LATTIAMATERIAALIN VAIKUTUS NAISSALIBANDYPELAAJIEN NILKKA- JA JALKATERÄVAMMOIHIN

LATTIAMATERIAALIN VAIKUTUS NAISSALIBANDYPELAAJIEN NILKKA- JA JALKATERÄVAMMOIHIN Anu Räisänen Pro gradu Liikuntalääketiede Lääketieteen laitos Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2011

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...5 2 YLEISTÄ LIIKUNTAVAMMOISTA...7 2.1 Liikuntavammojen määrittely...7 2.2 Liikuntavammojen riskitekijät...8 3 SALIBANDYN ESITTELY...10 4 SALIBANDYVAMMAT...13 4.1 Ensiavussa hoidetut salibandyvammat (Löfgren ym. 1994)...13 4.2 Lisenssipelaajien salibandyvammat 1990-luvulla Suomessa ja Ruotsissa...14 4.3 Lisenssipelaajien salibandyvammat 2000-luvulla...16 4.4 Interventiotutkimus salibandyvammojen ehkäisemiseksi (Pasanen ym. 2008b)...17 5 PELIALUSTAT...19 5.1 Urheilualustan ominaisuuksia...19 5.2 Urheilualusta vaikutus vammariskiin...20 5.3 Salibandyalustat...21 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...23 7 AINEISTO JA MENETELMÄT...24 7.1 Aineisto...24 7.2 Menetelmät...25 7.3 Tilastolliset menetelmät...26 8 TULOKSET...27 8.1 Pelaajien taustatiedot...27 8.2 Vammojen ilmaantuvuus...28 9 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET...32 9.1 Tutkimuksen luotettavuus...32 9.2 Tulosten pohdinta...33 9.3 Johtopäätökset...35 LÄHTEET...37

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos Liikuntalääketiede RÄISÄNEN, ANU: Lattiamateriaalin vaikutus naissalibandypelaajien nilkka- ja jalkaterävammoihin Opinnäytetutkielma, 40 sivua Ohjaajat: LKT dosentti Katriina Kukkonen-Harjula, FT Kati Pasanen Huhtikuu 2011 Avainsanat: liikuntavammat, salibandy, riskitekijät, lattiapäällysteet Salibandystä on lajin noin 20-vuotisen historian aikana tullut erittäin suosittu kuntoliikunta- ja urheilumuoto. Nykyään salibandy on Suomen toiseksi suosituin palloilulaji. Salibandylle ovat tyypillisiä nopeat käännökset, pysähdykset ja suunnan muutokset. Nämä tekijät saattavat altistaa nilkkavammoille. Nilkkavammojen uusiutuminen on yleistä, ja siksi on tärkeää ehkäistä ensimmäisen nilkkavamman synty. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella, onko naispelaajille sattuneiden nilkan ja jalkaterän vammojen ilmaantuvuudessa ja vakavuudessa eroja pelattaessa synteettisellä alustalla verrattuna parkettilattiaan. Tutkimukseen osallistui 12 joukkuetta naisten SM-liigasta ja 14 joukkuetta toiseksi ylimmältä sarjatasolta, 1. divisioonasta. Tutkimus oli yhden salibandykauden pituinen eli kuuden kuukauden jakso syyskuusta 2004 maaliskuuhun 2005. Tutkimukseen osallistui 331 naispelaajaa, joista 154 pelasi SM-liigaa ja 177 1. divisioonaa. Pelaajien keski-ikä oli 24.5 vuotta. Vammaksi määriteltiin mikä tahansa SM-liigan tai 1. divisioonan pelissä sattunut akuutti nilkkanivelen tai jalkaterän vamma, joka esti pelaajaa osallistumasta peliin tai harjoituksiin seuraavan 24 tunnin aikana. Salibandykauden aikana pelaajat kirjasivat salibandypeleihin käyttämänsä ajan henkilökohtaisiin päiväkirjoihinsa. Tiedot vammoista kerättiin strukturoidulla lomakkeella, jotka joukkueiden yhteyshenkilöt keräsivät kuukausittain ja toimittivat tutkimusryhmälle. Tutkijalääkäri otti yhteyttä jokaiseen loukkaantuneeseen pelaajaan ja tarkisti ja tarvittaessa täydensi lomakkeen tietoja. Tutkimuksen aikana pelaajille sattui pelitilanteessa 14 nilkka- ja 2 jalkaterän vammaa. Nilkan ja jalkaterän vammojen ilmaantuvuus oli 10.2 vammaa/1000 pelituntia. Synteettisellä alustalla ilmaantuvuus oli 15.0 vammaa/1000 pelituntia ja parketilla 7.2 vammaa/1000 pelituntia. Iän, pelipaikan, painoindeksin ja aiempien vammojen lukumäärän mukaan vakioitu nilkka- ja jalkaterävammojen ilmaantuvuussuhde (IRR) oli synteettisellä alustalla 2.1-kertainen (95 % luottamusväli 0.78 5.66, p=0.15) verrattuna parkettiin. Vammoista yhdeksän oli lieviä, viisi kohtalaisia ja kaksi vakavia. Koska vammojen lukumäärä jäi pieneksi, ei ilmaantuvuussuhdetta ollut mahdollista laskea vammojen vakavuuden mukaan. Parketilla sattuneissa vammoissa poissaolo peleistä ja harjoituksista oli keskimäärin 16.6 (vaihteluväli 1 90) vuorokautta, synteettisillä alustoilla sattuneissa vammoissa keskimäärin 17.6 (vaihteluväli 2 90) vuorokautta. Vaikka lattiamateriaalien välillä ei todettu tilastollisesti merkittävää eroa vammojen ilmaantuvuudessa, ovat ilmaantuvuusluvut varsin suuria, erityisesti synteettisellä alustalla. Ottaen huomioon tämän ja vammojen aiheuttamat pitkät poissaolot urheilusta, on perusteltua suositella aiheen tutkimista jatkossa suuremmalla aineistolla.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Health Sciences School of Medicine Exercise Medicine RÄISÄNEN, ANU: The effect of floor type on ankle and foot injuries of female floorball players Thesis, 40 pages Supervisors: Katriina Kukkonen-Harjula MD, Kati Pasanen PhD April 2011 Keywords: sport injury, floorball, risk factors, floor type Floorball has been played for twenty years and during that time it has become a very popular sport and a form of leisure time physical activity. Today floorball is the second most popular ball sport in Finland. Sudden turns, quick stops and pivoting turns are characteristic to floorball. These factors trigger the risk of ankle injuries. Ankle injuries recur easily and therefore it is important to prevent the first injury. The aim of this study is to compare the incidence and injury severity of ankle and foot injuries on artificial and wooden floors. A total of twelve teams from the Finnish Elite league and fourteen teams from the First division took part in the study for one competitive season, for six month period from September 2004 to March 2005. Accordingly, 331 female players were recruited. 154 played in the Elite league and 177 in the First division. The mean age of the players was 24.5 years. An injury was defined as any traumatic injury occurring during a regular Elite league or First division floorball game making the player unable to participate in a game or a practice session during the following 24 hours. During the floorball season, each player recorded her active game time hours in her personal exercise diary. Injuries were registered using a structured questionnaire which were collected by the team contact persons monthly and mailed to the research group. The study physician contacted each injured player to verify the extent of the injury and if necessary, completed the form. During the season the players had fourteen ankle and two foot injuries. The injury incidence was 10.2/1000 game hours. On artificial floor the incidence was 15.0/1000 game hours and on wooden floors 7.2/1000 game hours. Incidence rate ratio was adjusted by age, field position, body mass index and floorball experience. Adjusted incidence rate ratio on artificial versus wooden floors was 2.1 (95 % CI 0.78 5.66, p=0.15). Nine incidents were minor, five moderate and two major. Because of the small number of injuries, it was impossible to calculate incidence rate ratios by injury severity. The average time loss from playing was 16.6 (range 1-90) days on wooden floors and 17.6 (range 2-90) on artificial floors. Differences in the incidences on artificial and wooden floors were not statistically significant but incidences were quite high, especially on artificial floors. Considering this and the long time loss caused by injuries, it is justifiable to recommend further research on this topic using a larger sample size.

