SOSIAALIPÄIVYSTYKSEN TYÖORIENTAATIOT KRIISITYÖN NÄKÖKULMASTA Vahvaa ammatillista osaamista ja siviilirohkeutta

SOSIAALIPÄIVYSTYKSEN TYÖORIENTAATIOT KRIISITYÖN NÄKÖKULMASTA Vahvaa ammatillista osaamista ja siviilirohkeutta Liisa Kemppainen ja Emilia Saastamoinen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden laitos Toukokuu 2017

TIIVISTELMÄ ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö KEMPPAINEN, LIISA & SAASTAMOINEN, EMILIA: Sosiaalipäivystyksen työorientaatiot kriisityön näkökulmasta Vahvaa ammatillista osaamista ja siviilirohkeutta Pro gradu -tutkielma, 106 sivua, 4 liitettä (6 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Sari Rissanen Professori Riitta Vornanen Toukokuu 2017 Avainsanat: sosiaalipäivystys, työorientaatio, kriisityö Tässä tutkimuksessa tarkastelemme sosiaalipäivystyksessä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden työorientaatioita kriisityön näkökulmasta. Tutkimus sisältää neljä tutkimuskysymystä, jotka ovat: 1) mikä on sosiaalityön työorientaatioiden ja kriisityön välinen suhde, 2) millainen käsitys sosiaalityöntekijällä on sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä, 3) millaiset työorientaatiot ohjaavat sosiaalityöntekijän työtä sosiaalipäivystyksessä ja 4) millaisena kriisityö näyttäytyy sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on teoreettinen ja kolme muuta pohjautuvat empiriaan. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja se toteutuu triangulatiivisessa tutkimusasetelmassa. Tutkimuksen aineiston keräsimme haastattelemalla neljää sosiaalityöntekijää kahdesta eri sosiaalipäivystyksestä. Haastattelussa hyödynsimme teemahaastattelua ja case-kuvauksia. Analysoimme aineiston laadullisella ja määrällisellä analyysimenetelmällä. Laadullisina analyysimenetelminä toimivat aineistolähtöinen, teoriaohjaaja ja teorialähtöinen sisällönanalyysi. Määrällisenä analyysimenetelmänä käytimme kvantifiointia. Tutkimuksen tuloksena on, että sosiaalityöntekijöiden käsityksiä sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä voidaan jäsentää sosiaalipäivystyksen työn sisällön ja keskeisten piirteiden kautta. Sosiaalipäivystyksen työn sisältö muodostuu asiakastyöstä, viranomaisyhteistyöstä ja työn kehittämisestä. Sosiaalipäivystystyön keskeisiä piirteitä ovat vaativa ja ennakoimaton työ, osaamisen ja kokemuksen vahva korostuminen ja laki- ja säädössidonnaisuus. Yhtymäkohdista huolimatta tutkimuksesta on havaittavissa, että sosiaalityöntekijöillä ei ole yhtenevää käsitystä sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä. Sosiaalipäivystyksessä tehtävää työtä toteutetaan ensisijaisesti palvelujärjestelmäkeskeisestä työorientaatiosta käsin. Kriisityö ei näyttäydy keskeisenä työtehtävänä sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä, vaikka sitä oli tunnistettavissa sosiaalityöntekijöiden toiminnan ja työskentelyn kuvauksista. Sosiaalityöntekijät eivät jaa yhteistä ymmärrystä kriisityöstä ja sen suhteesta sosiaalipäivystystyöhön. Kriisityön ja sosiaalityön työorientaatioiden välisessä teoreettisessa tarkastelussa tuloksena voidaan sanoa, että käsitteet ovat eritasoisia, mutta niillä on myös yhtymäkohtia. Sekä kriisityötä että sosiaalityön työorientaatioiden ymmärrystä ja hyödyntämistä tulisi lisätä sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä. Vähäisestä sosiaalipäivystystutkimuksesta johtuen aiheesta olisi tärkeää tehdä lisätutkimusta etenkin sosiaalipäivystysten monimuotoisuuden sekä tulevan sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon yhteispäivystyksen vuoksi.

ABSTRACT UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences Social Work KEMPPAINEN, LIISA & SAASTAMOINEN, EMILIA: Work orientations of emergency social work from the point of view of crisis work Strong professional competence and civil courage Master's thesis, 106 pages, 4 appendices (6 pages) Advisors: Professor Sari Rissanen Professor Riitta Vornanen May 2017 Keywords: emergency social work, work orientation, crisis work In this study we examine work orientations of social workers working in emergency social work services from the point of view of crisis work. In this research there are four research questions that are: 1) what is the relationship between work orientation in social work and crisis work, 2) what is the perception of work in emergency social work service by a social worker, 3) what work orientations guide the work of a social worker in emergency social work service and 4) how does crisis work appear in emergency social work? The first research question is theoretical and the other three are based on empirical data. The research is of a qualitative nature and is carried out in a triangular research setting. The survey material was collected by interviewing four social workers from two different emergency social work services. In the interviews, we used theme interviews and case descriptions. We analyzed the material both with a qualitative and a quantitative analysis method. As qualitative analytical methods, we used a material-driven, theory-based and theory-oriented content analysis. As a quantitative analysis method, we used quantification. The result of the research is that the social workers' perceptions about emergency social work can be structured through the content and key features of emergency social work. Emergency social work consists of customer work, cooperation with authorities, and job development. Key features of emergency social work are demanding and unpredictable work, strong emphasis on know-how and experience, and legal and regulatory affiliation. Despite the unions, it is evident from the research that social workers do not have a common view of work in emergency social work service. Emergency social work is primarily carried out through service-oriented work orientation. Crisis work does not seem to be a key task in emergency social work, though it was identifiable from the descriptions that the social workers gave about their work. Social workers do not share a common understanding of crisis work and its relationship to emergency social work. In the theoretical review between crisis work and work orientations in social work, it can be said that the concepts are of different levels, but they also have similarities. Understanding and utilization, both crisis work and work orientations in social work, should be increased in emergency social work. Due to a small amount of research done on emergency social work, it would be important to carry out further research, especially because of the diversity of emergency social work services and because emergency social work services and healthcare emergency will form a co-operated emergency in the future.

SISÄLTÖ 1 SOSIAALIPÄIVYSTYS MUUTOKSESSA... 6 1.1 Ajankohtaista aihetta tutkimassa... 6 1.2 Tutkimustehtävä ja -kysymykset... 9 2 SOSIAALIPÄIVYSTYKSEN NYKYTILANNE JA TULEVAISUUS... 10 2.1 Kiireellistä ja ympärivuorokautista työtä sosiaalipäivystyksessä... 10 2.2 Laaja-alainen sosiaalipäivystys: sosiaalipalvelua kaiken ikäisille ja yhteistyötä... 13 2.3 Sosiaalipäivystyksen tulevaisuus suuntana tiivis yhteistyö terveydenhuollon kanssa... 15 2.4 Aiemmat suomalaiset tutkimukset sosiaalipäivystyksestä... 18 3 TYÖORIENTAATIOT JA KRIISITYÖ OSANA SOSIAALITYÖTÄ... 22 3.1 Sosiaalityön työorientaatiot... 22 3.1.1 Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta... 23 3.1.2 Sosiaalityön osaamisperusta ja sosiaalityöntekijän henkilökohtainen perusta... 29 3.2 Kriisit osana elämää kriisityön tarkastelua... 32 3.2.1 Kriisin luokat ja vaiheet... 36 3.2.2 Kriisityö selviytymisen tukemista... 40 3.3 Teoreettisten käsitteiden välistä yhteenvetoa ja pohdintaa sekä vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen... 45 4 TUTKIMUKSEN METODOLOGISISTA VALINNOISTA... 50 4.1 Syvällistä tietoa sosiaalipäivystyksestä teemahaastatteluilla ja case-kuvauksilla... 50 4.2 Sisällönanalyysin ja kvantifioinnin tarjoamat mahdollisuudet ja niiden yhdistäminen... 54 4.4 Tutkimuseettiset kysymykset ja tutkimuksen luotettavuus... 58 5 SOSIAALIPÄIVYSTYKSEN MONET KASVOT... 63 5.1 Haastavaa ja monipuolista sosiaalityötä sosiaalipäivystyksessä... 63 5.2 Palvelujärjestelmäkeskeinen sosiaalipäivystys... 73 5.3 Kriisityön paikantuminen sosiaalipäivystyksessä... 79 6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA... 84 LÄHTEET... 92

KUVIOT KUVIO 1. Sosiaalityön työorientaatioperusta... 23 KUVIO 2. Työorientaatiot Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelmassa... 30 KUVIO 3. Sosiaalityön työorientaatioperusta haastatteluiden ja case-kuvausten valossa... 89 TAULUKOT TAULUKKO 1. Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta tekijän ja toiminnan lähtökohdan mukaan... 24 TAULUKKO 2. Kriisin vaiheet ja interventiomenetelmät Saaren (2003) mukaan... 41 TAULUKKO 3. Sosiaalityön työorientaatioiden ja kriisityön välisen suhteen jäsennys... 46 TAULUKKO 4. Empiirisen aineiston analyysi tutkimuskysymyksittäin... 56 TAULUKKO 5. Sosiaalityöntekijöiden käsityksiä sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä haastatteluiden pohjalta... 64 TAULUKKO 6. Kriisityön näyttäytyminen sosiaalipäivystyksessä case-kuvausten pohjalta... 82 TAULUKKO 7. Tutkimuksen empiiristen tulosten kiteytys... 85 KAAVIOT KAAVIO 1. Sosiaalityöntekijöiden työorientaatiot sosiaalipäivystyksessä... 74 LIITTEET LIITE 1. Suostumus tutkimukseen -lomake... 101 LIITE 2. Teemahaastattelun runko ja case-kuvaukset... 102 LIITE 3. Käsitys sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä case-kuvausten pohjalta... 104 LIITE 4. Kriisityön näyttäytyminen case-kuvauksissa pohjautuen Thompsonin (2011) jaotteluun 106

