1 (7) Hyvät kuulijat! Hyvät Naiset ja Herrat! Olemme kuulleet oivallisen esityksen Suomen sodan taustoista ja itse sodan kulusta. Minun tehtäväni on saamani ajan puitteissa lyhyesti kuvata, miten Ruotsin ja Suomen yli 600 vuotta kestänyt yhteiselon katkeaminen täällä rajajokien rannoilla kohdattiin. Suomen kielen sana raja kantaa muassaan huolta ja pelkoa, joskus jopa uhkaa. Se on meille suomalaisille historian pitkässä saatossa, aina näihin aikoihin asti, tuonut myös monia ongelmia. Rajaan meidän on siis ollut pakko suhtautua vakavasti. Millainen oma rajamme oli syntyessään ja millainen se on nyt? Tästä lyhyesti: Kuva 1 Taiteilijan näkemys vetäytymisestä Tässä taiteilijan näkemys tilanteesta, jossa Ruotsi Suomen sotaväen vetäytyminen marraskuun lopulla v. 1808 alkoi. Kuvasta heijastuu alakuloisuus ja voimattomuus. Matkalla Olkijoelta Kaakamajoen taakse kuoli jo runsaat 250 sotilasta. Pahin oli kuitenkin vasta edessä. Armeijan ylilääkäri Dahlgren kirjoitti: Täällä Tornion alueella ollaan ja eletään Kuoleman Valtakunnassa. Tuonen viikatemies niittää saalistaan. Joukon keskuudessa leviää rutontapainen kulkutauti. On arveltu, että kyseessä olisi punatauti, jota seurasi keripukki. Näin tänne nykyisen Tornion alueelle alettiin jo sodan lopulla ja rauhan palattua tehdä tuntemamme joukkohaudat eli Vojakkalan Elsanvainiolle, Virkamaalle, Laivajärvelle, Ruottalaan, Kaakamoon ja Alatornion ja Tornion kirkkomaihin. Runsaat 2000 sotilasta sai täältä viimeisen leposijansa. Sota vaatii aina hintansa ja hautansa. Joukkohaudat usein vielä unohdetaankin. Näitä hautoja ei ole unohdettu. Luonnon kivi kelpasi aluksi muistomerkiksi. Vuosien 1955 1985 välillä haudoille pystytettiin karut muistomerkit. Näemme nämä, osittain himmeät mutta puhuttelevat kuvat, peräjälkeen. Kuvat eivät kaipaa selityksiä. Kuvat 2,3, 4, 5 Sodan joukkohautoja. Ruotsinpuoleiset kivet jäivät vähitellen osittain unohduksiin, mutta yhteinen muistokivi ja rauhan muistomerkki paljastettiin YK:n päivänä 1989. Se muistuttaa meitä rauhan suuresta arvosta ja siitä, että Ruotsille Suomen sota yhä on sen sodista viimeinen. Kuva 6 Rauhan muistomerkki rajalla. Tilannetta jokisuulla, ennen rauhaa ja sen tullessa, pahensi rajusti se, että osa Ruotsista vetäytyvistä suomalaisjoukoista oli pakko venäläisten lisäksi majoittaa Tornion alueelle. Kaikki asuinrakennukset ja osa ulkorakennuksistakin olivat sotilaiden käytössä. Oli ahtautta, kylmyyttä, nälkää ja kaikesta suuri puute. Sotaväen huollosta, majoituksesta, ruokkimisesta ja kaikesta vastasi siis ympäristö eivät sotaakäyvät maat. Saadaksemme mielikuvan jokisuun tukalasta tilanteesta ja asukkaiden todellisesta arjesta lainaan joitakin dokumentoituja rasituslukuja. Torniolainen kauppias Anders Lythareus toimitti miehittäjille kolmen kuukauden aikana mm. 66 säkillistä jauhoja, 120 kannua paloviinaa, 58 leiviskää kuivattua kalaa. Köyhä leski, Maria Moren, toimitti samana aikana 5 leiviskää tuoretta lihaa, 2 leiviskää ruisjauhoja, yhden ohratynnyrin ja leiviskän voita. Käytännössä siis kaikki asukkaat, varojensa mukaan, osallistuivat miehitysjoukkojen ylläpitoon. Siksi ymmärrämme helposti, etteivät tänne pohjoisen pahenevaan arkeen ja suurten ongelmien keskelle ulottuneet eteläisen vallasväen huolet, mitkä kengät ja asut kelpaisivat Porvoon hienoihin juhlamenoihin.