5 1 JOHDANTO Salibandy on Suomen harrastetuin palloilulaji aikuisten parissa. Vuosina 2005 2006 tehdyn Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan 19 65-vuotiaista suomalaisista 223 000 harrasti salibandyä. 3 18-vuotiasta suomalaisista salibandyä harrasti 131 000. Yhteensä harrastajia oli 354 000 ja noin kymmenessä vuodessa lajin pariin oli tullut 163 500 uutta harrastajaa. (Suomen Kuntourheiluliitto 2006.) Salibandyharrastuksen yleistyminen on johtanut siihen, että salibandyvammojen osuus kaikista urheiluvammoista on suurentunut. Vuonna 1981 salibandyvammojen osuus kaikista urheiluvammoista Ruotsissa oli 2 %, kun vuonna 1994 se oli jo 9 %. (Löfgren ym. 1994.) Vammojen yleistyminen tekee aiheesta yhteiskunnallisesti ja kansanterveydellisesti merkittävän. Jokainen sairaalahoitoa vaativa vamma, oli kyse sitten ensiapukäynnistä, leikkauksesta tai muusta hoidosta, tuottaa yhteiskunnalle kustannuksia. Vakavat vammat voivat johtaa pysyviin terveysongelmiin tai invaliditeettiin. Äkilliset nilkkanivelen vammat muodostavat merkittävän ongelman lajeissa, joihin sisältyy paljon nopeita käännöksiä, suunnanmuutoksia, kiihdytyksiä ja pysähdyksiä. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi käsipallo, koripallo ja salibandy. (Pasanen ym. 2008a.) Nilkkaongelmien erityinen haaste on niiden taipumus uusiutua (McHugh ym. 2006). Juuri suuren uusiutumisriskin vuoksi onkin palloilulajeissa erityisen tärkeää ehkäistä ensimmäisen nilkkavamman synty. Vammojen ehkäisemiseksi tulee ensin selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat vamman syntyyn. Suomessa ja Ruotsissa on 1990- ja 2000-luvuilla tehty muutamia tutkimuksia, joissa on selvitetty salibandyvammojen ilmaantuvuutta sekä mies- että naispelaajilla. Näissä tutkimuksissa suurin osa vammoista, 54 77 % (Löfgren ym. 1994, Pasanen ym. 2008a) on kohdistunut alaraajoihin. Nilkkavammojen osuus on ollut 20 34 % (Snellman ym. 2001, Wikström & Andersson 1997) kaikista salibandyvammoista. Wikström ja Andersson (1997) havaitsivat, että 50 % nilkkavammoista sattui pelaajille, jotka olivat aiemmin loukanneet saman nilkan. Vain yhdessä tutkimuksessa (Löfgren ym. 1994) on mainittu erikseen jalkaterän vammojen osuus ja se on ollut 7 % kaikista vammoista.

6 Yhdessä tutkimuksessa on selvitetty lattiamateriaalin vaikutusta salibandyvammojen ilmaantuvuuteen (Pasanen ym. 2008c) ja siinä havaittiin, että naispelaajien akuuttien vammojen riski oli synteettisellä alustalla pelattaessa yli kaksinkertainen parketilla pelaamiseen verrattuna. Koska synteettisten lattioiden käyttö salibandyhalleissa on viime vuosina lisääntynyt (Pasanen 2008c) on tarpeen selvittää, minkälainen vaikutus lattiamateriaalilla on salibandyssa yleisiin alaraajavammoihin.

7 2 YLEISTÄ LIIKUNTAVAMMOISTA 2.1 Liikuntavammojen määrittely Liikuntavammaksi voidaan määritellä kaikki tapaturmat, joita esiintyy liikunnan harrastamisen yhteydessä. Vammojen syntyyn johtaa kuormitus, joka on suurempi kuin kudoksen rasituksensietokyky. (Bartlett 1999.) Liikuntavammat jaetaan yleensä äkillisiin vammoihin ja rasitusvammoihin. Akuutit vammat syntyvät äkillisesti ulkoisen tekijän tai voimanponnistuksen aiheuttamana. Akuutit vammat jaetaan pehmytkudos-, hermo-, verisuoni-, rusto- ja luuvammoihin. Akuutit vammat ovat pääosin pehmytkudosvammoja, suurin osa eli 60 80 %, vammoista on nyrjähdyksiä, venähdyksiä ja ruhjeita. (Kannus & Taimela 1999.) Akuutit vammat johtuvat äkillisestä kudosvauriosta ja syynä on yleensä yksittäinen tapaturma. Rasitusvammat ovat seurausta toistuvista samantyyppisistä liikkeistä, jotka kuormittavat pääasiassa lihasta, jännettä tai niveltä. Rasitusvamman syntyyn vaikuttaa myös kudoksen puutteellinen palautuminen kuormituskertojen välissä. (van Mechelen 1992.) Kun tarkastellaan liikuntavammojen esiintyvyyttä eri lajeissa, voidaan verrata liikuntavammojen ilmaantuvuutta eli insidenssiä. Tarkastelussa on tärkeää ottaa huomioon, kuinka ilmaantuvuus on kyseisessä tutkimuksessa laskettu. Ilmaantuvuudella tarkoitetaan uusien liikuntavammojen lukumäärää valitun ajanjakson aikana jaettuna kohteena olevalla urheilijaryhmällä (population at risk). Kun tämä kerrotaan sadalla, saadaan prosentuaalinen vammariski. Ilmaantuvuus voidaan laskea eri ajanjaksoilta ja on tärkeää huomioida, onko ilmaantuvuus laskettu vuotta, peli- tai harjoituskautta, peliä tai muuta ajanjaksoa kohti. Nämä arvot eivät kuitenkaan kuvaa kovin tarkasti sitä, kuinka monta tuntia urheilija on altistunut vammariskille, ja siksi ne eivät kuvaa hyvin vammojen yleisyyttä ja tekevät vaikeaksi lajien välisen vertailun. Siksi vammojen ilmaantuvuutta kuvataan usein ottaen huomioon altistusaika esim. vuorokausina, tunteina tai urheilutapahtumina. Monissa tutkimuksissa ilmaantuvuus ilmaistaan vammamääränä tuhatta urheilu(peli- tai harjoitus-)tuntia kohden. (van Mechelen 1992.)

8 2.2 Liikuntavammojen riskitekijät Liikuntavammojen riskiin vaikuttavat tekijät jaotellaan usein sisäisiin ja ulkoisiin (van Mechelen ym. 1992, Parkkari ym. 2001, Taimela ym. 1990). Sisäiset tekijät ovat ihmisestä itsestään ja hänen ominaisuuksistaan riippuvia tekijöitä ja ulkoiset tekijät ovat ympäristöstä, välineistä, olosuhteista ja muista ihmisistä riippuvia tekijöitä. Sisäisiin tekijöihin kuuluvat mahdolliset fyysiset viat, fyysinen kunto, aiemmat vammat, psykologiset tekijät, kehon rakenne, ikä ja sukupuoli. Ulkoisiin tekijöihin kuuluvat urheiluun liittyvät tekijät, paikka, välineet, sääolot ja valmentaja. (van Mechelen ym. 1992.) Taulukossa 1 on eritelty tarkemmin, mitä osatekijöitä ulkoisiin ja sisäisiin riskitekijöihin sisältyy. On kuitenkin huomioitava, että kaikkia riskitekijöitä ei vielä osata tunnistaa ja riskitekijöiden suhteet ovat hyvin monimutkaisia (van Mechelen ym. 1992). Vammojen ehkäisyn kannalta ei siis välttämättä riitä, että puututaan yhteen osatekijään. Kilpailutilanteessa vammariski voi olla jopa 20-kertainen harjoitustilanteeseen verrattuna. Rasitusvammojen riskiä kasvattavat yksipuolinen, paljon toistoja sisältävä ja tiheästi toistuva harjoittelu. Vammariskiä kasvattavat myös huonosti iskua vaimentavat jalkineet, harjoittelualustan muuttuminen, tekniikkavirheet sekä sairaudet tai kehon rakenteelliset poikkeavuudet. (Parkkari ym. 2003.) Liikuntavamman uusiutuminen on varsin yleistä, jopa neljänneksessä kaikista vammoista on kyse vamman uusiutumisesta. Kun loukkaantuneelta kysyttiin arvioita vamman syystä, 66 % miehistä ja 61 % naisista koki, että syy oli heissä itsessään. Tyypillisimpiä syitä olivat tekniikan puutteellisuus, äkillinen oma liike, itsestä johtuva horjahtaminen tai vanhan vammakohdan heikkous. Ulkoisista syistä tyypillisimpiä olivat ulkoinen isku, liukas pinta, törmäys vastustajaan ja liiallinen rasitus. Oman jalkineen liukkautta pidettiin hyvin harvoin syynä liukastumiseen. (Parkkari ym. 2004.)

