Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 95 Espoo 2008 ASUTTAISIINKO TOISIN? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa Hilkka Lehtonen Inari Aaltojärvi Jukka Hirvonen Tuomas Ilmavirta Mervi Ilmonen Karin Krokfors Maarit Lapinleimu Pasi Mäenpää Raine Mäntysalo Markku Norvasuo Terttu Nupponen Sari Puustinen Kirsi Rantama Toimittanut Markku Norvasuo Teknillinen korkeakoulu Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus
Jakelu: Teknillinen korkeakoulu Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus PL 9300 02015 TKK 09-451 4083 09-451 4071 sähköposti: ytk-tilaus@hut.fi www.hut.fi/yksikot/ytk/ Kansikuva Taitto Markku Norvasuo Marina Johansson ISBN 978-951-22-9652-1 ISSN 1455-7797 Yliopistopaino Oy Espoo 2008
Sisällysluettelo Esipuhe 5 I II Ka u p u n k i a ja s e n a s u k k a i ta tavo i t ta m a s s a Hilkka Lehtonen Johdanto 9 Pasi Mäenpää Avara urbanismi. Yritys ymmärtää suomalainen kaupunki toisin 21 Markku Norvasuo Asumiskonseptien ulottuvuuksia 49 Mervi Ilmonen ja Jukka Hirvonen Avainryhmien asuminen pääkaupunkiseudulla 71 Ur b a a n i n a s u m i s e n p ot e n t i a a l i Karin Krokfors New Housing Concepts for Sustainable Evolution of Housing 111 Terttu Nupponen Omatoiminen kerrostalorakentaminen 173 Maarit Lapinleimu Pikkukauppoja ja pyöräteitä 213 Kirsi Rantama Osuuskuntarakentamista Zürichissa 239 Tuomas Ilmavirta Kaupunkiasuminen ja gentrifikaatio. Pasilan konepaja-alueen muutoksen tarkastelua 269 Inari Aaltojärvi Koti tulevaisuuden konseptina 295 III Uu s i a a s u m i s ko n s e p t e ja p ä ä k a u p u n k i s e u d u l l e Kaksitoista asumisen konsepti-ideaa 325 Kuluttajatutkimuskeskuksessa arvioidut konseptit Ryhmärakentaminen 327 Omaehtoisesti joustava asunto uusi suunnittelun tapa 331 James uudenlaisia asumispalveluja markkinaehtoisesti 335 Kaupunkipientalo oma ovi & puutarha 339 Kaupunkiin tulijalle kotiutumisasunto 341
Muita konseptiaihioita Kohtuurivari 343 Kauppa-asuintalo 345 Yhteisöllinen kaupunkikortteli 347 Uudistuvien kaupunginosakeskusten asunnot 349 Yksittäinen asumisen vau-kohde 351 Lievealueen tehokas ja kompakti yksittäiskohde 355 Temaattinen pientaloalue 357 IV Ko h t i ko n s e p t i e n y h t e i s k e h i t t e ly ä Raine Mäntysalo ja Sari Puustinen Kohti urbaanin asumisen konseptien yhteiskehittelyä 361 Kirjoittajat 391 Kuvalähteet 393
Avainryhmien asuminen pääkaupunkiseudulla Mervi Ilmonen Jukka Hirvonen Tiivistelmä Tarkastelemme artikkelissa kaupunkia eri ryhmien asuinpaikkana, kohteena erityisesti uudessa kaupunkikäsityksessä tärkeinä pidetyt ammattiryhmät. Pohdimme kansainvälisen ja kotimaisen keskustelun pohjalta, miten kaupunkilaisia on määritelty, miksi heidän asumisestaan on tullut uudelleen kiinnostavaa, miksi juuri avainryhmistä on tullut kaupunkiasumista määritteleviä, mitä avainryhmiä on ja onko käsite hyödyllinen kaupunkipolitiikassa. Empiirisessä luvussa tarkastelemme urbaanisuutta ja eräiden avainryhmien asumisen alueellista sijoittumista tilastoaineistojen perusteella. Tilastoaineisto on valtakunnallinen, mutta tässä artikkelissa kuvailemme erityisesti pääkaupunkiseudun kuntia Helsinkiä, Vantaata ja Espoota. Tarkastelemistamme ryhmistä tietotekniikka- ja taideammattilaiset suosivat urbaaneja, keskeisiä alueita lähellä työpaikka- ja palvelukeskittymiä. Sairaanhoitajien, hoitotyöntekijöiden ja suojelualojen ryhmässä sairaanhoitajien asuminen jakautuu melko tasaisesti seudun eri puolille, kun taas hoitotyöntekijöitä asuu varsinkin runsaan ARA-vuokra-asuntokannan alueilla. Rakennustyöntekijät suosivat pääkaupunkiseudun reunaosia ja kehyskuntia. Lapsiperheitä asuu Helsingin kantakaupungissa suhteellisesti vähemmän kuin muualla seudulla, mutta alue ei ole tyhjenemässä lapsiperheistä, vaan lasten väestönosuus on pysytellyt jo pitempään suunnilleen samalla tasolla. Tulosten perusteella asuminen näyttää pääkaupunkiseudulla jossain määrin erilaistuvan ammattiryhmien mukaisesti. On kuitenkin vaikeaa sanoa, mistä erilaistuminen johtuu: onko kysymys elämäntapavalinnoista, ammatillisista suuntauksista, ulkoisista ehdoista ja pakoista vai useampien tekijöiden yhteisvaikutuksesta. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 71
Abstract In this article, we are scrutinising different professional groups and their housing patterns in Helsinki Metropolitan Area. We are especially interested in key groups who are considered to be important makers of a successful city in the new urban policy, also called new conventional wisdom (NCW). Firstly, we discuss how urbanites have been defined and why housing has again become an interesting issue. Secondly, we explore whether key group is a useful concept and what implications using the concept has. This part is based on the international and national discussions on the issue. In the statistical part (chapter two) the key groups and their housing are analysed. The key groups were defined here as workers in ICT, art and design, nursing, construction, police and fire and rescue services. The statistical data is nationwide, but at this phase only the cities of Helsinki, Vantaa and Espoo are examined. ICT and art professionals preferred urban areas close to workplaces and services. Nurses were residing rather evenly on the whole region. Less skilled nursing workers lived on especially on areas where social rental dwellings were concentrated. The construction workers favoured the edges of the area. Families with children are fewer in the Helsinki inner city than in the rest of the region, but the area is not emptying of families with children. The amount of children in the inner city has remained on the same level for a longer time. According to the results housing seems somewhat to differentiate according to the professions. However, it is difficult to say what the causes of this differentiation are: life styles, profession, outer conditions and forces or all these factors together. Subsequently, we aim to explore these relationships further. 72 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Johdanto Kaupunkien kilpailukyky ja avainasukkaat Kaupunki on määritelmällisesti paikka, jossa asuu paljon erilaisia ihmisiä. Yksi kaupunkitutkimuksen pitkä kiinnostuksen kohde onkin ollut paitsi kaupunkia, myös kaupunkilaisia ja kaupunkilaisuutta koskevat määrittelyt. On pohdittu minkälaisia ihmisiä kaupungissa asuu? Ovatko he erilaisia kuin muissa ympäristöissä asuvat ihmiset? Määrittelyt ovat vaihdelleet ja tarkentuneet ajan kuluessa. Uudempi näkökulma on kaupunkilaisten määrittely asumisen mukaan ja heidän asumiseensa kohdistamat toiveet ja tavoitteet. Minkälaisia asumisen muotoja kaupunkilaiset tavoittelevat? Millä tavoin asuminen erilaistuu? Onko eri ryhmillä tunnistettavia tavoitteita asumisessaan? Miksi on kiinnostavaa tietää, missä kaupunkilaiset asuvat? Tässä artikkelissa tarkastelemme kaupunkia eri ryhmien asuinpaikkana. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti eri ammattiryhmät, joita pidetään uudessa kaupunkikäsityksessä tärkeinä kaupungin menestyksen kannalta. Pohdimme aluksi, miten kaupunkilaisia on määritelty ja miksi kaupunkilaisten asumisesta on tullut uudelleen kiinnostavaa. Sen jälkeen tarkastelemme, miksi avainryhmistä on tullut kaupunkiasumista määritteleviä ryhmiä, mitä avainryhmiä on ja onko avainryhmä hyödyllinen käsite määriteltäessä kaupunkilaisuutta ja kaupunkimaista asumista. Tämä osa perustuu aihepiiristä käytyyn kansainväliseen ja kotimaiseen keskusteluun. Artikkelin empiirisessä osassa tarkastellaan ammattien urbaanisuutta ja muutamien avainryhmien asumisen alueellista sijoittumista tilastoaineistojen perusteella. Tilastoaineisto on valtakunnallinen, mutta tässä artikkelissa kuvailemme erityisesti pääkaupunkiseudun kuntia Helsinkiä, Vantaata ja Espoota. Laajennamme analyysia jatkossa vertailevaksi, valittuja suomalaisia kaupunkeja koskevaksi. Toinen kaupungistuminen Jälkiteollisia kaupunkeja pidetään taloudellisen dynaamisuuden ja kulttuurisen vitaalisuuden edistäjinä. Tämä poikkeaa voimakkaasti teollisen I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 73
kaupungin käsittämisestä. Teollinen kaupunki oli aina syntyperänsä leimaama: siihen liitettiin sosiaaliset ongelmat ja epäkohdat, köyhyys, huonot asuinolot, raskas työ ja teolliset saasteet. Kun suuret kaupungit ovat nykyaikana jo osa maapallon asukkaiden mielenmaisemaa, on jälkimodernissa maailmassa vaikea hahmottaa miten uusi ja erityinen muoto teollinen suurkaupunki syntyvaiheessaan oli. Kuten Soja (2000) on huomauttanut, vaikka kaupungit ovat globaalisti yhtä vanhoja kuin sivilisaatio ja monilla kaupungeilla on pitkä historia hallinnollisina, kaupallisina tai uskonnollisina keskuksina, on länsimaisten yhteiskuntien laaja urbanisaatio kuitenkin seurausta modernista teollistumisesta. Teollinen kaupunki oli ensimmäinen massojen kaupunki, jonka kaaoksen aikalaisissa herättämä kauhistus synnytti myös uudet hallinnan välineet: modernin kaupunkisuunnittelun ja tutkimuksen. Teollista kaupunkia ryhdyttiin säätelemään ja määrittelemään, etsimään sen olemusta ja sille ominaisia kanssakäymisen tapoja. Sen sosiaalista muotoa etsittiin vertaamalla sitä edeltävään muotoon, maaseutuun ja agraariseen yhteiskuntaan ja yhteisöön. Monet näistä typologioista korostivat maaseudun hyveitä ja kaupungin ongelmallisuutta, sen yhteisöllisyyden puutetta ja sosiaalisten suhteiden haurautta. Vaikka teollisuustyöväen asema asteittain parani, laaja urbaani köyhyys loppui ja kaupungit muuttuivat työväen järjestäytymisen ja määrätietoisen hyvinvointipolitiikan seurauksena, teollinen kaupunki oli aina vaikea paikka, josta oli päästävä pois. Teollisen aikakauden loppuvaiheissa sen kaupunki oli yhä ongelmallisempi: se on kuoleva alue, josta keskiluokka pakenee ja johon kohdistetaan erityisiä toimenpiteitä ja ohjelmia sen elvyttämiseksi ja sen syrjäytyneiden alueiden ja väestönosien olojen kohentamiseksi. Vaikka eurooppalaisia kaupunkeja ei koskaan vaivannut samanlainen väestön keskustapako kuin amerikkalaisia kaupunkeja, väheni niidenkin vetovoimaisuus 1900-luvun lopulla. 2000-luvun alussa kaupungit ovat muuttuneet taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Kaupunkeihin muutetaan jälleen ja kaupunkiasumisesta on tulossa enemmistökokemus ensimmäistä kertaa ihmiskunnanhistoriassa. Kaupunkeihin kohdistuu uutta optimismia. Niitä ei enää pidetä ongelmallisina asuinpaikkoina toisin kuin 1800- ja 1900-luvulla. Uuden urbaanin tietoisuuden mukaan kaupungit ovat jälleen jännit- 74 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
täviä ja luovia paikkoja asua ja tehdä työtä. Kaupungit eivät myöskään enää vertaudu maaseutuun sosiaalisena muotona, vaan ovat itsenäistyneet omaksi muodokseen. Kaupunkien keskustoista on tullut energisiä kohtaamis- ja kulutuspaikkoja. Puhutaankin toisesta kaupungistumisesta, joka on kaupunkiin kotiutumista ja johon liittyy kulutuskulttuuri ja elämyshakuisuus, lisääntynyt kansainvälinen liikkuvuus, globalisaatio ja kosmopolitisoituminen (Buck et al 2007; URBS 2000). Kaupunkipolitiikka ja uusi konventionaalinen viisaus Ei ole selvää, mihin tämä 1980-luvulta alkanut muutos perustuu. Syiksi on tarjottu kyllääntymistä esikaupunkielämään ja siihen liittyvää kaupunkielämän uudelleen arviointia ja toisaalta kaupunkien uutta taloudellista menestystä. Brittiläiset tutkijat ovat esittäneet, että kysymys on laadullisesti erilaisen taloudellisen ympäristön vaatimista laajemmista sosiaalisista, poliittisista ja taloudellisista muutoksista. Näihin muutoksiin viitataan erityisillä käsitteillä. Uuden kaupunkipolitiikan imperatiiveihin kuuluvat (sosiaalinen) koheesio, (vastuullinen) hallinta ja (taloudellinen) kilpailukyky. Usein mukaan liitetään myös (ympäristön) kestävyys. (Gordon ja Buck 2007, 6) Brittitutkijat käyttävät uudesta kaupunkipolitiikasta nimitystä uusi konventionaalinen viisaus, New Conventional Wisdom, NCW. (Turok 2007; Buck et al. 2007) Konventionaalinen viisaus viittaa John Kenneth Galbraithiin (1958). Hän käytti käsitettä kritisoidessaan yleisesti hyväksyttyjä ja annettuina otettuja käsityksiä, joista tulee sosiaalisen ajattelun ja toiminnan hyväksytty perusta niin liike-elämässä kuin akateemisissa ja poliittisissa yhteisöissä. NCW koostuu useista oletuksista ja ideoista, jotka poikkeavat aiemmasta konsensuksesta, yhteisesti jaetuista käsityksistä kaupunkien olemuksesta ja tehtävistä. NCW:n mukaan juuri kaupungeilla on kilpailuetuja palveluorientoituneessa informaatiotaloudessa, jossa on korkea liikkuvuus. Kaupungit toimivat magneetteina, jotka vetävät puoleensa tuottavia resursseja, luovaa lahjakkuutta, turismia ja kulutusta. Informaatiotalouden tuotantoa ja innovaatioita syöttävien tärkeimpien tekijöiden uskotaan keskittyvän kaupunkeihin. Niihin kuuluvat tutkimuslaitokset, kehittyneet liike-elämän palvelut ja erikoistuneet työvoimamarkkinat. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 75
