LIIKUNTAESTEISTEN SEURAKUNTAAN KOHDISTAMAT ODOTUKSET DIAKONIATYÖN NÄKÖKULMASTA

LIIKUNTAESTEISTEN SEURAKUNTAAN KOHDISTAMAT ODOTUKSET DIAKONIATYÖN NÄKÖKULMASTA Hanna Hämäläinen Opinnäytetyö, kevät 2008 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Itä, Pieksämäki Hoitotyön koulutusohjelma Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto Sairaanhoitaja (AMK) + diakonissa

TIIVISTELMÄ Hämäläinen, Hanna. Liikuntarajoitteisten seurakuntaan kohdistamat odotukset diakoniatyön näkökulmasta. Pieksämäki kevät 2008, 45 s, 3 liitettä Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Itä, Pieksämäki. Hoitotyön koulutusohjelma, Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja (AMK) + diakonissa. Tutkimus pyrkii selvittämään, mitä erityistä seurakunnassa pitää ottaa huomioon, kun järjestetään toimintaa henkilöille, joiden liikuntakyky on rajoittunut sairauden tai vamman vuoksi. Tutkimusaineisto kerättiin Heinolan Seudun Invalidit ry:n jäseniltä (N=8) kyselylomakkeilla vuoden 2008 alussa. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysimenetelmällä. Tulosten mukaan liikuntavammaiset odottivat seurakunnan toiminnan olevan sisällöltään ensisijaisesti hengellistä. Liikuntavamma ei estä henkilöä osallistumasta seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin, vaan esteet ovat rakenteellisia, kuten pitkät välimatkat, hissin puute, puuttuvat tai väärin asennetut kaiteet ja korkeat kynnykset. Tutkimuksen tulokset osoittivat ettei liikuntavamma tee ihmisestä odotuksiltaan poikkeavaa. Ympäristön rakenteet ja asenteet estävät häntä osallistumasta täysivaltaisena yhteisön jäsenenä toimintaan ja itseään koskevaan toiminnan suunnitteluun. Hän on kiinnostunut tekniikan tuomista mahdollisuuksista ja haluaa saada seurakunnan tiedotteet nykyaikaisilla tiedonkulun välineillä. Avainsanat: diakonia, esteettömyys, kvalitatiivinen tutkimus, liikuntaesteiset, seurakunta, yhdenvertaisuus

ABSTRACT Hämäläinen, Hanna Expectations of the People with Physical Disabilities for the Congregation from viewpoint of Diaconal Work. 45 p., 3 appendices. Language: Finnish. Pieksämäki, Spring 2008. Diaconia University of Applied Sciences, East, Pieksämäki. Degree Programme in Nursing, Option in Diaconal Nursing. Degree: Nurse, Deaconess The aim of the study was to characterize what are the special issues to be taken care of when the congregation is arranging activities for people with physical disabilities caused by disease or injury. The data for this study was gathered by a questionnaire in Heinola in the beginning of the year 2008. Participants (N=8) were members of Heinolan Seudun Invalidit ry (Association of Disabled People in Heinola). The answers were assessed with inductive content analysis. According to the results people with physical disability expected the events arranged by the congregation to be mainly spiritual of their content. Physical disability did not hinder a person to participate any events in his/her congregation. The barriers to the participation were structural: long distances, absence of the elevator, missing or uncorrectly installed handrails and too high doorsteps. Conclusion is that physical disability does not make the persons expectations to be exceptional. Structures and attitudes of the enviroment are hindering him/her of being an equal partaker in his/her society and making plans for things he/she is involved in. He/she is interested in possibilities of technology and is willing to get the announcements from the congregation through the information technology. Keywords: barriers, congregation, diaconal work, equality, physical disability, qualitative study

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 5 2 VAMMAISUUS ILMIÖNÄ... 7 2.1 Vammaisuuden määrittelyä... 7 2.2 Erilaisia lähestymistapoja vammaisuuteen... 9 2.3 Vammaisuuden ilmenemismuotoja... 11 2.4 Esteettömyys ja lähimmäisen huomioiminen... 13 2.5 Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo yhteiskunnassa... 14 3 DIAKONIAN TOIMINTA-AJATUS RAAMATUSTA... 18 3.1 Ihminen Jumalan kuvana... 18 3.2 Diakoniatyöja ihmisen kohtaaminen... 20 4. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 23 4.1 Tutkimusongelmat... 23 4.2 Kohderyhmä ja tutkimusmenetelmä... 23 4.3 Kyselylomakkeen sisältö... 23 4.4 Kyselylomakkeiden jakelu ja palautus... 25 4.5 Aineiston analysonti... 25 4.6 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus... 27 5 TULOKSET... 28 5.1 Liikuntaesteiset odottavat monimuotoista hengellistä toimintaa... 28 5.2 Osallistumisen esteet... 29 5.3 Tiedotukselta toivotaan henkilökohtaisuutta... 29 6 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET... 31 6.1 Liikuntaesteiset haluaisivat itse toimia... 31 6.2 Lopuksi... 33 LÄHTEET... 35 LIITE 1: Saatekirje... 38 LIITE 2: Kyselylomakeet... 39 LIITE 3: Taulukot 1-3... 43