6 1 SOSIAALIPÄIVYSTYS MUUTOKSESSA 1.1 Ajankohtaista aihetta tutkimassa Tässä tutkimuksessa tutkitaan sosiaalityöntekijöiden työorientaatioita sosiaalipäivystyksessä kriisityön näkökulmasta. Sosiaalipäivystyksen sosiaalityössä ei voi välttyä kriisien kohtaamiselta, kun ihmisiä pyritään auttamaan erilaisten haastavien ilmiöiden keskellä. Sosiaalityötä tarvitaan yleensä silloin, kun kriisitilanteista ei selvitä pelkästään omin avuin ja läheisten turvin. Aulikki Kananoja (1997, 18) on määritellyt sosiaalityön yhteiskunnallista tehtävää, jossa myös nousee esiin sosiaalityön rooli haastavissa elämän kriisitilanteissa. Hänen mukaansa sosiaalityö on luonteeltaan muutostyötä, jolla pyritään puutteellisten, sosiaalisten olojen ja vaikeiden elämäntilanteiden parantamiseen sekä vähävoimaisten yksilöiden ja ryhmien toimintaedellytysten, osallisuuden ja elämänotteen vahvistamiseen. Satu Vaininen (2011, 203 217, 250) on väitöskirjassaan myös paikantanut yhdeksi keskeiseksi sosiaalityöntekijän toimintarooliksi työskentelyn akuutin kriisityön parissa ja sosiaalityöntekijän yhdeksi ammatti-identiteetiksi voi muodostua sosiaalisen kriisityön identiteetti. Tutkimuskohteeksi valitsimme sosiaalipäivystyksen, joka on keskeinen palvelu kriisitilanteissa (Rapeli 2017, 338). Sosiaalipäivystyksestä tehty tieteellinen tutkimus on vähäistä, jonka vuoksi aihetta on tärkeä tutkia enemmän. Kaikkia asiakas- ja ikäryhmiä palveleva sosiaalipäivystys vastaa välittömiin ja kiireellisiin sosiaalipalvelujen tarpeisiin erilaisissa kriisi- ja hätätilanteissa sekä ohjaa asiakasta muun avun piiriin. Sosiaalipäivystyksessä tehtävä työ määrittyy yhteiskunnallisesti laajaalaiseksi työskentelyksi, vaikkakin asiakkuudet ovat ajallisesti lyhytkestoisia. (HE 224/2016 vp, 8; Räsänen & Kärki 2008, 154, 164; Sosiaalihuoltolaki 1301/2014; Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 14.) Oikea-aikaisella ja tehokkaalla sosiaalipäivystystyöllä on mahdollista ehkäistä pidempiaikaisen tuen tarvetta (Hujala 2017, 331 332), jolla voidaan saavuttaa merkittäviä taloudellisia säästöjä, inhimillisen kärsimyksen vähenemisen rinnalla. Sosiaalipäivystys on aiheena ajankohtainen, sillä sosiaalipäivystyksen järjestäminen on monimuotoista, mikä vaikuttaa palvelun laatuun. Tällä hetkellä kunnat voivat järjestää sosiaalipäivystyksen eri

7 tavoin, esimerkiksi tuottamalla palvelun itse tai yhdessä toisten kuntien ja kuntaliitosten kanssa (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 14). Sosiaalipäivystykset ovat tällä hetkellä muutosvaiheessa tulevan sosiaali- ja terveydenhuollon sekä aluehallinnon uudistusten vuoksi (sote-uudistus), jonka tavoitteena on palveluiden saatavuuden ja palvelun laadun yhdenvertaisuus. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016a). Sote-uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan asteittain vuosien 2017 2019 aikana. Syksyllä 2016 hallituksen esitys (HE 224/2016 vp) eduskunnalle laeksi terveydenhuoltolain ja sosiaalihuoltolain muuttamisesta pyrkii uudistamaan terveydenhuollon ja sosiaalihuollon päivystysjärjestelmää myös sote-uudistuksen tavoitteiden suuntaan. Hallituksen esityksessä ehdotettiin muutettaviksi sosiaalihuoltolain sosiaalipäivystystä ja sosiaalihuollon saatavuutta ja saavutettavuutta koskevia säännöksi sekä terveydenhuoltolain erikoissairaanhoidon keskittämistä, ensihoitoa ja kiireellistä hoitoa koskevia säännöksiä. Hallituksen esitys lakien muuttamisesta hyväksyttiin loppuvuodesta 2016 ja lakimuutokset astuivat voimaan 1.1.2017 lähtien. Tavoitteena on, että 1.1.2018 alkaen terveydenhuollon päivystys ja sosiaalipäivystys toimisivat yhteisenä päivystyksenä. Lakimuutosten pyrkimyksenä on vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon integraatioita sekä poistaa palvelujen välisiä laadullisia eroja sekä parantaa kansalaisten kokonaisvaltaista auttamista. Muutoksilla tavoitellaan palvelujen yhdenvertaista saatavuutta, työtekijöiden riittävän osaamisen takaamista, asiakas- ja potilasturvallisuutta sekä kustannusten kasvun hillitsemistä. (HE 224/2016 vp, 1, 4, 18.) Uudistuneissa terveydenhuolto- ja sosiaalihuoltolaissa kriisityö ja psykososiaalinen tuki korostuvat entistä voimakkaammin sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä (HE 224/2016 vp, 9, 32, 67, 69 70). Kriisit voidaan jakaa kehityskriiseihin, elämänkriiseihin ja äkillisiin, mahdollisesti traumatisoiviin kriiseihin (Eränen, Hynninen, Kantanen, Saari, Saarinen, Palonen & Yli-Pirilä 2009, 9; Palosaari 2007, 23 24), jotka auttavat ymmärtämään kriisien luonnetta. Kriisien kohtaaminen ja kriisityö ovat ajankohtaisia aiheita, varsinkin jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Ei ole oletettavissa, että kriisityön tarve olisi Suomessa väistymässä, päinvastoin. Muuttuvassa maailmassa, myös Suomessa, sosiaalinen hätä lisääntyy, koska luontaisten verkostojen tuoma tuki on heikentynyt ja ihmiset joutuvat turvatumaan erilaisiin viranomaisverkostoihin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Kriisien ja yllättävien tilanteiden yhteydessä voidaan tarvita eri viranomaisten yhteistyötä sekä puuttumista tilanteisiin ja esimerkiksi poliisilla, ensihoidolla ja palokunnalla on tietty tehtävä hädän hetkellä. Myös sosiaalityön osaamista tarvitaan ja voidaan hyödyntää erilaisissa kriisitilanteissa. Tämä tuodaan esiin myös hallituksen esityksessä (HE 224/2016 vp, 40) korostamalla, että monisektoraalisessa verkostossa jokaisen toimijan, myös sosiaalityön, tulisi tietää oma erityinen tehtävä tilanteen hoitamisessa, mikä hyödyttää

8 samalla auttamisen kohteena olevaa asiakasta. Viranomaisyhteistyö on keskeinen osa myös sosiaalipäivystyksessä tehtävässä sosiaalityössä (Hujala 2017, 335; Reissell, Kokko, Milen, Pekurinen, Pitkänen, Blomgren & Erhola 2012, 117). Suomalaisessa tutkimuksessa sosiaalityön ja kriisityön roolia ei ole juurikaan käsitelty. Kriisityön tutkimus tulee muilta tieteenaloilta, pääasiassa psykologiasta ja lääketieteestä, erityisesti psykiatriasta, joten sosiaalityön ja kriisityön välistä suhdetta tulisi tutkia lisää sosiaalitieteissä. (Kemppainen 2015; Saastamoinen 2016.) Työorientaation käsite on muotoutunut viralliseksi käsitteeksi, jolla voidaan kuvata ja jäsentää suomalaista sosiaalityötä ja tässä tutkimuksessa sosiaalipäivystystä. Sosiaalityön työorientaatioilla ei ole kuitenkaan yhtenäistä määritelmää ja ne voidaan ymmärtää monella tapaa, minkä takia oli olennaista kirjoittaa auki, miten me tutkijoina ymmärrämme sosiaalityön työorientaation käsitteen. Työorientaatio käsitteenä tarjoaa teoreettisen näkemyksen erilaisiin perustoihin pohjautuvasta sosiaalityöstä. Ymmärrämme sosiaalityön työorientaation käsitteen jäsentyvän kolmesta lähtökohdasta käsin, jotka ovat yhteiskunta, organisaatio ja yksilö. Tässä tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan erityisesti organisaation sekä yksilön näkökulmia. Pro gradu- tutkimuksen aiheena on sosiaalipäivystyksen työorientaatiot kriisityön näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat kriisityön teoria ja sosiaalityön työorientaatiot. Sosiaalityön työorientaation käsitteen kautta pyrimme hahmottamaan sosiaalipäivystyksen työn sisältöä, luonnetta ja toimintatapaa, jonka lisäksi tarkastelemme kriisityön näyttäytymistä, sillä se korostuu tulevaisuudessa vahvemmin sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä (HE 224/2016 vp). Tutkimuksessa keskitymme sosiaalityöntekijöiden näkemyksiin ja käsityksiin omasta työstään, työorientaatioistaan ja kriisityöstä. Valitsimme tutkimuskohteeksi sosiaalipäivystyksen, koska siellä sosiaalityöntekijät kohtaavat akuutteja kriisitilanteita elämän kaikilta osa-alueilta ja eri väestöryhmistä (HE 224/2016 vp; Reissell ym., 2012; Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 2006). Sosiaalipäivystystutkimuksemme on luonteeltaan laadullinen ja empiirinen aineisto kerättiin teemahaastattelemalla neljää sosiaalityöntekijää kahdesta eri sosiaalipäivystyksestä. Toteutimme tutkimuksen triangulatiivisessa tutkimusasetelmassa, jossa hyödynsimme tutkijatriangulaatiota, teoriatriangulaatiota ja menetelmätriangulaatiota. Aineiston analyysissä käytimme sekä laadullisia että määrällisiä analyysimenetelmiä, jotka olivat sisällönanalyysi ja kvantifiointi.

9 1.2 Tutkimustehtävä ja -kysymykset Tutkimustehtävämme on analysoida sosiaalityöntekijöiden työorientaatioita sosiaalipäivystyksessä kriisityön näkökulmasta. Sosiaalipäivystys vastaa ihmisten akuutteihin kriisitilanteisiin, joiden hoitamista ei voi lykätä seuraavaan päivään. Samalla rajaamme tutkimuksemme käsittelemään akuutteja tilanteita koskevaksi. Rajaus ei kuitenkaan koske mitään asiakasryhmää, koska sosiaalipäivystys vastaa kaikkien ikäryhmien tarpeisiin. Tarkennetut tutkimuskysymyksemme ovat: 1. Mikä on sosiaalityön työorientaatioiden ja kriisityön välinen suhde? 2. Millainen käsitys sosiaalityöntekijällä on sosiaalipäivystyksessä tehtävästä työstä? 3. Millaiset työorientaatiot ohjaavat sosiaalityöntekijän työtä sosiaalipäivystyksessä? 4. Millaisena kriisityö näyttäytyy sosiaalipäivystyksessä tehtävässä työssä? Tämä tutkimusraportti rakentuu siten, että toisessa luvussa käsittelemme sosiaalipäivystystä ja siihen liittyvää aiempaa suomalaista tutkimusta. Kolmannessa luvussa avaamme tutkimuksen teoreettista taustaa sosiaalityön työorientaatioiden ja kriisityön näkökulmista. Tutkimus sisältää yhteensä 4 tutkimuskysymystä, joista ensimmäinen on teoreettinen ja kolme seuraavaa pohjautuvat empiriaan. Kolmannen luvun lopussa, alaluvussa 3.3 kerromme, kuinka analysoimme ensimmäisen tutkimuskysymyksen sekä vastaamme siihen jäsentämällä sosiaalityön työorientaatioita ja kriisityön välistä suhdetta. Luvussa neljä avaamme tutkimuskysymysten 2-4 metodologisia valintoja eli empiirisen aineiston hankintaa ja analyysiä. Lisäksi pohdimme tutkimuseettisiä kysymyksiä ja tutkimuksen luotettavuutta triangulatiivisessa tutkimusasetelmassa. Tutkimuksen tulokset tutkimuskysymysten 2-4 osalta käydään läpi luvussa viisi. Kuudes luku sisältää tutkimuksen johtopäätöksiä ja pohdintaa.

