Kopteri matkaa läpi Amerikan keskilännen Kun allekirjoittaneelle tarjotaan mahdollisuutta päästä matkaamaan Victoryn uusilla malleilla Amerikkaan, läpi viiden keskilännen osavaltion, en todellakaan kieltäydy kunniasta. 1500 mailin retki vei Kopterin t oimittajaa läpi henkeäsalpaavien maisemien, legendaaristen lännenkaupunkien sekä masentavan surkeuden. Toisin sanoen, tätä on Amerikka. TeksT i & kuvat: s egu MiTä OTTAA MUKAAN viikon prätkäreissulle, kun määränpää on täysin hämärän peitossa? Kaikki tilpehööri olisi saatava mukaan Atlantin ylittävälle lennolle ja lopulta prätkän selkään. Keskilännen sääkartastakaan ei paljon apua löytynyt. Milloin sääherra lupaili jäätäviä ukkoskuuroja, milloin infernaalisia helteitä. Mahtavaa. Päätinkin jättää pakkaamiset edellisiltaan, jolloin mukaan tulisi erehdyksen, unohduksen ja sattuman kautta juuri oikeat varusteet. Homma on toiminut tuolla kaavalla jo vuosia, joten miksi vaihtaa voittavaa joukkuetta. Kunhan kynde, passi ja liput ovat tallella, loppu yleensä sujuu, tavalla tai toisella. Lentävä helsinkiläisryhmämme koostui yhdestä Victoryn edustajasta, sekä kolmesta moottoripyörälehdistön rämäpäästä. Paikan päällä Salt Lake Cityssä, jonne jatkolentomme Chicagosta meidät vei, otti Victoryn toinen suomalaisedustaja meidät illalla hotellissa vastaan. Lähes mielisairaan pitkä lento kuittaantui paikallisessa tavernassa erittäin maistuvaisella olutlasillisella. Unta ei juurikaan tarvinnut odotella, kun pää lopulta painui tyynyä vasten. Homma toimii Aamulla suuntasimme Park Cityyn, jossa Victory USA oli valmistellut liudan upouusia Victory-malleja käyttöömme. Jengiä oli paikalla runsaasti. Laskeskelin mielessäni toistakymmentä suharia, valmiina hyppäämään puikkoihin. Ensireaktioni laitteisiin oli kauhunsekainen. Valtavan kokoiset ja painoiset laukkupyörät tuntuivat kevyeen brittisporttiin tottuneelle lähinnä elefantin kokoisilta hirviöiltä. Amerikan tyyliin ennen avainten luovutusta käydään läpi mittava paperisota, josta en ymmärtänyt puoliakaan, vaikka amerikkaa puhunkin. No aivan sama. Kalliiksi se kolarointi joka tapauksessa tulee. Nimeä alle. Parempi siis ottaa ensimailit rauhallisesti. Ensimmäinen paniikkikohtaus on syntyä jo lähtömetreillä, kun syvältä parkkihallin uumenista on noustava ripeästi yhtä letkaa jyrkkää ramppia ylös ja ulos liikenteen sekaan. Siitä selvitään. Hitaasti mutta ripeästi Alkukankeuden jälkeen alan pikkuhiljaa tottua tähän mammuttiin. Uskallan jopa laittaa radion päälle, joka laitteesta tietenkin löytyy penkinlämmittimien, ipod-kytkennän sekä cruisen lisäksi. Yeah. Amerikkaa! Suuntaamme pikaisen tankkauksen jälkeen baanalle. Nyt Victory pääsee näyttämään kyntensä. 46 Kopteri Laite lipuu amerikan malliin vaivattomasti eteenpäin. Kun suora tie lopulta aukeaa loppumattomana edessämme, Victoryn omat suharit haistattavat pitkät nopeusrajoituksille. Matka jatkuu kirjaimellisesti sinkki kireällä. Pyörien suorituskyky tuli selväksi. Mittari näyttää 105 mailia eli n. 170 kilsaa tunnissa. Kovempaa en uskalla päästellä, sillä etupää aloittaa tämän jälkeen erittäin mielenkiintoisen vaappumisen, jonka lopputulosta en halua kokea. Vauhti on kuitenkin tämänkokoiselle vehkeelle vähintäänkin riittävä. Saamme pienen hengähdystauon, kun matkamme