Kristin Kuutma (Tarton yliopisto) EEPOKSEN LÖYTÄMINEN, LUOMINEN JA PARANTELU 1 Eepos on käsitetty kulttuurihistoriassa kansanperinteen perustekstiksi, joka kanoniseen tapaansa esittää myyttisen tai historiallisen sankarinarratiivin, jossa heijastuu mainitun kulttuurin muuttumaton tarina (ks. Honko 1996, 1998; Harvilahti 1996). Kuitenkin oleellisempaa kuin se, miten perustekstit vastaavat kaanoneita on eepokseksi vahvistettujen tekstien yhteiskunnalliskulttuurinen vastaanotto, jonka kautta tekstit omaksuvat funktionaalisen merkityksen. Onhan eeposta kutsuttu "identiteettisaagaksi" (ks. Tarkka 1993) kansan olemusta ja kohtaloa heijastavaksi muinaiseksi kertovaksi runoelmaksi. Tästä näkökulmasta tutkijoitakin pitäisi jatkuvasti kiinnostaa, miten tietyssä historiallisessa muistiinmerkitsemisen ja uudestaan kirjoittamisen prosessissa luotu kansallinen "sakraalinen" narratiivi (Undusk 1997) toimii ja synnyttää vastakaikua. Lisäksi on sinänsä ymmärrettävä pyrkimys nähdä eepoksessa heijastumia kollektiivisesta tajunnasta asetettu monissa nykytutkimuksissa kyseenalaiseksi, kun niissä on pidetty jokaista eepokseksi määriteltyä tekstiä tutkimuksen arvoisena vain sen ainutlaatuisen kokonaisuuden ja "yksilöominaisuuksien" perusteella eli sen perusteella miten eepos heijastaa kokoajansa, muistiinmerkitsijänsä tai esittäjänsä tuotantoa. Usein myyttishistorialliseksi tai muodoltaan esikuvalliseksi tulkittu Kalevalakin ei ole ollut olemassa juuri sellaisena kansanperinteessä, vaan se on Lönnrotin luomus, joka kaiken lisäksi muuttui aikaa myöten, niin että se otti huomioon lukijoidensa ja kriitikoidensa huomautukset ja aikansa esteettiset vaatimukset (ks. esim. Anttonen, Kuusi 1999). Siinä muodossa kuin painosta ilmestyneet teokset ovat saavuttaneet lukijansa, ei eepoksia yleensä ole esitetty eivätkä ne ole kuuluneet yhdenkään runonlaulajan tavanomaiseen repertuaariin. Jonkun on täytynyt "löytää" tämä oletettavasti suullisessa perinteessä säilynyt ja alkuperäisen poeettisen neron suurenmoiseksi saavutukseksi tulkittu kertova runoelma, jotta se olisi merkitty muistiin. Tämän artikkelini lähtökohtana on kysymys, onko eepos kansallisena perustekstinä tullut valmiiksi, kun se jo painetussa, käsin kosketeltavassa muodossa on irtaantunut sanallisesta perinteestä ja tuodaan julkisuuden eteen. Minkälaista vastakaikua se herättää? Saako eeposta parannella tai saako sen kirjoittaa kokonaan uudestaan? Aiheen käsittelyssä käytän havaintomateriaalinani eepoksen vaikutusta Viron kulttuurihistoriassa. Keskusteluun eepoksen asemasta näkyy jatkuvasti kietoutuvan kolme ongelmaa: eepoksen löytäminen, luominen ja parantelu. Koska näiden kolmen järjestystä on lähes mahdotonta ilmaista, on yksinkertaisempaa käsitellä niitä toistensa erottamattomina osina, niin tiukaksi vyyhdeksi ne ovat keskenään kietoutuneet. Virossa on erityisesti huomattava 1 Tutkimus on valmistunut Estonian Science Foundation projektin 5964 puutteissa.
eepostematiikan jatkuvuus ja kehitys, prosessi joka alkoi 1800-luvulla, kesti ajoittain vilkastuen läpi koko edellisen vuosisadan ja on kantanut nykyaikaan saakka. Paradoksaalisesti eepos ei ole virolaisessa kulttuurissa vain yksitulkintainen kansallinen arvo, jonka muoto ja olemus saivat sisältönsä kansallisen heräämisen ja kansanperinteen kokoamisen alkuvaiheessa, vaan se toimii inspiraatiolähteenä myös 21. vuosisadalla. Ehkä tämä johtuu virolaisten toistuvasta "itsensä löytämisestä" ja "heräämisestä"? Tässä itsensä löytämisessä ja luomisessa on tärkeänä osallisena myös alkuperäinen poeettinen kertova runoelma, eepos. Eepoksen löytäminen Kalevala on symbolisesti tärkeä teos koko maailmassa. Luultavasti sen vaikutus oli kuitenkin suurin juuri heimoveljien keskuudessa Virossa, missä Kalevala on aikojen kuluessa saanut lähes suomalaiseen suosioon verrattavan myyttisen merkityksen joskin toisenlaisen kuin Suomessa. Selvästikin on tämä merkitys kuten eepoksen vastaanoton historia Virossa kaikitenkin osoittaa suuresti yhteydessä virolaisten kansalliseepoksen Kalevipoegin (Kalevanpojan) luomiseen ja tulkintaan. Jätän tässä suppeassa katsauksessani tarkastelematta Viron ja Suomen eeposten "isien", Kreutzwaldin ja Lönnrotin, luomat erilaiset