10 2 SOSIAALIPÄIVYSTYKSEN NYKYTILANNE JA TULEVAISUUS 2.1 Kiireellistä ja ympärivuorokautista työtä sosiaalipäivystyksessä Virka-ajan ulkopuolisen sosiaalipäivystyksen kehittäminen alkoi 1980-luvulla (Keskitalo 1991, 5). Sosiaalipäivystys on osa sosiaalipalvelujen kokonaisuutta, joka on rakennettu pääosin 2000-luvun alkupuolella (HE 224/2016 vp, 7; Reissell ym. 2012, 13). Valtioneuvosto antoi 2.10.2003 periaatepäätöksen, jonka tavoitteena oli kattava sosiaalipäivystys koko maassa vuoteen 2007 mennessä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003). Toisissa kunnissa sosiaalipäivystystä oli jo tuolloin järjestetty pitkään, esimerkiksi Vantaalla, kun taas osassa kunnista palvelua oltiin vasta käynnistämässä (Keskitalo 1991, 5 7; Räsänen & Kärki 2008, 159). Vuoden 2007 loppuun mennessä sosiaalipäivystys oli järjestetty koko maassa. (HE 224/2016 vp, 7; Reissell ym. 2012, 13.) Tällä hetkellä sosiaalipäivystystä järjestetään noin 40 yksikössä ja kokonaiskustannukset ovat yhteensä noin 18 miljoonaa euroa (HE 224/2016 vp, 29). Sosiaalipäivystys on kiireellistä sosiaalipalvelua, jota järjestetään ympärivuorokautisesti. Sosiaalipäivystyksen tarkoituksena on vastata välittömiin ja kiireellisiin sosiaalipalvelujen tarpeisiin erilaisissa kriisi- ja hätätilanteissa sekä ohjata asiakasta muun avun piiriin. (Räsänen & Kärki 2008, 154; Sosiaalihuoltolaki 1301/2014; Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 14.) Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 29 :n 1 momentissa on säädetty, että sosiaalipäivystys on järjestettävä ympärivuorokautisesti kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi. Päivystys on toteutettava siten, että palveluun voi saada yhteyden ympäri vuorokauden ja kiireelliset sosiaalipalvelut voidaan toteuttaa siten kuin tässä tai muussa laissa säädetään. Sosiaalihuoltolain lisäksi velvoitteita ympärivuorokautisen sosiaalipäivystyksen järjestämiseen sisältyy myös useisiin muihin säädöksiin, esimerkiksi lastensuojelulakiin (417/2007), vammaispalvelulakiin (380/1987), päihdehuoltolakiin (41/1986) ja mielenterveyslakiin (1116/1990). Oikea-aikaisella ja tehokkaalla sosiaalipäivystystyöllä voidaan ehkäistä pidempiaikaisen tuen tarvetta (Hujala 2017, 331 332). Sosiaalipäivystyksen järjestämisvastuu kuuluu kunnille. Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain (733/1992) 4 :n mukaan kunta voi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon alaan kuuluvat tehtävät: 1) hoitamalla toiminnan itse, 2) sopimuksin yhdessä muun kunnan

11 taikka muiden kuntien kanssa, 3) olemalla jäsenenä toimintaa hoitavassa kuntainliitossa tai 4) hankkimalla palveluja valtiolta, toiselta kunnalta, kuntainliitolta tai muulta julkiselta tai yksityiseltä palveluntuottajalta. Sosiaalipäivystyksiä järjestetään edelleen monin eri tavoin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kartoittanut sosiaalipäivystyksen järjestämistapoja vuonna 2011 kunnallisten ja seutukunnallisten sosiaalipäivystysten hallinnoinnista vastaaville tahoille (Reissell ym. 2012, 113 114). Vuonna 2016 myös sosiaali- ja terveysministeriö (STM) teki yhteistyössä Sosiaali- ja terveysalan lupa - ja valvontaviraston (Valvira) kanssa valtakunnallisen kyselyn, jolla selvitettiin sosiaalipäivystyksen toimintaa (HE 224/2016 vp, 14). THL:n kyselystä selvisi, että suuri enemmistö, 66 prosenttia vastanneista järjesti sosiaalipäivystyksen yhdessä muun kunnan tai kuntien kanssa. 30 prosenttia sosiaalipäivystyksistä puolestaan ilmoitti kunnan vastaavan itsenäisesti sosiaalipäivystyksen järjestämisestä asukkailleen. Yleisin sosiaalipäivystyksen toteuttajataho oli kunnan tai kuntayhtymän sosiaalityö (77 %). Yksityiseltä palveluntuottajalta hankittu sosiaalipäivystyspalvelujen osto nousi myös vastauksissa esille (20 %). (Reissell ym. 2012, 113 114.) Vastaavan kaltaisia tuloksia saatiin myös STM:n ja Valviran tekemässä kyselyssä, jossa suurimmat kaupungit (esimerkiksi Helsinki ja Vantaa) järjestävät sosiaalipäivystyksen itse ja maakuntien keskuskaupungit (esimerkiksi Turku ja Tampere) järjestävät sosiaalipäivystystä ympäröiville pienemmille kunnille (HE 224/2016 vp, 10). Sosiaalipäivystyksen järjestämistä usean kunnan yhteisenä toimintana suositellaan (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016b). Sosiaalipäivystystä voidaan toteuttaa tällä hetkellä erilaisilla toimintamalleilla. Toimintamallista riippuen, asiakkaat eli kuntalaiset, voivat ottaa joko suoraan yhteyttä sosiaalipäivystykseen puhelimitse tai asioimalla sosiaalipäivystyksen toimipisteessä, jolloin voidaan puhua niin sanotusta matalan kynnyksen palvelusta. Toisessa mallissa kiireellinen sosiaalipalvelujen tarve välitetään sosiaalipäivystäjälle jonkin toisen päivystävän viranomaisen tai toimijatahon välittämänä, esimerkiksi hätäkeskuksen kautta. Tällöin mallia voidaan kutsua niin sanotuksi korkean kynnyksen palveluksi, jollaisena se on useimmiten järjestetty. (Reissell ym. 2012, 119; Räsänen & Kärki 2008, 160; Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 14 15.) Hätäkeskuksen kautta kulkeva yhteys sosiaalipäivystykseen nostaa asiakkaan yhteydenottokynnystä huomattavasti korkeammalle, kuin niissä tilanteissa, joissa asiakas saa suoraan yhteyden sosiaalipäivystykseen. Vain noin 25 % sosiaalipäivystyksistä on yleinen asiakasnumero, johon asiakas voi olla itse yhteydessä. On ilmeistä, että toimintamallin alueellisten ja toiminnallisten erojen vuoksi asiakkaat ovat palvelun saatavuuden osalta hyvin eriarvoisessa asemassa. (HE 224/2016 vp, 17.)

12 Toimintamallista riippuen sosiaalipäivystäjät työskentelevät joko aktiivityöajan mukaisesti työpaikalla tai varallaolosopimusjärjestelyin (Reissell ym. 2012, 119; Räsänen & Kärki 2008, 160; Sosiaalija terveysministeriö 2005, 14 15). Väestöpohjalla on myös merkitystä sosiaalipäivystyksen järjestämiseen (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 15). Väestöpohjan ollessa suuri sosiaalipäivystys on järjestetty aktiivityönä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä, kuten Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Oulussa, Päijät-Hämeessä ja Satakunnassa, jolloin sosiaalityöntekijät työskentelevät pelkästään sosiaalipäivystyksessä. Yleisin sosiaalipäivystyksen järjestämistapa on järjestää virka-aikainen sosiaalipäivystys sosiaalityön virka-aikaisten palveluiden yhteydessä ja virka-ajan ulkopuolella varallaolon ja aktiivityöajan yhdistelmänä, jossa arkena, viikonloppuina ja pyhinä illat ovat aktiivityötä, kun taas yöt hoidetaan kotoa käsin toteuttavana varallaolona. Varalla ollessaan sosiaalityöntekijä on omassa päivystysvuorossaan valmiudessa milloin tahansa lähtemään aktiivityöhön, esimerkiksi kotikäynnille. Tätä järjestämismallia käytetään varsinkin sellaisissa seudullisissa sosiaalipäivystyksissä, joissa alueen keskuskaupunki päivystää sekä maantieteellisesti että väestöpohjallisesti suurta aluetta. Kolmas sosiaalipäivystyksen järjestämistapa on edelleen yleinen harvaan asutuilla alueilla, esimerkiksi Pohjois-Suomessa, jossa päivystys toteutetaan täysin varallaolona. Sosiaalipäivystystä voidaan järjestää myös etupäivystäjä/takapäivystäjä- mallilla, jossa etupäivystäjä on turvakodin tai vastaavan ympärivuorokautisen yksikön sosiaaliohjaaja ja takapäivystäjänä toimii sosiaalityöntekijä. (HE 224/2016 vp, 10; Reissell ym. 2012, 114 116.) Vuonna 2011 tehdyssä selvityksessä suurimmassa osassa (92 %) sosiaalipäivystyksiä työskenteli sosiaalityöntekijöitä ja puolessa (50 %) sosiaalipäivystyksiä työskenteli sosionomeja. Joissain sosiaalipäivystyksissä työskenteli myös terveydenhuollon ammattilaisia (16 %). (Reissell ym. 2012 117.) Hallituksen esityksessä (HE 224/2016 vp, 8, 30, 67 68) todetaan, että sosiaalipäivystyksen käytössä on oltava virkasuhteinen sosiaalityöntekijä, jolla on laajat päätöksenteko-oikeudet. Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015) ja laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista (272/2005) säätävät, kuka henkilö voi toimia sosiaalityöntekijän työtehtävissä. Sosiaalityöntekijän kelpoisuusehdot ovat kuitenkin tiukentuneet tilapäisesti sosiaalityöntekijän ammatissa toimivan henkilön osalta, eikä hänellä ole sosiaalityöntekijälle säädettyä oikeutta päättää kiireellisissä tapauksissa tahdosta riippumattoman huollon antamisesta tai siihen liittyvistä toimenpiteistä (Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä 817/2015, 12 ). Hallituksen esityksessä (HE 224/2016 vp, 14) kuitenkin todetaan, että sosiaalipäivystyksen keskitetyissä yksiköissä päteviä sosiaalityöntekijöitä on löytynyt helpommin, kuin oman työn ohella tehtävään päivystystyöhön.