keskeytyy tietöihin. Vaihdan laitetta. Otan alleni Victoryn futuristisen Vision-mallin. Tätä pyörää olen halunnutkin päästä testaamaan, sillä kaikessa utopistisuudessaan näen sen muotoilussa myös kauneutta. Testailua Verrattuna ensin ajamaani Cross Countryyni, Vision on kenties vieläkin isompi ja painavampi. Onneksi en aloittanut ajoa sillä! Vision edustaa selkeästi tulevaisuutta ja hyvä niin. Laite on rohkea veto kaikessa avaruusmuotoilussaan. Visionista löytyy edellämainittujen herkkujen lisäksi myös sähköllä säädettävä tuulilasi. Aikamoista. Vision on ensikokemalta positiivinen yllätys. Kun edessä on satoja maileja viivasuoraa baanaa, alkavat tietyt vanhat kriteerit moottoripyörän parhaista ominaisuuksista murentua. Tai sanotaanko muuttua. Täällä ei brittisportilla kauaa jaksaisi pyristellä. Victoryn laukkumallit ovat täällä sen sijaan kuin kotonaan. Pysähdymme jälleen tankkaamaan. Huomaan, että tämäkin pyörä hyväksyy Applen iphonen stereoihinsa. Ei muuta kuin pulikka karvaan kiinni ja rokki soimaan. Tie aukenee jälleen edessämme ja stereoista kajahtaa Richie Blackmore s Rainbown Man On The Silver Mountain. Fiilis alkaa todella nousta! Matka jatkuu läpi loppumattomien, puuduttavien tasankojen. Lämpöä on mukavat 38 astetta varjossa. Victoryn ilmajäähdytteinen V-twin pitää huolen siitä, että lämpöä piisaa myös suharilla miehekkäästä vauhdista huolimatta. State law ei pakota kypärän käyttöön, mutta Victoryn ohjeet kyllä. Kynden sisällä aivoni kiehuvat kuumuudessa. Vaihdan Visionin Cross Country Cory Nessiin. Laite on muihin verrattuna nuorekkaampi aika näyttävine tribaali-maalausteemoineen. Ness tuntuu ajossa kevyemmältä ja helpommalta hallita. Painoa on selkeästi vähemmän. Pyörä myös kiihtyy mallikkaasti. Ness on varustettu
Vuonna 1839 perustettu Colorado Hotel on kuin henkäys menneeltä ajalta. Huuhdomme tien pölyt kurkuistamme kylmällä huurteisella. lyhyellä pleksillä ja kromatuilla tupeilla. Mikä näyttävyydessä voitetaan, ajettavuudessa kuitenkin hävitään. Nessin lyhyt pleksi on ajossa onneton. Tuuli osuu juuri silmien korkeudelle ja saa horisontin heilumaan vimmatusti. Liukkaat ja aivan liian paksut kahvat ovat myrkkyä. Kaipaan jo Cross Countryn puikkoihin. Cross Country, Vision, Cory Ness. Kolme pyörää, jotka kaikki ovat täysin erilaisia. Cross Country on näistä kenties kaikkein tasapainoisin, ainakin ensipäivän ajon perusteella. Saavumme määränpäähämme Glenwood Springsiin Colorado Hoteliin. Vuonna 1839 perustettu Colorado Hotel on kuin henkäys menneeltä ajalta. Huuhdomme tien pölyt kurkuistamme kylmällä huurteisella. Fiilis on korkealla. Jo nyt tuntuu siltä, että edessä on ikimuistoinen viikko. Rocky Mountains Aamulla päätämme irrottautua muusta ryhmästä ja jatkaa kohti Sturgista suomiporukalla. Tämä antaa mahdollisuuden luopua kypärästäni. Kun kukaan ei ole valvomassa, kuten sanonta kuuluu. Reitti vie meitä hitaasti yhä korkeammalle. Tuntuu kuin nousumme olisi loputon. Aamun helle alkaa väistyä Rockiesin viileyden astuessa esiin. Onneksi jätin ajorotsin päälleni. Pian alan jo kaivaa huiviani esiin kaulani suojaksi. Victoryn kahvan- ja perslämmittimen toimintakin tulee testattua. Täällähän on lunta! Maisemat ovat kerrassaan henkeäsalpaavat. Matelemme edelleen ylöspäin. Rockiesin luonnonpuisto