2 (7) Huoli tästä päivästä ja huomisesta jätti alleen kotomaan suuret muutokset. Ne kohdattiin täälläkin, mutta vasta viiveellä. Huhut rajasta jokiuoman vaihtuvaiselle syvänteelle olivat asukkaille jo suuri shokki. Se herätti monia kysymyksiä: Halkaiseeko raja Tornion Muoniojokien yhtenäisen kulttuurialueen? Pirstooko se talojen joenyliset maa- ja kalastusoikeudet? Mitä tapahtuisi Tornion kaupungille ja sen laajoille Lapin verotusalueille? Oli paljon kysymyksiä, mutta vastaukset puuttuivat. Kuva 7 Raja Tornion kohdalla. Kuva 8 Lapin jako. Suuri pelko ja epätietoisuus alkoivat konkretisoitua, kun rajaa v. 1810 alettiin merkitä. Venäjälle jääneen, runsaan 600 asukkaan Tornion, väkimäärä alkoi poismuuton vuoksi nopeasti laskea. Epävarmuutta täällä ja koko Suomessa lisäsi tuntuvasti tieto, ettei Ruotsilla ollut revanssiaikeita Suomeen nähden. Suomi oli menetetty, ja sodan tulos olisi siis pysyvä. Jokisuun ja jokivarren ongelmista laadittiin lopulta 8-kohdan kirjallinen muistio, joka yritettiin toimittaa uudelle hallinnolle. Vihdoin v. 1811 alkoivat muutokset. Tärkeätä aluksi oli erityisesti se, että venäläisen sotaväen määrää jokilaaksossa vähennettiin, ja Torniossakin se pudotettiin 30 miehen vartioksi. Muutoin vaikea tilanne pysyi lähes ennallaan. Vaikeuksiin oli vain sopeuduttava. Vuoden 1818 lopulla Tornion asemasta ja tulevaisuudesta keskusteltiin jo Suomen Asiain Komiteassakin. Sen puheenjohtajan mielestä kaupunkia uhkasi tuho. Pahalta tuntui myös tietoa, että rajan taakse suunniteltiin uutta ruotsalaista kaupunkia. Paikaksi valittu Öystilän Kenttä, Nikkalassa, - ei kuitenkaan asukkaille kelvannut. Nykyiselle paikalleen Haaparannan kauppala perustettiin v. 1821. Kaupunki siitä tuli v. 1842. Aika tulisi näyttämään, miten kaupunkien yhteiselo alkaisi sujua. Uutta vauhtia odotetuille muutoksille saatiin, kun Aleksanteri II vieraili Torniossa v. 1819. Hänelle toimitettiin ohjelma kaupungin pelastamiseksi. Keisarillinen Suomen Senaatti suostui jo saman vuonna siis 10 vuotta rauhasta elvytysohjelmaan. Se sisälsi mm. korvauksia menetetyistä maista, tullivapautta Lapin ja ulkomaankauppaan, uusia järjestelyjä joki- ja merikalastuksessa. Vähäistä valoa alkoi vihdoin näkyä tunnelin päässä. Venäläisten positiivinen asennemuutos alkoi vähitellen näkyä koko jokilaaksossa. Jokiuomaa ei suljettu. Helpottavaa oli, että asukkaat saivat valita, kummalle puolen jokirantaa he asettuvat asumaan. Rajanyliset tilusvaihdot sallittiin virallisesti vuoteen 1824 asti. Niitä tehtiinkin pian, esim. vuosien 1811 1814 välillä, eli 3 vuodessa, jopa 145 kpl. Määrä tuolloista Tornionlaakson väkilukua ajatellen on suuri. Käytännössä myös uutta rajanylistä omistusta ja kanssakäyntiä lisäsi mm. ns. poikkinainti. Oma kiinnostava lukunsa ovat Ylitornion Kainuunkylän Hietaniemenkylien välissä, rajauomassa, sijaitsevat