Kohti teknisten keskusliittoa

Kohti teknisten keskusliittoa

Kohti teknisten keskusliittoa Kuntien Tekniset KTK 1970 2006 Veijo Åberg

Kirjan kuvat KTK:n arkisto, ellei toisin mainita. Graafinen suunnittelu: Jouni Peltola Paino: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007 ISBN 978-952-92-2399-2

Sisällys Kirjassa käytetyt lyhenteet...................................... 7 Saatteeksi...................................................... 9 I Kuntien tekniset hajallaan....................................... 11 Järjestäytymisen juuret............................................. 11 Vaatimaton alku.................................................. 13 Kunta-alan liitot................................................... 14 Kohti keskitettyä järjestelmää....................................... 15 KVL ottaa aloitteen............................................... 16 II KTK:n perustaminen........................................... 19 Kuntien Insinöörien heräte......................................... 19 KTK-suunnitelma................................................. 21 Teknikkojen järjestäytymisongelma.................................. 23 Kunnallisvirkamiesliiton väliintulo.................................... 24 KTK:n perustava kokous........................................... 26 III Omaa paikkaa etsimässä........................................ 29 Organisaation rakentaminen....................................... 29 Pieni liitto, pienet resurssit......................................... 30 Pääsopijoiden ehdoilla............................................. 32 Herrasmiessopimus............................................... 34 Uuden järjestövoiman etsintä....................................... 36 TYJ:n vaikea taival................................................. 39 Tie STTK:n jäseneksi.............................................. 41 IV Neuvotteluihin vaikka väkisin.................................... 47 Keittiön ovi sulkeutuu............................................ 47 Lakon esinäytökset................................................ 49 Laiton vai yhteiskunnalle vaarallinen?................................. 51 KTK:n valmistelut................................................. 53 Sovittelun kautta lakkoon.......................................... 54 Järjestöjen taistelu................................................. 56 Yli sadan prosentin lakko.......................................... 58 Sopu kypsyy..................................................... 59

V Pääsopimuskysymyksen ratkaisu................................. 65 Nuoren liiton kypsyyskoe.......................................... 65 Neuvotteluoikeuksien arkea........................................ 66 Täysivaltainen järjestö............................................. 67 VI Muuttuvat järjestörakenteet..................................... 75 Organisaation ongelmia............................................ 75 Uusi hallinto..................................................... 76 TVK:n konkurssi ja STTK:n muodonmuutos.......................... 78 Kuntien teknisten vaihtoehdot...................................... 80 Ristivetoa KTK:ssa................................................. 83 Energia-ala järjestäytyy uudelleen................................... 84 VII Lama myllertää työmarkkinat.................................... 89 Julkinen talous järkkyy............................................. 89 Työpaikat vaarassa................................................ 90 Kuntien palvelujen puolesta........................................ 91 Yhteiskuntasopimus haussa......................................... 92 Kansaa ei voi vaihtaa, hallituksen voi............................... 94 Laman jälkimainingit............................................... 95 VIII Unelma teknisten sopimuksesta................................. 97 Keskitetyn sopimuksen ongelmat.................................... 97 Hivuttamalla eteenpäin............................................ 99 Vuoden kuntayhteisö............................................... 99 Pääsopimus uusiksi................................................ 100 Kuka on tekninen?................................................ 102 Mikä muuttui?.................................................... 104 Teknisten sopimuksen palkkamääräykset.............................. 105 Unelmat ja todellisuus............................................. 106 Sopimus tulevaisuutta varten....................................... 108 IX Yhteen Insinööriliiton kanssa.................................... 113 Sukupolvenvaihdos liiton johdossa.................................. 113 Perusasioiden äärelle.............................................. 114 Pelastusala tulee Kuntien Teknisiin.................................... 115 Yhteistyökumppania etsimässä..................................... 119 Uuteen Insinööriliittoon........................................... 121 Insinööriliitto...................................................... 123 STTK vai Akava?.................................................. 125 X Kohti teknisten keskusliittoa?................................... 131 Kuntien Teknisten virstanpylväitä................................ 133 Lähteet ja kirjallisuus............................................ 135 Liite............................................................ 139

Kirjassa käytetyt lyhenteet AKAVA-JS Akavan julkisen sektorin neuvottelujärjestö AKT Auto- ja kuljetusalan Työntekijäliitto AMK Ammattikorkeakoulu EATL Energia-alan Toimihenkilöliitto Enerta Energia-alan työnantajayhdistys ETYK Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous IL Insinööriliitto JHL Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JTA Julkisten Työalojen Ammattijärjestö JUKO Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö Jyty Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto KAL Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Liitto KI Kuntien Insinöörit KIA Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit KRI Kuntien Rakennusmestarit ja -insinöörit AMK KRL Kuntien Rakennusmestariliitto KRM Kunnalliset Rakennusmestarit KST Kartta- ja suunnittelutekniset KSV Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta KT Kunnallinen työmarkkinalaitos KTA Kunnallisteknisten Ammattiyhdistys KTK Kuntien Teknillisten Keskusliitto (myöh. Kuntien Tekniset KTK) KTL Kuntien Teknisten Liitto KTN Kuntien Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö (nyk. Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö) KTP Kuntien Tekniset Piirtäjät (myöh. Tekniset Piirtäjät) KTT Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt KTTL Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liitto KTV Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto (myöh. Kunta-alan ammattiliitto) KVL Kunnallisvirkamiesliitto KVTES Kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus KVTN Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunta METO Metsäalan Toimihenkilöliitto (nyk. Metsäalan Asiantuntijat) OAJ Opetusalan Ammattijärjestö Pato Paikallistoimikunta 7