9 TAULUKKO 1. Liikuntavammojen riskitekijät (van Mechelen ym. 1992, Parkkari ym. 2001, Taimela ym. 1990 ) SISÄISET TEKIJÄT ULKOISET TEKIJÄT Fyysiset poikkeavuudet: - anatominen poikkeavuus - aiemmat vammat Fyysinen kunto: - kestävyyskunto - voima - nopeus - lajitaidot - motoriset taidot - lihasvenyvyys Kehon rakenne: - pituus - paino - nivelten liikkuvuus - kehon rasvakudoksen määrä - somatotyyppi - lihaskireydet ja heikkoudet - ligamenttien instabiliteetti Psykologiset tekijät: - minäkuva - riskinottokyky - tyyppi A ja tyyppi C - persoonallisuus - keskittyminen - stressinsietokyky - elämänvaikeuksien kasaantuminen - ahdistus tai masennus Sukupuoli Ikä Urheiluun liittyvät tekijät: - urheilulaji - kilpailun taso - altistus - tapahtuman tyyppi - paikka joukkueessa - vastustajien ja pelitovereiden rooli Paikka: - alustan kunto ja laatu - ulkona vs. sisällä - valaistus - turvallisuuden huomiointi Välineet: - peliväline, esim. maila - riskinotto - suojavarusteet - muut välineet, esim. vaatteet ja jalkineet Ympäristötekijät: - lämpötila - suhteellinen kosteus - tuuli - katsojat - vuodenaika ja harjoituskausi Valmentaja: - pelitapa - säännöt - tuomarin tapa soveltaa sääntöjä Harjoittelu: - tyyppi - määrä - teho - useus

10 3 SALIBANDYN ESITTELY Salibandyn historia on lyhyt, sillä laji on syntynyt 1980-luvulla. Poikkeuksellisen liikuntalajin salibandystä tekee sen suosion nopea kasvu. 20-vuotisen historiansa aikana salibandy on kasvanut maamme toiseksi suosituimmaksi palloilulajiksi, sitä suositumpaa on vain jalkapallo. Kansallisen liikuntatutkimuksen (Suomen kuntourheiluliitto 2006) mukaan salibandyn harrastajia oli vuonna 2006 Suomessa 354 000. Kaudella 1994 1995 harrastajia oli 190 500 eli kymmenessä vuodessa harrastajamäärä kasvoi noin 46 %. Kansainväliseen salibandyliittoon kuuluu 47 maata, joissa lisenssipelaajia on noin 277 00 ja harrastajia noin 1,9 miljoonaa (International Floorball Federation 2008a). Salibandyn juuret ovat naapurimaassamme Ruotsissa. Ruotsalaiset opiskelijat toivat 1960-luvun lopulla Hollannista muovisia mailoja, palloja ja kiekkoja, joilla he ryhtyivät pelaamaan ja vähitellen laji levisi myös urheiluseuroihin. Lajia kutsuttiin bandygolfiksi. Pikkuhiljaa lajiin kehitettiin säännöt, jotka pohjautuivat jääkiekon ja kaukalopallon sääntöihin. Pelaaminen oli kuitenkin epävirallista ja säännöistä oli vielä 1970-luvulla lukuisia versioita. Laji kasvatti suosiotaan Ruotsissa nopeasti ja levisi myös Suomeen. Suomessa peliä kutsuttiin sählyksi. Sählyssä oli yksinkertaiset säännöt ja pelaaminen oli helppoa, joten lajin suosio kasvoi nopeasti kouluissa, yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa. Sarjamuotoinen pelaaminen saikin alkunsa korkeakouluissa ja ensimmäiset sählyn SM-kilpailut järjesti Opiskelijoiden liikuntaliitto vuonna 1983. Ruotsalaiset kehittivät sählystä kaukalossa pelattavan kilpalajin, jota kutsuttiin innebandyksi. Ensimmäiset Ruotsin mestaruuskilpailut järjestettiin 1980 ja Ruotsin lajiliitto perustettiin vuonna 1981. (Kulju & Sundqvist 2002.) Ruotsalaisten aloitteesta innebandy tuotiin myös Suomeen ja vuonna 1985 perustettiin Suomen salibandyliitto ry. Kansainvälinen salibandyliitto (International Floorball Federation, IFF) perustettiin 1986. (Kulju & Sundqvist 2002.) Merkittävää salibandyn kehityksen kannalta on Kansainvälisen Olympiakomitean 11.12.2008 lajille antama tunnustus. Tunnustus ei tarkoita, että salibandystä tulee olympialaji, mutta se on merkittävä askel kohti olympialajin statusta (International Floorball Federation 2008b). Suomessa salibandya pelataan kolmessa valtakunnallisessa pääsarjassa: miesten

11 Salibandyliiga, naisten Salibandyliiga ja miesten 1. divisioona. Näiden lisäksi valtakunnallisesti pelataan naisten 1. divisioonaa. Alueellisesti pelattavia sarjoja ovat miesten 2. 6. divisioonat, naisten 2. 4. divisioonat sekä tyttöjen, poikien ja senioreiden sarjat. (Salibandyliitto 2011.) Salibandya pelataan 40 x 20 metrin kentällä. Pelikenttää ympäröi kulmista pyöristetty kaukalo, jonka laitojen korkeus on 50 cm. Kansainvälisen Salibandyliiton (IFF) hyväksymismerkintä varmentaa, että kaukalo on sääntöjen mukainen. Kenttään on merkitty keskiviiva, keskipiste, kiistapallopisteet, maalialue, maalivahdin alue ja maaliviivat. Maalirakenteiden on oltava IFF:n hyväksymiä. Peliaika pääsarjoissa on 3 x 20 minuuttia. Erätauko kestää 10 minuuttia, jonka aikana joukkueet vaihtavat kenttäpuoliskolta toiselle. Muilla sarjatasoilla peliaika voi olla 3 x 15 minuuttia tai 2 x 15 minuuttia. Peliaika on pääsarjatasoilla tehokasta eli ajanotto pysäytetään aina erotuomarin vihellyksestä. (Salibandyliitto 2010). Kentällä on yhtä aikaa samasta joukkueesta viisi kenttäpelaajaa ja maalivahti tai vaihtoehtoisesti kuusi kenttäpelaajaa. Kenttäpelaajia saa pelin aikana vaihtaa vapaasti vaihtoalueella. Yhteen peliin joukkue voi nimetä enintään 20 pelaajaa, joista yksi nimetään kapteeniksi. Salibandyssä ei saa taklata eikä mailaa saa käyttää muuhun kuin pallon pelaamiseen. Vastustajan mailaan lyöminen, mailan painaminen tai nostaminen on kielletty. (Järvinen & Sipilä 1997.) Kenttäpelaajalla on oltava urheilukäyttöön tarkoitetut paita, lyhyet housut, polvisukat ja sisäurheiluun tarkoitetut jalkineet. Pakollisiin varusteisiin kuuluu myös maila, joka on valmistettu synteettisestä materiaalista ja saa painaa korkeintaan 380 grammaa. Mailan on oltava Kansainvälisen salibandyliiton hyväksymä. (Salibandyliitto 2010). Kenttäpelaajille ei ole säännöissä määrätty pakollisia suojuksia, mutta säärisuojusten, suojalasien ja hanskojen käyttö on sallittua. Maalivahdin ainoa pakollinen suojus on kasvosuojus. Säännöissä maalivahdille sallitaan vartalonmyötäisten suojavarusteiden, hanskojen ja kypärän käyttö. Maalivahti ei saa käyttää mailaa missään tilanteessa. Pelissä käytettävä pallo on valmistettu muovista ja painaa 23 grammaa. (Järvinen & Sipilä 1997.) Pallon on oltava Kansainvälisen salibandyliiton hyväksymä