Jotta kaupungit voisivat hyödyntää kilpailuetujaan, niiden on oltava verkottuneita globaaleilla markkinoilla. Niiden on löydettävä sopivia taloudellisia ja kulttuurisia markkinarakoja, joiden avulla ne voivat rakentaa asemansa ja erottautua muista paikoista. Niiden on vakuutettava tarjoavansa globaalisti attraktiivisia paikkoja, joissa voi asua, työskennellä ja opiskella. Uuden kaupunkikäsityksen mukaan kilpailumenestyksen takaa maailmanluokan urbaani ympäristö, keskenään työskentelevien ja kilpailevien yritysten keskittymät, hyvät kansainväliset yhteydet ja tietotaidon saatavuus. Tämä käsitys eroaa voimakkaasti aiemmasta oletuksesta, jonka mukaan kaikkein kilpailukykyisimmät yrityssijainnit olivat moottoriteiden varressa sijaitsevat kaupunkien ulkopuoliset alueet, joissa oli riittävästi tilaa tehtaan laajenemiselle ja henkilökunnan pysäköintialueille ja jonka mukaan esikaupungit olivat kiistatta parempia asuinpaikkoja kuin kaupunkien keskustat.(turok 2007; 2008.) Vaikka kokonaiset valtiot, alueet ja kaupungit ovat vakuuttuneita siitä, että juuri kaupungit ovat taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen menestyksen takaajia ja toimivat uuden kaupunkipolitiikan mukaan, ei sen perusteita ole vielä toistaiseksi koeteltu. On huomautettu (esim.turok 2007, 17; Buck et al. 2007, 285), että NCW on vielä monella tavoin epäselvää. Yksi sen ongelmista on, että se rakentuu kapealle taloudelliselle ja sosiaaliselle perustalle painottaessaan yksipuolisesti tietointensiivisiä palvelualoja ja luovuutta. Riskinä on, että tämä lisää sosiaalista ja tilallista eriarvoisuutta entisestään. Riskinä on myös kaupunkien voimakas erottautuminen ja jakaantuminen ydinkaupunkeihin ja perifeerisiin satelliittikaupunkeihin. Uskotaan kuitenkin yleisesti, että paikkaperusteisuus on tärkeää kilpailuetuja rakennettaessa. Pohjoismaissakin on kehitetty yhteistä luovan talouden strategiaa. A Creative Economy Green Paper for the Nordic Region (2007, 27) suosittaa luovien paikkojen rakentamista, ja perustelee suositusta sillä, että ne lisäävät paikallista diversiteettiä ja toimivat lahjakkuuden ja investointien magneetteina. Myös NCW:ia kritisoiva Ivan Turok (2007, 34) on todennut, että on olemassa näyttöä siitä, että dynaamisten etujen kuten laadun, monimuotoisuuden ja erilaistumisen painottaminen tuottaa todennäköisemmin enemmän yleisiä kehitysvaikutuksia kuin staattisiin etuihin, kuten budjettileikkauksiin ja jäljittelyyn, tukeutuminen. 76 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Luovuus, avainryhmät ja kilpailukyky Luovien paikkojen rakentamisen strategian mukaan tietyt ammattiryhmät ovat avainasemassa kaupungin menestymisessä. Kaupunkien menestyksen on väitetty olevan erityisen riippuvaista informaatio- ja taidealan ammattilaisten määrästä. Näiden ammattiryhmien asumisesta ja suhteesta urbaaniin on tehty niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin suhteellisen paljon tutkimusta (Florida 2002, Musterd 2007, Ilmonen, Hirvonen et al. 2000, Ilmonen 2002). Tämän väitteen tunnetuin esittäjä on Richard Florida (2002), jonka luovaa luokkaa käsittelevästä kirjasta tuli 2000-luvun alussa nopeasti kansainvälinen bestseller, joka on kiinnostanut sekä kaupunkien poliitikkoja, virkamiehiä että tutkijoita. Kaupunkien elinkeinopolitiikka on perinteisesti suuntautunut yritysten suoraan tukemiseen ja houkuttelemiseen. Vaikka vakaa yritysilmapiiri on tärkeä, vielä oleellisempaa on tehokas ihmisilmapiiri, väittää Florida (2002, 283 291). Sen sijaan, että käytetään taloudellisia kannustimia houkuttelemaan yrityksiä, pitää kaupunkiympäristöä kehittää vetovoimaiseksi. Kaupunkien uusien strategioiden pitää kiinnostaa erityisesti, vaikka ei ainoastaan luovia ihmisiä. Tämä tarkoittaa avoimuutta diversiteetille. Floridan mukaan kaupungit eivät tarvitse teknologiakyliä, teollisuushalleja, eritasoristeyksiä, konferenssikeskuksia eivätkä urheiluhalleja ollakseen taloudellisesti menestyviä. Ne tarvitsevat ennen kaikkea persoonallisia ja omintakeisia ihmisiä, jotka taas vetävät puoleensa luovia ihmisiä, joista taloudellinen menestys on riippuvaista. Kaupungit, joissa ei ole monimuotoisuutta, erilaisuutta ja suvaitsevaisuutta, kuolevat pois, väittää Florida. Hänen arvionsa mukaan on tapahtumassa mittava uudelleenjärjestäytyminen, jossa joistakin alueista tulee luovan luokan keskuksia ja toiset alueet syrjäytyvät pysyvästi. Floridan tunnistama luova luokka on nopeasti kasvava ja korkeasti koulutettu segmentti työvoimasta. Luovan luokan erotteleva ominaisuus on, että sen jäsenet tekevät työtä, jonka tavoitteena on luoda merkityksellisiä uusia muotoja ja jota palkitaan itsenäisestä ajattelemisesta. Luokan ydin koostuu tieteen ja taiteen ammattilaisista, yliopistoprofessoreita, insinööreistä, kirjailijoista, taiteilijoista, viihdetyötekijöistä, näyttelijöistä, disainareista, arkkitehdeistä ja jälkimodernin yhteis- I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 77
kunnan kuvitelluista johtajista kuten kulttuurisista johtohahmoista, päätoimittajista, analyytikoista ja erilaisista mielipidevaikuttajista. Tämän luokan valinnoilla on jo ollut huomattavaa taloudellista vaikutusta ja tulevaisuudessa he määrittävät miten työtä tehdään, mitkä yritykset onnistuvat ja mitkä menevät konkurssiin, ja jopa sen, mitkä kaupungit menestyvät ja mitkä näivettyvät, väittää Florida (2002, 218, 228). Floridan (2002, 283 314) mukaan lahjakkaat ihmiset etsivät erilaisuudelle avointa, suvaitsevaa ympäristöä ja arvostavat vaikutteiden sekoitusta. Menestyvän kaupungin edellytyksiksi Florida kiteyttää korkean teknologian teollisuuden, mahdollisuuden luontoharrastuksiin ja vanhan urbaanin keskustan yhdistelmän. Hänen mukaansa lahjakkuutta houkutteleville kaupungeille on ominaista monimuotoisuus ja korkealaatuinen ympäristö. Kohderyhmän edustajat haluavat vaihtelevan ja kiinnostavan ympäristön. Tämä johtuu siitä, että luovan luokan sijaintivalinnat perustuvat heidän elämäntapaintresseihinsä, jotka ovat paljon pidemmälle menevämpiä kuin elintaso, jota viranomaiset ja poliitikot pitävät tärkeänä. Luovan luokan edustajat suosivat aktiivista, osallistuvaa ajanvietettä ja harrastuksia enemmän kuin passiivisia ja institutionaalisia muotoja. He suosivat kaupunkikulttuuria kahviloiden, katusoittajien, pienten gallerioiden ja bistrojen sekoitusta, esiintymistiloja ja teattereita, joissa ei tehdä eroa esiintyjien ja katsojien välillä. Ryhmän edustajat pitävät elämyksellisyyttä suuressa arvossa. Käsitys erityisistä ammattiryhmistä menestystekijänä on kyseenalaistettu vahvasti (Musterd 2007, Turok 2007, Markusen et al. 2006) samoin kuin luovuuden käsite. Käsite luova