PHE PTL RIL SAK SEFE SETELI SKL SKT SLPL SPAL STHL STK STOL STS STTK STTK-J SuPer SVJ TAK TEK TEKNE TFiF TNJ Toke TS TTT TU TVK TVK-V TVTES TYJ UIL VDL VIL VTK VTL VTY VY YRA YTK YTN Pelastushallinnon Esimiehet Pelastusalan Toimihenkilöliitto Suomen Rakennusinsinöörien Liitto Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö Suomen Ekonomiliitto Finlands Ekonomförbund Suomen Erityisteknisten Liitto Suomen Konepäällystöliitto Suomen Kuntien Teknikot (myöh. Suomen Kuntien Tekniset, nyk. Suomen Ammattikorkeakoulu- ja Opistotekniset) Suomen Laivanpäällystöliitto Suomen Palomiesliitto Suomen Terveydenhoitajaliitto Suomen Työnantajain Keskusliitto Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto Suomen Teknillinen Seura Suomen Teknillisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto (nyk. Toimihenkilökeskusjärjestö STTK) STTK:n Julkisten alojen ammattijärjestö Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Suomen Virkamiesjärjestöt Toimihenkilöiden ammatillinen keskusjärjestö Tekniikan Akateemisten Liitto Teknillisten etujärjestöjen keskittämisen neuvottelukunta Tekniska Föreningen i Finland Toimihenkilöiden neuvottelujärjestö Toimihenkilöjärjestöjen keskusliitto Teknisten sopimus Tekniikan ja Tiedon Toimihenkilöt Toimihenkilöunioni Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto TVK-Virkamiesjärjestöt Teknisen alan virka- ja työehtosopimus Teknillisten Yhteisjärjestö Uusi Insinööriliitto Valtion Diplomi-insinöörien Liitto Valtion Insinöörien Liitto Valtion Teknillisten Keskusliitto Valtion Teknikoiden Liitto Virkamiesten ja työntekijäin yhteisjärjestö Virkamiesten Yhteisjärjestö Yksityistoimialojen Rakennusmestarit Yksityistoimialojen Teknisten Keskusliitto Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukunta (myöh. Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö, nyk. Ylemmät Toimihenkilöt) 8

I Saatteeksi Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry (vuodesta 2001 Kuntien Tekniset KTK ry) perustettiin vuonna 1970, ja liitto muodosti Insinööriliiton kanssa Uuden Insinööriliiton vuonna 2006. KTK:n 36 vuoden taival muodostaa mielenkiintoisen kappaleen suomalaista työmarkkinahistoriaa. Tämä teos pohjautuu pääosin kahteen aiempaan KTK:n historiaa käsittelevään teokseen, Kuntien teknisten asialla (2000) ja Ammattiliiton synty (2003), joiden tietoja on muokattu, korjattu ja täydennetty. Tavoitteena on ollut tiivis esitys liiton tärkeimmistä vaiheista, erityisesti liiton järjestö- ja sopimussuhteiden muutoksesta. Niinpä monet järjestötoiminnan yksityiskohdat, KTK:n jäsenjärjestöjen toiminta ja teknisten työnkuvan muutokset jäävät vähemmälle huomiolle. Tutkimus- ja kirjoitustyön aikana olen saanut ystävällistä apua monilta tahoilta. Kuntien Teknisten, Uuden Insinööriliiton sekä Toimihenkilöarkiston henkilökunta on avustanut tutkimusmateriaalin etsinnässä ja vastannut mitä erilaisimpiin kysymyksiin työn aikana. Jukka Väyrynen ja Timo Syrjänen ovat avustaneet kuvamateriaalin hankinnassa. Tekstin toimittamisessa olen saanut tärkeää apua Sari Sivoselta. Teoksen ulkoasusta vastaava Jouni Peltola on puolestaan osoittanut kiitettävää kärsivällisyyttä työn kestäessä. Keijo Houhala, Timo Ansio, Seppo Kaivola, Ville Koskela ja Kari Tirronen ovat lukeneet käsikirjoituksen tai osia siitä ja antaneet arvokkaita kommentteja ja korjausehdotuksia. Kirjan tulkinnoista ja mahdollisista virheistä vastaa luonnollisesti kirjoittaja. Helsingissä kesäkuussa 2007 Veijo Åberg 9

Kuntien Teknillisten Keskusliiton perustavan kokouksen pöytäkirja. 10

I Kuntien tekniset hajallaan Järjestäytymisen juuret Julkisen sektorin tekniset* viranhaltijat ja toimihenkilöt ovat perinteisesti muodostaneet erityisryhmän, joka ei ole oikein istunut perusvirkamiehen kaavaan. Teknisillä on ollut koulutuksen ja työtehtävien luoma vahva ammattikuntaidentiteetti: kunnan tai valtion palveluksessa oleva insinööri on ollut ensisijassa insinööri, vasta toiseksi virkamies. Kuntien tekniset ovatkin usein löytäneet luontevan vertailukohdan pikemminkin teollisuuden puolelta kuin muista virkamiehistä. Tämä erityispiirre on lyönyt leimansa myös teknisten virkamiesten ammatilliseen järjestäytymiseen. Järjestäytyminen alkoi ammattikunnallisista järjestöistä, joita perustettiin 1800-luvun lopulta lähtien. Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit perustivat Tekniska Föreningen i Finlandin (TFiF) vuonna 1880 ja suomenkielisen Suomen Teknillisen Seuran (STS; alunperin Suomenkielisten Teknikkojen Seura) 1896. Suomen Rakennusmestariliitto (myöh. Rakennusmestarien Keskusliitto) perustettiin 1905, Suomen Konepäällystöliitto 1906 ja Insinööriliitto 1919. Teknikoille ei syntynyt vastaavaa koko koulutustasoa kattavaa ammattikunnallista liit- * Sanalla teknillinen tarkoitettiin aiemmin nimenomaan teknillisen koulutuksen saanutta teknikkoa, insinööriä, diplomi-insinööriä tai arkkitehtiä. Tekninen tarkoitti puolestaan teknisessä toimessa työskentelevää toimihenkilöä, joka saattoi olla edennyt tehtäväänsä myös ilman koulutusta ns. pitkää linjaa pitkin. Teknillisen koulutuksen merkitystä korostavat järjestöt olivat ajoittain hyvinkin tarkkoja teknillisen ja teknisen välisestä merkitys- ja statuserosta. Esimerkiksi monet julkisen sektorin teknikot vieroksuivat vielä 1970- luvulla Teknisten Liittoa, koska he eivät pitäneet liittoa teknillisenä, vaan leimallisesti pitkän linjan miesten järjestönä. Tässä teoksessa käytetään pääsääntöisesti yleistermiä tekninen ilman em. jaottelua. 11

