KATRINA HARJUHAHTO-MADETOJA KOHTI KOKO KANSAN TIETO- YHTEISKUNTAA Suomalainen tietoyhteiskunta on ottanut tiikerinloikan, mutta digitaalisten palvelujen kehittäminen on ollut erittäin hidasta.
Suomi tunnettiin 1990-luvun lopulla maailmanlaajuisesti tietoyhteiskuntakehityksen kärkimaana. Tähän vaikutti keskeisesti Nokia-klusterin menestys, mutta kansainvälisissä indikaattoreissa myös runsasta sähkönkulutusta pidettiin edistyneen tietoyhteiskunnan merkkinä. Ensimmäinen kansallinen tietoyhteiskuntastrategia Suomi tietoyhteiskunnaksi kansalliset linjaukset laadittiin vuonna 1995 (VM), ja seuraava strategia Elämänlaatu, osaaminen ja kilpailukyky (Sitra) ilmestyi vuonna 1998. Hallinnonalojen tulevaisuuskatsaukset ja useat eri toimijat painottivat kevään 2003 hallitusohjelmavalmistelussa tietoyhteiskuntakehityksen vauhdittamista. Samaan aikaan oltiin ottamassa käyttöön poikkihallinnollista ohjelmajohtamismallia, ja tulevien politiikkaohjelmien sisällöksi oli useita kilpailevia ehdotuksia. Tammikuussa 2003 pidetyssä ministeriöiden johdon tapaamisessa päätettiin lähteä esittämään yhdeksi politiikkaohjelmaksi tietoyhteiskuntaohjelmaa. Kokonaisvalmistelusta vastasi liikenne- ja viestintäministeriö, ja vastuuministeriöksi kaavailtiin valtiovarainministeriötä, sisäasiainministeriötä tai liikenne- ja viestintäministeriötä. Tämä taustatyö johti osaltaan siihen, että Vanhasen I hallituksen ohjelmaan sisältyi yhtenä politiikkaohjelmana tietoyhteiskuntaohjelma. TIETOYHTEISKUNTAAN PÄÄMINISTERIN JOHDOLLA Vanhasen I hallituksen aikana otettiin käyttöön uusi poliittisen johtamisen malli: suoraan ministerien alaisuudessa toimivat poikkihallinnolliset politiikkaohjelmat, joille nimettiin ohjelmajohtaja ja ministeriryhmä. Tavoitteena oli edistää hallinnonalarajat ylittävää poikkihallinnollista yhteistyötä. Politiikkaohjelmia oli kaikkiaan neljä: työllisyyden, yrittäjyyden, kansalaisvaikuttamisen ja tietoyhteiskunnan, joista viimeinen suoraan pääministerin vastuulla. Ohjelmajohtajaksi valittiin artikkelin kirjoittaja, silloinen Talentum Oyj:n tietohallintojohtaja, jolla oli vahva alan kokemus, muttei kokemusta valtionhallinnosta. Hallitusohjelmassa politiikkaohjelmat ja niiden tavoitteet oli kirjattu hyvin tiiviisti. Tietoyhteiskuntaohjelman tavoitteena oli lisätä kilpailukykyä, tuottavuutta, sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa sekä kansalaisten hyvinvointia ja elämänlaatua hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa koko yhteiskunnassa. Vanhasen I hallitus noudatti politiikkaohjelmien osalta strategisen johtamisen mallia: tiiviit hallitusohjelmakirjaukset, niiden pohjalta laadittu
Kohti koko kansan tietoyhteiskuntaa ajassa elävä toimintaohjelma osana hallituksen strategia-asiakirjaa sekä toimintaohjelman päivittäminen vuosittain toimintaympäristön muutosten pohjalta. Tämähän on malli, jota moni olisi toivonut Kataisen I hallituksen noudattavan, ja jonka nimiin Sipilän I hallitus kärkihankkeineen nyt vannoo. KATRINA HARJUHAHTO-MADETOJA RAHOITUSKUILU YLLÄTTI Liikenne- ja viestintäministeriön silloinen kansliapäällikkö Juhani Korpela oli nimetty uuden ohjelmajohtajan mentoriksi ohjelman käynnistysvaiheessa. Käytännössä tämä tarkoitti yhtä tapaamista ennen virkaan astumista. Tapaamisessa Korpela kertoi, että ohjelman toteuttamiseen varataan rahoitusta noin 200 miljoonaa euroa. Karu totuus paljastui työn käynnistyessä heinäkuussa 2003. Rahaa oli varattu vain muutaman henkilön palkkaamiseksi ohjelman toimistoon sekä noin 100 000 euroa sen toteutukseen vuositasolla. Vastaavasta syystä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman ohjelmajohtajaksi valittu henkilö ei ottanut virkaa vastaan, ja