1. JOHDANTO Diakoniatyön tehtävänä on auttaa sairaita ja vammautuneita sekä eri tavoin syrjäytyneitä. Kirkon diakoniatyö toimii myös heidän puolestapuhujanaan. Diakoniatyö ei pidä syrjätyneitä ja heikko-osaisia vain avustustoiminnan kohteina, vaan ennenkaikkea tasavertaisina matkakumppaneina ja yhteisen perheen täysivaltaisina jäseninä. (Läsnäolon kirkko 2010.) Käytännön työ toteutuu etsivän diakoniatyön kautta. Siinä kysymykseksi nousee, miten etsiä niin, että tavoiteryhmä saavutetaan. Suomen evankelis-luterilaisiin seurakuntiin kuuluu 81,7 % (31.12.2007) väestöstä (Kirkon tiedotuskeskus 2008). Diakoniatyö ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan seurakuntien jäseniin. Vammaisuus ja erilaisuus ovat monitahoinen ilmiö. Jo pelkästään tieliikenteessä Suomessa vammautuu vuosittain tuhansia ihmisiä, joko pysyvästi tai joksikin aikaa (Tilastokeskus 2008). Erilaiset etenevät sairaudet vammauttavat ihmisiä, ja osalla inhimilliset mahdollisuudet ovat rajallisia syntymästä saakka. Vammaisuuteen käsitteenä sisältyy negatiivisia mielleyhtymiä. Sen vuoksi monet vammaiset eivät pidä nimityksestä. Kuurot ovat mieluummin kuurojen kulttuurin edustajia ja liikuntavammaiset liikuntarajoitteisia tai -esteisiä. Virallisissa yhteyksissä kuitenkin käytetään termiä vammainen. Sairaanhoidon näkökulma potilaisiin on objektiivinen. Potilas on hoitotyön kohde, jolta pyritään poistamaan ei-toivottuja ominaisuuksia ja ohjaamaan häntä oman hyvinvointinsa ylläpitämisessä tai parantamisessa. Diakoniatyössä ihmisen kohtaaminen on ensisijaista. Vasta toiseksi tulevat terveydenhoidolliset tai muut tuki- ja auttamistoimet. Suhteessa vammaisuuteen näkökulma on kuitenkin sekä terveydenhuollon että diakoniatyön piirissä vahvasti medikaalisesti värittynyt. Ehkä tämän vuoksi ei myöskään ole tehty tutkimusta siitä, mitä vammaiset aktiivisina subjekteina odottavat seurakunnalta tai miten he haluavat tulla kohdatuiksi. Olen päivittämässä lähes 30 vuotta vanhaa sairaanhoitajatutkintoani puolitoista vuotisella muuntokoulutuksella. Valitsin vammaisten omat odotukset sairaanhoitaja (AMK) +diakonissa -tutkinnon opinnäytetyön aiheeksi osittain henkilökohtaisista kokemuksista johtuen. Olen ollut naimisissa 35 vuotta syntymästään saakka liikuntaesteisen miehen kanssa. En näe häntä kuitenkaan vammaisena, vaan ennemminkin henkilönä, jonka lii-

6 kuntakyvyssä on rajoitteita. Hankaluudet, joihin olemme yhdessä törmänneet, ovat usein helposti poistettavista esteistä johtuvia. Lisäksi olen pohtinut, miksi en ole nähnyt vammaisten osallistuvan seurakunnan tilaisuuksiin. Aihe kiinnostaa minua tulevana seurakunnan diakoniatyöntekijänä, sillä haluaisin osaltani nähdä ne toiveet ja tarpeet, joita liikuntaesteiset ihmiset seurakuntaan kohdistavat, ja olla vastaamassa niihin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata liikuntaesteisten odotuksia Heinolan seurakunnalta ja antaa ehdotuksia, miten saadaan toimintaympäristö sellaiseksi, että osallistuminen olisi mahdollisimman esteetöntä. Etsivää diakoniatyötä sovelletaan tässä työssä palvelemaan seurakunnallista toimintaa kokonaisuutena siten, että osa esiin nousevista toiveista voidaan ottaa huomioon seurakunnan muiden toiminta-alojen suunnittelussa ja toteutuksessa.

7 2 VAMMAISUUS ILMIÖNÄ 2.1 Vammaisuuden määrittelyä Vammaisuus on erilaisuutta, jonka vuoksi henkilö ei voi toimia täysipainoisesta yhteiskunnan jäsenenä. WHO:n uusi vuonna 2001 hyväksymä vammaisuuden määrittely perustuu tautien sijasta terveyden määrittelyyn keskittyvään standardiin, ICF (International Classification of Functioning). Vammaisuuden luonnetta kuvataan usean ulottuvuuden avulla. Niitä ovat ruumiin, aistien toiminnan tai rakenteen poikkeavuus, josta seuraa toiminnallinen poikkeavuus. (Haarni 2006, 11) Tästä taas seuraa kuvion 1 mukaisesti osallistumisen rajoite eli vamma. Yksilön sisäiset ja ulkoiset tekijät, jotka vaikuttavat ympäristön vaatimuksiin Ympäristö: Vaatimukset Patologia Poikkeavuus tai häiriö Toiminnalliset rajoitukset Osallistumisen rajoite eli vamma Yksilö: Kyvykkyys Yksilön sisäiset ja ulkoiset tekijät, jotka vaikuttavat käytettävissä oleviin voimavaroihin. KUVIO 1. Vammaisuus vaatimusten ja kyvykkyyden välisenä kuiluna (Verbrugge & Jette 1994)