suvereniteettisaaret. Alueella olivat tuolloisen karjahoidon kannalta tärkeät tulvaniityt. Täällä ikivanhat nautintaoikeudet, muodollista suvereniteetti-maksua vastaan, säilytettiin, vaikka ne omistajista katsottuina jäivät rajan taakse. Näin täällä rajan itäpuolelle jäi 473 ha ruotsalaisten maita ja länsipuolelle 485 ha suomalaisten maita. Tämän politiikan taustalla oli se realiteetti, että Venäjän keskeinen intressialue oli nyt Mustanmeren ja Turkin suunnalla. Suomesta ei saanut tulla sille vaikeaa vastusta ja vaivaa. Yhteenvedonomaisesti voimme sanoa, että näin alkanut ja vuosia kestänyt, uuteen rajaan kohdistuva vaivannäkö lopulta kannatti. Ruotsalais-suomalaisesta rajasta ei näiden ponnistelujen jälkeen tullut ylikäymätöntä. Rajaan saatiin ja siihen jäi avoimuus, joka yhä on
3 (7) rajamme keskeisin elementti. Täällä jokilaaksossa voitiin edelleen ottaa todesta, että rajajoen takana asuivat naapurit, grannit, joiden joukossa usein oli läheisiä sukulaisia. Yhteisessä arjessa oli, kuten ennenkin, paljon asioita, joita voitiin ja hoidettiin yhdessä. Avoin raja oli ja on tietysti taloudellisesti merkittävä. Niinpä yhteiset savotat ja uitto merenrannan sahoille olivat jo varhain ja pitkään, eli vuosi kymmenien ajan, tärkeitä leivän antajia molemmille rannoille. Yhteinen uitto päättyi vasta 1970-luvulla. Katsotaan tästäkin muutama kuva: Kuva 9 Grannit väylän takana. Kuva 10 Joki antoi leipää ja huvitusta. Kuva 11 Joki oli yhteinen kulkuväylä. Tornionlaakson asuttaminen oli ollut pitkä historiallinen prosessi. Jokilinja Pohjanlahdelta Jäämerelle oli aluetta ja ihmisiä yhdistävä. Jokilinjasta rantoineen oli tullut taloudellisesti, kielellisesti, etnisesti, kulttuurisesti jopa maailmankatsomuksellisesti yhteneväinen. Haminan rahaa tehtäessä kulttuurinen ja maailmankatsomuksellinen omaleimaisuus oli jo niin vahva, että seurakunnat tekivät Ylitornion kokouksessaan rohkean päätöksen. Tulkoon raja, mutta seurakuntia ei jaeta. Tätä ei Venäjällä voitu virallisesti hyväksyä, mutta käytännössä raja ei vuosiin estänyt joenylistä kanssakäymistä. Joen ja meren ylittämisen hankaluudet johtivat vähitellen siihen, että uusia kirkkoja rakennettiin. Näin esim. Suomen Karunki ja Ylitornio saivat omat kirkkonsa v. 1818 ja Nedertorneå (Haaparanta) v. 1825. Täällä jokisuulla jouduttiin juhannusaattona 1819 suuronnettomuuteen. Ruotsin Säivistä Alatornion juhannuskirkkoon lähtenyt kirkkovene kaatui, ja 20 ihmistä hukkui. Oli saatava oma kirkko, jota hanketta myös valtiovalta tuki. Näin omat kirkot siis vähitellen rakennettiin, mutta kirkkotiet rajan yli eivät kuvainnollisesti myöhemminkään ole umpeutuneet. Kirkkojen yhteiskäyttöön palattiin laajasti Lapin sodan seurauksena syksyllä ja talvella 1944 1945. Osa jokilaaksomme suomalaisista kirkoista tuhottiin, mutta tutut ja läheiset ruotsalaiskirkot olivat jälleen yhteiskäytössä. Tornionlaakson