sama kävi hetken myös tietoyhteiskuntaohjelman ohjelmajohtajan mielessä. Haasteet on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja tietoyhteiskuntakehitystä saattoi edistää myös julkisuuden, median ja esiintymisten kautta sekä olemassa olevaa rahoitusta hyödyntäen. Työllisyysohjelman vastuuministeri Tarja Filatov totesikin myöhemmin HAUSin seminaarissa: Ohjelmajohtaminen on puhumalla johtamista, mikä on vaikein johtamisen laji. Varsinainen ohjelma konkreettisine toimenpiteineen koottiin ohjelmajohtajan koordinoimana. Tekemiseen osallistui useita virkamiehiä ja ulkoisten sidosryhmien edustajia. Samat henkilöt olivat aktiivisesti mukana myös ohjelman toimeenpanossa. Ohjelmaa varten oli tehty keväällä 2003 valmistelutyötä eri ministeriöissä, mutta jostain syystä tätä materiaalia ei koskaan toimitettu ohjelman toimiston käyttöön. Ohjelman laaja-alaisuus verrattuna käytettävissä oleviin resursseihin asetti omat haasteensa, joten syyskuussa 2004 ohjelman ministeriryhmä kävi priorisointikeskustelun ja nosti yleisprioriteeteiksi horisontaalisen ja vertikaalisen yhteistyön, palvelutuotannon kehittämisen, koulutuksen ja tietoyhteiskuntaosaamisen, tietoliikenneyhteydet sekä lainsäädännön ja toimintaympäristön. Painopistealueita olivat kansalaisten tietoyhteiskuntavalmiuksien ja laajakaistaverkon ohella rakenteelliset uudistukset ja tietojärjestelmien yhteen-
sopivuus. Voidaankin puhua ohjelman aikana tapahtuneesta paradigman muutoksesta: organisaatiokohtaisesta kehittämisestä siirryttiin ensin alueellisiin (esim. JUPA) ja sitten kansallisen tason ratkaisuihin (Kanta, VETUMA, JulkICT). Kaikkia tämä ei toki miellyttänyt, ja kulissien takana esiintyi myös selkään puukotusta. Elokuussa 2003 asetettiin tietoyhteiskuntaneuvosto. Neuvosto sijoittui hallitusohjelmassa liikenne- ja viestintäpolitiikan alle, mutta se päätettiin yhdistää osaksi ohjelmakokonaisuutta. Samalla lakkautettiin valtiovarainministeriön esittelystä asetettu tietoyhteiskunta-asiain neuvottelukunta. Pääministerivetoiseen neuvostoon nimettiin ministeriryhmän jäsenten lisäksi laaja edustus yhteiskunnan eri sektoreilta. Neuvostolle perustettiin seitsemän jaostoa. Tietoyhteiskuntaneuvoston jaostot saattoivat yhteen toimijoita yli sektorirajojen. Eräs jaoston jäsen piti toimintamallia ylivertaisena verrattuna siihen, että vastaavat toimeksiannot olisi teetetty yksittäisillä konsulteilla. Jaostot mahdollistivat yhteiskehittämisen sekä osaamisen levittämisen. Toki välillä kuului kommentteja siitäkin, että kaikki joudutaan tekemään talkootyönä. Näistä talkoista ei yksikään organisaatio kuitenkaan kieltäytynyt. Rahoitusta jaettiin varsinkin ohjelman alkuvaiheessa ja JUPA-hankkeessa pienille projekteille, vaikka perusteltua olisi ollut koota rahoitusta yhteen. Ohjelman edetessä tilanne parani ja keskitetysti rahoitettiin muun muassa kuntasektorin ja valtionhallinnon yhteinen VETUMA-palvelu sekä Kanta-hankkeen käynnistysvaihe. Ohjelmalle kohdistettiin hallituskauden aikana lisämäärärahoja kaikkiaan 47,3 miljoonaa euroa. Ohjelman keskeisimpiä saavutuksia olivat - ohi alkuperäisen hallitusohjelman - valtion tietohallinnon uudelleenorganisointi (ValtIT, KuntaIT, JulkICT - kokonaisuus), sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisen sähköisen arkistopalvelun kehittämishanke (lainsäädäntö, Kanta ja eresepti), tietotekniikan standardoinnin kansallinen järjestäminen sekä eurooppalaisen Living Labs - verkoston käynnistäminen osana Suomen EU-puheenjohtajakautta. Kuriositeettina mainittakoon, että valtionvarainministeriöstä lähestyttiin ohjelmajohtajaa kirjallisesti syksyllä 2003 ja todettiin, ettei valtion tietohallinnossa ole mitään uudistettavaa.
