AIKA on geneettistä menestystä

AIKA AIKA on geneettistä menestystä HEIKKI SARMAJA E räässä suositussa kirjasessaan Benjamin Franklin antoi taloudellisia elämänohjeita aloittelevalle yrittäjälle:»muista, että aika on rahaa. Raha poikii ja on hedelmällistä. Raha voi tuottaa rahaa ja jälkeläiset voivat tuottaa yhä enemmän ja niin edelleen. Viisi shillinkiä kiertää ja tulee kuudeksi, liikkuu jälleen ja siitä tulee seitsemän shillinkiä kolme penniä ja niin edelleen ---. Se joka tappaa emakon, tuhoaa koko sen jälkikasvun aina tuhannenteen polveen saakka. Se joka tuhlaa viisishillinkisen, murhaa kaiken, mitä sillä olisi voitu tuottaa: kokonaisia kolonia sterlingpuntia.» Franklin vertasi pääoman kasvua biologisen olion emakon kykyyn tuottaa porsaita. Vertaus toimii myös toisinpäin. Franklinin»aika on rahaa» voidaan hyvin muuntaa muotoon»aika on geneettistä menestystä». Sekä taloudessa että biologiassa menestystä mitataan suhteellisesti. Viiden prosentin rahallinen tai geneettinen voitto on pitkällä aikavälillä tappio, jos kilpailijat korjaavat vastaavassa ajassa kymmenen prosentin voittoja. Vaikka aika vaikuttaa niin aineettomalta, voidaan sen raudanluja läsnäolo tunnistaa miljoonin tavoin eliöiden fyysisissä ja sielullisissa rakenteissa. Adam Smithin kaukokatse Taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith kiinnitti huomiota sellaiseen ilmiöön, että ihmisten rakkaus omia lapsiaan kohtaan on suurempi kuin heidän rakkautensa omia vanhoja vanhempiaan kohtaan. Hän selitti ilmiön seuraavasti:»lajien jatkuvuus ja lisääntyminen riippuu kokonaan edellisestä, eikä yhtään jälkimmäisestä.» Edvard Westermarckin (1926) mielestä Smithin selitys oli evoluutiobiologisesti oikea jo»sata vuotta ennen Darwinia». Adam Smith (1976) on sanonut aiheesta enemmänkin:»näyttää siltä, että luonnon silmissä lapsi on tärkeämpi kuin vanhus, ja siksi lapsi herättää voimakkaampaa ja yleisempää sympatiaa. Niin sen kuuluukin tehdä. Sillä lapselta voidaan odottaa tai ainakin toivoa paljon. Sen sijaan yleensä on niin, että vanhukselta ei ole paljoa odotettavissa tai toivottavissa. Lapsen avuttomuus vetoaa kaikkein raaimpaankin ja kovasydämisimpäänkin. Ainoastaan ihmisen hyveellisyys estää sen, ettei vanhuudenheikkoja halveksita, tai että he eivät herätä vastenmielisyyttä. Yleensä vanhus kuolee niin, että juuri kukaan ei häntä sure. Mutta lapsi tuskin koskaan kuolee niin, ettei se aiheuttaisi ainakin jonkun sydämessä suurta tuskaa.» Moni oli ajatellut ennen Smithiä, että maailman luonut Jumala on taitava insinööri, hienomekaanikko, koristetaiteilija tai kemisti. Smith ymmärsi, että Luonto on myös pennintarkka taloustieteilijä, joka laskee äidinrakkaudenkin oikean määrän jälkeläistuotannon kylmästä näkökulmasta. Smithin idean merkitys ymmärrettiin täysin vasta kaksisataa vuotta myöhemmin, kun W.D. Hamilton esitti 1960-luvulla teorian»sukulais- 2433