8 Vammaisuudella tarkoitetaan henkilön elimellisestä vauriosta, ympäröivän yhteisön käytänteistä tai näiden yhteisvaikutuksesta syntyvää tilaa. Vammaisuus nähdään usein yksilön ongelmana ja ei-toivottavana ominaisuutena, jota pyritään ehkäisemään, parantamaan tai korjaamaan. Perinteisesti vammaisuus on yksilöön kohdistuva negatiivinen ominaisuus. Vammaisuutta pidetään yksilön ja yhteisön kannalta patologisena tilana, joka väistämättä rajoittaa ihmisen elämää. Näin tulkittuna vammaisuus saattaa olla inhimillisen kukoistuksen ja täyden inhimillisen elämän esteenä. (Haarni 2006, 31.) Vehmas (2005, 15) kirjoittaa, että vammaisen ihmisen ei ajatella olevan kokonainen ihminen, vaan jonkinlainen typistetty muoto, vajaa ihminen. Tutkimuksissa on todettu, että vammaisten omilla kokemuksilla elimellisen vaurion vaikutuksesta heidän elämälleen ei ole riittävää painoarvoa. Monet vammaiset kokevat elämänsä tyydyttäväksi, mutta heidän kokemustaan vähätellään ja se tulkitaan todellisuuden torjumiseksi. Vammaisten ihmisten elämästä voidaan saada monipuolinen ja totuudenmukainen kuva, kun kuunnellaan vammaisten omia kertomuksia heidän kokemuksistaan ja siitä, miten he näkevät itsensä suhteessa omiin ominaispiirteisiinsä, vertaisryhmäänsä, läheisiinsä ja valtaväestöön. Vammaisten ihmisten subjektiuden tunnustaminen on keskeinen tekijä tasa-arvoisen sosiaalisen ja moraalisen aseman saavuttamisessa. (Vehmas 2005, 210.) Sanoilla liikuntaesteinen, -rajoitteinen ja -vammainen tarkoitetaan samaa asiaa. Puhujasta riippuu, mitä sanaa hän käyttää tarkoittaessaan henkilöä, jolla on liikkumiseen liittyviä ongelmia. Käsite liikuntavammaisuus esiintyy medikaalisessa vammaisuuden määrittelyssä, jossa vammainen on objekti, tekemisen kohde. Sitä käytetään mm. määriteltäessä vammaispalveluja. Korostettaessa henkilön subjektiutta puhutaan liikuntaesteisyydestä tai -rajoitteisuudesta. Liikuntaesteiseksi määritellään tässä tutkimuksessa Maankäyttö- ja rakennuslain (1999) mukaisesti sellainen vammainen henkilö, jolla on sairauden, synnynnäisen vian, vamman tai tapaturman vuoksi liikuntaeste, minkä vuoksi henkilön kyky liikkua tai toimia on rajoittunut. Liikuntaesteisellä voi olla myös sairauksia. Monet sairaudet, esim. CP-vamma, vaikeuttavat henkilön kykyä liikkua tai selviytyä päivittäisistä toiminnoista itsenäisesti. Tässä tutkimuksessa henkilöt, joilla on tämänkaltaisia liitännäissairauksia, on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tarkasteltaessa liikuntaesteisten ihmisten elämää, on muistettava, että he ovat vain pieni osa kaikista vammaisista.

9 2.2 Erilaisia lähestymistapoja vammaisuuteen Vammaisuutta voidaan lähestyä kolmelta eri suunnalta: medikaaliselta, sosiaaliselta tai oikeudelliselta. Lähestymistapojen erot havannollistuvat niiden määritelmissä vammaisen ihmisen asemasta. Medikaalisessa lähestymistavassa vammainen ihminen nähdään objektina eli toiminnan kohteena ja potilaana, sosiaalinen malli korostaa subjektiutta ja asiakkuutta, kun taas oikeudellinen malli painottaa vammaista ihmistä kansalaisena ja määräävänä toimijana. (Penttilä 2006.) Lähestymistavat eroavat myös tavoitteissa: medikaalinen malli perustuu eksluusion eli erottamiseen yhteiskunnasta, sosiaalinen malli inkluusioon eli sisällyttämiseen ja poliittinen malli yhteiskuntaan osallistumiseen. Vammaisuuteen liittyvät ongelmat on hahmotettu joko yksilöllisinä, sosiaalisina tai poliittisina. Ongelmia ratkaistaan siten joko lääketieteeseen, saavutettavuusajatteluun tai ihmisoikeuksiin tukeutuen. (Vehmas 2005, 121; Penttilä 2006.) Ihminen ei voi olla samanaikaisesti terve ja sairas, mutta vammainen ja terve hän voi olla (Vehmas 2005, 16). Terveys ja sairaus ovat aina subjektiivisia kokemuksia. On ihmisiä, jotka eivät mielestään tervettä päivää näe, kun taas toiset tuntevat olevansa hyvässä kunnossa vaikeista sairauksista huolimatta. Vammaisuus ja sairaus eivät ole rinnasteisia käsitteitä, vaikka usein niiden välille halutaan laittaa yhtäläisyysmerkki. Arjen elämässä vammainen ihminen harvoin kokee olevansa sairas perusvammansa aiheuttamien hankalienkaan terveysongelmien takia. (Loijas 1994, 12-13; Terve vammainen i.a.) Vammaisuus on erilaisuutta, joka edellyttää sopeutumista sekä vammaiselta että hänen ympäristöltään. Vammaisten henkilöiden kohtaamat ongelmat kohdistuvat epäsuorasti myös hänen läheistensä elämään. (Haarni 2006, 15.) Lääketieteen nopea kehittyminen on tuonut esiin kysymyksen vammaisuuden ehkäisemisestä. Tämä on johtanut keskusteluun, onko vammaisella lapsella oikeus syntyä. Lapsen hankintaa harkitsevat aikuiset joutuvat vaikeiden pohdintojen eteen, varsinkin jos tulevan lapsen lähisuvussa esiintyy perinnöllisiä sairauksia tai vammaisuutta. Vammaisuutta ja sen estämistä voidaan käsitellä mm. yksilön hyvinvoinnin kannalta tai vammaisuus ajatellaan taakaksi sekä muille ihmisille että yhteiskunnan hyvinvoinnille. (Vehmas 2005, 153 154.)

