena tai rinnakkaisena terminä käsitteelle sosiaalinen. Viime aikojen poliittisessa ilmastossa yhteisö on kuitenkin suurelta osin syrjäyttänyt sosiaalisen (Rose 1996). Keskustelu hyvinvointivaltion kriisistä nosti etualalle yhteisön yksilöllisen ja kollektiivisen olemisen alueena. Näissä yhteyksissä sanaa yhteisö on usein käytetty puhuttaessa naapurustosta, asumisen määrittämästä ihmisen lähiympäristöstä. Nykyisin monet kirjoittajat eivät kuitenkaan koe yhteisöä niinkään maantieteellisenä, sosiaalisena, sosiologisena eivätkä palvelujen tuottamisen alueena, vaan pikemminkin moraalisena alueena, joka sitoo henkilöitä kestäviin suhteisiin toistensa kanssa. Kysymys on tunne-elämysten alueesta, joka sitoo ihmisten identiteettejä mikrokulttuureihin. Etzionin mukaan yhteisö on joukko ihmisten keskinäisiä siteitä tai sosiaalinen verkosto erotuksena kahden yksilön välisistä siteistä. Yhteisöt ovat toisin sanoen sosiaalisten suhteiden verkostoja, joilla on yhteisiä merkityssisältöjä ja ennen kaikkea yhteisiä arvoja (Etzioni 1997, 24). Hän jatkaa: Nykyiset yhteisöt ovat usein uusia yhteisöjä, jotka itsessään ovat osa moniarvoista yhteisöjen verkostoa. Ihmiset ovat samaan aikaan jäseninä useissa eri yhteisöissä, kuten kotona ja työpaikalla. Tätä moniyhteisöllisyyttä (kuten myös mahdollisuutta valita työ- ja asuinyhteisöjä) voidaan käyttää ja myös käytetään suojaamaan yksilöä yksittäisen yhteisön liiallisilta paineilta. Kysymys yhteisöjen välisistä rajoista tai yhteisöjen ulottuvuuksista voidaan ratkaista tarkastelemalla yhteisöjä sisäkkäisinä kokonaisuuksina, joissa yhtä ympäröi aina toinen, suurempi yhteisö (emt. 25). Etzionin mukaan yhteisö modernissa moniyhteisöllisessä yhteiskunnassa on jotakin sellaista, jota yksilö voi käyttää. Yhteisöä voi käyttää suojaamaan yksilöitä toisiltaan, ja yksilö voi erotella yhteisöjä toisistaan eri elämänalueittensa mukaan. On luultavaa, että kaupunki- ja maaseutuympäristöissä on jonkin verran keskinäisiä eroja, ja samoin eroja on epäilemättä tämänhetkisessä tilanteessa ja tilanteessa 18 vuotta sitten missä määrin, sitä tarkastellaan edempänä. Joka tapauksessa moniyhteisöllisyyden mahdollisuudella on suuri laadullinen merkitys niille yhteisöllisille siteille, jotka kytkevät yksilön yhteisöön ja sen alajärjestelmiin. Etzionin määritelmää noudattaaksemme voimme siis todeta yhteisön olevan systeemiä sosiaalista yksikköä kuvaava käsite. Yhteisöllisen eli sosiaalisen siteen käsite puolestaan kuvaa yksilön suhdetta tähän kokonaisyksikköön. Useimmille ihmisille perhe ja suku ovat vertikaalisen, oman eliniän ylittävän jatkuvuuden kannalta tärkeimmät yhteisön osat. Suureen ja menestyvään sukuun kuuluminen antaa yksilölle laajan kontaktiverkoston ja paljon kosketuspintaa yhteiskunnan eri tasoille. Suvun menestys ja jatkuvuuden varmistaminen vaativat jatkuvaa valppautta, viisautta ja taitoa. Ne asiat ovat yleisimmin perheen äidin vastuulla. Tämä asetelma näkyy monin tavoin sukupuolten välisissä suhteissa, käyttäytymisen sääntelyssä niin parisuhteissa kuin äitien ja poikien välisissä suhteissa. Perheen ja suvun merkitys on pitkälti sama kaupunki- ja maaseutuyhteisöissä. Muussa suhteessa kaupunki ja maaseutu eroavat toisistaan, sillä kyläyhteisön elämässä ihmisten väliset siteet muodostuvat aivan toisella tavalla kuin kaupungissa. Kaupunkioloissa jokainen tuntee itse olevansa vastuussa elämäänsä liittyvien riskien hallinnasta. Siellä näyttäisi olevan vain vähän kollektiivisia mekanismeja, joilla säädellään yksilön hyvinvointia ja olemassaoloa uhkaavia riskitekijöitä. Maaseutuyhteisössä kollektiivin osuus sen sijaan korostuu. Yksilöiden väliset siteet ovat aina esillä. Siksi maaseutu onkin oivallinen paikka tutkia yhteisöllisyyden merkitystä vaarallisen hallinnassa. Suomi oli sangen pitkään maatalousvaltainen maa, ja maaseutumainen kulttuuri antoi koko maalle selvän leiman. 1900-luvun puolivälin jälkeen ihmisten muuttaessa kaupunkeihin on muutoksen suunta kuitenkin ollut pois maaseudun sosiaalisista rooleista kohti kaupunkilaisia rooleja. Vielä 1980-luvulla maalta kaupunkiin muuttaneiden perheiden haasteena oli luoda lähiöihin kaupunkilaiskulttuuria (Kortteinen 1982). Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana kaupunkimainen elämäntapa on saanut yliotteen, jonka seurauksena sama kehitys kohti kaupunkilaisia rooleja on alkanut olla havaittavissa myös jäljellä olevien kyläyhteisöjen sisällä. Kaupunkilainen elämäntapa on valtaamassa
