IITIN KOTISEUTUMUSEO LOPPURAPORTTI 18.9.2013 Milla Nederström, tekstiilikonservaattori/hanketyöntekijä Työskentelin Iitin kotiseutumuseolla hanketyöntekijänä (tekstiilikonservaattorina) ajalla 1.7. 13.9.2013. Tehtäviini kuului museorakennuksen tekstiilikokoelman ja esillä olevien tekstiilien läpikäyminen, kuntokartoitus ja pintapuhdistus sekä pakkaaminen. Alustavasti työnkuvaani oli myös sisällytetty uusien nukkien valmistaminen esillä oleville vaatteille, mutta vaatteiden kuntoa tarkasteltaessa tämä ei ollut mahdollista. Lisäksi työkenttääni laajennettiin Iitin kunnantalolla sijaitsevan museovaraston siivoamiseen ja uudelleenjärjestämiseen. Alun perin minut palkattiin kahdeksi kuukaudeksi (ajalle 1.7. 1.9.2013), mutta elokuun lopulla aikaa pidennettiin vielä kahdella viikolla. Museorakennus on lähes 200 vuotta vanha viljamakasiini (rakennettu 1830). Sitä ei siis ole alkujaan tarkoitettu museoksi tai näyttelytilaksi. Rakennuksessa on hyviä puolia: se on valmistettu kivestä, mikä pitää olosuhteet sisällä tasaisempina kuin esimerkiksi puurakennuksessa (eli se ei lämpene tai jäähdy nopeasti ulkolämpötilan vaihdellessa), siinä ei ole liikaa ikkunoita (ulkoa tuleva UV-säteily jää minimiin) ja siihen on peruskorjauksen yhteydessä laitettu sähkölämmitys, mikä myös tasoittaa olosuhteita (lämpötilaa ja suhteellista kosteutta). Huonoja puolia ovat mm. hyönteisten ja hiirten tai myyrien pääsy rakennukseen mm. ovien ja ikkunoitten raoista sekä seinärappauksen irtoilu ja rapiseminen esineitten päälle (tästä koituu mekaanisia vaurioita ja mahdollisia phmuutoksia). Lisäksi välikaton raoista karisee edelleenkin alas likaa ja vanhoja viljanjyviä, jotka houkuttelevat tuhoeläimiä ja hyönteisiä. Koska museorakennuksen olosuhteet ovat ne, mitkä ne ovat, olen tehnyt työni sitä silmällä pitäen. Itse rakennukseen sain teetettyä yhden muutoksen, jonka hyöty tullaan ehkä näkemään myöhemmin. Alakerroksen takanurkassa oli seinän läpi kulkeva yksinkertainen ilmanvaihtoaukko, jonka päälle oli kiinnitetty teipillä nailoninen hyttysverkko. Teipit olivat irtoilleet seinästä ja verkossa oli kohtalaisen kokoinen reikä, mahdollisesti jyrsijän tekemä. Kunnan teknisellä puolella tehtiin ohjeitteni mukaan tämän tuuletusaukon päälle metallinen, kehyksiin kiinnitetty verkko, joka kiinnitettiin seinään silikonimassalla. Rakennukseen ei siis tehty pysyvää muutosta vaan verkon saa tarvittaessa tulevaisuudessa irti. Aloitin tekstiilien läpikäymisen suuresta vetolaatikostosta, jota kutsutaan ryijylaatikoksi. Laatikostossa on 10 ulosvedettävää metallista kaukalomaista laatikkoa, joiden mitat ovat 200 cm (leveys) ja 150 cm (syvyys). Ylintä laatikkoa en saanut omin voimin vedettyä auki, mutta myöhemmin sain apua sen ulosvetämiseen. Ylin laatikko oli tyhjä. Muissa laatikoissa säilytetään suurikokoisia tekstiilejä tasossa. Suurin osa on ryijyjä ja perinteisiä
kuvatäkkejä, mutta eräässä laatikossa oli myös yksi vaatekappale, musta viittamainen naisten kirkkosilkki tai keeppi. Ylemmissä laatikoissa tekstiileistä ei löytynyt aktiivisia tuhohyönteisiä, mutta kahdessa alimmassa oli sekä museokuoriaisen että turkiskuoriaisen eläviä toukkia. Tekstiileitä oli pinottu suuria määriä päällekkäin, ja näiden väliin oli laitettu Tervakosken ruskeaa sähköeristyspaperia, jota on käytetty yleisesti vielä 2000-luvulla pienemmissä museoissa. Tietojeni mukaan tekstiilit on pakattu viimeksi vuonna 2005. Paperi oli muuttunut hyvin hauraaksi ja repeili monesta paikasta pieniksi paloiksi. Korvasin jokaisen paperikerroksen uudella happovapaalla silkkipaperilla. Hyönteistorjuntana oli laatikostoon laitettu jokaiseen