versiot ja keskityn eeposten nykyaikaan asti kestävään inspiroivaan vaikutukseen. Johdannoksi esitän tärkeimmät faktat Kalevipoegin synnystä. Virolaisten kansallisen narratiivin ensimmäiset keksijät ja luojat Friedrich Robert Faehlmann ja Friedrich Reinhold Kreutzwald asettivat päämääräkseen rekonstruoida virolaisen kansanrunouden keskeisen ytimen ja esitellä se ennen kaikkea saksalaiselle yleisölle. Tämän vakaumuksen perusteella ajateltiin, että virolaisessa folkloressa on säilynyt Viron kansan muistiin merkitsemätön kronikka, joskin sen ammoisesta loistavasta kokonaisuudesta oli jäljellä vain tähteet tai "sortuneet rauniot". Yrittäessään ennallistaa erilaisissa kansantarinoissa "uinuvaa" kansanmytologiaa Faehlmann ryhtyi 1830-luvulta lähtien kerättyjen Kalevipoeg-tarinoiden perusteella kokoamaan proosateosta, joka loisi kuvan virolaisten esihistoriallisesta kulta-ajasta. Faehlmannin varhaisen kuoleman vuoksi kesken jäänyttä työtä jatkoi Kreutzwald, joka kuitenkin antoi tälle identiteettisaagalle perinteisen regivärssin asun eli puki sen kalevalamittaiseen kuosiin. Kreutzwald liitti kerättyjen laulukatkelmien väliin runomuotoisia jaksoja Kalevipoeg- ja kansanomaisista jättiläistarinoista. Jaksot hän yhdisti toisiinsa sommittelemalla toiminnallisen juonen eli eeppisen narratiivin kuninkaaksi valitusta Kalevipoegista, hänen sankariteoistaan ja hairahduksistaan, seikkailuistaan Saaressa ja Suomessa, matkasta maailman ääreen ja taistelusta vieraita valloittajia edustavia rautamiehiä vastaan. Kalevipoeg ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1857 1861 kuutena vihkona, joissa viron- ja saksankielisen tekstin rinnastamisella haluttiin erityisesti korostaa julkaisun tieteellistä luonnetta. Kuitenkin jo vuonna 1862 ilmestyi ns. kansanpainos vain viroksi; tsaarin sensuurin harhauttamiseksi teos painettiin Kuopiossa Suomessa. Heräävää kansallista itsetietoisuutta ja virolaisten omanarvontuntoa jo yksin teoksen olemassaolo
edisti suuresti, ja vilkastuvan kansallisen historian "uudelleenkirjoittamisen" vaiheissa kansalliseepos otettiin 1870-luvulla kulttuurisena symbolina osaksi vironkielistä oppikirjallisuutta. Kreutzwaldin päätös esittää Kalevipoegin kansallinen eeppinen tarina perinteisellä nelipolvisella trokeella alkusointuineen sekä syntaktisine ja sisällöllisine parallelismeineen nosti arkaaisen regivärssin kunniaan. Eepoksen kulttuurihistorialliselle merkitykselle tarjosi puolestaan tukea Herderiltä lainattu ideologia, joka näki kansanlaulujen kantavan kansan sielua; saman ideologian varaan rakensi myös Jakob Hurt aloittamalla kansanperinteen laajan keräyskampanja noilla vuosikymmenillä. Välttämättä menneisyyteen vaipuvaa regivärss-kansanrunoutta kerättiin arkistoihin talteen tuhansia sivuja, ja se edusti virolaisten omaa kirjoittamatonta historiaa. Siitä tuli itsetietoisuuden ja historiallisen kokemuksen vertauskuva kansalle, joka baltiansaksalaisen ylivallan aikana oli ollut alistettu orjan asemaan. Eepoksen ikävä Jos eeposta tarkastellaan kulttuurisymbolina, niin sen historiallisen merkitykseen on painanut syvän leimansa virolaisen kansanrunouden ja Kalevipoegin rinnastaminen suomalaiseen perinteeseen ja Kalevalaan. Suomalaisten kollegoiden vahvan vaikutuksen alaisena ja heimotunteen vaikutuksesta otettiin Virossakin kansanperinteen tutkimuksessa käyttöön vertaileva menetelmä sekä autenttisuuden ihanne, mikä nosti Kalevalan esiin esimerkillisenä eepoksena. Kiitos runomitan ja lauluperinteen samankaltaisuuden saattoi Kalevalan virontaa jokseenkin sujuvasti, ja samalla akateeminen mielipide julisti teoksen ideaaliseksi eepokseksi, joka edusti aidosti Suomen kansan sekä itämerensuomalaisten yhteisten esivanhempien muinaista kollektiivista runoutta. Uuden vuosisadan ja aikakauden kynnyksellä kasvoi Virossa tyytymättömyys tilanteeseen, että arkisto pullistelivat paikallisilta laulajilta koottuja lauluja, joiden määrä veti vertoja suomalaisille keräelmille; valitettavasti niistä ei kuitenkaan ollut syntynyt samanlaista eeposta kuin Suomessa. Kun Kreutzwaldin kokoamaa eeposta verrattiin siihen asti kerättyyn folkloreen, ei eeposta pidetty riittävän edustuskelpoisena, vaan pikemmin kalvakkana harrastelurunoutena. Tekijää