1 (27) VAMMAISTEN HENKILÖIDEN AUTON HANKINTATUKIJÄRJESTELMÄN KEHITTÄMINEN
2 (27) Sisältö 1 Tiivistelmä 3 2 Lähtökohta 5 3 Vammaisten henkilöiden liikkuminen perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta 6 3.1 Yhdenvertaisuus ja osallisuus 6 3.2 Liikkuminen, esteettömyys ja saavutettavuus 6 4 Historia 8 5 Vammaisen henkilön auton tarve 8 6 Taloudelliset vaikutukset 9 6.1 Säästöt kuljetuspalveluiden kustannuksissa 9 6.2 Vaikutukset muihin palveluihin ja tukitoimiin sekä verotuloihin 9 6.3 Keskittämisen hyödyt 9 7 Tämän hetkisen järjestelmän haasteita 10 7.1 Autoverotukseen liittyviä näkökohtia 10 7.2 Autoveronpalautusjärjestelmän uudistamisen tarpeet 11 7.3 Vammaispalvelulain mukaiset tuet autoon 11 8 Esimerkkejä eri maiden käytännöistä 13 9 Uusia avauksia! 14 9.1 Vakaa rahoituspohja 14 9.2 Päätöksenteon keskittäminen 14 9.3 Osaamiskeskus 15 9.3.1 Kokonaiskartoitus 15 9.3.2 Keskittämisen hyödyt ja poistuvat haitat 16 9.4 Kohderyhmämäärittelyä/tuen määräytyminen 16 9.5 Leasing ja sosiaalinen luotto 17 10 Ehdotetut toimenpiteet 17 LIITE 1. Eri vammaryhmien tarpeita autoiluun liittyen 18 LIITE 2. Laskelmia siitä, paljon vpl:n mukaiset kuljetuspalvelut maksavat kunnalle 21 LIITE 3. Miten autoveronpalautus ja kunnan tuki määräytyvät tällä hetkellä 23 LIITE 4. Veronpalautuksen ja huojennuksen tilastot (2006-2010) 25 LIITE 5. Kohderyhmämäärittely 26
3 (27) 1 TIIVISTELMÄ Auto on vammaisille ihmisille välttämätön apuväline, joka turvaa yhdenvertaisen mahdollisuuden liikkumiseen, opiskeluun, työssäkäyntiin, harrastuksiin ja osallistumiseen yhteiskunnassa. Vammaisen ihmisen itsenäinen liikkuminen voi olla mahdotonta ilman autoa. Kokemustemme mukaan perustuslain ja YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista (myöhemmin vammaissopimus/crpd) takaamat yhdenvertaiset liikkumismahdollisuudet eivät toteudu. Esteetöntä julkista liikennettä ei ole riittävästi, eivätkä joukkoliikennevälineet palvele kaikkien vammaisten henkilöiden tarpeita esimerkiksi talviolosuhteissa. Vammaispalvelulain mukaisella kuljetuspalvelulla ei pystytä vastaamaan vaikeavammaisten henkilöiden kuljetusten tarpeeseen. Tämän hetkinen käytäntö auton hankinnan tukemisessa asettaa vammaiset henkilöt keskenään eriarvoiseen asemaan diagnoosin ja/tai kotikunnan perusteella. Vammaiset henkilöt eivät ole yhdenvertaisia vammaispalvelulain mukaisten autoon liittyvien tukien saamisessa, koska kunnat myöntävät tukea vain budjetteihinsa varaamien määrärahojen puitteissa. Määrärahoja varatessa kunnat usein jättävät selvittämättä tai huomioimatta kunnassa olevan todellisen tarpeen auton apuvälineisiin, muutostöihin ja hankintatukeen. Autoilun verotuksen muuttumisen vuoksi autoveron palautuksen merkitys vammaisen henkilön liikkumismahdollisuuksien tukemisessa on vähentynyt ja tulee edelleen vähentymään, kun autoilun verotus muuttuu auton käytön verottamiseen ja veroluonteisten maksujen perimiseen. Lisäksi kaavamainen autoveron palautusjärjestelmä ei huomioi tarpeeksi eri vammaryhmiä tai vammaisten ihmisten toiminnallista haittaa. Työtä on tehty ja se on vielä kesken Tarve auton hankinnan tukijärjestelmän kehittämiseen on ollut tiedossa pitkään. Vammaisten henkilöiden auton hankinnan ja käytön tukemista on pohdittu aiemmin useissa ministeriöiden työryhmissä muun muassa vuosina 1983, 1990 ja 1996. Tämän lisäksi eri tahot ovat nostaneet esiin autoveronpalautusjärjestelmän uudistamisen tarpeen. Valtiontalouden tarkastusvirasto on tuloksellisuustarkastuskertomuksessaan Autoverotus (Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomus 195/2009) kiinnittänyt huomiota autoveronpalautusjärjestelmään. Kannanoton mukaan järjestelmä ei ole tarpeeksi läpinäkyvä, koska autoveron palautus on ns. saamatta jäänyttä tuloa. Valtiontalouden tarkastusvirasto katsoo, että ne olisi siirrettävä valtion budjetissa menomäärärahoiksi tukien läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Järjestelmää hallinnoiva Tulli on esittänyt, että lainsäädäntöä tulee selkiyttää, ja että järjestelmästä tulisi luopua sekä siirtyä hallinnollisesti yksinkertaisempaan järjestelmään. Järjestelmä ei kuulu Tullin erityisosaamisen piiriin, koska palautuksiin liittyvät ratkaisut perustuvat sosiaalisiin ja lääketieteellisiin perusteisiin, johon Tullilla ei ole riittävää erityisosaamista eikä resursseja. Valtiovarainministeriö on esittänyt syksyllä 2007, että auton hankinnan tukeminen ja muut vammaisten ihmisten liikkumistarvetta tukevat toimenpiteet tulee keskittää yhteen viranomaiseen. Vammaisten henkilöiden liikkumisen eriarvoisuutta voidaan huomattavasti vähentää luomalla uusi, keskitetty auton hankinnan ja käytön tukemista koskeva järjestelmä. Keskittämisen hyötynä on asiantuntemuksen ja ennakoitavuuden lisääntyminen ja
4 (27) henkilöstöresurssien säästäminen. Vammaisen henkilön tilanne pystytään kartoittamaan yksilöllisesti ja objektiivisesti keskittämällä sekä auton että autoilun edellyttämien apuvälineiden tarpeen arviointi. Kunnan sosiaalitoimen työntekijöiden resursseja vapautuu varsinaiseen sosiaalityöhön. Jokaisen kunnan vammaispalvelun sosiaalityöntekijän ei tarvitse tehdä auton apuvälineisiin ja muutostöihin liittyviä päätöksiä, joihin välttämättä sosiaalityöntekijän ammattitaito ei riitä. Tarkoituksena on, että uuden järjestelmän loppukustannukset pysyisivät samana auton hankinnan tukemisen osalta kuin nytkin. Vammaisten ihmisten elämänlaatu paranisi uudistetun järjestelmän myötä, ja samalla summalla saataisiin enemmän ja laajemmalle joukolle. Oman auton hankinnan ja käytön tukeminen vähentää myös muita kustannuksia, kuten kuljetuspalvelut. Esitämme, että hallitusohjelmassa luvattu selvitys vammaisten auton hankintatukijärjestelmästä tehdään ja sen tekemistä varten nimetään poikkihallinnollinen työryhmä. Työryhmä tekisi selvityksen nykytilasta sekä sen kehittämistarpeista ja laatisi siltä pohjalta ehdotuksen uudeksi järjestelmäksi hallituksen esityksen muodossa. ovat yhdessä pohtineet, miten luoda uusi tasavertainen auton hankinnan ja käytön suora tukijärjestelmä ja sitä koskeva lainsäädäntö. Liitteenä on tietoa tämän hetkisestä tilanteesta ja ehdotuksia vammaisten autoilun kehittämiseksi. Olemme valmiit antamaan asiantuntemuksemme ja kokemuksemme käyttöönne. Invalidiliitto ry, Kynnys ry, Lihastautiliitto ry, Näkövammaisten Keskusliitto ry, Suomen CP-liitto ry, Suomen MS-liitto ry, Suomen Polioliitto ry, Suomen Reumaliitto ry, Suomen Sydänliitto ry, Hengitysliitto HeIi ry