laatikkoon yksi tai kaksi Raid-pussia, jotka olivat hajustaneet voimakkaasti kaikki tekstiilit. Pussien tarkoituksena oli ilmeisesti torjua koiperhosia. Museotai turkiskuoriaisiin myrkky ei kuitenkaan todistettavasti tehonnut. Osa pusseista oli suoraan tekstiilien päällä, ilman välissä olevaa paperikerrosta. Tämä on saattanut aiheuttaa kemiallisia muutoksia tekstiileihin, mutta ainakaan vielä en nähnyt varsinaisia värimuutoksia. Otin kaksi alinta laatikkoa kokonaan pois imuroidakseni ne ja laatikoston pohjan. Tässä vaiheessa huomasin, että ryijylaatikostossa ei ole ollenkaan pohjaa, vaan alin laatikko on suoraan lattian päällä. Myös vasen takakulma on auennut jonkin verran liitoksistaan. Tämä saattaa olla syynä tuhohyönteisten pääsyyn alimpiin laatikoihin. (Kuvassa ryijylaatikoston alla olevaa lankkulattiapohjaa ennen imurointia, takana näkyy oikea alakulma.) Ryijylaatikoston jälkeen kävin läpi kirkkovitriinin. Huolimatta vitriinin raoista tekstiileistä ei löytynyt jälkiä tuhohyönteisistä luultavasti museon omistaman kasukan vauriot ovat vanhempaa perua. Syynä kuoriaisten puutteeseen saattaa olla se, että tekstiilit eivät koske maahan ja ne ovat kokonaan esillä, ilman taitteita tai pimeään jääviä kohtia. Lisäksi tekstiileissä ei ole villakangasta, joka houkuttelisi hyönteisiä. Vitriinin lähellä olevalta alttarilta jouduin poistamaan villakankaisen, kirjotun alttarivaatteen kokonaan. Alttarivaatteessa oli suuria reikiä, jotka ilmeisesti ovat hiirten jyrsimiä, sillä kun alttarilla ollut Raamattuteline siirrettiin pois, sen alta paljastui hiirten jätöksiä. Lisäksi tekstiilin alareunoista, jotka olivat koskeneet maahan tai jotka oli työnnetty alttarin ja seinän väliin, löytyi eläviä turkiskuoriaisen toukkia. Puhdistin tämänkin tekstiilin manuaalisesti ensin
pinseteillä ja lopuksi imuroin sen matalalla imuteholla verkon lävitse. Poistin tekstiilin näyttelystä ja pakkasin sen arkistolaatikkoon. Tekstiilillä ei ole museonumeroa, joten kirjoitin laatikon päälle ainoastaan kuvauksen siitä. (Kuvassa hiirenpapanoita alttarivaatteen päällä.) Tämän jälkeen kävin läpi ryijylaatikoston vieressä seisovan rullatelineen, joka, samoin kuin ryijylaatikostokin on peitetty valkoisesta puuvillakankaasta tehdyllä hupulla. Telineitä on ilmeisesti ollut alkujaan kaksi, koska museon portaiden alla näkyi samanlainen, osiin purettu teline. Tästä telineestä on ilmeisesti siirretty kaikki tekstiilit toiseen rullatelineeseen, joka tällä hetkellä on vaarallisen täynnä. Tekstiilirullia on pinottu päällekkäin ja niiden väleihin on laitettu lyhyitä pahvirullia, joiden päältä pitkät rullat putoavat helposti. (Vasemmanpuoleisessa kuvassa ylempänä uudestaan pakatut ja alempana vanhat pakkaukset, oikeanpuoleisessa vanhojen paperien kunto.) Käydessäni läpi rullatelineen tekstiilejä löysin myös näistä tuhohyönteisten jäänteitä. Eläviä toukkia ei löytynyt, huolimatta siitä että tekstiilien ympärille käärityt silkkipaperit (myös nämä olivat Tervakosken ruskeaa eristyspaperia) olivat pahoin repeilleet ja hajonneet. Paperit oli joko teipattu tai vedetty pakkausnarulla kiinni, parissa tapauksessa kiinnitykseen oli käytetty muovista revittyjä suikaleita. Käärin tekstiilit uusiin papereihin ja kiinnitin rullat asianmukaisesti valkaisemattomalla puuvillanauhalla. Hyönteiset eivät ilmeisesti pääse rullatelineen sisälle niin hyvin kuin ryijylaatikostoon, mutta hiirille pääsy on helppoa, varsinkin koska teline on aivan liian täyteen pakattu. Hyönteisiä ja hyönteisten jäänteitä kumminkin oli säännöllisesti telinettä peittävän hupun päällä viimeisenä päivänä pyydystin siitä yhden vyöihrakuoriaisen.