valinnasta» (Hamilton 1996). Yksittäisen eliön (ei siis lajin, kuten Smith arveli) kannattaa suosia käyttäytymisellään lähisukulaista sen mukaan, kuinka läheistä sukua tuo toinen sattuu olemaan. Mutta yksilön kahdella yhtä läheisellä sukulaisella voi olla erilainen lisääntymisnäkymä, kuten jo Smith esitti. Esimerkiksi 20- vuotias hedelmällinen tyttäresi on sinulle yhtä paljon sukua kuin hedelmätön 70-vuotias äitisi, mutta edellinen on geneettisen menestyksesi kannalta arvokkaampi (Hamilton 1996, Trivers 2002). Me kasvit ja eläimet arvioimme myös oman arvomme sen mukaan, kuinka arvokkaita kullakin hetkellä olemme kantamiemme tai paremmin sanottuna haltuumme uskottujen geenien kannalta. Eräät pesänsä puolustamiseen erikoistuneet muurahaisyksilöt toimivat kirjaimellisesti itsemurhaterroristeina. Ne hakeutuvat hyökkäävän vihollisen keskelle ja»räjäyttävät» itseensä keräämäänsä myrkyn ympärilleen. Itsensä räjäyttäneen yksilön menetys on keskimäärin pienempi kuin hänen näin pelastamiensa sisarten yhteenlaskettujen lisääntymisnäkymien summa. Eräiden vain kerran elämässään lisääntyvien hämähäkkilajien äidit antautuvat syntyvien lastensa ensimmäiseksi ruoaksi, koska tuollainen yllättävä käytös on osoittautunut parhaaksi tavaksi suosia omien geenien kopioiden menestystä. 2434

Kudoksissamme asuvat solut osaavat lakkauttaa itse itsensä sillä hetkellä, kun ne tunnistavat, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä kantamiensa geenin tulevan lisääntymismenestyksen kannalta. Soluvanhukset tekevät siis altruistisia itsemurhia! Concorde katkolla Kun Concorde-lentokoneen rakentaminen oli ehtinyt jo pitkälle, taloudelliset laskelmat osoittivat yllättäen, että suuri projekti ei koskaan tulisi maksamaan takaisin siihen sijoitettuja rahoja. Kone päätettiin kuitenkin rakentaa valmiiksi, maksoi mitä maksoi. Ratkaisua perusteltiin sillä, että muutoin olisi menetetty ne valtavat rahasummat, jotka oli jo ehditty investoida. Jo tehtyjen vanhojen tappioiden lisäksi oltiin valmiita tekemään uusia. Ihmismieli on taipuvainen jatkamaan pieleen menneitä Concordeja, koska me elämme myös maineesta. Meidän sosiaalinen (geneettinen) menestyksemme voi riippua siitä, että pystymme peittelemään tekemiämme virheitä toistemme katseilta. Tällöin kyseessä on tulevan maineen rakentaminen, ei taloudellisesti kannattavien lentokoneiden. Luonnonvalinta ei rakenna Concordeja valmiiksi. Mennyt aika on mennyttä, sitä ei saada takaisin, eikä siihen voida vaikuttaa. Jokainen eliön tekemä päätös on onnistunut tai väärä aina sen mukaan, miten tuo ratkaisu auttaa yksilön kantamien geenien menestystä tulevaisuudessa. Kysymys on aina vain siitä, tuottaako tietty lisäinvestointi geneettistä menestystä enemmän vai vähemmän kuin jokin mahdollinen vaihtoehto. Tässä mielessä biologiset projektit, kuten omien jälkeläisten tuottaminen, ovat jatkuvasti katkolla. Monet ihmislajin lisääntymiskäyttäytymisen piirteet, kuten rakastumiset, puolisoiden välinen kiintymys, avioerot, uskottomuudet, perheriidat, spontaanit abortit ja vastasyntyneiden lasten murhat, voitaisiin kaikki ainakin osin selittää strategioilla, joita evoluutio on kehittänyt panemaan erilaisia lisääntymisprojekteja alkuun mutta myös kylmästi katkolle. En kuitenkaan uskaltaudu tähän, sillä ihmislajin käyttäytymisen, tunteiden ja sielunelämän perusteiden realistinen selittäminen herättää järjestään moraalista suuttumusta ja väärinkäsityksiä. Hamilton (2001) on todennut, että jokaisen biologian tutkijan, jolla on vähänkin itsesäilytysvaistoa, pitäisi ihmistä kuvatessaan käyttää Altamiran luolamaalausten poliittisen korrektisuuden koodia: eläimiä saa maalata vaikka kuinka kirkkailla väreillä ja vaikka miten luonnonmukaisesti, kunhan vain tyytyy kuvaamaan ihmiset kaavamaisiksi tikku-ukoiksi. Noudatan neuvoa. En kerro ristiriitoja