toa, mutta he perustivat lukuisia alakohtaisia yhdistyksiä, joista huomattavimmaksi muodostui vuonna 1925 perustettu Suomen Teollisuusteknikkojen Liitto (myöh. Teknisten Liitto). Nämä teknisten järjestöt olivat alunperin luonteeltaan ammatillis-aatteellisia: ne pyrkivät kokoamaan yhteen kaikki saman koulutustason tekniset, niin teollisuudessa kuin julkisissa viroissa työskentelevät, niin työnantaja- kuin palkansaaja-asemassa olleet. Järjestöjen ammatillis-aatteelliseen luonteeseen kuului myös se, että ne eivät olleet työmarkkinajärjestöjä vaan keskittyivät ennen kaikkea ammattikunnan keskinäiseen yhteydenpitoon ja koulutus- ja ammattitaitokysymyksiin. Kuntien tekniset toimihenkilöt muodostivat pitkään varsin harvalukuisen joukon. Yksittäisen kunnan palveluksessa saattoi olla yksi rakennusmestari ja muutamia sähkö- ja vesihuollosta sekä muusta teknisestä toimesta vastaavia insinöörejä ja teknikkoja. Kunnan tehtävien lisääntyessä ja teknistyessä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös teknisten määrä ja merkitys kasvoivat. Tekniset toimihenkilöt olivat kunnissa yleensä virka-asemaltaan työnjohtajia tai tätä korkeammassa esimiesasemassa, jolloin rajanveto työnantajaan päin oli ongelmallista. Ammattijärjestötoimintaa ei pidetty kaikin osin soveliaana ei edes tarpeellisena ja varsinkin korkeakoulutetut tekniset toimihenkilöt suhtautuivat omien etujen kollektiiviseen ajamiseen varauksellisesti. Asiat hoidettiin kunnan päättäjien kanssa mieluummin herrasmiessopimuksilla kuin joukkovoimalla. Vuonna 1943 säädetty valtion ja seuraavana vuonna säädetty kuntien virkamiehiä koskeva neuvotteluoikeuslaki antoivat viranhaltijoiden järjestöille ensi kerran oikeuden neuvotella virkamiehiä ja heidän palvelussuhteitaan koskevista kysymyksistä. Neuvotteluoikeuslaki ja toisen maailmansodan jälkeinen epävarmuus työmarkkinoilla antoivat sysäyksen kunta-alan teknisten viranhaltijoiden ja toimihenkilöiden järjestöjen perustamiselle, joista ensimmäisenä perustettiin kunta-alan työmarkkinayhdistykseksi Kunnalliset Rakennusmestarit r.y. Suomen Rakennusmestariliiton toimesta vuonna 1945. Lähinnä työnjohtajia edustava Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt r.y. (KTT) perustettiin vuonna 1946 ja seuraavana vuonna diplomi-insinöörien ja arkkitehtien yhdistys Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit r.y. (KIA). Kuntien ko- 12

nemestarit perustivat oman yhdistyksensä vuonna 1958 ja opistoinsinöörit puolestaan Kuntien Insinöörit ry:n (KI) vuonna 1962. Näistä KTT, Kunnalliset Rakennusmestarit, KIA ja Kuntien Konemestarit ry saivat myös neuvotteluoikeuslain mukaiset neuvotteluoikeudet. Kuntien tekniset järjestäytyivät perinteiseen tapaan koulutustason mukaan, mutta samalla tehtiin ensimmäiset yritykset käynnistää laajempaa yhteistyötä. KTT yritti heti perustamisensa jälkeen yhdistää kuntien tekniset toimihenkilöt yhteiseen liittoon, mutta epäonnistui. KTT liittyi pian Suomen Teollisuusteknikkojen Liiton jäsenyhdistykseksi ja kuului sitä kautta vastaperustettuun Suomen Teknillisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliittoon (STTK). Vuonna 1948 KTT irtautui teollisuusteknikoista, ja siitä tuli suoraan STTK:n jäsenjärjestö. Muut kunta-alan teknisten järjestöt eivät kiinnittyneet yhtä tiiviisti työmarkkinajärjestelmään. Niillä olikin yleensä läheisemmät suhteet omiin ammatillis-aatteellisiin järjestöihinsä kuin työmarkkinakeskusjärjestöihin: esimerkiksi Kunnalliset Rakennusmestarit oli alusta asti Suomen Rakennusmestariliiton jäsenyhdistys, ja Kuntien Insinöörit puolestaan liittyi vuonna 1966 Insinööriliittoon. Teknisten kaksoisjärjestäytyminen oli tavallista. Monet kuntien tekniset kuuluivat KVL:oon tai KTV:oon sekä omaan teknisten yhdistykseen ilman suurempaa ristiriitaa. Koska virkamiehillä ei ollut sopimuksilla sidottua työrauhavelvoitetta, ei kaksoisjärjestäytymistä koskevaa valintatilannetta tullut. Vaatimaton alku Alkuajan kuntien teknisten järjestöjä on toisinaan kutsuttu hieman vähättelevään sävyyn kerhoiksi tai jopa ompeluseuroiksi, koska niiden toiminta oli varsin pienimuotoista. Mahdollisuudet ajaa etuja olivat rajalliset, sillä julkisen sektorin virkamiehillä ei ollut sopimusoikeuksia eikä laillista oikeutta lakkoon tai muuhun työtaisteluun. Neuvotteluoikeuslaki antoi järjestöille vain oikeuden tulla kuulluksi, mutta kuulemisen jälkeen työnantaja saattoi päättää esimerkiksi palkankorotuksista oman kantansa mukaan. Tästä huolimatta kunta-alan ammattiliitot pyrkivät painostamaan työnantajat sopimaan asioista mahdollisimman sitovasti järjestöjen kanssa ennen päätöksentekoa. 13