Kohti koko kansan tietoyhteiskuntaa KATRINA HARJUHAHTO-MADETOJA AVOIMEN VALTIONHALLINNON STRATEGIAPROSESSIN ALKU Tietoyhteiskuntaohjelmassa syntyi positiivinen yhteiskehittämisen henki. Jotta tämä jatkuisi seuraavalla hallituskaudella, päätettiin vuoden 2005 lopulla käynnistää kolmannen kansallisen tietoyhteiskuntastrategian laadinta. Tähän kansalliseen projektiin osallistui suoraan noin 400 henkilöä yhteiskunnan eri sektoreilta. Kyseessä oli ensimmäinen valtionhallinnon strategiaprosessi, joka toteutettiin näin avoimessa muodossa. Sittemmin tapa on yleistynyt, ja yhtenä syynä tähän on mainittu ohjelman aikaiset hyvät kokemukset. Sisällölliset linjaukset heijastuivat puolestaan esimerkiksi Kiinan kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa, tehtiinhän ohjelman aikana laajaa kansainvälistä yhteistyötä valtio-, EU- ja YK-tasolla. Virkamiehille ohjelma antoi mandaatin edistää tietoyhteiskuntakehitystä ja -hankkeita omalla hallinnonalallaan sekä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Erityisen arvokkaaksi ohjelman toteuttamisen kannalta osoittautui pitkän linjan virkamiesten tuki ohjelman toimistolle sekä sitoutuminen ohjelmaan ja sen tavoitteisiin. He toivat työhön valtionhallinnon kokemusta ja näkemystä. Myös yhteistyö Kelan, kuntasektorin ja Kuntaliiton kanssa oli aktiivista ja tuotti konkreettisia tuloksia. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon, että kunnat olivat valmiita käyttämään yleistä valtionosuutta KuntaIT:n toiminnan rahoittamiseen. Elinkeinoelämän, valtionhallinnon ja kansanedustajien muodostama tietoyhteiskuntaryhmä mahdollisti puolestaan epävirallisen vuoropuhelun ja tiedonvälityksen. Aktiivisia tietoyhteiskuntakansanedustajia olivat muun muassa Jouni Backman, Jyrki Kasvi, Jyrki Katainen ja Markku Laukkanen. Rikos on vanhentunut, joten nyt voi julkisesti tunnustaa, ettei kaikessa päätöksenteossa menty täysin pykälien mukaan, jos kansakunnan etu sitä vaati. Ohjelman päättyessä suomalaiset olivat maailman innokkaimpia julkishallinnon sähköisten palvelujen käyttäjiä (Accenture 2006) ja laajakaistaliittymien määrä oli noussut ohjelman aikana 315 000:sta 1,5 miljoonaan liittymään. Tietotekniikan liitto valitsi ohjelmajohtajan vuoden 2006 tietotekniikkavaikuttajaksi merkittävästä työstä tietoyhteiskunnan edellytysten kehittämiseksi.