5 (27) 2 LÄHTÖKOHTA Auto on vammaiselle henkilölle tärkeä liikkumisen apuväline. Monelle henkilölle, jolla on vaikeuksia liikkumisessa, itsenäinen liikkuminen ja osallistuminen yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä on mahdotonta ilman auton käyttöä. Auton tarve korostuu etenkin talviolosuhteissa ja haja-asutusalueilla, joissa välimatkat ovat pitkiä eikä esteetöntä joukkoliikennettä ole. Yhteiskunnalta tarvitaankin erilaisia toimia auton hankinnan ja käytön tukemiseksi. Auton hankinnan ja käytön tukeminen turvaa vammaisten henkilöiden mahdollisuudet yhdenvertaiseen elämään muiden kansalaisten kanssa sekä vähentää toimintarajoitteiden vaikutusta henkilön elämässä. Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä henkilöä, jolla on pysyvästi ja pitkäaikaisesti vaikeuksia liikkumisessa sekä osallistumis- ja toimintamahdollisuuksien toteuttamisessa. Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa VAMPO 2010-2015 todetaan, että kehitetään auton hankintatukijärjestelmä, joka korvaa autoveron palautusjärjestelmän ja vammaispalvelulain mukaisen tuen (toimenpide 20., 3.1.3. Liikkuminen s.47). Lisäksi Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa vuodelle 2012 todetaan, että Tehdään kokonaisselvitys vammaisten apuvälinepalveluista mukaan lukien auton hankintajärjestelmä ja avustajakoirat. Vammaisten auton hankintatukijärjestelmän systemaattiselle kehittämiselle on siten vahva velvoite. Auton hankinnan tukijärjestelmään liittyy edelleen paljon haasteita ja ongelmia. ovat pohtineet yhdessä vuodesta 2009 lähtien Invalidiliiton vetämässä työryhmässä uuden vammaisten henkilöiden yhdenvertaiseen ja esteettömään liikkumiseen ja autonhankinnan tukemiseen tähtäävän järjestelmän kehittämistä. Yhteistyössä ovat olleet mukana seuraavat Vammaisfoorumin jäsenjärjestöt: Invalidiliitto ry, Kynnys ry, Lihastautiliitto ry, Näkövammaisten Keskusliitto ry, Suomen CP-liitto ry, Suomen MS-liitto ry, Suomen Polioliitto ry, Suomen Reumaliitto ry, Suomen Sydänliitto ry, Hengitysliitto Heli ry
6 (27) 3 VAMMAISTEN HENKILÖIDEN LIIKKUMINEN PERUS- JA IHMISOIKEUSNÄKÖKULMASTA Liikkumisen vapaus on vammaisen henkilön näkökulmasta perus- ja ihmisoikeuskysymys. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista (Convention on the Rights of Persons with Disabilities CRPD) takaa vammaisille ihmisille samat oikeudet kuin muillekin kansalaisille ja edellyttää laaja-alaista syrjinnän kieltoa ja yhdenvertaista kohtelua. CRPD: n 18 artiklan mukaan vammaisille henkilöille kuuluu liikkumisvapausoikeus ihmisoikeutena yhdenvertaisesti muiden kanssa. 19 artiklan nojalla kaikilla vammaisilla henkilöillä on yhdenvertainen oikeus elää yhteisössä, jossa heillä on muiden kanssa yhdenvertaiset valinnanmahdollisuudet. Lisäksi sopimus takaa vammaisille henkilöille mahdollisimman itsenäisen henkilökohtaisen liikkumisen 20 artiklan mukaisesti ihmisoikeutena. 3.1 Yhdenvertaisuus ja osallisuus Suomen perustuslaissa on edelleen määritelty liikkumisvapaus perusoikeutena (9 ), joka takaa vapauden liikkua maassamme. Lisäksi perustuslain syrjintäkieltosäännös (6 ) takaa, ettei ketään saa ilman hyväksyttyä perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi vammaisuuden perusteella. Autolla liikkuva vammainen henkilö voi päättää itsenäisesti milloin, miten, ja mihin hän liikkuu, ja käyttää tällöin täysimääräisesti perus- ja ihmisoikeuksien takaamaa itsemääräämisoikeuttaan. Vammaisen käyttämä liikkumisen apuväline, auto, mahdollistaa liikkumisvapausoikeuden lisäksi myös muiden vammaiselle kuuluvien perus- ja ihmisoikeuksien täysimääräisen toteutumisen esim. koulutuksen ja työn sekä työllistymisen. Suomen perustuslaki ja YK:n vammaissopimus peräänkuuluttavat yhdenvertaisuutta ja vammaisen henkilön tasa-arvoista osallistumista yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Käytännössä yhdenvertaisuus, liikkumisvapaus ja osallistuminen yhteiskuntaan eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla. Näiden oikeuksien turvaamiseksi tarvitsemme ajoneuvon hankintaa sekä käyttöä tukevan järjestelmän, joka ottaa huomioon vammaisen henkilön yksilölliset liikkumistarpeet ja edellytykset, diagnoosista riippumatta. YK:n vammaissopimuksen 30 artiklan mukaan vammaisen osallistumista mm. virkistys- ja vapaa-ajan toimintaan tulee edistää. Suomessa on pitkät etäisyydet, joten lomamatkat kotimaassa tehdään useimmiten autolla. Usein vammainen henkilö tarvitsee autoa myös erilaisten apuvälineiden kuljettamiseen. Lisäksi auto antaa mahdollisuuden itsenäiseen harrastamiseen. 3.2 Liikkuminen, esteettömyys ja saavutettavuus Ympäristö tai yksittäinen rakennus on esteetön silloin, kun se on kaikille käyttäjille toimiva, turvallinen ja miellyttävä, ja kun rakennuksen kaikkiin tiloihin ja kerrostasoihin on helppo päästä. Esteetön joukkoliikenne koostuu kaikkien käytettävissä olevista liikennevälineistä ja niitä palvelevista pysäkki- ja laiturirakenteista sekä asema- ja terminaalirakennuksista. Lisäksi välttämätön tieto joukkoliikenneaikatauluista yms. on kaikkien saatavilla. Joukkoliikenne Suomessa ei ole täysin esteetöntä ja esteettömyyttä on lisäksi toteutettu ainoastaan suurimmissa kaupungeissa. Joukkoliikennevälineet eivät myöskään palvele
7 (27) kaikkien vammaisten henkilöiden yksilöllisiä liikkumisen tarpeita tai mahdollista oman ajankäytön suunnittelua. Suureen osaan joukkoliikennevälineistä ei pääse sisälle itsenäisesti jos käyttää liikkumiseen apuvälinettä. Joillekin henkilöille lyhytkin matka lähimmälle joukkoliikennevälineen pysäkille ilman henkilökohtaista apua voi tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia. Lisäksi vammaisen henkilön voi olla vaikeaa kuljettaa tarvitsemiaan apuvälineitä tai painavia matkalaukkuja joukkoliikennevälineissä. Vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaan myönnettävät kuljetuspalvelumatkat eivät riitä turvaamaan aktiivista ja yksilöllistä osallistumista yhteiskuntaan eivätkä ne takaa riittäviä valinnanmahdollisuuksia liikkumiseen ja osallistumiseen tai oman ajankäytön suunnitteluun. Kuljetuspalveluna on mahdollista saada pääsääntöisesti vain 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Tämä on riittämätön määrä turvaamaan riittävät liikkumismahdollisuudet, sillä se riittää usein vain kaikista välttämättömimpiin asiointimatkoihin, kuten kaupassa käymiseen. Vaikeavammaisten henkilöiden kuljetuspalveluilla on pyritty korvaamaan julkisen liikenteen puuttumista ja esteellisyyttä. Kuljetuspalveluilla ei kuitenkaan välttämättä pystytä vastaamaan kuljetusten tarpeeseen haja-asutusalueilla, missä invatakseja tai taksiliikenneyrittäjiä on vähän. Lisäksi on huomioitava, että kuljetuspalvelumatkoja voidaan myöntää vain vaikeavammaisille henkilöille. Näin ollen monet vammaiset henkilöt, joiden liikkuminen on vaikeaa, jäävät kuljetuspalvelun ulkopuolelle. Uudessa järjestelmässä on taattava myös niiden henkilöiden osallistumis- ja toimintamahdollisuuksien toteuttaminen, jotka eivät täytä vaikeavammaisuuden kriteereitä, mutta joiden liikkuminen on vaikeaa vammasta johtuen. Esteettömyyteen tulisi kiinnittää huomiota jo suunnitteluvaiheessa (CRPD: n 20 artikla). Tämä toteutetaan esimerkiksi ottamalla huomioon vammaisten henkilöiden tarpeet auton varustelussa ja sen kohtuullisen hinnan määräytymisessä. Huomiota on kiinnitettävä myös muihin autoiluun liittyvien seikkojen, kuten parkkitalojen ja -paikkojen esteettömyyteen. Vammaisen liikkumista tulee myös helpottaa tarjoamalla kohtuulliseen hintaan liikkumiseen tarvittavia apuvälineitä, laitteita, apuvälinteknologiaa sekä avustajia. Pyörätuolia käyttävä autoileva liikuntavammainen tarvitsee räätälöidyn ajoneuvon. Tässä tapauksessa ajoneuvoon tarvittavia ja siihen asennettavia apuvälineitä ovat esimerkiksi hissi, ramppi, pyörätuolin kiinnitysmekanismi, erikoisistuin ja vamman vuoksi tarvittavat ajo- / hallintalaitteet.