herättävästä ihmislajista, vaan kiistattoman suloisista haarapääskyistä (Hirundo rustica). Se, että pääskyjen perhe-elämä saattaa eräiltä osin muistuttaa oman lajimme käyttäytymistä, on tietysti vain sattumaa jota luonnonvalinta on muokannut. Pääskysen syyspoikueen dilemma Haarapääskyjen loppukesästä syntyneisiin kakkospoikueisiin liittyy tietty riski: ehtivätkö pojat siivilleen ennen kylmiä ja myrskyjä. Joka syksy etelään lentäneiden emojen jäljiltä löytyy hylättyjä munia ja eri-ikäisiä muuttokyvyttömiä poikasia. Kun Charles Darwin (1871) tarkasteli ilmiönä eri suuntiin kiskovien tun- 2435 Epävarmoja jälkifossiileja matomaisista eliöistä Intiasta Mesoproterotsooinen kausi

teiden ristiriitaa, hänen mielestään»kaikkein kiehtovin» tapaus oli juuri tämä, miten muuttomatkalle lähtenyt pääskyäiti saattoi hylätä rakkaat lapsensa:»sillä hetkellä kun äitilintu ruokki tai hautoi pesuettaan, oli äidillinen vaisto ehkä voimakkaampi kuin muuttamisen vaisto. Mutta peräänantamattomampi vaisto vie lopulta voiton. Hetkellä kun sen pienokaiset eivät ole silmien edessä, nousee se lentoon ja hylkää poikasensa. Kun se sitten on päässyt pitkän matkansa määränpäähän ja kun sen muuttovaisto on lakannut vaikuttamasta, niin millaista tuskaa ja syvää katumusta sen pitäisikään tuntea edellyttäen, että sillä olisi riittävästi sielullisia kykyjä tällaiseen ellei se kykenisi työntämään sivuun alati mieleen nousevaa näkyä kuinka sen pienokaiset nääntyvät ankarassa pohjolassa kylmään ja nälkään.» Miten pääskyäiti päättää hylkäämisen hetken? Pääskysen kannattaa noudattaa Hamiltonin ja Smithin ideaa. Se vertaa käsillä olevan loppukesän keskenkasvuisen poikueensa yhteenlaskettua lisääntymisnäkymää tulevien kesien poikueiden edustamaan lisääntymisnäkymään. On selvää, että kunkin pääskyäidin oma ikä vaikuttaa siihen, kuinka todennäköisiä nuo uusien kesien poikueet ovat. Ensimmäistä äitiytensä kesää viettävällä emolla on oletettavissa tulevaisuudelta monta kesää ja monia poikueita, joihin verrattuna sen ensimmäisen kesän syyspoikaset eivät ole korvaamattoman arvokkaita. Siksi nuori äiti (teorian mukaan) hylkää lapsensa helpommin ja aikaisemmin kuin vanha. Mutta jos vaikkapa nelivuotias emo olisi vakuuttunut, että käsillä oleva poikue on sen viimeinen, niin sen kannattaisi oman henkensäkin uhalla raataa lapsensa lentokuntoisiksi (vrt. Trivers 2002). Se olisi edellä kuvatun, vain kerran elämässään lisääntyvän hämähäkkiäidin tilanteessa. Keskenkasvuisten pääskyslasten kannattaisi puolestaan riistää äitejään aina sen mukaan, kuinka todennäköisesti niiden äiti munii seuraavina kesinä niille uusia geneettisiä sisaria. Vanhaa äitiä kannattaa riistää tehokkaammin 2436

kuin nuorta. Isotkin lokinpoikaset tekeytyvät pieniksi ja avuttomiksi saadakseen huijattua emoiltaan pitempään hoitoa kuin mihin tämä olisi omien geneettisten intressiensä puolesta suostuvainen. Sen sijaan vanhan pääskyemon poikasen kannattaisi esittää reippaampaa ja kyvykkäämpää kuin se todellisuudessa on:»äiti, jaksa vielä vähän, sillä näethän, että olen jo huomenna valmis matkaan». Pääskyperheen sukulaiskirjanpitoa Luonnonvalinnan tuloksena me kaikki eliöt olemme ikään kuin jälkikasvua tuottavia koneita. Kun pääskylapsi tarkastelee äitiään tästä näkökulmasta, sen yksiavioinen äiti on sille yhtä arvokas kuin se on itse itselleen. Monogaamisen äidin