ARJEN TIETOYHTEISKUNTAA JA MINISTERIÖVETOISUUTTA Vanhasen II hallituksen aikana palattiin tietyssä mielessä vanhaan järjestykseen. Tietoyhteiskunta-asiat hajaantuivat useaan eri ministeriöön. Jälkikäteen moni toimija on pitänyt tätä virheenä ja katsonut, että kokonaisuuden johtaminen olisi pitänyt keskittää joko valtioneuvoston kansliaan tai valtiovarainministeriöön. Ohjelmajohtajalle soitettiin Säätytalon hallitusneuvotteluista keväällä 2007 ja kysyttiin, pitäisikö ohjelmaa jatkaa. Siinä vaiheessa luottamus ohjelman aikana synnytettyihin uusiin toimijoihin oli kuitenkin vahva eikä erilliselle ohjelmalle tuntunut olevan tarvetta. Ministeriö- ja siilorajat tulivat kuitenkin valitettavasti Vanhasen II hallituskaudella uudestaan esiin. Tietoyhteiskunta-asiat sijoittuivat Vanhasen II hallituksen ohjelmassa liikenne- ja viestintäpolitiikan alle. Valtioneuvosto teki 21.6.2007 periaatepäätöksen kansallisen tietoyhteiskuntastrategian Uudistuva, ihmisläheinen ja kilpailukykyinen Suomi pohjalta tietoyhteiskuntakehityksen tavoitteiksi vuosille 2007-2011. Samassa yhteydessä valtioneuvosto asetti ministerijohtoisen arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan. Neuvottelukunnan vastuuministerinä toimi liikenne- ja viestintäministeri Suvi Lindén. Liikenne- ja viestintäministeriössä laadittiin hallitusohjelmakirjausten pohjalta arjen tietoyhteiskunnan toimintaohjelma vuosille 2008-2011. Ohjelmaa kuvattiin kansallisen tietoyhteiskuntapolitiikan tiekartaksi, ja se painotti julkishallinnon hankkeita. Ohjelman ensisijaisena tavoitteena oli lisätä kansalaisten hyvinvointia ja talouden tuottavuutta tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntämällä. Samalla tavoitteena oli vahvistaa Suomen asemaa tietoyhteiskunnan kärkimaana. Huomattakoon, että arjen tietoyhteiskunnan toimintaohjelma ei ollut politiikkaohjelma toisin kuin tietoyhteiskuntaohjelma oli. Eräs asiantuntija kuvasi eroa siten, että arjen tietoyhteiskunnalta puuttui johtajuus ja toiminnalla ei ollut kasvoja. Toimijat tekivät parhaansa, mutta ohjelmalla ei ollut samaa mandaattia kuin pääministerin alaisella politiikkaohjelmalla. Liikenne- ja viestintäministeriö oli tietoyhteiskuntaohjelman loppuvaiheessa alkanut nostaa voimakkaasti esille ubiikkiyhteiskunnan käsitettä. Tämä ubiikkiajattelu toimi vahvana pohjana arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan työlle.
Kohti koko kansan tietoyhteiskuntaa KATRINA HARJUHAHTO-MADETOJA Neuvottelukunta käynnisti useita työryhmiä sovittujen teemojen ympärille. Tietoyhteiskuntaneuvoston jaostoihin verrattuna nämä työryhmät keskittyivät erään jäsenen mukaan pääasiassa raporttien toimittamiseen ja tuottamiseen. Apulaisosastopäällikkö Kristiina Pietikäisen vetämä tunnistamisen kehittämisryhmä sai aikaan konkreettisia tuloksia: syntyi laki vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista (7.8.2009/617). Myös ministeri Lindén oli sitoutunut tietoyhteiskuntakehitykseen ja vei läpi Vanhasen I hallituskaudella poliittisesti kaadetun uudistuksen kotitalousvähennyksen ulottamisesta tietoyhteiskuntapalveluihin. Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan kokouksiin kutsuttiin kaikki Vanhasen II hallituksen ministerit, mikä mahdollisti tietojen vaihdon ja levittämisen sekä kansainvälisiin esimerkkeihin tutustumisen. Tämä jatkoi tietoyhteiskuntaohjelman ministeriryhmän aikaista yhteistyön perinnettä, jota ei tietoyhteiskunta-asioissa enää esiintynyt Kataisen ja Stubbin I hallitusten aikana. Valtioneuvoston periaatepäätöksestä huolimatta neuvottelukunta käynnisti myös uuden tietoyhteiskuntastrategian valmistelun. Tämä hanke kuivui onneksi kokoon, sillä ulottuihan edellisellä hallituskaudella laajapohjaisena yhteistyönä laadittu strategia vuoteen 2015. Tietoyhteiskuntastrategian 2007-2015 toimeenpanon varmistamiseksi ohjelman toimisto oli valmistellut vuodenvaihteessa 2006-2007 strategian jalkauttamissuunnitelman, johon liittyi laaja sidosryhmäkierros. Tämä työ kantoi hedelmää seuraavalla hallituskaudella ja useat organisaatiot lähtivät toteuttamaan suunnitelmaan sisältyviä toimenpiteitä. Osa organisaatioista raportoi epävirallisesti toimenpiteiden edistymisestä työnsä päättäneelle ohjelmajohtajalle, koska ei ollut muutakaan tahoa, jolle raportoida. Tietoyhteiskuntaohjelma sai negatiivista julkisuutta vuoden 2008 alussa, kun Valtiontalouden tarkastusviraston JUPA-hanketta koskeva raportti tuli julki. Valitettavasti tällä ja muille arviointiraporteilla oli pitkäkestoisia vaikutuksia valtionhallinnon sisällä. Moni virkamies on arvioinut, että tämä johti sisäänpäin kääntymiseen ja teknologiavetoisuuteen. Kun ei tee mitään, niin ei tee virheitäkään -ajattelu levisi ja hidasti merkittävästi tietoyhteiskuntakehitystä, mikä heijastui myös ValtIT:n ja KuntaIT:n toimintaan. Kaikki vähänkään ICT-alaa tuntevat kuitenkin tietävät, että kaikki projektit ja hankkeet eivät suju kuin Strömsössä.