alaa maaseudun sisällä, ja se vaikuttaa siellä entistä enemmän. Maaseudun sosiaalisen elämän kaupungistuminen Ronald Frankenberg kehitti mallinsa maaseudun ja kaupungin sosiaalisten roolien eroista analysoimalla suurta joukkoa Ison-Britannian yhteisöistä tehtyjä tutkimuksia. Maaseutu ja kaupunki ymmärretään hänen mallissaan saman käsitteellisen jatkumon kahdeksi ääripääksi. Frankenbergin mukaan maaseudun sosiaaliset roolit toisin kuin kaupungeissa ovat moniulotteisia ja kerroksellisia, mutta eivät eriytyneitä ja vaikeasti hahmotettavia (Frankenberg 1994, 16 21). Maaseutuyhteisössä ihmiset ovat paljon tekemisissä keskenään ja hyvin monenlaisissa suhteissa toisiinsa, kun taas kaupungistuneet yhteiskunnat ovat luonteeltaan enemmänkin assosiatiivisia. Vaikka kaupunkiyhteiskunnassa ihmisellä voi olla mahdollisuus suurempaan joukkoon ihmissuhteita kuin maaseudulla, eivät nämä ihmissuhteet ole samalla tavoin päällekkäisiä. Maaseudulla yksilön koko sosiaalinen kenttä muodostuu suhteellisen pienestä joukosta ihmisiä. Näin ollen maaseudulla asuvat usein esittävät eri rooleja samoille ihmisille, toisin sanoen heillä on enemmän monen roolin ihmissuhteita kuin kaupunkiasujilla. Jokaisella yksilöllä on omassa kokonaisverkostossaan useita erilaisia suhteita kaikkiin muihin yksilöihin. Joku saattaa esimerkiksi olla yhtäältä setä, mutta myös kauppias ja poliittinen vastustaja yhdelle ja samalle henkilölle. Käyttäytymismalli, joka katsotaan soveliaaksi yhdessä roolitilanteessa, kuten asiakkaan ja kauppiaan välillä, saattaa olla sopimaton samojen yksilöiden muissa suhteissa toisiinsa, esimerkiksi veljenpojan ja sedän suhteessa. Jos kauppiaan on osattava käyttäytyä asianmukaisella tavalla myös sellaisissa tilanteissa, joissa esillä ovat samanaikaisesti sekä setä veljenpoika -suhde että kauppias poliittinen vastustaja -suhde, on hänen yhteisöllinen elämänsä kompleksinen tavalla, jota se ei kaupungissa asuvalla tavallisesti ole. Vaihtoehtoisesti voidaan sanoa, että hän on monin eri sitein sidottu asiakaskuntaansa. Hänellä on kenties valittavanaan pienempi määrä rooleja kuin olisi kaupungissa, ja ne on kaikki esitettävä samalle yleisölle. Kaupunkilaiskauppiaalla saattaa vastaavasti olla rooleja monissa erilaisissa järjestelmissä, mutta ne ovat kaikki jossain määrin eristettyjä toisistaan. Maalaiselämän monikerroksiset roolit johtavat hyvin tiheään suhdeverkostoon, kun taas kaupungeissa eriytyneet roolit johtavat väljään suhdeverkostoon (emt. 285 292). Tässä valossa tarkastellen maaseutuyhteisön keskeisin, joskaan ei ainoa, rooleihin liittyvä ristiriitojen mahdollinen lähde syntyy siitä, että yhteensopimattomat odotukset yhden rooliasetelman sisällä ovat hyvin läpinäkyviä. Se antaa oman leimansa yhteisöllisille toimille maaseudulla, missä tällaisia ristiriitoja sosiaalistamaan syntyy yhtenäistäviä rituaaleja ja seremonioita. Sen sijaan kaupunkiyhteisössä pääasiallinen ristiriita syntyy siitä, että eri rooliasetelmia ja niissä vaadittavia rooleja on niin paljon. Frankenberg esittää esimerkkinä tästä italialaisen kommunistin, joka on samaan aikaan myös katolilainen (Frankenberg 1994, 286 287). Frankenberg luettelee useita muitakin kaupunkia ja maaseutua erottavia tekijöitä (Frankenberg 1994, 285 292). Maaseutuyhteisössä työnjako on vähemmän eriytynyttä ja osittain päällekkäisten toimenkuvien suhteellinen osuus on suuri. Tämä maalaiselämän piirre on edelleen olemassa, mutta maatalouden koneistumisen ja yleisen teknisen kehityksen myötä sen merkitys on jatkuvasti vähenemään päin. Maalla asuvien odotetaan käyttäytyvän statuksensa edellyttämällä tavalla, ja tähän statukseen heillä itsellään ei ole juurikaan sanomista, koska se määräytyy ennen muuta sukutaustan perusteella. Status levittäytyy tilanteesta toiseen ja on sama kaikkialla aivan riippumatta kantajansa kulloisestakin toimesta. Maaseutuyhteisössä vaikuttajayksilöt pyrkivät käyttämään paikallista valtaa paikallisiin arvoihin nojautuen, mutta kaupungissa, missä sielläkin on omat paikalliset vaikuttajansa, on myös toinen ja osittain edellisen kanssa päällekkäinen vaikuttajaryhmä, jonka valta- ja arvo-orientaatio nojautuvat laajempaan, koko yhteiskunnan kattavaan kokonaisuuteen. Frankenberg väittää myös, että maalla yhteisöllisillä toiminnoilla on kaupunkia useammin tahattomia ja ennakoimattomia seurauksia, kun taas kaupunkiyhteisössä asiat ovat useammin (eivät kuitenkaan aina) sitä miltä näyttävät. Yhteisöllinen toiminta kaupungissa kohdistuisi siten siihen, mihin se näyttääkin kohdistuvan, kun maalla näin kävisi vain harvoin. On kyseenalaista, päteekö tämä edes kaupungeissa, mutta se ei tee näkökulmaa vähemmän kiinnostavaksi.