12 (Salibandyliitto 2010). Yksinkertainen varustus on todennäköisesti tärkeä tekijä salibandyn suuren suosion taustalla. Salibandya on kuvattu sisätiloissa pelattavaksi jääkiekoksi (Löfgren ym. 1994). Salibandyllä on samankaltaisuuksia myös maahockeyn kanssa, sillä lajiin kuuluvat nopeat kiihdytykset, jarrutukset ja suunnan muutokset (Wikström & Andersson 1997). Nämä piirteet ovat tyypillisiä myös käsipallolle, jota pelataan usein samanlaisella alustalla kuin salibandya. Hokka (2001) on analysoinut miesten Salibandyliigassa ja A- junioreiden SM-sarjassa pelaavien verenkiertoelimistön kuormittumista salibandypelin aikana. Tutkimuksessa havaittiin, että pelissä yhdelle pelaajalle kertyy peliaikaa keskimäärin 20 minuuttia. Vaihtoja on pelaajaa kohti 12 27 ja vaihdon pituus on 20 120 sekuntia. Pelaajien välillä peliaika vaihtelee suuresti, pienimmillään se oli 12 min 42 s ja enimmillään 28 min 36 s. Ottelun aikana pelaajalle kertyy yli 200 suunnanvaihdosta. Ottelun fyysistä kuormittavuutta tutkittiin laktaattimittausten avulla ja havaittiin, että fyysinen kuormittavuus vaihtelee paljon pelipaikkojen välillä. Keskushyökkääjät liikkuvat eniten, noin 2 500 metriä pelin aikana. Laitahyökkääjät liikkuvat noin 2 170 metriä ja puolustajat 1 950 metriä. Puolustajat liikkuvat eteenpäin vähemmän kuin muut pelaajat. Puolustajan liikkeistä 19 % on sivusuuntaan ja 11 % taakse. Laitahyökkääjällä sivuttaissuuntaista liikettä on 16 % ja taaksepäin liikkumista 8 %. Keskushyökkääjä liikkuu sivuittain 14 % liikkeestä ja taaksepäin 6 %.

13 4 SALIBANDYVAMMAT Salibandyvammoja on tutkittu 1990-luvulta lähtien. Löfgren tutkimusryhmineen (1994) ovat tehneet retrospektiivisen tutkimuksen, jonka aineistona olivat ensiapuun hakeutuneet salibandypelaajat ja -harrastajat. Retrospektiivisessä tutkimuksessa käsitellään menneisyydessä tapahtunutta, eli vammautuminen on tapahtunut ennen tutkimusaineiston keräämistä. Wikström & Andersson (1997), Snellman tutkimusryhmineen (2001) ja Pasanen tutkimusryhmineen (2008a, 2008c) ovat tutkineet salibandyvammoja prospektiivisissa tutkimuksissa. Prospektiivinen tutkimus on etenevä eli aineisto kerätään tutkimuksen edetessä ja pelaaja tai muu nimetty henkilö raportoi vammautumiset tutkijoille loukkaantumisen tapahduttua. Pasasen (2008a, 2008c) tutkimuksissa tutkimuskohteena ovat naispelaajien salibandyvammat, muissa tutkimuksissa tutkimusjoukossa oli sekä miehiä että naisia. Suomessa on tehty satunnaistettu, kontrolloitu interventiotutkimus, jossa tutkittiin hermolihasjärjestelmän toimintaa aktivoivan alkuverryttelyohjelman vaikutusta naispelaajien alaraajavammojen ehkäisyssä (Pasanen 2008b). Lisäksi on tutkittu salibandyssä sattuneita silmävammoja (Leivo ym. 2007). 4.1 Ensiavussa hoidetut salibandyvammat (Löfgren ym. 1994) Löfgren tutkimusryhmineen (1994) tutki salibandyvammojen ilmaantuvuutta, vammatyyppejä ja syitä retrospektiivisessä tutkimuksessa aineistonaan Uumajan yliopistollisen sairaalan ensiapuun hakeutuneet tapaturmapotilaat. Aineistossa oli mukana sekä salibandyn harrastajia että lisenssipelaajia. Salibandyvammaksi luokiteltiin pelissä tai harjoitustilanteessa ilmaantunut vamma. Lisenssipelaajien vammojen ilmaantuvuus laskettiin pelissä sattuneista vammoista, jotka johtivat sairaalakäyntiin ja poissaoloon vähintään yhdestä pelistä. Vammojen vakavuus luokiteltiin käyttäen Abbreviated Injury Scale (AIS) -asteikkoa, joka on alun perin suunniteltu käytettäväksi liikenneonnettomuuksissa arvioitaessa vammojen aiheuttamaa uhkaa potilaan hengelle. AIS luokkia on seitsemän (AIS 0 - AIS 6), joista AIS 0 = ei vammaa ja AIS 6 = maksimaalinen vamma. (Löfgren ym. 1994.)

14 Kaksi vuotta kestäneen seurannan aikana salibandyvammoja sattui 206 henkilölle, joista 55 oli naisia ja 151 miehiä. Salibandyvammojen osuus kaikista Uumajan yliopistollisen sairaalan ensiavussa hoidetuista liikuntavammoista oli 9 %. Salibandyvammoista 14 % sattui lisenssipelaajille. Vammoista 53 % kohdistui alaraajoihin. Yleisempiä olivat nilkkavammat, joita sattui 66 eli 32 % kaikista vammoista. Jalkaterävammoja oli 14, mikä on 7 % kaikista vammoista. Yleisin vammatyyppi oli nilkan nyrjähdys, joita oli 30 % kaikista vammoista. (Löfgren ym. 1994.) Vammoista 79 % oli lieviä vammoja eli AIS-asteikolla vammatyyppiä 1. Lievät vammat olivat pääasiassa nilkan nyrjähdyksiä, lihaksen kontuusioita tai hematoomia ja kasvojen laseraatiovammoja. Vammoista 21 % oli kohtalaisia eli AIS-asteikolla luokkaa 2. Kohtalaisista vammoista 53 % kohdistui polviniveleen. AIS 2 -luokan vammoista 23 % oli murtumia, mutta mukana oli myös kolme aivotärähdystä, kolme akillesjänteen repeämää ja kolme sijoiltaan mennyttä olkapäätä. Yhtään AIS 2 -luokkaa vakavampaa vammaa ei rekisteröity. Vammoista 35 % johtui pelaajasta itsestään ja 65 % oli vastustajan aiheuttamia. Pelaajasta itsestään johtuvat vammat olivat nyrjähdyksiä ja kompastumisia ja 77 %:iin liittyi voimakas kiertoliike nivelessä. Esimerkiksi polvivammoista 74 % johtui pelaajasta itsestään. Lisenssipelaajille sattuneista vammoista 61 % sattui peleissä. Vammoista 41 % sattui hyökkääjille, 44 % puolustajille ja 15 % maalivahdeille. Lisenssipelaajien salibandyvammojen ilmaantuvuus oli 2.4 vammaa/1000 pelituntia (Löfgren ym. 1994). Täytyy huomioida, että tässä tutkimuksessa ovat mukana vain ne salibandyvammat, jotka vaativat hoitoa sairaalan ensiavussa. Lievimmät salibandyvammat ovat todennäköisesti rajautuneet tutkimusaineiston ulkopuolelle, koska kaikki vammat eivät vaadi sairaalahoitoa. Ilmaantuvuus on laskettu neljän loukkaantuneen lisenssipelaajan mukaan, joiden vamma johti poissaoloon seuraavasta pelistä, joten aineisto on varsin pieni. 4.2 Lisenssipelaajien salibandyvammat 1990-luvulla Suomessa ja Ruotsissa Wikström ja Andersson (1997) tutkivat ruotsalaisten salibandylisenssipelaajien vammariskiä, vammojen vakavuutta, vammatyyppiä ja vammautumisen syitä yhden salibandykauden (syyskuu 1993-maaliskuu 1994) mittaisessa prospektiivisessa seurantatutkimuksessa. Tutkimuksessa oli mukana 457 pelaajaa, joista 154 naisia ja 303

