1: Rajat, rakenteet ja hajoaminen. Kaiken loppu Mika Rättö Vril Rajattu ja rajaton Omenoista ja juurista Valaistuminen

VIRTA 1: Rajat, rakenteet ja hajoaminen Kaiken loppu Mika Rättö Vril Rajattu ja rajaton Omenoista ja juurista Valaistuminen

VIRTA 1: Rajat, rakenteet ja hajoaminen Sisällys: 3 Alkulause Mikko Nenonen 4 Kaiken loppu - provosoitu moraalisaarna modernin ihmisen tuskasta Akseli Salusjärvi 6 Mika Rättö -haastattelu (marraskuu 2003) Mikko Nenonen 14 Vril - Pimeään hukkuvat lyhdyt, viimeiset siemenperunat Vesa Kyllönen 17 Rajattu ja rajaton Matti Rautaniemi 19 Radiohead: Hail to the Thief Mikko Nenonen, Hippo Taatila, Matti Rautaniemi 21 Markku Peltola: Buster Keatonin ratsutilalla Matti Rautaniemi, Mikko Nenonen 22 Enslaved: Below the Lights Mikko Nenonen, Matti Rautaniemi 23 Birdtree: Orchards and Caravans Tuukka Vartiainen 24 Omenoista ja juurista Mika Pekkola 30 Valaistuminen Matti Rautaniemi 31 Lista - Kirjallisuus, elokuvat, musiikki Kansi: Netta Kervinen Taitto & ulkoasu: Matti Rautaniemi VIRTA 1: Rajat, rakenteet ja hajoaminen. Helmikuu 2004. Kirjoittajat vastaavat itse (tai ovat vastaamatta) artikkeliensa sisällöstä. Toivomme yhteydenottoja lahjakkailta kirjoittajilta ja varakkailta ihmisiltä, jotka ovat halukkaita tukemaan kulttuuritoimintaa. Sähköposti: virtazine@hotmail.com www: http://www.kevytnostalgia.org/virta

ALKULAUSE Hetkestä ja paikasta irtaantuminen edellyttää logiikan valheellisen hämärän ylittämistä, poukkoilevan todellisuuden hahmottamista ulkopuolelta, tavallaan puhtaalta pöydältä. Se on välttämätöntä ihmiselle: oleminen ei ole osien yhteensummaamista tai todennäköisyyksillä pelaamista. Olennainen tapahtuu tiedostamattomalla tasolla, eikä olennaisten asioiden tekeminen ota realiteetteja huomioon, jolloin minän ja keskinkertaisuuden ylittäminen on mahdollista. Vain tuntematon on viime kädessä kiinnostavaa. Siitä puhuminen ei ole mahdotonta, se vaatii herkkyyttä ja avoimuutta niin välittäjän kuin vastaanottajankin mielessä. Mistä oikein puhun? - Haluamme hallita ja rajata kaiken: itsen, jumalan, eläimet, laitteet, halut. Kun mitään tai ketään ei tarvitse ottaa vakavissaan, tai kun vakavissaan voidaan ottaa vain jokin pelkästään konkreettinen asia, voidaan puhua henkisestä rappiosta tai ainakin vitun huonosta meiningistä. On olemassa loputon määrä keinoja passivoida itsensä tai typistää olemisensa välittömiin impulsseihin. Pyhä korvataan maallisella, kokonaisvaltaisuus hektisyydellä ja vastuu negaatioilla. Kaikki on sallittua, ja ympäristön suoman suvaitsevaisuuden turvin voidaan tehdä mitä tahansa. Silloin ei ole niin väliä, pystyykö ikonien polkemisen lisäksi rakentamaan uusia ikoneita. Koska uskottavuus ja mahdollisuus vetäytyä vastuusta täytyy voida säilyttää, ei itsensä alttiiksi pistäminen nyt oikein ole muodissa, ja ikoneiden monilta osin oikeutettu kyseenalaistaminen tahtoo kääntyä itseään vastaan. Ongelma ei ole niinkään ikoneissa sinänsä, vaan niiden väljähtyneessä, yksipuolisessa ja liian suorassa tavassa esittää puhtaita ja merkityksellisiä teemoja. Ihminen kokee asioita eri tasoilla, ja jotkut asiat vaativat hiljentymistä ja ironiasta vapaata syventymistä, mikä ei tietenkään sulje pois muita kokemisen tapoja. Jos pitääkin voida tehdä hauskoja juttuja ja olla ottamatta maailmaa liian vakavasti, on muutakin. Meilläpäin on kuitenkin totuttu ennakkoasenteisiin, ironisointiin ja osoittelemiseen. Joitakin asioita voi ymmärtää vain kun ei odota mitään, kun ei ole jo malttamaton siirtymään seuraavaan turruttavaan asetelmaan. Aivan kuten maailmankaikkeuskin tuntuisi olevan omalla painollaan kulkeva, arvaamaton ja rajaton, mutta viime kädessä järjestelmällinen olento, täytyy meidän myös voida kokea jotain, joka ei ole selitettävissä, mutta jonka tiedämme olevan totta - ilman pintapuoliseksi jäävää uskottavuutta ja siitä seuraavaa välineellistä, odotettua ja turvallista vaikutusta. Ihmisten sisäisten maailmoiden täytyy voida käydä rehellistä keskustelua, ilman pyrkimystä kahlita (ja hallita) aisteja ja virtauksia. (Teksti: Mikko Nenonen, Kuva: Netta Kervinen) 3

KAIKEN LOPPU Provosoitu moraalisaarna modernin ihmisen tuskasta (Teksti: Akseli Salusjärvi, Kuvat: Akseli Salusjärvi, Pekka Rintala) Kaikki alkoi 1800-luvulla. Ei niin, että tarinan elementit olisivat silloin ilmaantuneet jostakin tyhjstä ihminen vain oppi juuri tuona vuosisatana valjastamaan käyttöönsä sellaiset tuotantomenetelmät, että niiden tehokkuus oli kerta kaikkiaan jotakin muuta kuin milloinkaan aikaisemmin. Samoin oli laita niiden kuormittavuuden kanssa. Tuo nimittäin oli juuri se vuosisata, jolloin Englannista kaadettiin kaikki metsät teollisuuden polttoaineeksi niiden koskaan kasvamatta takaisin. Itse asiassa koko läntinen Eurooppa joutui sellaisen jyrän alle, että istuessaan tänä päivänä junassa missä tahansa päin Keski- Eurooppaa, on kokolailla epätodennäköistä, että missään näkyy koskematonta metsää. Vaikka teollisuuspatruunat mittailivat yhä vaikuttavampia silintereitä päihinsä ja persialaisia mattoja rakastajattariensa eteisten lattioille, oli tuolloin ihmisen käsittämä todellisuus vielä herttaisen neitseellistä. Rusoposkiset imperialistit ammuskelivat sarvikuonoja, opettivat Raamattua, jakoivat maa-alueita naapurimaiden kanssa ja availivat housunnappejaan turpeahuulisille alkuasukkaille. Ahavoituneimmatkin merimiehet, jo 300 vuotta Kolumbuksen jälkeen, pyörittelivät päitään Rangoonin satamassa, että ei tämä maailma perkele purjehtimalla kesken lopu. Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan mantereiden sisäosat olivat kartalla tutkimattoman valkoista aluetta. Joku Livingstone harhaili Kongon jokivarressa. Jules Verne kirjoitti romaaneja, joissa toinen maailma löytyisi tämän planeetan maankamaran alta. Darwinin höpötyksille naurettiin. Tiedettiin, että maailma oli 6000 vuotta vanha, ja ihmisen polku, joka oli alkanut leventyä, jatkuisi täältä hamaan iankaikkisuuteen saakka, kunnes Jumalan valtakunta tulisi maan päälle. Sitä ennen oli kuitenkin tehtävä mukavat oltavat. Rikastuttava. Rikastumisen hinku oli niin kova, että ahneuden perkele punkesi sivistyneistön napinlävistä rintakarvoituksen sekaan, saaden 1800-luvun lopun herrasmiehen näyttämään sirkustirehtöörin tekeleeltä. Luoden häneen mahtailevat eleet ja ryhdin, jossa kukkomainen askellus ja rinnan pullistus saivat ohikulkijan väistämättä ihmettelemään, miten tuollainen vallankahvassa roikkuva kuvatus ylipäätään pysyi pystyssä. Vastaus oli tietysti selvillä: Jumalan avulla. Kuumimpien vuosien aikana nimittäin huomattiin, että maailma todellakin loppuu jossain vaiheessa kesken, mikä kuumensi alusmaita halajavien maiden laivarakennus- ja aseteollisuutta. Epäileville Tuomaksille ja muille juudaksille opetettiin aivan oikein, että nyt oli ristiretket viimeistään vietävä loppuun, sillä pimeän Afrikan asukkaat eivät Jeesuksen puutteessaan osaa edes nussia kunnolla, vaan ahtavat aisaansa naisiin milloin mistäkin asennosta kiimassaan ulvoen ja läähättäen eikä Jeesus satavarmasti tule takaisin niin kauan kuin moista maan päällä tapahtuu. Olihan se selvää, että kaikenlainen lisääntymisvietin likaiseen tyydytykseen tähtäävä toiminta tulisi tapahtua kuten Englannissa iankaiken: pimeässä, ilman hikeä, nopeasti ja pidätellysti uhkuen. Tällä tavalla gentleman nimittäin kaataa aatelisladyn. Ja kun tätä evankeliumin ilosanomaa vietiin viivoittimella rajattuun kolmanteen maailmaan, voitiin samalla iskulla hoitaa muitakin kärpäsiä: viedä muutamia orjia Amerikkaan, tuotattaa raaka-aineita kotimaahan, rakentaa teollisuutta. Tietoisuus siitä, mitä tämä kaikki tulisi merkitsemään ihmiskunnalle muutaman sadan vuoden kuluttua, oli hyvin optimistista. Luonnon tilassa olleeseen maailmaan oltiin vain tuomassa kaikkea sitä hyvää, mitä anglosaksinen ihminen oli illan pimeinä tunteina verstaassaan kehittänyt. Sattui kuitenkin niin, että tämä kehitys keskeytyi joiksikin vuosiksi kahden maailmansodan hiertäessä länsirintaman välejä. Nimittäin syntyi muutamia epäselvyyksiä siitä, mihin ihmiskunnan kompassineulan tulisi suuntautua. Tämä on tietysti jopa välttämätön konflikti tilanteessa, jossa laivan komentokannella on useampi kapteeni. Ei oltu 4