Maaseudulla keskenään ristiriitaiset ryhmät pysyvät fyysisesti lähellä toisiaan. Ristiriidat tulee ratkaista ja avoimet konfl iktit välttää jollakin tavalla. Kaupungissa ryhmät voivat välttää joutumasta tekemisiin toistensa kanssa. Silloin kun kiistoja syntyy, ryhmät voivat joko katkaista suhteet toisiinsa tai olla solmimatta niitä uudelleen. Maaseudulla elämä on keskittynyt alueellisesti, kun kaupungissa leimallista on ammatillinen ryhmittyminen. Kun päivittäinen yhteisöllinen elämä on hiipunut, ovat maaseutuyhteisölle tyypilliset sosiaaliset roolitkin menettäneet merkitystään ja kaupunkilaistyyppiset roolit vallanneet niiltä alaa. Muutosprosessi kylissä on vielä kesken, mutta on selvästikin ajateltavissa, että jonakin päivänä ohuet ja eriytyneet kaupunkilaisroolit voisivat olla hallitsevia myös maaseutuyhteisöissä. Useimmissa tapauksissa vanhat maaseudun sosiaaliset siteet ovat kuitenkin käyneet liian kompleksisiksi. Niiden sakeus rooleihin sisältyvien erilaisten vastuiden ja sääntöjen paino koetaan nykyisin ahdistavana ja yksilönvapautta rajoittavana tekijänä. Aikaisemmat sukupolvet olivat tottuneet siihen, että sisällissodan kerran jakaman kylän sisällä risteilivät kaikki menneet kaunat, ystävyydet, lojaliteetit ja keskinäiset riippuvuudet, mutta nuorelle polvelle maailma näyttäytyy toisenlaisena. Kompleksisten sosiaalisten roolien yhteisössä kehittyi joukko kompleksisia kommunikointisääntöjä. Ihmiset osasivat olla yhdessä olematta yhdessä eli olla ja elää samassa sosiaalisessa ja maantieteellisessä tilassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa heillä ei muuten ollut mitään tekemistä. Luokka-asetelman vastakkaisilla osapuolilla oli yhteisiä esivanhempia, keskinäisiä sukulaisuussiteitä ja samat kulttuuriset ja historialliset taustat, mutta siitä huolimatta he saattoivat jollakin elämänalueella olla suorastaan vihamiehiä keskenään. Yhteisymmärryksen alue oli hyvin laaja, mikä kävi ilmi heti, kun alettiin puhua luonnosta, riistasta, kasveista, metsistä, paikallishistoriasta tai mistä hyvänsä asiasta, jonka juuret olivat kylän luonnonympäristössä. Havaintoja tekevän ulkopuolisen silmin yhtäläisyyksiä näytti olevan huomattavasti enemmän kuin eroja, mutta kyläläiset olivat itse toista mieltä ja korostivat usein keskinäisiä luokkaerojaan. Maakylän historia Maakylä sijaitsee maan itä länsi-akselin keskellä pääkaupungista noin 200 kilometriä pohjoiseen. Se ei ole aivan lähellä minkään talousalueen keskusta, vaan kahden talousalueen reunamilla, eikä kummankaan kannalta kovin merkityksellinen. Seudulla on runsaasti järviä ja metsää. Jo 1500-luvun lopulla kylässä oli kahdeksan ruokakuntaa eli savua (Holmila 1979, 8). Kylän lähellä sijaitsevalla koskella on ollut merkittävä osa koko kylän historiassa. Sen äärellä oli vielä toisen maailmansodan jälkeen useita vesivoimalla käyviä myllyjä, joissa käytiin jauhattamassa viljaa koko maakunnasta. Suurimman osan 1900-lukua kylän vesivoimaa hyödynsi saha. 1900-luvun alussa puunkorjuu ja -kuljetus olivat merkittävä työllistäjä, ja sahalta saivat miesten lisäksi työtä monet naiset ja lapsetkin. Vuonna 1920 sahalla oli töissä peräti 315 henkeä (Holmila 1979, 36). Puun muuttuminen arvokkaaksi kauppatavaraksi toi rahaa maaseudulle, ja karjatalous ja meijerituotanto alkoivat kehittyä (Alapuro 1988, 48). Jo 1880 kausityöläisten ja palvelijoiden lukumäärä kylässä oli suurempi kuin niiden, joilla oli jokin itsenäinen toimeentulolähde (Holmila 1979, 15). Samaan aikaan maata omistava väestö vaurastui entisestään saadessaan tuloja metsän myynnistä. Sen vanha talonpoikainen elämäntapa muuttui, ja välimatka maattomiin kasvoi. Rahatalouden kasvun myötä saatiin myös kauppoja ja muita palveluita. Parhaimmillaan kylässä oli neljä kauppaa, pankki, posti, jokunen pieni kahvila, kampaamo, useita räätäleitä ja tietenkin koulu. Vuosisadan vaihde luokkaristiriitoineen muodostui tärkeäksi lähtökohdaksi myös Maakylän sosiaalisille suhteille. Noiden vuosien rintamalinjat määräsivät kylän sosiaaliset suhteet kahden sukupolven ajaksi eli ainakin vuoteen 1980 saakka. Sosialistinen ideologia näyttäytyi ensimmäisen kerran julkisesti vuonna 1905, jolloin kirkonkylältä tulleet aktivistit järjestivät Maakylällä kokouksen. Kolmetoista vuotta myöhemmin kylä joutui sisällissodan pyörteisiin, ja kuului sosialistien hallitsemaan osaan maata. Sodan yhteydessä koko pitäjässä sai surmansa noin sata henkeä, suurin osa (75 prosenttia) teloitettiin varsinaisten taistelujen jälkiselvittelyissä tai kuoli valkoisten voiton jälkeen vankileireillä. 1920- ja 1930- luvuilla kaikki kommunistiset järjestöt olivat kiellettyjä niin Maakylässä kuin muuallakin maassa. Taistelujen osapuolten oli kuitenkin elettävä toistensa naapureina sodan jälkeenkin. Heidän lapsensa kävivät samaa kyläkoulua, ja he osallistuivat kylän talouteen työntekijöinä ja työnantajina kuten ennenkin. Moni punaisen osapuolen puoliorpo joutui kokemaan ankaraa