Tutkin myös alakerrassa olevan puusohvan päällä olleen lampaannahkavällyn. Tästä ei yllättäen löytynyt eläviä toukkia ja vain hieman hyönteisten jäänteitä. Välly on toistaiseksi pakattu takaisin silkkipapereihin imuroinnin jälkeen. Sitä ei välttämättä kannata palauttaa näytteille ennen kuin sohvalla olevat muut tekstiilit käydään läpi. Kävin läpi myös alakerran kaksi pientä lasivitriiniä, joista toisessa oli kolme pirtanauhaa sekä kaksi merkkausliinaa ja toisessa villalangalla päällystetyt ohjakset. Tietojeni mukaan nimenomaan yhden pirtanauhan päältä löytynyt kuoriainen oli osasyynä tähän hankkeeseen. Suuremman merkkausliinan alapuolelta löytyi merkkejä hyönteisistä sen kirjontalankaa oli jonkin verran syöty alapuolelta. Kahta ylempää pirtanauhaa oli myös syöty, mutta alimman pirtanauharullan alta löytyi suuri määrä hyönteisten ulostetta sekä jäänteet turkiskuoriaisen toukan kuoresta. Imuroin vitriinin niin hyvin kuin pystyin (kyseinen vitriini on sen verran korkealla että en ulottunut aivan etuosan pohjalle) sekä kaikki siinä olleet tekstiilit. Tarkistin myös muut vitriinissä olleet esineet. Näiden alta ei löytynyt mitään. (Kuvassa alin pirtanauha vitriinissä hieman siirrettynä ja sen alta löytyneitä hyönteisten ulosteita.) Ohjaksista löytyi koristetupsuista joitakin kuoriaisten toukkien kuoria sekä yksi elävä turkiskuoriaisen toukka. Pyrin laittamaan ohjakset takaisin vitriiniin niiden sekä itse vitriinin imuroinnin jälkeen niin, että hyönteisille otollisia piilopaikkoja ei syntyisi. Aloitin yläkerran nukkien riisumisen tuolissa istuvasta naishahmosta. (Oikeastaan varsinaisista nukeista ei voi puhua, sillä kyseessä ovat katosta siimojen varaan ripustetut henkarit, joihin vaatteet on ripustettu ja niiden sisään työnnetty rypistettyä paperia. Myös päät on kiinnitetty ompelemalla ja hakaneuloilla vaateripustimien metallikoukkuihin.) Pukunäyttelyn nuket ja vaatteet roikkuivat näytteillä tavalla, joka ei ollut esteettisesti miellyttävää tai turvallista vaatteille. (On myös mainittava, että useat lapset kertomusten ja yhden itse todistamani tapauksen mukaan pelkäsivät kuin hirtettyinä roikkuvia ihmishahmoja.) Esillepano ei siis tehnyt vaatteista edustavan näköisiä ja oli mahdollisesti myös niitä vaurioittavaa, mm. yhden naisnuken paidan hartiat olivat huomattavasti kapeammat kuin paidan sisään laitettu muovinen vaateripustin, ja tämä oli ehtinyt jo aiheuttaa kankaan venymistä. Olkasaumojen repeytymistä en tosin havainnut vielä missään tekstiilissä.