vielä valmiita ymmärtämään sitä tosiseikkaa, että ihmiskunta ei tulisi varsinaisesti luomaan taivaan valtakuntaa maan päälle minkään kansakunnan lipun alaisuudessa, vaan yhteisenä rintamana, kestävään ideologiaan sitoutuneena riemun armeijana. Tässä mielessä demokratia on toiminut regressiivisenä hallitsemisen muotona, sillä byrokratian rattaisiin ja säädösarkistoihin on jauhautunut ja kadonnut hirvittävä määrä sellaista energiaa, joka valistuneen itsevaltiuden aikana olisi vienyt edistystä harppauksittain eteenpäin. Olkoon määränpäistä mitä mieltä tahansa, on turha väittää, etteivätkö järjestelminä Rooman imperiumi, Napoleonin Ranska, Natsi-Saksa, Stalinin Neuvostoliitto ja Faaraoiden Egypti olleet yhtä liukkaita kuin karvaton ja rasvattu impi venäläisen sotilaan alla. Sotien jälkeisen maailman hajaantuneet rivit komennettiin kuitenkin yllättävän nopeasti ruotuun. Valtaapitävien pelotesanat: köyhyys, impotenssi, vapaa lainsäädäntö, anarkismi tekivät taistelujen turruttamat, kaiken nähneet karskit sotamiehetkin jälleen kuuliaisiksi. Saksa oli kukistettu ja jokainen berliiniläinen nainen raiskattu ainakin kerran. Osa aatelistosta hirttäytyi likaisen venäläisen naisen survottua haisevan elimensä mitä oudoimmissa asennoissa mitä kummallisimpiin paikkoihin. Ne upseereiden vaimot, jotka suostuivat mihin tahansa säästääkseen henkensä todella joutuivat alistumaan kaikkeen mitä venäläinen mielikuvitus vain keksi. Ja pitkät illat juoksuhaudoissa olivat tuoneet mieleen yhtä jos toista. Puleeratut silkkialushameiset renatet joutuivat nuolemaan venäläisen sotilaan puhtaaksi tämän käytyä vessassa ja nielemään niin huikean määrän siittiöitä, että proteiinipitoinen ravinto sai heidät lihomaan kurjuutensa keskellä. Kaikki nämä erimielisyydet oli kuitenkin syytä nyt unohtaa, sillä tärkeämmät päämäärät kuin anteeksianto ja ihmisarvo antoivat piiskata laukkaavia hevosia ihmiskunnan rattaiden edessä. Iso-Britannia ei voinut enää pitää sotilaallista ylivaltaa alusmaihinsa, kuten eivät muutkaan maat. Sen sijaan, eettä rikkaat olisivat hallinneet köyhiä orjuuttamalla heidät väkivallalla, kuten aina aikaisemmin ihmiskunnan historiassa, oli nyt alistettava köyhemmät viekkaudella. Turhanpäiväiset ideologiat olivat nimittäin saaneet tyhmimmätkin vaatimaan oikeuksiaan orjuuttamista vastaan. Ainoa ratkaisu ongelmaan oli, että köyhät oli saatava haluamaan palvella rikkaita, eikä tällaiseen järjestykseen ollut muutakaan nerokasta ratkaisua kuin markkinatalous. Kaupallinen järjestelmä, jossa raha ja valta liittyivät saumattomasti toisiinsa ja jossa kaupankäyntivalmiuden perusteella määrittyi kunkin osapuolen ladun leveys. Koska käyty sota oli kuin ihmeen kaupalla levittänyt imperialistimaiden sotaväestöä ja muuta koneistoa kaikkialle maailmaan, ei ollut kovinkaan kummallista, että nämä aivan luonnollisesti jatkoivat miehittämistään naamioimalla toimintansa erilaisten yhtiöiden taakse, jotka rakensivat nopeasti toimistorakennuksia etäpesäkkeikseen. Lisäksi markkinatalouden maailmanvalta takasi myös sen, että siinä missä orjia täytyi ennen vahtia pellolla, etteivät he karkaisi, tulisi nyt työvoima kilpaa pellonreunalle ennen auringonnousua pyytäen saada tehdä ruokaa vastaan työtä. Viidakon villit olivat nyt etsimässä kauppatavaraa, joka vaihtoi omistajaa vasta satamassa. Työläs raaka-aineiden etsintä ja viljely olivat siten jääneet muiden ongelmaksi valloittajien hoitaessa enää kaupankäyntiä. Ja siinä missä sivistynyt eurooppalainen tai amerikkalainen joutui ennen kannattamaan itsensä vikuroivilla orjilla keskelle viidakkoa aseella uhaten ja metsästämään kylistä kauneimpia neitsyitä lämmittämään vuodettaan, saattoi hän nyt rakentaa itselleen mukavan huvilan. Sinne samaiset tyttäret nyt kilpaa saapuivat koristeltuina ja miellyttämisen tapoja opiskelleina kauppaamaan itseään lihasäilykkeestä tai hamekankaasta. Länsimaisen elämänmenon vakiinnuttua ei anttipiippojen tai karihäkämiesten ole enää aikoihin tarvinnut poistua kotoaan saadakseen lenkkitossuja, riisiä, kahvia, kokaiinia, silkkiä, pippuria, teetä, prostituoituja, konekivääreitä ja muita hyödykkeitä käytännössä katsoen ilmaiseksi kotiinsa. Itse asiassa 70-luvusta lähtien on länsivaltojen merkittävimpänä ulkoja sisäpoliittisena päämääränä ollut sitoa valtiontaloutensa valmiisiin ruokaainevirtoihin, joiden avulla esimerkiksi nykypäivän nuoren suomalaisen, kuten minun, on onnistunut saavuttaa häkellyttävän korkea sivistystaso sekä oletettu elinikä. Suunnatessani lomamatkani maailman köyhimpiin osiin (minulla ei ole varaa lomailla pelkällä opintotuella länsimaissa) on minun helppo täydellisellä kouluenglannillani jakaa köyhille savukkeita ja taputuksia päälaelle. Menkää tehtaaseen vaan töihin, hyvin sujuu, ajattelen uusissa Niken lenkkareissani. 5

MIKA RÄTTÖ -haastattelu (marraskuu 2003) Kävin haastattelemassa mm. Kuusumun Profeetasta ja Circlestä tuttua Mika Rättöä Porissa. Odottelin mutkattomaksi hepuksi paljastuneelta Rätöltä radikaaleja tulkintoja kristinuskosta tai ainakin rohkeampia paljastuksia vapaamuurareista, mutta vastaukset olivatkin hieman maanläheisempiä, vaikka taiteesta paljon puhuttiinkin. Tee oli kuumaa ja vastaukset pitkiä. Myöhästyin viimeisestä junasta ja menetin ilmaisten sivarilippujen tuoman edun, mutta bussi tuli melkein kotiovelle. Nauhasta sai yllättävän hyvin selvää, ja tässä sensuroimaton lopputulos. MN: Mitä projekteja on tällä hetkellä menossa? MR: Päällimmäinen projekti on tällä hetkellä ehkä tämä meidän uusi teatteriproduktio. Omaksi ilokseen on huomannut, että teatteri, ja tulevaisuudessa varmasti elokuva, kiinnostaa ehkä jossain määrin jopa kaikkein eniten. Se on ehkä väärin sanottu, koska musiikki on kuitenkin ollut aika suuri kestosuosikki kautta aikojen. Ja tämä uusi teatterinäytös - me on treenattu nyt sitä viikolla joka päivä ja rakennettu musiikkeja, tänään täytyisi ruveta miksaamaan taas kappaleita avaruussoundtrackistä. Sen nimi tulee olemaan Murheen kapselista galleriaan ja asemalle. Se on yksi vanha novelli mistä sain ekaksi idean, edellinen näytelmähän oli Oopperse le feti le grande anale, tämä perseooppera. Sen jälkeen tuli melkein heti ruvettua kirjoittamaan tätä. Perseoopperan aikana jo tuli mieleen, että olisi hienoa tehdä sci-fi-novelli tai sci-fi-näytelmä, ja se ajautui pikkuhiljaa niin raiteiltaan, että scifiä kyseisessä näytelmässä on hädin tuskin ollenkaan, se on periaatteessa rajoittunut kyseisen miehen asusteeseen. Siinä on jotain sellaista, niin kuin sanotaan, omien unelmien täyttymyksiä, nimenomaan elokuvassa ja teatterissa, joissa yhdistyy tarina... ja ehkä se on jotenkin olennaisinta, kuvat eivät ole merkinneet koskaan oikeastaan mitään, kuten näistä (seinällä olevista tauluista) näet, kaikissa lukee otsikko, missä voi, ja kaikissa oikeastaan pidempi kuin pelkästään yksi sana. Kuvataiteen olen myös ajatellut kohtauksena jostakin isommasta ja laajemmasta, ja musiikki tulee ajateltua samalla tavalla - ei kiinnosta, että tämä biisi nyt on tämmöinen, että tämä kertoo siitä (Teksti: Mikko Nenonen Kuvat: Matti Rautaniemi) kun mää kerran vähän jäin yksin, se on ikään kuin tyhjää itselle. Sen takia myös musiikissa tulee rakennettua yksi maailma, yksi kokonaisuus, jonka takana ja edessä ja sivuilta löytyy myös paljon muuta, mitä ei näy. Ehkä niin, että musiikkia kuvitetaan tekemällä siitä aina oletettu soundtrack, se on kaikkein luontevin tapa lähteä tekemään, ja näytelmässä nyt tällä hetkellä yhdistyy nämä kaikki: musiikin tekeminen, tarinan luominen, varsinkin illuusion luominen - siinä mielessä ei kiinnosta sellainen karu teatteri, jossa vain mennään torille ja husataan menemään. Ääni, valo, koko maailman satumaisuus, siinä täyttyy joku lapsen unelma hyvin suuresti jonka ehkä elokuvassa saa täyttymään vielä suuremmin. Ennen on oikeastaan vihannut teatteria tai ei ole pitänyt siitä, koska se on vaikuttanut jotenkin niin konservatiivisen jurpolta se touhu, mutta nyt kun on itse päässyt mukaan, on innostunut ihmisten ja tilanteen oikeasta läsnäolosta, on oppinut saamaan siitä kicksejä enemmän ja enemmän. Mutta se on päällimmäinen projekti tällä hetkellä, joka tulee viemään aikaa varmasti vuoden loppuun asti, kunnes päästään ensimmäiset näytökset vasta pitämään. 6

Perseoopperan soundtrack on myös kesken, mikä mennään tällä viikolla varmaan miksaamaan loppuun, siitä tulee julkaisu. Circlen uudesta levystä tehdään nyt kahta levyä, koostetaan varmaan eri kokonaisuudet, toinen tulee Englannissa, toinen ehkä Amerikassa tai sitten Suomessa. Kuusumu menee studioon tekemään hevilevyä, kahden viikon päästä on studioaika, että se saataisiin ulos loppuvuodesta. MN: Eri taiteenmuodot, joita harrastat varmaan täydentävät aika hyvin toisiaan? MR: Se on itselle välttämättä, ei koe niinkään että ne täydentävät toisiaan, vaan ne on vaan yksi, omassa maailmassa ne on yksi ainoa lähtökohta. Musiikkia voi myös julkaista pelkkänä musiikkina, niin että se jonkun osaalueen täyttää mutta omassa päässä oleva kokonaiskuva kuitenkin yleensä vaatii kaikkien näiden äskeisten mainittujen osa-alueiden täyttämistä kuten että siellä itselle herää jonkinlainen kokonaisuus ja tarina. Jos ajatellaan vaikka supersankari-levyä, niin sehän on yksi levyksi tehty supersankari, tietynlaisen marvelin kiteytymä. Sitten vastakkain taas tämä Italia-levy, Taunting tinbells through the mammal void, sehän oli ekasta näytelmästä oikeastaan tai eka näytelmä syntyi sen levyn pohjalta, sekin oli siinä vaiheessa visualisoitu, oltiin tehty siitä kokonaismatka ja kokonaismaailma, ja sitten se vietiin vielä ihan näytelmäksi asti. Mutta että se on ollut oikeastaan kautta aikain se teatterin, draaman ajattelu takana. MN: Keikoillakin ollut ilmeisesti aika tärkeä tämä teatraalinen elementti? MR: Uskoisin, en itse näe sitä meidän puolelta, mutta muut ihmiset sen näkee ja osaa varmasti ottaa huomattavasti paremmin siihen kantaa, mutta kyllä mää uskon näin, kysymys ei ole mistään, että tällaisia jätkiä me nyt ollaan, todella rankkoja, mehän ollaan vähän erikoisia, ei se sieltä tule, vaan kyllä se tulee aivan muusta. Ehkä me kuvitetaan, hyvin vaistomaisestikin musiikkimme vähän sen kaltaiseksi mitä se meidän maailmassamme on. Ja siinä vaiheessa kun lavalle noustaan ei kukaan ole entisensä, eikä kukaan ole itsensä kanssa samanlainen, ei sinne mennä sohvalle istuskelemaan, varmasti kukaan ei voi näin väittää. Koska jos ihmistä ei huvittaisi mennä, hän jättäisi menemättä, jos hän vain oma itsensä olisi, eli kyllä se aina psyykataan jostakin ja rakennetaan jotenkin se julkisivu, ja Kuusumussa se on varmaan vielä paljon voimakkaampi kuin monessa muussa jutussa. MN: Sinuakin on keikoilla erilaisissa asusteissa nähty, ovatko hahmot kuinka suunniteltuja? MR: Hyvin sattumanvaraisia. Joskus on, joskus ei, mutta ei noita hommia joka tapauksessa ole pyöritelty päivää pidemmälle, ne on ihan spontaaneja mielijohteita. Jollakin itsensä pitää saada käyntiin. Irina Niemelän äiti oli tehnyt tämän yhden valkoisen asun, mikä oli muutamalla keikalla, en muista mistä se lähti alunperin, siinä oli sellainen avaruushevimeininki. Siitä maailmasta rakennetaan seuraava levy, mitä nyt siis ollaan parin viikon päästä menossa tekemään. MN: Supersankari-levyllä on aika kristillinen kuvasto, miten koet esimerkiksi institutionaalisen kirkon? MR: Periaatteessa en mitenkään, ehkä enemmänkin objektiivisena tarkkailun kohteena, se on jättiläismäisen kiinnostava, niin kuin on kiinnostavaa myös suuret sodat ja suuret ilmiöt, vaikka eri heimoissa. Ilmiönä sinänsä äärimmäisen kiinnostava, se on niin radikaali sisällöltään kuitenkin se koko maailma, sellaiseen ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Mutta kysymys ei ole tuossakaan tilanteessa pelkästään henkilökohtaisesta minä-perspektiivistä, annetusta sanomasta ihmisille, että kuunnelkaa minua, kysymys on vain aivan samasta ajattelusta kuin jos tehdään teatterinäytelmä. Ihmisillä ei ole ollut tapana tulla kysymään sen jälkeen, että ajatteletko niin kuin tuo astronautti tuossa, joka haahuilee tyhjiössä, onko se jotenkin sinun kuvasi. Tai että jos sotaelokuvassa kysytään ohjaajalta, että nautitko sää verestä ja kuolemasta noin paljon, eihän se tule mieleenkään, ohjaaja tekee maailman joka tarjoillaan ja omaksutaan, ja katsoja ottaa siihen oman subjektiivisen kantansa ja tarkastelee sitä. Taiteilijoiden tehtävä on ennemminkin kysymysten asettelu kuin paasata, kyllä se on ehkä kirkonmiesten tehtävä ruveta paasaamaan miten asiat on. Mutta moni ajatus, mitä omat työt pitää sisällään, tai yleensä taiteilijoiden työt pitää sisällään, tehokkaiden ja upeiden teosten sisällä, syntyy varmasti juuri siitä, että ajatukset on lähteneet jollain tasolla todella henkilökohtaisesti tekijästä itsestään. Että ne ovat todella arkoja ja rajuja kysymyksiä nimenomaan tekijälle itselleen, ei niitä vaan puusta poimita, ne ovat kokemuksia siitä tilanteesta. On paha kirjoittaa sodasta 7