13 2.2 Laaja-alainen sosiaalipäivystys: sosiaalipalvelua kaiken ikäisille ja yhteistyötä Tällä hetkellä Suomessa on olemassa erilaisia sosiaalipäivystyksiä, joissa perustehtävää on määritelty eri tavoin. Sosiaalipäivystys on voitu rajata esimerkiksi joihinkin ongelmatilanteisiin tai väestöryhmiin. Toisessa mallissa sosiaalipäivystys palvelee kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa kiireellistä päivystyksellistä sosiaalipalvelua edellyttävissä hätätilanteissa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 15.) Vuonna 2006 STM (2006, 22) suositteli sosiaalipäivystyksen järjestämistä laajana, koko väestöä palvelevana toimintana. THL:n tekemästä kyselystä vuonna 2011 selvisi, että 74 prosenttia vastanneista sosiaalipäivystyksistä palveli kaiken ikäisiä asiakkaita ja 24 prosentissa sosiaalipäivystykset olivat rajattu tiettyihin ongelmatilanteisiin tai väestöryhmiin, jolloin keskeisimpänä työtehtävinä esiin nousivat kiireelliset lastensuojeluasiat ja -toimenpiteet (Reissell ym. 2012, 116). STM:n selvityksen (2006, 22) mukaan lasten ja nuorten avun tarve linkittyy usein aikuisten ja huoltajien ongelmiin, joten niitä ei tulisi erottaa koko perhettä koskevasta palvelun tarpeesta. Uudistettu sosiaalihuoltolaki velvoittaa sosiaalipäivystyksiä auttamaan kaiken ikäisiä asiakkaita, sillä 1.1.2017 voimaan tullessa sosiaalihuoltolain muutoksessa sosiaalipäivystyksestä säätävään 29 :ään lisättiin kohta kaiken ikäisille. Tällä lisäyksellä on haluttu selventää sitä, että sosiaalipäivystysvelvoitteen toteuttamista ei voida järjestää ainoastaan lastensuojelunpäivystyksen kautta. (HE 224/2016 vp, 66; SHL 1301/2014, 29.) Sosiaalipäivystyksessä tehtävä työ määrittyy yhteiskunnallisesti laaja-alaiseksi työskentelyksi, mutta sosiaalipäivystyksen asiakkuudet ovat ajallisesti lyhytkestoisia (HE 224/2016 vp, 8; Räsänen & Kärki 2008, 164). Keskeistä sosiaalipäivystystyössä on kiireellisen tarpeen arvioiminen ja neuvonta sekä tilanteessa tarvittavat kiireelliset toimenpiteet. Tärkeää on myös arvioida asiakkaalle tarjottavien jatkopalvelujen tarvetta ja järjestää ne saumattomasti esimerkiksi muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen piiristä. (HE 224/2016 vp, 8.) Sosiaalipäivystyksen tehtäviin kuuluu perhe- ja lastensuojelutilanteita, nuorten kriisitilanteita, perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa, yksinäisten aikuisten ja vanhusten kriisitilanteita sekä ohjausta ja neuvontaa päihde- ja mielenterveysasioissa. Tarvittaessa sosiaalipäivystyksen tulee huolehtia välittömän turvan ja huolenpidon järjestämisestä ja kiireellisen toimentulon myöntämisestä. Tämän lisäksi sosiaalipäivystyksessä kohdataan monia erilaisia onnettomuus- ja vaaratilanteita, kuten tulipalo, liikenneonnettomuus, yllättävä kuolemantapaus, katoaminen tai heitteillejättö. (HE 224/ 2016 vp, 7; Hujala 2017, 333 334; Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 14; Sosiaali- ja terveysministeriö 2006, 13.)

14 THL:n (2011) raportin mukaan sosiaalipäivystykseen ohjautuvista asiakasryhmistä ja ongelmatilanteista lastensuojelutarpeet nousivat vahvimpana ja yleisimpänä tehtävinä esille, 74 prosentin esiintyvyydellä. Näihin sosiaalipäivystystä edellyttäviin lastensuojelullisiin tehtäviin luettiin lisäksi perheväkivaltatilanteet, päihtyneet alaikäiset sekä päihtyneiden aikuisten hoidossa olevien alaikäisten lasten turvaaminen. Myös lastensuojelulaitoksista karanneet lapset ja nuoret työllistivät sosiaalipäivystyksiä. Näiden lisäksi erilaiset kriisitilanteet (tulipalo, onnettomuudet, äkilliset kuolemantapaukset) ja niissä tarvittu viranomaisapu, muodostivat 19 prosentin osuuden sosiaalipäivystyksessä hoidettavasta työstä. Päihde- ja mielenterveysongelmat olivat 15 prosentissa syynä otettaessa yhteyttä sosiaalipäivystykseen. Lasten huolto- ja tapaamisriidat näyttäytyivät 8 prosentin osuudella sosiaalipäivystyksen tehtäväkenttään kuuluvaksi. (Reissell ym. 2012, 116 117.) Vanhusväestön lisääntyvä määrä vaikuttaa siihen, että sosiaalipäivystyksissä kohdataan tulevaisuudessa yhä enemmän akuutissa avuntarpeessa olevia vanhuksia. Sosiaalipäivystyksen puoleen käännytään vanhusten yksinäisyyteen tai heihin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvissä tilanteissa sekä kiireellistä apua vaativiin kotona selviytymisen ongelmiin, jotka voivat liittyvä muistihäiriöihin tai päihteiden käyttöön. (Reissell ym.2012, 117; Sosiaali- ja terveysministeriö 2006, 22.) Hallituksen esityksessä (HE 224/2016 vp, 9) vanhuspalvelut on nähty jo selkeänä ja tarpeellisena yhteistyötahona sosiaalipäivystykselle. Asiakkaan saama laaja asiantuntija-apu ja viranomaisten moniammatillinen yhteistyö muodostavat sosiaalipäivystyksen ytimen (Hujala 2017, 335; Reissell ym. 2012, 117). Sosiaalipäivystys on akuuttien kriisien hoitoon suunnattua viranomaisyhteistyötä (Reissell ym. 2012, 121) ja myös laki velvoittaa tähän. Sosiaalihuoltolain 29 :n 2 momentissa säädetään, että sosiaalipäivystystä toteutettaessa on toimittava yhteistyössä ensihoitopalvelun, terveydenhuollon päivystyksen, pelastustoimen, poliisin, hätäkeskuksen ja tarpeen mukaan muiden toimijoiden kanssa. Viranomaisyhteistyötä tarvitaan paitsi asiakastilanteissa, mutta myös paikallishallinnon tasolla että alueellisella tasolla (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 17). Paikallisella tasolla tarkoitetaan kuntaa tai kuntayhtymää ja alueellisella tasolla esimerkiksi sairaanhoitopiiriä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 21, 24). Viranomaisten toimintaedellytyksiä ja yhteistyötä pyritään tehostamaan ja parantamaan myös tietojärjestelmien ja johtamisen uudistuksilla (Hujala 2017, 336). Suurin osa sosiaalipäivystyksen asiakkaista tulee poliisin kautta, joten poliisista on muodostunut sosiaalipäivystyksen tärkein yhteistyökumppani (Sosiaali- ja terveysministeriö 2006, 24). THL:n (2011) tekemän kyselyn perusteella, sosiaalipäivystyksen keskeisimmät yhteistyötahot olivat poliisi (96 %) ja hätäkeskus (91 %). Näiden lisäksi yhteistyötä tehdään myös perusterveydenhuollon (70 %), muun sosiaalitoimen (66 %) ja erikoissairaanhoidon

15 kanssa (57 %). Näiden yhteistyökumppaneiden lisäksi avoimissa vastauksissa mainittiin myös, erilaiset päihde- ja mielenterveyspalvelut, lastensuojelulaitokset sekä turvakodit. (Reissell ym. 2012, 117.) Hallituksen esityksessä tuodaan esille myös poliisin, hätäkeskuksen ja kunnan peruspalveluiden, erityisesti lastensuojelun, keskeinen asema sosiaalipäivystyksen yhteistyökumppaneina. Näiden lisäksi nostetaan esiin myös ikääntyneiden kotipalvelu ja yöpartiot sekä etsivää nuorisotyötä tekevät sosiaalija nuorisotyöntekijät. Eteenkin onnettomuustilanteissa yhteistyötä tehdään sairaaloiden ja terveyskeskusten kriisiryhmien kanssa. Myös seurakuntia ja muita vapaaehtoisjärjestöjä hyödynnetään kriisitilanteissa. (HE 224/2016 vp, 9.) Viranomaisyhteistyössä sujuvat toimintakäytännöt vähentävät päällekkäistä työtä. Molemminpuolinen luottamus yhteistyökumppaneiden välillä on hyvän yhteistyön edellytys. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 17.) 2.3 Sosiaalipäivystyksen tulevaisuus suuntana tiivis yhteistyö terveydenhuollon kanssa THL:n (2011) kyselyn vastauksista selvisi, että sosiaalipäivystystä ei juurikaan järjestetä sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistoimintana. Terveydenhuollon päivystys mainittiin vain yhdessä vastauksessa sosiaalipäivystystä toteuttavana tahona. (Reissell ym. 2012, 114.) Vuonna 2016 sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon yhteistyö on hieman lisääntynyt ja muutama sosiaalipäivystys (Oulu, Espoo, Satakunta ja Kouvola) sijaitsee sairaalan yhteydessä (HE 224/2016 vp, 10). Suunta on uudistettujen sosiaalihuoltolain (1301/2014) ja terveydenhuoltolain (1326/2010) mukainen, joissa molemmissa säädetään sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon yhteistyöstä. Uudistettujen lakien tarkoituksena on tiivistää sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon päivystyksen yhteistyötä. (HE 224/2016 vp; SHL 1301/2014, 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2010 50 a.) Kansainvälisesti tarkasteltuna sosiaalityö ja terveydenhuolto tekevät jo tiivistä yhteistyötä kriisitilanteissa (Campbell & Rasmussen 2012; Du Plooy, Harms, Muir, Martin & Ingliss 2014; Gearing, Saini & McNeill 2007; Maher & Maidment 2013; McLeod & Olsson 2006; Pockett 2006; Rowlands 2007). Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä aluehallinnon uudistuksen eli sote-uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan asteittain vuosien 2017 2019 aikana. Syksyllä 2016 hallituksen esitys (HE 224/2016 vp)

16 eduskunnalle laeksi terveydenhuoltolain ja sosiaalihuoltolain muuttamisesta pyrkii uudistamaan terveydenhuollon ja sosiaalihuollon päivystysjärjestelmää sote-uudistuksen tavoitteiden suuntaisesti. Hallituksen esitys lakien muuttamisesta hyväksyttiin loppuvuodesta 2016 ja lakimuutokset astuivat voimaan 1.1.2017 lähtien. Lakimuutosten pyrkimyksenä on vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon integraatioita sekä poistaa palvelujen välisiä laadullisia eroja sekä parantaa asiakkaiden kokonaisvaltaista auttamista. Muutoksilla tavoitellaan palvelujen yhdenvertaista saatavuutta, työntekijöiden riittävän osaamisen takaamista, asiakas- ja potilasturvallisuutta ja asiakaslähtöisyyttä sekä kustannusten kasvun hillitsemistä. Pyrkimyksenä on asiakkaan tarpeisiin vastaaminen kokonaisvaltaisesti sekä monialaisen yhteistyön vahvistaminen ja edistäminen. (HE 224/2016 vp, 1, 4, 18.) Sosiaalipäivystystä terveyskeskuspäivystyksen yhteydessä on kokeiltu jo 1980 1990-lukujen taitteessa sosiaali- ja terveyspäivystysprojektissa Vantaalla. Kehittämishankkeeseen oltiin tyytyväisiä sekä sosiaalihuollossa että terveydenhuollossa ja toiminta vakinaistettiin 1991. Vaikka toiminta havaittiin erittäin toimivaksi, siitä ei kuitenkaan tullut yleinen käytäntö järjestää sosiaalipäivystystä Suomessa. Päivystysten yhdistämisellä tavoiteltiin jo tuolloin osittain samoja vaikutuksia, kuin tämän hetkisellä päivystysuudistuksella. (Keskitalo 1991, 5 7.) Vantaan kaupunki on edelleen keskeisessä asemassa psykososiaalisen tuen järjestämisessä kriisi- ja häiriötilanteissa, sillä STM on nimennyt Vantaan sosiaali- ja kriisikeskuksen valtakunnalliseksi toimijaksi vuonna 2012 terveydenhuoltolain 38 :n mukaisesti. Vantaan sosiaali- ja kriisikeskuksen psykososiaalisen tuen asiantuntemus on käytettävissä valtakunnallisesti konsultaatioita ja tuen toteuttamista varten. (HE 224/2016 vp, 9.) Lakiuudistuksella on haluttu vahvistaa sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon päivystyksen yhteistyötä (HE 224/2016 vp; SHL 1301/2014, 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2010 50 a ), jolla mahdollistetaan tarkoituksenmukainen ja oikea-aikainen palvelujen antaminen (HE 224/2016 vp, 18). Sosiaalipäivystystä ehdotetaan järjestettävän terveydenhuollon 12 laajan ympärivuorokautisen päivystysyksikön ja erikoissairaanhoidon sekä perusterveydenhuollon suppeamman yhteispäivystyksen yhteydessä. Laki ei kuitenkaan edellytä koko sosiaalipäivystystoiminnan siirtämistä terveydenhuollon päivystyksen yhteyteen, vaan sosiaalipäivystystoiminta on mahdollista siirtää osittain sairaalan yhteyteen. Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että kunnille jäisi erilaisia vaihtoehtoisia tapoja kehittää sosiaalipäivystystä olemassa olevien hyvien toimintamallien ja kuntayhteistyön pohjalta sekä alueelliset tarpeet huomioiden lain edellyttämien muutosten toteuttamiseksi. (HE 224/2016 vp, 18, 23 24, 68; SHL 1301/2014 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2010 50 a.)