15 miehiä. Mukana oli pelaajia Ruotsin mestaruussarjoista ja 2. 5. divisioonista. Vammaksi määriteltiin akuutti vamma tai rasitusvamma, joka ilmeni harjoitusten tai salibandypelin yhteydessä ja esti pelaajaa osallistumasta seuraavaan peliin tai harjoitukseen. Vamman vakavuus luokiteltiin harjoituksista tai peleistä poissalon mukaan: lievässä vammassa poissaolo korkeintaan 7 päivää, kohtalaisessa poissaolo 8 30 päivää ja vakavassa poissaolo yli 30 päivää. (Wikström & Andersson 1997.) Seurantajakson aikana vammoja sattui 58. Tutkimusjoukosta 11 % loukkaantui. Akuuttien vammojen osuus oli 76 % ja rasitusvammojen 24 % kaikista vammoista. Akuuteista vammoista 45 % tapahtui harjoituksissa ja 55 % peleissä. Akuuteista vammoista 45 % oli nilkka- ja 11 % polvivammoja. Tyypillisin vammatyyppi oli nilkan nyrjähdys, joista 50 % tapahtui pelaajille, jotka olivat aiemmin loukanneet saman nilkan. Vammoista 36 % oli lieviä, 29 % kohtalaisia ja 35 % vakavia. Kontakti toisen pelaajan tai mailan kanssa aiheutti 52 % kaikista akuuteista vammoista. Vammoista 57 % sattui hyökkääjille, 36 % puolustajille ja 7 % maalivahdeille. Vammojen ilmaantuvuus oli naisilla 8.2 vammaa/1000 pelituntia ja miehillä 9.3 vammaa/1000 pelituntia. Harjoituksissa vammojen ilmaantuvuus oli naisilla 1.5/1000 tuntia ja miehillä 0.8/1000 tuntia. Tässä tutkimuksessa vammojen ilmaantuvuus salibandyssa oli pienempi kuin jääkiekossa ja jalkapallossa. Salibandyssa sattui kuitenkin enemmän yli 30 päivän poissalon urheilusta aiheuttavia loukkaantumisia kuin jääkiekossa ja jalkapallossa. (Wikström & Andersson 1997.) Snellman ym. (2001) tutkivat prospektiivisessa vuoden (kesäkuu 1997-toukokuu 1998) mittaisessa seurantatutkimuksessa salibandyvammojen ilmaantuvuutta, vammatyyppiä, syitä ja vakavuutta. Tutkimuksessa oli mukana 295 pelaajaa, joista miehiä oli 199 ja naisia 96. Miehiä oli mukana SM-sarjasta ja 1. 5. divisioonista, naisia SM-sarjasta ja 1. ja 2. divisioonista. Lisäksi seurannassa oli mukana kymmenen miespuolista A-junioria (alle 20-vuotiaita). Vammaksi luokiteltiin uusi tapaturma tai rasitusvamma, joka aiheutti merkittävää haittaa pelaajalle. Vammojen vakavuus luokiteltiin Requan & Garrickin (1996) mukaan neliportaisella asteikolla. Tason 1 vamma tai kipu ei vaikuttanut urheilun harrastamiseen. Tasolla 2 urheilija joutui muokkaamaan urheilusuorituksen kestoa tai intensiteettiä vähintään yhdessä pelissä tai harjoituksessa. Tasolla 3 kipu tai vamma johti siihen, että urheilija joutui olemaan poissa vähintään yhdestä pelistä tai

16 harjoituksesta. Tasolla 4 kipu tai vamma vaikutti myös päivittäisiin toimintoihin siten, että urheilijalla oli vähintään yksi sairauspoissaolopäivä. (Snellman ym. 2001.) Seurantakauden aikana vammoja sattui 120. Tutkimusjoukosta 34 % eli 100 pelaajaa loukkaantui. Vammoista 83 % oli akuutteja vammoja ja 17 % rasitusvammoja. Vammoista 62 % kohdistui alaraajoihin. Tyypillisimmin vammautuneita kehonosia olivat polvi (22 % vammoista) ja nilkka (20 % vammoista), joiden vammat olivat useimmiten ligamenttivammoja. Suurin osa vammoista (40 %) oli tason 2 vammoja. 13 % oli tason 1, 24 % tason 3 ja 23 % tason 4 vammoja. Vammoista 48 % johti poissaoloon pelistä, harjoituksista tai töistä. Keskimääräinen poissaolo urheilun parista kesti 12 vuorokautta ja poissaolo töistä keskimäärin 4 vuorokautta. Suurin osa vammoista ilmeni peleissä. Kontakti toisen pelaajan tai mailan kanssa oli syynä 33 %:ssa vammoista. Vammojen ilmaantuvuus harjoituksissa oli 1.0/1000 tuntia sekä miehillä että naisilla. Peleissä miehillä ilmeni 23.7 vammaa/1000 pelituntia ja naisilla 15.9 vammaa/1000 pelituntia. (Snellman ym. 2001.) Tässä tutkimuksessa vammojen ilmaantuvuus oli suurempi kuin Wikströmin ja Anderssonin tutkimuksessa. Tämä voi johtua osin siitä, että tutkimuksessa oli mukana myös vammat, jotka eivät aiheuttaneet poissaoloa urheilun parista. Näitä Requan & Garrickin (1996) mukaan tason 1 vammoja, jotka aiheuttivat kipua, mutta ei poissaoloa urheilun parista, sattui seurantakauden aikana 15 eli 13 % kaikista vammoista. 4.3 Lisenssipelaajien salibandyvammat 2000-luvulla Pasanen ym. (2008a) tutkivat prospektiivisessa seurantatutkimuksessa salibandypelaajien vammariskiä salibandykauden 2004 2005 ajan. Tutkimuksessa oli mukana 374 naispelaajaa Suomen kolmelta ylimmältä sarjatasolta (pääsarja ja 1. 2. divisioonat). Vammaksi määriteltiin salibandypelin tai harjoitusten aikana ilmennyt akuutti vamma tai rasitusvamma, joka esti pelaajaa osallistumasta peliin tai harjoituksiin seuraavan 24 tunnin aikana. Vammojen vakavuus luokiteltiin Ekstrandin & Gillquistin (1991) mukaan: lievä vamma aiheutti 1-7 vuorokauden poissaolon, kohtalainen 8-28 vuorokauden poissaolon ja vakava yli 28 vuorokauden poissaolon urheilusta. (Pasanen 2008a.)

17 Salibandykauden aikana sattui 172 vammaa. Pelaajista 36 % eli 133 loukkaantui. Vammoista 70 % oli akuutteja vammoja ja 30 % rasitusvammoja. Akuuteista vammoista 53 % sattui peleissä ja 47 % harjoituksissa. Rasitusvammoista 51 % ilmeni harjoituksissa ja 49 % peleissä. Vammoista 77 % kohdistui alaraajoihin. Tyypillisimmin loukkaantuneita kehon osia olivat polvi (27 % vammoista) ja nilkka (22 % vammoista). Ylirasittaminen oli syynä 30 %:iin vammoista. Äkillinen liike aiheutti 24 % vammoista ja kontakti mailan tai vastustajan kanssa 24 % vammoista. Akuuteista vammoista 45 % oli kontaktivammoja. Vammoista 59 % oli lieviä, 23 % kohtalaisia ja 18 % vakavia. Vammat aiheuttivat keskimäärin 23 vuorokauden poissaolon urheilun parista ja 5 vuorokauden poissaolon työstä. Loukkaantumisista 62 % sattui hyökkääjille, 29 % puolustajille ja 9 % maalivahdeille. Vammojen ilmaantuvuus oli harjoituksissa 1.8 vammaa/1000 harjoitustuntia ja peleissä 40.3 vammaa/1000 pelituntia. Tässä tutkimuksessa naispelaajien salibandyvammojen ilmaantuvuus oli yli kaksinkertainen aiempiin tutkimuksiin verrattuna. Tämä viittaisi siihen, että naispelaajien salibandyvammojen ilmaantuvuus Suomessa on suurentunut lajin yleistymisen, pelaajien taitotason kehittymisen ja pelinopeuden kasvun myötä. (Pasanen ym. 2008a.) On kuitenkin huomioita, että tässä tutkimuksessa vammojen luokittelu tehtiin eri tavalla kuin aiemmissa tutkimuksissa ja tämä voi vaikuttaa vammojen lukumäärään ja ilmaantuvuuteen. 4.4 Interventiotutkimus salibandyvammojen ehkäisemiseksi (Pasanen ym. 2008b) Naissalibandypelaajien alaraajavammojen ehkäisyä hermolihasjärjestelmän toimintaa aktivoivalla alkuverryttelyohjelmalla on tutkittu salibandykauden mittaisella satunnaistetulla interventiotutkimuksella. Interventiossa oli harjoitus- ja verrokkiryhmät, joissa molemmissa oli saman verran joukkueita SM-liigasta, 1. divisioonasta ja 2. divisioonasta. Mukana oli yhteensä 457 pelaajaa 36 joukkueesta. Harjoitusryhmään kuuluvat joukkueet toteuttivat alkulämmittelyohjelmaa, joka sisälsi juoksutekniikka-, tasapaino-, hyppely- ja lihasvoimaharjoituksia. Alkulämmittelyohjelma suorittaminen kesti noin 20 30 minuuttia. Tutkimuksen alussa alkulämmittely opetettiin 1 2 joukkueen jäsenelle. Joukkueet saivat ohjekirjan lisäksi tarvittavat välineet harjoitusten toteuttamiseen. (Pasanen ym. 2008b.)