paremmin kuin sodassa itse olleen, joka todella on kokenut tunneperäisesti sen asian. Sen takia monet aiheet jotka on tehokkaita, rajuissakin elokuvissa, kyllä ne ihmiset on jotain siitä maailmasta, niistä ajatuksista ja moraaleista joita siinä vatkataan, joutunut filtteeraamaan itsensä läpi, että siitä tarttuu jotain konkreettista mitä voi sanoa, että siihen tulee jonkinlaista painavuutta. MN: Onko sinulla kuitenkin jonkinlaista suhdetta uskontoon? MR: Ei sen enempää mitä keskimääräisellä suomalaisella tai keskimääräisellä ihmisellä, en voi sanoa itseäni uskovaiseksi tai kristinuskovaiseksi, mutta ehkä voin sanoa itseäni uskovaksi ihmiseksi. Tämä uusi näytelmä käsittelee uskoa, ja mistä uskossa loppujen lopuksi on kysymys, muusta kuin ihmisen päässä olevasta uskosta johonkin asiaan, siihen että tämä nauhuri pyörii tai että nyt mää parannan tapani, lopetan vallan nyt juhlimiset poies ja säädyllisesti ruotuun. Jos näin tulee tapahtumaan, se on pelkästään uskon ansiota. Siinä mielessä termi on niin laaja, että sitä tarvitsee kysyä hyvin monelta kannalta, mitä on loppujen lopuksi usko ja mitä on uskon menetys, mitä myös se, että jonain päivänä herää ja tajuaa että oma tekeminen on täyttä arvotonta, olematonta, haahuilua, mitä se pohjan romahtaminen esimerkiksi merkitsee. Siinä mielessä voi sanoa, että sitä kyllä lujasti uskoo tekemisiinsä ja lujasti uskoo niihin ihanteisiin maailmasta, joilla elää, mutta ehkä koittaa aamu, jolloin tajuaa, että on ryssinyt koko homman alusta asti, ja sitten tulee täydellinen käännös ja lähdetään tukkimiehen hommiin pohjoiseen. Toivon, että seuraava näytelmä herättää ihmisissä ne kysymykset, ja enhän minä sitä näytelmää muille ole kirjoittanut vaan itselleni, jotta itse kyselisin itseltäni niitä asioita ja ymmärtäisin niitä. Itselleenhän se ekaksi täytyy tehdä, sitten se tarjoillaan muille, jalostetaan vain siihen muotoon, että joku muukin siitä jotain hahmottaa. Itseä tuo kysymys on askarruttanut paljon. MN: Jos uskoo johonkin tarpeeksi vahvasti, uskotko, että sillä vaikuttaa itseensä ja mahdollisesti itsensä ulkopuolisiinkin asioihin? MR: Aivan varmasti kaikkeen, mihin vaan. Jos uskon aseiden vapautusr.. tai aseisiin, ja lähden huhtomaan rynnäkkökiväärin kanssa torille, se vaikuttaa vähän joka osa-alueeseen. Siinä vaiheessa kun asiat viedään itsestä ulospäin maailmalle, ja niinhän siinä yleensä käy, niin kyllä ne aina vaikuttaa kaikkeen. Kristinuskon tolkuton uskonmäärä, mikä siihen sisältyy, ja millä ihmiset on saatu uskomaan siihen, että naapurinäijä roudataan nyt, kun kissa juoksee tien yli, roviolle ja se poltetaan siellä, koska uskotaan, että se on paha, niin kyllä usko on maailman vahvin elementti, sillä sitä muurit rakennetaan ja rikotaan. Eihän ihminen jolla ei ole omaa uskontahtoa, onko sellaista olemassakaan, onko se pelkkä tyhjä ruumis, joka seisoo, kyllä kaikki pongahtaa sieltä ja sillä kaikki teot tehdään. MN: Voiko pop-musiikilla vaikuttaa ihmisiin, ja onko se tärkeätä ylipäätään? MR: Kyllä uskon, että tulitikulla voi vaikuttaa ihmisiin, kysymys miten paljon ja mihin verrattuna, on loputon suo jota joudutaan punnitsemaan, mutta aika varmasti millä tahansa voi vaikuttaa. Tulitikulla kun sökkäsee naapurinäijää silmään, niin se on vaikuttanut yhteen ihmiseen ja sen perhe-elämään. Popmusiikki, jos se jonkun päivää piristää, jos se jonkun masennuksen estää, ei sen tarvitse maailmaa pelastaa tai ihmisen elämää pelastaa, se voi pelastaa ihmisen tunnin tai tehdä siitä hiukan paremman, kaikki vaikuttaa kaikkeen, se on kiistämätön tosiasia. On hieno ajatus, että kun Filippiineillä perhonen heilauttaa, niin kuin kaaosteoriassa, siipiään, se vaikuttaa jotenkin tänne, Porin torilla oleviin tapahtumiin. Se kiertokulku, kun varastat yhden irtokarkin jostain, joku sen huomaa ja pyörittelee asiaa, kertoo aviomiehelleen, joka alkaa pelätä sellaisia ihmisiä ja niin poispäin. Vaikka se on pientä, ehkä näkymätöntä ja häilyvää, niin kyllä maailman asiat vaikuttaa kaikkeen. Sitten kun on joku voimakkaampi pinta, niin kuin joku Irak-asia, kyllähän ne lopputulokset ja pienet siirrot vaikuttaa meihin, meidän öljynhintoihin ja sitä kautta meidän menoihin ja sitä kautta joka hemmetin suuntaan. Että siinä mielessä kyllä pop-musiikki vaikuttaa varmasti, siinä kuin mikä muu tahansa. Määrät on aina vähän eri asia tietysti. MN: Voisi kuvitella, että jos musiikkiin panostetaan enemmän, se myös vaikuttaa enemmän, ainakin jos vastaanottaja on avoimin mielin? MR: Kai se täytyy sanoa, että asioita täytyy yleensä tarkastella itsensä kautta, itse on vain yleismaailmallinen olento ja samalla mekanismilla toimiva kuin muutkin, ja sitä kautta joutuu funtsaamaan asiat. Esimerkiksi Lars von Trierin elokuvat, mitä nyt olen 8

katsonut, vaikka Breaking the waves - järki lähtee, viimeinen kello kalahtaa vielä lopussa naivistisesti yläkulmasta. Jos sen vaikutus on periaatteessa niin kova itseensä silloin, kyllä täytyy luottaa, että se on muihinkin ihmisiin hemmetisti vaikuttavampi kuin nyt vaikka jos mennään paikalliseen City-pubiin, ja joku soittaa hiukan Beatles-covereita. Kyllä uskon pyyteettömästi, että Breaking the wavesin vaikutus on järjettömästi voimakkaampi ympärillä ja ihmisiä sykähdyttävämpi kuin tämä jälkimmäinen vaihtoehto. Silloin täytyy vain luottaa siihen ilmiöön, että jos teokseen saadaan tarpeeksi voimaa, joka kestää illuusion ja synnyttää sen mikä on rakennettu, niin aivan varmasti se vaikuttaa voimakkaasti. MN: Olen mietiskellyt Supersankarilevyn sanoituksissa kohtia Jotkut syntyneet eivät tälle puolen ollenkaan ja Oliko Jeesus Kristus yksi heistä, vaiko ainoastaan yksi meistä. Mihin näissä viitataan? MR: Noissa sanoissa itse olen tyytyväinen siitä, että itse ei koe, että sanoissa on mitään metaforaa. Osittain sattumienkin kautta löytänyt päälauseita ainoastaan, ei metaforalauseita eli lauseita joiden taakse on verhottu jonkinlainen toinen tarkoitus tai kolmas polvi tai muuta. Idea on ainoastaan se, että yksinkertainen kysymys on tai voi olla, että oletko mielestäsi Tampereella vai Porissa, ja sitten siihen annetaan rehellinen vastaus sen mukaan miten asian näet. Kysymys siinä, että oliko Jeesus Kristus yksi heistä, eli niistä, mistä ihmiset puhuvat: aina on olemassa joku tuolla takana, aina on olemassa jumala-käsite, aina ja kaikkialla, ja niitähän kutsutaan aina heinä. Onko hän ollut yksi meistä, eli onko hän ollut yksi jurpo joka on saanut Beatles-huuman aikaan, se on hyvin leikkisä asetelma, itse myös pidän siitä asetelmasta, kysymyksestä, että mikä tuon suuren kristinuskon historiassa sittenkin on ollut totta. Sen takia on käytetty edessä kysymyssanoja, oliko?, eikö?, ei mitään häilyvämpää, vaan vain kysymys. Onko hän syntynyt tälle puolen ollenkaan on idea siitä, että elämä on hypoteettinen ajatus. Arthur Schopenhauer, filosofi, pulisonkinen mies, kirjoitti kirjan, mikäs se nyt olikaan, kuitenkin, missä hän puhuu, mitä on kuoleman tuolla puolen. Hän tarkasteli asiaa niin jännittävästi, että onko kuoleman tuolla puolen jotakin todellakin pelottavaa ja minkälainen se tilanne voisi olla, koska meillähän on jo kaikilla kokemus siitä, mitä on syntymää ennen. Eli onko se ollut pelottava tilanne, me ollaan oltu myös jossain tietämättömässä tyhjiössä, ennen kuin meidät on siitetty maalliseksi tai fyysiseksi olennoksi. Eikä meillä sieltäkään mitään pelottavaa ole tiedossa, eikä me sieltäkään mitään tiedetä, molemmissa päissä tilanne on sama. Se on oikeastaan sama kysymys, että onko hän syntynyt tälle puolen ollenkaan - ehkä maailman neroin jätkä on jäänyt sen takia synnyttämättä tähän maailmaan, tälle puolen, että mies oli liian humalassa eikä pystynyt naimaan lainkaan naisen kanssa, milloin tilanne olisi syttynyt, eli periaatteessa vain leikkisä hypoteesi. Jos käsitellään asiana sattumaa, voidaan myös ajatella että sattumaa ei ole olemassa, koska se mikä tapahtuu on välttämätöntä. Asiaa voidaan myös tarkastella niin, että se mitä tapahtuu on vain loputtomien sattumien suma, ja sieltä tippuu silloin tällöin käytännön asioita tänne näin. Sen takia se on hauska tilanne arvioida, että mistä prosentuaalisesta määrästä tilanne on ollut kiinni, että sitä on itse täällä. Vähän niin kuin mistä se on kiinni, milloin täältä lähdetään, ja paljon siihen itse vaikuttaa elämäntavoillaan. Tuskin positiiviseen suuntaan ainakaan. MN: Et siis usko välttämättä minkäänlaiseen määrättyyn kohtaloon? MR: En, en, en, en. Kuten sanottu, niin enemmän sitä uskoo vain loputtomien 9