10 Ihmisen ajatellaan voivan henkisesti hyvin, kun hän on löytänyt oman paikkansa yhteisössä, elämäänsä tarkoituksen ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Henkinen hyvinvointi on sidoksissa työhön, toimeentuloon, ihmissuhteisiin ja ympäristöön. Tämän perusteella vammaisuus nähdään henkistä hyvinvointia uhkaavana. Psyykkinen kriisiapu ja vertaistuki ovat keinoja vähentää vammaisuudesta aiheutuvia henkisiä haittoja. Kriisiapua tarvitaan vammautumisen ja vammaisen lapsen syntymisen yhteydessä. Vertaistuki voi auttaa arjen vaikeuksissa ja kohentaa oloa kokonaisvaltaisesti. Siksi vastavammautuneille ja terveydentilan käännekohdissa tarjotaan psyykkistä apua. (Invalidiliitto i.a.) Vammaiset saivat 1960-luvulla mahdollisuuden saada äänensä kuuluville, kun Yhdysvalloissa perustettiin itsenäisen asumisen liike (The Independent Living Movement). Liike ajoi vammaisten aseman parantamista vaatimalla heille riippumattomuutta, avoimmuutta ja mahdollisuutta itsenäiseen elämään. Siihen asti vammaista henkilöä ei oltu huomioitu sosiaaliselta kannalta, mikä vaikeutti heidän elämäänsä huomattavasti. Uuden näkökulman myötä vammaisesta tuli subjekti eikä vain toiminnan kohde. (Vehmas 2005, 109.) Syntyi vammaisuuden sosiaalinen malli. Sosiaalisessa mallissa vammaisuuden lähde ja sitä kautta koko ongelma sijoitetaan yhteiskuntaan. Rajoitteet luo yhteisö, joka asettamillaan normaaliuden kriteereillä estää niiden ihmisten, jotka eivät kykene täyttämään näitä kriteerejä, osallistumasta täysivaltaisesti yhteiskunnalliseen toimintaan ja elämään. (Vehmas 2005, 180-181.) Sosiaalisesti syntyvää vammaisuutta voi aiheuttaa erilainen liikkumistapa tai ruokavalio (Laki vammaisetuuksista 2007). Liikuntarajoitteinen tarvitsee kaiteet ja mahdollisesti hissin tai kulkuluiskan. Erityisruokavalioinen voidaan sulkea ulkopuolelle jättämällä hänet huomioimatta yhteisiä ruokailutilanteita järjestettäessä, jolloin käytäntö vammauttaa hänet. Ateriasuunnittelussa hänen tarpeidensa huomioonottamisella eriarvoistuminen voidaan välttää. (Alho 2007, 86 88.) Kukin yhteisö määrittelee itse normaaliuden ja ihanteellisen tai hyväksyttävän ihmisen kriteerit, joita se noudattaa. Voidaan myös kysyä, onko joidenkin ihmisten vammaiseksi julistaminen moraalisesti oikein. Löydetäänkö vammaisuus yksilöistä vai onko se luotu yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa? Edelleen voidaan pohtia, tukevatko vammaisille tarkoitetut palvelut, kuten kuntoutus ja erityisopetus viime kädessä vammaisen henkilön

11 eriarvoista yhteiskunnallista asemaa ja syrjintää. (Ladonlahti; Naukkarinen & Vehmas 1998, 103.) Yksilökeskeisillä ajattelutavoilla ja toimintamalleilla on hyväntahtoinen tarkoitus kohdata jokaisen yksilön ainutlaatuiset tarpeet yksilöllisesti. Ongelmalliseksi asia tulee kuvattaessa näitä yksilöllisiä tarpeita kielteisinä, jolloin yksilöllinen tarve merkitsee yksilön ei-toivottua tapaa olla ja toimia. Vehmas (2005, 105) kiinnittää huomiota koulujärjestelmän erilaisuutta ja erillisyyttä luoviin ongelmiin. Jos lapsi asetetaan varhain marginaaliseen asemaan oman sujuvan toiminnan takaamiseksi, se ylläpitää keskeisesti syrjintää yhteiskunnassa. Lapselta voi samalla jäädä oppimatta tavanomaiseen inhimilliseen vuorovaikutukseen liittyviä taitoja, koska avustava henkilö saattaa ratkaista tai ohjata toimintaa lapsen kohtaamissa ristiriitatilanteessa liikaa (Loijas 1994, 194). 2.3 Vammaisuus ja vammaisuuden ilmenemismuotoja Vammaisuudella tarkoitetaan sosiaalista ilmiötä, joka tapahtuu yhteisön ja yksilön, jolla on elimellinen vamma, välisessä vuorovaikutuksessa. (Vehmas 2005, 17.) Vaikka tämän tutkimuksen kohteena ovat liikuntaesteiset ihmiset, on hyvä huomioida vammaisuuden monitahoisuus. Työllistymisen yhteydessä ei puhuta vammaisista vaan vajaakuntoisista, joihin myös vammaiset ihmiset sisällytetään. Loijaksen mukaan (Haarni 2006, 12) vammainen ei ole vajaakuntoinen, jos työ on hänelle sopiva. Vammautuminen on mahdollista kenelle tahansa jossakin elämänsä vaiheessa joko lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa. Vammaisuus merkitsee eri asioita eri elämäntilanteissa ja elämänvaiheissa. (Haarni 2006, 12 15.) Esteettömän liikkumisen mahdollisuus on huomioitava päivittäisissä toiminnoissa monissa vammaisryhmissä. Aistivammaisia ovat henkilöt, joiden näön tai kuulon tarkkuus on poikkeuksellisella tasolla ja haittaa heidän selviytymistään jokapäiväisissä toiminnoissa. Näkövammaiseksi määritellään Maailman terveysjärjestön WHO:n luokituksen mukaisesti henkilö, joka on heikkonäköinen tai sokea. Heikkonäköisyyteen liittyy usein myös hämäräsokeutta ja häikäistymisherkkyyttä. Täydellinen sokeus on harvinaista. Sokeat voivat nähdä valon ja jopa hahmoja. (Näkövammaisten Keskusliitto i.a..) Kuulovammaisia arvioidaan olevan aikuisväestöstä 15-20 prosenttia. Suomessa syntyy vuosittain 50 60 vaikeasti tai erittäin vaikeasti kuulovammaisia lasta. Väestöennusteiden mukaan vuonna 2010 Suo-