munimat täyssisaret ovat nimittäin pääskylapselle yhtä läheistä sukua kuin sen omat tulevat lapset (vrt. Dawkins 1989). Asiassa on kuitenkin yksi ongelma. Pääskylapsen oma äiti synnyttää sille täysiä sisaria vain lapsen biologisen isän kanssa, mutta pääskyset harrastavat myös avioliiton ulkopuolisia suhteita (kuten eräs toinenkin psykologialtaan yksiavioinen eläinlaji). Pääskylapsen näkökulmasta täyssisar vastaa kahta sisarpuolta. Kesän ensimmäisen jo omilla siivillään olevan poikasen kannattaisi yrittää estää äitinsä avioliiton ulkopuoliset suhteet tai yritykset ottaa avioero sen biologisesta isästä. Pääskyäidin geneettiset intressit taas ovat erilaiset. Sen kannattaisi hankkia loppukesän poikasilleen parhaat mahdolliset geenit, eikä keväisen lapsen isä ehkä ole paras tarjolla olevista ehdokkaista. En tiedä, vartioivatko lapset mustasukkaisesti äitiään isänsä apuna. Teoriassa niiden kannattaisi nähdä tämä vaiva. Urospääskyt yrittävät saada geneettisiä muniaan ikään kuin useampaan koriin. Kevätlapsien kannattaisi suhtautua tähän isänsä harrastukseen kaksinaismoralistisesti. Isän onnistunut syrjähyppy tuottaisi niille sisarpuolia, jotka ovat toki arvokkaampia kuin ei ollenkaan sisaria. Ehkäpä nuoret pääskytytöt ja -pojat visertävät isälleen keskikesällä:»isi hei, täällä on hedelmällisen oloinen naaras, tule siittämään meille sisarpuolia loppukesäksi.» Haarapääskyt siis harjoittavat avioliiton ulkopuolisia suhteita. Pääskyäiti tietää olevansa omien muniensa lasten äiti ellei niiden keskuudessa ole sama tapa kuin vanhoiksipiioiksi jääneillä kottaraisilla, jotka saattavat munia»käenmunia» naapureidensa pesiin. Pääskyaviomiehen sen sijaan on aina syytä epäillä, kuka oikeastaan on hänen ruokkimiensa poikasten biologinen isä. Isät hautovat yleensä vähemmän kuin vaimonsa. Ne jopa vähentävät lasten huoltoa sen mukaan, kuinka usein ne ovat saaneet vaimonsa kiinni uskottomuudesta (Barash ja Lipton 2001). Aviomiespääskyjen kannattaisi hoputtaa kumppaniaan muuttomatkalle etelään:»älä nyt aina niin huolehdi, kyllä ne lapset tulevat perässä.» Saman pesueen pääskylapset tietysti rakastavat toisiaan, ovathan ne sisaria tai ainakin puolisisaria. Haarapääskyjen pesien alla näkyy kuitenkin joskus kuolleita poikasia. Miten ne ovat sinne joutuneet? Olisiko niin, että kahden täysisisaren kannattaisi yhdessä tyrkätä ikään kuin jo täyden pelastusveneen laidan ylitse sellainen kolmas, jolla on eri isä! Ja kun äidin suuhun kantamat kärpäset käyvät oikein vähiin syyskuun alussa, kannattaisiko tyrkätä täyssisarkin ajasta olemattomuuteen? Jo aivan pikkuiset pääskynpoikaset osaavat näppärästi pyöräyttää munia pesän laidan ylitse (Dawkins 1989). Mihin ne oikein tätä taitoaan tarvitsevat? Pudottavatko ne näin sisariaan vai tunnistavatko ne vieraiden pääskysnaaraiden»käenmunat»? Miksi haarapääskyt eivät ole ikuisesti nuoria? Nuoren ja vanhan pääskyäidin lisääntymisnäkymiä vertailtaessa oletettiin, että pääskyset tulevat vuosi vuodelta raihnaammiksi ne vanhenevat. Elleivät pääskyset vuosien varrella raihnastuisi, nuorella yksivuotiaalla ja vanhalla neljävuotiaalla pääskyäidillä olisi syksyllä edessään yhtä hyvät lisääntymisnäkymät. 2437 Nena-supermanner muodostuu

