YKSINHUOLTAJIEN JAKSAMINEN Heidi Lahnamaa Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Lahnamaa, Heidi. Yksinhuoltajien jaksaminen, Pieksämäki, syksy 2005, 58 s. 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK). Opinnäytetyön tarkoitus oli tutkia yksinhuoltajien omaa kokemustaan jaksamisestaan ja saamastaan tuesta sekä toiveista tulevaisuuden suhteen. Samalla kartoitettiin niitä asioita jotka ovat positiivisimpia ja negatiivisimpia yksinhuoltajuudessa. Näiden avulla pyrittiin siihen, että tulevaisuudessa yksinhuoltajat osataan kohdata paremmin asiakkaana ja yhteiskunnan jäsenenä. Tarkoituksena on myös osaltaan vähentää ennakkoluuloja joita ihmisillä on yksinhuoltajia kohtaan. Tutkimusmenetelmä oli kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin yksinhuoltajilta kirjeiden muodossa. Tutkimukseen osallistui 23 yksinhuoltajaa Keski-Suomen alueelta. Saatu aineisto analysoitiin sisällön analyysin avulla. Tutkimustulokset osoittavat, että yksinhuoltajien jaksamisessa oleellinen osa on lapsilla, jotka tuovat iloa elämään ja saavat jatkamaan päivästä toiseen. Jaksamisessa oleellista on myös oman ajan saaminen sekä sosiaalisen verkoston tuki. Tärkeimpiä taloudellisen, sosiaalisen ja henkisen tuen antajia ovat omat läheiset etenkin omat vanhemmat. Muita tukijoita ovat sosiaalityö, terveydenhuolto ja toiset yksinhuoltajat. Positiivisinta yksinhuoltajuudessa on lapset sekä vapaus päättää asioista. Vastuu ja tuen puuttuminen puolestaan nousi negatiivisimmaksi puoleksi yksinhuoltajuudessa. Tutkimuksesta voi tehdä johtopäätöksen, että yksinhuoltajan elämässä lapsilla on todella tärkeä merkitys. Lapsien puolesta ollaan valmiita tekemään mitä tahansa. Jaksamisen kannalta merkittää on riittävän tuen saaminen. Etenkin läheiset ovat merkittäviä tukijoita. Viranomaisilta kaivataan lisää tukea sekä kykyä kohdata paremmin yksinhuoltajia. ASIASANAT: yksinhuoltajat; sosiaalinen tuki; henkinen tuki; jaksaminen; kvalitatiivinen tutkimus
ABSTRACT Lahnamaa, Heidi. Single Parents and How They Handle Their Life. Pieksämäki, Autumn 2005, Language: Finnish, 58 pages, 3 appendices. Diaconia Polytechnic, Pieksämäki Unit, Degree Programme in Social Services, Option in Social Services and Education, Bachelor of Social Services. The aim of the study was research how single parents handle their life, what kind of support they are having and what they are hoping for in the future.we also research what is the best thing in being a single parent and what is the worst thing. With the help of these things it is aimed in the future to face the single parents better as customers and members of the society. The aim is also to decrease prejudices which people have towards single parents. The research is qualitative research. Material is from 23 single parents who live in Central Finland. Single parents wrote a letter where they told about their life. The gained data was analysed with the analysis of content. Main results imply that children are the thing that makes single parents cope in their life. The other thing that makes single parents cope is that they have time for themselves and that they have social support. Children are also the best thing in being a single parent. The other thing that is good in being a single parent is freedom. Freedom to decide everything all by themselves. Responsibility and the lack of support was one of the worst things in being a single parent. Single parents get much social support, mental support and economic support from their nearest, especially from their own parents. The others who support single parents are social services, health care and people who live in the same kind of situation. Conclusions are that children are everything for the single parent and for the children they are ready to do everything. It seems that if single parents have many near ones around, they handle their life much better than if they are alone. Single parents are hoping more support from the authorities and they are also hoping that the authorities would have better ability to meet a single parent. Keywords: Single Parent, Handling, Social Support, Mental Support, Economic Support, Qualitative Research. Deposited: Diaconia Polytechnic Library, Pieksämäki Unit.
SISÄLLYS TIIVISTELMÄ... 2 ABSTRACT... 3 1 JOHDANTO... 6 2 YKSINHUOLTAJIEN TUKEMINEN... 7 2.1 Yksinhuoltajuuden määrittely... 7 2.2 Yksinhuoltajuus perhemuotona... 8 2.3 Lapsen asema yksinhuoltajaperheessä... 11 2.4 Tukeminen käsitteenä... 13 2.5 Yksinhuoltajan jaksaminen... 14 3 YKSINHUOLTAJUUTTA KOSKEVAT TUTKIMUKSET... 15 3.1 Yksinhuoltajuus... 15 3.2 Yksinhuoltajien tukemista koskevat tutkimukset... 16 4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT... 21 5 TUTKIMUKSEN MENETELMÄLLISET RATKAISUT... 22 5.1 Perusratkaisut menetelmissä... 22 5.2 Tutkimukseen osallistujat ja aineiston hankinta... 24 5.3 Aineiston analyysi... 25 5.4 Tutkimuksen eettiset ratkaisut... 26 6 TUTKIMUKSEN TULOKSET... 27 6.1 Yksinhuoltajien jaksamisen osa-alueet... 28 6.2 Yksinhuoltajuuden hyvät puolet... 30 6.3 Yksinhuoltajuuden huonot puolet... 32 6.4 Taloudellinen tuki... 41 6.5 Sosiaalinen ja henkinen tuki... 43 6.6 Tulevaisuuden toiveita... 49 7 POHDINTA... 53 7.1 Tutkimuksen luotettavuus... 53 7.2 Tulosten johtopäätökset ja käyttö... 54 LÄHTEET... 57
LIITTEET Liite 1. Saatekirje ja kirjoituspyyntö... 59 Liite 2. Ilmoitus yleisönosastopalstalle... 61
1 JOHDANTO Valitsin tutkimukseni aiheeksi yksinhuoltajien jaksamisen, koska omassa lähipiirissäni on jonkun verran yksinhuoltajia ja heidän elämäänsä seuratessani olen huomannut, että heidän elämänsä ei ole aina helppoa. Yksinhuoltajuus saattaa alkaa aivan yllättäen ja se saattaa olla aluksi hyvinkin rankaa kun kaikesta täytyy huolehtia aivan yksin. Silloin onkin tärkeää, että yksinhuoltajien ympärillä olevat ihmiset osaavat kohdata hänet ja auttaa häntä jaksamaan elämässään eteenpäin. Tutkimukseni tarkoituksena on nostaa esiin yksinhuoltajat ja heidän oma kokemuksensa jaksamisestaan. Yksinhuoltajuus on yhteiskunnassa koko ajan kasvava perhemuoto, ja siksi on tärkeää kiinnittää huomioita heidän jaksamiseensa ja tukemiseensa. Monilla ihmisillä on edelleen paljon ennakkoluuloja yksinhuoltajista ja heidän kyvyistään toimia vanhempana. Tutkimukseni yhtenä tarkoituksena on osaltaan poistaa näitä yhteiskunnassa valitsevia käsityksiä yksinhuoltajista. Tutkimukseni päätarkoituksena on selvittää yksinhuoltajien omia kokemuksia omasta jaksamisestaan sekä heidän saamastaan tuesta. Tutkimuksessa kysyttiin yksinhuoltajilta heidän jaksamiseensa vaikuttavia asioita sekä heidän mielipidettään siitä, mikä on positiivisinta ja negatiivisinta yksinhuoltajuudessa. Tämän lisäksi tutkittiin eri tukimuotoja, joita yksinhuoltajat saavat sekä tahoja jotka näitä antavat. Tutkimuksessa käytiin lävitse taloudellinen, henkinen ja sosiaalinen tuki tämän lisäksi kysyttiin, mitä tulevaisuuden toiveita yksinhuoltajilla on. Yksinhuoltajien omien kokemuksien pohjalta oli tarkoituksena poimia asioita, jotka ovat heille tärkeitä ja niiden pohjalta tehdä johtopäätöksiä, kuinka tulevaisuudessa yksinhuoltajia tulisi tukea heidän jaksamisessaan. Näistä tehtiin myös päätelmiä, mitä työntekijältä vaaditaan heidän kohdatessaan yksinhuoltaja. Työni teoriaosassa käydään lävitse aiempia yksinhuoltajuuteen liittyviä tutkimuksia, sekä määritellään työni kannalta merkittäviä käsitteitä. Teoriaosassa määritellään yksin-
7 huoltaja sekä käydään lävitse yksinhuoltajuutta perhemuotona. Tämän lisäksi määritellään eri tukemisen muodot ja käydään lävitse tukemiseen liittyviä aiempia tutkimuksia. Merkityksellistä on määritellä myös jaksaminen, joka on tutkimuksen yksi keskeisimmistä käsitteistä. 2 YKSINHUOLTAJIEN TUKEMINEN Tässä luvussa tulen käsittelemään yksinhuoltajuutta perhemuotona, ja sen muuttumista vuosien saatossa. Käyn lävitse sitä miten ennen yksinhuoltajuus on koettu, ja mitä se on tänä päivänä. Tulen käymään lävitse tukemista käsitteenä sekä erilaisia tukemisen muotoja. Lopuksi käsittelen yksinhuoltajan jaksamista. 2.1 Yksinhuoltajuuden määrittely Yksinhuoltajuuden määrittely on hyvin riippuvainen tarkastelutavasta. Sainpalo (2001, 3) määrittelee omassa tutkimuksessaan yksinhuoltajaksi isät ja äidit, joilla asuu kotona alaikäisiä lapsia mutta ei avio- tai avopuolisoa. Äidin tai isän kanssa asuvien lasten tulee olla alle 18-vuotiaita, jotta voidaan puhua yksinhuoltajuudesta. Sainpalon (2001,3) mukaan yksinhuoltoperheitä syntyy, kun yksinäinen nainen saa lapsen, lapsiperheen isä ja äiti eroavat tai lapsiperheen äiti tai isä kuolee. Hynönen ja Koistinen (1994, 3) tuovat omassa tutkimuksessaan esille juuri määrittelyn vaikeuden. Heidän tutkimuksessaan yksinhuoltajiksi katsotaan lesket, eronneet, asumuserossa asuvat ja au-äidit, joilla on huollettavanaan alle 18-vuotias lapsi tai lapsia. Mutta määrittelyn vaikeus tulee heistä esille silloin, kun mietitään sitä onko avoliitossa asuva yksinhuoltaja edelleen yksinhuoltaja vai pitäisikö hänet katsoa aviopuolisoksi. Samankaltaista määritelmää ovat päätyneet käyttämään myös Jäkälä, Kukkonen & Lämsä (1997, 2.)
8 Yksinhuoltajat joilla on yhteishuoltajuus toisen vanhemman kanssa käyttävät itsestään mieluummin käsitettä lähivanhempi kuin yksinhuoltaja. Tämä asia nousi esiin saamistani vastauksista. Jotkut toivoivat, että minäkin käyttäisin tutkimuksessa mieluummin käsitettä lähivanhempi kuin yksinhuoltaja. Mutta itse kuitenkin päädyn käyttämään yksinhuoltajaa, koska se kuitenkin yleisemmin käytetty termi. Itse aion tulevassa työssäni käyttää seuraavanlaista määritelmää yksinhuoltajasta. Yksinhuoltaja, henkilö, joka yksin kasvattaa yhtä tai useampaa alaikäistä lasta tai holhoukseen asetettua henkilöä, ja toimii heidän holhoojanaan. Yksinhuoltaja voi olla esim. leski, avioliitosta eronnut tai aviottoman lapsen äiti tai holhoojaksi asetettu henkilö. (Cd- Facta tietosanakirja 2001.) Pidän tätä määritelmää parhaana, koska tästä ilmenee myös kuinka yksinhuoltajaksi voi tulla, koska yksinhuoltajaksi voidaan tulla myös adoptoimalla lapsi. 2.2 Yksinhuoltajuus perhemuotona Perhe tarkoittaa yhteisöä, jossa siihen kuuluvat henkilöt kokevat yhteenkuuluvuutta ja heillä on halu ja tarve jakaa yhdessä arkielämä. Perhe on parhaimmillaan voimavara ja turvaverkko. (Litmala 2002, 39.)Perhe on yksilölle elämän keskeisimpiä tekijöitä. Perhe on se, joka pysyy osana läpi elämän se vaan saattaa saada monenlaisia ilmenemismuotoja. Ihmisellä saattaa olla elämänsä aikana useita sidoksia perheeseen, johon vaikuttaa osaltaan se mitä perhe käsitteenä kenellekin on. Jollekin saattaa lapsuuden perhe olla ainut oikea perhe, toiselle perhe saattaa tulla vasta kun muodostaa oman kodin ja saa omia lapsia tai perhe saattaa olla vain kahden aikuisen muodostama kokonaisuus. (Eirola 2003, 18.) Perhemuodot ovat viimevuosien aikana muuttuneet on ydinperheitä, suurperheitä, uusperheitä ja yksinhuoltajaperheitä. Ydinperheeksi määritellään talous, jossa asuvat äiti ja isä lapsineen. Ydinperhe on nykyään tavallisin perhemuoto länsimaissa. Suomessa harvinaisemmaksi käynyt perhemuoto on suurperhe, johon lasketaan kuuluviksi useampi sukupolvi ja/tai useampi toisilleen sukua oleva ydinperhe. Nykyään on paljon enemmän
9 uusperheitä, joihin kuuluu vähintään kahden ydinperheen jäseniä, jotka ovat aiemmin olleet naimattomia, leskiä tai eronneita, ja joilla on lapsi tai lapsia jotka he tuovat mukaan uusperheeseen. Yksinhuoltajaperheen muodostaa äiti tai isä lapsiensa kanssa. (Tiittanen 2001, 9-10.) Enemmistö (62%) vuonna 2004 lapsiperheistä oli edelleen perheitä, joissa vanhemmat elävät avioliitossa. Seuraavaksi eniten (20%) on yksinhuoltajaperheitä, joissa äiti on huoltajana. Lapsiperheitä, joissa vanhemmat asuvat avoliitossa on 14%. Yksinhuoltajaperheitä, joissa isä on huoltajana on 4 %. (Tilastokeskus 2004.) Yksinhuoltajaperheiden määrä verrattuna vuoden 2001 tilastoon on noussut selkeästi. Tuolloin yksinhuoltajaperheitä, joissa äiti oli huoltajana oli 13% ja yksinhuoltajaperheitä, joissa isä oli huoltajana oli vain 1%. (Eirola 2003, 19-20.) Yksinhuoltajaperheiden määrä on kuitenkin vähäinen verrattaessa kahden huoltajan perheisiin, vaikka yksinhuoltajaperheiden määrä on viime vuosina noussut. Yksinhuoltajaisien määrän vähäisyys näkyi omassa tutkimuksessa siinä, että vastaajista ainoastaan yksi oli mies ja loput olivat naisia. Kaupungeissa yksinhuoltajuus on yleisempää, kuin maaseudulla ja alueellisesti yksinhuoltajia on eniten Etelä-Suomen läänissä ja vähiten Lapin läänissä. (Tilastokeskus 2004). Yksinhuoltajuutta on vaikea ennakoida, ja tästä syystä useat yksinhuoltajat joutuvat kohtaamaan monenlaista ennakkoluuloja kanssa ihmisten suunnalta. Yksinhuoltajaa saatetaan pitää huonompana kasvattaja, kun häneltä puuttuu toinen vanhempi jonka kanssa jakaa kasvatusvastuu. Yksinhuoltaja voi olla kuitenkin yhtä pätevä kasvattaja, jos vain hänellä riittää aikaa ja kiinnostusta lastaan kohtaan. (Sainpalo 2001, 3.) Useimmiten muiden ihmisten heittämät tahattomat kommentit saattavat loukata yksinhuoltajaa syvästikin ja aiheuttaa suurta mielipahaa. Ihmiset saattavat olla niin ennakkoluulojensa vankeja, että he eivät pysty näkemään yksinhuoltajaa yhdenvertaisena ihmisenä ja kasvattaja itsensä kanssa, koska heillä ei ole kokemusta siitä mitä on vastata perheestä ainoana aikuisena. Ihmisten ennakkoluulojen taustalla saattaa vaikuttaa vieläkin vuosisatoja vallinnut käsitys siitä, että avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttäminen on pahin kohtalo mikä nai-
10 sen osaksi saattoi tulla. Jos nainen ei mennyt naimisiin lapsen isän kanssa raskaaksi tulon jälkeen hän saattoi mennä naimisiin, jonkun muun miehen kanssa ja näin hän saattoi kasvattaa lapsensa osana sisarusparvea. Muita vaihtoehtoja oli että sukulaiset ja naapurit ottivat lapsen luokseen. Pahin vaihtoehto pari vuosisataa sitten oli, että nainen jäi lapsensa kanssa kahden jolloin hänellä ei ollut paljon mahdollisuuksia elättää ja kasvattaa lastaan. (Jousimaa 1983, 15-17.) Nykyään jos nainen jää yksin lapsen kanssa hänellä on mahdollisuus pärjätä paremmin yksin, kuin muutamia vuosisatoja sitten. Yksinhuoltajaksi jäämisen seurauksena taloudellinen tilanne kuitenkin kokee todennäköisesti jonkinasteisen romahduksen, joka saattaa olla yksi uhka riittävälle vanhemmuudelle. Taloudelliseen tilanteeseen vaikuttaa hyvin paljon poissaolevan vanhemman maksama elatustuki ja se tuleeko se ajallaan. Valitettavasti vain hyvin harva maksaa elatustuen säännöllisesti ja ajallaan. (Gottberg & Sairisalo 1994,11.) Yksinhuoltajat ovatkin Suomessa vaikeimmassa taloudellisessa tilanteessa ja osa syynä siihen on, että heillä on vain yhden henkilön tulot käytössä. Useat yksinhuoltajat ovat toimeentulotuen armoilla, kun heillä ei ole työtä, joka puolestaan lisää taloudellista ahdinkoa. (Jäkälä ym. 1997, 7.) Vuonna 2000 yksinhuoltajista 39 % kuului pienituloisimpien viidennekseen. Tuolloin lähes joka kolmas yksinhuoltaja sai toimeentulotukea. (Airola & Tarsalainen 2000, 95.) Yksinhuoltajuuteen liittyy sekä riskejä että etuja tutkija Rita Liljeströmin mukaan. Riskeinä hän pitää ylirasitusta ja taloudellista ahdinkoa. Vastuun ottaminen yksin perheestä saattaa vaikeuttaa yksinhuoltajan ammatillista edistymistä ja vapaa-ajan rajoittumista, joka saattaa johtaa sosiaalisista suhteista eristäytymiseen. Yksinhuoltajuus heijastuu myös lapseen, päivät hoidossa saattavat muuttua pitkiksi ja pienetkin käytöshäiriöt lapsella saatetaan yhdistää yksinhuoltajuuteen. (Jousimaa 1983, 117.) Etuina Liljeström näkee, että vanhempien kasvatus erimielisyydet puuttuvat ja vanhempien keskinäiset erimielisyydet eivät pääse heijastumaan lapseen. Yksinhuoltajaperheissä lasten pahoinpitely on harvinaisempaa ja tunneilmasto lapsen ja vanhemman välillä
11 on läheisempi. Lapsi otetaan myös mukaan päätöksentekoon tasavertaisempana. (Jousimaa 1983, 118.) Tutkimukseeni osallistuneista vanhemmista moni koki yksinhuoltajuuden etuna sen, että saa päättää yksin perheen asioista vaikka toisaalta se koettiin myös yksinhuoltajuuden heikkoutena. Yksinhuoltajuus voi olla monelle henkilölle kasvun mahdollisuus, ja ainoa ratkaisu pitkään jatkuneessa vaikeassa suhteessa. Yksinhuoltajuus alkaa useimmiten avio- tai avoeron myötä, jolloin henkilö joutuu käymään eroon liittyvän kriisin. Eron yhteydessä joutuu käymään lävitse vaikeita tunnekokemuksia, jotka saattavat johtaa persoonallisuuden kehittymiseen ja elämäntilanteen avautumiseen uusille mahdollisuuksille tai epäonnistuessaan se saattaa johtaa elämän kapeutumiseen ja paikalleen jäämiseen. Ihminen reagoi eroon aina yksilöllisesti eikä voidakaan sanoa mikä on oikea tapa reagoida. Monet eronneet naiset ovat rakentaneet itselleen itsenäisemmän identiteetin, ja löytäneet itsestään uusia mahdollisuuksia. Oleellisena arjesta selviytymisessä on ollut läheisen naisystävän tuki, joka useimmiten on samassa tilanteessa. Yksinhuoltajan selviytymiseen ja kasvun mahdollisuuteen vaikuttaa oleellisesti myös taloudellinen tuki, terveydenhuolto sekä lapsen päivähoidon järjestyminen. (Tiittanen 2001, 13-14.) 2.3 Lapsen asema yksinhuoltajaperheessä Perheen tehtävänä on pitää huolta toistensa hyvinvoinnista ja terveydestä. Lasten kannalta merkittävintä on perheen sisäiset ihmissuhteet; lasten ja vanhempien välinen vuorovaikutus, perheen yhteinen ajankäyttö sekä vanhempien tapa kasvattaa. Perherakenteen muuttuessa aiheutuu suuria muutoksia perheen arkielämään. Yksinhuoltajaksi jäävän taloudellinen tilanne saattaa heikentyä, ja hänen tulee selvitä yksin työn ja kodin aiheuttamista vaikeuksista. (Sainpalo 2001, 5-6.) Eroperheessä lapsi voi joutua tahtomattaan vanhempien kiistakapulaksi, jos vanhemmat eivät pysty irrottautumaan toisistaan ja käymään lävitse eron aiheuttamaa tunnemyllerrystä. Tällaisissa tilanteissa vanhemmat saattavat purkaa katkeruuttaan lapsen kautta entistä puolisoaan kohtaan, joka puolestaan vaurioittaa lasta ja siksi sitä tulisi välttää
12 kaikin mahdollisin keinoin. (Jäkälä ym.1997, 5.) Lapsen kuullessa tulisi välttää toisen vanhemman syyttelyä. Vanhempien ei tule käyttää lasta aseena toisiaan vastaan, eikä laittaa lasta vakoilemaan toista puolisoa puolestaan. Perheen läheisten tulisi muistuttaa vanhempia siitä, kuinka vaikea lapsen asema tilanteessa on, jossa häntä vaaditaan valitsemaan jommankumman vanhemman puoli tilanteessa. (Porio&Porio 2002, 93.) Lapsen kannalta on tärkeää, että hänellä on mahdollisuus säilyttää suhteensa toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin. Lapsi luo mielikuvia vanhemmasta, joka on kuollut tai jota hän ei tapaa tai tapaa vain hyvin harvoin. Lapsen mielikuviin vaikuttaa paljon toisen vanhemman antamat tiedot, joten onkin hyvin tärkeää, mitä kertoo lapselle poissaolevasta vanhemmasta.( Jäkälä ym. 1997, 6.) Tällöin tulisi kaikin tavoin välttää toisen vanhemman mustamaalaamista ja antaa lapselle realistinen kuva toisesta vanhemmasta. Lapsen elämään yksinhuoltajaperheessä vaikuttaa, kuinka itsenäistä lapsen elämä on ja kuka lapsen asioita hoitaa ja elämää järjestää. Yhteisen ajankäyttö ja se, että vanhempi tietää mitä hänen lapsensa päivittäin tekee vaikuttaa lapsen itsenäisyyteen. Pienempien lasten asiat hoitaa useimmiten vanhempi, mutta vanhemmat lapset saattavat olla asioissaan itsenäisempiä. (Sainpalo 2001, 6.) Yksinhuoltajaperheessä lapsi voi saada uudenlaista vapautta, mutta toisaalta hänelle voi tulla myös enemmän vastuuta. Lapsi voi joutua vastaamaan arkielämästä, kun vanhemman voimavarat kuluvat muihin asioihin. Yhteinen aika myös vanhemman kanssa voi tulla vähenemään (Korvuo ym.2000, 77.) Lapsi saattaa joutua ottamaan vastuuta enemmän itsestään sekä nuoremmista sisaruksistaan. Toisaalta lapsi saattaa saada mahdollisuuden osallistua perheen yhteisten asioiden päättämiseen. Vastuun antaminen lapselle tarjoaa mahdollisuuden hänelle varhaisempaan itsenäistymiseen. (Sainpalo 2001, 6.) Yksinhuoltajan voi olla toisaalta hankala asettaa lapsilleen rajoja tai sitten hän saattaa asettaa tiukemmat rajat, jotta hän pystyy säilyttämään otteensa lapsiinsa. Selkeitten rajojen asettaminen luo perusturvallisuutta lapselle. Rajojen luominen on myös lapsen kunnioittamista ja rakastamista. Selkeiden rajojen avulla vanhempi osoittaa välittävänsä lapsestaan. (Reinholm, Sipponen ja Cacciatore 2000, 52.)
13 Yksinhuoltajaperheessä lapsi voi joutua luopumaan, joistakin hänelle aiemmin tärkeistä asioista, kuten harrastuksista, kun vanhemmalla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta tukea toimintaa. Tämä vaatii lapselta melkoista ymmärrystä ja yhteistä keskustelua tilanteesta vanhemman kanssa. Lasten tarpeista tinkiminen on vanhemmalle todella tiukka paikka ja lasten tarpeista kiinnipitämisestä yritetään pitää huolta mahdollisimman pitkään. Monessa perheessä pidetäänkin tärkeänä keskustelua lasten kanssa siitä mikä on perheessä tarpeellista ja mikä vähemmän tarpeellista. (Tiittanen 2001, 52-53.) 2.4 Tukeminen käsitteenä Tukeminen käsitteenä on hyvin moniselitteinen. On olemassa monenlaista tukemista voidaan puhua taloudellisesta tuesta, sosiaalisesta tuesta, henkisestä tuesta, tiedollisesta tuesta tai toiminnallisesta tuesta. Tukemiseen liittyvät määritelmät on tehty usein sosiaalipsykologian alueella, ja ne sisältävät ajatuksen sosiaalisesta kanssakäymisestä sekä tuen antamisesta ja saamisesta. Ensisijaisesti tukemista on tarkasteltu läheisten ihmisten keskeisenä vuorovaikutuksena. (Tiitanen 2001, 14-15.) Omassa työssäni käytettävät tukemisen muodot ovat taloudellinen, sosiaalinen ja henkinen tuki. Elämänmuutosten ja sairastumisen yhteyttä selitettäessä on otettu käyttöön käsite sosiaalinen tuki. Tarkoituksena on ollut, että ihminen voi käyttää hyväkseen sosiaalista verkostoaan kohdatessaan haasteita. Sosiaalisen tuen laatuun ja määrään vaikuttavat sosiaalisen verkoston piirteet: verkoston laajuus, vuorovaikutuksen tiiviys ja sosiaalinen läheisyys. Useat tutkimustulokset osoittavat, että sosiaalinen verkosto ja sen antama palaute vaikuttavat terveyteen, sairaudesta toipumiseen sekä stressistä ja elämänmuutoksista selviytymiseen. (Korvo & Tenhunen-Kejonen 2000, 58.) Sosiaalisesta tuesta Lin on tutkijatovereineen löytänyt kaksi määritelmää. Ensimmäisessä määritelmässä sosiaalinen tuki on koettua tai todellista instrumentaalista ja/tai ilmaistua huolenpitoa yhteisön, sosiaalisten verkostojen ja ystävien taholta. Toisessa määritelmässä sosiaalisiin verkostoihin kuuluminen on ensimmäinen askel, ja tuen saaminen on riippuvainen siitä minkälaisia suhteita yksilö kykenee solmimaan verkostoon-
14 sa, eli ovatko nämä solidaarisia, luottamuksellisia ja intiimiin kommunikaatioon mahdollistavia. (Korvo ym. 2000, 58-59.) Vaikka yksilöllä olisi kuinka laajaa sosiaalinen verkosto ei se välttämättä takaa tarvittavan tuen määrää. Mutta jos verkosto on tiivis sen pitäisi pystyä tukemaan yksilöä hyvinkin erilaisissa tukea tarvittavissa tilanteissa. Sosiaalisen tuen laadulla onkin merkittävämpi osuus, kuin sen määrällä, kun puhutaan hyvästä elämästä. (Tiittanen 2001, 16.) Omassa työssäni aion käyttää samaa määritelmää sosiaalisesta tuesta kuin Korvo ja Tenhunen-Kejonen (2000, 60-61) omassa työssään. Sosiaalisella tuella tarkoitan läheisiltä, asiantuntijoilta ja viranomaisilta saatua arvostusta ja myötätuntoa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessäoloa, tiedollista tukea ja instrumentaalista tukea, joka pitää sisällään sen kaiken mikä edistää välitöntä elämän hallintaa tai auttaa saavuttamaan tavoitteita. (Korvo ym.2000, 60-61.) Taloudellisella tuella tarkoitetaan rahallista apua jota henkilö saa läheisiltään ja viranomaisilta. Henkisellä tuella tarkoitetaan viran-omaisilta, asiantuntijoilta ja läheisiltä saatua huolenpitoa, luottamusta, rakkautta ja kunnioittamista. (Tiitanen 2001, 19.) Tukemista on pidetty useimmiten positiivisena asiana, mutta sillä on myös negatiivisia vaikutuksia. Tukemista tulisikin tarkastella kolmelta eri ulottuvuudelta. Ensinnä tulisi käsitellä tuen antajan ja saajan välistä henkilökohtaista läheisyyttä tai etäisyyttä, toiseksi riippuvuuden ja riippumattomuuden tuottamaa ristiriitaa sekä kolmanneksi tuen antamisen ja saamisen liittyvänä hyötymisenä. (Tiittanen 2001, 17.) 2.5 Yksinhuoltajan jaksaminen Jaksaminen on ihmiselle subjektiivinen kokemus eikä voida sanoa yleisesti missä menee jaksamisen raja. Jaksamiselle en löytänyt varsinaista määrittelyä, joten etsin tietoa määritelmän pohjaksi ja loin jaksamisen määritelmän seuraavanlaiseksi: henkilöllä on tarpeeksi ruumiillista tai henkistä voimaa ja hän kykenevä ja pystyvä toimimaan. (Nurmi 1998, 275).
15 Ihminen joka kokee elämässään vastoinkäymisiä saattaa kokea oman jaksamisen todella heikoksi, tällöin ihminen tulee tarvitsemaan ympäröivän yhteiskunnan tukea. Voidaan ajatella, että ihmisen jaksaminen on hyvin paljon kiinni ihmisen omasta kokemuksesta sekä hänen saamastaan tuesta. Tuen ei tässä tapauksessa tarvitse olla konkreettista ja näkyvää eikä yksilö välttämättä ajattele sitä tukena. Mutta jaksamiseen vaikuttaa hyvin paljon, että ihmisellä on toisia ihmisiä ympärillä joiden kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Usein vasta elämässä eteen tulevien vaikeiden, ja hankalien asioiden kanssa ihminen huomaa kuinka merkittävä osuus ympäristöltä saatavalla tuella on oman jaksamisen kanssa. Yksinhuoltajan jaksamisen kannalta on merkittävää heidän tukeminen ja sosiaalisen verkoston rakentaminen. Äärimmäisissä tapauksissa tuen puuttuminen ja elämän kokeminen merkityksettömänä voi johtaa itsemurhaan. (Tiittanen 2001, 60.) 3 YKSINHUOLTAJUUTTA KOSKEVAT TUTKIMUKSET 3.1 Yksinhuoltajuus Yksinhuoltajien määrä on ollut kasvussa viime vuosina, ja määrä tulee todennäköisesti aina vaan kasvamaan. Useimmiten yksinhuoltajaksi tullaan eron jälkeen ja yksinhuoltaja on useimmiten nainen. Mies yksinhuoltajana on vielä hyvin harvinainen. Muita tapoja tulla yksinhuoltajaksi ovat leskeksi jääminen tai yksinäinen nainen tulee äidiksi. Tutkimukseni aiheeksi yksinhuoltajat valitsin, koska omassa lähipiirissäni on jonkin verran yksinhuoltajia ja heidän elämäänsä seuratessani olen huomannut, että heidän elämä ei ole aina niin helppoa. Tästä syystä halusin ryhtyä tutkimaan yksinhuoltajan näkökulmasta sitä kuinka hän kokee oman jaksamisensa, ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Aihe mielestäni on ajankohtainen, koska yksinhuoltajat ovat kasvava ryhmä. Oman tulevan ammattini kannalta näen tärkeänä perehtyä yksinhuoltajien elämään tutkimuksen
16 muodossa, koska olen varma että teen sitten millä alalla tahansa töitä tulen varmasti työssäni yksinhuoltajia kohtaamaan. Näen tärkeänä että perehdyn asiaan näin, jotta pystyn paremmin kohtaamaan yksinhuoltajat sekä osaltaan jo näkemään asioita, mitkä ovat heidän jaksamisen kannalta merkittävässä osassa. Tutkimukseni pohjaksi hain kirjallista materiaalia niin tutkimusten, kuin muun kirjallisen materiaalin muodossa. Yhteiskunnan on tarkoitus turvata heikommassa asemassa olevien yksilöiden mahdollisuudet elämään. Yksinhuoltajat useimmiten ovat yhteiskunnassa heikommassa asemassa. kun verrataan kahden vanhemman perheeseen. Yksinhuoltajat tulevat usein taloudellisesti huonommin toimeen, ja useat yksinhuoltajaperheet ovat maamme köyhimpiä ryhmiä. Taloudellisesti heikon tilanteen taustalla ovat mm. vanhemman työttömyys ja eron aiheuttama taloudellisen tilanteen heikkeneminen. Yksinhuoltajuuden surauksena yksilö saattaa eristäytyä sosiaalista suhteista, ja menettää asemaansa. Hän joutuu kantamaan vastuun yksin perheen taloudesta sekä tekemään yksin ratkaisut vaikeissakin asioissa, joka saattaa horjuttaa hänen omaa jaksamistaan. Siksi on erityisen tärkeää, että yksinhuoltajalla olisi käytössä turvaverkosto, jonka kanssa hän voisi jakaa vastuuseen, kasvattamiseen ja omaan jaksamiseen liittyviä asioita. Useasti yksinhuoltajalla on tukenaan vain omat läheisensä, vanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Viranomaisilta saatu tuki on vielä hyvin pientä tai sitten saadun tuen saaminen koetaan negatiivisena. Tutkimukseni tarkoituksena onkin löytää kohtia yksinhuoltajan elämästä, jossa viranomaiset voisivat olla enemmän antamassa tukea jatkossa sekä kuinka yksinhuoltaja tulisi kohdata. Eikä ainoastaan perheen vanhempi ole se, joka tarvitsee tukea vaan yhtä lailla lapsi tarvitsee tukea elämässään. 3.2 Yksinhuoltajien tukemista koskevat tutkimukset Yksinhuoltajien tukemista käsitteleviä tutkimuksia on tehty jonkin verran ja niiden tarkastelu ulottuvuus on ollut vaihteleva. On olemassa tutkimuksia, joissa on käsitelty kuinka seurakunnan diakoniatyö voi tukea yksinhuoltajia, sekä kuinka diakoninen hoi-
17 totyö voi toimia yksinhuoltajaäidin tukena. On myös tutkimuksia, kuinka avioerosta selviydytään yksinhuoltajan näkökulmasta sekä minkälaista tukea saa, kun valitsee itsenäisen äitiyden. Aiemmissa tutkimuksissa yksinhuoltajuutta on tutkittu naisen näkökulmasta, ja saatavilla ei ole tutkimuksia, joissa olisi tutkittu yksinhuoltajaisiä. Yksinhuoltajaisien määrä suhteessa yksinhuoltajaäiteihin onkin hyvin pieni, joten heidän saaminen tutkimukseen mukaan on todennäköisesti hyvin hankalaa. Hyppösen (2002, 68) tutkimuksessa au-äidit kertovat eritoimijoista, joiden kanssa he saattoivat jakaa vanhemmuutta eri tavoin. Oma äiti ja/tai omat vanhemmat ovat ne, jotka yleensä auttavat lapsen hoidossa. Myös lähellä että kauempana asuvat isovanhemmat osallistuivat paljon lapsen hoitoon. Tutkimuksen mukaan vanhemmuuden jakaminen ei tarkoita aina konkreettista apua lasten hoidossa ja kasvatuksessa, vaan myös puheen ottamisen tasolla kokemusten jakoa. Vanhemmuutta saattoi jakaa myös ystävien kanssa, jotka saattoivat olla myös lasten kummeja. Heidän kanssaan saattoi jakaa lasten kasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Äidit kertoivat myös ystävien erilaisista rooleista: yhdelle saattoi soittaa, jos kaipasi kasvatusneuvoja, toinen otti lasta välillä hoitoon ja kolmas oli äidille aikuisena seurana. Ystävät olivat sekä äitejä että lapsettomia, eronneita yksinhuoltajia ja ydinperheenäitejä, joskus myös toisia itsenäisiä äitejä. (Hyppönen 2002,69.) Korvuo ja Tenhonen-Kejonen (2000, 127) saivat samankaltaisia tuloksia tutkiessaan naisten avioerokokemuksia, ja erosta selviytymistä. Sosiaalisen tuen merkitys nousi tutkimuksessa esille selkeästi. Keskustelut läheisten ja ystävien kanssa on auttanut selviytymisessä, ja läheisen ystäväverkoston merkitys sosiaalisen tuen antajana korostui. Varsinkin keskustelut sellaisten yskävien kanssa, joilla oli samankaltaisia kokemuksia koettiin myönteisiksi. (Korvuo ym. 2000, 61.) Äitinä olemisen ja lapsen kasvatuksen saattoi jakaa myös muidenkin toimijoiden kanssa. Tällaisia toimijoita ovat mm. erilaiset yhteisöt kuten äitien keskusteluryhmät ja erilaiset äitien ja lapsiperheiden yhdistykset. Nämä saattoivat olla myös virtuaalisia kes-
18 kusteluryhmiä tai sähköpostilistoja. Julkisilla toimijoilla oli myös joskus tärkeä osa vanhemmuuden jakamisessa. Yhdelle äideistä neuvolan terveydenhoitajasta oli tullut tärkeä tukihenkilö, ja yksi oli joutunut olemaan synnytyksen jälkeisen väsymyksen vuoksi Ensi kodin asiakkaana. Lapsiperheiden elämässä tavallisin kolmas toimija oli päivähoito, joka ei kuitenkaan noussut esiin erityisenä lapsen hoidon jakajana, mikä varmasti johtui sen itsestään selvästä roolista. (Hyppönen 2002,69.) Päivähoidon ja kodin välistä yhteistyötä on tärkeänä pitänyt 84% vastaajista vuonna 1994 tehdyssä tutkimuksessa, jossa tutkittiin yksinhuoltajia päivähoidon ja lasten kotihoidon tuen käyttäjinä. Vastaajista 57% piti hyvin tärkeänä päivähoidon henkilöstön tehtävänä vanhempien tukemista kasvattajina. Yhteistyötä vanhemmat pitivät tärkeämpänä lasten kannalta, kuin oman tukemisen kannalta. (Hynönen ym. 1994, 41.) Taloudellista tukea naiset saivat lähinnä sukulaisilta; äidiltä, mummoilta, sisaruksilta ja muilta sukulaisilta. Sosiaalitoimistosta osa sai toimeentulotukea, ja muutama diakonikeskuksesta taloudellista apua eron jossakin vaiheessa. (Korvuo ym. 2000, 72.) Tiittasen (2001, 50) tutkimuksessa yksinhuoltajien yleisin syy ottaa yhteyttä diakoniatoimistoon oli taloudellinen ahdinko. Yksinhuoltajuuden alkuvaiheessa taloudellinen ahdinko saattaa olla suuri, kun perheen talous on vain yhden ihmisen varassa. Yksinhuoltajat joutuvat miettimään tarkkaan miten he saavat rahat riittämään eikä taloudessa ole varaa ylimääräisille kuluille kuten esimerkiksi pesukoneen hajotessa. Rahavaikeudet koettelevatkin yksinhuoltajan hyvinvointia ja jaksamista. Vanhemmuuden erilaisista jakamisen merkityksistä äitien elämässä omien vanhempien että julkisten toimijoiden osa oli lapsen ja äidin elämässä pääasiassa sosiaalipoliittinen, konkreettiseen apuun perustuva, kun taas ystävien ja yhteisöjen kanssa painopiste oli psykologisessa jakamisessa. (Hyppönen 2002,69.) Sosiaalityön merkitys avioerokriisistä selviytymisessä nähtiin sekä myönteisenä että kielteisenä. Asiaan vaikutti viranomaisen kyky kohdat kriisissä oleva henkilö. Omaan asenteeseen työntekijän tulisikin kiinnittää huomiota. Asenteen tulisi olla nöyrä ja empaattinen, ja keskusteluissa täytyisi olla hienotunteinen. Asiakkaan tulisi tuntea itsensä ymmärretyksi. Jos tätä kokemusta ei synny, niin sosiaalisen tuen antaminen ja vastaan-