sattumien luotsaamaan määränpäähän tai tapahtumaan, mistä voidaan myös käyttää sanaa kohtalo. Sitä joutuu monesti loputtomien sana-snobbailujen vyyhtiin, että asia tarkoittaa ehkä omassa sisimmässään hiukan samaa myös, että se täyttää sanan kohtalo kaikki kriteerit, mutta siihen päätyminen ei olekaan vain niin yksinkertaista - toiselle se on ehdoton, loputon, jonkun määräämä lopputulos. Voidaan myös puhua, että se on asioiden loputtomien sumien määränpää, mihin asiat johtavat. Siihen vaikutetaan myös monella tavalla, esimerkiksi elintavoilla. Siinä mielessä en ole uskovainen. MN: Eli tavallaan yksilö määrää vain omasta kohtalostaan niin hyvin kuin pystyy? MR: Tuo on juuri se ongelmakivi, jota täytyy vain tarkastella niin monesta suunnasta, koska loppupeleissä saattaa olla, että kohtalo on niin, että mies ei itse määrännyt kohtalostaan kovinkaan paljoa, monen muun sortuneet elämät ajoivat hänet päin seinää ja ajoivat loppujen lopuksi auton kanssa jokeen, silloin sillä ei ole kovinkaan paljon tekemistä tilanteen kanssa, hän on vain jotain kautta ajautunut istumaan pelkääjän paikalle. Mutta se on niin monimuotoista, sen takia ihminen on, uskon, kehittänyt taiteen aikanaan myös käsittelemään asioita mitä ei voi selittää, mitä ei voi ratkaista vain puhumalla niin keskeneräisellä kommunikaation muodolla kuin ihmisten puhe on. Meillähän on sanoja käytössä, jotka muutamat ihmiset ovat määränneet, mutta miten puhutaan asioista joihin ei ole sanoja, vielä? Ei mitenkään muuten kuin taiteella, taide voi tehdä sen, taide on abstrakti kommunikaation väline, silloin pelkästään mulkoilemalla silmiä voidaan kertoa hyvin paljon enemmän esimerkiksi siitä mitä on, kun joku onnettomuus tapahtuu, kun siitä että löydetäänkö siihen nyt jumalattoman jämptit sanat, koska tilannetta ei ole vielä ollut. Ja aika muuttuu jatkuvasti sellaiseen suuntaan, että tulee uutta, mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan, täytyyhän sitä uudelle tähdellekin keksiä nimi ja uudelle roottorille. Ehkä taide on kaikkein avoimillaan, kun ei vain viihdytä vanhoilla, vaan käsittelee uutta ja toimii kielen ja kommunikaation ja ymmärryksen uudistavana välineenä, sitä kehittävänä. MN: Koetko teatterissa fyysisen vai sanallisen ilmaisun tärkeämpänä? MR: Kuten sanottu, se on täysin mahdotonta sanoa, kaikki ihmiset eivät ole kommunikaatioltaan niin fyysisiä, toiset taas eivät niin sanallisia. Ei voida myöskään määrätä ihmisiä, mitä monet totalitaariset aatteet ja valtiot ja muut yrittävät, ne yrittävät aina tehdä itsestään niin kuin jumala, itsensä kaltaisia, aatteensa kaltaisia, sinä vaikka ajattelet taiteesta niin kuin minä nyt ja rupeat naputtamaan välittömästi, ja homma loppuu siihen. Taidetta ei pidä vangita moiseen ajatteluun, että selitä teatteri. Teatterissa voi olla fyysiset elementit, että on ihmisiä, jotka näyttelee, katsojat on tässä ja sitten puhutaan ja soitetaan musiikkia ja meltotaan, mutta kuten sanottu, tilanteiden pitäisi olla sen verran abstrakteja, että ne syntyvät tilanteen mukaan ja siihen pitää luottaa ja siihen pitää uskaltaa sukeltaa. Sanoja on kenties paljon, mutta vaikka monet sanoo, ettei teatterissa nyt tarvisi koko ajan musiikin soida, niin miksei meidän uudessa teoksessa nyt soisi musiikki hyvinkin paljon koko ajan ja provosoisi tunnelmaa, ollen vain yksi henkeen ja tunnelmaan vaikuttava tekijä. Sen ei tarvitse kertoa mitään, ehkä se tuo vain painoarvoa sanoille, kun puhut surullisista asioista iloisen musiikin tahtiin. Äänimaailma ja valot samaten vievät ihmiset epätodelliseen, satumaiseen ympäristöön, puhut samoista asioista ja taas on provosoitu tilannetta johonkin. Ei mekään tiedetä edelleenkään, minkä näköinen siitä tulee ja mistä siinä loppujen lopuksi kerrotaan, millä äänenpainolla. Ei se ole loputonta, täyttä ymmärrystä, teoksia tehdään yhtä paljon, minun maailmani mukaan, meille itsellemme, ei pelkästään katsojille, me itse käsittelemme niitä asioita yhtä paljon kuin katsojat. Muutenhan kaikki olisi ollut valmiina ajat sitten, ei tarvitsisi mitään tehdäkään. MN: Teatteri tai mikä muu tahansa muuttuu helposti liian jämähtäneeksi, täytyy siis vain antaa mennä ja katsoa mitä tulee? MR: Niin kuin joka taiteessa periaatteessa. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että joku tykkää maalata maisemamaalauksia, koko ikänsä maalaa maisemista sellaisia kuvia, mikä maisema siinä on, pyrkii sitä jäljentämään, ei siinä nyt mitään vikaa ole. Mutta siinä taas maailmaa tarkastelee vain itse omasta perspektiivistään, ja kehittää itse omat totuutensa, sen takia mitään kaipuuta kouluun ei enää tässä iässä ole, vaan todellakin on kauhea hinku keksiä ne samat asiat itse, mitä koulussa ehkä voitaisiin sanoa viikossa. Kun teet niin, 10

sinulla ei ole mitään, rakennat ja toteat ne asiat itse loppujen lopuksi, mikä ei toimi, ja että vastavaloa tarvitaan, että hahmo piirtyy. Se ymmärtämisen määrä on kuitenkin sen verran jykevämpää, omakohtaisesti koetut ja rakennetut totuudet tuntuu itsestä hyviltä ja jämäkiltä. Niiden varaan on helpompi rakentaa. On kiva tehdä omat virheensä, ja niitä kautta kasvaa tilanteeseen, sen sijaan että käy pikaisen loistokoulutuksen ja tiputtelee menemään, tuntuu että siinä on vastattu liian moneen kysymykseen. Täällähän on kaikki valmista tehokkuusyhteiskunnassa, tulkaa tänne näin, niin olette ohjaajia vuoden sisään. MN: Onko viime aikoina ollut mitään kirjaa, elokuvaa, näytelmää tai muuta, joka on tehnyt vaikutuksen? MR: Ylipäätään teatteri. En ole teatterissa käynyt varmaan kymmeneen vuoteen, ehkä siinä välissä kerran tai kaksi. Nyt oli tämä Lainsuojattomat, sitten kävin katsomassa Charles Dexter Wardin tapauksen, Väinö Linnan Mustan rakkauden ja Aleksis Kiven Lean, mikä oli Nälkäteatterin esittämä. Ne oli toteutettu juuri niin, että ei mitään, kattovalo päällä vaan, ja kaveri tulee säkki selässä, pistää vaatteet päälle, kääntyy ja rupeaa esittämään, sitten mennään. Ja ne oli aivan helvetin hyviä, niistä tuli kauheat kicksit. Vaikkei asioita juuri niin ehkä itse olisi tehnyt, niin eihän siinä mitään, eihän siitä ole kysymys. Istuttiin vain ja katsottiin ja ihmeteltiin, että mikä maailma se on. Dexter Wardin tapaus oli tehty hyvin perinteiseen illuusioon, missä oli valot ja oli kulissit ja äänimaailmat. Leassa oli vähän rekvisiittaa, festaripassi kaulassa painettiin menemään, mutta meno oli hurja. Tuntuu, että teatteri on itselle niin uusi alue, että se illuusio puree joka kerta tosi voimakkaasti, huomattavasti voimakkaammin kuin yleensä musiikkikonserteissa, joita itse jostain syystä ei oikein jaksa käydä katsomassa eikä sillai nautiskella. Elokuvat on itselle aina ollut suuri taiteellinen rakkaus, ja teatterikin täyttää tällä hetkellä sitä paikkaa omalla tavallaan, koska on helppo toteuttaa itse teatteria ilman sitä loputonta tekniikan määrää mitä elokuva vaatii. Mutta kyllä elokuvakin varmaan sieltä joku päivä tulee, kyllä jotain on tullut jo tehtyä, mutta ei mitään oikein kunnollista. MN: Kuulin, että joku animaatiokin sinulta on tullut? MR: Joo, on 45-minuuttinen animaatio yhdestä novellista minkä tein. Itse täällä rakentelin ja kuvasin itsekseni digitaalikameralla, frame-recillä. Ihan kivaa jälkeä se on, tuo Mennyt on tullut laill viimain. Olisiko Avanto-festivaaleilla Taanilan Mika sen näyttänyt joku pari vuotta sitten. Sitten tehtiin ihan näyttelijöille yksi elokuva, ensimmäinen, siinäkin joutui opettelemaan ihan koko ajatuksen, että mistä leikkauksessa, kuvaamisesta, valoissa ja näyttelemisessä on kysymys, kaikki on ihan levällään, mutta kun ihmettelee muutaman päivän kotonaan, niin tajuaa mikä ei toimi, ja mikä toimii, muttei ole ihan varma minkä takia se toimii, se on loputonta virheiden tekemistä ja sen jälkeen sitä kautta hieman onnistumistakin. Ja näytelmiin ollaan aina trailerit tehty, niihin on saatu jonkinlaista potkua. MN: Circlestä tuli mieleen (uudet nauhoitukset soivat taustalla), että rituaalisuus on siinä ilmeisesti ollut aina aika tärkeää? MR: No on, muttei läheskään niin tärkeää. Tämä syntyi ihan itsestään, musiikki on tuollaista, kun rupeaa kolistelemaan. En oikein usko, että kovin nopeasti pystyy helpommin tai, sanotaan, itsestään selvemmin tekemään musiikkia, siinä on jotain alkukantaista. Se mikä luontevuus syntyy rytmeihin ja kaikkiin muuhun, se on ihan jotain muuta kuin klikillä sisään hakattua. Raa-ta-raa-ta-raa, kun ihminen pistää itsensä pyörimään, niin mikä se 11