17 Uudistuksen toteuttaminen kuitenkin edellyttää vähintään virka-aikaisen päivystystyön toteuttamista samoissa tiloissa ja virka-ajan ulkopuolella on huolehdittava saumattomasta yhteistyöstä sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon kanssa. Virka-aikaiseen sosiaalityöhön sisältyvää päivystystyötä ja virka-aikaisten palvelujen toimivuutta, kuten ohjausta, neuvontaa ja palvelutarpeen arviointia, ei tule kuitenkaan unohtaa, jotta virka-ajan ulkopuolinen päivystys ei turhaan kuormittuisi. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteisen päivystysyksikön toteuttamisesta on myös hyviä kokemuksia. Jotta uudistuksella olisi halutut tulokset, sosiaalipäivystykselle tulisi kuitenkin tarjota aito rooli osana terveydenhuollon tiimiä, ei pelkästään työhuonetta sairaalarakennuksessa. Mahdollisuus on myös hyödyntää jo sairaalassa työskentelevien sosiaalialan ammattilaisten osaamista sosiaalipäivystyksen toteuttamisessa. Valtioneuvoston asetuksella voidaan myöhemmin säätää sosiaalipäivystyksen toimintaa ja järjestämistä tarkemmin, mutta ennen asetuksen antamista on tarkoituksen mukaista seurata palvelujen muotoutumista kentällä. (HE 224/2016 vp, 18, 23, 69, 71; SHL 1301/2014 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2010 50 a.) Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä (43/2016, 7) todetaan, että lakiuudistuksilla parannetaan asiakkaiden oikeusturvaa ja edistetään sosiaalihuollon yhdenvertaista saatavuutta ja saavutettavuutta sekä voidaan saada aikaan merkittäviä synergiaetuja palvelujen järjestämisessä. Vaikka mietinnössä ollaan yhtä mieltä päivystysuudistuksen tarpeellisuudesta, siinä tuodaan esiin myös eriäviä näkemyksiä vastalauseiden muodossa. Vastalauseissa kritisoidaan hallituksen esitystä (HE 224/2016 vp) liiallisesta kiirehtimisestä, puutteellisesta lainvalmistelusta ja epätasa-arvoisuudesta. Vastalauseissa todetaan, että päivystysuudistus on kiinteä osa sote-kokonaisuutta ja se tulisi käsitellä samanaikaisesti sote-uudistusten kanssa. (StVM 43/2016 vp, 18 24.) Asiakkaan tai potilaan kiireellisyys myös sosiaalipalvelujen tarpeen suhteen tulisi arvioida terveydenhuollon palvelujen rinnalla ja tavoitteena on, että arvio mahdollisesta sosiaalipalvelujen tarpeesta tulee säännönmukaiseksi osaksi terveydenhuollon työtä. Yhteistyön tulisi toteutua päivittäisessä työssä sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Uudistettu laki säätää, että jatkohoidon turvaamiseksi mielenterveys- ja päihdetyön päivystystä tulee toteuttaa osana terveyden- sekä sosiaalihuollon päivystystä. Useita palveluja tarvitsevien päihde- ja mielenterveysasiakkaiden on saatava riittävä apu riippumatta siitä, minkä palvelun piiristä he lähtevät apua hakemaan tai missä heidän avun tarve muutoin huomataan. (HE 224/2016 vp, 23 24, 68; SHL 1301/2014 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2010 50 a ; 53 a.) Integroidusta sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista hyötyisivät erityisesti paljon palveluja tarvitsevat moniongelmaiset asiakkaat (HE 224/2016 vp, 32).

18 Laissa säädetään myös psykososiaalisen tuen antamisesta kiireellisissä tilanteissa (SHL 1301/2014, 29 a ; Terveydenhuoltolaki 1326/2016, 50 ). Psykososiaalisen työ vaatii terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tiivistä yhteistyötä, jotta välttämätön tuki ja palvelut saadaan asianmukaisesti toteutettua. Kriisi- ja päivystystyössä psykososiaalisella työllä tavoitellaan tasapainon palauttamista ihmisen tilanteeseen eli välittömän turvan takaamista sekä pyritään löytämään jatkotoimia yhdessä asiakkaan tai hänen omaistensa kanssa. (HE 224/2016 vp, 69 70.) Psykososiaalisella tuella vastataan välttämättömiin ja kiireellisiin tarpeisiin, jolla voidaan välttää sairaalan osastolle ottaminen niissä tilanteissa, joissa se ei ole lääketieteellisistä syistä tarpeellista. Tarpeettomia hoitovuorokausia voidaan vähentää huolehtimalla väkivallan uhrien kotiuttamisesta tai turvakotiin ohjaamisesta sosiaalityön avulla. Psykososiaalinen tuki on ennaltaehkäisevää työtä, jolla voidaan välttää kriisien syventymistä ja vakavampia vaurioita. Sosiaalipäivystystä järjestettäessä terveydenhuollon yhteydessä, sosiaalihuollolliset ongelmat kohdentuvat sosiaalialan ammattilaisille nopeasti, jolloin säästetään terveydenhuollon resursseja sekä asiakas saa tarvitsemansa sosiaalihuollon avun. (emt., 32.) 2.4 Aiemmat suomalaiset tutkimukset sosiaalipäivystyksestä Sosiaalipäivystystä on tutkittu Suomessa jonkin verran ja tutkimusnäkökulmat ovat vaihdelleet. Etsimme sosiaalipäivystykseen liittyvää tutkimusta UEF-Finnan tietokannasta sekä Google Scholarista sanalla sosiaalipäivystys. Lisäksi hyödynsimme löytämiemme tutkimusten lähdeluetteloja. Aiemmissa tutkimuksissa huomioimme lisensiaatintyöt, väitöskirjat ja erilaiset selvitykset. Otimme mukaan myös pro gradut, sillä sosiaalipäivystyksestä tehty tutkimus on erittäin vähäistä. Tutkimuksemme kannalta keskeisimpiä tutkimuksia ovat terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2011 tekemä selvitys sosiaali- ja terveydenhuollon päivystyspalveluista (Reissell ym. 2012) sekä sosiaali- ja terveysministeriön (STM) ja sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valvira) vuonna 2016 tekemä valtakunnallinen kysely kaikille Suomen sosiaalipäivystyksille (HE 224/2016 vp), joihin olemme jo viitanneet edellisissä alaluvuissa kertoessamme sosiaalipäivystyksestä. Aiempaa tutkimusta etsiessämme emme laajentaneet sitä koskemaan kriisityöhön tai työorientaatioihin liittyvään tutkimukseen, sillä tutkimuksen kontekstina oli sosiaalipäivystys, josta oli tarkoitus tuottaa uutta tietoa.

19 THL:n työryhmä on tehnyt vuonna 2011 yhteistyössä STM:n kanssa selvityksen sosiaali- ja terveydenhuollon päivystyspalveluista. Selvityksellä muodostettiin koko maan kattava kokonaiskuva sosiaali- ja terveydenhuollon päivystyksen järjestelyistä ja arvioitiin integroitujen päivystysmallien etuja ja haittoja. Sosiaalipäivystystä tutkittiin sähköisellä kyselyllä, joka lähetettiin yhteensä 91 vastaanottajalle, joiden yhteystiedot oli saatu aluehallintovirastojen kautta. Kyselyä ei lähetty kaikille kunnille, vaan kunnallisten ja seutukunnallisten sosiaalipäivystysten hallinnoinnista vastaaville tahoille. Kyselyyn vastasi yhteensä 74 sosiaalipäivystyksen järjestävää tahoa. Kyselyllä selvitettiin sosiaalipäivystyksen järjestämismalleja, tehtävänkuvaa, asiakasryhmiä ja yhteydenottamista sosiaalipäivystykseen sekä sosiaalipäivystyksen työntekijöitä ja yhteistyötahoja. Kyselyn perusteella pystyttiin tunnistamaan sosiaalipäivystysjärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia. (Reissell ym. 2012.) STM on tehnyt yhdessä Valviran kanssa vuonna 2016 valtakunnallisen kyselyn, joka lähetettiin kaikille Suomen sosiaalipäivystyksille. Suurimpana puutteena nousi esiin sosiaalipäivystystyön suunnitelmallinen kehittäminen. Erityisesti pienemmissä sosiaalipäivystysyksiköissä, haasteeksi muodostuu sosiaalityöntekijöiden erityisosaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen, joka näkyy esimerkiksi kriisityön osaamisessa. Tämä vaikuttaa työn laatuun ja turvallisuuteen. STM:n ja Valviran tekemä kysely vahvistaa aiemmin THL:n ja STM:n tekemän selvityksen tuloksia. Molemmissa selvityksissä tuli selvästi esiin tarve kehittää sosiaalipäivystyksen toimintamalleja, resursoida palveluja riittävästi, vahvistaa työntekijöiden ammatillista osaamista sekä hioa moniammatillisia yhteistyökäytäntöjä. Hallitus on hyödyntänyt molempia selvityksiä tekemässään päivystysuudistusta koskevassa esityksessä. (HE 224/2016 vp; Reissell ym. 2012.) Edellä olevien selvitysten lisäksi sosiaalipäivystyksestä on tehty vain muutamia väitöskirjoja ja pro graduja. Tiiviimmässä sosiaalipäivystyksen kehittämisvaiheessa 2000-luvulla sosiaalipäivystyksiä luotiin ympäri Suomea, sillä niiden tuli olla kattavasti ja asianmukaisesti järjestetty vuoteen 2007 mennessä. Wilén toimi Kaakkois-Suomen sosiaalipäivystyshankkeen tutkijana, jonne luotiin seudulliset sosiaalipäivystyspalvelut vuosina 2003 2006. Hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun STM:n selvityksen liittyen sosiaalipäivystyksen kehittämiseen. (STM 2006.) Wilén (2008) jatkoi aiheesta väitöskirjassaan, jossa näkökulmana on luottamuksen käsite alueellisen yhteistyön haasteena ja mahdollisuutena sosiaalipäivystyksen kehittämishankkeessa. Sosiaalipäivystystä on tutkittu sekä päivystävien sosiaalityöntekijöiden että sosiaalipäivystyksen yhteistyökumppaneiden näkökulmasta. Sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta aihetta tutki Niemelä