Keskitettyä edunvalvontaa vaikeutti myös se, ettei kunnilla ollut ennen 1970-luvun alkua yhtenäistä työnantajapolitiikkaa, jolloin sekä palkkaus, kelpoisuusehdot että muut työsuhteen ehdot vaihtelivat kunnasta toiseen. Kuntien keskusjärjestöt Suomen Kaupunkiliitto, Maalaiskuntien liitto ja Finlands svenska landskommunernas förbund antoivat palkkasuosituksia, jotka yleensä seurailivat valtion palkkakehitystä. Suositukset loivat jonkinlaista linjaa kuntien palkkapolitiikalle, mutta viime kädessä virkapalkoista päätti itsenäisesti kunkin kaupungin, kauppalan tai kunnan valtuusto, kuntainliitoissa liittovaltuusto. Yhtenäisen kunnallisen järjestelmän puuttuessa palkkakiistat olivat yleensä luonteeltaan paikallisia. Teknisesti koulutettujen erityisesti insinöörien ja diplomi-insinöörien tarve kollektiiviseen etujen ajamiseen oli suhteellisen pieni aina 1960-luvulle saakka: työllisyystilanne oli hyvä, tulotaso tyydyt- Kunta-alan liitot Kunta-alan tärkeimmät ammattijärjestöt olivat 1960-luvulla vuonna 1918 perustettu Kunnallisvirkamiesliitto (KVL) sekä Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto (KTV) vuoteen 1958 asti Suomen Kunnantyöntekijäin liitto joka oli perustettu vuonna 1931. Kunnallisvirkamiesliitto, joka oli Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliiton (TVK) jäsenjärjestö, pyrki kokoamaan kuntien virkamiehet ja toimihenkilöt yhteiseen liittoon. KTV, joka oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) jäsenliitto, edusti puolestaan ennen kaikkea kuntien suorittavan portaan työntekijöitä, mutta sen riveihin kuului lisäksi runsaasti viranhaltijoita. KVL:oa ja KTV:oa erotti toisistaan paitsi hieman poikkeava jäsenprofiili myös ideologinen juopa: KVL miellettiin selvästi porvarilliseksi järjestöksi, kun taas KTV sitoutui SAK:n kautta osaksi työväenliikettä. Kahden suuren ohella vuonna 1950 perustettu akateemisesti koulutettujen keskusjärjestö Akava pyrki valvomaan kunnallisissa viroissa olevien jäsentensä etuja. Sen koulutuspohjainen järjestäytymisperiaate poikkesi ns. teollisuusliittoperiaatetta ts. järjestäytymistä työpaikan ja -tehtävän mukaan noudattavista KTV:sta ja KVL:sta. Teknisten keskusjärjestö STTK painotti toimintansa yksityiselle sektorille. Sen jäsenjärjestöissä (Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt, Suomen Konepäällystöliitto ja Teknisten Liitto) oli vielä 1960-luvulla vain muutamia satoja kunnissa työskenteleviä jäseniä. 14