luokka ei ole uusi eikä erityisen kiteyttävä. Floridan esittelemä ryhmä ei täytä perinteisiä luokan tunnusmerkkejä: se ei ole yhtenäinen, tietoinen itsestään eikä sillä ole yhteisiä intressejä. (Ilmonen 2003) Uusien ammattilaisten tai osaajien ryhmä on kuitenkin olemassa ja kasvussa myös Suomessa. Täälläkin taito- ja tietoammattilaisia koskevissa tutkimuksissa on saatu hyvin samankaltaisia tuloksia jo ennen Floridaa, mitä tulee ympäristön arvottamiseen, asumiseen ja osittain arvomaailmaan. (Ilmonen, Hirvonen et al., 2000) 78 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Vaikka huomio kaupunkipolitiikassa ja keskustelussa on kiinnittynyt erityisesti tieto- ja taitoammattilaisiin, muidenkin avaintyötekijöiden tärkeys kilpailukyvyssä ja infrastruktuuripolitiikassa on tiedostettu. Suurkaupungeissa ja erityisesti pääkaupungeissa on niiden luonteen vuoksi paljon palveluammattien edustajia. Kaupungeissa on isoja sairaaloita, keskusvirastoja, oppilaitoksia, paljon hallintoa ja kaupungin toimivuuden kannalta tärkeitä suojelulaitoksia. Kaupunkien kalliiden asumiskustannusten vuoksi tällaisissa laitoksissa työskentelevien keskituloisten ja erityisesti matalapalkkaryhmien on vaikea asua kaupunkien ydinalueilla, jossa palvelutyöpaikat sijaitsevat. Esimerkiksi Lontoossa palomiehistä ja sairaanhoitajista on huomattavasti enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Korkeita asumiskustannuksia pidetään suurimpana syynä tähän. (Niska & Lönnqvist 2005.) Englannin hallitus onkin perustanut Lontoon ja Etelä-Englannin alueelle erityisiä ohjelmia tukemaan avainryhmien asumista. Merkittävin näistä on vuonna 2004 perustettu KWLP Key Worker Living Programme 1. Ohjelma sisältää avaintyöntekijöille suunnattuja edullisia lainoja omistusasunnon tai rahoitusta osaomistusasunnon hankkimiseksi sekä tukea asunnon vuokraamisessa. Avaintyöntekijät on määritelty julkisen sektorin vakinaisiksi työntekijöiksi, jotka työskentelevät opetuksessa, terveydenhuollossa, poliisi ja vankeinhoitolaitoksessa. Myös julkisen sektorin sosiaalityöntekijät, terapeutit ja psykologit on luokiteltu avaintyöntekijöiksi. (Raco 2008, 742 743) KWLP:ia on kritisoitu työntekijäryhmien ja sosiaalisen asuntotuotannon eriarvoistamisesta. Arvottaessaan ja valikoidessaan jotkut työntekijät avainryhmiin kuuluviksi, se samalla jakaa asunnontarvitsijat enemmän ja vähemmän asuntoa tarvitseviin ja ansaitseviin. Kritiikin mukaan sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa olisi lisättävä yleisesti sen sijaan, että asunnon tarvitsijoita jaetaan kaupungin kilpailukyvyn kannalta tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ryhmiin ja priorisoidaan kilpailukyvyn kannalta tärkeitä ryhmiä (ALG, 2004, 2). Länsimaisten yhteiskuntien ongelmana on väestön nopea ikääntyminen ja aktiivisen, työikäisen väestön väheneminen. Tästä syystä myös lapsiperheitä pidetään avainryhmänä. Pääkaupunkiseudullakin asumista koskevassa keskustelussa on painotettu lapsiperheiden asumisen tär- 1 http://www.direct.gov.uk/en/homeandcommunity/buyingandsellingyourhome/ HomeBuyingSchemes/DG_4001345 I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 79
keyttä. Lapsiperheet näyttäisivät muuttavan kehyskuntiin ja kauemmaksikin tavoitellessaan korkeampaa asumistasoa ja väljyyden lisäämistä. Erityisesti Helsinkiä on moitittu perheasumiseen soveltuvien asuntojen puuttumisesta (Kortteinen, Vaattovaara & Tuominen 2004). Kaupunkien keskustojen on esitetty näivettyvän ja kurjistuvan lapsiperheiden muuttaessa pois. Avainryhmän käsitettä on siis käytetty hyvin erilaisista ryhmistä: ainakin korkeasti koulutetuista tieto- ja taitoalojen ammattilaisista, tietyistä palvelualan työntekijöistä ja lapsiperheistä. Yhteistä näille ryhmille on, että heidän ymmärretään uuden kaupunkipolitiikan määrittelyjen mukaan edistävän kaupungin kilpailukykyä. Muihin ryhmiin viitataan useimmiten vain diversiteetin käsitteellä he näyttäisivät olevan olemassa uudessa kaupunkipolitiikassa läsnä vain eräänlaisina taustajoukkoina, näyttelemässä sivuosaa kaupunkiskenen juhlitussa monimuotoistumisessa. Kaupunkien kiinnostus näyttää kohdistuvan avainryhmiin, joka saattaa johtaa uudenlaiseen sosiaalipolitiikkaan, jossa toimenpiteitä kohdistetaan täsmäohjelmina ryhmäkohtaisesti eikä enää hyvinvointivaltion perinteiden mukaisesti tasaisesti koko väestölle. Vaikka sosiaalipolitiikassa erityisryhmiin on aina kohdistettu erityistoimenpiteitä, ovat ne olleet yleensä määräaikaisia ja tavoitteena on ollut syrjäytymisen ehkäisemisen. Uuden sosiaalipolitiikan kohderyhmänä etenkin sen brittiläisessä muodossa ovat kuitenkin kaupungin kilpailukykyä edistävät suhteellisen hyvätuloiset ryhmät. (Raco 2008) Vaikka avainryhmän käsitteeseen on aihetta suhtautua kriittisesti, on se kuitenkin käyttökelpoinen samassa mielessä kuin muutkin kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa käytettävät käsitteet. Se muodostaa perustaa yhteiselle käsitteelliselle ymmärrykselle ja kritiikille. Suomalaiset avainryhmät ja asumisen tavoitteet Keskustelu avainryhmistä liittyy läheisesti keskusteluihin asumispreferensseistä. NCW:n mukaan kaupunkien on menestyäkseen houkuteltava avainryhmiä, joten niiden on tiedettävä, mitä avainryhmät asuinympäristöltään ja asumiseltaan haluavat. 80 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Jälkiteollisessa kaupungissa asuminen on määritelty uudelleen. Se on muuttunut tarpeesta kulutukseksi. Siitä on tullut identiteetin luomisen ja erottautumisen väline, jonka avulla liitytään erilaisiin elämäntaparyhmiin ja ilmaistaan sosiaalista statusta. Asunnot on tuotteistettu erilaisille kuluttajaprofiileille soveltuviksi ja asumisen kulutuksen ympärille on muutamassa vuodessa kasvanut runsas määrä oheistuotteita, jotka tuovat esiin asumisen merkitystä itsensä toteuttamisena sisustuslehtiä, ruokalehtiä ja loputon määrä sisutusohjelmia televisiossa. 