20 (2009), joka keskittyi pro gradussaan tarkastelemaan, miten sosiaalityöntekijät kuvaavat sosiaalipäivystystyötä sekä millaista apua sosiaalipäivystyksestä saadaan. Tutkimus oli laadullinen tapaustutkimus, jossa Niemelä haastatteli 7 sosiaalipäivystäjää teemahaastattelulla. Tutkimustulosten kolme pääteemaa olivat sosiaalipäivystystyön luonne, sosiaalipäivystyksen tarjoama apu sekä työn kuormittavuus. Moniammatillisten yhteistyötahojen näkemyksiä sosiaalipäivystyksestä Pohjois-Karjalan maakunnallisessa sosiaalipäivystyksessä tutki Peltonen (2010) pro gradussan. Hätäkeskukselle ja poliisitoimelle tehdyssä kyselytutkimuksessa selvisi, että 82 % määritteli sosiaalipäivystyksen kanssa tehtävän yhteistyön hyväksi tai melko hyväksi. Hätäkeskuksella oli varsin hyvä tietoisuus sosiaalipäivystyksen toiminnasta, mutta poliisitoimen tietoisuus oli heikompaa. Tarve kehittää yhteistyötä nousikin tärkeimmäksi tutkimustulokseksi. Väkivaltateemaa sosiaalipäivystyksessä käsitteli Mantsinen (2016) tekemässään pro gradussa. Hän tutki sosiaalipäivystyksen tehtävää parisuhdeväkivaltaan puuttumisessa sekä sitä, miltä osin tämä puuttuminen näyttäytyy sukupuoleen kytkeytyvien rakanteiden purkautumisena eli rakenteellisena sosiaalityönä. Tutkimuksen perusteella Mantsinen totesi, että ensisijaisena sosiaalipäivystyksen tehtävänä parisuhdeväkivaltatilanteissa oli lasten tilanteen arvioiminen ja lasten välitön turvaaminen, jonka lisäksi pyrittiin parisuhdeväkivallan loppumiseen eli pitkän aikavälin tuloksiin. Sosiaalipäivystyksen keinot parisuhdeväkivallan loppumiseksi olivat keskusteleminen asiakkaan kanssa, jatkopalveluihin ohjaaminen sekä tietojen kirjaaminen ja tiedon siirtäminen eteenpäin. Lastensuojelun näkökulmaa sosiaalipäivystyksessä tutkivat Lahti (2006), Koivula-Pukkila (2010) ja Maaskola-Kinnunen (2014) omissa pro graduissaan. Lahti (2006) selvitti lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalipäivystyksen asiakkaiden kokemuksia ja näiden pohjalta tunnisti lastensuojelun sosiaalipäivystyksen kehittämistarpeita. Näitä olivat huomion kiinnittäminen asiakastapausten siirtymiseen alueen sosiaalityöhön sekä laadukas ja huolellisesti suunniteltu jatkotyöskentely, jolla pystytiin tuomaan pitkäkestoista apua asiakkaan tulevaisuuden kannalta. Tärkeänä nähtiin myös sosiaalityöntekijöiden jatkuva kouluttaminen. Tulosten perusteella oli myös nähtävissä, että sosiaalipäivystys pystyi lisäämään asiakkaiden turvallisuuden tunnetta. Asiakkaat toivat lisäksi esille, että itsenäisen avun hakeminen voi olla joskus vaikeaa, ilman ulkopuolisen puuttumista tilanteeseen. Koivula-Pukkilan (2010) näkökulmana oli akuutin lastensuojelun sosiaalityön kuvaamien Satakunnan sosiaalipäivystyksessä. Hänen tarkoituksenaan oli tuoda esiin lapsen paikkaa kiireellisen sijoituksen tilanteissa sekä miten sosiaalityöntekijät kuvasivat kiireellisiä sijoituksia. Tutkimusaineisto koostui 40

21 sosiaalipäivystyksen tekemästä kiireellisen sijoituksen päätöksestä. Tutkimuksen mukaan lapsen näkökulma tuli selvästi esiin sijoituspäätöksissä ja sijaishuoltoon lähteminen ja sinne sopeutuminen nousivat vahvasti esiin kiireellisten sijoitusten kuvauksissa. Maaskola-Kinnusen (2014) tutkimuksessa selvitettiin, miten sosiaali- ja kriisipäivystyksessä oli määritelty lapsen etu ja miten sosiaali- ja kriisipäivystäjät olivat arvioineet lapsen etua omassa työssään liittyen huolto- ja tapaamisriitoihin. Maaskola-Kinnusen (2014) tutkimuksen perusteella lapsen etua huolto- ja tapaamisriidassa määriteltiin pääsääntöisesti kolmen eri näkemyksen kautta, joita olivat lapsen suhde molempiin vanhempiin, oikeus suojeluun ja turvallisuuteen sekä lapsen oikeus hoitoon ja kasvatukseen. Erityisenä haasteena huolto- ja tapaamisriidoissa nähtiin eri osapuolten ristiriitaiset kertomukset sekä lapsen aidon mielipiteen selvittäminen. Tilanteen rauhoittamiseksi eroperheiden kanssa tarvittiin myös kriisityötä. Sosiaalipäivystystä on tutkittu myös tiedon muodostamisen ja dokumentoinnin näkökulmasta. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes) kartoitti ja määritteli yhteistyössä Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksen kanssa sosiaalipäivystyksen tietotarpeita ja tietosisältöjä. Raportin perusteella päivystystoiminta ja erityisesti siinä tehtävä asiakasdokumentaatio tarvitsivat valtakunnallista tukea ja yhtenäisyyttä. (Räsänen & Kärki 2008.) Räsänen (2014) jatkoi aiheesta väitöskirjassaan tietotekniikkaan pohjautuvan asiakastiedon käyttöä sosiaalipäivystyksessä. Tutkimuksen avulla tuotettiin syvempää ymmärrystä siitä, miten tietojärjestelmät ja tietokoneet olivat läsnä sosiaalipäivystyksessä ja sen institutionaalisten tehtävien suorittamisessa. Edellä esitetyissä tutkimuksissa on käytetty erilaisia tutkimusmetodeja. Aineistoja on kerätty haastatteluiden ja kyselyjen avulla sekä erilaisia dokumentteja ja tallenteita hyödyntäen. Eniten sosiaalipäivystystä on tutkittu haastattelumenetelmällä ja analyysi on pohjautunut sisällönanalyysiin. Yksi tutkimus pohjautui etnometodologiaan, jossa aineisto oli hyvin laaja ja monipuolinen. Kyselytutkimuksilla sosiaalipäivystystä on tutkittu valtakunnallisesti. Kriisityön ja työorientaatioiden näkökulmasta sosiaalipäivystystä ei ole aiemmin tutkittu.

22 3 TYÖORIENTAATIOT JA KRIISITYÖ OSANA SOSIAALITYÖTÄ 3.1 Sosiaalityön työorientaatiot Työorientaatioilla ei ole yhtenäistä määritelmää ja ne voidaan ymmärtää monella tapaa. Liukko (2009, 24) tuo esiin tekemässään lisensiaatintutkimuksessaan, että englanninkielisessä kirjallisuudessa työorientaation käsitettä ei ole juuri käytetty. Suomessa työorientaation käsite on puolestaan vahvistunut viime vuosina. Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) tekemän raportin myötä se on muotoutunut viralliseksi käsitteeksi, jolla voidaan kuvata suomalaista sosiaalityötä (Karjalainen & Sarvimäki 2005). Työorientaatio käsitteenä tarjoaa teoreettisen näkemyksen erilaisiin perustoihin pohjautuvasta sosiaalityöstä. Perehdyttyämme kirjallisuuteen tunnistimme ja jaoimme työorientaation käsitteen kolmeen luokkaan, jotka ovat sosiaalityön osaamisperusta, sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta ja sosiaalityöntekijän henkilökohtainen perusta. Tekemämme jaottelun nimesimme sosiaalityön työorientaatioperustaksi. Jaottelulla pyrimme selkeyttämään sosiaalityön työorientaation moninaista ja laajaa käsitettä. Sosiaalityön osaamisperustaa on pyritty määrittämään ja linjaamaan yhteiskunnan tasolta, jotta laajaa sosiaalityön kenttää voitaisiin jäsentää ja osaamista kehittää. Sosiaalityöntekijän henkilökohtainen perusta puolestaan lähtee muodostumaan yksilöstä itsestään käsin, johon vaikuttaa esimerkiksi yksilön maailmankatsomus ja työkokemus. Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustassa yhdistyvät sekä yhteiskunnan että yksilön tasot. Riippuen organisaatiosta, missä sosiaalityöntekijä työskentelee, voi yksilön ja yhteiskunnan painotus vaihdella, jolloin ammatillisessa toiminnassa voi korostua joko yhteiskunnan normit tai yksilön arvot. Vaikka sosiaalityön osaamisperustaa lähdetään määrittämään vahvemmin yhteiskunnan tasolta käsin, siihen vaikuttavat myös yksilö ja organisaatio. Samoin kuin sosiaalityöntekijän henkilökohtaiseen perustaan vaikuttavat yhteiskunta ja organisaatio, vaikka keskiössä on yksilön lähtökohta. Seuraavassa kuviossa havainnollistamme tätä jaottelua eli sosiaalityön työorientaatioperustaa (Kuvio 1).

23 Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta Organisaatio Sosiaalityön osaamisperusta Yhteiskunta Yksilö Sosiaalityöntekijän henkilökohtainen perusta KUVIO 1. Sosiaalityön työorientaatioperusta Oleellista on tunnistaa, että työorientaatioilla on kolme eri perustaa, joista käsin sosiaalityön työorientaation käsitettä voidaan jäsentää. Työorientaatioiden perustat vaikuttavat toisiinsa eikä niitä voida pitää toinen toistaan keskeisempänä. Kuviossa olevat yhteiskunta, organisaatio ja yksilö ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään ja muodostavat ympäristön, missä työorientaatioiden perustat kehittyvät ja vaikuttavat. Tässä tutkimuksessa keskitymme tarkastelemaan sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustaa, joka pohjaa erityisesti organisaation tasoon sekä sosiaalityöntekijän henkilökohtaista perustaa, joka puolestaan pohjaa yksilöön. Raunio (2009, 183) on huomauttanut, että organisaatiolla on olennainen vaikutus siihen, mistä lähtökohdista työtä tehdään. 3.1.1 Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustoja ovat määritelleet Malcolm Payne (1996, 2005), Kyösti Raunio (2009), Lena Dominelli (2009) sekä Minna Kivipelto (2004). Paynen määrittely on toiminut pohjana muille sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustoja määritelleille eli Rauniolle, Dominellille ja Kivipellolle. Seuraavan taulukon avulla jäsennämme sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustoja tekijän ja toiminnan lähtökohdan mukaan (Taulukko 1). Toiminnan lähtökohtia ovat järjestelmä, vuorovaikutus ja yhteiskunnallinen tilanne. Erityisesti keskitymme Raunion tekemään sosiaalityön ammatillisen toiminnan perustojen määrittelyyn.