8 (27) 4 HISTORIA Vammaisten henkilöiden autoilun tukijärjestelmän ja säännösten kehittämistä sekä autoveron palautuskysymyksiä on pohdittu muun muassa seuraavissa ryhmissä: valtiovarainministeriön asettamassa Invalidiautotoimikunnassa vuonna 1983, STM: n asettamassa Auton veronpalautusmenettelyn korvaamistyöryhmässä 1990 sekä Vammaistyöryhmä 96:ssa. Kyseisissä työryhmissä ehdotettiin mm. tuen saajien piirin laajentamista, tuen sitomista liikkumisen kyvyn tosiasialliseen alenemiseen sekä autoveron palautuksen korvaamista suoran auton hankinnan tuella ja tuen keskittämistä yhden palveluorganisaation (KELA: n) vastuulle. Erityisesti Vammaistyöryhmä 96 ehdotuksessa tavoiteltiin selkeää järjestelmää, jossa yksi organisaatio hoitaisi keskitetysti autoon liittyviä tukia. Työryhmien ehdotukset tuen kehittämisestä eivät ole toteutuneet, koska uudistamisen esteenä on toistuvasti ollut määrärahojen ja tahtotilan puuttuminen. Lisäksi viime aikoina vammaispalveluissa on ollut kiireellisempiä isoja kehittämishaasteita, kuten henkilökohtainen apu, jotka ovat siirtäneet auton hankintatukijärjestelmän kehittämistä. 5 VAMMAISEN HENKILÖN AUTON TARVE YK:n vammaissopimuksessa vammaisuus määritellään seuraavalla tavalla: "Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa." On olemassa monenlaisia liikunta- ja toimintarajoitteita, jotka vaikuttavat siihen, miten henkilö voi toimia suhteessa ympäristöönsä. Tämän hetkinen autoilun tukijärjestelmä rajaa joitakin tukea tarvitsevia ryhmiä tuen ulkopuolelle. Autoveronpalautus rajautuu suppeasti liikunta- tai näkövammaan, jolloin liikuntavammalla tarkoitetaan alaraajojen vammoja tai sairauksia. Kunnan myöntämiä vammaispalvelulain mukaisia tukia auton hankintaan ja apuvälineisiin sekä muutostöihin on vaikea saada. Uutta auton hankinnan tukijärjestelmää luotaessa on tärkeää huolehtia siitä, että kaikkien autoa apuvälineenä tarvitsevilla on mahdollisuus saada tukea. Uudella järjestelmällä on varmistettava se, että kaikki ryhmät, jotka ovat tukien piirissä tällä hetkellä, ovat sen piirissä jatkossakin. Tuen tulee kattaa myös ne vammaryhmät, jotka ovat aikaisemmin jääneet sen ulkopuolella. Olennaista autoilun tuen tarpeen arvioinnissa on se, miten auto voi yksittäisen vammaisen henkilön kohdalla olla apuväline yhteiskunnassa toimimiseen. Vammaisten autoilun tuki tulee aina perustua yksilölliseen arviointiin vammaisen henkilön tilanteesta, hänelle sopivasta autosta ja siihen tarvittavista apuvälineistä tai muutostöistä. Liitteessä 1 on tarkempaa tietoa eri vammaryhmien tarpeista autoiluun liittyen. Liitteestä ei löydy kaikenkattavaa diagnoosilistaa vaan esimerkkejä, jotka avaavat eri vamma- ja sairausryhmiin kuuluvien henkilöiden tarvetta autoon.
9 (27) 6 TALOUDELLISET VAIKUTUKSET 6.1 Säästöt kuljetuspalvelujen kustannuksissa Oman auton käytön tukeminen tulee pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmaksi kuin vammaispalvelulain mukainen kuljetuspalvelun käyttö. Esimerkkinä on vaikeavammainen henkilö, joka asuu Porvoossa ja käy kokoaikatyössä Helsingissä. Työmatkan pituus on 52 kilometriä. Jos henkilö käyttää työmatkoihin vammaispalvelulain mukaista kuljetuspalvelua ja sen lisäksi käyttää asiointi- ja virkistysmatkoja 18 kuukaudessa, viidessä vuodessa kuljetuspalvelun kustannukset ovat noin 182 000 euroa (ks. liite 2). Jos henkilöllä on lyhyempi työmatka esim. 8 kilometriä, kuljetuspalvelujen kustannukset työmatkoihin sekä asiointi- ja virkistysmatkoihin viidessä vuodessa ovat arvioilta noin 50 000 euroa (ks. liite 2). Kuten sivulla 7 on todettu, kuljetuspalvelumatkoja voi käyttää asiointiin ja vapaa-ajan toimintaan vain 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Vammainen henkilö voi käyttää näitä asiointiin ja vapaa-ajantoimintaan tarkoitettuja matkoja vain asuinkuntansa alueella tai lähikuntiin ulottuvilla matkoilla. Oman auton käyttö mahdollistaa omien tarpeiden ja halujen mukaisen liikkumisen ja osallistumisen yhteiskunnan toimintaan. 6.2 Vaikutukset muihin palveluihin ja tukitoimiin sekä verotuloihin Auton hankinnan tukeminen turvaa vammaisen henkilön mahdollisuudet opiskella, tehdä työtä ja osallistua yhteiskunnan toimintoihin tasavertaisesti muiden kanssa. Työelämään pääsy ja työssä oleminen tuovat yhteiskunnalle säästöjä verotuloina. Aktiivisen elämisen mahdollistaminen parantaa henkilön omaehtoista selviytymistä sairaudesta tai vammasta huolimatta. Tästä seuraa, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen ja tukitoimien tarve vähenee. 6.3 Keskittämisen hyödyt Keskittämällä auton ja sen apuvälineiden hankintaan liittyvät kysymykset osaaminen vahvistuu ja toiminta tehostuu. Asiantuntemus ja ennakoitavuus lisääntyvät ja toimintaa saadaan kustannustehokkaammaksi. Sosiaalityöntekijöiden resursseja vapautuu muuhun, heidän osaamistaan paremmin vastaavaan sosiaalityöhön. Apuvälineiden uudelleen sijoittaminen sekä hankinnan, huollon ja korjaustoiminnan keskittäminen tuo taloudellisia säästöjä. Kun osaaminen vahvistuu, osataan valita apuvälineet oikein jo ensimmäisellä kerralla. Toiminnan keskittäminen takaa myös paremmin asiakkaiden yhdenvertaisen kohtelun asuinkunnasta riippumatta.