köyhyyttä ja sosiaalista syrjintää ja sai oppia ansaitsemaan leipänsä jo kymmenvuotiaasta. Nämä kokemukset määrittivät heidän maailmankatsomuksensa loppuiäksi. Kun sosialistiset järjestöt heti toisen maailmansodan jälkeen sallittiin, niiden toiminta lähti Maakylässäkin aktiivisesti liikkeelle. Monet työläiset toimivat paikallisissa, monilta osin hyvin vapaamuotoisissa poliittisissa järjestöissä aina 1980-luvulle asti. Myös maanomistajilla oli omat poliittiset järjestönsä ja sosiaaliset verkostonsa. Vielä vuonna 1978 sisällissodan jäljet vaikuttivat kyläläisten keskinäisiin suhteisiin ja saivat aikaan sen, että yhteisön elämä vaikutti merkillisen politisoituneelta. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin, 1990-luvun lopulla, kaikki tämä kuitenkin tuntui jo kadonneen. Aikoinaan myös talvi- ja jatkosota yhdistivät koko väestöä ja tasoittivat vanhoja poliittisia ristiriitoja kylässä. Toisen maailmansodan jälkeen Maakylän asukasluku vielä kasvoi, mutta alkoi 1960-luvun alussa nopeasti vajeta. Vuonna 1963 kylässä oli lähes 600 asukasta, mikä oli kylän historian huippuluku. Siitä lähtien muuttoliike on verottanut väestöä. Väkiluku pieneni puoleen 1960- ja 1970-lukujen mittaan, ja seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana lähes puolittui uudestaan. Muutos oli suuri, jos sitä verrataan edeltäneeseen rauhallisen kasvun aikaan ja vuosisadan alun nopean kasvun vuosiin (Holmila 1979, 9). Vuonna 1978 Maakylässä oli kymmenen suurehkoa maatilaa, joista kahdeksantoista vuotta myöhemmin oli viljeltynä enää neljä. Loput olivat myyneet tai vuokranneet maansa niille, jotka edelleen viljelystointa harjoittivat. Kosken rannalla ollut sahalaitos, joka oli vielä 1978 työllistänyt 30 henkeä, oli lakkautettu 1980-luvulla. Pientilalliset ja metsurit, jotka aikanaan olivat olleet varsin monilukuinen joukko, olivat vuoteen 1996 mennessä käytännöllisesti katsoen kadonneet kokonaan. Kylällä oli 1978 ollut oma paikallislehti, postitoimisto ja pankin konttori. Ne oli kaikki lakkautettu, paitsi pankki, joka oli auki vain muutamana viikonpäivänä. Ainut merkki uusyrittäjyydestä oli pieni muovialan yritys ja matkailuvaunujen leirintäalue, jonka muuan tilallinen oli perustanut myytyään karjansa ja ryhdyttyään palvelemaan kaupunkilaisten ja matkailijoiden virkistystarpeita. Suomalaisten elintaso nousi kahdeksankymmenluvulla varsin nopeasti. Se näkyi hyvin selvästi myös Maakylässä. Elintaso oli selvästi korkeampi kuin se oli ollut 18 vuotta aiemmin. Vuonna 1978 asumisen taso oli monin paikoin yhä varsin puutteellinen: vesi jouduttiin kantamaan kaivosta, vessat olivat ulkona ja huoneissa oli erilliset puu-uunit. Naisten kotityöt olivat hyvin raskaita. Autoa ei kaikilla ollut, puutarhat olivat pelkkiä nurmikoita ja kasvimaita. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin kaikki asunnot olivat hyväkuntoisia ja hyvässä maalissa; puutarhoissa oli kukkaistutuksia, penkkejä ja puutarharyhmiä. Jokseenkin kaikilla oli auto. Asunnoissa oli keskuslämmitys, juokseva vesi, tietokone ja kaikki muu ajanmukainen varustus. Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 herätti Maakylän viljelijöissä suurta epävarmuutta ja voimattomuuden tunteita. Heistä tuntui, että heidän tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä tehtiin kovin kaukana heistä itsestään. He sanoivat, ettei kukaan eivät edes Suomen edustajat Euroopan unionissa näytä tietävän, mitä oikein on tekeillä. Vapaa-ajan asuntojen määrä on jatkuvasti lisääntynyt Maakylässä. Viikonloppu- ja lomaasukkaat käyttävät nyt aikaisempien asukkaiden jättämiä taloja, ja Maakylän rannat ovat täynnä enimmäkseen 1970- ja 1980-luvuilla rakennettuja kesämökkejä. Valtiovalta on perinteisesti ollut se voimatekijä, joka on auttanut pieniä maaseutupaikkakuntia avautumaan ulospäin. Sen vaikutus juontaa juurensa jo itsenäisyyttä edeltäneeltä ajalta, mutta 1900-luvulla tapahtui laadullinen muutos tavassa, jolla valtio ulotti otteensa paikallistasolle. Nuori kansallisvaltio pystytti keskeisimmät instituutionsa joka pitäjään. Muodollisesti tärkein hallinnollinen yksikkö oli usein juuri kunta, mutta kuntia säädeltiin valtiollisella lainsäädännöllä ja hallinnon keskittämisellä. Valtiollisilla instituutioilla on paikallisille yhteisöille kaksinainen merkitys. 1900-luvun alussa valtiovallan interventiot maalaiskyliin merkitsivät edistystä ja auttoivat niiden kehitystä ja elossa pysymistä. Valtion toiminta avasi maaseudun asukkaille uusia mahdollisuuksia: teitä rakennettiin, koulutus- ja terveyspalvelujen saatavuus parani, tieto työpaikoista ja yrittämisen mahdollisuuksista oman alueen ulkopuolella lisääntyi. Kansakoululaitos perustettiin Suomessa 1850-luvulla. Alkuun koulua käytiin neljä vuotta. Vuonna 1921 säädettiin laki, jonka nojalla jokaisen kansalaisen tuli käydä koulua kuusi vuotta. Vei kuitenkin ilmeisesti aikansa, ennen kuin lain tarkoitus toteutui ja kaikki todella istuivat koulunpenkillä säädetyt kuusi vuotta. Moni lapsi joutui hankkimaan elantonsa maataloustöissä ja sahoilla. Sisällissodassa orvoiksi jääneet olivat tässä suhteessa erityisen vaikeassa asemassa. Oppivelvollisuus pakotti myös heidät samaan kouluun parempiosaisten ikätovereittensa kanssa. Yksi näistä lapsista muisteli tuota elämänsä tärkeää päivää:
Yhdeksän vanhanakin olin jo paimenessa ennenkö kansakouluun menin, mutta silloin tuli se koulupakko. Olin männyn oksalla paimenessa, lauloin siellä itsekseni. Koulua oli pari päivää ollut ja opettaja tai koulun johtokunta käski toisten lasten tulla sinne kertomaan, että jos et tuu huomenna kouluun niin sut viedään lastenkotiin. No menin tietty, neljä vuotta kävin, ei siinä nyt mitään, täyty jättää lehmät paimentamatta, se oli suuri karja. (Holmila 2001, 35 36) Kaikista talous- ja rahapolitiikan haaroista maatalouspolitiikka on eniten vaikuttanut Maakylän elämään. Siinä on 1900-luvun mittaan koettu useita eri vaiheita. Ensimmäinen tärkeä muutos tapahtui 1920-luvun maareformeissa, jolloin torpparit muuttuivat maanomistajiksi. 1920- ja 1930-luvuilla ja varsinkin 1940-luvun lopulla valtio toteutti aktiivisesti pientiloja suosivaa maatalouspolitiikkaa. Metsätalous tarvitsi runsaasti kausityövoimaa, ja osittain omavaraiset pientilat kykenivät sitä tarjoamaan. 1960-luvun lopulta alkaen viljelijät saivat paketointikorvausta peltojensa viljelemättä jättämisestä, tukea peltojen metsittämiseen ja varhaiseläkkeitä. Muuttoliike maalta kaupunkeihin paisui valtavaksi, ja maalaiskylät menettivät suurimman osan asukkaistaan. 1980-luku oli rauhallisemman kehityksen kautta, mutta Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 pani jälleen vauhtia muutokseen, toi uusia haasteita, kiristi kilpailua ja loi uusia uhkakuvia ja pelkoja. Maakylässäkin oli nähtävissä, että viljelijäväestön määrä entisestään pienenisi. Monet olivat sitä mieltä, että kylässä olisi lopulta vain yksi ainoa suuri tila mutta kenen, se olisi kiinnostava nähdä. Hyvinvointipalvelut edustavat sitä toimialaa Maakylässä, jossa valtion lisääntyvä panos paikallistasolla selvimmin näkyy. Väestö ikääntyy ja eläköityy kovaa vauhtia. Asukkaat tarvitsevat lukuisia kunnallisia palveluita, kuten kotisairaanhoitoa, kodinhoitoa ja kodin kunnossapitopalveluita. Tavoitteena on pitää vanhukset kotona eikä kunnallisissa vanhainkodeissa, koska näin säästetään vanhustenhoidon kustannuksia ja ikäihmiset yleensä asuvat mieluummin kotonaan niin kauan kuin mahdollista. Sosiaalituesta ja muista sosiaalialan palveluista ovat riippuvaisia myös työttömät ja sairaat. Hyvinvointipalvelut ovat luoneet paikkakunnalle myös joitakin työpaikkoja. Luokkasidonnaisten verkostojen aika kylässä päättyy 1900-lukua voidaan luonnehtia Maakylässä luokkasidonnaisten yhteisöllisten verkostojen aikakaudeksi. Toisen maailmansodan jälkeen vastakkainasettelu oli vähä vähältä lieventynyt, mutta ei ainakaan vuoteen 1978 mennessä tyystin hävinnyt. Punaisten ja valkoisten väliset suhteet pienessä kylässä, missä kaikki ovat toistensa naapureita ja usein sukulaisiakin, missä jokainen on kasvanut samaan paikalliseen perinteeseen ja kulttuuriin, havainnollistavat hyvin sitä, mitä Frankenberg tarkoitti puhuessaan maaseudun sosiaalisten roolien kompleksisuudesta. Moni kuitenkin toivoi jo silloin, että luokkarajat voitaisiin viimein ylittää. Viljelijät olivat heidän mielestään aivan samanlaisia työtätekeviä ihmisiä kuin työläisetkin, eikä näitä kahta ryhmää ollut mitään syytä erottaa toisistaan. Joitakin muutoksia tähän suuntaan oli tuossa vaiheessa jo tapahtunutkin, sillä kylän keskustan julkisella alueella ei enää ollut erillisiä alueita työläisille ja muille, kuten siellä oli ollut ennen toista maailmansotaa. Ennen tämmösillä ihmisillä täytyi olla sitä omaa sarjaa, se ei kelvannut talonpoikien joukkoon. Kauhea rotuerottelu oli. Tossa pitkin kylänraittia oli kokoontuminen. Talonpojat oli ihan erikseen, jos toiset oli tän kaupan luona tässä, niin toiset oli tuolla toisen kaupan edessä. Nykyään ei niin paljon ole sillä lailla. Mutta suuremmissa tilaisuuksissa melkein varakkaammat kiertyy omaan remmiin. (Holmila 2001, 82) Yhteiskunnallisesta konfl iktista, joka oli kärjistynyt sisällissodaksi ja vaikuttanut kylän elämään voimakkaasti lähes sadan vuoden ajan, ei ollut vuonna 1996 jäljellä paljoakaan. Kylän sisällä ei enää ole työmarkkinoita, eikä maasta ja omaisuudestakaan käydä usein kiistoja. Epävirallisetkin sosiaaliset ryhmät olivat vuoteen 1996 mennessä jonkin verran muuttuneet edellisestä kerrasta. Se talollissukujen ryhmä, jota yksi haastatelluista oli aikanaan kutsunut ylimystöksi, oli vielä olemassa, mutta ei läheskään niin tiiviinä kuin 18 vuotta aikaisemmin. Vuonna 1978 kylän vauraampi väki vielä näki toisiaan säännöllisesti nimi- ja syntymäpäivillä, järjesti yhteisiä tapahtumia, piti yhteyttä puhelimitse ja tapasi myös ammatillisen järjestötoiminnan puitteissa. Ryhmän piirissä syntyi myös läheisiä ihmissuhteita. Vuonna 1996 maatalouden murros oli supistanut tätä ryhmää huomattavasti. Tuotantoelämän muutosten sekä liikenneyhteyksien ja informaation helpon saatavuuden myötä kyläläisten yhteydet muuhun