syytettiin liiallisesta omavaltaisuudesta säkeiden valmistamisessa niiden tyylistä ja aihepiiristä puuttui aidon kansanrunon välitöntä nerokkuutta. Kun Lönnrotin toimittajantyötä pidettiin kaikin puolin esikuvallisena ja hänen osuudekseen tulkittiin vain olemassa olevan eepoksen muistiinmerkitseminen ja painoon saattaminen. Jokseenkin paradoksaalisesti toi Kreutzwaldin Kalevipoegin analyysi luultavasti tahattomasti regivärssin sisällöllisen ja muodollisen puolen tieteellisen keskustelun ytimeen. Tieteellisessä kirjallisuudessa tästä aiheesta julkaistut debatit sekä kansanrunouden jatkuva kerääminen nostivat samalla pinnalle ajatuksen "oikeammasta", aidosti folkloreen pohjautuvasta eepoksesta, joka oli edelleen löytämättä kansan valtavasta runovarannosta ja sen runollisen lahjakkuuden ilmausten joukosta. Eepokseen liittyvä päähänpinttymä, johon kietoutui vanhemman runolauluperinteen ylenmääräinen tulva sekä pyrkimys hahmottaa regivärss
virolaisen kansankulttuurin peruspilariksi, antoi virikkeitä luovuuden puuskille. Niissä on ollut määrätietoinen rooli oppineilla folkloristeilla ja kirjallisuustieteilijöillä, joiden sivistyksessä juuri yhteys Suomeen ja seurustelu suomalaisten tiedemiesten kanssa osoittautui merkittäväksi. Kun haluttiin löytää Kalevalan rinnalle kansallisesti riittävän eheä ja sopiva kertovan runoelman uppouduttiin kerättyihin aineistoihin, joiden sisällön aitouden ja runollisen laadun takeena nähtiin arkaaisen autenttinen regivärss muotoineen ja rakenteineen. Perusteellinen lähdeaineiston tunteminen, joka usein yhdistyi henkilökohtaiseen luomiskiihkoon, antoi pätevyyden tuoda kuviteltu eepos arkistojen kätköistä päivänvaloon "löytää" latentti narratiivi, jonka täytyi piillä "siellä jossakin" niiden lukemattomien kansanlaulujen joukossa. Ruth Mirov on nimittänyt tätä tendenssiä Viron 1900-luvun alun folkloristiikassa sattuvasti "eepoksen ikäväksi" (ks. Mirov 1989 ja 1996). Toisaalta tähän eepoksen ikävän muodolliseen puoleen liittyi myös sisällöllinen pyrkimys kohti ideaalia, jotta tulos vastaisi muodostettua eeppistä kaanonia. Varsinkin myöhemmissä arvioissa on tämän yhteydessä nostettu esille melkoinen ongelma: "todellisen" eepoksen kokoamista varten välttämätön kanoninen sankarillismytologinen aihepiiri ja esitystapa sekä näiden kummankin puuttuminen arkistoon kerätyistä virolaisista kansanlauluista. Koska valtaosa kerätystä aineistosta oli saatu talteen naisilta, arvioitiin virolaisen kansanlaulun kokonaisuudessaan edustavan lyyristä ja naisellista poesiaa, jonka esitys ja esittäjä määräsivät myös sisällöstä. Mainittuna aikana dominoineet miespuoliset folkloristit (ja heidän myöhemmätkin kollegansa) eivät pitäneet moista perinteenkantajaa repertuaareineen sopivana saati kykenevänä luomaan tai esittämään aidolle eepokselle ominaista miehekästä tematiikkaa, jossa kuvataan muinaisten sankarien väkivahvoja ja mytologisia aikaansaannoksia, niin kuin ne Kalevalassa esiintyvät (ks. esim. Tedre 1998: 554-555). Eepoksen parantelu Kun Kalevipoegin ensipainoksen ilmestymisestä oli vuonna 1911 tullut kuluneeksi viisikymmentä vuotta, vilkastui nuorvirolaisen sivistyneistön Kreutzwaldia kohtaan esittämä kritiikki; modernistisen muotopuhtauden idealisoinnin aallonharjalla eeposta tahdottiin yhä "parannella". 2 Erityisen yritteliäitä tällä saralla olivat kieli- ja kirjallisuusmiehet Johannes Aavik, Gustav Suits ja Villem Grünthal-Ridala. He kaikki olivat pitemmän tai lyhyemmän aikaa opiskelleet Helsingissä, muun ohessa myös kansanrunoutta Kaarle Krohnin johdolla, ja saivat varmasti hyvää opastusta itämerensuomalaisten kansanomaisen runomitan hienouksiin. Julkiseen väittelyyn osallistui myös myöhemmin virolaisen kirjallisuuden valtahahmoksi kohonnut Friedebert Tuglas, jonka kritiikki Kreutzwaldia kohtaan veti terävyydessään vertoja Johannes Aavikin esittämälle arvostelulle. Aavik myös kokeili käytännössä eepoksen parantelua 2 Kreutzwaldin säkeenmuodostusta on alusta pitäen arvosteltu sen vuoksi, ettei se kunnioita ns. aitoa perinnettä. Sen pahimpana virheenä on pidetty monotonisen trokeen käytöä, joka ei ota huomioon tavun pituutta, kun taas aito regivärss daktyylisine murrelmasäkeineen on paljon vaihtelevampi.