12 messa kuulon apuvälineitä tarvitsee noin 400 000 henkilöä. (Kuulonhuoltoliitto 2008.) Aistivammaisten liikkumista voidaan helpottaa mm. käyttämällä eri aistein välitettäviä opastus- ja varoitustapoja, kuten äänet ja valot. Oppimisvaikeus vammaisuuden tai poikkeavuuden muotona on jäänyt erittäin vähälle huomiolle yhteiskunnassa, vaikka siitä kärsii 5-10 % väestöstä koko ikänsä. Oppimisvaikeuksien ei tarvitse muotoutua esteeksi opinnoissa eikä työuralla. Opiskelua voidaan monissa tapauksissa helpottaa yksinkertaisilla tukitoimilla. Kaikki hyötyisivät luentokalvojen etukäteen saamisesta verkosta tai riittävän ajan järjestämisestä tentin suorittamiseen ja oman osaamisensa osoittamiseen. (Korkeamäki 2008.) Kehitysvammaisuus on vamma ymmärtämis- ja käsityskyvyn alueella. Vamma voi olla seurausta syntymää edeltävistä syistä, synnytyksen yhteydessä sattuneista vaurioista tai lapsuusiän sairauksista tai tapaturmista. Osa syistä jää selvittämättä. Kehitysvammaiset ihmiset voivat elää tasa-arvoisina jäseninä yhteiskunnassa, mutta he tarvisevat tukea, ohjausta ja palveluita. (Kehitysvammaliitto 2008.) Omaksumisen ja havainnoin vaikeudet hankaloittavat teknisten laitteiden kuten pankkiautomaatin käyttöä. Osallisuutta yhteiskuntaan helpotetaan myös selkokielisin kirjoin ja uutisin. Mielikuvien tasolla yksi tunnetuimmista vammaisuuden muodoista on CP-vamma (cerebral palsy). CP-vammaan liittyy usein kehitysvammaisuutta, mutta se ei kuulu itse oireyhtymään. Cp-vammaisella on liikuntaan, kommunikointiin, syömiseen ja oppimiseen liittyviä vaikeuksia. Pakkoliikkeet vaikeuttavat usein cp-vammaisen selviytymistä arjessa sekä tuottavat ympäristölle vaikeuksia kohdata hänet yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä. (Autti-Rämö 2006.) Liikuntaesteisillä henkilöillä on jokin liikkumiseen liittyvä elimellinen rajoite (Nevala- Puranen 2001). Käytännössä sillä tarkoitetaan raajojen poikkeavaa toimivuutta tai epämuodostumista. Invalidiliitto määrittelee jäsenistöönsä kuuluviksi henkilöt, joilla on jokin pysyvä tuki- tai liikuntaelinvamma (Invalidiliitto 2008). Vammaisuuden kokemuksen aiheuttajaksi koetaan pyörätuoli, kyynärsauvat, hissi tai kuntouttaja, jota ilman ei pystytä kuvittelemaan vammaisuutta ilmiönä. Toisaalta vammaisuuden kokemiseen vaikuttavat ympäristön tekniset esteet, sosiaaliset rajoitukset ja ennakkoluulot. (Murto 1992, 12; Haarni 2006, 31.) Kaikki liikuntarajoitteiset eivät käytä apuvälineitä, mutta

13 tarvitsevat esteettömän ympäristön voidakseen täysipainoisesti olla osallisia yhteiskunnassa. Liikuntavammaisuus haittaa yksilön jokapäiväistä selviytymistä, koska liikuntakyky on rajoittunut tai itsenäinen toimintakyky on puutteellinen (Murto 1992, 10). 2.4 Esteettömyys ja lähimmäisen huomioiminen Esteettömyydellä tarkoitetaan vammaisten tarpeiden huomioimista ja kaikki yhteiskunnan sektorit läpäisevää, monipuolista esteettömyysajattelua. Tuotteet, palvelut ja ympäristö suunnitellaan siten, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toimintarajoitteet tulevat huomioiduiksi. Esteettömyys ei ole vain luiskien rakentamista, vaan kokonaisvaltaista erilaisten käyttäjien huomioimista. Ei riitä, että rakennetaan inva-wc, vaan sinne on myös päästävä helposti ja tavanomaista useammin, koska vammoihin ja vammauttaviin sairauksiin liittyy usein myös puutteellinen virtsan tai ulosteen pidätyskyky. Erilaiset vammat tuottavat erilaisia tarpeita. Tärkeää on, että esteettömyyttä edistettäessä ei leimata vammaisia ihmisiä yhdeksi yhtenäiseksi ryhmäksi. Käytännössä esteettömyyttä voidaan toteuttaa sekä kaikille sopivan suunnittelun eli valtavirtaistamisen että vammaisille ihmisille suunnattujen erityispalvelujen avulla. Tällainen kaksoisstrategia tuottaa vammaisille ihmisille saavutettavan ja yhdenvertaisen yhteiskunnan. (Haarni 2006, 30.) Esteettömyyden kannalta on tärkeää yleinen avoimuus ja erilaisuuden kohtaaminen. Vaikeaksi sen tekee erilaisuus, joka ei ole näkyvää. Esteettömyys tarkoittaa myös, että tarjolla olevista erityispalveluista tiedotetaan ymmärrettävästi. (Korkeamäki 2008.) Esimerkiksi tietämättömyys oikeudesta kuljetuspalveluun voi estää sosiaalista elämää, sillä sosiaalisuutta ei synny ilman kontaktia muihin ihmisiin. Vammaisjärjestöjen asiantuntijoiden mukaan vammaisten henkilöiden osallistuminen esim. kulttuuriharrastuksiin tai uskonnon harjoittamiseen on rajallista. Asiasta ei kuitenkaan ole saatavana tutkimustietoa. (Haarni 2006, 24.) Vammaisen henkilön itsenäinen liikkuminen, selviytyminen päivittäisistä toiminnoista, kaupassa käynnistä tai toisten henkilöiden tapaaminen tai työmatkoista suoriutuminen ovat tärkeä osa hänen itsemääräämisoikeuttaan. Esteettömyysnäkökulma tulisi tuoda esille erityisesti suunniteltaessa uusia tiloja tai korjattaessa vanhoja. Suunnitteluvaiheessa yksityiskohdat on suhteellisen helppoa määrittää. Jälkeenpäin korjaukset ovat kalliita