18 Pelaajien keski-ikä oli interventioryhmässä 24.2 (keskihajonta 5.0) vuotta, kontrolliryhmässä 23.3 (keskihajonta 4.8) vuotta. Kauden aikana interventioryhmään kuuluville kertyi keskimäärin 126.3 peli- ja harjoitustuntia, kontrolliryhmäläisille 124.5 tuntia. Harjoitusryhmät toteuttivat alkulämmittelyohjelman keskimäärin 31 kertaa kauden aikana. Tavoitteeksi oli asetettu 42 kertaa. Ohjelma oli suunniteltu siten, että salibandykausi jaettiin hermolihasjärjestelmän toimintaa aktivoivan harjoittelun osalta neljään jaksoon: ensimmäinen intensiivisen harjoittelun jakso (6 viikkoa), ensimmäinen ylläpitävän harjoittelun jakso (8 viikkoa), toinen intensiivisen harjoittelun jakso (4 viikkoa) ja toinen ylläpitojakso (8 viikkoa). Intensiivisen harjoittelun jaksoilla hermolihasjärjestelmän toimintaa aktivoivaa alkulämmittelyohjelmaa oli tarkoitus tehdä 2-3 kertaa viikossa, ylläpitojaksoilla kerran viikossa. Vammaksi määriteltiin pelissä tai harjoituksissa sattunut akuutti alaraajavamma, joka esti pelaajaa osallistumasta peleihin tai harjoituksiin seuraavan 24 tunnin aikana. Vammojen vakavuuden luokittelu tapahtui Ekstrandin & Gillquistin (1991) mukaan. (Pasanen ym. 2008b.) Hermolihasjärjestelmän toimintaa aktivoiva alkulämmittelyohjelman tavoitteena oli pelaajien motoristen taitojen ja kehonhallinnan kehittyminen ja hermolihasjärjestelmän valmistaminen lajikohtaisiin suorituksiin. Ilmaantuvuussuhteet (incidence rate ratio) ja niiden 95 %:n luottamusvälit laskettiin Poissonin mallilla. Tutkimuksessa havaittiin, että hermolihasjärjestelmää aktivoiva harjoittelu pienensi naispelaajien alaraajavammojen riskiä 66 %. Iän, painoindeksin, salibandyn pelaamisvuosien, pelipaikan ja ortopedisten leikkausten mukaan vakioitu ilmaantuvuussuhde verrattaessa interventioryhmää verrokkeihin oli 0.34 (95 % luottamusväli 0.20 0.57, p=0.001). Suurin vaikutus havaittiin ilman kontaktia tapahtuneiden nilkan ligamenttivammojen riskissä. Niiden ilmaantuvuus oli interventioryhmässä 0.27 vammaa /1000 peli- ja harjoitustuntia ja kontrolliryhmässä 1.10 vammaa /1000 peli- ja harjoitustuntia. Nilkan ligamenttivammojen ilmaantuvuussuhde verrattaessa interventioryhmää verrokkeihin oli 0.28 (95 % luottamusväli 0.12 0.67, p=0.004). (Pasanen ym. 2008b.)

19 5 PELIALUSTAT 5.1 Urheilualustan ominaisuuksia Urheilualustan ominaisuuksia, jotka vaikuttavat liikuntasuoritukseen ja mahdollisesti myös vammariskiin, ovat kitka, joustavuus, kovuus, vaimennuskyky ja energian palautus. Kitka on voima, joka urheilussa vaikuttaa yleensä alustan ja jalkineen välissä. Kitkan suuruus riippuu materiaalien välisestä liukukitkakertoimesta. Urheilualustojen liukukitkakertoimen tulisi olla lämpötilasta, säästä ja alustan iästä riippumaton. Liian suurella tai liian pienellä kitkalla on yhteyksiä lisääntyneeseen loukkaantumisriskiin. Synteettisellä alustalla kitka on pääsääntöisesti suurempi kuin luonnollisella alustalla. esimerkiksi keinonurmen kitka on noin 10 40 % suurempi kuin kitka luonnonnurmella. (Bartlett 1999.) Joustavuus on alustan kovuuden käänteinen ominaisuus. Joustavuus kuvaa, kuinka paljon alusta antaa periksi voiman vaikuttaessa siihen. Oletetaan, että vähäinen joustavuus mahdollistaa paremman suorituksen esimerkiksi pikajuoksussa. Vähäinen joustavuus johtaa kuitenkin suurempiin voimiin kiihdytyksessä ja lisää siten vammautumisriskiä. Pitää kuitenkin huomioida, että jos alusta on liian joustava, sillä on väsyttävä juosta. (Bartlett 1999.) Alustan kovuus kuvaa materiaalin kykyä vastustaa siihen kohdistuvaa voimaa. Kovat alustat ovat yleensä jäykkiä, pehmeät alustat ovat joustavia. Kovia alustoja pidetään jäykkyytensä vuoksi yhtenä tekijänä liikuntavammojen synnyssä. Vaimennuskyky, jota kutsutaan myös iskun vaimennukseksi, on alustan ominaisuus, jonka Deutsches Institut Für Normung (DIN) on määritellyt. Vaimennuskyky kuvaa prosentteina a lustalla koettua maksimivoimaa verrattuna voimaan sementillä. Energian palautus kuvaa, kuinka paljon alusta palauttaa energiaa siihen iskeneeseen objektiin. Energian palautuksella on suuri merkitys monissa pallopeleissä. Jos alusta palauttaa vain pienen osan siihen osuneen pallon kineettisestä energiasta, alustaa pidetään hitaana. (Bartlett 1999).

20 5.2 Urheilualusta vaikutus vammariskiin Urheilualustan ominaisuuksista merkittävimpiä vammoihin liittyviä tekijöitä ovat alustan kovuus ja kitka (Pasanen ym. 2008c). Salibandyn kaltaisessa lajissa, jossa on vain vähän vertikaalista liikettä, mutta runsaasti horisontaalista, urheilualustan kitkaominaisuudet vaikuttavat vammariskiin. Synteettiset materiaalit vähentävät usein liukumisia, mutta ne aiheuttavat suuremman vastuksen kiertoliikkeisin, verrattuna eisynteettisiin alustoihin, kuten esimerkiksi puulattiaan. Esimerkiksi tenniksessä on raportoitu 20 % enemmän vammautumisia alustoilla, jotka estävät liukumista, kuten synteettisiin alustoihin kuuluvilla elastomeerialustoilla, verrattuna liukumisen mahdollistaviin alustoihin, kuten ruohoon. (Bartlett 1999). Arvioidaan, että synteettisten alustojen käytön myötä sekä liikuntavammojen määrät että vammatyypit ovat muuttuneet. On havaittu viitteitä siitä, että sekä ak uuttien vammojen että rasitusvammojen ilmaantuvuus kasvaa, kun liikuntaa harrastetaan synteettisellä alustalla. Rasitusvammojen etiologiaan liittyy usein liikkuminen kovalla tai jäykällä alustalla. Yleisurheilussa on havaittu, että synteettisellä radalla juostessa rasitusvammoja ilmenee enemmän kuin pehmeämmällä hiilimurskaradalla. Tenniksessä jäykillä synteettisillä alustoilla pelatessa rasitusvammoja ilmenee enemmän kuin pehmeämmillä savikentillä. Tekonurmella pelaamisen on havaittu liittyvän kasvaneeseen rasitusvammojen määrään jalkapallossa, amerikkalaisessa jalkapallossa ja maahockeyssä. (Dixon ym. 1999.) Alustoilla, joilla kitkakertoimet ovat suuret, on havaittu suurempia vammamääriä kuin pienemmän kitkakertoimen alustoilla. Kitka vaikuttaa tärkeältä tekijältä vammojen ehkäisyn näkökulmasta (Nigg & Segesser 1988). Joissakin lajeissa, kuten tennis, yleisurheilu ja maahockey, on luotu standardit pelialustan kitkakertoimille (Dixon ym. 1999). Wedderkopp ym. (1997) havaitsivat tutkimuksessaan, että nuorilla naiskäsipalloilijoilla on erittäin suuri vammautumisriski: 40.7 vammaa/1000 pelituntia. He arvioivat taustalla olevan monia tekijöitä, joista yksi on liian suuri kitka kengän ja alustan välillä. Kun nopeus, voima ja pelin intensiteetti kasvavat, suuri kitka kengän ja alustan välillä johtaa vakavampiin vammoihin. (Wedderkopp ym. 1997.) Kuten