rytmi on, se ei ole kyllä mikään ihan 4/4, se juoksee jotenkin kummallisesti asioiden yli. Mutta se on tosiaan, Lehtisalon mökillä oltiin, keskellä talvea juostiin saunalle ja sanelukoneen kanssa värjöteltiin, helvetin kylmä oli ja manattiin menemään siihen, ja jammailtiin sitten siellä mökissä vanhalla akustisella kitaralla pimeässä. Sitten tehtiin taas täällä, nuokkarin pihassa kolisteltiin ja Lehtisalon tykönä ja niitten komerossa oltiin jutustelemassa, tehtiin oletettuja tilanteita, että ollaan majakassa jumissa ja sellaisia satutilanteita ja kaikenlaisia erilaisia ja niitä sitten kasaamalla rakennettiin näitä, tätä maailmaa. Circlen uudessa materiaalissa on jotain sellaista, mitä itsekin joutuu nyt ihan miettimään ja tutkiskelemaan, mikä kiinnostaa itseä, sen tekeminen ja sen leikkaaminen. MN: Minkälainen on teknisen osaaminen ja vapaan tulemisen tai tekemisen suhde, esimerkiksi soittaessa? MR: Tilanne on taas sama 0-0, nykyään kaikessa päätynyt siihen, ehkä sitä vanhemmiten oppii tekemään puritaaniratkaisuja vastaan, se on taas mihin tilanne itsensä ajaa, niin, keinot eivät ole oleellisia, lopputulos on oleellista. Jos se tapahtuu toisella tapaa, vapaasti assosioimalla, hurmostelemalla itsensä pelkkään kolisteluun, niin hyvä näin, mutta jos se myös tapahtuu studiossa, upeilla studiosoundeilla tehtynä, niin hemmetin hyvä näin. Ei voi sanoa, että olisi omaa suosikkia teknisellä puolella mitenkään. Mutta tämä mankka- ja sanelukonemaailma on tällä hetkellä uusi itselle, ja sen takia äärimmäisen kiehtova. Vähän samalla lailla kun pistetään elokuvafilmi tuonne noin ja otetaan halpa dvkamera ja tehdään sillä. Kun tehdään elokuva, jossa keinot ei ole ihan samat, haave sen takana on kuitenkin sama, tässä tämä mantramaailma syntyy vähän toisella tapaa vain, naputtamalla tiukasti. En usko, että se on kauhean kaukana vanhemmista levyistä, tilanne ja tavoitteet on hyvin pitkälle samat. MN: Onko Circlellä syntikoita tulossa käyttöön jossain vaiheessa? MR: Joo, ja tossa edellislevyllä, Sunrisella, siinähän oli oikein 80-lukusyntikat. On varmasti, se ei ole mikään tietoinen ratkaisu kanssa, syntikoita on, jos niitä on lähettyvillä. Musiikinteko on kaikilla täällä, mihin itse on tottunut, aika spontaanin hengen tuote. Kysymys ei ole mistään todella naftista, laskelmoidusta rakentamisesta, että tätä syntsaa meidän hommissa ei käytetä, analogit on in ja digitaalit ei ole, se ei ole kyllä kiinnostanut ketään koskaan pätkän vertaa. Sitä tuutataan niillä keinoilla mitä on. On käytetty sellaista tekniikkaa enemmänkin, että uusi instrumentti, uusi tapa, uusi tilanne, toimii aina äärimmäisen voimakkaana suggestiovälineenä, uusi soundi herättää ihmisen toisin kuin vanha totuttu, tähän kanttiin mä ny oon hakannu 20 vuotta, ni mä hakkaan edelleenki, saati kun siihen vaihtaa sähkörummun ja kalauttaa, niin kyllä siinä herää itsessä jotain ja kauhistus tulee. Lehtisalo ja Rättö -levystä on nyt tehty kakkosversiota. Jussin tyttöystävä sanoi, että se kuulostaa vähän Sandralta. Kyllä siitä itse aika pirusti sittenkin on innoissaan. (lähtee etsimään kasettia). MN: Onko Circlen keikoilla tulossa jotain vanhempaa materiaalia joskus...? MR: En usko, että osataan soittaa, ei koskaan olla osattu oikeastaan, ne on yleensä tullut rakennettua ja sitten on tullut unohdettua, se on ehkä suurin ongelma. Kaikki muistaa ainoastaan sävelläjin, mistä menee, eli keikkasetti on D-A- A-G-E. (Rättö-Lehtisalon etsintää) Mutta siinä mielessä mietityttää, että oleellista on monesti... (cd löytyy, 80-luku-henkinen biitti alkaa jauhaa). Tämä on nyt Rättö-Lehtisaloa. Tässä oli lainassa kaverin digitaalisyntsa. Ja sampleri. (Kuunnellaan biisiä, joka on... raflaava, soljuva ja... hellä?). Mistä kaikki teokset syntyy, täytyy sanoa, että se on maailmassa tärkein asia, että ne täytyy tehdä itselleen, niin että niistä itse pitää. Se on ehkä paras kriteeri, minkä itse helposti vaatii. On pirullista, jos on teoksia, jotka eivät ole oman näköisiä, niiden takana on pirullista seisoa. Tästä tulee itselle hurjat kicksit, ei tätä huvikseen väännä, sitä kun oikein vääntää, kuivat jyystörummut ja digitaalisyntsat, niin jumalauta... MN: Rummut on kuitenkin soitettu itse? MR: On, rumpuosia on kaksi tasoa kotiuruista, siis taustoja, tässäkin toi haitsu, mutta sitten siellä on oikea rumpuvirveli, täysin kuivana ja basari. Niistä on sitten tehty kimppaan. Soundi on kehitetty niin, että rummut on pehmeät, pyöreätä mollottelua oikein. MN: Aika hurjan kuuloista. MR: Joo, se on villiä. Ei muuta kuin diskoon ja tunnelma päälle. MN: Voisi sanoa, että aika spontaanisti teillä jutut syntyy, seurataan intuitiota ja annetaan mennä? 12

MR: Joo, kyllä se parhaalta tuntuu, mutta nykyään pikku hiljaa oppinut myös ymmärtämään ja hahmottamaan sitä, että kun asioita toteutetaan teknisesti, myös nauttii siitä hienosta puolesta, että asioita voi ja pitää myös tuottaa. Koska kysymyksessä on valtava määrä tekniikkaa, ei siitä tule mitään, että menet vain studioon sekoilemaan pariksi päiväksi. Siitäkin voi tulla jotain, mutta pidemmän päälle se kuluu aika nopeasti, että jatkuvasti ollaan todella spontaaneja. Kyllä niitä asioita järjen kanssa tehdään ja istutaan alas ja todella pyöritellään. Teatterissa niitä istuntoja on, kyllä sitä saa joka kerran muutaman kerran istua näyttämöllä ja katsoa, että joku vain toimii ja joku ei toimi, ja minkä takia, ja millä tavalla tätä voitaisiin viedä sellaiseen suuntaan, ettei tästä tule pateettinen. No pannaan siihen tämä kevyt jatsi, niin kyllä se siitä, se on loputonta järjellä rakentamista, ei suinkaan mitään säntäilyä ja ryntäilyä. Mutta ratkaiseva askel täytyy osata ja uskaltaa ottaa aika spontaanisti, ettei jää tosiaan pyörittelemään peukaloita ja värjöttelemään. MN: Jos luottaa liikaa intuitioon, se on helposti aina samanlaista, loppujen lopuksi täytyy kehittää johonkin suuntaan... MR: Niin, kyllä, sillä saa monesti vapauttavan sykäyksen, mutta sen jälkeen täytyisi jaksaa rakentaa niin, että levyssä soundit on kuunneltavat ja ne kaksiulotteisesta pisteestä saavat jonkun vaikutelman, eikä se ole sama vaikutelma kuin livenä, silloin on keinot eri. Eikä se ole, että Ette te kuulostaa levyllä yhtään samalta kuin livenä - jaa, no katos perkele. Ei me olla myöskään livenä noiden kaappien sisällä vaan me ollaan lavalla. Aina voidaan herättää kysymys, että ei tää musa ole yhtään samanlainen kuin tuo elokuva tai kirja yhtään samanlainen kuin elokuva, se on ihmisten loputon kaipuu kotoisaan, tuttuun. Soittakaa se, näyttäkää meille jotain, tehkää meille jotain uutta, mitä ette tehneet viimeksi, ah. Ihminen on niin nostalginen olento keskimäärin, että se on karu tie tuutata aina vähän sieltä, mistä ei sillä hetkellä pitäisi. Ehdottomasti, jos taiteilijalla on jokin tehtävä, se on hakea niitä loputtomia aitoja, mistä ei ole vielä kiipeilty, niin sen pitäisi olla. MN: Tavallaan loputonta vuoropuhelua sanomattomien tunteiden välillä. MR: Ja ymmärtämättömien, kuten puhuttiin juuri... kysymys pitäisi olla yhdestä ylimääräisestä kielestä, mitä ei pystytä muuten käyttämään, se on aika jalo duuni, jos saa siihen asiaan jotain tehtyä. Muutamat elokuvat on sellaisia, mitkä itseen vaikuttaa kaikkein voimakkaiten, sen takia sitä ihannoikin elokuvaa yli kaiken. Sellaiset elokuvat, jotka edelleenkin, kymmenen vuotta on pyörineet päässä, sitä on keikkoja tullut ja mennyt ja elokuvia tullut ja mennyt, mutta yleensä se on muutama elokuva, jotka jää päähän kummittelemaan, tuntuu että ne menee koko elämän läpi ja ne vaikuttavat kaikkeen. MN: Mitkä elokuvat esimerkiksi? MR: Tuokin on aika vaikea. Tarkovskin Stalkerin näin nuorempana, se jäi heti päähän. Polanskilta on jäänyt monta, Inho jäi joskus, se on varmaan eka, mitä olen nähnyt Polanskilta. Se jäi silloin kovaa päähän jotenkin, se maailma, se varmaan vaikuttaa moneen omaan tekemiseen. Juuri tämä Breaking the waves, kun tuli nyt nähtyä uudestaan, se jäi kyllä päähän kummittelemaan kovaa. Kysymys ei ole monesti teoksesta, vaan suhteestasi siihen teokseen sillä hetkellä. Moni teos yllättää täysin takaviistosta, tekee hurjaa jälkeä, se on hieno momentti, kun ei ole valmistautunut siihen, vaan kohtaa sen jossain hyvässä mielentilassa. Samalla lailla aikoinaan Deep red, Dario Argenton kauhuelokuvia, ja Suspiria. Elokuvamusiikkeja, missä on tämä Goblin, ne jäi päähän kummittelemaan, niin että ne vaikuttaa musiikkiin jatkuvasti, varmaan koko elämän, nimenomaan tämä musikki, niiden kautta. Ne ei olisi ehkä koskaan vaikuttaneet niin paljon, jos olisi pelkän musiikin kuullut, mutta visuaalisuus, kun lähtee soimaan sellainen kunnon italiaproge, ja kamera lähtee menemään sarjamurhaajan pöytää pitkin, missä on erilaisia kidutusvälineitä ja nukkeja pistetty silmään neuloja, tan-da-da-tan-da-dadan, se kuva ja musiikki päässä on edelleen. Mikä on monesti viehättänyt kanssa, on John Carpenterin musiikki. Siinä on jotain jännää pelkistystä, mistä itse on pitänyt aina ja nuorena innostui kovasti, nimenomaan elokuvissa. 13