10 (27) 7. TÄMÄNHETKISEN JÄRJESTELMÄN HAASTEITA Tällä hetkellä vammaisella henkilöllä on mahdollisuus saada tukea auton hankintaan usean eri järjestelmän kautta. Tukea voi saada verotuen muodossa autoveronpalautuksena tai huojennuksena ja vuosittaisen ajoneuvoveron vapautuksena. Lisäksi tukea voi hakea vammaispalvelulain perusteella omasta asuinkunnasta, liikenne- ja tapaturmavakuutuksen kautta, KELAsta tai valtionkonttorista sen mukaan missä ja miten henkilö on vammautunut. Järjestelmä on varsin monimutkainen, ja vammaiset ihmiset ovat hyvin eriarvoisessa asemassa asuinkunnastaan riippuen. Eriarvoisuutta syntyy myös siitä, minkä järjestelmän kautta he saavat tukea auton hankintaan. Lisätietoja autoon saatavista tuista löytyy Liitteestä 3. Kansaneläkelaitoksen myöntämät tuet autoiluun liittyen ovat erittäin marginaalisia ja harvinaisia. KELA myöntää kuitenkin toisinaan vaikeavammaiselle henkilölle tukea auton hankintaan, jos auto on välttämätön apuväline hänen yritystoiminnassaan. Tällöin tuki kuuluu KELAn elinkeinotuen piiriin. Valtiokonttorin sotilasvamma- ja veteraaniasioiden tulosyksikkö voi myöntää sotavammaiselle henkilölle korvausta auton hankintakuluihin. Lisäksi tukea voidaan myöntää auton käyttöä helpottavien laitteiden hankintaan. 7.1 Autoverotukseen liittyviä näkökohtia Autoverolain mukaan vammaisille henkilöille tai vammaisen lapsen perheelle voidaan palauttaa uuden tai käytetyn auton (käytettynä maahantuotu Suomessa ensirekisteröitävä auto) hintaan sisältyvästä autoverosta osa, manuaalivaihteisesta autosta enintään 3 770,00 euroa ja automaattivaihteisesta autosta enintään 4 980,00 euroa. Suomen järjestelmän kaltaista vammaisia henkilöitä tukevaa autoveronpalautusjärjestelmää, ei ole käytössä muualla. Muissa Pohjoismaissa vammaisten henkilöiden auton hankintaa tuetaan suorana auton hankinnantukena. Lisäksi Pohjoismaissa korvataan autoon tarvittavat apuvälineet sekä muutostyöt täysimääräisesti. Autoveron palautusjärjestelmä on kaavamainen. Palautuksen saamisen edellytykset eivät kohtele eri vammaryhmiä yhdenvertaisesti eivätkä huomioi vammaisen henkilön yksilöllisiä liikkumisen tarpeita. Esimerkiksi työssäkäyntivaatimus ei täyty kaikkien osalta. Myös muut sairaudet, kuten sydän- ja hengityselinsairaudet voivat myös vaikeuttaa henkilön itsenäistä liikkumista. Järjestelmä ei tue kaikkien toimintarajoitteisten henkilöiden yhdenvertaista mahdollisuutta liikkumiseen, mikä on vastoin perustuslain yhdenvertaisuussäännöksiä. Palautuksen edellytyksiä tulisi tarkastella toiminnallisen haitan perusteella. Eri vammaryhmien yhdenvertaisessa kohtelussa on muitakin epäkohtia. Suuria liikkumisen apuvälineitä (esim. sähköpyörätuolia) käyttävät tarvitsevat isomman auton voidakseen ottaa apuvälineensä mukaan. Tämä edellyttää suuremman ja kalliimman auton hankkimista sekä siihen tehtäviä yleensä kalliita muutostöitä ja apuvälineitä, kuten hissiä. Lapsiperheillä joissa lapsi on vammainen on myös usein tarve kalliimpaan tila-autoon. Isompaa autoa tarvitsevat henkilöt/perheet ovat jo lähtökohtaisesti huonommassa asemassa, koska autoveronpalautus ei kata koko autoveron osuutta isosta autosta. Näin ollen vammaiselle henkilölle/perheelle jää enemmän maksettavaa tarvitsemastaan isosta autosta. Keskimäärin vuotuiset autoveron palautuskustannukset ovat olleet noin 6,5-7 miljoonaa euroa. Myönnettyjen autoveronpalautusten kokonaismäärä on kuitenkin hiukan laskenut
11 (27) vuositasolla, esimerkiksi vuonna 2009 palautusta myönnettiin 4,4 miljoonaa euroa. Autoveronpalautus ja veronhuojennus on viime vuosina myönnetty noin 2 000 saajalle (Liite 4. Veronpalautuksen ja -huojennuksen tilastot). 7.2 Autoveronpalautusjärjestelmän uudistamisen tarpeet Autoveron palautuksen myöntämisperusteet ja tuen määrä ovat pysyneet pitkään ennallaan. Tuen määrään ei ole esitetty korotuksia muun muassa siitä syystä, että autoista perittävä autoveron määrä on laskenut eli veroa ei kanneta niin paljon kuin aiemmin ja myös autojen hinnat ovat laskeneet. Käytännössä autoveronpalautuksen määrän korottaminen kuitenkin auttaisi niitä vaikeavammaisia henkilöitä, jotka vammansa vuoksi tarvitsevat isomman auton (paljon apuvälineitä, autoon tarvitaan esim. hissi/ramppi). Vaikka uusien autojen hankinnan autoverotusta on kevennetty, vammaisten ihmisten mahdollisuus hankkia auto on vaikeutunut, koska myös vaihtoautona käytettävän käytetyn auton arvo on alentunut ja välirahan osuus kasvanut. Näin ollen autoveronpalautuksen merkitys on vähentynyt. Autoilun kustannuksiin vaikuttavat myös käyttökustannukset, joten pienituloisten henkilöiden mahdollisuudet liikkua rajoittuvat entisestään esimerkiksi polttoaineiden hinnan nousun vuoksi. Verojärjestelmään vaikuttavat myös kaavaillut muutokset tulevaisuudessa eli autoverotuksen painopisteen muuttuminen käytön verotukseen. EU:n komissiossa on ollut valmisteilla direktiivihanke, jossa ehdotetaan, että jäsenvaltiot luopuisivat auton hankinnan yhteydessä maksettavasta verosta ja siirtyisivät käytön verotukseen. Muutosta tavoitellaan vuoteen 2016 mennessä (valtioneuvoston kirjelmä ehdotuksesta neuvoston direktiiviksi henkilöautojen verotuksesta U 29/2005 vp). Ehdotuksen mukaan jäsenvaltioiden olisi luovuttava henkilöautojen rekisteröintiverojen (autovero) kantamisesta vuoden 2016 alkuun mennessä. Verotulojen menettämisen välttämiseksi jäsenvaltio voisi siirtää verotuksen painopistettä autojen vuotuisiin käyttöveroihin (ajoneuvovero) ja tarvittaessa muihinkin liikenteeseen kohdistuviin veroihin. Sitoutuminen autoverosta luopumiseen on valtioneuvoston mielestä ongelmallista erityisesti valtiontaloudellisista syistä. Veroasiana direktiivihankkeen (U 29/2005) hyväksyminen edellyttää kaikkien jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. VM: n mukaan näyttäisi kuitenkin siltä, että ehdotus ei tulisi etenemään kyseisellä aikataululla, koska eri jäsenmaat vastustavat ehdotusta ja sen etenemiseen tarvittaisiin yksimielisyys. Autoveronpalautusjärjestelmän mahdollisesti poistuessa pitää auton hankinnan tukemiseen etsiä korvaavia vaihtoehtoja ja malleja. esittävät, että järjestelmästä ei kuitenkaan luovuta ennen kuin korvaava järjestelmä on suunniteltu ja toteutettavissa. 7.3 Vammaispalvelulain mukaiset tuet autoon Kotikunnan sosiaalitoimi voi myöntää vammaiselle henkilölle tukea auton tai muun liikkumisvälineen hankintaan vammaispalvelulain nojalla (vammaispalvelulaki 9 1 mom. ja vammaispalveluasetus 17 ). Auton hankinnan tuki on kunnan talousarvioon varattujen määrärahojen puitteissa tapahtuvaa toimintaa, jota ei koske vammaispalvelulain erityinen järjestämisvelvollisuus. Lähtökohta tuen myöntämiselle on, että vamma vaikeuttaa henkilön