21 aiemmin on todettu, käsipallolle on tyypillistä samankaltaiset nopeat kiihdytykset, jarrutukset ja suunnanmuutokset kuin salibandylle. Monissa lajeissa on havaittu, että kentän kovuus tai joustavuus ei vaikuta vammojen ilmaantuvuuteen. Tenniksessä (Nigg & Segesser 1988) ja amerikkalaisessa jalkapallossa havaittiin, että alustan kovuus ei lisää vammariskiä, mutta sen sijaan suuri kitkakerroin lisää. Juoksussa vammat kohdistuvat pääasiassa nilkkaa ja polvea ympäröiviin jänteisiin, mutta pallopeleissä polvi- ja nilkkavammat kohdistuvat pääasiassa ligamentteihin ja nivelkapseleihin. Tämän arvellaan johtuvat pallopeleihin liittyvistä hypyistä ja suunnanmuutoksista, joita juoksussa ei ilmene. (Milburn & Barry 1998.) Tämä viittaisi siihen, että pallopeleissä alustan kovuus ei vaikuta vammariskiin yhtä merkittävästi kuin alustan ja jalkineen välinen kitkakerroin. Parkettilattioiden kitkakertoimet ovat yleensä 0.36 0.53 ja synteettisten alustojen kitkakertoimet ovat 0.46 0.76 (Olsen ym. 2003). 5.3 Salibandyalustat Salibandyssä lattiamateriaalin on kestettävä mailan iskuja, joten suositeltavia materiaaleja ovat muovi-, linoleumi- ja polyuretaanipintaiset lattiat sekä kovista puulajeista, kuten koivu ja pyökki, tehdyt lattiat. Muovipintainen lattia on kulutuskestävyydeltään ja huollettavuudeltaan usein parkettilattiaa parempi ja hinnaltaan edullisempi. Näistä syistä monissa salibandyhalleissa suositaan muovilattioita. Salibandyhallin suunnittelu- ja rakennusoppaan (Hietala & Järvenpää 2000) mukaan pelialustalle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu myös sopiva kitka ja riittävä jousto, mutta suositusarvoja näille ominaisuuksille ei anneta. Salibandyn säännöissä ei aseteta vaatimuksia pelialustan materiaalille. Suomen salibandyliitto ry mainitsee olosuhdekriteereissään, että pelialustan tulee olla joko muovialusta, joka on liikuntakäyttöön tarkoitettua synteettistä muovia tai kova parketti (esim. koivu, vaahtera, pyökki), jossa on kestävä himmeä urheilupinnoitteisiin sopiva lakka (Salibandyliitto 2008).

22 Pelialustan materiaalin vaikutusta salibandyvammojen ilmaantuvuuteen on tutkittu yhdessä tutkimuksessa. Tutkimuksessa verrattiin vammariskiä pelattaessa synteettisellä alustalla verrattuna parkettialustaan. Tämä tutkimus edelsi Pasasen tutkimusryhmän (Pasanen 2008b) tekemää salibandyvammojen ehkäisyinterventiota, jonka tulokset on esitelty aiemmin kappaleessa 4.4. Seuranta-aika oli yhden salibandykauden mittainen, syyskuusta 2004 maaliskuuhun 2005. Tutkimuksessa oli mukana 331 naispelaajaa Suomen kahdelta ylimmältä sarjatasolta. Pelaajien keski-ikä oli 25.5 (keskihajonta 5.0) vuotta. Vammaksi luokiteltiin mikä tahansa pääsarjan tai 1. divisioonan pelissä ilmennyt akuutti vamma, joka esti pelaajan osallistumisen peliin tai harjoituksiin seuraavan 24 tunnin ajan. Harjoituksissa ja muissa peleissä sattuneet vammat ja rasitusvammat rajattiin tutkimuksen ulkopuolelle. Vammojen luokittelu tapahtui Ekstrandin & Gillquistin (1991) mukaan. (Pasanen ym. 2008c.) Tutkijat analysoivat 230 salibandypeliä. Kauden aikana parketilla pelattiin 971 tuntia ja synteettisellä alustalla 601 tuntia. Vammoja sattui 62, joista 36 synteettisillä pelialustoilla ja 26 parketilla. Vammoista 24 % polvivammoja ja 23 % oli nilkkavammoja. Vammoista 53 % oli lieviä, 26 % kohtalaisia ja 21 % vakavia. Vammojen ilmaantuvuus synteettisillä pelialustoilla salibandyssa oli 59.9/1000 pelituntia ja parkettilattioilla 26.8/1000 pelituntia. Iän, painoindeksin, harjoittelumäärän, salibandyn pelaamisvuosien ja aiempien vammojen mukaan vakioitu ilmaantuvuussuhde oli synteettisellä alustalla pelattaessa 2.1-kertainen (95 % luottamusväli 1.2 3.5, p=0.005) verrattuna parketilla pelaamiseen. Vakioinnilla oli hyvin pieni vaikutus ilmaantuvuussuhteisiin. Sekä kohtalaisten että vakavien vammojen riski oli synteettisellä alustalla pelattaessa 3.3-kertainen parketilla pelaamiseen verrattuna. Merkittävin ero alustoiden välillä havaittiin ilman kontaktia tapahtuneiden vammojen ilmaantuvuudessa. Synteettisellä alustalla pelattaessa ilman kontaktia tapahtuneiden vammojen riski oli 12.5-kertainen (95 % luottamusväli 2.9 54.9, p=0.001) verrattaessa parketilla pelaamiseen. (Pasanen ym. 2008c.)

23 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko Suomen kahden ylimmän sarjatason naissalibandypelaajien nilkan ja jalkaterän akuuttien vammojen ilmaantuvuudessa ja vakavuudessa havaittavissa eroja pelattaessa synteettisellä lattialla verrattuna parkettilattiaan. Tutkimusongelmat: 1. Kuinka pelialustan materiaali vaikuttaa pelitilanteessa syntyneiden akuuttien nilkkaja jalkaterävammojen ilmaantuvuuteen? 2. Kuinka pelialustan materiaali vaikuttaa akuuttien nilkka- ja jalkaterävammojen vakavuuteen?

24 7 AINEISTO JA MENETELMÄT 7.1 Aineisto Tämä pro gradu on osa UKK-instituutin laajempaa salibandyvammojen ehkäisytutkimusta. Salibandyvammojen ehkäisytutkimuksen tavoitteena oli tutkia naisurheilijoiden urheiluvammojen epidemiologiaa ja selvittää, onko hermolihasjärjestelmää aktivoivalla alkuverryttelyohjelmalla mahdollista vähentää naissalibandypelaajien alaraajavammojen riskiä. Tässä pro gradussa on esitelty neljä tutkimuksesta julkaistua artikkelia (Pasanen ym. 2008a, 2008b, 2008c), jotka ovat osa tutkimuksesta julkaistua väitöskirjaa (Pasanen 2009). Tutkimusasetelma on salibandykauden (kuuden kuukauden jakso syyskuusta maaliskuulle) mittainen prospektiivinen epidemiologinen tutkimus. Tutkimukseen osallistui 26 naisjoukkuetta. Ylimmältä sarjatasolta SM-liigasta tutkimukseen osallistuivat kaikki 12 joukkuetta. Toiseksi ylimmältä sarjatasolta 1. divisioonasta tutkimukseen osallistui 14 joukkuetta sarjan 16 joukkueesta. Tutkimuksessa oli mukana 331 pelaajaa, joista 154 pelasi SM-liigassa ja 177 1. divisioonassa. Tutkimusasetelman mukaisesti joukkueen valmentaja ja yhteyshenkilö kaikista tutkimukseen osallistuneista joukkueista antoi suostumuksensa tehdä yhteistyötä tutkimusryhmän kanssa. Yhteyshenkilö ja valmentaja kertoivat pelaajille tutkimuksesta ennen seurannan alkamista. Yksittäisen pelaajan osallistuminen perustui pelaajan antamaan kirjalliseen, tietoon perustuvaan suostumukseen. Tutkimuksen alussa ne pelaajat, jotka eivät olleet loukkaantuneita, täyttivät taustatietolomakkeen, josta kävi ilmi pituus ja paino, aiemmat vammat, salibandyn pelaamisvuodet ja harjoitustunnit sarjakauden aikana (Taulukko 3).