VIRO-USKON JA TEKNOLOGIALÄHTÖISEN KEHITTÄMISEN AIKA Kataisen I hallituksen ohjelmassa tietoyhteiskuntakehitys jäi taka-alalle. Tietoyhteiskuntaohjelmaa ja arjen tietoyhteiskunnan toimintaohjelmaa ei seurannut kansallista ohjelmaa. Käytännön työssä painotettiin julkista sektoria ja sen sisäistä kehittämistä, elinkeinoelämän merkitys kehittämistyössä väheni (esim. mobiilivarmenne). Julkinen sektori alkoi itse enenevässä määrin kehittää teknologiaa ja palveluja. Tietoyhteiskunta-asiat jäivät myös kansainvälisen taloustilanteen jalkoihin eikä niiden edistäminen ollut poliittisella agendalla keskiössä. Julkisessa keskustelussa alettiin ihannoida Viroa pikkuveljenä, joka on tehnyt kaiken oikein ja ottanut tiikerinloikan tietoyhteiskuntakehityksessä. Samassa keskustelussa sivuutettiin Suomen ja Viron julkisen sektorin merkittävät eroavaisuudet sekä erillinen EU-rahoitus, jonka turvin Viro pystyi toteuttamaan muutokset nopeasti ja keskitetysti. Vastaava puhtaalta pöydältä aloittaminen ei ollut Suomessa mahdollista. Meillä integroitavia tietojärjestelmiä oli satoja tai jopa tuhansia eivätkä niiden tietorakenteet olleet yhteensopivia. Paljon odotuksia laitettiin työ- ja elinkeinoministeriön asettamaan, digitaalisen talouden tulevaisuutta pohtineeseen ICT 2015 -työryhmään. Erään osallistujan arvion mukaan työryhmän työssä korostuivat perinteisen teollisuuden intressit suhteessa kansantalouden, pk-sektorin ja innovaatiopolitiikan intresseihin. ICT 2015 -työryhmä ehdotti raportissaan 21 polkua kitkattomaan Suomeen kansallisesti yhtenäistä IT-palveluarkkitehtuuria, alan tutkimusvoimien yhdistämistä, laajan rahoitusohjelman käynnistämistä ja pitkäjänteisen kymmenen vuoden kehitysohjelman aloittamista. Osa raportin toimenpide-esityksistä on edennyt, osa on edelleen valmisteluvaiheessa. Kataisen I hallituskautta leimasi myös teknologiausko, mikä vieraannutti monet perinteiset tietoyhteiskuntavaikuttajat julkisesta keskustelusta ja kehittämistyöstä. Teknologian ja ICT:n sijaan olisi jo tuolloin kannattanut puhua digitalisaatiosta, jossa tieto ja tietorakenteet ovat keskiössä ja teknologialla on rooli mahdollistajana unohtamatta ihmisläheistä näkökulmaa. Teknologiauskoa edusti ajatus, että Viron mallin mukainen kansallinen palveluväylä ratkaisee kaikki ongelmat, jolloin prosessien, toimintamallien ja arkea palvelevien (sähköisten) palvelujen kehittäminen jäi lapsipuolen asemaan. Vuonna 2003 valtiovarainministeriön työryhmä oli hahmotellut kunnianhimoisen
Kohti koko kansan tietoyhteiskuntaa KATRINA HARJUHAHTO-MADETOJA julkisen hallinnon xml-strategian. Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti arvioi vuonna 2014, että mikäli kyseinen strategia olisi aikanaan viety käytäntöön, ICT 2015 -työryhmän esille nostama kansallinen palveluväylä olisi käytännössä todellisuutta emmekä katsoisi Viroon edelläkävijänä. Hallitusohjelmaan hirttäytyminen näkyi koko hallituskauden: vaikka toimintaympäristö muuttui, jatkettiin sitkeästi alkuperäisen ohjelman linjoilla. Stubbin I hallituksen ohjelma muutti tilannetta ja digitalisaatio nähtiin potentiaalisena kansantalouden kasvualustana. Lyhyt hallituskausi ei kuitenkaan käytännössä johtanut varsinaisiin uusiin linjauksiin tai avauksiin. Poliittisissa puheenvuoroissa ICT nähtiin jopa kulueränä, josta voidaan karsia, vaikka se pitäisi nähdä investointina tulevaisuuteen siinä missä rakennus- ja tieinvestoinnitkin. Teknologiavetoinen kehittäminen näkyy myös 22 maan Digibarometri 2015 -vertailussa, jossa Suomi sijoittuu toiselle sijalle Tanskan ollessa ykkönen. Viron sijoitus on yhdeksäs. Barometrin mukaan Suomella on maailman parhaat edellytykset hyötyä syvenevästä digitalisoitumisesta. Erinomaisista edellytyksistä huolimatta Suomessa ei ole kuitenkaan vertailun mukaan onnistuttu luomaan uusia digitaalisia liiketoimintamalleja ja palveluita. OPPEJA JA OIVALLUKSIA Vuodesta 2003 kansalaisten tietoyhteiskuntavalmiudet ja teknologinen kehitys ovat ottaneet tiikerinloikan. Nyt vuonna 2016 suurin osa suomalaisista on arjen tietoyhteiskunnan asiantuntijoita, mutta digitaalisten palvelujen kehittäminen on silti erittäin hidasta. Tähän meillä ei ole kansakuntana varaa. Vuoden 2014 digibarometrin (22 maata) mukaan Suomen yrityksillä oli parhaat edellytykset hyödyntää digitaalitekniikkaa toiminnassaan, mutta käyttäjinä yritykset olivat vasta sijalla 17. Suomen julkisella sektorilla ja kansalaisilla oli puolestaan toiseksi parhaat edellytykset käyttää digitaalitekniikkaa, mutta käyttäjinä kansalaiset olivat sijalla seitsemän ja julkinen sektori sijalla kahdeksan. Tarvitsemmekin edelleen kansallista tahtotilaa ja kansallisia ratkaisuja sekä rohkeutta kokeilla ja uudistaa. Vallalla ollut virheiden välttämisen kulttuuri heijastuukin Sipilä I:n hallitusohjelmassa, johon on erikseen kirjattu: epäonnistuakin saa, virheistä opitaan.
Tietoyhteiskuntaohjelman aikana luotiin yhdessä Tilastokeskuksen kanssa kansalliset indikaattorit, joita seurattiin vuosittain. Ne myös ohjasivat valmistelua ja poliittista päätöksentekoa. Tämä toiminta hiipui ohjelman päätyttyä. Digitalisoituneessa yhteiskunnassamme tiedolla johtamisen tulisi olla keskiössä, puhutaan sitten digitalisaatiosta tai sote-uudistuksesta. Viime kädessä tietoyhteiskuntakehityksen ja digitalisaation etenemisen ratkaisevat ihmiset: henkilövalinnoilla on väliä. Tietoyhteiskuntaohjelman keskeisillä toimijoilla oli intohimoa ja positiivista asennetta tehtiin töitä sitoutuneesti isänmaan asialla. Myös poliittinen sitoutuminen jatkui koko hallituskauden ajan: ohjelman ministeriryhmä kokoontui 29 kertaa ja niissä kokouksissa todella keskusteltiin sekä tehtiin linjauksia ja päätöksiä. Kansallisen tietoyhteiskuntastrategian 2007-2015 missio Hyvä elämä tietoyhteiskunnassa on edelleen voimissaan ja kiteyttää sen, mistä tässä kaikessa on kysymys. Meistä ihmisistä ja meidän elämästämme, tiedosta ja tietämyksestä sekä liiketoimintaa luovista, tuottavuutta lisäävistä ja arkea helpottavista käytännöistä ja innovaatioista. Tämän tavoitteen edistämisessä digitalisaatio on oiva apuväline.