tävä ja asema vakaa. Tyytymättömyyden aiheita alkoi kuitenkin vähitellen ilmetä. Lisääntyvä tekninen koulutus oli omiaan heikentämään teknisesti koulutettujen suhteellista asemaa työmarkkinoilla. Kuntien teknisen toimen virat ja toimet lisääntyivät jatkuvasti, mutta virkojen palkkataso alkoi jäädä teollisuuden palkoista jälkeen. Molemmat ilmiöt lisäsivät ammatillisen järjestäytymisen ja yhteisen edunvalvonnan houkuttelevuutta. Lisäksi työmarkkinoilla noudatettu, matalapalkka-aloja suosinut ns. solidaarinen palkkapolitiikka ja heikko reaalipalkkakehitys kohtelivat kuntien ylempien palkkaluokkien teknisiä tavalla, joka antoi lisäpontta järjestäytymiselle. Paineet alkoivatkin purkautua paikoin palkkaliikkeinä, joissa kuntien tekniset käyttivät painostuskeinoina hakusaartoja ja joukkoirtisanoutumisia vaatimustensa tueksi. Kohti keskitettyä järjestelmää Kuntien neuvottelujärjestelmä joutui muutospaineiden kohteeksi 1960- luvulla. Vuonna 1964 säädettiin ns. menettelytapalaki, jonka mukaan valtion virkamiesten palkantarkistukset seurasivat jatkossa teollisuustyöntekijöiden palkkojen muutoksia vuotuisen ansiotason muutosvertailun perusteella. Palkkojen tarkistuksista sovittiin valtioneuvoston käytännössä valtiovarainministeriön ja virkamiesten keskusjärjestöjen välisellä sopimuksella. Näin valtion virkamiesjärjestöt saivat ensi kerran laillisen, joskin rajoitetun sopimusoikeuden. Neuvottelu- ja sopimustoiminta keskitettiin supistamalla sopimuskelpoisten järjestöjen määrä neljään. Valtion menettelytapalain säätäminen käynnisti keskustelun vastaavan järjestelmän luomisesta kunta-alallekin. Kunnallisen sopimusjärjestelmän hajanaisuus herätti kasvavaa tyytymättömyyttä niin työnantaja- kuin palkansaajapuolella, ja kuntien keskusjärjestöt alkoivat yhdessä kaavailla kunnallista menettelytapalakia. Kunnallisen menettelytapalain valmistelu aiheutti liikettä kuntaalan ammattiliitoissa. Järjestelmän muuttaminen työnantajavaltaisesta sopimuspohjaiseksi oli ammattiliittojen näkökulmasta merkittävä uudistus, joka oli omiaan vahvistamaan liittojen asemaa. Tosin samalla näköpiiriin tuli järjestöjen välinen pudotuspeli: kuka saisi sopimusoikeudet? Vuosien mittaan kunta-alan neuvotteluoikeudet saanei- 15

den järjestöjen määrä oli noussut 25:een, mikä merkitsi käytännössä todellisen neuvottelutoiminnan jumiutumista. Eräänlaisena ennakkotapauksena saattoi pitää kunnallisten työntekijöiden ja virkamiesten eläkelain säätämistä vuonna 1964. Sen yhteydessä kolme edustavinta järjestöä (KVL, KTV ja Akava) sai oikeuden esittää edustajiaan Kunnallisen eläkelaitoksen valtuuskuntaan. Kunnallinen menettelytapalaki ei lopulta toteutunut, sillä julkisen sektorin neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän kehittäminen sai uuden suunnan. Osana ensimmäistä tulopoliittista kokonaisratkaisua (Liinamaa I) keskusjärjestöt sopivat maaliskuussa 1968, että valtion ja valtionapupalkkaisten virkamiesten työehdoista päätettäisiin täyden sopimusvapauden pohjalta, ts. virkamiesjärjestöt saisivat yksityisen sektorin kaltaisen sopimusoikeuden. Ratkaisua täydennettiin syyskuussa 1969 Liinamaa II -sopimuksessa, jossa sopimusvapauden periaate sovittiin ulotettavaksi kuntien viranhaltijoihin. Periaatteista sorvattiin komiteatyönä vuosina 1968 1969 valtion ja kuntien virkaehtosopimusjärjestelmä, jota koskeva lainsäädäntö astui voimaan 1. joulukuuta 1970. Ensimmäinen kunnallinen virkaehtosopimus solmittiin jouluaattona 1970. Virkaehtosopimusjärjestelmä merkitsi neuvottelu- ja sopimustoiminnan keskittämistä, ja samalla neuvottelukelpoisten järjestöjen määrä supistui voimakkaasti. KVL ottaa aloitteen Kunnallisvirkamiesliitto huolestui asemastaan menettelytapalakia valmisteltaessa. Liitto seurasi tarkasti valtion sisarjärjestönsä Virkamiesliiton kokemuksia ja oli valmis reagoimaan muutospaineisiin tarvittaessa etukäteen. Vuonna 1965 perustettiin Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK), joka pyrki kokoamaan kaikki teknisen koulutuksen saaneet ja valtion teknisen alan viroissa ja toimissa työskentelevät yhteiseen järjestöön. VTK koostui neljästä koulutustasopohjaisesta järjestöstä, jotka edustivat valtion diplomi-insinöörejä ja arkkitehtejä, opistoinsinöörejä, rakennusmestareita sekä teknikoita. Ensimmäistä kertaa syntyi teknikoista diplomi-insinööreihin ulottuva, ns. vertikaalisesti järjestäytynyt teknisten etujärjestö; aiemmin tällainen koulutustasot ylittävä yhteistyö oli osoittautunut vaikeaksi. VTK:n perustaminen iski pahimmin Virkamiesliittoon, johon suuri 16

osa valtion teknisistä oli aiemmin järjestäytynyt. Virkamiesliiton näkökulmasta VTK:n perustaminen oli omiaan hajottamaan ja heikentämään valtion virkamiesten yhteistä edunvalvontaa. Kunnallisvirkamiesliitto halusi välttää vastaavan kunnallisella sektorilla ja pitää järjestökentän kontrollissaan. Niinpä liitto kutsui vuonna 1965 kunta-alalla toimivat ammattikunnalliset yhdistykset yhteiseen neuvottelukuntaan, jonka toimintaohje vahvistettiin tammikuussa 1966. Tämän Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunnan (KVTN) julkilausuttuna tarkoituksena oli toimia järjestöjen yhteistyöelimenä ja neuvotella kunta-alan virkamiesten ja toimihenkilöiden ammatillisista ja palkkausta koskevista kysymyksistä. Neuvottelukunta saattoi antaa järjestöille myös suosituksia, mutta suosituksia antaessaan sen oli oltava yksimielinen. Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunta kokosi Kunnallisvirkamiesliiton ohella varsin vaikuttavalta näyttävän joukon järjestöjä: Insinööriliitto Kunnalliset Rakennusmestarit ry Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit ry Kuntien Konemestarit ry Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liitto (ent. Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt) Maanmittausinsinöörien Liitto Maanmittausteknikot ry Sosiaalityöntekijäin Liitto Suomen Rakennusinsinöörien Liitto Suomen Sähköteknikkojen Liitto KVTN:n puheenjohtajana toimi Kunnallisvirkamiesliiton toiminnanjohtaja Eero Kantola ja varapuheenjohtajana Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liiton (KTTL, aiempi KTT) puheenjohtaja, teknikko Eino Jumppanen. Neuvottelukunta kokoontui yleensä muutamia kertoja vuodessa. Kunnallisvirkamiesliiton ajatuksena lienee ollut se, että vetämällä myös ammatillis-aatteelliset järjestöt neuvottelukuntaan estettäisiin erillisten, pieniä ryhmiä edustavien ammattiliittojen synty. Kunnallisvirkamiesliiton toive yhtenäisestä KVL-vetoisesta kunta-alan koalitiosta ei toteutunut. KVTN:n kokouksiin osallistuneet tekniset tur- 17