1960-luvulla lämmin vesi ja kylpyhuone saattoivat merkitä asukkaalle huomattavaa elintason nousua ja isoa harppausta asumismukavuudessa, mutta asumisen laadulliset standardit ovat jo niin korkealla, ettei niiden nostaminen enää herätä tunnetta merkittävästä kehityksestä. Asukasta kiinnostaa enemmän se, miltä keittiö näyttää ja miten asunnon voi sisustaa. Asumisesta on tullut enemmän maun toteuttamista kuin normittamista. Enää ei ole kysymys työväen asuntokysymyksestä, asumisen tarpeesta ja määrän rakentamisesta. Suomessa asuminen on ollut osa hyvinvointipolitiikkaa, jossa on asutettu massoja, kohennettu asumisen varustetasoa ja nostettu asumisen tasoa suunnittelua normittamalla. Kun 1960- ja 70-luvun suuret projektit, maaltamuutto ja lähiöiden rakentaminen päättyivät, vähenivät myös asumisen visiointi ja laajamittainen kehittäminen. Uusi kiinnostus kaupunkiasumiseen ja sen rakentamiseen on seurausta paitsi elintason noususta myös edellä esitetyn uuden kaupunkipolitiikan määrittelyistä ja sen esiin nostamista kilpailukyvyn kannalta tärkeistä ryhmistä. Asumistutkimuksessa onkin yhä enemmän puhuttu asukkaiden preferensseistä, asumisen toiveista ja arvostuksista. Suomalaisten yleisistä asumistavoitteista on saatavilla melko runsaasti tietoa. Tiedetään, että luonnonläheisyys, rauhallisuus ja pientaloasuminen ovat arvostettuja asumisessa. Nämä arvostukset toistuvat jokseenkin alueesta, tulotasosta, koulutuksesta ja ammatillisesta suuntautuneisuudesta riippumatta (Ilmonen 2002; Kyttä et al. 2006; Kortteinen & al. 2005). Myös ympäristöministeriön tekemissä asukasbarometritutkimuksissa (Strandell 2005) on todettu asumistoiveiden pientalovaltaisuus, vaikka asumistoiveet vaihtelevatkin elämäntilanteen mukaan. Pientalo - I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 81
maisessa asumisessa korostuvat rauhallisuus, oma piha ja luonnonläheisyys, kun taas palvelujen saatavuus ja harrastusmahdollisuudet korostuvat kerrostaloasumisen valintakriteerinä. Yhdyskuntarakenteen tiiviys näyttää korreloivan negatiivisesti, viheralueiden määrä puolestaan positiivisesti elinympäristön koettujen laatutekijöiden toteutumiseen (Kyttä & Kahila, 2005). Toisaalta ei tiedetä tarkkaan, mikä on preferenssien ja toiveiden suhde arjen valintoihin. Toiveet ja ideaalitila ovat eri asia kuin arki ja siinä eläminen. Suhteellisen harvat ehkä haluaisivat sittenkään asua vaikkapa Paratiisin ikuisessa harmoniassa, vaikka pitäisivätkin sitä periaatteessa ideaalisena. Toiveiden ja todellisuuden erosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka asunnot ovat Suomessa suhteellisen pieniä, suomalaiset ovat tyytyväisiä asuntoonsa ja asuinympäristöönsä. Vaikka omakotitalossa asumista pidetään tavoitteena, asuu omakotitalossa suomalaisista kuitenkin vain vajaat 40 prosenttia. 85 prosenttia suomalaisista on erittäin tai melko tyytyväinen nykyiseen asuntoonsa. Suurituloiset ja varakkaat ovat muita tyytyväisempiä asuntoonsa ja asuinalueeseensa. Varakkaimmista erittäin tyytyväisiä asuntoonsa on yli puolet, mutta vähävaraisimmista vain runsas viidennes. Asuinalueeseensa tyytyväisiä on yli 90 prosenttia suomalaisista. (Tilastokeskus 2007) Näyttää siis siltä, että vaikka suuri osa suomalaisista asuu toisin kuin ilmaisemissaan toiveissa, he ovat tästä huolimatta erittäin tyytyväisiä. Eri tutkimusten mukaan myös avainryhmät, kuten tieto- ja taitotyöläiset ovat tyytyväisiä asuinalueisiinsa. Tätä selittää osaltaan se, että ryhmän edustajat ovat enimmäkseen hyvätuloisia, jotka voivat valita asuinpaikkansa (Ilmonen, Hirvonen et al. 2000; Kepsu & Vaattovaara 2008, 1). Kepsun ja Vaattovaaran (2008, 2) tutkimuksessa tutkittiin luovien alojen edustajien (mainosala, elokuva/video/tv työntekijät, sisällöntuottajat) ja tietoammattilaisten (laki, finanssiala, tutkimus ja kehittäminen, korkeasti koulutetut) suhdetta asumiseen. Kyselytutkimuksen merkittävä tulos oli Richard Floridan väitteiden vastaisesti, että pehmeät sijaintitekijät eivät näyttäneet olevan tärkeimpiä tekijöitä asunnon ja työn valinnassa. Pehmeiksi sijaintitekijöiksi määriteltiin kulttuuri ja vapaa-aika ja koviksi sijaintitekijöiksi palkkataso, liikenne ja julkiset palvelut. 82 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Tutkimus osoitti, että tärkeimpiä valintatekijöitä olivat perhe- ja ystävyyssuhteet sekä alueelta kotoisin oleminen. Muualta muuttaneilta tärkein syy asua Helsingissä olivat työnsaantimahdollisuudet ja sosiaaliset suhteet. Pehmeillä tekijöillä oli kuitenkin merkitystä. Useimmat vastaajat mainitsivat ainakin yhden pehmeän sijaintitekijän Helsingissä asumisen syyksi. Vapaa-ajan vieton ja huvien runsas tarjonta, suvaitsevaisuus sekä asumisen ja rakennetun ympäristön laatu olivat tärkeimmät valintaan vaikuttavat pehmeät sijaintitekijät. Kepsun ja Vaattovaarankin (2008) tutkimus vahvistaa sen tutkimustuloksen, että ihmiset elävät paikoissa eivätkä alueilla tai kartoilla. Luovat ja tietototyöntekijät olivat suhteellisen paikkakiinnittyneitä ja asumisessaan vähemmän liikkuvia kuin työssään. Työpaikan lähellä asuminen ei ollut tärkeää, vaan koti oli työpaikkaa tärkeämpi paikka. Kaupunki ja pääkaupunkiseutu näyttäytyivät etäisinä palveluntarjoajina eivätkä herättäneet vahvoja kuulumisen tunteita. Vaikka toiveita ja preferenssejä on selvitetty, on hyvin vähän tietoa siitä, miten asumisen valinta varsinaisesti tapahtuu. Ei ole selvää, miten eri tavoitteiden arvojärjestys valintatilanteessa muodostuu. Näyttääkin siltä, että vaikka asuminen on tärkeää, eivät asumista koskevat päätökset useimmiten ole asumisjohteisia. Toisin sanoen ensisijaisesti päätetään elämänvaiheista kuten esimerkiksi työstä, ystävyyssuhteista, opiskelusta, parisuhteen perustamisesta tai perheen koosta ja vasta toissijaisesti asumisesta. (Ilmonen, 2007.) Lisääntyneestä varallisuudesta huolimatta asumisen hinta on edelleen tärkeä valintaan vaikuttava kriteeri. Asunto on markkinahyödyke, jonka hintaan vaikuttavat kysyntä ja tarjonta. Kun helsinkiläisen keskustakaksion hinnalla saa kehyskunnista, kuten Nurmijärveltä, Kirkkonummelta tai Järvenpäästä omakoti- tai rivitalon 2, on ymmärrettävää, että asunnonostajat suuntautuvat edullisemmille markkinoille ja muokkaavat toiveitaan valintojaan vastaaviksi. Asumisen valinta onkin monimutkainen prosessi, jossa asukas tekee kompromisseja toiveiden ja pakkojen, ideaalin ja arjen välissä. 2 Ks. esim. Nurmijärveläisen omakotitalon hinnalla saa Kalliosta 78 neliön asunnon. Helsingin Sanomat, sunnuntai 4.1.2004. C 6, toimittaja Marja Salmela. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 83