Me kaikki eliöt toimimme sen toiveikkaan oletuksen varassa, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin menneisyys. Miksi me eläimet vanhenemme, vaikka ikuisesti nuorena pysyvät yksilöt olisivat ylivoimaisesti tehokkaampia lisääntyjiä? Miksi ikään liittyy elimistön rappeutuminen? Ilmiön mahdollinen selitys liittyy läheisesti tämän artikkelin aiheeseen. Olettakaamme, että jossakin kaukaisella saarella tapahtuisi ihmeellinen mutaatio, jonka seurauksena kaikki haarapääskyt pysyisivät ikuisesti nuorina hedelmällisinä aikuisina. Ikävä kyllä ne eivät silti olisi kuolemattomia. Olettakaamme, että nuolihaukat pyydystävät tasaiseen tahtiin tuon saaren pääskysiä niin, että yksi kymmenestä jää vuosittain haukan kynsiin. Tällöin ikuisesti nuoren pääskyäidin toinen pesintäkesä on monin verroin todennäköisempi kuin vaikkapa sen kolmaskymmenes pesintäkesä. Haukan vuoksi monen vuoden päässä oleva tulevaisuus on aina epätodennäköisempää kun nykyisyys. Näillä ehdoilla luonnonvalinta suosisi ikinuorten pääskysten populaatiossa esimerkiksi sellaista lihasten aineenvaihduntaan vaikuttavaa geenimutaatiota, joka tekee kantajansa nuolihaukkaa nopeammaksi. Näin tapahtuisi, vaikka tuolla samalla nopeusgeenillä olisi tietty haittavaikutus vaikkapa kuolemaan johtava lihasten näivettyminen joka ilmenisi vasta esimerkiksi 30 vuoden kuluttua (Williams 1996). Siihen loppuisi saaren pääskysten ikuinen nuoruus. Kaikki pääskyset, joita nuolihaukat eivät koskaan saaneet kiinni kuolisivat kolmikymppisinä vanhuuden raihnauteen eli tässä tapauksessa lihasnäivetykseen. Ennen kuolemaansa nuo uuden geenin kantajat olisivat kuitenkin lisääntyneet tehokkaammin kuin ikinuoret lajitoverinsa. Vain kerran elämässään kutevat punalohet kirjaimellisesti hajoavat vanhuuttaan parissa päivässä kutunsa jälkeen, vaikka ne vielä viikkoa aikaisemmin taistelivat kuohuvia koskia vastaan. Luonnonvalinta ei voi välittää pennin vertaa elimistöstä, joka on jo tehnyt tehtävänsä omien geeniensä lisäämiseksi. Ferrarin insinöörit rakentavat formulamoottorit kestämään kaksi tuntia. Ei ole väliä, vaikka moottori aina räjähtäisi kolmen tunnin ajon jälkeen. Ferrarin voitot ja tappiot tehdään ensimmäisten kahden tunnin aikana. Myös pääskysissä (kuten meissä ihmisissäkin) on lukemattomia geneettisiä rakenteita, jotka toimivat periaatteella»aja nyt täysillä maksa myöhemmin!». Luonnonvalinta ikään kuin vertaa yksilön lisääntymisnäkymiä eri elämänvaiheissa ja suosii sitten sellaista ikäkautta, joka tuottaa jälkeläisiä suuremmalla todennäköisyydellä. Mitä ihmeen puhetta tällainen on? Että pääskyset tai geenit vertailisivat vaihtoehtoisia kustannuksia ja ennustaisivat tulevaisuutta? Eiväthän pääskyset osaa ennustaa! Totta. Tämän vuoksi kaikki edellä sanottu pitääkin kääntää ajalliseksi peilikuvaksi. Kaikki se, mikä vaikutti pääskysten kaukoviisaudelta, pitääkin oikeastaan muuttaa jälkiviisaudeksi, joka on kuten Konsta Pylkkänenkin on todennut viisauden helpompi laji. Me kaikki eliöt toimimme sen toiveikkaan oletuksen varassa, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin menneisyys. Pääskysen vaistot, tunteet ja käyttäytyminen osaavat»ennustaa»,»vertailla» ja»tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä» pelkästään siksi, että se vuosimiljoonainen maailma, missä luonnonvalinta on sen ruumiin ja sielun rakenteet tuottanut, on ollut niin pysyvä ja vain vähittäin muuttuva. Kun pääskyemo hylkää poikasensa tietyllä hetkellä reagoidessaan päivän lyhentymiseen, se osaa tehdä tämän