julkaisemalla vuonna 1914 uudestaan eepoksen ensimmäiset luvut Soovituseks (Suositukseksi) ja Sissejuhatuseks (Johdannoksi) (ks. Mirov 2006:574). Tälle leirille löytyi kuitenkin myös vastustajia, sillä esimerkiksi korjailuyritykset tuominnut Anton Hansen Tammsaare 3 ilmaisi kantanaan, että Kalevipoegin yhteisesti hyväksyttyä ja kaikkia tyydyttävää parantelua ei voida saavuttaa; luotakoon sitten pikemmin uusi epos (Mirov 2006:577). Takuuvarmasti osaamallaan runomitalla paranteluyrityksiä tehnyt mutta tuloksissa epäonnistunut Aavik päätyi hänkin 1930-luvulla käsitykseen, että paras ratkaisu on luoda uusi eepos (Mirov 2006:575). Näin voi todeta, että Kalevipoegin parantelua siivitti ajatus uuden eepoksen luomisesta ja samalla sitä saatteli toive sekä kalevalaista regivärss-runomittaa innokkaasti puoltava vetoomus, jotta tuonaikaiset kirjailijat ottaisivat käyttöönsä alkuperäiset virolaiset runokeinot. Parantelukeskustelun aallonharjalla kokeilivat monet siihen osallistuneet itsekin regivärssin kirjoittamista. 4 Määrätietoisimmin tähän tehtävään ryhtyivät kaksi runoilijana tunnettua kirjallisuudentutkijaa, jotka olivat hyvin perehtyneet kansanrunouteen: Villem Ridala ja August Annist. Ajallisesti ensimmäisenä kirjoitti eepoksensa vuosina 1923 1924 Helsingin yliopistossa viron kielen ja kirjallisuuden lehtorina toiminut Grünthal- Ridala 5, mutta hänen teoksensa jäivät olojen ja miehen varhaisen kuoleman vuoksi aluksi piiloon julkisuudelta. Lähinnä Kalevalan tutkijana ja kääntäjänä tunnetun Annistin 6 luomat eepilliset runoelmat taas painettiin toisen maailmansodan jälkeen, osa tekijänsä kuoleman jälkeen. Villem Grünthal-Ridalan luovassa toiminnassa tuli Kalevipoeg tärkeäksi juuri 1920-luvulla, kun tekijä julkaisi eepoksesta proosakertomuksen (Ridala 1921). Kertomus julkaistiin myös Helsingissä viron kielen opiskelijoita varten Helmer Winterin esipuheella ja sanastolla varustettuna (Ridala 1929). Samaan aikaan ilmestyi Grünthal-Ridalalta vielä Kalevalasta käännetty Kullervo-jakso (1921), ja regivärssin muoto innoitti häntä luomaan eepoksen mitat täyttävän runoelman Toomas ja Mai (1924). Laaja-alainen toiminta kansanrunojen parissa ilmeisesti auttoi eläytymään eeposlaulajan luovaan menetelmään niin hyvin, että paperille oli pantava kaksi suurteosta. Vuosina 1930 1931 Grünthal-Ridala kirjoitti ns. evankelisen eepoksen Püha rist, joka sivumäärältään ylsi 450:een, kun teos viimein julkaistiin vuonna 2005. Tekijä on kuitenkin valinnut ensinäkemältä kovin oudon aiheen, jos sitä vertaa aikaisempiin teoksiin tai kanonisiin sankarikuvitelmiin. Pyhä risti on kristillinen runolaulueepos, johon ovat suuresti vaikuttaneet setoilta (setokaisilta) periytyvät, Uuden testamentin keskeistä sisältöä heijastavat legendankaltaiset runot (vir. regilaul) (Kalkun 2006). Eepoksen analysoijat ovat aiheenvalintaa selittäessään nähneet ratkaisevana tekijänä Kalevalasta juontuvan inspiraation oletettavasti päätyi Grünthal-Ridala Uuteen 3 Merkittävimpiä virolaisia kirjailijoita, kansallinen klassikko. 4 Aavik ja Ridala julkaisivat kumpikin vuonna 1919 valikoiman perinteisiä regivärss-mittaisia virolaisia kansanlauluja. 5 Oikea nimi Wilhelm Grünthal, julkaisi runoja Villem Ridalan nimellä. Tässä artikkelissa olen käyttänyt Virossa myöhemmin käytettyä nimiasua. 6 Vuoteen 1936 asti August Anni.