24 TAULUKKO 1. Sosiaalityön ammatillisen toiminnan perusta tekijän ja toiminnan lähtökohdan mukaan Tekijä Toiminnan lähtökohta Payne (1996, 2005) Järjestelmä Vuorovaikutus Yhteiskunnallinen tilanne Individualistis-reformistinen Refleksiivisis-terapeuttinen Sosialistis-kollektivistinen Raunio (2009) Terapeuttinen Palvelujärjestelmäkeskeinen Yhteiskuntakriittinen Dominelli (2009) Ylläpitävä lähestymistapa lä- Emansipatorinen hestymistapa Terapeuttinen lähestymistapa Kivipelto (2004) Yksilöihin kohdistuva ja yhteiskuntaan integroiva sosiaalityön yhteiskunnallinen orientaatio Tukeva ja tulkinnallinen sosiaalityön yhteiskunnallinen orientaatio Sosiaalityön kriittinen yhteiskunnallinen orientaatio Malcolm Payne (1996, 2005) jakaa sosiaalityön kolmeen keskeiseen perspektiiviin, jotka ovat individualistis-reformistinen, refleksiivisis-terapeuttinen ja sosialistis-kollektivistinen. Individualistis-reformistisessa perspektiivissä sosiaalityön tehtävä on keskittyä yksilöihin sekä heidän tarpeisiinsa. Tämän lisäksi sosiaalityön tehtävänä on parantaa yksilöille annettavia palveluita, jotta palvelut olisivat tehokkaampia. Refleksiivis-terapeuttisen perspektiivin pyrkimyksenä on lisätä yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen hyvinvointia, vahvistamalla heidän omaa kasvuaan ja voimaantumista. Tällöin ihmiset voivat saada paremmin hallintaan oman elämänsä ja pystyvät selviytymään vaikeuksista. Keskeistä tässä perspektiivissä on refleksiivisyys sekä vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa. Sosialistis-kollektiivisen perspektiivin tarkoituksena on tukea ja edistää yhteistyötä ja ihmisten keskinäistä auttamista, jotta kaikista syrjäytyneimmät ja huono-osaisimmat ihmiset voisivat saada paremmin päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Sosiaalityön rooli on voimaannuttaa ja osallistaa ihmisiä oppimiseen sekä yhteistyöhön ja lisätä tasa-arvoisia suhteita ihmisten välillä. Näiden avulla yritetään luoda yhteiskunta, johon kaikki voivat osallistua ja kokea kuuluvansa. Kaikilta sosiaalityön kentiltä voidaan löytää elementtejä näistä kolmesta perspektiivistä. (Payne 1996, 2; Payne 2005, 8-10.) Kyösti Raunio (2009) tuo esiin, että Paynen (1996, 2005) jaottelemat perspektiivit sopivat huonosti suomen kieleen. Raunio onkin luonut paremmin suomalaiseen sosiaalityöhön sopivat termit näille perspektiiveille, jotka pohjaavat Paynen jaotteluun. Raunio on nimennyt Paynen perspektiivit palvelujärjestelmäkeskeiseksi, terapeuttiseksi ja yhteiskuntakriittiseksi.

25 Palvelujärjestelmäkeskeisessä perspektiivissä keskitytään sosiaalityön rooliin ja yksilölle tarjottaviin hyvinvointipalveluihin, jossa erityisesti korostetaan tuen organisoitumiseen liittyviä tekijöitä. Tässä perspektiivissä sosiaalityö on lähtökohdiltaan yksilöiden tarpeista lähtevää, mutta sitä tehdään palvelujärjestelmän puitteissa. Sosiaalityö on konkreettista työskentelyä ja työn tavoitteena on tarjota palveluja ja etuuksia, joilla autetaan ja helpotetaan ihmisiä heidän ongelmissaan ja yhteiskuntaan sopeutumisessa. Sosiaalityön asiakkuuden nähdään johtuvan yksilöiden vaikeuksista sopeutua yhteiskunnalliseen muutokseen, mutta siinä huomioidaan myös, että puutteet sosiaalisissa palveluissa aiheuttavat ongelmia. Tavoitteena on hyödyntää olemassa olevaa palvelujärjestelmää mahdollisimman hyvin sekä kehittää sitä mahdollisuuksien mukaan. (Raunio 2009, 185 187.) Palvelujärjestelmäkeskeisessä perspektiivissä ei keskitytä terapeuttisiin tavoitteisiin eikä työskentelyllä tavoitella merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia, vaan sosiaalityöntekijä toimii enemmän palvelujärjestelmän teknisenä toimeenpanijana, kuin asiakastyöntekijänä. Suhde asiakkaaseen on lähinnä neutraali. Sosiaalityöntekijän institutionaalista asemaa korostetaan ja työ on selkeämmin toimistokeskeistä, toisin kuin muissa perspektiiveissä, joissa siihen suhtaudutaan jopa kielteisesti. Toimisto nähdään työskentelyn luontevana ympäristönä eikä esimerkiksi asiakkaiden kontrolloimista pidetä ongelmallisena. Sosiaalityöntekijällä nähdään olevan valta ja oikeutus vaikuttaa asiakkaisiin yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Yhtenä osana tähän liittyy sosiaalinen kontrolli, vaikka myös huolenpitoa ja yksilöiden huomioon ottamista korostetaan. Sosiaalityöntekijällä nähdään olevan tärkeä tehtävä palvelujen koordinoimisessa. Sosiaalityöntekijältä edellytetään kokonaisnäkemystä palvelujärjestelmästä, jolla tarkoitetaan sitä, että asiakkaan ja ympäristön suhde ei jäsenny vain yksilön ja virallisen palvelujärjestelmän suhteeksi, vaan siinä huomioidaan myös läheisverkostot. (Raunio 2009, 185 187.) Terapeuttisissa perspektiivissä sosiaalityön tavoitteena on auttaa yksilöä, sekä mahdollisesti myös ryhmiä ja yhteisöjä, hyödyntämään itsellä olevia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun, itsensä toteuttamiseen sekä elämänhallintaan. Sosiaalityöntekijä pyrkii lisäämään asiakkaan ymmärrystä hänen henkilökohtaisista voimavaroistaan, joiden avulla ratkaistaan ongelmia, sekä auttamaan näiden voimavarojen hyödyntämisessä. Terapeuttisessa perspektiivissä korostuvat kunnioittamiseen ja tukemiseen pohjautuvat persoonalliset ja vuorovaikutteiset auttamissuhteet, kun taas vähemmälle huomiolle jäävät palvelujen tarjoaminen ja sosiaalinen muutos. Vuorovaikutuksen korostaminen edellyttää sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä tasa-arvoista suhdetta, jossa sosiaalityöntekijä ei toimi asiak-

26 kaan ongelmien ylivertaisena asiantuntijana. Sosiaalityöntekijän oman persoonan, kokemuksen ja intuition merkitystä korostetaan ammatillisen asiantuntijatiedon sijaan. Työn ammatillisuuden säilyttämiseksi oman persoonan käyttäminen tulee kuitenkin olla tietoista ja perusteltua. (Raunio 2009, 189 191.) Terapeuttisessa perspektiivissä ihminen nähdään tahtovana ja tietoisesti toimivana yksilönä, joka haluaa kasvaa ja muuttua. Palvelujärjestelmäkeskeisessä perspektiivissä hyvinvointivaltion palvelut ovat keskeisessä asemassa, mutta terapeuttisessa perspektiivissä ajatellaan, että pelkkä palvelujen neutraali tarjoaminen ei mahdollista asiakkaiden ongelmien syvempää ymmärtämistä. Vaikka asiakkaan ongelmat olisivat ratkaistavissa palveluja ja etuuksia järjestämällä, asiakassuhteen laatua ja vuorovaikutuksen merkitystä ei tulisi sivuuttaa. Yhteiskunnallisesta syrjäytyneisyydestä huolimatta asiakas on aina tunteva ja tietoisesti toimiva yksilö, ei pelkästään yhteiskunnallisten olosuhteiden uhri. Syrjäytyminen voi vaikutta haitallisesti ihmisen itsetuntoon ja identiteettiin, jolloin näihin liittyvät asiat tulisi ottaa huomioon sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välisessä vuorovaikutuksessa, jotta se ei heikentäisi yhteistyön mahdollisuuksia. Vaarana on, että neutraalisti palveluja ja etuuksia tarjoava sosiaalityöntekijä saa asiakkaan tuntemaan, että hänen asioistaan ei olla aidosti kiinnostuneita. (Raunio 2009, 189 191.) Yhteiskuntakriittisen perspektiivin tarkoituksena on kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä sekä siinä toteutettavaa ammatillista toimintaa. Yhteiskunnallisen järjestelmän kyvyttömyys vastata yksilöiden sosiaalisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin nähdään sosiaalisten ongelmien taustalla. Tavoitteena ei ole muuttaa puutteellisten sosiaalipalvelujen seurauksista kärsiviä yksilöitä, vaan ongelmia aiheuttavia yhteiskunnallista järjestelmää. Keskeistä on asiakaslähtöisyys, mutta se ymmärretään kollektiivisesti, ei yksilöllisesti. Sosiaalityön tavoitteena on tukea yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista kärsivien ihmisten, esimerkiksi etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen, vammaisten ja vanhusten, yhteisiä pyrkimyksiä saada valtaa omissa asioissaan. Asiakkaita rohkaistaan organisoitumaan eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja alistamista vastaan. Asiakkaiden yhteistoiminnalla pyritään voittamaan avuttomuuden kokemuksia ja lisäämään voimaantumista. Tämän avulla ihmisillä on mahdollisuus saavuttaa huomattavia muutoksia omassa elämässään ja ympäröivässä yhteiskunnassa. (Raunio 2009, 191 194.)