hautuivat pian, sillä heidän mielestään neuvottelukunta kokoontui vain silloin, kun KVL tarvitsi tukea omille pyrkimyksilleen. Teknisten mielestä heidän erityiskysymyksensä jäivät jatkuvasti huomiotta. Tekniset olivat pieni erityisryhmä, joka oli keskimäärin paremmin palkattua väkeä kuin KVL:n valtaosa, joten he eivät tuntuneet kaikin osin sopivan liiton profiiliin. KVTN:n vaikutus teknisiin olikin täsmälleen päinvastainen kuin Kunnallisvirkamiesliitto oli toivonut. Yhteistyö KVL:n kanssa pikemmin herätti kuin tukahdutti teknisten haluja terävöittää omaa ammattikuntaista järjestäytymistä. Lisäksi neuvottelukunta toi eri koulutushaaroja ja -tasoja edustavat teknisten järjestöt yhteen laajemmin kuin koskaan aikaisemmin ja antoi hyvän pohjan teknisten keskinäiselle yhteistyölle. 18

II KTK:n perustaminen Kuntien Insinöörien heräte Ensimmäisen konkreettisen liikkeen kuntien teknisten yhteistyön tiivistämiseksi teki Kuntien Insinöörit ry. Teknisten yhteistyöelimen perustamista oli KI:n parissa pohdittu jo vuosia, ja helmikuussa 1968 Kuntien Insinöörien vuosikokous päätti, että yhdistyksen oli tehtävä aloite yhteistoiminnasta koko kuntien teknisen henkilökunnan kesken. Insinöörit katsoivat olevansa juuri sopiva ryhmä yhdistävänä linkkinä korkeakouluinsinöörien ja teknikkojen välillä. Kuntien Insinöörit lähetti 20. lokakuuta 1968 kirjeen KIA:lle, KTTL:lle, Kunnallisille Rakennusmestareille ja Kuntien Konemestareille. Huolellisesti muotoiltu kirje tiivisti KI:n arvion kunta-alan tilanteesta: Allekirjoittaneen Kuntien Insinöörit ry:n keskuudessa on todettu, että kuntien palveluksessa olevat teknilliset virkamiehet ja toimihenkilöt ovat huonosti järjestäytyneitä, mutta silti yleensä hyvin sijoittuneita ja palkattuja viime vuosina vallinneen insinööri- ja teknikkopulan vuoksi. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Jo nyt on havaittavissa sekä insinöörien että teknikoiden mutta myös muun koulutetun työvoiman ylitarjontaa. Syntyvässä kilpailussa saavat tällöin parhaiten järjestäytyneet pysymään palkkauksensa korkeimmalla tasolla. Koska Kunnallisvirkamiesliitto jäsenkuntansa kirjavuuden vuoksi ei ilmeisesti tarpeeksi tehokkaasti tule ajamaan teknillisen ryhmän etuja, niin esitämme harkittavaksi, olisiko perustettava valtion teknillisten virkamiesten esimerkin mukaisesti myös kunnalliselle sektorille esim. diplomi-insinöörien, insinöörien ja teknikoiden yhteinen työmarkkinajärjestö ajamaan kuntien palveluksessa olevien jäsenten- 19