VRIL - pimeään hukkuvat lyhdyt, viimeiset siemenperunat Ranskalaiset okkultistit lanseerasivat 1800- luvulla legendan Agarthasta 1, maanalaisesta kaupungista. Pitkän linjan okkultisti Joseph Saint-Yves d Alveydre (1842-1909) kuvasi sen maanalaiseksi teokratiaksi Himalajalla, joka ohjaa meidän maailmamme kurssia. Oletetun Kali Yugan 2 alussa, n. 3200 eaa, ensin maanpäällisenä toiminut Agartha oli siirretty maan alle, josta se olisi nouseva tämänpuoleisen ihmiskunnan saavutettua tietyn vaaditun valaistumisen asteen. Ruhtinas heräisi unesta ja Agartha kehällään muu maailma kävisi läpi globaalin muutosprosessin ja uusi kultainen aika saisi näin alkunsa. Englantilainen mystikko ja valtiomies sir Edward Bulwer-Lytton (1803-1873) käänsi tästä käsityksestä oman versionsa. Teoksessaan Vril- tuleva rotu (1871) hän kuvasi maanalista kansaa, Vril-yaa, joka oli ihmiskunnasta psyykkisellä tasolla paljon edempänä. Vril-ya omasi salaperäistä voimaa, Vriliä, johon sekoittui niin telepatiaa kuin telekineesiä. Sinänsä harmittoman esoteerisen ja toisaalta poliiittisesti painavan pre-scifi-teoksen sisältö synnytti sittemmin pelottavia kaikuja eritoten 1930-luvun Saksassa. Poliittisesti painava se oli lähinnä viitoituksiltaan: utopistinen satiiri, jossa Vrilyan keskuudessa vallitsee lapsenomainen tasa-arvo, yksilötön ahneeton elämä. Naisten voimasuhde miehiin nähden on silmiinpistävän poikkeava: naiset ovat sekä fyysisiltä ominaisuuksiltaan että mystisissä älyllisissä toiminnoissaan miehiä etevämpiä. Ja mikä tärkeintä, Vril-yalta puuttuu kokonaan sosiaalisten hierarkioiden taakoittama hallintomalli. Epäilemättä Vriliä on Valon loošissa 3 ja muissa tavalla tai toisella germaanisissa salaseuroissa tulkittu varsin valikoiden. Madame Helena Petrovna Blavatsky (1831-1891) väänsi puolestaan Hunnuttomaan Isikseensä (1877) Vrilistä oman versionsa. Salaperäinen psyykkinen voima oli myös ihmisyksilön saatavilla, tai pikemminkin oivallettavissa, mutta tämä edellytti vihkiytymistä. Epäselväksi jää, kenen alaisuuteen. Kuka uskoi, kuka ei, mutta Vrilin saaneella nähtiin olevan valta ylitse muun luonnon, kansasta nyt puhumattakaan. Eräs mielenkiintoinen seikka Vriliä tarkastellessa on Vril-yan alkuperä ja päätyminen maan alle. Bulwer-Lytton kertoo: (Teksti: Vesa Kyllönen, Kuva: Netta Kervinen) Vanhimpien perimätietojen mukaan tuon ihmissuvun etäiset esi-isät olivat joskus asuneet jälkeläistensä nyt kansoittaman maailman yläpuolella sijaitsevassa maailmassa. Heillä oli arkistoissaan yhä taruja tuosta maailmasta ja niissä kerrottiin mm. korkeasta holvista, jonka lamppuja ei ollut sytytetty ihmiskäsin. Useimmat noita taruja kommentoineet tutkijat pitivät niitä kuitenkin vertauskuvallisina satuina. Noiden perimätietojen mukaan itse maa ei noina kaukaisina aikoina suinkaan ollut vasta syntymässä, vaan monien kouristusten ja järistysten täyttämässä siirtymävaiheessa maailmankaudesta toiseen, ja silloin tapahtui monia rajuja luonnonmullistuksia. Jossakin tuollaisessa mullistuksessa tämän sukukunnan esi-isien asuttama maa oli kärsinyt tulvista, ei äkillisistä tuhoista, vaan hitaasta ja armottomasta vedenpinnan noususta, ja kaikki aivan pientä joukkoa lukuunottamatta olivat lopulta hukkuneet. En väitä pystyväni sanomaan, oliko tuo mullistus meidän tuntemamme Pyhän kirjan vedenpaisumus vai jokin aikaisempi geologien kiistan aiheena oleva suurtulva, mutta kun verrataan tuon kansan historiatietoja ja Newtonin laskelmia, sen on täynyt tapahtua tuhansia vuosia ennen Nooan aikaa. Mistä mullistuksesta on kyse? Atlantismyytistä; uponneesta, kulttuurillisesta mahtavan kaupungin vajoamisesta meren syvyyksiin ja unohduksiin. Samasta Atlantiksesta, joka tämänpuoleisessa traditiossa saa tiettävästi ensimmäiset kirjalliset muotonsa Platonin dialogeissa ja joka kulkeutuu aina Francis Baconin (1561-1626) ja Blavatskyn 4 kautta meidän ajallemme asti sirpaleisena vajaana päätyen kivaksi tietokilpailukysymykseksi. Pakan päällimmäiseksi Atlantis kannattaa jättää kuitenkin myyttinä ja symbolina, ei niinkään historiallisena kulttuurina. Ennen kaikkea Atlantis edustaa Itseltä unohduksiin uponnutta ja totuuden kääntöpuolella itsensä käärinyttä tietoisuutta. Atlantikselta paennutta Vril-yaa voidaan pitää sinä jumalana, voimana tai jumaljoukkiona, jonka ihmisyhteisö on 14

unohtanut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sekä Bulwer-Lytton että eritoten Blavatsky näyttäisivät viittaavan Vrilin olevan peräisin maagisista, ikuisesti palavista lampuista, jotka ovat joutuneet ihmisten ulottumattomiin suurten luonnonmullistuksien ja maailmanvaiheesta toiseen siirtymisen yhteydessä. Onko kyseessä Kali Yugaan siirtyminen? Voidaanko Pimeän aikakauden alku, Atlantis ja Agarthan lähtö, Raamatussa ja Gilgameshissa mainittu suuri tulva nivoa yhteen, yhdeksi ja samaksi ihmisen läpikäymäksi kollektiivisen hengen turmaksi? Onko jokainen (pseudo)historiallinen aikakausi Pimeä? Palaan näihin kysymyksiin tuonnempana, sitä ennen on syytä tarkastella kulttuurimme ja vril-yan keskinäisiä, joskin olemattomia, suhteita ja asemia. Epäilemättä Vril-ya edustaa meille toiseutta. Uhkaa toisesta, ulkopuolisesta maailmasta. Ja täten vihollista. Mutta toiseuden lisäksi ja takia Vril-ya, Agartha, nukkuva Maailman kuningas on suhteutettavissa universaalisti, ajasta ja paikasta riippumatta, ihmisen sisään, hänen tietoisuutensa ja piilotajunnan suhteeseen. Länsimaisen ihmisen tolasta varsin huolissaan ollut sveitsiläinen psykoanalyytikko Carl Gustav Jung (1875-1961) kehotti ihmistä aktiiviseen dialogiin tiedostamattomansa kanssa. Ihmisen tulisi päästää tiedostamattoman voimat virtaamaan vapaasti, ei padota niitä; hän ei tunne piilotajuntaansa, vaikka maantieteestä, luonnontieteestä, matematiikasta ja maailman luonteesta olisikin päässyt jyvälle. Mitä parhain tapa tässä virranjakoprosessissa on paneutua uniinsa ne ilmaisevat symbolein ihmisen hengen kulloista tolaa. Animoiden, Animuksien ja synkronisiteettien 5 havaitseminen ja hyväksyminen osana Itseä ja elinympäristöä auttavat jäsentämään maailmaa ja ihmisen suhdetta siihen. Globalisoituvassa maailmassa elävä, yhä kasvavissa määrin ulkopuolisin mittapuin itseään ja identiteettiään rakentava ihminen näyttäisi kuitenkin unohtaneen tämän, ja Itsen. Unistaan hän puhuu nauravin sanankääntein paneutumatta sen enempää niiden sisältöön ja luonteeseen paremmassa, tai pahemmassa, tapauksessa hän kuittaa ne menneen päivän tapahtumien kierrättämiseksi. Agarthalegenda näyttäisi siis kääntyvän toisinpäin: transformaatio ja heräävä Barbarossa, kultaisen ajan alku, tapahtuu vasta kun ihminen on täysin vieraantunut itsestään, elämästä, luonnosta ja kuolemasta, hän elää pelkästään sosiaalisille suhteille, toimimiselleen, hedonialle ja hyödylle. Sanalla sanoen, kehä vieraantuu keskuksesta, ihminen itsestään. Eikä Axis mundi kestä, veny loputtomiin uusi, ylpeä Atlantis käy mereen. Ja olematta sen enempää apokalyptinen, voidaan Agarthan ja ympäröivän maailman tilaa luonnehtia vetämällä mukaan Bhagavad- Ghita ja Oswald Spenglerin (1880-1936) Länsimaiden perikato (1922). Bhagavad- 15

Ghitassa Pimeän, rappion ajan, Kali Yugan lopussa Avatar tulee tuomaan pelastuksen tulella 6 ja miekalla. Spenglerillä ihmisen elämään rinnastuva faustisen kulttuurin 7 elinkaari tulee meidän aikanamme vanhuuteensa hämärään, sivilisaation tilaan, jolloin tieto on sirpaloitunutta, informaatiota aivot halkoa, silmät korvat repiä ja politiikka on sosialistista. Spenglerin mukaan kulttuurit eivät kaadu saappaat jalassa heti dekadenttiseen sivilisaatioon tullessaan, vaan saattavat kitua ja päästellä kuolinkorinoitaan vielä vuosisatoja. Faustisen syklin kiertyessä lopulta umpeen, uusi valo syttyy paloonsa, ja hänen mukaansa loistaa tällä kertaa Venäjältä, dostojevskilaisesta, ristiriitojen kalvamasta kristillisestä hengestä. Valon loošissa vaikutti myös toinen oppi, niin kutsuttu onton maan oppisuunta. Oppi sulki sisäänsä ajatuksen, että ihmiskunta ei todellisuudessa elä maapallon päällä, vaan alla, koveralla sisäpinnalla ja näin ollen, Vril-ya ei elä jalkojemme alla, vaan yläpuolellamme. Mutta missä mielessä? Että yllämme levittäytyvä avaruus on täynnä pseudoprimitiivisiä ihmishirviöitä joita emme vain näe, vai että oikeaa maan pintaa meidän asemasta asuttaa Vril-ya, rotu, joka on sulkenut meidät suljettuun tilaan palvomaan tosiasiassa maapallon ydintä aurinkona? Joten mistä uhka sittenkin tulee? Välistä. Samaan aikaan sisältä ja ulkoa. Jännitteestä. Ylipäätään pakosta ja halusta tehdä sisäinen ja ulkoinen. Täten kylmääväksi vastakkainasetteluksi muodostuukin: kumpi on loppujen lopuksi tällä puolen väkevämpi, piilotajunnassa väijyvät Pelon todellinen kuningas, Vril-ya ja Suuret, kurssiamme ohjaavat johtajat vai ihminen unohdettuaan mitä ja ketä kumartaa kuuluisi kultaisen vasikkansa sijasta, luotuaan oman keinotekoisen todellisuutensa jossa kaikki lähtee itsestä mutta ulkoisin ja määrällisin mittapuin? Ennen naulain lyömistä arkkuun ja haudunkaivuuta valmiiksi, on syytä kuitenkin muistaa, että ihminen on kautta aikain puhunut rappeutumisesta., kirjoittanut siitä, ja tehnyt laskelmia sielun, maailman ja maailmansielun kriisistä. Hän on nähnyt heti alun jälkeen lopun ja pitänyt väliin jäävästä ajasta kynsin hampain kiinni: Minervan pöllö on tiedostanut tilansa vasta hämärän tultua ja katsonut surullisin silmin taakse jäänyttä aikaa. Näin ollen, kenties vakuuttavampaa olisi nähdä tuho, saapuva ilta pikemminkin läsnäolevana odotuksena, ei tapahtumana itsessään. Tulevaisuus määrittelisi nykyisyyden. Tulevaisuus, siihen liittyvä pelko ja hätä aktivoisi sen hetkisen kulttuurin ja yksittäisen ihmisen henkiseen transformaatioon, käymiseen prosessista prosessiin, mutta vain tulen kautta. Kali Yugasta Kali Yugaan, jotta liike säilyisi. Avatarin odotus mahdollistaisi loputtoman potkiutumisen kohti, niin kauan, kunnes tuli ja veri repisi ihon, maasta kävisi kansa ja kansasta kansa. VIITTEET 1 Tunnetaan, riippuen lähteistä, myös nimillä Agarthi ja Agharti. 2 Hindulaisuuden neljästä maailmankaudesta viimeinen, pimeä rappion aika. 3 Toiselta nimeltään yksinkertaisesti Vril. Käytän Valon loošia epäselvyyksien välttämiseksi. 4 Blavatskyn mukaan ainoa Atlantikselta selvinnyt juurirotu, joita on kaiken kaikkiaan seitsemän, on arjalainen. 5 Jungin käsitteitä. Anima on on miespuolisen yksilön mystinen femiini, itsestä ulkomaailmaan projisoitu toinen minä, joka saa muotonsa esim. rakastumisessa. Animus on Animaa vastaava, naispuolisen yksilön maskuliini. Synkronisiteetti on lyhyesti asioiden, elementtien, kollektiivisen piilotajunnan ja näiden kolmen keskinäisten suhteiden sattumanvaraista tapahtumista. 6 Tuli sinänsä on varsin tunnettu puhdistumisen ja uudelleenluomisen symboli. Alkemian kuolema tulessa ja syntyminen siitä, skandinaavisen (ja monen muun) mytologian lopuntuli ja maailmanpalo. Romanialainen uskontotieteilijä Mircea Eliade (1907-1986) esittää jopa vuodenkierron tuleen päättyvänä, toistaen maailman alkumyytin. Kristinusko ja juutalaisuus ovat tehneet tulesta pahaa merkitsevän assosioimalla sen helvetin luonteenpiirteeksi. 7 Länsimaiden aika, meidän aikamme on faustisen kulttuurin aikaa. Muita kulttuurin yksiköitä on mm. olleet egyptiläinen, babylonialainen ja intialainen kulttuuri. 16