25 7.2 Menetelmät Vammaksi määriteltiin mikä tahansa SM-liigan tai 1. divisioonan pelissä sattunut akuutti nilkkanivelen tai jalkaterän vamma, joka esti pelaajaa osallistumasta peliin tai harjoituksiin seuraavan 24 tunnin aikana. Vammojen vakavuus luokiteltiin Ekstrandin & Gillquistin (1983) mukaan siten, että lievä vamma aiheutti 1 7 vuorokauden poissaolon, kohtalainen 8 28 vuorokauden poissaolon ja vakava yli 28 vuorokauden poissaolon. Salibandykauden aikana pelaajat kirjasivat salibandypeleihin ja harjoituksiin käyttämänsä ajan henkilökohtaisiin päiväkirjoihinsa. Tiedot vammoista kerättiin strukturoidulla lomakkeella (Taulukko 2), jotka joukkueiden yhteyshenkilöt keräsivät kuukausittain ja toimittivat tutkimusryhmälle. Tutkijalääkäri otti yhteyttä jokaiseen loukkaantuneeseen pelaajaan ja tarkisti ja tarvittaessa täydensi lomakkeen tietoja. TAULUKKO 2. Kyselylomakkeella kerätyt tiedot loukkaantumisesta 1. ikä 2. joukkueen nimi 3. sarjataso 4. loukkaantumisen päivämäärä 5. paikannimi, jossa loukkaantuminen tapahtui 6. pelin tyyppi (SM-liiga, 1. divisioona, tms.) 7. pelipaikka loukkaantumishetkellä 8. lattiamateriaali, jolla loukkaantuminen tapahtui 9. vamman sijainti 10. vammatyyppi 11. miten vamma tapahtui 12. vamman hoito 13. montako päivää pois peleistä/harjoituksista 14. diagnoosi (lääkärin tekemä) Pelikauden ajalta laskettiin pelaajien aktiiviset pelitunnit synteettisellä alustalla ja parketilla. Kauden aikana analysoitiin yhteensä 230 SM-liigan ja 1. divisioonan peliä. Tiedot pelaajan osallistumisesta peliin saatiin pelaajien täyttämistä päiväkirjoista. Pelaajan aktiivinen peliaika laskettiin Hokan (2001) tekemää lajianalyysiä käyttäen.

26 Hokan mukaan pelaaja on ottelun aikana kentällä keskimäärin 15 20 minuuttia. Tiedot lattiamateriaaleista saatiin Suomen salibandyliitosta. 7.3 Tilastolliset menetelmät Tutkimusaineiston tilastollinen analyysi toteutettiin SPSS 18.0 for Windows-ohjelmalla. Tutkimusaineistosta laskettiin pelaajien iän, pituuden, painon, painoindeksin, salibandyn pelaamisvuosien ja sarjakauden harjoitustuntien keskiarvot ja vaihteluväli. Nilkan ja jalkaterän vammojen ilmaantuvuus ilmaistiin vammojen lukumääränä 1000 pelituntia kohden. Ilmaantuvuussuhde, (incidence rate ratio, IRR), määriteltiin vammojen ilmaantuvuutena synteettisillä lattioilla verrattuna vammojen ilmaantuvuuteen parkettilattioilla. Vakioidut ja vakioimattomat ilmaantuvuussuhteet ja niiden 95 % luottamusväli saatiin Poissonin mallista. P-arvoa < 0.05 pidettiin tilastollisesti merkittävänä.

27 8 TULOKSET 8.1 Pelaajien taustatiedot Taulukosta 3 käy ilmi pelaajien ikä, pelaajan ilmoittama pituus, pelaajan ilmoittama paino, painoindeksi, salibandyn pelaamisvuodet ja sarjakauden harjoitustunnit vaihteluväleineen. TAULUKKO 3. Pelaajien taustatiedot (n=331) keskiarvo vaihteluväli Ikä (vuotta) 24.5 (15.0 52.2) Pituus (cm) 166.2 (150.0 180.0) Paino (kg) 61.6 (47.0 87.0) Painoindeksi 22.3 (17.7 31.2) Pelivuodet salibandyssa 7.1 (0.5 16.0) Harjoitustunnit sarjakaudella 4.8 (0.8 11.9) Pelaajista 154 pelasi seurantakauden alkaessa naisten SM-liigaa ja 177 1. divisioonaa. (Taulukko 4). Pelipaikoittain pelaajia oli tutkimuksessa mukana suurin piirtein samassa suhteessa kuin yleensä joukkueessa eli hyökkääjiä hieman enemmän kuin puolustajia. Maalivahteja oli mukana keskimäärin 1.4 joukkuetta kohti (Taulukko 5). TAULUKKO 4. Pelaajien sarjatasot kaudella 2004 2005 SM-liiga 154 1. divisioona 177 Yhteensä 331 TAULUKKO 5. Pelaajien pelipaikat maalivahti 35 puolustaja 106 hyökkääjä 190

28 8.2 Vammojen ilmaantuvuus Seurannassa oli mukana yhteensä 230 naisten SM-liigan ja 1. divisioonan peliä. Kauden aikana parketilla pelattiin 971 tuntia ja synteettisellä alustalla 601 tuntia. Nilkan ja jalkaterän alueen vammoja sattui 16, joista yhdeksän synteettisellä alustalla ja seitsemän parketilla. Vammoista 9 sattui SM-liigapeleissä ja 7 1. divisioonan peleissä. Vammoista 14 oli nilkkavammoja ja kaksi kantapäävammoja (Taulukko 6). Yhdelle pelaajalle sattui kaksi vammaa, jotka olivat molemmat parketilla sattuneita nilkkavammoja. Nilkan ja jalkaterän vammojen ilmaantuvuus koko kaudella oli 10.2 vammaa/1000 pelituntia. Parketilla ilmaantuvuus oli 7.2 vammaa/1000 pelituntia ja synteettisellä alustalla 15.0 vammaa/1000 pelituntia. TAULUKKO 6. Vammojen lukumäärä ja ilmaantuvuus kehonosittain Synteettiset alustat Parketti Loukkaantunut kehon osa n ilmaantuvuus/1000 pelituntia n ilmaantuvuus/1000 pelituntia nilkka 8 13.3 6 6.2 jalkaterä 1 1.7 1 1.0 9 7 Ilmaantuvuussuhde vakioitiin iän, pelipaikan, painoindeksin ja aiempien vammojen lukumäärän mukaan. Vakioitu vammojen ilmaantuvuussuhde oli synteettisillä alustoilla 2.1-kertainen (95 % luottamusväli 0.78 5.66) verrattuna parkettilattiaan. Ilmaantuvuussuhde ei ollut tilastollisesti merkitsevä, p=0.15 (Taulukko 7). TAULUKKO 7. Vammojen lukumäärä, vammojen ilmaantuvuus 1000 pelituntia kohden ja ilmaantuvuussuhde Nilkan ja jalkaterän vammat Synteettiset alustat n ilmaantuvuus /1000 pelituntia Parketti n ilmaantuvuus /1000 pelituntia 9 15.0 7 6.2 IRR (95 % CI) p 2.1 (0.78-5.66) 0.15 IRR= incidence rate ratio, ilmaantuvuussuhde, CI= confidence interval, luottamusväli