Asumisen preferensseistä käydyt keskustelut ovat siis ristiriitaisia. Vaikka toisaalta vallitsee laajaa yksimielisyyttä preferenssien ja asumistavoitteiden yksilöllistymisestä, osoittavat kyselyt ja tutkimukset pikemminkin homogeenisuutta asumisen valinnoissa ja tyytyväisyydessä. Toisaalta asuminen näyttäisi kuitenkin erilaistuvan. Esimerkiksi tieto- ja taitoammattilaiset näyttäisivät suosivan jossain määrin erilaisia asuinalueita (ks. Ilmonen, Hirvonen et. al. 2000; Ilmonen 2002). Ammattiryhmät ja lapsiperheet Helsingin seudulla tilastojen valossa Tässä luvussa tarkastelemme avainryhmien asumista edelliseen keskusteluun perustuen tilastoaineistojen avulla. Avainryhmiksi määrittelimme edellä mainittuja kaupunkien kilpailukyvyn kannalta tärkeinä pidettyjä ryhmiä, tietotekniikan ja taiteen edustajia sekä opetus-, hoito-, rakennus- ja suojelualojen ammattien edustajia. Lisäksi tarkastelemme lapsiperheiden asumista. Tilastoanalyysin keskiössä on asumisen alueellinen sijoittuminen Helsingin seudulla. Tavoitteena on selvittää, missä määrin valitut ammattiryhmät ja eri elämänvaiheissa olevat lapsiperheet keskittyvät tietyille alueille. Pääkaupunkiseudun sosioekonomista ja koulutustason mukaista eriytymistä on tutkittu useasti aiemminkin, samoin ikä- ja perherakenteen mukaista (esim. Lankinen 2008, Päivänen ym. 2006, Vaattovaara 1998). Ammattiluokkien tasolle tarkennettua analyysia on kuitenkin tehty vain vähän. Tärkeänä aineistolähteenä olivat ensinnäkin verkosta saatavat Helsingin seudun aluesarjat tilastot, joita ylläpitävät pääkaupunkiseudun kaupungit, YTV ja Uudenmaan liitto. Niistä saatiin tietoja perherakenteesta, väestön ikärakenteesta sekä asuntokannan ominaisuuksista. Toiseksi Tilastokeskuksesta hankittiin ammattiryhmien asumista kuvaava aineisto, jonka tiedot kuvaavat vuoden 2005 lopun tilannetta. Luvussa tehdään ensin katsaus siihen, mitkä ammattiryhmät ovat tilastojen näkökulmasta urbaaneja ammatteja. Sen jälkeen tutkitaan muutamien esimerkki ammattiluokkien asumisen sijoittumista pääkaupunki 84 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
seudulla. Lopuksi tarkastellaan lapsiperheiden asumista Helsingin seudulla. Mitkä ovat urbaaneja ammatteja? Väestön ammattirakennetta koskevien tilastojen pohjana on tilastollinen ammattiluokitus. Luokituksessa on 4 5 tasoa ja se käsittää tiheimmillään yli 500 luokkaa. Ammattiluokkatieto määritellään tilastoissa vain työlliselle työvoimalle. Pääkaupunkiseudun väestöstä kuului vuonna 2005 noin puolet työllisiin. Tarkastellaan ensin ammattien urbaanisuutta karkealla, pääluokkien tasolla. Ammattien pääluokituksella on sukulaisuutta sekä sosioekonomiseen että koulutustason luokitukseen. Erityisasiantuntijat ovat yleensä korkeakoulutettuja ylempiä toimihenkilöitä. Työntekijäammatteihin puolestaan opiskellaan tavallisimmin ammattikoulussa. Asiantuntijaammattien vaatima koulutus on pituudeltaan näiden väliltä. Kuvasta 1 ilmenee, mitkä pääluokat ovat yli- tai aliedustettuna pääkaupunkiseudulla. Kuva 1: Ammattiluokituksen pääluokkien osuus työllisistä pääkaupunkiseudulla ja koko maassa, % tiedot: Tilastokeskus 0 5 10 15 20 25 1 Johtajat ja ylimmät virkamiehet 4,5 7,3 2 Erityisasiantuntijat 15,9 23,5 3 Asiantuntijat 17,4 20,4 4 Toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijät 7,8 10,7 5 Palvelu-, myynti- ja hoitotyöntekijät 15,5 16,2 6 Maanviljelijät, metsätyöntekijät ym. 0,2 3,6 7 Rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijät 6,5 11,3 pääkaupunkiseutu 8 Prosessi- ja kuljetustyöntekijät 4,8 10,0 koko maa 9 Muut työntekijät 7,9 10,6 I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 85
Työllinen työvoima pääkaupunkiseudulla on noin puoli miljoonaa henkeä. Lähes puolet heistä (46 %) toimii työn tekijäammateissa (luokat 4 9), viidennes asiantuntija-ammateissa, noin neljännes erityisasiantuntija-ammateissa ja seitsemän prosenttia johtavassa asemassa. Työntekijöiden pääluokista ovat seudulla vahvimmin edustettuina palvelu-, myynti- ja hoitotyöntekijät (15 %) sekä toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijät (11 %). Pääkaupunkiseudun työllisistä on selvästi suurempi osuus erityisasiantuntijoita kuin koko maan työllisistä. Myös johtavassa asemassa olevia, asiantuntijoita sekä toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijöitä on pääkaupunkiseudulla maan keskiarvoa suurempi osuus. Palvelu- myynti- ja hoitotyöntekijöiden pääluokan osuuksissa ei ole juurikaan eroa. Sen sijaan muut työntekijäryhmät ovat pääkaupunkiseudulla selvästi aliedustettuja. Seuraavaksi tarkennetaan ammattiluokituksen tiheällä tasolla, mitkä ammatit keskittyvät pääkaupunkiseudulle. Niitä voidaan siis pitää tilastojen näkökulmasta urbaaneina ammatteina, joiden työpaikat keskittyvät maan suurimmalle kaupunkiseudulle. Kuvassa 2 on esitetty joukko tällaisia ammatteja. Suurin osa niistä on erityisasiantuntija-amma tteja. Jokaisen kuvassa mainitun ammatin edustajista pääkaupunkiseudulla asuu vähintään 42 prosenttia, kun maan kaikista työllisistä seudulla asuu 22 prosenttia. Urbaaneja ammatteja näyttävät olevan ensinnäkin monet tutkija-ammatit matemaattis-luonnon tieteel lisellä ja yhteiskunnallisella alalla, esimerkiksi fyysikot, biologit, matemaatikot, tilastotieteilijät, ekonomistit ja sosiaalitieteilijät. Lukumääräisesti varsin suuri pääkaupunkiseudulle keskittynyt ammattikunta on tietotekniikan erityisasiantuntijat, joita seudulla asuu lähes 16 000. Myös liike-elämän ja järjestöjen piirissä on ammatteja, jotka keskittyvät seudulle. Niitä ovat esimerkiksi tilintarkastajat, henkilöstösuunnittelijat, mainonnan ja markkinoinnin sekä järjestöalan erityis asiantuntijat, tiedottajat sekä arvopaperi- ja valuuttakauppiaat. Useat taide-elämään, kuten taideteollisuuteen, kuvataiteeseen, teatteriin, elokuvaan ja musiikkiin liittyvä ammatit ovat selvästi yliedustettui- 86 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
pääkaupunkiseutu kehysalue muu Suomi Kuva 2: Urbaaneja ammatteja: Eräiden ammattiluokkien jakautuminen Helsingin seudulle ja muualle Suomeen, % tiedot: Tilastokeskus 0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 % KOKO TYÖLLINEN TYÖVOIMA 22 5 73 LUONNONTIETEET, MATEMATIIKKA, TIETOTEKNIIKKA: 2111-2112. Fyysikot, astronomit, meteorologit 46 4 50 2211. Biologit, kasvitieteilijät, eläintieteilijät ym. 47 6 47 212 Matematiikan ja tilastotieteen erityisasiantuntijat 68 8 24 213.. Tietotekniikan erityisasiantuntijat 44 7 48 YHTEISKUNTATIETEET: 2441. Ekonomistit 57 6 37 2442. Yhteiskunta- ja kulttuuritutkijat 53 4 43 LIIKE-ELÄMÄ JA JÄRJESTÖT: 2411. Tilintarkastajat, kamreerit ym. 45 7 48 2412. Henkilöstösuunnittelijat ym. 47 9 44 24191 Mainonnan ja markkinoinnin erityisasiantuntijat 43 8 49 24192 Tiedottajat 59 6 35 24194 Järjestöalan erityisasiantuntijat 48 7 45 3411. Arvopaperi- ja valuuttakauppiaat 53 8 40 TOIMITTA JIA : 24512 Lehden- ja kustannustoimittajat ja kriitikot 45 5 51 24513 Radio- ja tv-toimittajat 56 5 38 24514 Mainostoimittajat 59 6 35 TAIDEALOJA: 2452. Kuvataitelijat, taideteollisen alan suunnittelijat ym. 42 4 55 2454-2455. Näyttelijät, ohjaajat ja tanssitaiteilijat 50 3 47 3471 Taidealan asiantuntijat, kuvaussihteerit ym. 42 5 53 3473. Viihdemuusikot, laulajat, tanssijat ym. 43 3 54 3131. Kuvaajat, kuvanauhoittajat ja äänittäjät 44 5 51 YHTEYDET ULKOMAILLE: 2444. Kääntäjät, tulkit ja kielentutkijat 46 5 49 4221. Matkatoimistovirkailijat 42 6 52 3143. Lentokapteenit ja perämiehet 51 20 29 5111. Lentoemännät, purserit ym. 66 11 23 na pääkaupunkiseudulla. Samoin ovat median parissa työskentelevät, kuten lehtien toimittajat, radio- ja tv-toimittajat sekä mainostoimittajat. Joitakin pääkaupunkiseudulle keskittyviä ammatteja voi luonnehtia kansainvälistä vuorovaikutusta edesauttaviksi töiksi. Esimerkkejä näistä ovat kielenkääntäjät, matkatoimistovirkailijat sekä lento liikenteen ammatit (lentoemännät, lentokapteenit ym). I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 87