sä palkka-, vakanssi- ym. asioita. Järjestö tulisi tarvittaessa käymään neuvotteluja Kaupunkiliiton, Kuntainliiton sekä eri kaupunkien ja kuntien kanssa em. asioista. Kuntien Insinöörit ry:n piirissä odotetaan kannanottoanne esitettyyn asiaan. Kaikki KI:n kirjeen saaneet neljä järjestöä vastasivat myönteisesti kevään 1969 kuluessa. Kuntien Insinöörit ei suinkaan jäänyt toimettomana odottamaan vastauksia, vaan tiedusteli epäluuloistaan huolimatta myös Kunnallisvirkamiesliitolta, olisiko KI:n mahdollista liittyä KVL:n jäsenjärjestöksi. Vastaus oli kielteinen: insinöörit olivat tervetulleita yksityisinä jäseninä Kunnallisvirkamiesliittoon, mutta KI ei voinut liittyä järjestönä. KVL:n järjestäytymisperiaate ei sallinut liiton sisällä ammattiryhmittäistä järjestäytymistä, vaan jäsenyys perustui paikallisyhdistysten henkilöjäsenyyteen. Kuntien Insinöörit oli tehnyt aloitteen, mutta konkreettisiin toimiin tarvittiin ulkopuolista apua. Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto kamppaili Kunnallisvirkamiesliiton tavoin asemastaan työmarkkinakentässä. VTK toivoi parhaillaan valmisteltavan virkaehtosopimuslain yhteydessä pääsevänsä sopijajärjestöjen joukkoon. VTK kaipasi kuitenkin vahvistusta, ja varteenotettavana vaihtoehtona oli koota eri sektoreiden teknisiä mahdollisimman laajasti yhteen. VTK:n aloitteesta teknisten toimihenkilöiden järjestöt kokoontuivat keskustelemaan teknisten järjestäytymistilanteesta 9. kesäkuuta 1969. Asemien vahvistamiseksi hahmoteltiin kaikki teknisten järjestöt kattavaa yhteenliittymää, työnimeltään Suomen Teknisten Keskusliitto STK. Tähän tulisivat kuulumaan VTK:n lisäksi Kuntien Teknisten Keskusliitto KTK ja Yksityistoimialojen Teknisten Keskusliitto YTK, jotka kokoaisivat kaikki tekniset saman katon alle. KTK pitäisi puolestaan sisällään KIA:n, KI:n, Kuntien Teknisten Liiton (KTL, entinen KTTL, joka oli jälleen muuttanut nimensä) Kunnalliset Rakennusmestarit sekä Kuntien Konemestarit. Maanmittausteknikoiden sihteeri Anssi Kuusela muisteli järjestöjen toista kokousta 18. kesäkuuta 1969 parikymmentä vuotta myöhemmin: Esimieheni, silloinen katukorvausinsinööri [Tauno] Talvio Helsingin kaupungilta oli KIA:n eli Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit ry:n puheenjohtaja, ja hän sitten kertoi mulle, että tämmöinen kokous on 20

tulossa. Mä sitten läksin sinne mukaan ilman keneltäkään saatua valtakirjaa, mutta mullahan oli tietysti maanmittausteknikoiden sihteerinä oikeus mennä ajamaan yhdistyksen asioita minne vaan. Kesäkuun 18. päivän kokouksessa päätettiin asettaa toimikunta suunnittelemaan kuntien teknisten yhteisen liiton perustamista. Toimikuntaan nimettiin diplomi-insinööri Olli Laine (KIA), insinööri Taisto Mursula (KI), rakennusmestari Lauri Anttila (KRM) sekä teknikko Eino Jumppanen (KTL). Jumppanen edusti toimikunnassa samalla myös kaikkia kunta-alan teknikkoja. KTK-suunnitelma Toimikunta luonnosteli syyskuussa 1969 ns. KTK-suunnitelman, jossa oli esikuvana VTK:n organisaatio kunnalliselle sektorille sovellettuna. Siinä kunta-alan teknisten toimihenkilöiden koulutustason mukaan järjestäytyneet järjestöt liittyisivät uuteen Kuntien teknisten virkamiesten ja toimihenkilöiden keskusliittoon (KTK); liiton jäseninä olisivat siis yhdistykset, eivät henkilöt. Ajatuksena oli, että keskusliitto olisi luonteeltaan lähinnä yhteistyöelin, jossa jäsenjärjestöt olisivat varsinaisia toimivia yksiköitä. KTK:n toiminnan päämääräksi kaavailtiin yksiselitteisesti kuntien teknisten virkamiesten ja toimihenkilöiden palkka- ja työsuhde-etujen ajamista. KTK-toimikunta noudatti uuden keskusliiton organisaatiota kaavaillessaan uskollisesti VTK:n esikuvaa. Koska VTK koostui neljästä valtakunnallisesta koulutustason mukaan järjestäytyneestä liitosta, myös KTK-toimikunnan sääntöluonnos totesi liiton muodostuvan yhdestä diplomi-insinöörien ja arkkitehtien, yhdestä opistoinsinöörien, yhdestä rakennusmestarien ja yhdestä teknisten toimihenkilöiden muodostamasta yhdistyksestä. Ratkaisu oli periaatteessa selkeä, mutta viimeisestä eli teknisten toimihenkilöiden määritelmästä tuli ongelmia, jotka osaltaan viivästyttivät uuden keskusliiton perustamista. Teknikkojärjestöissä kaivattiin tiukempaa rajausta ja jäsenyyden ehdoksi teknikon koulutusta; taustalla myös VTK toivoi tätä, sillä rajaus oli sopusoinnussa sen omien sääntöjen kanssa. KTL, johon kuului teknikkojen ohella myös ns. pitkän linjan miehiä eli ilman teknistä koulutusta työnjohtotehtäviin nousseita toimihenkilöitä, ajoi puolestaan väljää teknisen toimi- 21