Käydessäni asuja läpi tulin siihen tulokseen, että toistaiseksi mitään niistä ei voida laittaa esille. Vaatteista löytyi runsaasti sekä tuhohyönteisten jäänteitä että eläviä toukkia (pääasiassa helmoista ja lahkeista, jotka olivat koskettaneet lattiaa). Päätöstä poistaa vaatteet näyttelystä vahvisti myös se tieto, että nykyinen nukkenäyttely on tehty jo vuonna 2003, eli kymmenen vuotta sitten, ja että näyttelyssä on käytetty vaatteita sekä asusteita jotka olivat jo tuolloin esillä. Puuvillaisissa ja pellavaisissa vaatteissa sekä asusteissa oli selvästi havaittavissa selluloosan hajoamisesta aiheutuvaa kellastumista (hapantumista), ja sohvalla istuneen nuken yläosan silkkikangas oli myös erittäin huonokuntoinen. Osa vaatteista oli näytteille laitettaessa ommeltu yhteen. Purin ompeleet ja kävin läpi kaikki asujen osat yksi kerrallaan. Imuroin ne ja pakkasin arkistolaatikoihin silkkipapereitten väliin. Sohvalla istuneen nuken alla olleen silkkipaperin päältä ja sen alta löytyi myös jäänteitä tuhohyönteisistä (sekä museokuoriaisen toukan kuoria että syötyjä kohtia). Koska sohva on päällystetty villaplyysillä, ei sen päälle voi enää laittaa mitään sellaista, jonka alle hyönteiset tai toukat pääsisivät. Päällisen eri kohtien vaurioita pystyy vertailemaan, sillä sohvan toisen päädyn päällä ei ole ollut mitään. Nukkien päissä, etenkin villalangasta tehdyissä hiuksissa oli niin paljon tuhohyönteisten jälkiä että neuvoteltuani muiden kanssa päätin vain hävittää ne. Kyseessä eivät olleet museoesineet, ja todennäköisesti uusille nukeille kumminkin tehdään tulevaisuudessa kokonaan uudet päät. Poistin myös yläkerran näyttelystä esillä olleen, seinää vasten nojanneen silkkisen päivänvarjon. Silkkikangas oli melko huonossa kunnossa ja varjo oli kerännyt vuosien varrella sisäänsä suuria määriä roskaa, mm. katosta irronnutta rappausta, kuolleita hyönteisiä ja hiirten ulosteita. Tein pahvista ja paperista imuriin pidennetyn osan jotta pystyin imuroimaan päivänvarjon sisäpuolelta (varjon avaamismekanismi ei toimi, eikä sitä olisi muutenkaan suositeltavaa käyttää koska silkkikangas saattaa vaurioitua entisestään tai revetä pahimmassa tapauksessa kokonaan).
Alun perin tehtäviini ei kuulunut uudella kaupungintalolla kellarissa sijaitsevan museovaraston siivoaminen ja uudelleenjärjestely. Tämä kuitenkin tuli elokuun loppupuolella ensisijaiseksi tehtäväkseni, koska varaston senhetkinen tilanne oli kaoottinen, eikä sinne olisi missään tapauksessa saanut tuotua museolta mitään esineistöä. Varaston takaosassa oli useita kuutiometrejä kunnalle kuuluvia kirjalaatikoita (mm. Iitin kolmiosainen historiasarja), tyhjiä pakkauksia oli ympäri tilaa ja seiniin upotetut hyllyt olivat täynnä museolle kuulumatonta romua, joka ilmeisesti oli vain tuotu lähimpään varastotilaan. Sain avukseni kahdeksi päiväksi kunnan tukityöllistettyjä, jotka siirsivät mm. kirjalaatikoita toiseen varastoon. Myös seinähyllyt saatiin tyhjiksi asiaankuulumattomista esineistä. Suunnittelin saamani pohjapiirroksen mukaan hyllyjen uudelleensijoittelua, sillä varaston pohja on pitkä ja kapea suorakaide. Alkutilanteessa puiset hyllyt oli sijoiteltu tilaan poikittain niin, että ne tukkivat tilaa eikä niiden luokse päässyt sillä hyllyjen välit oli täytetty pakkaamattomilla tavaroilla. Lisäksi hyllyjä oli aivan liian vähän eikä kaikkia pienempiä esineitä ollut pakattu laatikoihin, mikä olisi helpottanut niiden sijoittamista tai siirtelyä. Joitakin esineitä oli lisäksi joko