Näiden urbaanien ammattialojen edustajien asuminen keskittyy Helsingin seudulla nimenomaan pääkaupunkiseudulle, kehysalueen osuus ei kohoa kovin korkeaksi. Poikkeuksena ovat lentoliikenteen ammattilaiset, joita asuu paljon lentoaseman naapurina sijaitsevassa Tuusulassa. Edelliseen kuvioon otettujen lisäksi pääkaupunkiseudulle keskittyviä ammattikuntia ovat muun muassa valtionhallinnon erityisasiantuntijat, vakuutusalan konttoritoimihenkilöt, pankkien ja postien esimiehet sekä useat johtajien pääluokkaan kuuluvat ammatit. Yhdeksän ammattiryhmää Helsingin seudun alueilla Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin yhdeksän ammattiryhmän alueellista sijoittumista Helsingin seudun sisällä. Kaksi niistä on edellä käsiteltyjä urbaaneja ammattiryhmiä (tietotekniikka ja taide). Muut ovat opetus-, hoito-, rakennus- ja suojelualojen ammatteja. Kuvassa 3 on esitetty, kuinka suuren osan työllisistä ne muodostavat pääkaupunkiseudulla, kehysalueella ja muualla Suomessa. Kuva 3: Eräiden ammattiryhmien osuus työllisistä eri alueilla, % tiedot: Tilastokeskus 0 1 1 2 2 3 3 4 4 5 5 Tietotekniikan erityisasiantuntijat 1,0 2,2 3,2 Taidealojen erityisasiantuntijat Aineenopettajat 0,3 0,3 0,7 1,3 1,1 1,4 pääkaupunkiseutu kehysalue muu Suomi Luokanopettajat ja lastentarhanopettajat 1,3 1,5 1,7 Sairaanhoitajat, kätilöt ym. hoitoalan asiantuntijat 2,3 2,4 2,9 Lastenhoitajat ja päiväkotiapulaiset 0,9 1,3 1,5 Perushoitajat ja lähihoitajat 1,3 1,5 2,0 Rakennusalan työntekijät 2,8 4,5 4,9 Suojelualat (poliisi- ja palotoimi) 0,5 0,7 0,7 88 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Tietotekniikka ja taidealat ovat esimerkkejä edellä esitellyistä urbaaneista ammateista. Siten niiden osuus työllisistä on pääkaupunkiseudulla selvästi suurempi kuin kehysalueella tai muualla Suomessa. Myös opettaja-ammattiluokat ovat erityisasiantuntijoita. Heitä asuu pääkaupunkiseudulla suunnilleen sama osuus kuin muualla maassa. Sairaanhoitajat ovat pääkaupunkiseudulla vähän aliedustettuina, samoin suojelualat, joihin lasketaan poliisi- ja palotoimi. Perus- ja lähihoitajat ovat pääkaupunkiseudulla selvemmin aliedustettuina. Rakennustyöntekijöiden asumisessa korostuu kehysalue: pääkaupunkiseudulla heitä on 2,8 prosenttia työllisistä ja kehysalueella 4,9 prosenttia. Muualla Suomessa osuus on lähes kehysalueen luokkaa. Muista työntekijäryhmistä poiketen lastenhoitajat ovat sekä pääkaupunkiseudulla että kehysalueella jonkin verran yliedustettuina muuhun Suomeen nähden. Esimerkkiammattiryhmien alueellista sijoittumista pääkaupunkiseudun sisällä voidaan tutkia tarkemmin teemakarttojen avulla. Taustakartta muodostettiin Seutu CD 2006:n maankäyttö- ja pienaluerajaaineistoista. 3 Ammattiryhmien asumisen sijoittumisen eroja kaupunkiseudun sisällä selittää lähinnä kolme tekijää. Ensinnäkin keskeisin asia on resurssit. On selvä, että hyvätuloisilla on enemmän valinnanvaraa asumisen suhteen kuin pienituloisilla edellisten ulottuvilla on kalliimpiakin alueita. Toiseksi sijoittumista ohjaa jossain määrin työpaikkojen sijainti. Joidenkin ammattialojen työpaikat keskittyvät, toisten sijoittuvat tasaisemmin seudulle. Suurkaupunkiseudulla harva voi asua aivan työpaikan lähellä, mutta hyvien yhteyksien päähän kuitenkin pyritään. Kolmanneksi eri ammattiryhmillä voi olla erilaisia arvostuksia ja preferenssejä esimerkiksi asumisen urbaanisuuden suhteen. Kunkin ammattiryhmän alueellista jakautumista voi tulkita näistä kolmesta tekijästä käsin. Ammattiryhmien alueittaisia osuuksia voi myös verrata asuinalueiden ominaisuustietoihin esimerkiksi asuntokannan suhteen. Näiden välisistä riippuvuuksista saadaan ainakin viitteitä ammattiryhmien asumisen piirteistä. 3 Analyysissa olivat mukana ne Helsingin, Espoon ja Vantaan asuinalueet, joissa asui vähintään 500 työllistä henkilöä (noin 200 aluetta). Kauniainen on lisäksi mukana yhtenä alueena. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 89
Tietotekniikan erityisasiantuntijoiden asumisesta esitetään tässä kaksi karttaa: asuinalueittaiset lukumäärät sekä asuinalueittaiset osuudet työllisistä. Lukumääräkartta (kartta 1) näyttää, että heidän asumisensa ei keskity kovin vahvasti millekään tietylle alueelle. Suurimmat lukumäärät sijoittuvat Helsingin lounaisosiin. Kymmenen aluetta, joissa tietotekniikan erityisasiantuntijoita asuu eniten, ovat Lauttasaari, Taka- ja Etu-Töölö, Kamppi, Myyrmäki, Etelä-Haaga, Pohjois- ja Etelä-Leppävaara, Suvela ja Puna vuori. Suhteellisesti korkeita osuuksia tavataan varsinkin Espoon itäosissa suunnilleen vyöhykkeellä Tapiolasta ja Otaniemestä Leppävaaraan ja Kiloon (kartta 2). Kaikkein korkeimmillaan osuudet ovat radanvarressa Leppävaaran ja Kilon ympäristössä, missä joillakin alueilla ammattiluokkaan kuuluu noin kuusi prosenttia työllisistä. Näitä alueellisia piirteitä selittänee se, että alan työpaikkoja on paljon Helsingin kanta kaupungin ohella Pitäjän mäellä ja Espoon itä- 90 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
osissa. Asumisen alueelliset piirteet ovat saman suuntaisia kuin vuoden 1995 aineistossa (Ilmonen, Hirvonen et al. 2000). Taidealojen erityisasiantuntijat keskittyvät varsin voimakkaasti Helsingin kantakaupunkiin. Tämäkään piirre ei ole muuttunut kymmenen vuoden takaisesta tutkimustuloksesta. Suurimmat lukumäärät esiintyvät urbaaneimmilla alueilla: Töölössä, Ullanlinnassa, Puna vuoressa, Kampissa, Linjoilla ja Torkkelinmäessä. Myös suhteelliset osuudet ovat korkeimmillaan kaupungin ydinalueilla ja laskevat etäämmälle siirryttäessä (kartta 3). Aineiston opettajaryhmien työpaikat koulut ja päiväkodit sijoittuvat suhteellisen tasaisesti ympäri seudun. Tämä todennäköisesti vaikuttaa siihen, että heidän asumisessaan ei ole havaittavissa kovin jyrkkiä alueellisia piirteitä. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 91