14 ja vaikeita, joskus jopa mahdottomia toteuttaa. On tärkeää, että vammaiset saavat osallistua heitä koskevien päätösten valmisteluun. Väestön ikääntyessä esteettömyys ei ole vain vammaispolitiikkaa, vaan osa hyvää suunnittelua yleisemminkin. Liikuntaesteisille henkilöille tarkoitetut hyvät ratkaisut, ovat hyviä kaikille. (Haarni 2006, 30.) 2.5 Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo yhteiskunnassa Valtakunnallisen vammaisneuvoston tavoitteena on vammaisten kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ja tasa-arvon edistäminen. Hallinnonalojen ja eri vammaisryhmien yhteistyö on kiteytynyt YK:n aloitteesta vammaispoliittiseksi ohjelmaksi. Tämän ohjelman rinnalle tarvitaan paikallisia vammaispoliittisia ohjelmia. Ohjelman päämääränä on luoda edellytykset henkilöiden täysivaltaistumiselle (empowerment) yhteiskunnassamme. Täysivaltaistumisella tarkoitetaan, että vammaiset itse täysivaltaistavat itsensä. Lisäksi täysivaltaistumiseen vaikuttavat vammaisten asioihin vaikuttamaan pystyvät työntekijät, jotka yrittävät pitää heikoimpien puolia paikallisia valtarakenteita vastaan. Liikuntarajoitteisten kannalta tämä merkitsee sitä, että heitä otetaan mukaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Ongelmien määrittelyssä sekä vaikutusten arvioinnissa heillä tulee olla keskeinen rooli. Tällöin mitkään muut tahot eivät mielivaltaisesti ohjaile vammaisten ihmisten elämää. (Kohti yhteiskuntaa kaikille - vammaispoliittinen ohjelma 1996; Södergren 2002; Haarni 2006, 43.) Viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan yhdenvertaisuuden edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Erityisesti tulee muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista. (Yhdenvertaisuuslaki 2004.) Tasavertainen elämä nähdään vammaispolitiikan ja -palvelujen ensisijaisena tavoitteena (Haarni 2006, 12). Lääninhallituksen tehtävänä on varmistaa alueensa perusoikeuksien turvaaminen ja palvelujen toteutuminen. Tavoitteena on turvata palvelut myös tulevaisuudessa väestörakenteen muuttuessa. (Penttilä 2006.) Perustuslaki turvaa kaikille kansalaisille yhdenvertaisuuden lain edessä. Lain mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan mm. sukupuolen, iän, uskonnon, vakaumuksen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän

15 syyn perusteella. (Suomen perustuslaki 1999.) Yhdenvertaisuuslain tarkoituksena on edistää ja turvata yhdenvertaisuuden toteutumista sekä tehostaa syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeussuojaa lain soveltamisalaan kuuluvissa syrjintätilanteissa. Lakia sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa. (Yhdenvertaisuuslaki 2004.) Yhdenvertaisuus tarkoittaa kaikkien yksilöiden ihmisarvon ja osallisuuden tunnustamista riippumatta heidän fyysisistä ominaisuuksistaan. Vammaispalvelulain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. (Vammaispalvelulaki 380/1987.) Heinolassa on laadittu vammaispoliittinen ohjelma, jonka tarkoituksena on ollut luoda edellytykset vammaisten ihmisten taysivaltaistumiselle Heinolan kaupungissa. Tasavertaiset mahdollisuudet toteutuvat vain siten, että vammaisten oikeudet tiedostetaan ja tunnistetaan kaikilla elämän alueilla painottaen vammaisten itsensä läsnäoloa heitä koskevassa päätöksenteossa. (Heinolan vammaispoliittinen ohjelma 2000.) Heinolan uuden valmisteilla olevan vammaispoliittisen ohjelman on tarkoitus valmistua vuoden 2008 lopulla (Markku Sorsa henkilökohtainen tiedonanto 2008). Yhdenvertaisuuslaki on sinällään syrjivä, koska eri vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä kohdellaan eri tavoin. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat paremman suojan ja tuen kuin vammaiset. YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus edellyttää kansallista seurantaa ja vammaisten ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Suomi ei ole vielä ratifioinnut sopimusta. Tällä hetkellä vammaisten mahdollisuudet osallistua asioiden valmisteluun ja seurantaan ovat olemattomat. Könkkölän (2007) mielestä vammaisten syrjintä tulee esille monissa käytännön tilanteissa, kuten liikkumisen mahdollisuudessa ja vapaudessa ja perhe-elämän toteuttamisessa. Kyse ei hänen mukaansa ole niinkään rahasta, vaan asenteista. Vammaisnäkökulmasta ympäristön suunnittelu perustuu suunittelijoiden käsityksiin vammaisuudesta. Määttä on tuonut esiin näkemyksen, jonka mukaan suunnittelijoiden mielestä vammaiset eivät halua huvitella eivätkä liikkua, saatikka urheilla. Tällä tavoin ajateltaessa vammaiset eristetään muista yhteiskunnan jäsenistä. (Loijas 1994, 20.) Pitkäaikainen sairaus tai vamma ei sinällään aiheuta syrjäytymistä tai vaikuta sosiaaliseen selviytymiseen, vaan niihin vaikuttavat yksilön muut ominaisuudet ja ulkoiset

16 olosuhteet. Vammaiset eivät syrjäydy vammaisuutensa vuoksi ryhmänä, vaan yksilöinä. Koska vammaisuus merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita, syrjäytyminen koetaan yksilöllisesti. (Loijas 1994, 19.) Vammaisilla on sama ihmisarvo kuin ei-vammaisilla, mutta se ei toteudu samalla tavoin. Koska vammaisuus on toiminnallisen esteen kokemista, ympäristö ja olosuhteet vaikuttavat henkilön omaan kokemukseen vamman aiheuttamasta haitasta. (Murto 1992, 8.) Vammainen joutuu arkisissa toimissaan ponnistelemaan monien asioiden kanssa, jotka vammattomille sujuvat kädenkäänteessä. Jokapäiväisessä elämässä selviytyminen riippuu niistä voimavaroista, joita ihmisellä on itsessään, ihmissuhteissaan, elämäntilanteessaan ja ympäristössään. Vammaisuus sinänsä ei horjuta henkistä hyvinvointia, mutta se kuormittaa sitä monin eri tavoin. (Terve vammainen i.a.; Verbrugge & Jette 1994.) Tutkimuksen mukaan varsinkin nuoret henkilöt kokivat vammaisuuden sosiaalisen haitan vaikeimpana. Sosiaalinen eli ihmisympäristö tarkoittaa kaikkia niitä kontakteja, joiden kanssa ihminen tulee kosketuksiin päivittäisiä toimintoja suorittaessaan. Sosiaalinen haitta koettiin fyysistä ja toiminnallista vajavuutta merkittävämpänä. Se haittasi erityisesti osallistumista, harrastamista, työhön pääsyä ja siellä olemista, ystävyyssuhteita ja kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen (Loijas 1994, 163 166.) Sanalla kirkko on useita merkityksiä. Kirkko on maailmanlaaja kristittyjen yhteisö, jonka jäseniksi tullaan kasteessa. Kirkon perustaja ja ylläpitäjä on Jumala itse. Kirkko sanalla voidaan myös tarkoittaa rakennusta, jonka piispa on vihkinyt ja pyhittänyt julkisesti Herran huoneeksi. Kirkko on rakennus, jonka rakentamisesta päätetään kirkkolain määräämässä järjestyksessä. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2008.) Kirkko on myös julkinen rakennus. Julkisissa tiloissa erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, jolloin sitä koskevat yhdistymis- ja kokoontumisvapauden säännöt. Jos henkilö ei pääse fyysisten esteiden vuoksi lainkaan rakennukseen, on kysymys liikkumisvapauden ja yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen loukkaamisesta eli syrjinnästä. Kirkko, johon vammainen ei pääse, rajoittaa hänen uskonnonvapauttaan. (Kumpuvuori 2007.) Rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa sekä, sen mukaan kuin rakennuksen käyttö edellyttää, soveltua myös sellaisten henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai toimia on rajoittunut (Maankäyttö- ja rakennuslaki 1999).