RAJATTU JA RAJATON (Teksti: Matti Rautaniemi Kuvat: Netta Kervinen) Järjestyksen kaipuu. Eritellyt, kaavoiksi ja kehikoiksi järjestetyt asiat rakentavat eteemme enemmän tai vähemmän eheän maailman. Tiede, filosofia, taide ja uskonto voidaan kaikki nähdä kehyksinä joiden sisälle todellisuutemme rajautuu. Samalla ne ovat suuremman, kulttuuriksi kutsutun kehyksen osia. Kehys näyttää rajatun osan todellisuudesta, sen reunojen ulkopuolelle jää epäjärjestys. Kyse on järjestyksen luomisesta kaaokseen. Luonnon muotojen sekamelskasta erotetaan säännölliset geometriset kuviot, metelin seasta sanat ja musiikilliset harmoniat. Kieli on kehysten tärkein rakennusaine. Kielen avulla ihminen pyrkii kuvaamaan itseään ja ympäröivää todellisuutta ja näin muodostamaan käsitteellisen todellisuuden, jonka puitteissa asiat saavat paikkansa suhteessa toisiinsa. Ihmismielessä on mekanismi, joka yhdistää samankaltaiset ja toisiaan lähellä olevat. Taivaalla loistavista lukemattomista tähdistä ihminen muodostaa kuvioita, lisäksi hän saattaa havaita yhtäläisyyksiä vaikkapa vuorokauden kierron ja oman elämänkaarensa välillä. Hän antaa ulkomaailmalle merkityksiä omasta näkökulmastaan käsin, ymmärtääkseen itseään ja olemistaan. Länsimaisen todellisuuskäsityksen ajatellaan kuitenkin yleensä perustuvan luonnontieteelliseen todistusaineistoon. Käsitemaailman ja todellisuuden välillä uskotaan olevan vastaavuus, jota ei ole syytä lähteä kyseenalaistamaan. Luonnontieteellinen tutkimus voikin antaa korvaamattomia käsityksiä ilmiömaailmasta. Sen vastaukset ovat kuitenkin mielekkäitä vain suhteessa sen omaan kysymyksenasetteluun ja mielivaltaisesti määriteltyihin mittapuihin. Luonnontiede voi kuvata, miten todellisuus joillakin alueilla ilmenee suhteessa ihmisen käsitemaailmaan, mutta perimmäisiä syitä se ei tavoita. Kielen suhde todellisuuteen on siis keinotekoinen, eikä mikään sana tai sanajono tavoita sitä, miltä oleminen konkreettisesti tuntuu. Se, miten asioita kuvataan ei ole sama kuin se miten ne koetaan. Kielen sisältämät merkitykset kuitenkin muokkaavat kokemusta, rajaavat havaintoa ja näin osaltaan syventävät ristiriitaa käsitteellisen ja autenttisen todellisuuden välillä. Jännite rajojen ja todellisuuden välillä lataa jokaisen hetken täyteen sanatonta energiaa. Hallitsemattomuuden tunne, tuntematon joka hetkessä ja lukemattomat muut sanalliset muotoilut edustavat järjestäytyneen todellisuuden takaa kumpuavaa absoluuttista, pelottavaa tulivoimaa. Tämä perimmäinen ristiriita on kaiken taiteen ja uskonnon ydin. Ihmisellä on siis myös tarve ylittää käsityskykynsä rajat, astua järjestyksestä kaaokseen. Taide ja uskonto ovat molemmat keinoja astua epäjärjestyksen alueelle valvotuissa olosuhteissa. Ne ovat kulttuurin osa-alueita, joilla tuntematon on rajattu käsiteltävään muotoon. Taiteilija esimerkiksi pyrkii tuomaan esille välittömän todellisuuskokemuksensa rikkomalla järjestyksen. Mielikuvitukselliset näkymät ja tapahtumat, atonaalisuus, epälineaarisuus, muodon ja muodottomuuden dialogi ovat kaikki keinoja tunkeutua rajojen ulkopuolelle. Samalla taiteilijan on säilytettävä teoksessaan jonkinlainen eheä muoto jotta se voidaan ottaa vastaan. Näin taide on jatkuvaa tasapainoilua suhteellisen ja absoluuttisen välillä. Uskonto ilmentää ristiriitaa käsityksellä tuonpuoleisesta ja jumalista. Ihmisen rajallisen, näkyvän maailman takana on oltava rajaton, näkymätön maailma. Näin uskonto pyrkii tavoittamaan perimmäisen, rajattoman kokemuksen ja muotoilemaan sen yhteisesti ymmärrettäväksi opiksi. Koska uskonnolliset myytit ja opit ovat uskovaisille kirjaimellisesti totta, voidaan uskonto nähdä yhtä aikaa uskona käsitteisiin (todellisuuden mittana) ja niiden rajallisuuteen (ajatuksessa täydellisemmästä todellisuudesta kaiken takana). Ehkä juuri tästä syystä uskonnon myös kerta toisensa jälkeen nähdään kuivuvan sanahelinäksi. Nimetessään absoluuttisen se rajaa jotain mitä ei voi rajata. Esimerkiksi klassisessa kristillisessä teologiassa Jumalan tuntemattomuutta korostetaan, mutta 17

samalla sen luonteesta esitetään tarkkoja määritelmiä ja se pyritään selvästi erottamaan muista jumalista. Uskonnolliset dogmit nähdään Jumalan kirjaimellisena tahtona pikemmin kuin ihmisen tulkintana tästä oletetusta tahdosta. Sanat nousevat välittömän kokemuksen edelle sen sijaan että ne olisivat suhteellisia yrityksiä kuvata sitä. Monen uskonnon dogmaattisen valtavirran rinnalla elää mystinen perinne. Erityisesti Idän uskonnoilla on tässä vankka ja vaikutusvaltainen historia. Elämän omistaminen jumalille, askeesi, meditaatio, pyrkimys yhteensulautumiseen jumaluuden kanssa minuuden voittamisen kautta ovat toistuvia teemoja. Mystisen uskonnollisuuden lähtökohta on jumalallisen kipinän löytäminen Itsen syvyyksistä. Näin siis tuntematon ihmisessä itsessään rinnastuu tuntemattomaan maailmassa. Mystikko tulkitsee välittömän kokemuksensa tuntemattomasta edustamansa uskonnollisen käsitteistön puitteissa. Monet mystikot ovat kuitenkin korostaneet mystisen kokemuksen universaalia, riippumatonta luonnetta. Tämän perusteella uskonto on mystikolle ennen kaikkea suhteellinen muotoilu kokemukselle absoluuttisesta. Hän näkee absoluuttisen kasvoilla oman jumalansa naamion. Esimerkkinä tästä voidaan käyttää vaikkapa intialaisen filosofi Sankaran ajatusta. Sankaran mukaan hindulaisuuden kolme keskeistä jumalaa, Brahma, Vishnu ja Shiva ovat ihmismielen keksintöjä. Jumalat ovat kuvia, joiden kautta ihmismieli voi käsitellä olevaisuuden perimmäistä sielua, Brahmania. Mystikon valaistuminen on käsitteiden tulemista läpinäkyviksi. Näin kuilu rajallisen ja rajattoman todellisuuden välillä kapenee. Sanat eivät menetä merkitystään, vaan voima virtaa todellisuuteen sanojen kautta ja ilmentää itseään niissä. Hermeettistä alkuperää oleva lause As Above, So Below (Niin ylhäällä kuin alhaalla) perustuu ajatukseen, että ihmismielen ja maailmankaikkeuden välillä on vastaavuus- ja vuorovaikutussuhde. Ihmisen ajattelu ja toiminta siis ilmentää samoja rakenteita ja lainalaisuuksia kuin universumin toiminta. Ristiriita kulttuurin ja luonnon, tietoisuuden ja tiedostamattoman, käsitteiden ja todellisuuden välillä ilmentää perustavaa ristiriitaa, kuilua ihmisen ja jumalten välillä. Tätä jakoa ei kuitenkaan pidä ymmärtää jyrkän dualistisessa mielessä. Kyse ei ole ääripäiden välillä tapahtuvasta liikkeestä vaan tasojen risteyskohdassa ilmenevästä jänniteestä. Rajatun, käsitteellisen todellisuuden pitäminen ainoana oikeana on sokeutta ja henkistä impotenssia. Vastaavasti liian suuret aukot käsiteverkossa aiheuttavat varman syöksymisen hulluuden syövereihin. Laajentamalla käsitemaailmaansa ihminen voi avata uusia näkökulmia, käsitellä tietoisesti asioita, jotka ennen kuuluivat epäjärjestyksen häilyvään alueeseen. Länsimainen maaginen perinne, erityisesti ristiriitaisen Aleister Crowleyn myöhempi tuotanto on esimerkki tästä. Eräs Crowleyn projekteista oli eri mytologisten, uskonnollisten, filosofisten ja tieteellisten käsitemaailmojen yhdistäminen valtavaksi järjestelmäksi, joka kartoittaa todellisuutta aivan uudella tavalla. William Blake kirjoitti, että Kaikki, mihin on mahdollista uskoa, on totuuden kuva. Mikään oppi, tieteen- tai taiteenala ei itsessään sisällä totuutta, vaan ilmentää sitä omalla tavallaan. Samalla kun annamme ympäröivälle maailmalle merkityksiä, maailma ilmentää itseään meissä ja antamissamme merkityksissä. Vaikka maagikkojen luomat yhteydet eri käsitemaailmojen välillä eivät aina osukaan yksiin ja vaikka yhteydet toisinaan olisivat kaikkea muuta kuin selviä, ne omalla tavallaan rikastuttavat käsityskykyämme. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että joko kaikki on tai mikään ei ole totta. Ihmisen historia lienee paras osoitus siitä, että jokin on totta. Kysymys on ennen kaikkea parhaan vaihtoehdon valitsemisesta ja mahdollisimman eheän kehikon rakentamisesta. Se jää ihmisjärjen tehtäväksi. 18