ajoituksen siksi, että sen esivanhemmat jonkin uuden geenin ansiosta»sattumalta arvasivat oikein» kesän talveksi vaihtumisen ajankohdan. Darwinin teoria luonnonvalinnasta voidaan muuntaa myös muotoon: eliöiden ruumiin ja mielen rakenteet koostuvat satunnaisista tulevaisuutta koskevista arvauksista, jotka sitten jälkikäteen osoittautuivat»oikeiksi». Olettakaamme, että pääskysten perintömarkkinoille nyt ilmaantuisi uusi geeni, jonka vaikutuksesta sen kantajissa ei heräisi muuttohaluja, vaikka kesäpäivä lyhenee lyhenemistään. Viimeistään ensimmäiset lumimyrskyt osoittaisivat tuon geenin»vääräksi arvaukseksi» sekä sään tulevasta kehityksestä että siitä, miten omia geenejä tehokkaimmin levitetään. 2438

Kirjallisuutta Barash DP, Lipton JE. The myth of monogamy. Fidelity and infidelity in animals and people. W. H. Freeman and Company, USA, 2001. Dawkins R. Geenin itsekkyys. Jyväskylä: Art House, 1989. Darwin C. The decent of man, and selection in relation to sex. London: J. Murray, 1871. Hamilton WD.: Narrow roads of gene land. Collected papers of W. D. Hamilton. Vol. I. Evolution of social behaviour. W. H. Freeman and Company, USA, 1996. Hamilton WD. Narrow roads of gene land. Collected Papers of W. D. Hamilton. Vol. II. Oxford University Press, USA, 2001. Smith A. The theory of moral sentiments. Oxford University Press, 1976. Trivers RL. Social evolution. The Benjamin/Cummings Publishing Company, Inc. USA, 1985. Trivers RL. Natural selection and social theory. Selected Papers of Robert Trivers. Oxford University Press, USA, 2002. Westermarck E. The origin and development of the moral ideas. Vol. II. 2. painos. Lontoo: Macmillan and Co., 1926. Williams GC. Plan & purpose in nature. Phoenix, Guernsey, Channel Islands, 1996. HEIKKI SARMAJA, VTM, tutkija Sosiologian laitos PL 18, 00014 Helsingin yliopisto Luontokuvat Joulunumeron kuvat ovat Kari Teramon (sivut 2359 ja 2399) ja Hannu Sariolan (muut) tulkintoja ajasta eri muodoissaan. Auringonnousu Thorungalassa Nepalissa (5 450 m merenpinnasta), s. 2357. Jäätikkö Huippuvuorilla, s. 2358. Coloradojoki Grand Canyonin kupeessa, s. 2359. Kantajien aamumietiskelyä Himalajan retkellä, s. 2374. Annapurnavuoristoa, s. 2396. Pilviä Huippuvuorilla, s. 2398. Grand Canyon, s. 2399. Rantakalliota Huippuvuorilla, s. 2402. Sapelihammastiikerin luuranko, Cincinnatin luonnonhistorian museo s. 2404. Ilmeisesti lehmän pääkallo, s. 2405. Tippukiviluola Appalakkien vuoristossa, s. 2407. Lapin ruskaa, s. 2410. Pakkasta Kallaveden rannalla, s. 2412. Auringonlasku Shitwanin viidakossa, s. 62 63. Maailman korkeimmalla sijaitseva järvi Himalajan vuoristossa, s. 2418. Kesäsadetta, s. 2422. Vanhus Katmandussa, s. 2423. Lapsi Besisaharissa, s. 2426 27. Hindujen kevätjuhlaa viettävä lapsi Katmandussa, s. 2428. Buddhan valaistumisen juhla Katmandussa, s. 2429. Köyhän miehen polttohautaus Katmandussa, s. 2430. Rantakallio Kalmarissa, s. 2432. Nainen kantamassa kompostia perunapellolle Himalajalla, s. 2434. Lintujen talo Huippuvuorilla, 2436. Kuollut aasi Himalajalla, s. 2440. Hitaasti hajoava Huippuvuorten poro, s. 2442. Kitkajoki, s. 2446. Sears Tower, Chigaco, s. 2455. Stonehenge, s. 2456. Latomaisema Nivalasta, s. 2457. Temppeleitä Uzbekistanissa, s. 2458 59. Talvinen metsä Himalajalla, s. 2461. Syksyä Chigacossa, s. 2462. Rukouslippuja Nepalissa, s. 2465. 2439