testamenttiin etsiessään virolais-setokaisista kansanomaisista runoista arkaaista myyttiä, jota niissä ei valitettavasti ollut. Ottaessaan ihanteekseen Suomen kansalliseepoksen eivät virolaisen eepoksen luojat tai parantelijat nähneet tarpeelliseksi etsiä vain muodon yhtäläisyyksiä vaan ihanteena on ollut sisällöllinenkin samankaltaisuus. On todettava, että Viron kulttuurihistorian kontekstissa eivät osoittautuneet määrääviksi vertailut homeroslaisiin antiikin eepoksiin tai Ossianin lauluihin, vaan yhä uudestaan vertailut heimokansan suurteokseen: Kalevala siintää taustalla ihanteellisen alkueepoksen lailla, runomuodon kansanomaisen nerokkuuden ruumiillistumana ja suomalais-ugrilaisena sankarisaagana. Samalla on juuri myytin etsintä ollut toinen huomattava kivijalka, jonka perustalle muutkin tekijät ovat eepoksensa kohottaneet: setolaulaja Anne Vabarna folkloristi Paulopriit Voolainen tukemana, kansanrunoudentutkija August Annist sekä tuoreimpana tulokkaana nykyaikainen myytinluoja Aleksander Heintalu alias Vigala Sass. Grünthal-Ridalan luomistyössä olivat ilmeisesti eepoksen laajuus ja painava sisältö tärkeimpiä tavoitteita, joita kohti pyrkiä 1930-luvun alun, taloudellisen ja henkisen laman ahdistamassa Euroopassa. Elämä Suomessa lienee edistänyt valmiutta toimia virolaisen "muinaisrunouden" ja "perustekstien" parissa perusteellisemmin kuin kotimaalla, ja seuraavaksi tekijä otti käsille Kalevipoegin tarinan uudelleenkertomisen. 7 Painomustetta ei valitettavasti nähnyt tämäkään teos. Tuhatsivuiseen käsikirjoitukseen tutustunut Ruth Mirov arvioi sen kuitenkin sivumäärältään noin kolmanneksen verran Kalevipoegia pitemmäksi. Tiedot siitä, että Grünthal- Ridala toimi nimenomaan luodakseen Kalevipoegista uuden version, on tullut virolaisten kulttuurihistorioitsijain tietoon hänen kirjeenvaihdostaan, joka sisältää selvän viittauksen samaan aikaan käsillä olleeseen Kalevalan kääntämiseen (ks. Mirov 2006: 570). Kuitenkaan tämä pääosin 1931 1933 kirjoitettu suurteos ei ilmeisesti saanut sopivaa vastakaikua tuonaikaisilta kustantajilta, minkä vuoksi sekä Pyhä risti että uusi versio Kalevipoegista jäivät vain käsikirjoituksiksi, ja lisäksi viimeksi mainitun löysivät runoilijan perilliset vasta viime vuonna (ks. Oittinen 2006; Mirov 2006). August Annistin tuotannossa ja inspiraatiolähteissä on paljon samaa kuin Grünthal-Ridalan toiminnassa: hänenkin esikuvanaan Kalevipoegin tutkimisessa sekä omien kertovien runoelmiensa luomisessa on ennen kaikkea Kalevala, johon Annist kaiken kaikkiaan syventyi perusteellisemmin kuin Virossa kukaan. Suhteesta edeltäjiin kertoo, että lukiossa Annistin yksi lempiopettaja oli Johannes Aavik (Tedre 2005: 5). Kreutzwaldin eepoksen syvempää käsittelyä väitöskirjatyönä oli nuorelle opiskelijalle suositellut Gustav Suits, joka oli opettanut Annistia Tarton yliopistossa ja itsekin analysoinut Kalevipoegaa kansallisena eepoksena ja taideteoksena (Mirov 2006: 576). Vuosina 1934 vuoteen 1944 asti ilmestyi monessa osassa Annistin laaja tutkimus, jossa hän tarkasteli Kalevipoegin hahmoa virolaisessa kansanrunossa, eepoksen syntyä ja Kalevipoegia taideteoksena; 7 Luultavasti eepoksen uuden version taustalla on Virossa 1930-luvulla kouluja varten julkaistu, puoleen lyhennetty ja runomuodoltaan yksinkertaistettu Kalevipoeg. Tämä julkaisu sai laajempaa merkitystä, kun Helmer Winter valitsi juuri tämän Kalevipoegin version suomennoksensa pohjaksi (ks. Mirov 2006:576).
hänen toimintansa voi sanoa palauttaneen Kreutzwaldin eepoksen merkityksen Viron kulttuurihistoriassa. Tätä seurasi vuonna 1935 julkaistu Kalevipoegin erinomaisen ja pitkästä aikaa täydellisen laitoksen toimittaminen. Jo opiskeluvuosinaan suomalais-virolaisessa heimoklubissa vaikuttaessaan Annist julkaisi kahden naapurimaan kulttuuria esitteleviä kirjoituksia. 1920-luvulla hän opiskeli Helsingin yliopistossa, mitä seurasi ahkera käännöstyö, johon sisältyi esimerkiksi kaksi nidettä suomalaisia eeppisiä kansanlauluja (ilmestyivät 1930 ja 1931). Annistin työ suomalaisen kansanperinteen kanssa huipentui koko Kalevalan vironnoksessa, joka ilmestyi 1939, mutta jonka ensimmäiset katkelmat Annist oli julkaissut paljon aikaisemmin. Kalevalan käännös sai seurakseen laajan tutkimuksen Kalevala taideteoksena (suomeksi 1944, viroksi 1969). Annistin tutkimus- ja käännöstoiminta on jättänyt syvän jäljen virolaiseen kulttuurihistoriaan, ja sen lisäksi tulee ottaa huomioon kansanrunouden muut suurteokset, sillä Annist käänsi kaikkiaan neljä eeposta (suomalaisen ja venäläisen eepoksen ja Iliaan sekä Odysseian). Mutkikkaan