maailmaan ovat lisääntyneet. Samalla myös heidän yhteisöllinen elämänsä on muuttunut. He ovat entistä vähemmän riippuvaisia kotikylänsä sosiaalisista suhteista, ja monelle kylä on enää pelkkä asuinpaikka, kun se ennen oli kaikkien asukkaiden pääasiallinen yhteisöllinen verkosto. Metsästysseura ja etenkin sen hirviporukka oli vuonna 1978 ollut yksi paikkakunnan tärkeistä eliittiryhmistä. Sen asema perustui valikoivaan jäsenyyspolitiikkaan ja epämuodolliseen veljeyteen. Seura valikoi jäsenensä hyvin tarkoin, eikä kaikkia halukkaita suinkaan hyväksytty. Vuonna 1996 metsästysseura oli edelleen olemassa. Se oli yhä sosiaalisesti hyvin houkutteleva yhdistys ja sai lisäpotkua siitä, että niin moni kaupunkilainen oli innolla mukana toiminnassa. Sosialistinen työväenyhdistys oli toiminut vilkkaasti aina 1980-luvun puoliväliin asti. Siinä vaiheessa yhdistyksen keskeinen vaikuttaja muutti pois kylästä, ja muut alkoivat tuntea itsensä vanhoiksi ja väsyneiksi. Siihen kuuluneet perheet olivat tapailleet toisiaan ahkerasti, järjestäneet huvitilaisuuksia ja tansseja ja istuneet iltaa lasin ääressä, mutta myös pitäneet kokouksia ja osallistuneet erilaisiin perhejuhliin. Vuonna 1996 yhteyksiä pidettiin edelleen ja ystävänpalveluksia tehtiin, mutta suurin osa jäsenistä oli jo iäkkäitä eikä jaksanut pitää yllä entisenlaista seuraelämää. Monta oli jo kuollutkin. Kun luokkasidonnaisen seurustelun pohja oli poissa, olivat keskenään sotajalalla olleiden poliittisten ryhmittymien väliset rajat alkaneet hämärtyä ja ihmiset lähentyä toisiaan. Mitään koko kylän yleistä seuranpitoa tästä uudesta konsensuksesta ei kuitenkaan voinut syntyä, vaan seurustelu rajoittui yksittäisten ihmisten välisiin suhteisiin. Muuttoliike kylästä pois oli pienentänyt kontaktien lukumäärää pysyvästi. Sosiaalinen kontrolli Juuri sosiaalinen säätely ja kontrolli olivat niitä elämänalueita, joiden suhteen kylä oli muuttunut kaikkein eniten vuosien 1978 ja 1996 välisenä aikana. Niiden merkitys oli huvennut sitä mukaa, kun työikäinen väestö oli vähentynyt, tiestö parantunut ja kommunikaatioteknologia kehittänyt kylän ja muun maan välisiä yhteyksiä. Vuonna 1978 kaikki olivat selvillä kaikesta. Verhot vain heilahtelivat ikkunoissa, kun tiellä kuljettiin. Verhot heiluu tästä kontrollin muodosta oikein sanottiinkin. Ja iltaisin kokoonnuttiin kylän keskustaan juoruilemaan. Kaikkea sopimattomaksi katsottua ei kuitenkaan ääneen tuomittu. Ihmiset olivat hyvin käytännöllisiä sen suhteen, mikä oli julkisen kohun arvoista. Sosiaalinen kontrolli oli kyläläisten itsensä mielestä vuonna 1978 jo höllentynyt siitä, mitä se joskus oli ollut. Muuan viljelijäperheen naisjäsen sanoi: Liian hyvin tunnetaan ihmisten asiat, ei minun henkilökohtaisesti, mutta joittenkin ihmisten kohdalla olen huomannut aivan liian ahdasta suhtautumista. Miljöö on sikäli tunkkainen, lienee kyllä samanlaista joka paikassa. Siinä on hyvätkin puolensa, heikkoa yksilöä se ohjaa, voimakas taas ei välitä. Luo turvallisuutta, tiedän että kuulun tuohon yhteisöön, joku välittää. Kontrolli on kyllä vähentynyt, 15 vuotta sitten ihmiset valvoivat minkälainen kassi minulla oli kun jonnekin lähdin. Nyt pääsen autolla livahtamaan paremmin. On opittu hyväksymään asia, että emäntä käy keskellä päivää kylässä. Minulla on nyt enempi vapauksia ja oikeuksia. En kärsi enää näistä puitteista. (Holmila 2001, 87) Kahdeksantoista vuotta myöhemmin kyläläiset eivät enää juurikaan olleet kiinnostuneita naapureittensa asioista, ellei näiden käyttäytyminen jollakin tavalla uhannut heidän omia etujaan. Yhteisöstä oli kadonnut myös perusta yhteiselle mielipiteenmuodostukselle. Enää ei ollut sellaisia foorumeita, joilla yhteisiä näkökulmia tai asenteita olisi voitu kehitellä. Mielipiteen muodostukseen ja ajatusten vaihtoon oli niin vähän tilaisuuksia, että ihminen, joka oli elänyt koko elämänsä samassa pienessä yhteisössä, koki sen suurena menetyksenä. Ei ittekään luota siihen sitten, eikä noin uskalla puhua mitä ajattelee ja tietää, kun ei siihen voi luottaa, että onko se oikee kuva, minkä on saanut jostakin päin. Kun ei nykyään oikein pääse keskustelemaan kenenkään kanssa. (...) Kyllä se henkinen puoli on lamaantunut, ei henkistä kanssakäymistä enää ole. (Holmila 2001, 88) Eivät vanhat mielipiteenmuodostuksen ja kontrollin rakenteet aivan kokonaan olleet kadonneet. Poliisi, joka edusti virallista valtion kontrollimekanismia, kertoi vuonna 1996 monista asioista samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsä parikymmentä vuotta aiemmin. Paikallisyhteisö ei ollut poliisia kohtaan aivan avoin, vaan käytti joitakin tapoja suodattaa tai jopa salata tietoja. Oli tilanteita, joissa paikkakunnan sisäinen kontrolli koettiin paremmaksi kuin poliisin puuttuminen asiaan, ja virkavalta myös huomasi sen työssään.