17 Koska diakoniatyön tehtävänä on auttaa sairaita ja vammautuneita sekä eri tavoin syrjäytyneitä, on syytä pohtia, onko vammaisuus sinänsä asia, joka johtaa syrjäytymiseen tai aiheuttaa syrjäytymistä jollakin elämän osa-alueella? Kirkon vammaispoliittisen ohjelman tarkoituksena on saada vammaisten ihmisten ääni kuuluville kirkon toiminnassa ja päätöksenteossa. Vammaisuus on asiantila, joka vaikuttaa ihmisten arkitoimintoihin, mutta kirkko ei halua määritellä vammaisia ensisijaisesti heidän vammaisuutensa perusteella, vaan se hyväksyy ihmisten erilaisuuden. (Kirkko kaikille 2003, 9-10.) Turun kirkkopäivillä järjestetyssä seminaarissa painotettiin sitä, ettei kenelläkään asiantuntijalla saisi olla mahdollisuutta ohittaa tukea tarvitsevaa ihmistä ja tehdä hänen puolestaan ratkaisuja ja valintoja. Vammaisten mielipidettä ei puhujan mukaan ole kysytty, eikä vammaisia henkilöitä ole otettu toimikuntiin, jotka ovat valmistelleet vammaisiin liittyviä ohjeistuksia. Seminaarissa kysyttiin, voiko terve ihminen tietää, mitä vammainen tarvitsee liikkuessaan pyörätuolilla tai suorittaessaan arkisia asioitaan. Ei ajatella, että vammaiset henkilöt haluaisivat olla itse myös tekijöinä, eikä vain tekemisen kohteina. (Kumpuvuori 2007.) Invalidiliiton puheenjohtaja arvostelee romanialaisten kerjäläisten näkymistä suomalaisessa katukuvassa. On moraalitonta ja epäeettistä vedota vammaisuuteen varsinkin, kun on ilmeistä, että nämä ihmiset eivät aina edes todella ole vammaisia. Myöskään mielikuva, että vammaiset ihmiset tarvitsisivat juuri vammaisuutensa vuoksi armopaloja kansalaisilta, ei ole oikea. (Tuominen 2008.)

18 3 DIAKONIAN TOIMINTA-AJATUS NOUSEE RAAMATUSTA 3.1 Ihminen Jumalan kuvana Raamattussa kerrotaan, kuinka Jumala loi ihmisen kuvakseen. (I Moos.1: 26-27). Koska kristillinen ajattelu ei aseta ihanteeksi virheettömyyttä, ei vammaisuus myöskään himmennä tätä kuvaa (Kirkko kaikille 2003, 9-10.) Raamatussa puhutaan täydellisistä ihmisistä (Matt.5: 43, 45). Sitä ei tulisi kuitenkaan rajata tarkoittamaan ruumiillista täydellisyyttä tai vammattomuutta. Ennemminkin se on Uuden testamentin opetuksen valossa nähtävissä ihmisen mielen sisäisenä täydellisyytenä ja Jumalan täydellisen rakkauden heijastumisena toisia ihmisiä kohtaan. Toisaalta vammaisuus voidaan nähdä välineellisenä arvona Jeesuksen jumaluuden todentamisessa (Vehmas 2005, 27). Diakoniassa pyritään aina tasavertaiseen yhteistyöhön, jossa tunnistetaan yhteinen keskeneräisyys, haavoittuvuus ja riippuvuus. Avun tarpeessa olevia ihmisiä kohdattaessa pidetään huoli siitä, ettei heitä alisteta. (Diakoniatyöntekijän eettiset ohjeet 2001.) Vanha testamentti opettaa rakastamaan lähimmäistä kuin itseään (3. Moos.19:18). Myös Jeesus viittaa tähän omassa opetuksessaan. Raamattu kertoo ontuvista, rammoista ihmisistä, joiden jalkojen tai käsien rampaantuminen on ollut synnynnäistä (Apt. 3:2) tai tapahtunut myöhemmin hermojen tai selkäytimen vioittumisen seurauksena (2. Sam. 4:4). Vanhan testamentin aikaan tuollainen vammautuminen oli suuri onnettomuus. Oli kyse parantumattomasta tilasta, ja se aiheutti kanssaihmisissä lohduttavaa osannottoa ja auttamisen halua. (Saarisalo 2008.) Vanhan testamentin kuva siitä, miten vammaisiin tulisi suhtautua vaikuttaa hieman ristiriitaiselta. Toisaalta he eivät saaneet tuoda ruokauhria Jumalalle, toisaalta kielletään laittamasta esteitä sokean tielle. (Vehmas 2005, 24-25.) Raamattu on ohjannut ajattelua ja ollut kulttuurin aatteellisena kulmakivenä länsimaissa. Vanhan testamentin kuvaamassa juutalaisuudessa vammaiset ja sairaat monissa tilanteisissa suljettiin ulkopuolelle sekä uskonnollisesta että sosiaalisesta yhteisöstä. Eristämisen syyt olivat hygienisiä. Sen avulla ympärillä olevat ihmiset haluttiin säästää tartunnoilta. Jeesus mullisti juutalaisen ajattelumallin. Hän ei katsonut ihmisen ulkoiseen olemukseen, vaan Jeesukselle tärkeintä oli sisäinen ihminen. Kaikessa kanssakäymisessä ihmisen sydäntä tuli hallita pyyteetön, hyväntahtoinen rakkaus (agape), joka