pakattu, kuljetettu tai pinottu siten, että ne olivat selvästi vaurioituneet huolimattoman käsittelyn seurauksena. Aloitin hyllyjen tyhjentämisen hakemalla tyhjiä pahvilaatikoita ja pakkaamalla kaikki museolle lahjoitetut kirjat niihin. Ilmeisesti kirjoja ei myöskään ole ehditty käydä lävitse, sillä vanhin kirja jonka löysin oli painettu vuonna 1593. Kyseessä on Uppsalan kokouksessa tehty päätös, jonka mukaan Ruotsin valtakunnasta (Suomi mukaan luettuna) tulee protestanttinen maa, ja se on uudelleensidottu ilmeisesti 1960-luvulla. Toimitin tämän kirjan muutaman muun kanssa kirjastolle parempaan turvaan. Tilanne olisi luultavasti ollut mahdoton tehtävä yhdelle ihmiselle, mutta sain onneksi jo seuraavalla viikolla avukseni työllistetyn Jukka K.:n, josta oli suunnaton apu hyllyjen tyhjentämisessä ja esineitten pakkaamisessa. Annoin hänelle pikaohjeistuksen esineiden pakkaamiseen, jotta hän voisi jatkaa töitä vielä sen jälkeen kun oma työsopimukseni päättyisi. Saimme yhdessä mm. tyhjennettyä ja siirrettyä kaikki kolme varaston puuhyllyä ja lisäksi kasattua kirjastolta saadut uudet metallihyllyt, joihin sain siirrettyä lattialla olleita tekstiililaatikkopinoja. Tutkin ja valokuvasin siis jokaisen museolla läpikäymäni tekstiilin ja asusteen yksi kerrallaan. Olen siirtämässä muistiinpanojani ja valokuviani Iitin kunnan kulttuuritoimelle tehtyyn kansioon, johon olen saanut jo työssä ollessani siirrettyä muutaman tekstiilin tiedon. Jokaista tekstiiliä en ehtinyt imuroimaan, mutta pyrin siihen että imuroin vähintään ne tekstiilit, joista löytyi eläviä tuhohyönteisiä. Lisätyökseni tullut museovaraston uudelleenorganisointi vei sen verran aikaani, että en ehtinyt käymään aivan jokaista museorakennuksen tekstiiliä läpi. Alakerran tekstiileistä en ehtinyt tarkistamaan puusohvalla olevaa ryijypeitettä tai sen alla olevaa olkitäytteistä patjaa ja tyynyjä. Yläkerran tekstiileistä en ehtinyt purkamaan viimeistä takanurkassa olevaa nukkea, poistamaan verhoja tai tarkistamaan nukenvaunujen sisältöä. Näiden,
samoin kuin porrastasanteella olevien kansallispukuisten nukkien päällä olevien vaatteiden kunto tulisi tarkistaa jossain vaiheessa. Olkipatjasta ja tyynyistä olisi myös tehtävä kuntotarkastuksen lopuksi päätös, olisiko niiden täytteet hyvä vaihtaa turvallisempiin, tai pitäisikö ne poistaa sohvalta kokonaan etenkin kun ne eivät ole näkyvissä ryijypeitteen ja mahdollisesti päällimmäiseksi palaavan lampaannahkavällyn alta. On myös huomioitava sohvan kunto, sillä kaikki ylimääräinen paino rasittaa vanhaa huonekalua. Ryijylaatikosto on aivan liian täyteen pakattu (siellä on laskujeni mukaan 40 eri tekstiiliä) ja kahdelle tekstiilille liian lyhyt ja kapea. Jokaisessa laatikossa on 2-7 tekstiiliä, ja tämä on aivan liikaa. Tekstiileitä ei voida kunnolla tutkia tai tarkastella, ja ryijyille on päälle tuleva paino pahaksi (nukitus painuu kasaan tai menee sotkuun). Laatikot eivät ole turvallisia tekstiileille, koska ne eivät liu u kunnolla vaan nykivät tekstiilien pitäisi pysyä laatikkoa avatessa ja sulkiessa paikoillaan koska muuten niille tulee ylimääräistä mekaanista rasitusta eikä tekstiileitä saa helposti laatikoihin takaisin. Laatikoiden liikapainon takia ne saattavat pudota kannattimiltaan minulle kävi näin ainakin kolme kertaa, ja jos ne vedetään kokonaan ulos, niiden nostaminen takaisin paikoilleen tyhjänäkin on yhdelle ihmiselle erittäin vaikeaa (jopa alimpien laatikoiden). Lisäksi laatikostoon pääsee tuhohyönteisiä. Laatikostoa pitäisi muuttaa niin, että jokaisen laatikon saa vedettyä kiskojen varassa kokonaan ulos jotta jokaisen suurenkin tekstiilin saa sekä otettua laatikosta ja palautettua sinne yhdellä kertaa, joutumatta vetämään tai työntelemään tekstiiliä. Laatikot ovat kahdelle tekstiilille liian pieniä, toinen tarvitsisi 30 cm pidemmän ja toinen 30 cm leveämmän laatikon. (Kuvassa toinen liian suurista ryijyistä.) Ryijylaatikostossa on lisäksi yksi äärimmäisen huonokuntoinen tekstiili, kuvatäkki jonka villakude on syöty lähes kokonaan (paikoitellen jäljellä on enää puuvillainen kalalankaloimi). Pohdin tekstiilin poistamista kokoelmasta kokonaan, mutta kyseisessä kuvatäkissä on koristevariaatio, jota en löytänyt mistään toisesta museon omistuksessa olevasta kuvatäkistä. Tämän tekstiilin turvalliseen siirtoon tarvitaan vähintään kaksi ihmistä, koska tekstiili hajoaa keskeltä palasiksi. Siirto on ehdottomasti tehtävä
rullan/rullien avulla ja tekstiilin ylimääräistä liikuttelua on vältettävä. Toinen rullateline on ehdottomasti otettava takaisin käyttöön. Nykyinen käytössä oleva teline on aivan liian täyteen ahdettu (telineessä paikat 10 12 tekstiilille, nyt sinne on laitettu yli kaksikymmentä rullaa). Hyvin monesta tekstiilistä puuttuu kokonaan museonumero. Näitä tekstiilejä on niin ryijylaatikostossa, rullatelineessä ja muualla museossa. Olisi hyvä, jos jossakin vaiheessa kunta saisi rahaa siihen että joku kävisi esineluetteloa ja diaariota lävitse ja etsisi lahjoitetuille esineille annettuja numeroita. Tämä työ tulee helpottumaan kun kaikki museorakennuksessa olleet tekstiilit saadaan tallennettua kansioon niille annetulla museonumerolla. Museon ei ehkä kannattaisi ottaa vastaan enempää esineistöä ennen kuin nykyisiä on käyty läpi ja katsottu, mitä kaikkea museo omistaakaan. Yksi mielenkiintoisimpia esineitä on esim. 1600 1700-luvulta oleva suuri Bartmann - saviruukku, jolla ei ole museonumeroa, tai numeroimattomat kivikirveet ja kourutaltat. Kulttuuritoimelle on hankittu uusia nukkeja varten arkistokelpoista materiaalia (mm. polyesterivanua, valkaisematonta puuvillakangasta ja polyeteeniputkea). Teen vielä alustavan kaaviopiirroksen ohjeineen siitä, miten niistä saadaan tulevaisuudessa tehtyä pukunukkeja, sillä museoon olisi kumminkin hienoa saada myös vaatteita esille. Tilasin myös jo heinäkuussa museota varten hyönteisansoja sekä ryömiville hyönteisille että lentäville koiperhosille (hormoniansat). Asetin niitä yhteensä neljätoista, kuusi ryömiville sekä yhden koiansan molempiin kerroksiin. Tarkastin ansat viimeisenä päivänä. Yhdestä löytyi mm. kaksi koiperhosta. Tämä on melko huolestuttavaa, koska toistaiseksi kaikki tekstiileistä löytämäni koin kotelokopat ovat olleet vanhoja ja ei-aktiivisia. Ryömiville hyönteisille ansoja on useita käyttämättömiä jäljellä (samat ansat tarkistetaan säännöllisesti kunnes ne vaihdetaan), ja muutamia voisi laittaa varastoon sitten kun kaikki on siellä saatu valmiiksi. Ansojen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti tappaa tuhohyönteisiä, vaan kartoittaa rakennuksen hyönteistilannetta. Kun ansat poistetaan, ne tulisi käydä huolellisesti läpi ja laskea kaikki eri hyönteiset jotka ovat niihin kiinni jääneet. Tässä voitaisiin ehkä kysyä Kotkan museolta konsultaatioapua. Tuhohyönteisistä museolla on toistaiseksi tavattu museokuoriaisia, turkiskuoriaisia, vyöihrakuoriaisia ja koiperhosia. Varastolla on aktiivisena löytynyt toistaiseksi ainoastaan sokeritoukkia.