19 ottaminen ei onnistu. (Korvuo ym. 2000, 127.) Tiittasen (2001, 66-69) tutkimuksessa esille nousseita asioita, joita viranomaisten tulisi ottaa huomioon kohdatessaan asiakkaitaan ovat hädän vastaanottaminen, tilanteen näkeminen, hyväksytyksi tuleminen sekä lohdutetuksi tuleminen. Hädän vastaanottaminen on vaativa tehtävä, koska tämä voi purkautua monenlaisina tunteina kuten suruna, vihana, häpeänä, hämmennyksenä ja erialisina pelkoina. Hätääntyneen asiakkaan kohtaamisessa tärkeintä on olla läsnä ja tukea asiakasta tunteidensa ilmaisuun. Elämän ollessa umpikujassa asiakaan normaali kyky ratkaista asioitaan häviää. Siksi onkin tärkeää, että työntekijä pystyy hahmottamaan asiakkaan kokonaistilanteen ja pistämään asiat tärkeysjärjestykseen. Työntekijän tulee katsoa, mitkä asiat vaativat välittömästi hoitamista ja mitkä voivat odottaa. Kun asiat saadaan tärkeysjärjestykseen niin asiakas pystyy hahmottamaan taas elämäänsä kokonaisuutena, ja pystyy jäsentämään itse elämäänsä ja rohkaistumaan eteenpäin yrittämiseen. Hyväksytyksi tuleminen vaatii työntekijältä yksinhuoltajan kohtaamista avoimesti ja aidosti, ilman tuomitsemista ja moralisointia, siten että ihminen kokee olevansa arvokas ja tasa-arvoinen. Jotta yksinhuoltajalle syntyy lohdutetuksi tulemisen tunne se vaatii hyvin konkreettista tapahtumaa, kuten koskettamista, hartioista kiinniottamista, halaamista tai vähintään kättelyä. Henkilölle pitää syntyä tunne, että hänestä välitetään aidosti ja että hänellä on lupa olla heikko. Vanhemmuuden jakaminen ei ollut aina itsestään selvää ja helppoa. Joskus ei äideillä ollut tarpeeksi muita aikuisia jakamassa lapsen hoitoa ja kasvatusta. Sukulaiset saattoivat asua kaukana, ja ystävien elämäntilanne oli vakiintumaton jolloin ystävien muuttaminen toiselle paikalle heikensi luonnollista turvaverkkoa. (Hyppönen 2002,69.) Sosiaalisen tuen saamista vanhemmuuteen, ja arkielämän jakamiseen kaipasivat myös Korvuon ja Tenhonen-Kejosen (2000, 81) haastattelemat henkilöt. Eron jälkeen sosiaalisen tuen järjestyminen oli monelle hankalaa, eikä sitä koettu saaduksi siinä muodossa kuin olisi haluttu. Apua lastenhoidossa saatiin ex-mieheltä, uudelta kumppanilta, omilta vanhemmilta ja ystäviltä. Kasvatusasioihin apua saatiin keskustelun tasolla lasten opettajilta, kasvatus -ja perheneuvolasta, ystäviltä sekä työtovereilta.
20 Äitien tarpeet vanhemmuuden jakamisesta vaihtelivat, yhdelle saattoi riittää yksi henkilö jolle soittaa, kun taas toiselle se oli riittämätön. Joskus taas sosiaalinen elämä oli vilkasta, mutta äiti koki olevansa yksin suhteessa lapseen. Erilaisista vanhemmuuden jakamisen muodoista huolimatta äidillä on silti yksin vastuu lapsesta. (Hyppönen 2002,70.) Kun äidit kertoivat arjestaan aina nousi esiin tärkeimpänä itsenäisyys. Vapaus päättää kaikesta tuli esiin ensimmäisen, kun puhuttiin perheen arjesta. (Hyppönen 2002,73.) Avioero toi tullessaan naisille paljon positiivisia tunteita ja muutoksia itseen. Erilleen muuttaminen toi mukanaan vapauden tunteen, ja helpotuksen erilleen muuttamisesta, ja vaikeasta suhteesta irrottautumiseen. (Korvuo ym. 2000, 97.) Toisaalta itsenäisyys toi samanaikaisesti loputtoman, kokoaikaisen ja jakamattoman vastuun, joka tuntuu joskus uuvuttavalta. (Hyppönen 2002,76.) Myös Tiittasen (2001, 58) tutkimuksessa nousi esiin vastuun kantamisen raskaus. Yksinhuoltaja on yksin vastuussa perheen toimeentulosta ja hyvinvoinnista sekä lasten kasvatuksesta, eikä hänellä ole mahdollisuutta siirtää vastuuta toiselle väsymyksen iskiessä. Vastuun lisäksi äitejä väsytti yksinäisyys, kotona olo saattaa pudottaa pois sosiaalisesta verkostosta kodin yksinäisyyteen, vaille aikuisen seuraa. Aina yksinäisyys ei kuitenkaan tarkoittanut sosiaalisten suhteiden vähäisyyttä eikä eristäytyneisyyttä. Yksinäisyys äitien kertomuksissa oli enemmän kaipuuta, kaipuuta toisesta aikuisesta, jonka kanssa jutella tai äidit kaipasivat itselleen aikuista suhdetta (Hyppönen 2002,76.) Sosiaaliset suhteet saattavat vähentyä myös siitä syystä, että yksinhuoltajalla ei ole yksinkertaisesti varaa pitää yhteyttä sukulaisiinsa tai ystäviinsä, jotka asuvat kauempana. Lisäksi ulos lähtemi-nen vaatii useasti lastenhoidon järjestämistä, joka ei välttämättä ole helppoa. (Tiittanen 2001, 56.) Äidit saattoivat kaivata toista aikuista jakamaan arkea, vanhemmuutta ja lapsen kasvatusta, sekä lomia ja viikonloppuja. Äidit kaipasivat myös välillä läheisyyttä ja seksuaaliisuutta. Äitien itselleen aikuisena kaipaamiensa asioiden edelle meni kuitenkin lapsen hyvinvointi. Omaa aikaa ei ehkä ollut koskaan tai vastuu seurustelukumppanin tutustuttamisesta lapseen tuntui isolta. Lapsen hyvinvointi ja äitiys meni edelle omien aikuisen naisen tarpeiden kanssa. (Hyppönen 2002,77.) Korvuon (2000, 84) tutkimuksessa nousi