sodanjälkeisen jakson jälkeen seurasi jälleen syventyminen Kreutzwaldin tuotantoon, kun Annist määrättiin Kalevipoegin ns. tieteellisen, tekstikriittisen laitoksen toimittajaksi 1957 (ks. Tedre 2005:10 12). Näin eeppinen kansanrunous oli Annistin kirjoituspöydällä vuosikymmeniä keskeisellä sijalla. Kun otetaan huomioon, että hän julkaisi myös runoutta, ei tarvitse kummastella tämän yhdistelmän inspiroivaa tehoa. Jo ollessaan vankilassa stalinististen vainojen uhrina Annist kokeili ensimmäisiä kertoja luoda regivärss-runoa (mts. 12) ja hänen ensimmäinen virolaiseen kansanrunouteen perustuva eepoksensa ilmestyi 1966. Lauluema Mari, talonpoikaisvaimon ja lauluemon elämänkulkua seuraileva kalevalainen teos sai alaotsikokseen Sankaritarina vanhalta orjuuden ajalta, kansanperinteestä poiminut August Annist. Tällainen omaa tekijyyttä väheksyvä ja kansanrunouden aitoutta korostava alaotsikko luonnehti myös seuraavaa kertovaa runoelmaa: Karske Pireta, maheda Mareta ja mehetapja Maie lood. Perekonnaballaade vanasta orjaajast. Rahvapärimusest põiminud August Annist (Siveän Piretan, lauhkean Maretan ja miehensurmaaja-maien tarinat. Sukuballadeja orjuuden ajalta. Kansanperinteestä poiminut August Annist.) Sarjan viimeisessä osassa Udres-Kudres, Päeva poeg. Rahvalegende ja mälestusi vanasta orjaajast (1990, Udres-Kudres, Auringon poika. Kansanlegendoja ja muistoja orjuuden ajalta), joka valmistui 1969 mutta julkaistiin vasta liki kaksi vuosikymmentä tekijänsä kuoleman jälkeen, näkyy Annistin pyrkimys kerätä ja käyttää mahdollisimman myytinomaista aineistoa, jossa hallitsisi yhteisön toimintaa ja hengellistä elämää johtava miespäähenkilö, kun taas varhaisempien teosten aihepiiri keskittyy enemmän naisiin ja perheen arkeen. Teosten vastaanotto on ollut kahtalainen: ensimmäinen osa herätti melkoista huomiota 8 ja sai asiantuntijoilta hyvät arvostelut, mitä valitettavasti ei voi sanoa jälkimmäisistä osista. Juuri ensimmäinen osa sopi parhaiten ilmestymisaikaansa, jolloin leuto poliittis-kulttuurinen ilmasto salli taas nostaa regivärssin virolaisten hengenelämän keskiöön; lukijaa puhutteli eniten orjuuden ajan rinnastaminen neuvostoaikaan (ks. Tedre 2005:13). Huolimatta muodollisesta täydellisyydestään teokset jäivät 8 Ilmestyi kymmenkunta arvostelua kirjailijoilta ja folkloristeilta, muun muassa Matti Kuuselta (ks. Tedre 2005:12).
kuitenkin perinteisen runolaulun idealisoiduksi esitykseksi, josta ilmeisesti puuttui yhteys nykyajan elämään ja ongelmiin, sillä laajempaa vastakaikua nämä teokset eivät herättäneet. Hämmästyttävällä tavalla jäi myös kolmas osa lähes vaille vastakaikua uudesta "kansallisen heräämisen ajasta" laulavasta vallankumouksesta huolimatta. Eepoksen luominen Viron kulttuurihistoriassa on eeposten jääminen käsikirjoituksiksi tai niiden julkaiseminen vuosikymmeniä myöhemmin osoittautunut tilastollisesti todennäköisemmäksi kuin niiden välitön julkaiseminen, mikä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita niiden häviämistä. Kokonaan toinen asia on eeposten yhteiskunnallinen vaikutus ja painoarvo, joka valitettavasti riippuu muista tekijöistä kuin vain yhden ihmisen tahdosta tai kyvyistä. Tästä on hyvä esimerkki setokaiseepoksen kohtalo, jonka tekijä on kuuluisin setokansanlaulaja Anne Vabarna. "Eepoksen ikävän" vanavedessä ja sen ehkä kantamanakin setoeeposta alkoi 1920-luvun keskipaikkeilla määrätietoisesti etsiä innokas setoharrastaja Paolopriit Voolaine. Kun Voolaine oli itsekin luonut tai hahmotellut samankaltaista runoutta ja halusi ehdottomasti saavuttaa päämääränsä, hän tarjosi runonlaulajalle aiheita, joiden keskiössä oli setokaisten kuningas, voimamies Peko. Hyvin lahjakkaana ja kyvykkäänä perinteenkantajana Vabarna loi setojen perinteisellä runomitalla ja käyttelemällä runsain mitoin perinteisiä aiheita tavattoman pitkän runoelman, jonka juoniainekseen laulaja punoi runsaasti omia säikeitään. Sisällöltään teos keskittyy mainitun miehisen kansanjohtajan ja myyttisen voimamiehen sijasta maalaiselämän, syntymän, häiden ja kuoleman kiertoon ja päättyy siihen, että voimamiehen haudalle perustetaan luostari, joka ilmentää setojen henkistä keskusta. Vabarna yhdisti omassa kansanomaisessa ortodoksisessa elämänjärjestyksen tulkinnassaan mytologisen ja historiallisen ajan esittäen edustavan kertomuksen omasta kansastaan. Vuosina 1926 1927 muistiin merkitty eepos, jonka pituus on noin 8000 säeparia, jäi tosin pitkään käsikirjoitukseksi niin että se julkaistiin kirjana vasta 1995 silloin se saavutti heti laajempaa vastakaikua. Seton kansa tarvitsi teosta Kalevipoegiin verrattavana