12 (27) liikkumista. Edellytyksenä ei siis ole, kuten kuljetuspalveluiden tapauksessa, henkilön vaikeavammaisuus. Vammaispalvelulain mukainen tuki auton hankintaan sekä tarvittavien auton muutostöiden ja välttämättömien lisälaitteiden tukeminen on epävarmaa määrärahasidonnaisuutensa vuoksi. Kokemusten mukaan hankintatuen myöntämistä ja autoon tarvittavien apuvälineiden ja muutostöiden korvaamista on vähennetty. Tukea on kohdennettu opiskeleviin ja työssäkäyviin henkilöihin. Vammaispalvelulain 3 :n mukaan vammaispalveluita ja tukitoimia, kuten autonhankintatukea koskevassa päätöksenteossa on kuitenkin otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve. Kokemukset eivät tältä osin aivan vastaa asiakaslähtöisyyttä, vaan pikemminkin järjestelmälähtöisyyttä. tekivät kunnille kyselyn autoasioihin liittyen vuonna 2010. Kyselyn vastauksista käy ilmi, että auton hankintatukeen, muutostöihin ja apuvälineisiin käytetyistä määrärahoista, määristä ja tarpeista ei ole saatavilla luotettavia tilastotietoja. Vastausten perusteella voidaan todeta, että kunnat tilastoivat ko. tukiin liittyviä tietoja vaihtelevasti. Tietoja on vaikea eritellä, koska toteuma ko. tukitoimista näkyy kokonaiskustannuksina muiden määrärahasidonnaisten tukien kanssa. Tukien tarve on suurempi kuin myönnettyjen tukien määrä. Järjestelmä nojaa liiaksi yksittäisten kuntien rahatilanteeseen, toimintamalleihin ja soveltamisohjeisiin. Vammaiset ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa keskenään riippuen siitä, missä päin Suomea he asuvat. Tällä hetkellä vammaiset ihmiset jäävät jopa ilman auton ajamisen mahdollistavia apuvälineitä, koska kunnat eivät myönnä niihin avustuksia. Auton hankintatukea ja/tai avustusta auton apuvälineisiin ja muutostöihin tarvitsee vähintään yhtä moni, joka saa autoveronpalautusta, eli vähintään 2000 ihmistä vuodessa. Mikäli tarvetta tarkasteltaisiin toiminnallisen haitan (esim. sydän- ja hengityssairaat) näkökulmasta, tarvitsijoiden määrä on suurempi. Haasteena on myös se, että kuntien sosiaalityöntekijöillä ei välttämättä ole riittävää erityisasiantuntemusta arvioida henkilön yksilöllisiä tarpeita tai vamman vaikutuksia henkilön toimintakykyyn sekä auton ja apuvälineiden tarpeeseen. Vammaispalvelulakiin liittyvän asiantuntemuksen ja resurssien puute vaikeuttaa yleisestikin vammaispalvelujen myöntämistä. Kunta voi kohdentaa määrärahasidonnaisia tukitoimia esimerkiksi vaikeavammaisille henkilöille, mutta kuitenkin niin, että kuntalaisten yhdenvertaisuutta ei loukata. Vammaispalvelulain 3 :n mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Käytäntö on kuitenkin valitettavasti myös osoittanut, että kunnat eivät varaa riittävästi tai ei ollenkaan (=nollabudjetointi) määrärahoja auton hankintatukeen, apuvälineisiin ja muutostöihin kunnassa esiintyvän tarpeen vaatimassa laajuudessa. Palvelusuunnitelmien avulla saadaan kerättyä tietoa kunnassa esiintyvästä palveluiden ja tukitoimien tarpeesta seuraavan vuoden budjettisuunnittelua ja tarvittavien määrärahojen varaamista varten. On tärkeää, että autoasiat merkitään näkyviin palvelusuunnitelmiin. Palvelusuunnitelman laatimisvelvollisuudesta säädetään sosiaalihuollon asiakaslain 7 :ssä ja vammaispalvelulain 3 a :ssä. Muissa Pohjoismaissa valtio korvaa autoon tarvittavat apuvälineet ja muutostyöt kokonaan.
13 (27) 8. ESIMERKKEJÄ ERI MAIDEN KÄYTÄNNÖISTÄ Eri maiden vammaisten henkilöiden auton hankintaan sekä käyttöön liittyviä käytäntöjä ja tukijärjestelmiä vertailtaessa tulee huomioida kyseisen maan yhteiskunnallinen hyvinvoinnin organisointimalli (hyvinvointiregiimi) eli se konteksti, missä kyseiset tuet ovat käytössä ja millaiseen järjestelmään ne perustuvat. On huomioitava myös muut vertailuun vaikuttavat seikat kuten asukasluku, autoverotukseen liittyvät käytännöt ja autojen hinnat. Saksan konservatiivinen malli pohjautuu sosiaalivakuutukseen, jolla pyritään hallitsemaan erityisesti työelämässä olevien ihmisten kohtaamia riskejä. Saksan palvelujärjestelmiä ei siis rahoiteta verovaroilla vaan lakisääteisen sairausvakuutuksen avulla (sairauskassat), ja julkisella vallalla on viimesijainen kontrollitehtävä. Työtekijöiden sairausvakuutusmaksut kattavat myös perheen lapset ja myös työelämän ulkopuolella olevan puolison. Iso-Britannian liberaalissa mallissa korostetaan valtion sijasta ihmisen omaehtoista selviytymistä hyvinvointiinsa liittyvissä ongelmissa. Työstä saatavia tuloja täydennetään yksityisillä tulonsiirroilla. Kansalaisten hyvinvoinnin tuottaminen liitetään suoraan markkinoihin. Sosiaalipolitiikka nähdään viimesijaisena järjestelmänä köyhille ja syrjäytyneille. Pohjoismaisessa sosiaalidemokraattisessa mallissa sosiaalipolitiikka on valtion ja julkisen sektorin tehtävä. Tavoitteena on sosiaalinen kansalaisuus eli kaikkien ihmisten osallistumisen mahdollistaminen ja tasa-arvo. Sosiaalipolitiikka nähdään normaalina osana ihmisen hyvinvoinnin tuottamista, ja julkisella sektorilla on hyvinvointia laajasti uudelleenjakava rooli tulonsiirtojen ja verojen muodossa. Kaikissa Pohjoismaissa on käytössä järjestelmä, jonka avulla vammaisia henkilöitä tuetaan ajoneuvon hankinnassa. Tukia myöntävät tahot sekä järjestelmä, miten tukia myönnetään, eroavat kuitenkin toisistaan. Mitään yhtenäistä käytäntöä ei ole. Lisäksi Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa on käytössä autoveronpalautusjärjestelmä vammaisten henkilöiden auton hankkimisen tukemiseksi. Mahdollisuus saada autoveronpalautusta kolmen vuoden välein Suomessa on johtanut siihen, että moni käytännössä myös vaihtaa autoa kolmen vuoden välein. Muissa Pohjoismaissa on pidempi auton käyttöaika: 5 v ja 150 000 km. Tuloharkintaa käytetään sekä Norjassa että Tanskassa. Tanskassa ja Norjassa peritään autoveroa kuten Suomessa. Ruotsissa ei ole auton hankinnan veroa lainkaan vaan valtio kerää autoilijoilta veroja sekä polttoaineita verottamalla että erilaisina auton käyttömaksuina. Muiden Pohjoismaiden käytäntöjä ja haasteita: Positiivista Apuvälineet ja muutostyöt korvataan täysimääräisesti. Auton tarve sekä siihen tarvittavien muutostöiden ja apuvälineiden arviointi tapahtuu yhdessä paikassa ns. apuvälineyksikössä. Näin varmistetaan hyvä asiantuntemus. Päätös tuista tehdään muualla. Se, että yksilökohtainen tarpeen arviointi ja varsinaisen tuen myöntäminen tapahtuvat eri paikoissa, takaa puolueettoman tarpeen kartoituksen.