seurakuntien rajanylinen yhteistyö sai omista hengellisistä liikkeistämme viklundilaisuudesta ja laestadiolaisuudesta vahvan ja yhä toimivan tuen. Ortodoksinen kirkko sai venäläisen rajavartioston myötä jokilaaksossa myös oman sijansa. Tämän vuoden, 2009 keväällä, vietettiin Torniossa Pietari-Paavali kirkon 125-vuotisjuhlaa. Viesti sieltä oli selkeä: Myös ortodoksit ovat mukana rajanylisessä kirkollisessa työssä. Rajaton seurakunta lainausmerkeissä on siis yhteinen, elävä, perintömme, josta voimme olla nöyrästi ylpeitä. Me olemme 1980 1990 luvulla tehneet yhteisen, kaksikielisen Tornionlaakson historian. Nyt suunnitteilla, arvoisten piispojemme tuella, on yhteinen seurakuntien ja hengellisen elämän kaksikielinen historia. Seurakunnilla ja hengellisillä liikkeillämme on ollut ja on keskeinen ja ainutlaatuinen vaikutus rajamme sisäiseen olemukseen mm. siihen, miten raja paikallisia ja muualta tulleita ihmisiä kohtelee. Se on oman historiansa väärti. Yhtenä näyttönä alueemme yhteisestä, rajattomasta seurakunnallisesta todellisuudesta, ovat mm. Lannavaaran 2-viikkoiset loppiaisseurat. Sinne vuosittain kokoontuu saamelaisia kolmesta maasta sekä norjalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia. Tällä tapahtumalla on ollut ja yhä on laaja, kansalaiskasvatukseenkin ulottuva sisältö ja perinne. Tapahtuman anti rajayhteistyölle on yhä ainutlaatuinen. Muitakin tunnettuja esimerkkejä olisi, mutta aika ei salli. Torniolaakson rajayhteistyön kansainvälinen ulottuvuus alkoi jo 1850-luvulla. Euroopassa oli meneillään ns. Krimin sota, jossa Venäjä ja Turkki olivat vastakkain. Venäjän luottamusta avoimeen rajaamme osoittaa se, että Venäjä avasi oman lennätinkonttorinsa Haaparannalle. Sieltä siis rajan takaa se hoiti sille tärkeitä, usein salaisia, sotilaallisia yhteyksiään läntisiin liittolaisiinsa. Kauan odotettu siltayhteys Torniosta Haaparannalle saatiin sekin v. 1887, lennättimen myötä, kun lennätinvirkailija Karl Handolin rakensi yksityisen kävelysillan yli
4 (7) Kaupunginlahden. Sillasta tuli suosittu kulkuväylä ja rakentajalleen tuloa tuottava yritys. Tornion haltuun silta siirtyi vasta v. 1929. Kuva 12 Handolinin silta. Eurooppa on kuluneiden 200-vuoden aikana kokenut monia sotia, joiden aikana avoin ja turvallinen rajamme on tullut laajalti tutuksi. Ensimmäisen maailmansodan vuosina, 1914 1918, vahvat rintamat puhkoivat Eurooppaa niin, että se oli läpikäymätön. Rajastamme tuli maailmansodan ympärysvalloille henkireikä, jonka kautta ja turvassa hädässä olevat ihmiset haavoittuneet, sotavangit, sairaat, nälkäiset, jne. löysivät turvan, tuen ja tien elämään. Poliittiset vaikuttajat löysivät täällä toisensa. Posti ja viestit toimitettiin tätä kautta perille. Täällä myös maailmankatsomukselliset ja uskonnolliset erimielisyydetkin voitiin unohtaa. Tarvittaessa täältä löytyi