symbolina, joka löytäisi paikkansa setojen kulttuuris-poliittisen aktivoitumisen vaiheissa, niin että Setokaisten kansalliseepos Peko kuten kirjan kannessa lukee (ks. Hagu & Suhonen 1995) tuli merkittäväksi osaksi setokaisidentiteetin luomista ja nykykulttuuria. Jälleen oli tärkeä rooli kansanomaisella kyvyllä, aineiston runsaudella ja laulajan nerokkuudella, mikä tarjosi heräävän kansallistunteen tueksi "oman" sankarin, johon setojen itsetunto ja ainutlaatuinen historiakokemus saattoivat kiinnittyä. Anne Vabarnan ja Pekon kohtalolle lisää eepoksen diskurssissa oman vivahteensa se, että tätäkin eeposta on nähty tarpeelliseksi "parannella". Setokaisten innokkaista puoltolauseista huolimatta juuri asiantuntijat ovat ilmaisseet tyytymättömyyttä. Anne Vabarnan kuuluisuus ei ole vain yhden eepoksen varassa, sillä tältä lukutaidottomalta laulajalta tallennettiin kansanrunoutta sen verran runsaasti, että niiden joukosta on löydetty
muitakin eepoksen veroisia ja laajuisia luomuksia. Jos Voolainen "tilaaman" kertovan runoelman arvo asetetaan kyseenalaiseksi, niin suomalaisten ja virolaisten folkloristien seuraava yhteistyön kohde tuotti luultavasti aidomman setoeepoksen, koska sen kirjoitti muistiin edellistä spontaanimmassa esitystilanteessa Armas Otto Väisänen (ks. Honko, Honko & Hagu 2003). Tulee kuitenkin todeta, että vaikka näiden runoelmien kiistämättömän luojan Anne Vabarnan kannalta kysymyksessä oli hänelle tärkeiden teemojen kaksi aivan erilaista esitystapaa, niin setojen kulttuurihistoriaan niistä on varsinaisesti saanut sijansa vain ensin mainittu. Kun vuosisata sitten nostettiin esille Kalevipoegin muotoseikat ja narratiivin sisältö otettiin yleispiirteissään vastaan, niin uusin vaikuttava saavutus eepoksen luomiseksi asettaa etusijaan juuri kertovan runoelman sisällön muuttamisen. Vuonna 2003 valmistui eepos Kuldmamma!, jonka tekijä on Virossa laajalti tunnettu kansanparantaja ja nykyaikainen "tietäjä" Aleksander Heintalu kansan suussa hänet tunnetaan myös nimellä Vigala Sass. Teos on hyvin laaja, sillä lähes 900 sivulla on 24 000 säeparia. Kalevipoegin lisäksi kirjassa esiintyy Kalevala toimintapaikkana sekä Anne Vabarnan luonnosteleman Pekon hahmo. Näitä siivittävät useat perinteiset kauempaa eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä sekä persialaisista legendoista ja Troijan sotien kuvauksista lainatut aiheet ja elementit, sillä Vigala Sass on koettanut luoda universaalisen alkutekstin, joka esittää funktionaalisen selityksen arkaaisille riiteille. Lukijan eteen on tuotu ajaton, yleismaailmallinen mytologia, jonka ytimessä on teoksen jälkisanan selitystä lainatakseni tekijän näkemys muinaisten suomalais-ugrilaisten heimojen matriarkaalisesta yhteiskunnasta kertovista legendoista. (Heintalu 2003:885 892). Tämän artikkelini kannalta huomattavin koko teosta luonnehtiva piirre on Kalevipoegin narratiivin täydellinen hyväksyntä ja sen uusi tulkinta. Lähtötarinaksi on valittu juuri Kreutzwaldin luoma eepos Kalevipoegista, mutta uuden version kokoaja kuten Vigala Sass etusivulla itseään kutsuu pitää velvollisuutenaan esittää teos uudestaan. Kalevipoeg on aikaisemmin käsitetty väärin, kun taas käsillä olevassa runoelmassa julkaistaan sen "oikea" sisältö, joka on puhdistettu kristillisestä aineksesta. Samalla lukijan valtaa tunne, että Vigala Sassin luoma versio on olemukseltaan mitä kreutzwaldimaisin: on esitetty uusi versio, tällä kertaa myyttisestä historiasta, on tavallaan luotu rekonstruktio ei-mistään ja kaikesta, ja käytetty runomitta näyttää (kalevalaiselta) regivärssiltä, mutta nykyaikaisine yleis- ja puhekielisyyksineen se rikkoo kerta toisensa jälkeen rytmiä tai luontevaa kokonaisuutta vastaan. Tämänkin eepoksen kokoajalla on ennen kaikkea ollut mielessää esittää oikea narratiivi, tavoittaa eepoksen "oikeampi" sisältö. Kuldmamman! vastaanotosta tai yhteiskunnallisesta painoarvosta on varhaista tehdä yhteenvetoa, joskin ilmeistä on tämän kiistattomasti huomiota ansaitsevan teoksen pyrkimys luoda uutta, alkuperäisempää identiteettisaagaa, minkä kautta Vigala Sassin luomus heijastaa tiettyjä nykyvirolaisia asenteita. Virolaisista eepoksista voi todeta, että huolimatta kulloinkin vallitsevasta suhtautumisesta Friedrich Reinhold Kreutzwaldin kokoamaan Kalevipoegiin