14 (27) Valtio myöntää edullista lainaa vammaisille auton hankintaan (käytössä Norjassa ja Tanskassa). Auton hankintatuen myöntämisestä vastaa valtio eli tukea myönnetään samoin ehdoin ja edellytyksin koko maassa. Negatiivista Tuloharkintaa käytetään sekä Norjassa että Tanskassa Ruotsissa osittain käytössä ikärajat Yksityiskohtaiset esimerkit Pohjoismaista perustuvat Invalidiliiton tekemään kyselyyn vuosina 2004-2005 ja silloin saatuihin tietoihin (päivitetty 27.9.2010). 9 UUSIA AVAUKSIA Seuraavana esitellään työryhmän ehdotuksia siitä, mitä vammaisten autoilun tukijärjestelmän tulisi sisältää. 9.1 Vakaa rahoituspohja Tarvitaan vakaa rahoituspohja, joten tukijärjestelmän taloudellisen vastuun kantamista ehdotetaan valtion vastuulle. Yhtenä mittarina arvioitaessa tuen saajien määrää voidaan käyttää autoveronpalautusten vuotuista määrää. Autoveron palautusta on keskimäärin saanut n. 2000 henkilöä/vuosi (vuosina 2005-2009). Perustuslain yhdenvertaisuussäännöt edellyttäisivät kuitenkin tuen saajien joukon laajentamista (esim. sydän- ja hengityssairaat henkilöt), mikä lisäisi varattavien määrärahojen tarvetta. 9.2 Päätöksenteon keskittäminen Hallinnollisesti on selkeintä luoda auton tukemiseen järjestelmä, jossa tuki annettaisiin suorana yhden organisaation hallinnoimana tukena. Järjestelmän ja päätöksenteon keskittäminen tulisi ohjata Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalle (Valtiokonttori, KELA), koska kyseisistä viranomaisista löytyy tuen myöntämiseen tarvittava asiantuntemus. Tuen tulee kohdentua siten, että sillä edistetään toimimis- ja liikkumisesteisten henkilöiden yhdenvertaisia liikkumismahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla. Keskittäminen takaisi yhdenvertaisemman järjestelmän sekä vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden. Olennaista on, että tuen myöntämisessä huomioidaan vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet, elämäntilanne sekä toimintakyky. Tuen myöntäminen ei saa perustua vaikeavammaisuuteen eikä diagnoosipohjaisuuteen vaan toiminnalliseen haittaan sekä henkilön kokonaistilanteeseen. Tuen suuruus ei saa olla sidoksissa henkilön tuloihin. Järjestelmästä on luotava selkeä ja helppokäyttöinen sekä käyttäjien että toimijoiden (toimeenpanijoiden) kannalta. Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisen kohtelun lisäksi keskittämisen hyötynä on asiantuntemuksen, ennakoitavuuden sekä osaamisen lisääntyminen. Henkilöstöresursseja säästyy, koska jokaisen kunnan vammaispalvelun sosiaalityöntekijän ei tarvitse tehdä autotukiin liittyviä päätöksiä. Keskittämällä autoveron palauttamista koskevat ja muut vammaisten henkilöiden liikkumistarvetta tukevat toimenpiteet yhteen viranomaiseen voitaisiin asiassa saavuttaa hyötyjä myös valtion tuottavuusnäkökulmasta, koska näin vältettäisiin samantyyppisten asioiden käsittelyn päällekkäisyys eri viranomaisissa.
Järjestelmän puolueettomuuden näkökulmasta on järkevää, että myös yksilöllinen auton sekä autoon tarvittavien apuvälineiden ja muutostöiden arviointi keskitetään yhteen paikkaan ja päätös tuista toiseen. 9.3 Osaamiskeskus 15 (27) Osana vammaisten henkilöiden auton hankintatukijärjestelmän muutoksen pohdintaa syntyi ajatus osaamiskeskuksesta, johon keskitetään autoilun apuvälineisiin ja muutostöihin liittyvä osaaminen. Osaamiskeskuksella tarkoitetaan tässä tapauksessa asiantuntijaverkostoa, eikä niinkään yksittäistä paikkaa. Osaamiskeskuksen perustamisessa voitaisiin hyödyntää jo olemassa olevia sairaanhoitopiirien apuvälinekeskuksia. Muissa Pohjoismaissa on apuvälinekeskuksia, joihin yllä kuvattua osaamista on keskitetty. Ruotsissa on seuraavanlainen käytäntö: Ruotsin Vakuutuskassa hoitaa autoon liittyvät tuet ja kustannukset käytännössä. Ko. vakuutuskassoja on eri puolilla Ruotsia, mutta hakemusten käsittely on keskitetty Västervikissä olevan kassan käsiteltäviksi. Göteborgissa on ns. liikkumiskeskus (Mobilitetscenter, http://www.mobilitetscenter.se/), jossa voi kokeilla auton apuvälineitä ja niiden soveltuvuutta. Vakuutuskassa, kuntoutus ja sairaanhoito käyttävät keskuksen palveluita. Huomionarvoista on, että auton ja siihen liittyvien apuvälineiden ja muutostöiden arviointi ei ole samassa paikassa missä varsinainen päätös tuista tehdään. Autoiluun liittyvää osaamista on keskitettävä, koska tarvitaan puolueeton taho arvioimaan henkilön tarvetta autoon sekä tarkoituksenmukaisiin yksilöllisiin apuvälineisiin ja muutostöihin. Näin taataan myös riittävä osaaminen autoilun apuvälineisiin liittyen sekä vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus asuinkunnasta riippumatta. Osaamiskeskus toimisi myös resurssikeskuksena, jonka yhtenä tärkeänä tehtävänä on kouluttaa eri alojen ammattilaisia vammaisten henkilöiden autoiluun liittyen. Osaamiskeskuksen toiminnan tulee olla valtion rahoittamaa. 9.3.1 Kokonaiskartoitus Autoon myönnettävät tuet perustuisivat henkilön tai vammaisen lapsen perheen tilanteen kokonaiskartoitukseen, jonka tarkoituksena on tukea osallisuutta sekä poistaa ja estää syrjäytymistä. On huomioitava, että tukea voisi saada myös perhe, jossa on vaikeavammainen tai vaikeavammaisia lapsia. Lisäksi autoa ei tarvitsisi ajaa itse, vaan tukea voisi saada omaisen/avustajan ajaessa tuen soveltamisalan piiriin kuuluvaa henkilöä. Kokonaiskartoitukseen sisältyisi: - henkilön toiminnallinen haitta / toimintaesteisyys - arvio siitä, millaisen auton henkilö tarvitsee vammansa vuoksi - suositus siitä, millaisia apuvälineitä ja muutostöitä autoon tarvitaan - henkilön sosiaalisen tilanteen ja perhetilanteen arviointi - työ, opiskelu, osallistuminen (mm. harrastustoiminta, vapaaehtoistyö) - auton käyttöikä, eli milloin henkilö mahdollisesti tarvitsee uuden auton
16 (27) 9.3.2 Keskittämisen hyödyt ja poistuvat haitat Keskittämisen hyötynä olisi, että vammaiset ihmiset eri puolella Suomea pääsisivät yhdenvertaiseen asemaan. Osaamiskeskustoiminnalla mahdollistetaan turvallisuusnäkökohtien huomioiminen (ajoneuvojen ja apulaitteiden tekniset vaatimukset, yhtenäiset ohjeet, turvallinen liikenneympäristö ja infrastruktuuri). Turvallisuus paranee yhtenäisten ohjeiden myötä, ja osaamiskeskukseen kerääntyy tietoa mm. ajoneuvojen ja apulaitteiden teknisistä vaatimuksista. Apuvälineet saadaan kiertoon osaamiskeskus mahdollistaa apuvälineiden tehokkaamman uudelleen sijoittamisen. Osaamiskeskukseen voidaan keskittää tietotaitoa, kilpailutukseen liittyvää osaamista sekä apuvälinerekisteri. Osaamiskeskukseen kerääntyy osaamista myös ajoneuvojen ja apulaitteiden teknisiin vaatimuksiin sekä ajoneuvojen teknisistä hyväksymisprosesseihin liittyen. Tiivistä yhteistyötä tulisi tehdä Liikenteen Turvallisuusvirasto Trafin ja katsastuspaikkojen kanssa. Keskittämällä vammaisten autoilun apuvälineisiin ja muutostöihin liittyvä osaaminen saadaan aikaiseksi säästöjä. Keskittämällä voidaan saavuttaa hyötyjä valtion tuottavuusnäkökulmasta, koska näin vältytään samantyyppisten asioiden käsittelyn päällekkäisyydeltä eri viranomaisissa. Lisäksi vähennetään virheellisistä apuvälinevalinnoista ja automallivalinnoista johtuvia kustannuksia. Kustannussäästöjä voidaan saavuttaa myös sosiaalihuoltolain ja vammaispalvelulain mukaisissa kuljetuspalveluissa ja avustamisessa. Auton hankinnasta tulee keskittämisen myötä paremmin hallittava kokonaisuus. Kunnallinen sosiaalisektori pääsee eroon alueesta, jota ei ole mahdollista sieltä hallita. Saadaan aikaiseksi resurssien ja rahoituksen parempi hyötysuhde. Sosiaalityöntekijöiden aikaa säästyy enemmän ennalta ehkäisevään työhön, kuten palvelusuunnitelmien tekoon, kotikäynteihin, ohjaukseen ja neuvontaan. Lopputuloksena on selkeä, toimiva, yksinkertainen, tehokas ja yhdenvertainen järjestelmä, jolla taataan vammaisten henkilöiden yhdenvertainen mahdollisuus liikkumiseen. Alueellinen tasa-arvo mahdollistuu, kun kuntien taloudellinen tilanne ei vaikuta auton hankinnan ja käytön tukemisessa. 9.4 Kohderyhmämäärittelyä ja tuen määräytyminen Auton hankintatukijärjestelmän kohderyhmää ei tule määritellä diagnoosikeskeisesti, lääketieteellisesti, vaan kuten vammaispalvelulaissa, 2 on määrittely; vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämäntoiminnoista. VPL:ssä ei ole suljettu mitään vammaisryhmää lain soveltamisen ulkopuolelle. Vaikeavammaisuutta tulee arvioida yksilöllisesti suhteessa henkilön olosuhteisiin tai elinympäristöön sekä ottaa huomioon haettava tukitoimi tai palvelu. Vammaisten autoilun tukijärjestelmään ei tulisi ikärajoituksia eikä varallisuusharkintaa. Liitteenä ehdotus kohderyhmämäärittelystä ja tuen määräytymisestä (Liite 5).
17 (27) 9.5 Leasing ja sosiaalinen luotto Vamman tai sairauden kannalta tärkeintä on sopivan ja toimivan auton käyttöön saaminen. Se voidaan myös toteuttaa leasing sopimuksella. Tällöin yhteiskunnan tuen tulee kattaa ainakin lisätarpeen perusteella aiheutuva osa kuukausimaksusta. Leasingin lisäksi autoon tulee saada sairauden tai vamman edellyttämät tarpeelliset apuvälineet ja muutostyöt. Tulevaisuudessa voitaisiin myös harkita erilaisia vaihtoehtoja autoon liittyvien apuvälineiden korvaamiseen. Jo tänä päivänä on mahdollista hankkia eri leasing- ja rahoitusmenetelmillä auton apuvälineitä suurimmilta yrityksiltä. Tämä voisi olla mahdollisuus tasata menoja vuosittain ja mahdollistaa tarvittaessa isommatkin hankkeet. Hankintatuesta huolimatta auton hankinta saattaa olla pienituloiselle suuri taloudellinen rasite. Sosiaalinen luotto olisi varteenotettava vaihtoehto erityistapauksissa, joissa vamman takia joudutaan esimerkiksi hankkimaan isompi ja kalliimpi auto. Laissa sosiaalisesta luototuksesta (20.12.2002/1133) 1 :ssä todetaan, että Sosiaalinen luototus on sosiaalihuoltoon kuuluvaa luotonantoa, jonka tarkoituksena on ehkäistä taloudellista syrjäytymistä ja ylivelkaantumista sekä edistää henkilön ja perheen itsenäistä suoriutumista. Auton hankinnan tukemiseksi myönnetty sosiaalinen luotto olisi mahdollista jo nykyisenkin lainsäädännön pohjalta. 10 EHDOTETUT TOIMENPITEET Hallitusohjelmassa todetaan, että hallitus on sitoutunut tekemään selvityksen auton hankintatukijärjestelmään liittyen. Esitämme, että selvitys tehdään. ovat valmiita osallistumaan selvityksen tekoon. Esitämme poikkihallinnollisen työryhmän perustamista, jossa olisi mukana myös vammaisjärjestöjen edustus. Työryhmä tekisi selvityksen nykytilasta ja kehittämistarpeista sekä laatisi siltä pohjalta ehdotuksen uudeksi järjestelmäksi hallituksen esityksen muodossa.
18 (27) ERI VAMMARYHMIEN TARPEITA AUTOILUUN LIITTYEN LIITE 1. 1(3) Tämä ei ole tyhjentävä diagnoosilista. Tässä liitteessä tarkastelemme auton tarvetta eri vammaisuuden näkökulmista katsoen. Henkilö, jolla on vaikeuksia liikkumisessa Vaikeudet liikkumisessa voivat johtua erilaisista syistä, joita ovat esimerkiksi CPvammaisuus, lihassairaudet, synnynnäisten raajojen ja tukielinten epämuodostumat, raajan tai raajanosan puutokset, kasvu- ja luutumishäiriöit, keskushermoston sairaudet, kasvaimet, selkäytimen vauriot, lapsuusiän reuma, tapaturmat ja joskus leikkaukset. Neurologinen vamma ei ole aina päällisin puolin yhtä havaittavissa kuin tuki- ja liikuntaelinvamma, mutta sekin voi vaikeuttaa henkilön liikkumista sekä estää käyttämästä julkisia liikennevälineitä. Liikkumis- ja toimimisrajoite voi olla pysyvä, etenevä tai vaihteleva ja sillä on monenlaisia vaikutuksia elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vammainen henkilö saattaa käyttää joitakin liikkumisen apuvälineitä, kuten keppiä, rollaattoria, pyörätuolia tai sähköpyörätuolia. Apuvälineiden käyttäjä voi tarvita apuvälineitä auton sisälle pääsyyn, auton ajamiseen sekä apuvälineiden saamiseksi auton kyytiin, kuten katolla olevan pyörätuolihissin. Lisäksi hän saattaa tarvita lisätilaa, jotta apuvälineet mahtuvat autoon. Vammainen henkilö saattaa tarvita apua autoon siirtymisessä sekä apuvälineiden lastaamisessa autoon. Ajokykyä ja ajamisen apuvälineitä määriteltäessä tärkeässä asemassa on usein moniammatillinen tiimi ja simulaattorilla tehtävä arviointi, jotta nähdään, miten henkilö pystyy parhaiten ajamaan autoa ja millaisia apuvälineitä hän tarvitsee auton ajamiseen. Lisäksi neurologisen vamman vaikutuksia arvioitaessa korostuu terveydenhuollon asiantuntijuus, kun on esimerkiksi arvioitava, miten vamma vaikuttaa lihaksien toimintakykyyn rasituksessa. On myös huomioitava, että autoa käyttävä vammainen henkilö ei välttämättä tarvitse muuta apuvälinettä, jos hän pystyy kävelemään lyhyen matkan autoon ja autolta pois. Useimmiten julkisten liikennevälineiden käyttö on hankalaa tai mahdotonta vammaiselle ihmiselle, sillä suomalainen julkisen liikenteen kalusto on edelleen esteellistä. Erityisesti haja-asutusalueella esteetöntä liikennekalustoa ei välttämättä ole ollenkaan, ja matka pysäkille on esteellinen. Lisäksi kuten aikaisemminkin on todettu, vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelumatkat riittävät hädin tuskin kaupassa käyntiin. Näkövammainen henkilö Näkövammaisilla henkilöillä tarkoitetaan heikkonäköisiä, vaikeasti heikkonäköisiä ja sokeita henkilöitä. Vaikeasti heikkonäköisillä ja sokeilla vaikeudet liikkumisessa ovat merkittäviä ja he tarvitsevat yleensä kaikessa liikkumisessa ja asioinnissa saattajan/avustajan ellei kysymyksessä ole tuttu ja näkövammaisten kannalta turvallinen reitti. Näkövammainen henkilö ei yleensä pysty käyttämään julkisia joukkoliikennevälineitä ilman saattajaa. Näkövammainen henkilö ei hahmota ympäristöä, ei pääse pysäkille ilman saattajaa, eikä osaa pysäyttää oikeaa linja-autoa tai jäädä pois pysäkiltä, eikä näe/tunnista lähestyvää ajoneuvoa, pyöriä ja ihmisiä. Hän ei pysty lukemaan aikatauluja tai opasteita. Lisäksi eri valaistusolosuhteet vaikuttavat liikkumiseen. Hämärässä ja pimeällä liikkuminen on
LIITE 1. 2(3) vaikeampaa kuin hyvässä valaistuksessa. Kuulonäkövammainen henkilö ei pysty hyödyntämään kuulon kautta tulevaa tietoa, eikä kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa. 19 (27) Vammaispalvelulain mukaisilla kuljetuspalvelumatkoilla ei pystytä vastaamaan myöskään näkövammaisen henkilön liikkumistarpeeseen. Perillä/paikan päällä näkövammainen tarvitsee aina asioimiseen avustajan/saattajan apua. Näkövammainen ei itse kuljeta autoa, joten kuljettaja toimii samalla avustajana esimerkiksi asioinnissa. Henkilö, jolle on tehty sydämen tai keuhkon siirto Ongelma on ollut se, että siirtodiagnoosilla ei ole saanut veronpalautusta tai huojennusta. Siirron odotusvaihe voi olla pitkä ja henkilön kunto heikko. Odotusvaiheessa itsenäinen liikkuminen ilman autoa ei ole mahdollista. Siirron jälkeen immuunivaste on alentunut, eikä liikkumista julkisilla kulkuvälineillä aina pidetä suositeltavana. Alentunut immuunivaste jää hiukan korostuneeksi lopun ikää, mutta siirron jälkeiset 6-12 kk ovat kriittisimmät, erityisesti influenssaepidemioiden aikana. Mikäli henkilölle jää siirron jälkeen syystä tai toisesta liikuntarajoitteita, auto on liikkumisen kannalta erityisen tärkeä apuväline. Pitkäaikaiskomplikaationa krooninen rejektio aiheuttaa sydämen verisuonituksen pitkittäiskaventumaa, jota ei yleensä invasiivisin toimenpitein voida auttaa. Suorituskyky alenee hitaasti, mutta autolla ajaminen on pitkään mahdollista ja välttämätöntäkin. Vastaavanlainen pitkäaikainen keuhkojen toiminnan aleneminen keuhkosiirrokkailla aiheuttaa saman tilan. Näissä tapauksissa olisi perusteltua saada tukea auton hankintaan. Molemmissa ryhmissä potilas on saattanut palata työelämään ja oman auton käyttö helpottaa työelämässä pysymistä. Hengityssairas henkilö Vaikeat hengityssairaudet rajoittavat merkittävästi sairastuneen toimintakykyä ja aiheuttavat ongelmia esimerkiksi selviytymisessä päivittäisistä asioinneista. Hengityssairauksista voimakkaimmin yleistyy keuhkoahtaumatauti. Se etenee hitaasti ja tunnistetaan tyypillisesti vasta sitten, kun keuhkojen toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt. Vaikeassa keuhkoahtaumataudissa sairaus johtaa hengityskapasiteetin voimakkaaseen huononemiseen, minkä vuoksi jo lyhyen matkan käveleminen aiheuttaa hengenahdistusta ja rajoittaa liikkumista kodin ulkopuolella. Hapensaannin vajaus heikentää yleiskuntoa ja alaraajojen lihasvoimaa. Se saa aikaan kierteen, jossa sairastuneen liikkumiskyky heikkenee ja aiheuttaa vähitellen syrjäytymistä. Vastaavanlaista toimintakyvyn haittaa esiintyy myös muilla vaikeata tai harvinaista hengityssairautta sairastavilla. Vaikeaa hengityssairautta sairastavan elimistön hapenpuutetta korjataan kotihappihoidolla. Se lisää elämänlaatua ja mahdollistaa liikkumisen omalla autolla. Vaikeaa hengityssairautta sairastava, joka on herkistynyt tai jonka vointi vaihtelee voimakkaasti, oireilee hajuista, tuoksuista, homeista ja eläinpölyistä ja ne estävät liikkumisen julkisissa kulkuvälineissä. Vakavia hengityssairauksia sairastavien lasten vanhemmat tarvitsevat oman auton, jotta he
LIITE 1. 3(3) 20 (27) pystyvät kuljettamaan lapsiaan. Infektioherkkyyden vuoksi esim. bronkopulmonaalista dysplasiaa (BPD) sairastavien lasten kuljettamiseksi on tarpeen. Periytyvä, harvinainen aineenvaihduntasairaus Kystinen fibroosi (CF) on pitkäaikainen, etenevä ja vakava sairaus. Se ilmenee varhaisessa lapsuudessa. Sairaus aiheuttaa vaurioita keuhkojen lisäksi myös useissa eri sisäelimissä. Erilaiset hoito- ja terapiakäynnit ovat säännöllisiä ja jatkuvia. Vanhemmat osallistuvat päivittäin kiinteästi lapsen hoitoon, johon kuuluvat keskeisesti myös erilaiset hoitolaitteet ja apuvälineet. Oma auto on tärkeä säännöllisten ja välttämättömien hoito- ja terapiakäyntien mahdollistamiseksi. Vaikeasti hengityssairas tarvitsee tukea toimintakyvyn säilyttämiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. On tärkeää tukea mahdollisuuksia itsenäiseen elämään, osallistumiseen, omien asioiden hoitamiseen ja liikkumiseen niillä edellytyksillä, joita sairastuneella on.