Muun työn ohessa otin myös vastaan yhden esinelahjoituksen, johon kuului joitakin tekstiilejä (mm. pari mielenkiintoista vaatekappaletta) sekä pieni puulautanen. Tein tekstiileistä oman arvioinnin ja kartoituksen. Kun museorakennuksesta aletaan siirtää tekstiileitä varastoon, kaikki niistä on pakastettava huolella ja tämän jälkeen imuroitava uudestaan jotta uusi varasto ei kontaminoituisi. Tekstiilit on säilytystä varten pakattava huolellisesti niin, että tuhohyönteiset eivät enää pääse niiden kimppuun. Tämä vaatii vaivannäköä, mutta tulee pitkän päälle huomattavasti halvemmaksi kunnalle ja kulttuuritoimelle kuin se, että tekstiileitä jouduttaisiin varsinaisesti konservoimaan. Uusien vaurioitten ennaltaehkäisy on aina parempaa, helpompaa ja halvempaa kuin jo syntyneitten korjaaminen. Kaikesta tästä menneestä ja tulevasta lisätyöstä huolimatta toivon, että Iitin kotiseutumuseo jatkaa olemassaoloaan. Museolla on upea kokoelma vanhoja tekstiileitä ja huonekaluja, jotka loistokkaasti esittelevät nyt jo lähes kadonnutta käsityötaitoa. Vaihtuvilla näyttelyillä ja muulla, pienelläkin, aktiviteetilla museolle saataisiin houkuteltua uusia kävijöitä kuten tänä kesänä todistettiin mm. museopolun ja päättäjäisten merkeissä. Museolla on myös tilaa ympärillään järjestää ulkoilmatoimintaa. Lisäksi kehottaisin aktiivisuuteen niin (paljon parjatussa) sosiaalisessa mediassa kuin muutenkin verkossa. Kaikilla museoilla, joissa olen tähän mennessä tehnyt töitä, on mm. oma Facebook-sivunsa. Tukholmalaisella Nordiska Museetilla sivu on äärettömän aktiivinen ja sitä päivitetään jatkuvasti. Joka viikko on mm. Gissa föremålet -kilpailu, jossa ihmisiä arvuutellaan museon kokoelmista löytyvillä esineillä. Myös museolla järjestettävistä käsityötapahtumista tiedotetaan aktiivisesti, joka keskiviikko mm. kokoontuu Neulekahvila. Jyväskylässä sijaitseva Suomen Käsityön museo on vähemmän aktiivinen, mutta hekin ilmoittavat säännöllisesti (kerran kuukaudessa tai kahdessa) uusista näyttelyistä, käsityötapahtumista ja Keski-Suomen alueella olevista käsityöluennoista. Molemmilla museoilla, kuten Hotelli- ja ravintolamuseollakin on myös omat verkkosivunsa, joissa kerrotaan myös muuta kuin pelkästään aukioloajat. Lehti-ilmoittelu on kallista ja ajan tasalla pysyminen sekä suuremman yleisön tavoittaminen hankalaa. Verkossa on vielä mahdollista hoitaa näitä asioita ilmaiseksi ja nopeasti, ja yleisöä saavuttaa pidemmältäkin matkalta kuin oman kunnan sisältä. Jos ainoa ilmoitus museon aukioloajasta tai kesän tapahtumista on museon oveen liimattu A4-moniste, ei kukaan löydä sinne. Museon kannattaisi myös harkita yhteistyötä jonkin toisen alueen pienen museon kanssa. Esimerkiksi yhteisen näyttelyaiheen valinta, jossa toinen museo keskittyisi toiseen ja toinen toiseen näkökulmaan. Suuren maailman esimerkkinä voisi toimia vaikkapa 1809 - näyttely, joka järjestettiin Helsingissä Kansallismuseossa ja Tukholmassa Livrustkammarenissa vuonna 2009. Suomessa näkökulma oli pääasiassa suomalainen ja Ruotsissa käytiin enemmän läpi suurvalta-ajan romahdusta, vaikka osa esineistöstä olikin molemmissa paikoissa samaa. Milla Nederström, Espoo