27 Sosiaalityöntekijän tulee analysoida ja suhtautua kriittisesti yhteiskunnallisen alistuksen syihin ja muotoihin, sosiaalityön tehtävään yhteiskunnallisen kontrollin toteuttajana sekä omaan rooliinsa asiakkaiden alisteisuuden ylläpitäjänä ja vahvistaja. Tässä perspektiivissä lähtökohtana on asiakkaan yhteiskunnallinen tilanne, mutta sosiaalityöntekijän dialogista ja vuorovaikutteista suhdetta ei myöskään unohdeta. Dialogin avulla mahdollistetaan kriittinen reflektio, mutta vuorovaikutussuhde ei ole terapeuttinen, koska sitä pidetään mahdollisesti alistavana. Sosiaalityöntekijän tärkein tehtävä on valtaistaa asiakkaita eli auttaa heitä osallistumaan yhteiskunnallisia käytäntöjä ja rakenteita muuttavaan yhteistoimintaan. Yhteisen toiminnan esteenä toimii yksilöihin keskittyvä työskentelytapa sekä sosiaalityön asiakkuuden mukana tuoma leima. Sosiaalityöntekijällä on mahdollisuus keventää näitä esteitä lisäämällä asiakkaan kriittistä tietoisuutta hänen huonon tilanteensa yhteiskunnallisista syistä sekä tuomalla esiin, että muutkin kärsivät samasta tilanteesta. (Raunio 2009, 191 194.) Sosiaalityön ollessa osa yhteiskunnallista järjestelmää, sosiaalityöntekijän voi olla hankala kritisoida omaa ammatillista roolia määrittävää järjestelmää ja asiakkaan kriittisen tietoisuuden lisääminen on lähes mahdotonta. Sosiaalityöntekijän ei odoteta osallistuvan yhteiskunnan muutokseen, vaan hänen oletetaan ylläpitävän keskeisiä yhteiskunnallisia instituutiota ja näiden vallitsevia arvoja. Palvelujärjestelmäkeskeisessä ja terapeuttisessa perspektiivissä vastataan enemmän sosiaalipalveluja rahoittavien ja säätelevien tahojen intresseihin. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijät näkevät haastavana kriittisen perspektiivin toteuttamisen sosiaalityössä ja vain pieni osa näkee yhteiskunnallisen vaikuttamistyön osana omaa tehtävänkuvaansa. Tärkeää on asiakkaan aktiivinen osallistuminen, hänen itsemääräämisen ja oman elämänhallinnan tukeminen. Sosiaalityöntekijä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, vahvistaako vai lieventääkö hän asioimistilanteen rakenteellista ja kulttuurista alistavuutta. (Raunio 2009, 191 194.) Raunion perspektiiveissä on löydettävissä sekä yhtymäkohtia että eroja. On tärkeää huomata, että sosiaalityön kolmea perspektiiviä ei tule nähdä toisiaan poissulkevina vaan täydentävinä. Niiden avulla voidaan tarkastella yleisesti sosiaalityön ammatillisen toiminnan lähtökohtia. Perspektiivit ovat ihanteita ja kannanottoja siitä, millaisista lähtökohdista sosiaalityötä tulisi tehdä. Perspektiivit eivät ole nousseet käytännön sosiaalityöstä vaan ne toimivat suuntaviivoina pyrittäessä laadukkaaseen sosiaalityöhön. Perspektiivien tavoitteena on tuoda esiin sosiaalityön hyviä käytäntöjä, joko palvelujärjestelmän, vuorovaikutuksen tai yhteiskunnallisen ympäristön lähtökohdista. (Raunio 2009, 185 186, 194.) Karjalainen (2016, 136) huomauttaa, että tällä hetkellä on olemassa vahva toimistokeskeisen sosiaalityön ja byrokratiatyön orientaatio. Karjalaisen mukaan tätä ei kuitenkaan voi nähdä

28 sosiaalityön ideaalina, vaan vallitsevana olosuhteena. Raunio (2009, 194) on myös todennut, että suomalainen sosiaalityö painottuu vahvasti palvelujärjestelmän toimenpiteisiin, mutta hän ei näe sitä kuitenkaan esteensä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan vuorovaikutussuhteen huomioimisessa. Palvelujärjestelmäkeskeisen perspektiivin lisäksi sosiaalityön ammatillisessa käytännössä painotetaan myös terapeuttista perspektiiviä. Toisaalta on tärkeä tutkia asiakkaiden ongelmien ja yhteiskunnan rakenteiden välisiä yhteyksiä. Raunio esittää vielä, että sosiaalityöstä puuttuu perspektiivi, jossa toimitaan yhteiskunnallisella tasolla ja pyritään ylläpitämään tai säilyttämään sen hetkistä järjestelmää (emt., 195). Sosiaalityön perspektiiveillä on sekä eroavaisuuksia että yhtäläisyyksiä. Asiakkaan kasvuun ja muutokseen tähdätään niin terapeuttisessa että yhteiskuntakriittisessä perspektiivissä, mutta ensimmäisessä toimitaan yksilöllisellä tasolla ja jälkimmäisessä yhteiskunnan tasolla. Terapeuttisessa perspektiivissä korostuu sosiaalityöntekijän ammatillinen osaaminen, yhteiskuntakriittisen perspektiivin korostaessa huono-osaisten ihmisten omaa toimintaa. Palvelujärjestelmäkeskeinen perspektiivi on myös yksilöllinen, mutta siinä toimitaan vahvemmin järjestelmälähtöisesti. Palvelujärjestelmäkeskeisessä perspektiivissä pyritään pitämään yllä ja säilyttämään yhteiskunnallista järjestelmää. (Raunio 2009, 194 195.) Lena Dominelli (2009) jakaa sosiaalityön työorientaatiot myös kolmeen keskeiseen lähestymistapaan, jotka kuvaavat sosiaalityön roolia ja päämäärää. Nämä lähestymistavat ovat ylläpitävä, terapeuttinen ja emansipatorinen lähestymistapa. Ylläpitävässä lähestymistavassa sosiaalityöntekijä ei omaksu itselleen terapeuttista auttajan roolia, vaan interventiot ovat käytännönläheisiä. Interventioiden tekemistä ohjaa sosiaalityöntekijän lähinnä käytännön kautta saatu tieto siitä, mikä toimii. Sosiaalityöntekijä antaa asiakkaalle tietoa mahdollisuuksista ja resursseista. Tässä lähestymistavassa sosiaalityöntekijä omaksuu itselleen neutraalin asenteen asiakasta kohtaan, vaikka sosiaalityöntekijä joutuisi käyttämään valtaa tai tekemään päätöksen, jota asiakas vastustaa. Tähän lähestymistapaan ei kuulu poliittisiin asioihin osallistuminen, varsinkaan sellaisiin, jotka haastavat olemassa olevaa sosiaalista järjestystä. Terapeuttisessa lähestymistavassa sosiaalityöntekijä auttaa asiakasta ymmärtämään paremmin itseään sekä suhteita muihin ihmisiin ja käsittelemään omaa tilannettaan. Tässä lähestymistavassa intervention pohjana toimivat yksilö ja hänen psykologiset toiminnot. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on kuunnella aktiivisesti asiakasta ja tukea oman itsensä tarkastelua, jonka avulla asiakas voi paremmin käsitellä omaa elämäntilannettaan ja mahdollisesti vastaan tulevia ongelmia. (Dominelli 2009, 50 52.)

29 Emansipatorinen lähestymistapa puolestaan keskittyy voimaantumiseen, jonka pyrkimyksenä on irrottautua asiantuntijakeskeisestä asiakas-sosiaalityöntekijäsuhteesta. Emansipatorisessa lähestymistavassa kiinnitetään huomioita voimasuhteiden vaikutuksiin sekä pyritään ymmärtämään sosiaalisten rakenteiden ja tarjolla olevien mahdollisuuksien välisiä yhteyksiä. Tässä lähestymistavassa arvostetaan asiakkaan olemassa olevia vahvuuksia ja kokemustietoa, sekä mahdollistetaan uuden tiedon ja taidon hankkiminen paremman elämänhallinnan takaamiseksi. Keskeistä tässä lähestymistavassa on sitoutuminen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä sellaisten hyvinvointikäytänteiden haastamiseen, jotka estävät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamista. (Dominelli 2009, 50 52.) Minna Kivipelto (2004) on puolestaan jaotellut sosiaalityön yhteiskunnallisia orientaatioita. Kivipelto tarkoittaa sosiaalityön ammattilaisen yhteiskunnallisella orientaatiolla sosiaalityöntekijän käsitystä sosiaalityön yhteiskunnallisesta tehtävästä. Hän on jaotellut ne tutkimuksensa pohjalta kolmeen orientaatioon, joista ensimmäinen on yksilöihin kohdistuva ja yhteiskuntaan integroiva sosiaalityön yhteiskunnallinen orientaatio. Tässä orientaatiossa keskiössä on yksilön toiminta ja tilanne sekä pyrkimys muutokseen. Tavoitteena on yksilön elämänhallinnan tukeminen ja palauttaminen, jotta yksilö voisi toimia yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti. Toinen orientaatio on tukeva ja tulkinnallinen sosiaalityön yhteiskunnallinen orientaatio, jossa pyrkimyksenä on kaventaa sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välistä kuilua. Tässä orientaatiossa korostetaan tasavertaista työntekijä-asiakassuhdetta tai voidaan jopa nostaa asiakkaan näkökulma ensisijaiseksi. Keskeistä on tukea ihmisten voimaantumista sekä osallistumista yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin. Kolmannessa, sosiaalityön kriittisessä yhteiskunnallisessa orientaatiossa, tavoitellaan kaikkia ihmisiä koskevaa oikeudenmukaisuutta ja tasaarvoisten mahdollisuuksien toteutumista. Tämä orientaatio on Kivipellon mukaan kuitenkin harvinainen suomalaisessa sosiaalityössä. (Kivipelto 2004, 345 350.) 3.1.2 Sosiaalityön osaamisperusta ja sosiaalityöntekijän henkilökohtainen perusta Sosiaali- ja terveysministeriön Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelman mukaan keskeisimmäksi haasteeksi nousee sosiaalityön työorientaatioiden kehittäminen osaamisperustaksi eli sosiaalityön työorientaatioiden selventäminen sekä osaamisen kehittäminen ja muutos. Nämä vaativat sosiaalityön ja -palveluiden uudelleen järjestämistä niin valtiollisella kuin kunnallisella sektorilla, myös sosiaalityön tutkimuksen ja opetuksen kehittäminen on tärkeää. Sosiaalityö

30 hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 toimenpideohjelmassa määritellään sosiaalityön työorientaatioiksi ja osaamisperustoiksi kuntouttava sosiaalityö, yhteisötyö, rakenteellinen sosiaalityö sekä ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen (Kuvio 2). Työorientaatioihin perustuvassa sosiaalityön mallissa tarkastellaan yhtä aikaa mikro- ja makrotasoja, riippumatta siitä työskennelläänkö yksilöiden kanssa vai vaikutetaanko rakenteisiin. (Karjalainen & Sarvimäki 2005, 35 38.) (Karjalainen & Sarvimäki 2005, 38) KUVIO 2. Työorientaatiot Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelmassa Sosiaalityön organisointia voidaan käytännön tasolla tehdä esimerkiksi ikä- tai väestöryhmäperusteisena lähestymistapana. Toisaalta työtä voidaan organisoida ilmiöperustaisesti eli jostakin ongelmasta lähtien. Näitä voivat olla esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelma tai väkivalta. Kolmantena mahdollisuutena on nähdä sosiaalityön tehtäväalue sektoriperustaisesti, joista esimerkkeinä toimivat terveydenhuollon ja koulujen sosiaalityö, puolustusvoimien, vankiloiden ja poliisin sosiaalityö sekä kriisipäivystys. (Karjalainen 2017, 196; Karjalainen & Sarvimäki 2005, 39.) Sosiaalipäivystyksen voidaan ajatella kuuluvan nykyään sektoriperustaiseen sosiaalityöhön. Aiemmin sosiaalipäivystys organisoitiin enemmän väestö- tai ongelmaperustaisesti ja joissakin paikoin näin menetellään edelleen