Aineenopettajia asuu lukumääräisesti eniten eräillä Helsingin keskeisillä alueilla, kuten Lauttasaari, Töölö, Etelä-Haaga sekä Kamppi. Alueet, joilla heidän suhteellinen osuutensa on korkein, sijoittuvat sen sijaan seudun eri puolille (kartta 4). Seudun koillis- ja itäosissa näyttäisi aineenopettajien suhteellinen osuus olevan useimmilla alueilla keskimääräistä pienempi. Aineenopettajien asuminen noudattelee pitkälti muiden erityisasiantuntijoiden eli ylempien toimihenkilöiden jakautumista. Luokan- ja lastentarhanopettajien alueellinen jakautuminen on osin samanlaista kuin aineenopettajien, mutta Helsingin keskeisimmillä alueilla heitä asuu suhteellisesti vähemmän (kartta 5). Sairaanhoitajien asuminen on jakautunut melko tasaisesti pääkaupunkiseudun eri puolille. Suhteellisesti heidän osuutensa on Etelä-Espoossa 92 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 93
ja Etelä-Helsingissä kuitenkin yleensä hieman pienempi kuin muualla seudulla (kartta 6). Määrällisesti heitä asuu paljon esimerkiksi Etelä- Haagassa, Lauttasaaressa, Taka-Töölössä, Keski-Vuosaaressa, Patolassa, Suvelassa sekä useissa Martinlaakson radan varren kaupunginosissa (Myyrmäki, Kannelmäki, Pohjois-Haaga). Alan suurimmat työpaikkakeskittymät sijaitsevat Meilahden ja Taka-Töölön isoissa sairaaloissa. Lastenhoitajien sekä lähi- ja perushoitajien alueittaiset osuudet korreloivat varsin vahvasti. Siksi luokat yhdistettiin osa-alueanalyysissa yhdeksi hoitotyöntekijöiden ryhmäksi. Hoitotyöntekijöiden asumisen sijoittumista voi luonnehtia jossain määrin keskuspakoiseksi. Määrällisesti suuria keskittymiä on Martinlaakson radan varrella (Kannelmäki, Malminkartano, Myyrmäki ja Martinlaakso), seudun itäosissa (Tapulikaupunki, Hakunila, Kontula ja Keski-Vuosaari) sekä lännessä Suvela. Suhteellisesti korkeita osuuksia tavataan etenkin Helsingin koillis- ja 94 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
itäosissa (kartta 7). Suhteellisesti vähiten ammattikunnan edustajia asuu puolestaan Kaakkois-Espoossa ja Etelä-Helsin gissä. Hoitotyöntekijöiden alueittainen osuus työllisistä korreloi melko vahvasti ARAvuokra-asuntojen osuuden kanssa. Luultavasti ARA-vuokra-asunnoilla on tärkeä merkitys tämän ammattiryhmän asumisessa. Rakennustyöntekijöiden asuminen on selvästi keskuspakoista. Heitä asuu eniten seudun reunamilla ja vähiten keskustassa (kartta 8). Lukumääräisesti ammattiryhmän edustajia asuu eniten Hakunilassa, Myyrmäessä, Keski-Vuosaaressa, Kontulassa, Martinlaaksossa, Havukoskella ja Kannelmäessä. Kehyskunnissa heitä on paljon suurempi osuus työllisistä kuin pääkaupunkiseudulla. Suhteellisesti eniten heitä asuu ympäristökunnista Mäntsälässä ja Pornaisissa, mutta määrällisesti eniten Hyvinkäällä, Järvenpäässä, Nurmijärvellä ja Tuusulassa. Alueiden asuntokannan piirteisiin verrattaessa lievää korrelaatiota syntyy paitsi ARA- I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 95
asuntojen osuuden myös pientaloasuntojen osuuden kanssa. Tähän voi hyvin vaikuttaa omatoimirakentaminen. Suojelualoilla työskentelevät (palomiehet, poliisit, ylikonstaapelit ja komisariot) eivät keskity mitenkään vahvasti tietyille alueille. Lievää kasautumista on havaittavissa pääradan varrella Malmin, Tikkurilan, Rekolan ja Korson ympäristön asuinalueilla (kartta 9). Piirre jatkuu kehyskuntien puolella, missä heitä asuu eniten Keravalla ja Järvenpäässä. Kaupungeittain heitä asuu suhteellisesti eniten Vantaalla, määrällisesti kuitenkin selvästi eniten Helsingissä. Vantaan ja pääradan varren lievään ylimäärään vaikuttanee ainakin keskusrikospoliisin sijainti Vantaan Jokiniemessä. 96 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa
Lapsiperheet Helsingin seudulla Seuraavaksi tarkastellaan tilastolähteiden pohjalta lasten ja lapsiperheiden asumista Helsingin seudulla. Ikä ja asuntokuntatyyppi ovat keskeisiä väestörakenteen muuttujia. Ne muodostavat myös yhden ulottuvuuden asuinalueiden segregaatiota tutkittaessa sosioekonomisten ym. muuttujien ohella. Tässä otetaan aiheeseen seudullinen segregaationäkökulma. Tavoitteena on selvittää, millaisia eroja seudun eri osien ja asuinalueiden välillä on lapsiperheiden ja lasten osuuksissa. Viime vuosina on ollut puheenaiheena lapsiperheiden muuttoliike kehyskuntiin. Onko väestörakenne eri alueilla yksipuolistunut ja alueiden erot kasvaneet? Helsingin kantakaupunkia voidaan pitää seudun urbaaneimpana alueena. Mitä I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 97
voidaan tilastolähteistä päätellä sen suosiosta lapsiperheiden keskuudessa? Seuraavassa tutkitaan teemaa tilastolukujen, aikasarjojen ja teemakarttojen avulla. Taulukko 1. Lapsiperheiden määrä ja osuus asuntokunnista sekä alle 18-vuotiaiden osuus väestöstä 2007. Tarkastellaan ensin lapsiperheiden ja alaikäisten henkilöiden määriä ja osuuksia Helsingin seudun eri osissa (taulukko 1). Helsinki jaetaan kantakaupunkiin ja esikaupunkeihin. Kehysalueeseen lasketaan kahdeksan kehyskuntaa. Lapsiperheiden osuus asuntokunnista koko maan tasolla on 31 prosenttia, kun mukaan lasketaan myös perheet, joissa asuu vain täysi-ikäisiä lapsia. Alle 18-vuotiaita on koko maassa 21 prosenttia väestöstä. lapsiperheitä % asuntokunnista alle 18- vuotiaita % väestöstä Helsinki 68 772 23 95 423 17 kantakaupunki 14 439 14 18 190 11 esikaupungit 54 332 28 74 819 20 Espoo 37 109 36 56 783 24 Vantaa 29 423 35 43 653 23 kehysalue 43 754 39 75 399 25 koko Helsingin seutu 180 526 30 273 399 21 Helsingin kantakaupungissa asuu runsaat 14 000 lapsiperhettä ja esikaupungeissa runsaat 54 000. Espoossa asuu 37 000, Vantaalla vajaat 30 000 ja kahdeksassa kehyskunnassa yhteensä 44 000 lapsiperhettä. Lapsiperheiden osuus kaikista asuntokunnista on kantakaupungissa vain 14 prosenttia. Se kasvaa asteittain siten, että Helsingin esikaupungeissa osuus on 28 prosenttia, Espoossa ja Vantaalla 35 prosentin luokkaa ja kehyskunnissa 39 prosenttia. Lasten osuus väestöstä puolestaan on kantakaupungissa runsaan kymmenesosan, Helsingin esikaupungeissa viidesosan, Espoossa ja Vantaalla vajaan neljäsosan ja kehyskunnissa neljäsosan verran. Koko maan tasolla lapsiperheiden osuus asuntokunnista sekä lasten osuus väestöstä ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet. Lapsiperheiden osuus asuntokunnista on vähentynyt kahdessatoista vuodessa 1995 2007 40 prosentista 31 prosenttiin. Tämän kehityksen takana on 98 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa