KIRJALLINEN KYSYMYS 608/2013 vp Velkojen vanhentuminen Eduskunnan puhemiehelle 1990-luvun alun talouslama johti laajaan ylivelkaantumisongelmaan ja ulosottovelallisten määrä nousi pahimmillaan yli puoleen miljoonaan vuoden 1994 lopussa. Vuonna 2008 astui voimaan uusi ulosottoa koskeva säännös, jonka johdosta velka vanhenee, kun velan perusteena olevasta tuomiosta on kulunut 15 vuotta. Mikäli velkojana on yksityishenkilö, aikaraja on 20 vuotta. Ulosottovelkojen vanheneminen on viimeistään tämän vuoden maaliskuussa tuonut vapauden lukuisille 1990- luvun lamasta koituneen velkavankeuden uhrille. Kaikkiaan veloista vapautuvia ulosottovelallisia arvioidaan olleen kymmeniä tuhansia. Lakkaavien ulosottovelkojen pääoma on yhteensä noin 1,6 miljardia euroa. Uudistuksen väliinputoajaksi on jäänyt joukko, jonka velka ei ole ulosottoperusteinen. Heidän velkansa ei vanhene koskaan, mikäli velkoja hakee määräajassa jatkoaikaa saatavalleen. Oikeusministeriön työryhmä ehdotti mietinnössään 11/2011, että ulosottoon päättymättömät velat raukeaisivat 18 tai 23 vuodessa lainan eräpäivästä lukien. Tämän ehdotuksen piti alun perin sisältyä velkajärjestelylakiin, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn 2014, mutta uuteen lakiin tätä säännöstä ei olla kirjoittamassa. Vaikka väliinputoajien joukko ei ole suuri, velalliset eivät saisi olla keskenään erilaisessa asemassa sen perusteella, haetaanko saatavaa velkomustuomiolla vai sopimusteitse. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Miten hallitus aikoo muuttaa nykyistä lainsäädäntöä niin, että laki kohtelisi velallisia tasaveroisesti ja myös velalliset, joiden velka ei ole ulosottoperusteinen, tulisivat velan vanhenemissäännösten piiriin? Helsingissä 26 päivänä kesäkuuta 2013 Sari Palm /kd Leena Rauhala /kd Jouko Jääskeläinen /kd Peter Östman /kd Sauli Ahvenjärvi /kd Versio 2.0
Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Sari Palmin /kd ym. näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 608/2013 vp: Miten hallitus aikoo muuttaa nykyistä lainsäädäntöä niin, että laki kohtelisi velallisia tasaveroisesti ja myös velalliset, joiden velka ei ole ulosottoperusteinen, tulisivat velan vanhentumissäännösten piiriin? Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa: Ulosottokaaressa (705/2007) on säännökset ulosottoperusteen määräaikaisuudesta. Niiden mukaan ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen 15 vuoden ajan ulosottoperusteen, esimerkiksi tuomion, antamisesta. Eräissä tapauksissa, muun muassa kun velkoja on luonnollinen henkilö, määräaika on 20 vuotta. Ulosottoperusteen määräajan umpeenkuluminen merkitsee myös velan lopullista vanhentumista. Velan vanhentumista koskevat yleiset säännökset ovat puolestaan velan vanhentumisesta annetussa laissa (728/2003). Yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta, joka useimmissa tapauksissa lasketaan velan eräpäivästä. Toisin kuin edellä mainitun ulosottoperustetta koskevan määräajan kuluminen, yleisen vanhentumisajan kuluminen ei kuitenkaan johda velan vanhentumiseen, jos vanhentuminen katkaistaan ennen vanhentumisajan umpeenkulumista. Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että velkoja vaatii suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Katkaisemisesta alkaa kulua uusi vanhentumisaika, ja se voi tapahtua useita kertoja. Velkajärjestelyn uudistamista valmistellut oikeusministeriön työryhmä piti mietinnössään 11/2011 kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta välttämättömänä, että kaikissa tapauksissa luonnollisen henkilön velkavastuulla olisi jokin enimmäiskesto. Työryhmä ehdottikin velan vanhentumisesta annetun lain täydentämistä säännöksillä velan eräpäivästä laskettavasta toissijaisesta vanhentumisajasta, joka olisi 18 tai eräissä tapauksissa 23 vuotta. Mietintö ei kuitenkaan ollut tältä osin yksimielinen. Työryhmän mietinnöstä annetuissa lausunnoissa työryhmän ehdotusta yleisesti kannatettiin, koska sen katsottiin lisäävän velallisten yhdenvertaisuutta ja koska tärkeänä pidettiin, että luonnollisten henkilöiden velkavastuulla on jokin enimmäiskesto. Eräät lausunnonantajat kuitenkin vastustivat ehdotusta. Ne pitivät ehdotusta ja erityisesti sen taannehtivaa voimaantuloa velkojien aseman kannalta ongelmallisena ja katsoivat, että asiaa tulisi arvioida omaisuuden suojan kannalta. Lausunnoissa esitettiin myös ehdotuksen saattavan johtaa oikeudellisen perinnän huomattavaan kasvamiseen nykyisestä. Kysymyksessä tarkoitettuun velallisten tasaveroisuutta koskevaan ongelmaan voidaan siis puuttua velan vanhentumisesta annetun lain säännöksiä täydentämällä. Asia on kuitenkin periaatteellisesti merkittävä. Lisäksi mahdollisen sääntelyn yksityiskohtiin liittyy paljon kysymyksiä, joita on harkittava erityisen huolellisesti. Asia ei välittömästi liity velkajärjestelyn uudistamiseen vaan yleiseen velkavastuun vanhentumiseen. Oikeusministeriössä onkin päätetty, ettei työryhmän ehdotusta velan vanhentumisesta annetun lain täydentämisestä eräpäivästä laskettavaa lopullista vanhentumista koskevilla säännöksillä ole tarkoituksenmukaista arvioida velkajär- 2
Ministerin vastaus KK 608/2013 vp Sari Palm /kd ym. jestelylain uudistamisen yhteydessä vaan erikseen. Helsingissä 4 päivänä heinäkuuta 2013 Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson 3
Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte som anges i 27 i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 608/2013 rd undertecknat av riksdagsledamot Sari Palm /kd m.fl: Hur avser regeringen ändra den nuvarande lagstiftningen så att lagen behandlar gäldenärerna jämlikt och så att också gäldenärer vars skuld inte går till utsökning börjar omfattas av bestämmelserna om preskription av skulder? Som svar på detta spörsmål anför jag följande: I utsökningsbalken (705/2007) finns bestämmelser om utsökningsgrundens tidsfrist. Enligt dem är en utsökningsgrund, i vilken en fysisk person har förelagts en betalningsskyldighet, verkställbar i 15 års tid från det att utsökningsgrunden, t.ex. en dom, har givits. I vissa fall, bl.a. om borgenären är en fysisk person, är tidsfristen 20 år. Att utsökningsgrundens tidsfrist löper ut innebär också att skulden preskriberas slutligt. Allmänna bestämmelser om preskription av skulder finns i lagen om preskription av skulder (728/2003). Den allmänna preskriptionstiden är tre år, som i de flesta fall räknas från förfallodagen. Till skillnad från vad som sägs ovan om utsökningsgrundens tidsfrist, leder den omständigheten att den allmänna preskriptionstiden löper dock inte till att skulden preskriberas, om preskriptionen avbryts innan preskriptionstiden har löpt ut. Detta kan t.ex. ske så att borgenären kräver prestation eller på något annat sätt påminner gäldenären om skulden. På avbruten preskription följer en ny preskriptionstid. Detta kan ske flera gånger. En av justitieministeriet tillsatt arbetsgrupp med uppgift att bereda en revidering av skuldsaneringen ansåg i sitt betänkande 11/2011 det nödvändigt med tanke på en jämlik behandling av medborgarna att det i alla fall anges en maximitid för fysiska personers skuldansvar. Arbetsgruppen föreslog därför att det till lagen om preskription av skulder skulle tas in bestämmelser om en subsidiär preskriptionstid som räknas från förfallodagen. Preskriptionstiden skulle vara 18 år eller i vissa fall 23 år. Åsikterna i betänkandet gick dock isär i detta avseende. I de utlåtanden som gavs om betänkandet understöddes allmänt arbetsgruppens förslag, eftersom det ansågs förbättra jämlikheten mellan gäldenärerna och eftersom man ansåg det viktigt att den finns en maximitid för fysisk personers skuldansvar. Vissa remissinstanser motsatte sig dock förslaget. De fann förslaget och i synnerhet ett retroaktivt ikraftträdande av förslaget problematiskt med tanke på borgenärernas ställning och ansåg att saken bör bedömas med utgångspunkt i egendomsskyddet. I utlåtandena påpekades det också att förslaget kan leda till en betydande ökning av den rättsliga indrivningen jämfört med nuläget. Det är alltså möjligt att ingripa i det i spörsmålet avsedda problemet med likabehandling av gäldenärerna genom att komplettera bestämmelserna i lagen om preskription av skulder. Saken är dock principiellt viktig. Det finns dessutom många frågor som hänför sig till detaljerna i en eventuell reglering och som måste övervägas ytterst noggrant. Saken gäller inte direkt revideringen av skuldsaneringen utan den allmänna preskriptionen av skuldansvaret. Enligt vad justitieministeriet beslutat är det inte ändamålsenligt att ta arbetsgruppens förslag om komplettering 4
Ministerns svar KK 608/2013 vp Sari Palm /kd ym. av lagen om preskription av skulder med bestämmelser om slutlig preskription som räknas från förfallodagen till bedömning i samband med revideringen av skuldsaneringslagen, utan separat. Helsingfors den 4 juli 2013 Justitieminister Anna-Maja Henriksson 5