RADIOHEAD: Hail to the Thief Mikko Nenonen: Ensireaktioni levystä oli, että se kuulostaa yksinkertaisesti todella hyvältä. Hetken sulateltuani tuumin, että onko tässä kuitenkin hieman välilevyn makua. Useiden kuuntelujen jälkeen voi kuitenkin sanoa, että Hail to the thief on aiemman Radioheadin ja konekauden onnistunut sulautuma. Jos Kid A:ssä ja Amnesiacissa on hieman liikaa rönsyilevää sketsinomaisuutta, on Hail to the thief ehjempi ja valmiimpi. Levyn aloittaa loistava 2+2=5. Se äityy yllättävänkin suoraksi ja vetäväksi. Sitä seuraa Sit down. Stand up, jonka rakenne on erittäin onnistunut. Koko levyllä on muutenkin ihanaa luontevaa mielikuvituksellisuutta, koneet eivät pistä korvaan, eivätkä ole mitään pakollista säksätystä, vaan paikallaan oleva osa kokonaisuutta. Muutaman kuuntelun jälkeen ei tunne itseään kyllästyneeksi - yksityiskohdissa ei ole säästelty. Levyn läpi kulkee kaksi pääasiallista tunnetilaa: kylmä ja lohduton sekä lämminhenkisen melankolinen, jota vaikutelmaa myös korostavat koneet ja luonnolliset soittimet. Sanoitusten teemat ovat paikoin ilmeisen yhteiskunnallisia, mikä tässä tapauksessa on jotenkin tyylikkäästi toteutettu, mutta siltikin Radioheadissä on ehkä aina häirinnyt tietty urbaanius ja hajonnut vieraantuneisuus. Olisi helpottavaa, jos sanoituksissa jossain vaiheessa vain pysähdyttäisiin niityn reunaan ja hengitettäisiin ruohon tuoksua. Tällä levyllä sanoitukset kuitenkin elävät huomattavasti enemmän kuin kolmella viimeisellä, joiden turhautuneisuus ilmeni poukkoilevina kuvina, joihin on vaikea tarttua. Niitä tulkitsee väkisinkin yhteiskunnallisina, mutta esimerkiksi Where I End and You Begin - joka on ehkä lopultakin levyn hienoin kappale - voi kertoa yhtä hyvin kahden ihmisen kuin yksilön ja yhteisön etäisyydestä. Sen sijaan esimerkiksi Backdrifts ja We Suck Young Blood on vaikea tulkita muuten kuin vastalauseena vallitseville arvoille, ne ovat musiikillisestikin ehkä levyn heikoimmat kappaleet (kahdellatoistakin kappaleella olisi selvitty). Levyn läpi kulkeva teema on ehkä luovuttamisessa ja vallitsevien olojen lopullisuudessa. It s the devil s way now, there s no way out, But there was nothing we could do, This is how I end up getting sucked in, They will suck you down / to the other side / to the shadows blue & red / your alarm bells / should be ringing. Olennaisempaa on kuitenkin ehkä säe We are accidents / waiting / waiting to happen. Jokainen luovuttaja antaa lisää valtaa röyhkeän itsekkäille ja ahneille virtauksille, ja estää mahdollisten onnekkaiden vaihtoehtojen syntymisen. Kun kaksikin ihmistä toivoo samaa, yhteensattuma on jo todennäköisempi kuin jos toinen olisi menettänyt toivonsa. Pidän eri tavalla monista levyn kappaleista, jotkut rauhallisemmat ovat alkaneet aukeamaan vasta pikkuhiljaa, letkeämmät kappaleet A Punchup at a Wedding ja A Wolf at the Door sopivat myös mielestäni hyvin sekaan, itse pidän niitä olennaisina. Oikeastaan kaikki kappaleet edellämainittua kahta vähemmän tärkeää lukuunottamatta vetoavat tavalla tai toisella. Jotkut Yorken maneerit häiritsivät aluksi paikoin, mutta toisaalta hän on myös onnistunut laajentamaan ilmaisuaan mukavasti. Levyllä yhdistyy mukavasti popmusiikille ominainen viihdyttävyys (kaikesta raskasmielisyydestään huolimatta), vaivaton kokeellisuus sekä hyvin kypsyneet kappalaiden draamalliset kaaret. Voisi toki odottaa esimerkiksi improvisoituja kohtia tai vähemmänkin hallittua ilmaisua, mutta levy on vain jotenkin luonnollinen tulos Radioheadin tähänastisesta kehityksestä. Thom Yorke sanoi, että hänestä bändi polkee paikallaan. Ehkä tulevaisuudessa nähdään jokin dramaattinen suunnanmuutos. Hail to the thief on omissa mittapuissaan monella tavalla täydellisyyttä lähentelevä levy, mutta ehkä sittenkin, monista innoittavista ja sydämeenkäyvistä hetkistään huolimatta, siitä puuttuu viime kädessä jokin ratkaiseva sykäys, jota en halua sen kummemmin käydä määrittelemään. Joka tapauksessa käytän nyt tätä minulle suotua tilaa sen ihmettelemiseen, että erään joltisenkin merkittävän sanomalehden viikkojulkaisussa Nylon beat sai saman verran tähtiä. Joku roti. Hippo Taatila: Radioheadin Thom Yorke on ikuinen mysteeri. Kalpea, nukkavieru surullisen hahmon ritari, jonka hahmosta huokuva melankolia saisi Ronald McDonaldinkin itkemään verta. Vässykkä, joka ei uskaltaisi lapsenvahtivuorossaan viedä veljenpoikaansa vuoristorataan. Anti-rock. Anti-MTV. Turvonneet silmäpussit. Darraparta, joka on kuin tatuoitu kasvoille. Yhden tyhjän ilmeen mies. Viedään ahdistus niin pitkälle, ettei siitä löydä kurillakaan mitään huvittavaa. Mutta ei sitä sovi kieltää, etteikö se brittiangstin ihmelapsi puhuisi enkelten kielin. Thomissa on samanlaista alkukantaista charmia kuin Nick Cavessa. Että ruoskijakulkueen kärjessä 19

Xvaeltavasta vollottajasta tulee puolijumala heti, kun häntä voi katsoa silmiin, voi ajatuksin koskettaa. Ja Thom Yorke koskettaa. Kosketti jo silloin, kun Creep kolkutteli raksuttavine kitaroineen tietoisuutemme ovia. Kosketti uudelleen The Bendsin, täydellisen kitaralevyn, myötä. OK Computer, luoja, se vasta kosketti. Kaikki sen jälkeen on ollut arvostelun yläpuolella. Maristiinhan siitä Kid A:sta. Amnesiac ei saanut aina suopeinta mahdollista kohtelua. Eipä uusinkaan saanut, Hail to the Thief oli monelle pettymys. Vielä neljännesvuoden kuuntelunkaan jälkeen en kykene ymmärtämään, miksi. Tässähän on kaikki. Leonard Cohenin uusimman tuotannon mieleen palauttavat lähes uusbuddhalaiset mantrat. Hokemat, jotka jäytävät jokaisen päässä, jolla vain on malttia kuunnella. Levyn alkupään suoraviivaisuus ei edes hätkähdytä, vaan palauttaa mieleen My iron lungin aikaisen Radioheadin. Ja sydämeen sykkineen rytmin jälkeen vetäisy käsijarrusta, uutuuttaan hohtavalla autolla korpeen, pimeän reiteille. Pääsemme takaisin ahdistukseen. Siihen, mikä on Radioheadille ominaista. Radioheadin musiikin sisältö on normikuulijalta piilossa. Ei Radioheadilta voi valita biisiä hittisoittoon, ei yhtäkään sen levyä voi kuunnella kappale kerrallaan. Veisittekö te Chez Dominiquen keittiömestarin syömään hodaria aseman grillille? Radiohead vetoaa johonkin sellaiseen meissä, joka tahtoo vetäytyä pois juhlasta ja löytää arjesta asioita, joiden vuoksi elää. Vetoaa ihmisiin, jotka elämänsä mielekkyyden kyseenalaistettuaan päättävät jatkaa siksi, koska elämä on meille annettu ja jokaista huonoa hetkeä vastaa hyvä. Thom Yorke kuiskailee hänelle, joka ei jaksa lähteä syntymäpäivänään keskustaan, vaan polttelee mieluummin kotonaan kynttilää, mieluiten molemmista päistä. Eikä Radiohead ole mahdotonta. Myönnettäköön, että Kid A ja Amnesiac eivät ole perinteisimmässä mielessä kuunneltavia levyjä. Hail to the Thief on loikkaus taaksepäin, paluu turvallisempaan, mutta harkittu loikkaus. Immenkalvoa on venytetty juuri sen verran, ettei siitä tarvitse väkivalloin läpi tietään kairata. We want the young blood. Radiohead haluaa ihmisten kuulevan. Maailman, sellaisena minä me sen tunnemme, loppu on ovella; sen näkee opportunismista, sen näkee digitaaliperäruiskeista, uskonnollisesta fanatismista ja harkitsemattomasta jumalattomuudesta. Uusköyhyyden ja köyhyyden kontrastista. I keep the wolf from the door but he calls me up, calls me on the phone, tells me all the ways that he s gonna mess me up. Radiohead on 2000-luvun kadonneen omantunnon ääni. Me tarvitsemme ajatusta, kun iltapäivälehdet ajattelevat puolestamme. Tarvitsemme suoran tien Thom Yorken henkiseen tilaan. Eikä Thom Yorkesta tule marttyyriä kuten Kurt Cobainista tai Tupac Shakurista. Ei, hän on liian arkinen siihen. Hän on kuin kuka tahansa meistä. Ehkä juuri siksi hän on tämän hetken merkittävin muusikko. Osoitus siitä, ettei sinun tarvitse osallistua Idolsiin saadaksesi äänesi julki. Saavutat enemmän olemalla oma itsesi. Olemalla juuri sitä, mitä olet. Olemalla kieroon kasvanut puu, siipirikko lintu. Thom sanoo sen, mitä sinä olet ajatellut, mutta et ole uskaltanut sanoa julki. Hail to the Thom. Ja arvosta häntä yhtyeineen sen verran, että hankit alkuperäisen kappaleen. Kaikki muu on vain osoitus siitä, ettet pysty vastustamaan koneistoa, jonka tarkoitus on vain saada sinut rattaakseen. Arvosana: 4 / 5 Matti Rautaniemi: Olen vähän miettinyt Radioheadin tarkoituksenmukaisuutta viimeaikoina. Jos lähdetään siitä taustaoletuksesta, että maailma on paha ja ahdistava paikka, eikä sille voi tehdä mitään, eikö ahdistuksessa kieriskeleminen vain pahenna tilannetta? Vaikka kuinka menisi peiton alle piiloon niin kyllä ne irvokkaat mainostaulut ulkona silti vilkkuvat. Onneksi asiat ei ole aivan näin huonosti. Hail to the thief saattaa välillä olla päällekäyvän synkkä, mutta osataan täällä sentään hymyilläkin. Musiikillisesti levy on monelta osin niin komeaa kuunneltavaa, että usko elämään palaa vähitellen näennäisestä surullisuudesta huolimatta. Ehkä tässä nyt ollaan lopultakin astuttu sen rajan yli, jossa suru alkaa naurattaa, toisin sanoen tultu pähkähulluiksi. Kovin eheää maailmankuvaa eivät ainakaan sanoitukset edusta: kaikki on pirstaleista, ja vaikka suden sulkee oven ulkopuolelle, se soittaa puhelimella ja uhkailee. Radioheadilla on taito kuulostaa yhtä aikaa modernilta ja perinteiseltä, intiimiltä ja etäiseltä, naiivilta ja hienostuneelta ja aina livahtaa pois alta kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Mitään varsinaista pakokeinoa tai muutosta täällä ei tarjota, mutta paras keino voittaa viholliset taitaakin olla vain morjestaa niille rohkeasti. 20