eriuskoisille jopa yhteinen leposijakin. Tästä ajasta on runsaasti tietoa. Otan joitakin esimerkkejä: Kuva 13 Haaparannan rantojen tavaravarastoja v. 1914. Kuva 14 Tavaroita matkalla yli Karungin järven. Kuva 15 Yhteinen leposija Haaparannalla. Kuva 16 Haaparannan uusi kaupunginhotelli tärkeä päämaja. Monet äskeisistä tilanteista toistuivat Lapin sodan aikana 1944 1945. Pääministeri Hackzellin aselepovaltuuskunta oli 7.9.1944 matkalla Moskovaan ja ennen rajanylitystä pääministeri soitti Helsinkiin ja antoi hallitukselleen tehtäväksi kysyä Ruotsilta, voisiko Ruotsi, mahdollisen uuden sodan eli Lapin sodan aikana, ottaa vastaan lappilaisia evakkoja. Helpottava vastaus tuli kahden tunnin kuluttua, samana päivänä. Ruotsi voi ottaa 100.000 suomalaista. Ruotsin Tornionlaaksoon tuli Tukholmasta myös nopea viesti: Öppna gränser, öppna hem. Avatkaa raja, avatkaa kodit. Ruotsiin meni noin 56.000 evakkoa. Moninainen ja nopea apu oli lähellä. Missä muualla maailmalla tällaista voisi tapahtua? Myös tältä ajalta on runsaasti dokumentteja. Katsomme pari kuvaa ajasta, josta pian tulee kuluneeksi 65 vuotta. Kuva 17 Evakkomatkalla rajan yli. Kuva 18 Muonio palaa. Näinä sotien ja kriisien aikoina rajamme tuli tunnetuksi myös salakuljetuksesta eli joppauksesta, kuten me sitä kutsumme. Kulutustavaroiden säännöstely aiheutti puutetta ja synnytti hintaeroja. Sillä on siis taustallaan rajaan luonnollisesti liittyvä asia, mutta se oli kielletty. Siitä tuli kuitenkin joillekin jopa elinkeino, jossa riski joutua oikeuteen oli aina lähellä. Esimerkkejä tuomioista on runsaasti, enkä mene niihin lähemmin. Tulli hoiti tehtäväänsä, mutta monilla tulliviranomaisilla oli kuitenkin halua ja taitoa ymmärtää rajan asukkaita ja pysyä kohtuudessa. Heistä pari esimerkkiä: - Pellolainen Blanting ja kesätyössä Ruotsissa käyvä koulupoika. - Saarnamies Ollan Feekin lohduttava vastaus arkaan kysymykseen: Omhan tarpheeseen tuotu tavara ei ees haisekhan synniltä.
5 (7) Asukkaat rajallamme ovat historian saatossa, täälläkin, kokeneet, että Tukholmassa ja Helsingissä pyritään asiasta kuin asiasta sanomaan ns. viimeinen sana. Rajalla on ikään kuin jumalallinen leima ja tänne saapuneita, hallinnolle tulleita käskyjä on toteltava. Esimerkkinä tästä voisi olla pohjoismaihinkin jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa levinnyt ankara kansallisuusaatteen aika. Vaatimus olla oikea ruotsalainen aiheutti ruotsalaiskylissä, mm. koulujen ja virastojen kielissä, radikaaleja muutoksia. Asukkaiden oma kieli ei enää kelvannut. Näytti todesti siltä, että oululaissyntyisen ja Härnosandin piispana kuolleen Frans Mikael Franzenin viesti olisi unohdettu. Kiertäessään piispana täällä, omassa, jaetussa, hiippakunnassaan 1840-luvulla, siis kansanopetuksen aattona, hän muistutti seurakuntalaisiaan siitä, kuinka tärkeätä ja arvokasta olisi, jos Tornionlaakso