Kyläyhteisön symboliset representaatiot Mennessäni Maakylään toista kertaa yksi ennakko-oletuksistani oli, että kaikki kahdeksan-toista vuotta aikaisemmin kohtaamani kollektiivisuuden ilmenemät olisivat jo kadonneet. Asukkaita oli entistä vähemmän ja he olivat entistä vanhempia, palvelut olivat supistuneet minimiin, eikä yhteisiä rientoja juurikaan enää ollut. Koulukin oli lakkautettu. Mitä yhteisöä tai kollektiivia sen jälkeen enää voisi olla? Olin väärässä. Oli yllättävää havaita, miten monissa perinteisissä symboleissa kyläyhteisö edelleen eli entistä elämäänsä. Kylän perinnettä ja identiteettiä haluttiin pitää yllä juhlatavoissa, muistomerkeissä ja esineissä. Yhteisöllisyyden tunteet nousivat parhaiten pintaan silloin, kun joku asettui niitä uhkaamaan. Kun joku tunkeilija tai kilpailija ilmaantui asettamaan ihmisten yhteenkuuluvuuden kyseenalaiseksi, yhteisön jäsenet helposti tekivät tai sanoivat jotakin, mikä paljasti heidän muutoin uinuvan yhteisötunteensa. Ulkopuolisten sinänsä vähäisetkin teot ja puolihuolimattomasti heitetyt lauseet saatettiin tulkita hyökkäyksiksi, joihin reagoitiin välittömästi. Kun paikallinen kulttuuri ja uudet vaikutteet kohtaavat, vanha vie usein aluksi voiton tukeutumalla paikallisiin perinteisiin ja mykkään vastarintaan. Hyvä esimerkki tästä on tarina kirkkoveneen uusimisesta (Holmila 2001, 103 106). Sehän rupesi touhuamaan, sehän pisti näitä rahankeräyksiä. Sitten kun sitä rahaa oli tullut jonkin verran niin joku kanteli, että hänellä ei ollut rahankeräyslupaa. Nehän meni valtiolle sitten ne rahat.( ) Tämä jakoi kylää aika paljon sitten. Sittenhän tämä porukka, joka oli hankkimassa sitä venettä, niin sehän meni kahtia. Oman kylän porukka rupesi touhuamaan, että tehdään se vene, että kyllä vene tehdään, mutta se tehdään talkoilla eikä bisneksenä. (Holmila 2001, 104). Kollektiivi koetaan usein vain ohikiitävänä hetkenä. On hyvin harvinaista, että yksilöt ja heidän intressinsä, alaryhmät ja ideologiat äkillisesti kohtaavat ja tuntuvat yhden ja saman kokonaisuuden osilta. Alapuro kuvaa tällaista harvinaista hetkeä kirjassaan, jossa tarkastellaan paikallisten järjestöjen syntyä yhdessä yhteisössä 1900-luvun alussa (Alapuro 1994). Suuri hetki on pian ohi, ja yhteisö tuntuu jälleen hajoavan lukemattomiin ristiriitaisiin intresseihin ja erilaisiin tulkintoihin siitä, ketkä meihin oikeastaan kuuluvat. Kylän suullinen historia on myös eräs yhteisöllisyyden muoto. Siihen kuuluivat kertomukset kepposista, joiden avulla oli harjoitettu epämuodollista sosiaalista kontrollia, sekä vaaroista varottavat opettavat kertomukset. Kepposet ovat sanattomia yhteisiä tempauksia, joilla pidetään yhteistä normistoa yllä ja nöyryytetään sen haastajia. Vitseissä ja kepposissa on erityisen kiinnostavaa niiden muoto. Maakylässä ne olivat yleensä sanattomia, ja avoin konfrontaatio korvattiin kollektiivisilla tempauksilla. Ne myös verhosivat olemassa olevan valtarakenteen, joka oli kaikkien tiedossa. Kun riitoja ja intressiristiriitoja käsitellään perinteisen vastarinnan keinoin, yhteisön sisäisten suhteiden rakenne ja jatkuvuus eivät joudu uhatuiksi. Lukuisat monimutkaiset sosiaaliset siteet kaikkine henkilökohtaisine ja kollektiivisine taustoineen säilyvät ehjinä kun toimintamuodoksi valitaan kepposet, pilaileminen, mykkä vastarinta ja piilevät valtarakenteet. On helppo kuvitella, kuinka avoin yhteenotto pienestäkin asiasta voisi tuhota herkän tasapainon ja johtaa väkivaltaisiinkin ratkaisuihin. Vitsien ja kepposten muoto muistuttaa muissa pienissä yhteisöissä tehtyjä havaintoja Antropologit ovat raportoineet kollektiivisten kepposten ja pilailun perinteitä niin Afrikasta (Barley 1983; Radcliffe-Brown 1952) kuin Euroopastakin (Rees 1950). Sanaton mutta määrätietoinen vastarinta muistuttaa niitä vastarinnan muotoja, joita on pidetty ominaisina kaikille heikompien ryhmien yrityksille suojautua vahvemmiltaan (Eskman 1989, 221 222). Kertomukset vaaroista ja niihin sortumisista sisältävät tulkintoja todellisuudesta. Ne pyrkivät siirtämään opetuksia sukupolvelta toiselle ja tekevät sen tavalla, joka sekä tyydyttää uteliaisuutta että viihdyttää. Kylätarinat ilmentävät yhteisön symbolisia rakenteita. Kylässä sattuneet tapahtumat, jotka usein saattavat näyttää päällisin puolin irrationaalisilta, saavat selityksensä yhteisön tarpeella ilmaista yhteisöllisyyttään ja sen luonnetta. Vaarallisen hallinta ei tapahdu vain yhteisön tasolla, vaan sitä voidaan tarkastella myös yksilön näkökulmasta. Ensinnäkin yhteisö auttaa yksilöä määrittelemään sen, mikä on vaarallista. Yhteisö ilmentää kollektiivista tietämystään vaarallisista asioista sosiaalisella kontrollilla ja symbolisilla representaatioilla. Tällaisia ovat esimerkiksi opettavat kerto-