on jokaisen uuden eepoksen taustalla vaikuttanut syvä tarve kertoa tarina uudestaan. Näitä eepoksen parantelijoita ovat periaatteessa aina ohjanneet samat tekijät kuin kansanlaulajiakin, jotka haluavat esittää jonkin heitä puhuttelevan tarinan. Toinen tärkeä tekijä on vakaumus siitä, että tarina osataan kertoa paremmin ja oikeammalla tavalla. Lähteitä ja muuta aineistoa on löydetty tosin erilaisia, mutta sisällöllisen perustelun ja todella tärkeän luovan impulssin työlle on antanut mahdollisuus esittää OMA variantti muinaisesta alkuperäisestä narratiivista. Samalla ollaan jatkuvasti sidoksissa sataviisikymmentä vuotta sitten esitettyyn aiheeseen. Tietyin varauksin on tapahtunut jatkuvaa Kalevipoegin uudelleenrunoilua, kuten Grünthal-Ridalan tapauksesta on todennut Ruth Mirov; sen avulla koetetaan enemmän tai vähemmän tietoisesti kirjoittaa uusiksi yhden kansan historiaa, mikä aikanaan antoi Kreutzwaldillekin pontta omaan toimintaansa. Jos vielä palataan muotoon, on Ruth Mirov kiinnittänyt huomiota siihen, että jokainen seuraava eepoksenluoja on kehittänyt oman regivärss-tyylinsä (Mirov 2006:571), myös vannoutuneimmat klassisen regivärssin ihailijat. Tämäkin seikka kertoo sidoksista ns. aitoihin runonlaulajiin, sillä todella lahjakkaalla laulajalla oli yksilöllinen tyyli, mikä käy selvästi ilmi Anne Vabarnan tapauksesta. Ilmeisesti esiintyy ihanteellinen regivärss vain kansanrunoudentutkijoiden ihannemaailmassa, kuten ihanteellinen eeposkin. Tämä pohdiskeluni lienee osoittanut, että eepos on ollut mahdollista löytää ja samalla on annettu impulsseja kansallistunteelle että niitä on ollut mahdollista luoda ja tarjota lukijoille uusia tulkintoja muinaisista narratiiveista ja että niitä on mahdollista myös parannella ja tarjota innoitusta tieteelliselle keskustelulle. Eepos täyttää historiallisen roolinsa silloin kun se saavuttaa kansallista vastakaikua; sen luojan samoin kuin luomuksenkin tulee synnyttää yhteiskunnallista resonanssia, positiivista tai negatiivista. Siten eepos ja sen sankari saavat sosiaalisen merkityksen, joka kantaa ajasta toiseen ja synnyttää uutta inspiraatiota. Kun eepos on olemukseltaan löydettävissä, luotavissa ja paranneltavissa, niin se on myös jatkuvasti dynaaminen tutkimuskohde, joka jaksaa kiehtoa ja panna liikkeelle siitä kiinnostuneet tahot. Myöskään eepoksen tutkiminen ei koskaan pääty eikä tule valmiiksi. Suomentanut Hannu Oittinen [Annist, August] 1966. Lauluema Mari. Kangelaslugu vanast orjaajast, rahvapärimustest põiminud August Annist. Tallinn: Eesti Raamat. 1970. Karske Pireta, maheda Mareta ja mehetapja Maie lood. Perekonnaballaade vanast orjaajast. Rahvapärimusest põiminud August Annist. Tallinn: Eesti Raamat. Annist, August 1990. Udres-Kudres, Päeva poeg. Rahvalegende ja mälestusi vanast orjaajast. Tallinn: Eesti Raamat. Anttonen, Pertti & Kuusi, Matti 1999. Kalevala lipas. Toimituksia, 740. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hagu, Paul & Suhonen, Seppo (toim) 1995. Setu rahvuseepos Setukaiseepos The Setu Epic PEKO. Laulanut Laulnud Sung by Anne Vabarna. Kuopio: Snellman-instituutti. Harvilahti, Lauri 1996. Epos and National Identity: Transformations and Incarnations. Oral Tradition, 11/1: 37 49.
Heintalu, Aleksander (Vigala Sass) 2003. Kuldmamma! Männisalu. Honko, Lauri 1996. Epic and Identity: National, Regional, Communal, Individual. Oral Tradition, 11/1: 1 17. 1998. Textualising the Siri Epic. FF Communications 264. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia. Honko, Lauri; Honko, Anneli & Hagu, Paul 2003. [Lauri Honko in collaboration with Anneli Honko and Paul Hagu]: The Maiden s Death Song & The Great Wedding: Anne Vabarna s Oral Twin Epic written down by A. O. Väisänen. FF Communications No. 281. Helsinki: Academia Scientarum Fennica. Kalkun, Andreas 2006. Oh püha Ristivägi! Eesti Evangeelium? Vikerkaar 4 5: 181 185. Mirov, Ruth 1989. Jakob Hurdast August Annistini rahvalauludest eeposeni? Akadeemia 5: (1025) 1029 1050. 1996. Eepose-igatsus: Lisandusi kirjanduse ja rahvaluule suhete probleemile. Akadeemia 4: 652 679. 2006. Kalevipoja parandamisest ja Ridala ümberluulendusest. Looming 4: 569 578. Oittinen, Hannu 2006. Uusi Kalevipoegin versio löytyi sattumalta. Hiidenkivi 2: 58. Ridala, Villem 1921. Kalevipoeg. Kirjutanud V. Ridala. Tallinn: K./ü. Kool. 1929. Kalevipoeg. Sanastolla ja selityksillä varustanut Helmer Winter. Virolaista kirjallisuutta I. Helsinki: Otava. Tedre, Ülo 1998. Rahvaluule. Eesti rahvakultuur. Koostajad ja toimetajad Ants Viires ja Elle Vunder. Tallinn: Eesti Entsüklopeediakirjastus. Lk 545 587. 2005. Saateks. Autorist ja tema tööst. August Annist. Friedrich Reinhold Kreutzwaldi Kalevipoeg. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus. Lk 5 20. Undusk, Jaan 1997. Kolm võimalust kirjutada eestlaste ajalugu: Merkel Jakobson Hurt. Keel ja Kirjandus 11: 721 734; 12: 797 811.