rajasta huolimatta kykenisi säilyttämään yhtenäiskulttuurinsa ja kielensä ja samalla elävän yhteyden yli rajan. Hiljaista, mutta aktiivista vastarintaa kielipolitiikalle tekivät monet, mm. laestadiolaisuus. Ihmiset kävivät edelleen rajan yli samoissa kirkoissa ja seuroissa, ja osallistuivat aktiivisesti kirkollisiin juhlamenoihin. Monet tavallisista ihmisistä ymmärsivät kielikeskustelun vain viralliseksi kielipolitiikaksi, sillä raja oli avoin heidän mennä ja tulla, kuten ennekin. Ostokset tehtiin sieltä, missä tavara oli edullisinta. Kalastettiin samoilla apajilla. Oltiin samoilla savotoilla ja samoissa kaivoksissa. Sahatukkeja uitettiin yhdessä. Rakastuttiin rajan yli kuten ennenkin, ja mentiin avioliittoon oman tahdon mukaisesti. Jo 1930-luvulla myös hallinnolla oli jo halukkuutta lähestyä kieli- ja kulttuuripolitiikassa, mutta hankkeen esti II-maailmansota. Tornionlaakson kulttuuriyhteistyöhön aktiivisesti ja menestyksellisesti palattiin 1950-luvulla. Keskeisiä hallintokeskustelun avaajia olivat mm. maaherra Ragnar Lassinantti ja opetusministeri Johannes Virolainen. Övertorneån kansankorkeakoululla oli asiassa keskeinen rooli. Asenteellisia rajayhteistyöesteitä on aika ajoin ilmennyt. Esimerkkejä olisi useita. Otan esille vain joitakin. Tornion saadessa sähkön sen valtuustossa, käsi poskella, mietittiin, onko epäisänmaallista ostaa sähkö Ruotsista. Sieltä se pohdinnan jälkeen alkoi tulla. Varma merkki kesän tulosta on keskustelu kalasta, onko pyynti oikeudenmukaista, jne. Säätöviidakossa kalatkin erehtyvät uimaan miten sattuu. Poliisiyhteistyön esteenä saattaa olla vääränlainen virkapuku. Tätä tehdessäni pohdin, voisinko nostaa jonkun tai joitakin yksityishenkilöitä rajan ennakkoluulottomina rakentajina esiin. Mielestäni rajamme on monen sukupolven aikana omin käsin ja yhdessä tehty. Ajattelin kuitenkin, muita vähättelemättä, nostaa esiin yhden henkilön. Ehditte ehkä jo arvata, että hän on maaherramme (lainausmerkeissä) Ragnar Lassinantti. Hänen rajayhteistyönsä alkoi hänen syntymästään! Aili-äiti, Isä Einari ja Naapurin Elmiina). Aitona tornionlaaksolaisena, monissa luottamustehtävissä ja viroissa, hän joutui pohtimaan rajan arkea ja olemusta ja oivalsi siinä monia asioita. Sanoiksi hän puki ajatuksensa näin: Ei Jumala antanut meille rajaa ja laitkin ovat ihmisten tekemiä. Tämä ei ole pelkkä fraasi, sitä on myös käytetty! Kuva 19 Lassinantin oivallus. Ragnar tuli laajalti tunnetuksi myös energian tuottamiseen liittyvässä suuressa hankkeessa, jonka takana olivat pohjoismaiset voimayhtiöt. Ne olivat kaikessa hiljaisuudessa valmistelleet uskomattomalta kuulostavaa asiaa eli ideaa kääntää Tornion- ja Muonionjokien vedet Kölivuoren alitse Atlantille ja aikaansaada 345 metrin putouskorkeus ja mahtava megavattimäärä sähköä. Yhtiöt eivät pitäneet tarpeellisena kertoa asiasta edes asukkaille.