on tiukasti suojeltu kansallisylpeys. Missään ei näy häiriköitä tai roskaajia. Kaikesta näkee, että paikkaa varjellaan. Muutama bongattu perhokalastaja saa minut miettimään millaista olisi kalastaa täällä. Metsäkauriit käyskentelevät aivan ajoreittimme liepeillä. Ne hädintuskin välittävät ohi ajavista ihmisistä. Homma on todella kurinalaista. Kukaan ei kaahaa. Riistanvartijat ohjaavat liikennettä, jotta villieläimet eivät häiriintyisi. ihailtavaa. Taivas alkaa näyttää todella uhkaavalta. Olemme n. 3,5 kilometrin korkeudessa. Henki alkaa kuulostaa pihinältä, vaikka lopetin sauhuttelun vuosia sitten. ilma on näin korkealla ohutta ja sen huomaa. Sydän takoo ja henkeä joutuu haukkomaan. Mustat pilvet luovat oman tunnelmansa Rockies-kokemukseen. Uhkaavasta ilmasta huolimatta saamme päällemme vain hiukan jäätävää tihkua. Aloitamme jyrkän laskun kohti seuraavaa määränpäätämme Cheyenneä. Laskumme on kuin käänteinen versio aiemmin koetusta, loputtomalta tuntuneesta noususta. Kyltit varoittavat jarrujen kuumenemisesta mikäli jarrupoljinta käyttää liikaa. Tämä on todellakin sanoinkuvaamatonta. Lämpötila alkaa hiljalleen jälleen nousta kun laskeudumme alas vuorta. Pian olo on kuin sunny side up -munalla valurautapannussa. Lämpötila hipoo jälleen 38 asteen lukemia. Kirjaimellisesti kiehun nahkatakissani. Olo alkaa olla jo todella tukala kun viimein lopulta pysähdymme. Jokainen meistä aloittaa salamannopean riisuutumisriitin. Vesipullot tyhjenevät ennätysajassa. Cheyenne länkkärikylä Saavumme illansuussa Cheynneen. Kaupunki on kuuluisa cowboykulttuurin kehto, joka myös näkyy katukuvassa. Jättikokoisia Stetson- ja cowboy-buutsiveistoksia on ripoteltuna vähän sinne sun tänne. Harmittelemme sitä, että missasimme ainoastaan viikolla Cheyennen suuret rodeo-festivaalit. Kaupunki oli kuulemma viikon ajan todella sekaisin, lehmipaimenten pannessa parastaan. Yeehaw! Suunnittelemme seuraavan päivän ajorupeamaa. Reitille olisi mahdollista kartoittaa piipahdus Wounded Kneen muistomerkillä, joka kiinnostaa kaikkia. Reittimme veisi meidät myös Nebraskan osavaltioon, joka kiehtoo ei niinkään maisemiensa, vaan lähinnä Bruce Springsteenin samannimisen levyn ansiosta. Määränpäämme, Rapid City, jonne saavuttaisiin illalla, toimisi majapaikkanamme lopun kolme päivää. nebraska Starttaamme aamulla Cheyennestä. Huolimatta aikaisesta ajankohdasta tuntuu siltä, että päivästä on tulossa todella kuuma. Suojaan itseni Cheynnestä ostamallani cowboy-kuosisella kauluspaidalla. Täällä iho palaa todella ripeästi. Siitä osoituksena klyyvarini on jo alkanut muistuttaa punertavaa suola-aavikkoa. Suuntaamme highwaylle ja pitkästä aikaa samme jälleen maistaa high speed -etenemistä, vuorilla koetun matelun jälkeen. iphone pesään ja J.J. Calen i m A Gypsy Man kajahtaa Victoryn stereoista. En juurikaan ole välittänyt automaisista lisävarusteista, kun kyseessä on kahdella pyörällä kruisailu. Myönnän erheeni, sillä varsinkin cruise on täällä erinomainen varuste. Victoryn hyvä tasapaino, lisättynä pyörän massiivisella kokonaispainolla, pitää pyörän suorassa linjassa ilman käsiä stongallakin. Tämä antaa mahdollisuuden lepuuttaa kaasukättä. Pyörässä on myös niin paljon tilaa, että ajoasennon vaihtaminen on helppoa. Laite nielee asvalttia ripeään tahtiin. Nebraskan monotonisuus on kouriintuntuvaa. Satoja maileja pelkkää peltomaisemaa. Tuntuu siltä, kuin ajaisimme keltaisessa maissivaltameressä. Lievä puutuneisuus alkaa jäytää otsalohkoa. Ehkä tämä Nebraskan keikka olisi pitänyt sittenkin jättää väliin. Saavumme pieneen kyläpahaseen, joka tuntuu nukahtaneen jonnekin 60-luvulle. Päätämme hieman kuvata laitteita, jotta saisimme jotain mielekästä tekemistä tuntien puuduttavan ajorupeaman jälkeen. Kylällä ei näy ristinsielua, kunnes eräästä kaupasta astelee hyväntuulinen rouva jutustelemaan kanssamme. Hän suosittelee meille läheistä biker-baaria, jota pitää yllättäen hänen miehensä. Eipä siinä, kurkkua jo hiukan kuivaakin. Raapustamme terveisemme baarin kattoon ja jatkamme matkaa. Hyppään jälleen Nessin selkään ja aloitamme parinsadan mailin matkan Pine Ridgen reservaattiin ja Wounded Kneehen. Surkeutta Lähestyessämme Pine Ridgen reservaattia tuntuu, kuin astuisimme kokonaan toiseen maailmaan. Kuin salamaniskusta, uskomaton köyhyys ja surkeus lyö meidät täysin ällikällä. Kaduilla harhailee lohduttoman oloisia intiaaneja. Talot ovat romahtamaisillaan. Kopteri 47
Kopteri matkaa läpi Amerikan keskilännen Pyörät käyvät jo höyryillä ja jostain on löydettävä bensis. Pian. Paikallinen Shell on ilmeisesti kaupungin keskus. Meitä tuijotetaan kuin ulkoavaruuden olioita. Olo on hiukan ahdistava, vaikka varsinaista väkivallan ilmapiiriä ei olekaan ilmassa. Osa jengistä vilkuttaa meille ja hymyn kaltainen viivähtää monien kasvoilla. Toivoa paremmasta kenties? Pääkadulla Sheriffin pick up tekee u-käännöksen ja syöksyy jonnekin pillit ulvoen. U-turn to hell. Huh. On aika jatkaa matkaa. Wounded Kneehen on matkaa jokunen maili. En oikein tiedä mitä odottaa paikan päällä. Ehkä jonkinlaista massiivista monumenttia. Mc- Donalds, Pizza Hut, KFC. Amerikan malliin. Päästyämme perille olemme ajaa siitä totaalisesti ohitse. Missä ovat ravintolat, hotellit, huvipuistot? Vain pieni, käsinmaalattu puinen plakaatti kertoo mitä täällä tapahtui kauan sitten. James W. Forsythin johtamat armeijan joukot teurastivat täällä kokonaisen Lakota Sioux -kylän vuonna 1890. Ketään ei säästetty. Noin kolmensadan naisen, lapsen ja miehen alastomat ruumiit heitettiin suureen kuoppaan ja peitettin mullalla. Palkinnoksi sotilaat saivat Medal Of Honorin ja muistoksi kuolleilta varastamiaan intiaanien koruja ja vaatteita. Paikka on todella koruton. Parinsadan metrin päässä pari Siouxintiaania myy muistoesineitä. Toinen heistä on unessa. Badlands Hyppäämme pyöriemme selkään ja jatkamme apeissa tunnelmissa eteenpäin. Vastaan ajaa kymmenien moottoripyörien letka poliisisaattueella. Paikallisradiosta kuulen, että kyseessä on memory run Wounded Kneessä kuolleiden muistolle. Pian edessämme avautuu henkeäsalpaava näky. Badlands on nimensä veroinen. Kyltit varoittavat menemästä syvemmälle Badlandsin autiomaahan. Edessä on kuolema. Täällä ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vain kiveä. Silmänkantamattomiin. USA:n lentävät linnoitukset, B17-pommittajat, harjoittelivat täällä ennen komennustaan Euroopan sotatantereelle. Badlandsistä löytyy yhä räjähtämättömiä pommeja. Se lisää alueen vaarallisuutta entisestään. Tie vie meitä läpi maanpäällisen helvetin. Kaikessa julmuudessaan Badlands on myös kaunis. En ole koskaan nähnyt tai kokenut mitään vastaavaa. Olen mykistynyt ja sanaton. Autiomaa loppuu ja pysähdymme hetkeksi pieneen outpostiin, jossa joskus on ollut toimintaa. Nyt, kenties sata vuotta myöhemmin, paikka on vain muisto menneiltä ajoilta. Telkeämme itsemme leikillämme putkaan ja otamme valokuvia. Aurinko alkaa hiljalleen laskea ja maalaa horisontin verenpunaiseksi. Rapid City Jatkamme matkaa kohti Rapid Cityä. Johdan letkaa Victoryn Hammerillä. Edessämme laskeva aurinko toimii kompassina. Tietä on vaikea nähdä, sillä aurinko sokaisee silmiä. Maisemat alkavat vähitellen muuttua urbaaneiksi. Kontrasti on valtava. Pysähdymme liikennevaloihin. Viereeni ilmestyy kuin tyhjästä kaksi kilpailevalla amerikkalaismerkillä ajavaa hahmoa. Suorilla putkilla ja stroukatuilla moteilla varustautuneet tyypit haastavat laukkupyörillään Hammeriani kisaan. Hammer on todella liukas laite ja tiedän sen. H-Dkuskeilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Hylkään haasteen koska tiedän jo voittajan. Bushido. Zen. Mind over matter. Kuumapäisempi Victoryn suomalaisedustaja Nessillään kuitenkin tarraa tilaisuuteen ja ottaa haasteen vastaan. Ness jättää lähinnä mielipuolista ääntä pitävät kilpailijat taakseen. Mahtaa kavereita harmittaa. ääni on ehkä voimaa, mutta ei tänään. Sorry boys. Parempi onni ensi kerralla. Kurvaamme hotellille. Takana on uskomaton päivä. Huomenna tutustuisimme Sturgiksen tarjontaan. Tilaamme pitsat hotellille ja huuhtelemme ne alas kylmällä Millerillä hotlan poolilla. Jokaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa päivän ajorupeamasta. Juttelemme päivän kokemuksista myöhään yöhön. Sturgis Noin 50 kilometrin päässä Rapidistä sijaitseva Sturgis on todella pieni kaupunki. Amerikan mittapuulla voitaisiin oikeastaan puhua kyläpahasesta. Kaupungin pääkatu on pullollaan pyöriä jo heti aamusta. Kuhina on hirmuinen. Silti kaikki tuntuu tapahtuvan hyvässä järjestyksessä. Sekoilusta ei ole tietoakaan. Poliiseja en itse asiassa nähnyt päivän aikana kuin pariin otteeseen. Mitään järjestyshäiriöitä en silti pannut merkille. Mitenköhän olisi asianlaita Suomessa? Jengillä tuntui olevan todella mukavaa. Olutta tietysti kului, sillä pääkadun baarit olivat räjähdyspisteeseen asti täynnä bilettäviä motoristeja. Hiukan mietitytti, kuinka koko sakki saadaan Sturgiksesta asiallisesti ulos. Pyöriä ei nimittäin saa jättää yöksi kaduille. Ne hinataan pois takuuvarmasti. Juoppokuskeja on likenteessä yön tunteina varmasti tuhansia. Parempi siis suunnata ajoissa takaisin hotellille. Sturgis jätti itsestään mukavan ja leppoisan kuvan. Jengi tuli avoimesti juttelemaan ja kaikilla oli hyvä fiilis. Mikäli aikaa olisi ollut enemmän, Sturgis tarjoaa biletyksen lisäksi huiman määrän erilaisia oheistapahtumia. Next time babe. Black Hills Sturgiksen hulinoista jotakuinkin selvinneenä, suuntasimme seuraavana aamuna keulat jälleen tien päälle. Alkuperäiskansojen aikoinaan vuosituhansia asuttama Black Hills -vuoristo on vain kivenheiton päässä Rapid Citystä. Kun vuorilta löytyi kultaa, merkitsi se Lakota Sioux-heimolle kovaa kohtaloa. intiaanit ajettiin pyhiltä vuoriltaan kauas länteen väkivalloin. Alueella riehui kultakuume ja sen mukana väkivaltainen, valkoisten uudisasukkaiden yhteisö. Kultakuumeen keskuksena toimi Deadwoodin kaupunki. Mielenkiintoista asutuspolitiikka harrastanut USA:n hallitus lunasti maat itselleen vastoin Fort Laramien sopimusta. Laramien rauhansopimuksella Black Hillsin maat oli luovutettu alkuperäiskansoille. Sen sijaan, että intiaanit olisivat hyötyneet vuoriensa vauraudesta, heidät ajettiin kauas reservaatteihin ja köyhyyteen. Black Hillsit voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, pohjoiseen ja etelään. Etelässä sijaitsevat mm. Mount Rushmore pressanpäineen. Crazy Horse Memorial, massiivinen veistosprojekti intiaanipäällikkö Crazy Horsesta, on edelleen kesken. Valmistuttuaan se on maailman suurin lajissaan. Takeita sen loppuun saattamisesta ei kuitenkaan ole. Projekti on todella massiivinen, eikä lähelläkään valmistumista. Pohjoisessa sijaitsee Deadwood, tuo kultakuumeen synnyttämä syntinen kaupunki. Deadwood on kyllä muisto vain nykyasussaan. Deadwoodin pääkatua koristavat nykyisin lähinnä kasinojen kyltit. Yhtäkaikki, mielenkiintoinen paikka sekin kyllä on ja tutustumisen arvoinen ehdottomasti. Black Hillsiä kiertää useampikin mielenkiintoinen prätkäreitti. Pyöriä olikin tien päällä runsaasti. Maisemat ovat järjettömän komeita. Ohitimme yksinäisen biisonin aivan lähietäisyydeltä. Se käyskenteli rauhallisesti tien vieressä ja harjasi otsaansa puuta vasten. Biisonit ovat rauhallisia otuksia, mutta hermostuttaa niitä ei passaa. Mount Rushmore ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Toisin kuin Wounded Kneessä, tätä paikkaa ei voi vahingossa ohittaa. Kyseessä on mammuttimainen mauseloumi periamerikkalaiseen tyyliin. Kaikesta huokuu, että paikka on todella tärkeä amerikkalaisten kansallisylpeydelle. Tulipa vuoren juurella todistettua myös eräs kosinta. Kaikessa pömpöösiydessään Rushmore on huikea ilmestys. Se, onko paikassa mitään järkeä on toinen juttu. Tulipahan nähtyä, sano suomalainen. Hienoutta Ajoimme reissun aikana kaiken kaikkiaan n. 1200 mailia (2000 kilometriä) kokien uskomattomia maisemien ja tunteiden vaihteluja. itse asiassa hienoja kokemuksia ja fiiliksiä kertyi niin paljon, että koin paikoin jopa fiilisähkyä, mikäli se ylipäätään on mahdollista. Upeiden fiilisten lisäksi koimme myös todellista lohduttomuutta ja surkeutta. Kontrastit olivat mammuttimaisia. Lumivuoristen huippujen lomasta laskeuduimme paahtavaan helteeseen. Kaikki muutaman tunnin sisään. Hulppeista rikkauksista ja hyvinvoinnista ajoimme keskelle hätää ja lohduttomuutta. isossa maassa on isot toleranssit. Viimeisenä päivänä saimme vielä mahdollisuuden tutustua Victoryn High-Balliin sekä Classiciin. Molemmat jättivät itsestään todella positiivisen kuvan. Ainakin High-Ballista on tulossa Kopteriin myöhemmin lisää tarinaa, joten pysykää kuulolla. 48 Kopteri
Ajotuntumaa Victory Cross Country Cory Ness TeksT i & kuvat: s egu NäYTTäVäN NäKöiNEN Cory Ness -malli herättää huomiota ja syystäkin. Hieno maalaus ja runsas kromi kiiltelevät päivänpaisteessa kilpaa auringonsäteiden kanssa. Laite on matkavarustelultaan hiukan köykäisempi muihin Cross Country -malleihin verrattuna. Takapaksi puuttuu kokonaan, samoin katteet ovat heppoisemmat. Tämä vaikuttaa osaltaan pyörän hyvään ajettavuuteen ja riuskaan kiihtyvyyteen. Painoa on selkeästi vähemmän. Pyörä onkin muihin Cross Country -sarjan pyöriin verrattuna hyvä kulkemaan ja jopa suht helppo käsiteltävä. Näyttävyyden nimissä matalaksi muotoiltu etupleksi on sen sijaan epäonnistunut. Se ei juurikaan suojaa ajoviimalta, päinvastoin. Tuiverrus osuu juuri silmien korkeudelle ja tekee ajamisesta puuduttavaa. Pleksi myös vääristää ikävästi. Onneksi pleksejä on saatavilla eri korkuisina. Tällähän ongelma poistuu. Kromatut tupit ovat huomattavan paksut ja liukkaat. Kunnon otetta niistä ei saa, vaan käsi tahtoo koko ajan liukua tupilla. Tämä on lievästi ärsyttävää. Varsinainen matkalaite ei Ness mielestäni ole - ainakaan verrattuna muihin Victoryn cruisereihin. Sillä kyllä taittaa matkaa silti ihan mielellään muutamista miinuksistaan huolimatta. Laite onkin ehkä enemmän omiaan lyhyemmille taipaleille, missä kuitenkin tarvitaan kuljetuskapasiteettia. Mieleen tulee vaikkapa työmatkat Porvoosta Helsinkiin, jolloin matkaa ei paljoa kerry, mutta kaikenmoista tietokonehärpäkettä tulee silti kannettua mukana. Victory Cory Ness on todella näyttävä peli. Pitkille, satojen kilsojen siirtymille valitsisin silti jonkun toisen laitteen. Mikäli joukosta haluaa erottua, tällä se varmasti onnistuu. Harvoin on eteen tullut näin näyttävää tehtaan laukkupyörää. Kopteri 49
Ajotuntumaa Victory Hammer TeksT i & kuvat: s egu HAMMER on muista tällä Sturgis-reissulla ajamistani laitteista täysin poikkeava. Riisuttu, matala ja suorituskykyinen kaupunkirassi voisivat kuvastaa parhaiten tätä menevän näköistä epeliä. Ensifiilis Hammeriin on sen keveys verrattuna laukkuveljiinsä. Painopiste on matalalla ja pyörä tuntuukin laukkuhirviöiden jälkeen suorastaan naurettavan helpolta käsitellä. Painoa on silti yli 300 kiloa, joten ei Hammerkaan sentään mikään keijukainen ole. Takanakki on hiukan huvittavankin leveä 250-millinen, joka ei taatusti lisää pyörän ajettavuutta. Näyttävyyttä kylläkin. Edessä vauhtia rajoittavat 300-milliset tuplalevyt. Jarrut ovatkin supertehokkaat. Hyviä jarruja toki tarvitaankin, sillä Hammer on todella suorituskykyinen. Mieleen tulee hiukan V-Rod sillä erotuksella, että Hammer on selkeästi paremman näköinen. Hammerissa istutaan todella matalalla. istuinkorkeus on vain 67 senttiä. Huomattavan eteen viedyt jalkatapit matalan sitsin kanssa tekevät ajoasennosta aika hirvittävän. Harmi. Hammerilla päästelisi mielellään laittomia nopeuksia, mutta ajoasento vie tästä kyllä puhdin pois. Kun sitsikin on urheilullisen kova, ahteri puutuu todella nopeasti ajoasennon jäädessä täysin ilman jalkojen tukea. Hammer on muutoin kyllä hauska ajettava. Suorituskykyä riittää jopa ilman kotivirittelyjäkin yllinkyllin. Pyörä taittuu mutkiin todella varmasti. Ylileveä takamunkki sen sijaan tekee pyörästä hiukan aliohjautuvan. Tavallaan tämä on ihan hauskaakin, kunhan muistaa pitää kaasukäden kurissa. Muutoin ojanpohja on äkkiä edessä. Hammer on selkeästi omiaan mutkaisilla pikkuteillä ja kaupunkikiihdyttelyissä. Mitään reppuun mentävää enempää ei pyörään tietenkään saa pakattua, eikä ole tarkoituskaan. Kyllä tällainen omaankin talliin mahtuisi. Aika asiaa! 50 Kopteri
Tapahtumaklassikko Sturgis Motorcycle Rally 2011 Vuodesta 1938 lähes tauotta järjestetty Sturgis Motorcycle Rally on eräs Amerikan mantereen suurimpia ja klassisimpia moottoripyörätapahtumia. Huikeat maisemat, letkeä meininki ja tietenkin valtava määrä moottoripyöriä tekee Sturgiksesta yksinkertaisesti henkeäsalpaavan kokemuksen. TeksT i & kuvat: s egu STURGiS sai alkunsa elokuun 14. päivänä vuonna 1938. Paikallinen indian-diileri Clarence Pappy Joe organisoi tuolloin Black Hills Classicina tunnetun kilpa-ajotapahtuman. Sittemmin Sturgis on paisunut valtavaksi, viikon mittaiseksi hulabalooksi, jonne saapuu vuosittain likimain puoli miljoonaa motoristia. On käsittämätöntä miten reilun kuuden tuhannen asukkaan Sturgis kestää tämän väenpaljouden. Se kertoo jotain järjestävän organisaation, Jackpine Gypsies Motorcycle Clubin, pätevyydestä. Pappy Joen vuonna 1936 perustama Jackpine Gypsies omistaa edelleen oikeudet kaikkiin Stugiksen kilpa-ajoihin sekä maa-alueet, joissa rallia vietetään. Aika hämmästyttävää näin nykypäivänä. Leppoisaa Jos Sturgista haluaa verrata vaikkapa Daytonaan, sanoisin että Sturgis on jotenkin letkeämpi tapahtuma. Sturgiksella on myös maine että tänne ajetaan. Osittain tämä selittyy vuodenajalla sekä sijainnilla. Sturgista ympäröivät reitit ovat todellakin henkeäsalpaavia. Lähistöltä löytyy niin Black Hills -luonnonpuisto, Badlands, Wounded Knee kuin legendaarinen Mount Rushmorekin. Kaikki nämä ovat ikimuistoisia kokemuksia kahdella pyörällä koettuna. Ei pidä myöskään unohtaa vanhaa kultakuumekaupunkia Deadwoodia, jossa eräs lännenlegenda Wild Bill Hickock sai luodista. Pokerinpelaajille tiedoksi nimitys dead man s hand, kaksi mustaa kasia ja kaksi mustaa ässää juontaa juurensa juuri täältä. Käsi oli Wild Billin viimeinen ennen kuolemaa. Nykyisellään Deadwood on kyllä hieman vesittynyt muisto lännenaikojen ajoistaan. Yhtäkaikki, mielenkiintoinen paikka sekin kyllä on. Tapahtumia riittää Alkujaan Sturgis keskittyi stuntteihin ja erinäisiin moottoripyöräkilpailuihin. Vuonna 1961 ralli laajeni käsittämään myös hillclimbia ja motocrossia. Tänä päivänä, kuten Daytonassakin, kilpailutoiminta on saanut lähes väistyä yleisen hauskanpidon tieltä. Mikä tekee Sturgiksesta niin helposti lähestyttävän tapahtuman on sen paikkakuntaisuus. Kaikki pöhinä tapahtuu suhteellisen tiiviillä alueella. Henkilökohtaisesti jätin illanvietot suosiolla väliin. Majapaikkamme sijaitsi n. 50 kilometrin päässä läheisessä Rapid Cityn -kaupungissa. Prätkällä liikkuessa ei alkoholin kanssa passaa läträillä. Ajorupeamatkin per päivä olivat sitä luokkaa, että Sturgiksen iltahulinoille ei juurikaan paukkuja enää riittänyt. Ja kun kerran tänne asti tultiin vei ajaminen rilluttelusta joka tapauksessa selkävoiton. Kannattaa Sturgiksen ajankohta elokuun alussa on monelle suomalaiselle hieman haastava. Lomat on monella lusittu jo heinäkuussa, eikä paukkuja parin viikon retkeen kotokesän jatkeeksi enää ole. Mikäli näin ei ole, Sturgis on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Logistiikka on huomattavasti haastavampaa kuin Daytonaan lentäessä, joka sijaitsee sopivasti Amerikan itärannikolla, hyvien yhteyksien päässä. Sturgiksen retkelle tulee helposti hintaa ja pyöräkin on Sturgiksessa aika must. ilman prätkää reissu jää sipaisuksi. Pyörän selästä koettuna Sturgis on hieno tapahtuma. Tätä on Amerikka parhaimmillaan! > Kopteri 51
52 Kopteri
Sturgis Kopteri 53