19 kunnioittaa jokaisen ihmisen tasavertaista arvoa. Agape toimi perustana kristilliselle armeliaisuudelle ja hyväntekeväisyydelle, jossa vähäosaisista huolehtiminen nähtiin keskeisenä Jumalan valtakunnan ilmentymänä maan päällä. (Vehmas 2005, 29 30.) Uusi Testamentti kertoo Jeesuksen ja sairaan miehen kohtaamisesta Betesdan altaalla (Joh. 5:5). Raamattua lukiessa tulee mielikuva, että kyseinen mies oli juuri tutkimuksen kohderyhmään kuuluva liikuntaesteinen. Jeesus kohtasi miehen yksilönä, joka ei ollut hänelle vammainen, vaan arvokas ihminen. Jeesus kysyi mieheltä, tahtoiko hän tulla terveeksi. Mies kertoi tahtovansa ja niin Jeesus paransi hänet. Vaikka diakoniatyössä ei saada aikaan kuvattua ihmeparantumista, voidaan ihmistä lähestyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti kunnioittavasti. Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa muodostuu paikallisista seurakunnista. Seurakunnan tärkein tilaisuus on sunnuntaisin järjestettävä jumalanpalvelus. Seurakunnan tarkoitus on olla uskon, toivon ja rakkauden yhteisö, jossa on tilaa kaikille, ja hyvä olla yhdessä toisten kanssa. Kirkkolaki määrää tarkoin kirkon ja seurakunnan tehtävät. Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (Kirkkolaki 1993, 4 luku 1 ). Kirkko antaa mahdollisuuden kohdata pyhää sekä arjessa että juhlassa. Jumalan läsnäolon yhteisönä kirkko vaikuttaa koko suomalaisessa todellisuudessa ja kohtaa ihmiset siinä elämänpiirissä, jossa he elävät, vaikka terveydenhoito onkin eriytynyt kuntasektorin hoidettavaksi. Tulevaisuuden kirkolle on haaste olla juuri läsnäolon kirkko. Uuden vuosituhannen eurooppalainen ei kiinnity henkisesti eikä maantieteellisesti yhteen paikkaan. Hänen kirkkonsa antaa lepoa ja suojaa, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden löytää uusia suuntia, uusia päämääriä ja uusia matkakumppaneita. (Läsnäolon kirkko 2010.) Evankelis-luterilaisella kirkolla on vammaisille ihmisille tarkoitettua seurakuntatoimintaa sekä Kirkko kaikille -vammaisohjelma. Vammaisten ihmisten uskonnollisesta toiminnasta löytyy hyvin niukalti tutkittua tietoa. (Treloar 2002; Haarni 2006, 25.)

20 3.2 Diakoniatyö ja ihmisen kohtaaminen Diakoniatyöntekijä toimii inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi ja elinolosuhteiden ja elämänlaadun parantamiseksi. Diakoniatyössä rakkaus merkitsee välittämistä, jakamista ja ihmisten tukemista omaehtoiseen selviytymiseen. Diakonatyöntekijä kunnioittaa jokaista ihmistä Jumalan luomana. Diakonia perustuu jokaisen henkilön ainutkertaiseen ja ehdottomaan ihmisarvoon. Ihmisarvo ei koskaan perustu henkilön onnistumiseen tai menestymiseen. Toiseen ihmiseen kohdistuva välinpitämättömyys ja suoranainen laiminlyönti ovat aina ihmisarvon mitätöimistä. Diakoniatyöntekijä toimii luottamuksellisesti ja totuudellisesti sekä rehellisesti. Asiakkaalle se merkitsee luottamuksellisuutta ja varmuutta vaitiolovelvollisuudesta, totuudellisuudesta ja rehellisyydestä. Diakoniatyöntekijän tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun puolustaen erityisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia ja edistää yhteisöllisyyttä. (Diakoniatyöntekijän eettiset ohjeet 2001.) Kirkon diakoniatyö perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen on jakamaton kokonaisuus. Ihmisellä on fyysisten tarpeiden lisäksi psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet, jotka sielunhoito ottaa huomioon osana hoitotyötä. Ihminen on Jumalan kuva ja hänet on luotu vuoropuheluun ja yhteistyöhön Jumalan kanssa. Valitettavasti elämän todellisuuteen sisältyy sairautta, kärsimystä, syyllisyyttä ja elämän rikkinäisyyttä. Jeesuksen esimerkki ja hänen opetuksensa ovat diakoniatyön lähtökohtana. Jeesus kohtasi apua tarvitsevat, köyhät, sairaat ja syrjäytetyt, kuunteli heitä, auttoi ja julisti anteeksiantamuksen sanomaa. Diakoniatyöntekijä kohtaa päivittäin työssään inhimillistä hätää. Samalla hän on tuomassa ihmisille Jumalan antamaa mahdollisuutta, armoa ja anteeksiantamusta, jonka turvin joka päivä on mahdollisuus aloittaa alusta yhä uudelleen. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2007.) Vammaisiin suhtautuminen on ollut vaihtelevaa uuden ajan alkuun asti. Kirkko järjesti heille turvapaikkoja. Vammaisia sääliteltiin ja hoivattiin osoituksena lähimmäisenrakkaudesta, vaikka osaltaan heitä saatettiin pitää riivaajien vaivaamina. Maaseudulla suku huolehti vammaisista tai he joutuivat hankkimaan elatuksensa kerjäämällä. 1800-luvulla vammaiset haluttiin pois silmistä ja heitä alettiin sijoittaa syrjäisillä seuduilla sijaitseviin laitoksiin. Vasta 1960-luvun vammaisliikkeen myötä vammaisille ollaan vähitellen palauttamassa ihmisarvo ja ottamassa heitä mukaan yhteisöön. (Vehmas 2005, 110.)