6 (7) Tornion kokouksessa v. 1960 idea tyrmättiin ja vastaisen varalle, yhteisiä asioita valvomaan ja hoitamaan, perustettiin Pohjoiskalottikomitea. Se oli ja on vuosittain kokoontuva ja rajayhteistyöstäkin vastuussa oleva organisaatio. Nyt kansa sanoi mielipiteensä, jota oli kuunneltava. Rajayhteistyön ulkoisia edellytyksiä alettiin myös aktiivisesti parantaa, ja Ragnar oli tässäkin keskeinen henkilö. Yhteistyön kannalta tärkeistä jokivarsisilloista viimeinen oli Muonion silta, joka valmistui v. 1985. Kuva 20 Nykyiset rajasillat. Vähitellen rajamme koettiin voimavarana ja rajayhteistyöhön alettiin panostaa, nyt myös uudella tavalla. Tästäkin pari esimerkkiä. Tornio ja Haaparanta perustivat v. 1987 yhteistyöorganisaation, Provincia Bothniensiksen, eli Pohjoisen Maakunnan. Se otti painopistealueikseen kulttuuri- ja vapaa-aikatyön, ympäristönsuojelun, elinkeino- ja matkailuelämän, kunnallistekniikan ja koulutuksen. Alueita on myöhemmin laajennettu mm. palo- ja pelastustoimeen, terveydenhuoltoon, sosiaalitoimeen, jne. Meillä on, kuten sanottu, mm. yhteinen peruskoulu, joka nyt syksyllä täyttää 20 vuotta. Samana vuonna eli 1987 perustettiin myös Torniolaakson Neuvosto. Kansalliset kuntaliitot Ruotsissa ja Suomessa, oma-aloitteisesti ja demokraattisesti lakkautettiin, ja yhteensä 10 kuntaa eli 6 kuntaa Suomesta ja 4 Ruotsista, perustivat yhteisen rajanylisen kuntaliiton. Myös sen toiminta painottuu samoille aloille kuin Tornio-Haaparanta yhteistyössä. Neuvostoon on liittynyt kuntia myös Pohjois-Norjasta. Näin sen maantieteellinen toimialue on laaja ja kattaa koko raja-alueen. Sen tulevaisuuden näkyvät ovat kiinnostavia. Yhteistyölistalla on mm. elinkeinollisia, koulutus, sosiaalitoimen ja kulttuuritoimen asioita ja yhteistyöprojekteja. Nyt rajallamme siis aktiivisesti pohditaan, voitaisiinko tai tulisiko tämä ja tämä asia tehdä yhdessä vai yksin. Kuva 21 Tornionlaakson Neuvoston alue. Osasta Ruotsin Tornionlaaksoa on tehty ns. Meän maa, jossa yhtenäiskulttuuriimme kuuluvaa meän kieltä voidaan virallisesti käyttää. Meän Maassa on myös meneillään kiinnostavia elinkeinollisia hankkeita, joista suurin on miljoonaluokan kaivoshanke Pellon ja Pajalan alueella. Toivotamme tälle suurelle asialle menestystä. Hanke vaatii paljon työtä, suurta ennakkoluulottomuutta ja aitoa uskoa yhteistyön voimaan. Kuva 22 Meän Maa. Hyvät kuulijat! Tämä suppea kuvaus Haminan rauhan jälkeisestä rajastamme. Jokilinjamme joutui 200 vuotta sitten suurten muutosten ja myllerrysten kohteeksi. Jo v. 1621 perustettu Torniokin oli kuoleman partaalla historiansa suurimmassa puristuksessa mutta alueemme selvisi eloon. Varhainen unelma Tornion ja Haaparannan sisarsuhteesta on sekin jopa totta. Kuva 23 Tornio-Haaparanta kauppakeskus. Kuten jo sanottu: Tornionlaakson raja on monien sukupolvien saatossa, omin käsin ja yhteisessä arjessa tehty. Tämä juhla täällä on oikeassa paikassa ja oikean asian vuoksi järjestetty. Kiitokset siitä! Raja ei kuitenkaan ole vielä valmis. Muuttuva arki tuo uusia haasteita ja ideoita. Työtä siis riittää myös uusille polville ja uusille avauksille. Euroopan Unioni (EU) on rajoja ajatellen hyvä
7 (7) asia. Vanha sanontamme: Ei niin hyvää, etteikö jotakin huonoakin, sopii täällä EU:n yhteyteen. Se on monien mielestä lisännyt vapaan rajan byrokratiaa, josta meidän olisi hyvä päästä eroon. Olisi ollut rohkaisevaa ja arvokasta, että Ruotsin ja Suomen hallitukset olisivat pitäneet merkkivuoden yhteiskokouksensa jokilaaksossamme. Oli ilahduttavaa ja arvokasta, että Hänen Majesteettinsa ja Kuningatar sekä Kruununprinsessa Ruotsista ehtivät juhlistaa merkkivuottamme. Tornionlaakso ja sen sovun ja rauhan raja on asukkailleen läheinen, ja on näköisemme. Siitä olemme kiitollisia edellisille ja omalle sukupolvellemme. Toivotan rajayhteistyölle hyvää jatkoa! Kiitos, että jaksoitte olla mukana!