mukset entisaikojen onnettomuuksista, joita suullinen perinne välittää eteenpäin. Kun ihmiset kertovat toisille sattuneista vahingoista, heidän kertomuksissaan on aivan toinen sisältö kuin heidän kertoessaan omasta elämästään. Muita koskevissa kertomuksissa on usein selvä opetus, ja ne välittävät kertojan mielipiteen. Yleisimmät onnettomuuksien syyt ovat naisten moraalin pettäminen, miesten juopottelu ja oman kylän ulkopuolellta tulleet, vaarallisiksi osoittautuneet ihmiset, tavarat ja ajatukset. Työväestö koki yksilön onnettomuuksien syyksi myös yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden. Omista vaikeuksista puhutaan eri tavalla kuin toisten ongelmista. Omassa elämässä onnet tomuuksilla ei näytä olevan lainkaan yhtä selviä syitä kuin toisten elämässä. Selkeät kausaaliset selitykset ovat harvinaisempia. Hengissä selvinnyt voi vain olla iloinen, kun on kestänyt koettelemuksensa. Tällaisissa kertomuksissa ei puhuta järjestyksestä eikä logiikasta vaan sattumasta ja kohtalosta. Luontosuhde jatkuvuuden takaajana Luonnon merkitystä kyläläisten elämälle ei voi liiaksi korostaa. Nykyaikaisesta elämäntavasta ja teknologiasta huolimatta maaseudun asukkaat ovat kuitenkin lähellä luonnonvoimia. Heillä on voimakas tunne kuulumisesta paikkaan. Kukin yksilö on suoraan yhteydessä maahan ja veteen, eikä tämän yhteyden ylläpitämiseen tarvita välittömästi muita ihmisiä. Luonto ja yliluonnollinen ovat molemmat tärkeitä turvallisuudentunteen lähteitä ja varjelevat yksilöä vaaralta, sairaudelta, mielenterveysongelmilta, kuolemalta ja hävitykseltä. Tämä suojelus ilmenee paitsi arkielämässä myös haastateltavien kertomien enteiden ja unien muodossa. Työ ja elinkeinonharjoitus muovaavat monen kyläläisen suhteen maahan. Esimerkiksi niillä, jotka ovat viljelleet maata tai toimineet metsureina, on aivan omanlaisensa yhtymäkohta luontoon. Heidän maahan kohdistuvat tunteensa kytkeytyvät läheisesti tunteisiin, joita heillä on sukuaan kohtaan. Maa on ollut yhteisten ponnistelujen kohde, ja sen tuottokin oli perheen yhteinen. Maakyläläiset kunnioittavat luontoa, mutta osaavat samalla suhtautua siihen hyvin käytännöllisesti. Tällainen luonteva asennoituminen auttaa heitä kehittelemään keinoja, joilla luonnosta voi saada elatuksensa ja ansaita rahaa. Tällöin ihmisen omasta itsestä ja läheisestä luontosuhteesta tulee hyödyke, jota voi myydä. Viime vuosina lisääntynyt matkailu on synnyttänyt uusia liikeideoita, joissa perinteinen elämäntapa yhdistyy nykyaikaiseen markkinatalouteen. Yhteys paikkaan tai paikan tuntu on se sosiaalisen jatkuvuuden osa, jossa kylä on edelleen vahvoilla, huolimatta tämän pienen yhteisön sosiaalisen rakenteen tai koon muutoksista. Paikan tuntua välittävät paikalliset symbolit ja kylän perinteitä kantavat tarinat. Useimmat tässä kirjoituksessa käsitellyt vaarojen välttämisen ja jatkuvuuden turvaamisen keinot liittyvät ihmisten välisiin sosiaalisiin siteisiin, mutta Maakyläläisillä on sen ohessa vielä toinenkin jatkuvuuden ulottuvuus, ja se on heidän luontosuhteensa. Maalaiskylän ihmisillä on vahva luontosuhde, syvä ja luonnollinen yhteys maahan, metsään, järviin ja eläimiin. Siinä on jotakin aineetonta, jotakin hengellistä. He kantavat sitä omassa elämässään ja välittävät sitä muille. Sitä voi myös myydä. Yhteys luontoon on vähemmän kollektiivinen kuin kulttuuriset symbolit tai paikallisten yhteisösidosten kudos, mutta on tärkeää huomata, että se on kulttuurisesti välittynyt ja osittain sidoksissa kylän historiaan. Ilman paikallista yhteisöä ja sen historiallista muistia ei luontosuhdekaan säilytä kaikkia ulottuvuuksiaan. Kenties Maakylän ja muiden vastaavien yhteisöjen todellinen perintö ja jatkuvuus lopulta onkin juuri niiden kulttuurin kiinteässä yhteydessä luontoon. Lähteet Alapuro, Risto 1988: State and Revolution in Finland. University of California Press, Berkeley. Alapuro, Risto 1994: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890 1933. Hanki ja jää, Helsinki. Barley, Nigel 1983: The Innocent Anthropologist. Notes from a Mud Hut. Penguin Books 983, London. Eskman, Milton J. 1989: Commentary. Everyday forms of peasant resistance (ed. Colburn, F.D.). M.E.Sharpe, Inc., New York. (221 228)
Etzioni, Amitai 1997: The New Golden Rule: Community and Morality in a Democratic Society. Profi le, London. Frankenberg, Ronald 1994: Communities in Britain. Social life in town and country. New edition (Modern Revivals in Sociology Series) Ipswich Book Co. Ltd., Ipswich, Suffolk. Holmila, Marja 1979: Maalaiskylän asukkaat ja alkoholi. Tutkimus alkoholin liittymisestä erään maalaiskylän asukkaiden elämäntapaan. Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusseloste n:o 127. Holmila, Marja 2000: Social Bonds in Rural Life. Regulating the Dangerous. Stakes, Research Report 113. Gummerus, Saarijärvi. Holmila, Marja 2001: Kylä kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Yhteisöelämän muutos ja jatkuvuus. Suomen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 850, Sosiaalija terveysalan kehittämiskeskuksen (Stakes) julkaisuja. Karisto Oy, Hämeenlinna. Kortteinen, Matti 1982: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava, Helsinki. Radcliffe-Brown, A.R. 1952; Structure and Function in Primitive Society. Cohen and West, London. Rees, A.D. 1950: Life in a Welsh Countryside. University of Wales Press, Cardiff. Rekolainen, Toivo 1983: Muisteluksia Haltialta ja muualtakin Luopioisista. Kangasalan kirjapaino, Kangasala. Rose, Nicolas 1996: The death of the social. Refi guring the territory of government. Economy and Society. (25 (3), 327 356)