henkilön määritelmää ilman koulutustasovaatimusta. Asia jäi hiertämään toimikunnan työtä ja järjestöjen keskinäisiä välejä. KTK-toimikunnan suunnitelma lähetettiin lokakuussa 1969 kunta-alan teknisten toimihenkilöiden järjestöihin lausunnolle. Suunnitelman vastaanotto oli pääosin myönteinen. Uuden liiton perustamista pidettiin tarpeellisena ja tervetulleena. Vertikaalisen järjestäytymisen periaate, jossa kaikki koulutustasot olisivat samassa liitossa, sai niinikään hyväksynnän. Soraääniäkin toki oli: esimerkiksi KIA:ssa muutamat vastustivat eri koulutustasoja edustavien ammattiryhmien liittoutumista, koska se toisi esimiehet ja alaiset samaan liittoon ja toisaalta haittaisi eri alojen diplomi-insinöörien keskinäistä horisontaalista järjestäytymistä. KTK-suunnitelma sai viileimmän vastaanoton KTL:ssa, jonka paikallisyhdistykset suhtautuivat hankkeeseen varauksellisesti. Järjestöt käsittelivät KTK-toimikunnan työn tuloksia yhteisessä kokouksessaan tammikuun lopussa 1970, ja päätyivät antamaan toimikunnalle lisäaikaa KTK:n perustamismahdollisuuksien selvittämiselle. Selvitystyön oli määrä valmistua 30. huhtikuuta 1970 mennessä. Samassa yhteydessä toimikuntaa täydennettiin kolmella teknikkojärjestöjen edustajalla: sähköteknikko Erkki Hintikainen, maanmittausteknikko Anssi Kuusela ja ylikonemestari Aale Puttonen. KTL:n puheenjohtaja Jumppanen edusti KTK-toimikunnassa myös teknikkoja, joiden mielestä Jumppasen toiminta ei vastannut teknikkojärjestöjen näkemyksiä, ja arkaa tilannetta tasapainotettiin näin. KTL:n ja teknikkojärjestöjen välistä juopaa lukuunottamatta toimikunnan työskentely sujui varsin hyvässä hengessä, kuten Hintikainen myöhemmin muisteli: Tässä työryhmässä oli puheenjohtajana Olli Laine KIA:sta, ja oli kyllä mahtava kokemus meikäläiselle, että diplomi-insinööri ammattiyhdistystoiminnassa on niin rakentava hahmo, että jo se tämän vähän riitelevän jengin sai niin hyvin yhteistoimintaan. Jotta yhteistoimintaa voitaisiin tiivistää jo ennen uuden keskusliiton perustamista, solmittiin 7. maaliskuuta 1970 yhteistyösopimus, jonka allekirjoittivat kaikki valmisteluun osallistuneet järjestöt: KIA, KI, KRM ja KTL sekä viisi teknikkojärjestöä. Sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä järjestöt antoivat myös yhteisen julkilausuman, jossa korostettiin kuntien teknisten toimihenkilöiden yhteistyön merkitystä. 22

Teknikkojen järjestäytymisongelma KTK-suunnitelman esteenä oli koko valmistelun ajan teknikkojen järjestörakenne. Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit, Kuntien Insinöörit sekä Kunnalliset Rakennusmestarit olivat varsin selväpiirteisiä koulutustason ja -alan mukaisia järjestöjä, kun taas kuntien teknikot olivat hajallaan pienissä järjestöissä. KTK-suunnitelma edellytti kuitenkin yhtä kokoavaa teknikkotason järjestöä Kunnallisten Rakennusmestarien rinnalla. Teknikot olivat yrittäneet tiivistää yhteistyötään jo 1960-luvun loppupuolella perustamalla TeRaKon ja Suomen Teknikkojen Keskusliiton. TeRaKo oli yhteenliittymä, joka toimi teknikoiden, rakennusmestarien ja konemestarien yhteistyöfoorumina. Suomen Teknikkojen Keskusliitto oli puolestaan Sähköteknikkojen Liiton, Valtion Teknikoiden Liiton, Koneteknikkojen liiton sekä Lämpö-, vesi- ja ilmastointiteknikkojen liiton vuonna 1968 perustama yhteistyöjärjestö. TeRaKon ja Suomen Teknikkojen Keskusliiton merkitys työmarkkinakysymyksissä jäi vähäiseksi. Kunta-alan teknikkojärjestöt ryhtyivät syksyllä 1969 kokoamaan voimiaan KTK-toimikunnan työskentelyn rinnalla, ja esikuvaksi otettiin VTK:n teknikoita edustava jäsenjärjestö Valtion Teknikoiden Liitto. Kuntien Konemestarit, Maanmittausteknikot ry, Kunnalliset Sähköteknikot, Suomen Koneteknikoiden Liitto, Kuntien Teknisten Liitto sekä Suomen Teknikoiden Keskusliitto järjestivät Helsingissä 30. lokakuuta 1969 kokouksen, jossa ne asettivat kolmihenkisen toimikunnan valmistelemaan järjestäytymistä yhteen liittoon. Toimikuntaan nimettiin Erkki Hintikainen, Anssi Kuusela ja Aale Puttonen. Myöhemmin viisihenkiseksi kasvanut toimikunta esitti marraskuussa 1969 perustettavaksi kunnallisen alan teknikkoliiton, josta tulisi rakennusmestareiden rinnalle toinen teknikkotason järjestö KTK:oon. Jatkoneuvotteluissa KTL:n ja muiden teknikkojärjestöjen välejä alkoi hiertää vaatimus puhdaslinjaisesta teknikkojärjestöstä, jonka jäsenyyskriteeriksi tulisi teknikon koulutus. Tämä merkitsi pitkän linjan miesten rajaamista ulos sekä uudesta teknikkoliitosta että tulevasta KTK:sta. KTL joutuikin syksyllä 1969 punnitsemaan, muuttaisiko se sääntöjään vai jättäytyisikö liitto pois teknikoiden järjestöhankkeesta. KTL oli ainoana kunta-alan teknise- 23

nä järjestönä STTK:n jäsen, ja keskusjärjestön säännöt olivat niinikään ristiriidassa tällaisen koulutustasovaatimuksen kanssa. Taustalla STTK puolestaan pelkäsi, että kaavaillusta KTK:sta tulisi STTK:n kilpailija, joka lisäksi vetäisi KTL:n ulos STTK:sta. KTL piti talven 1969 1970 neuvotteluissa yllä varauksellista kantaa uuden teknikkojärjestön ja KTK-valmistelujen suhteen: liitto ei halunnut muuttaa sääntöjään, mutta otti edelleen osaa valmistelutyöhön. Uuden teknikkojärjestön perustamisvalmistelu eteni helmikuussa 1970 siihen vaiheeseen, että järjestön työnimeltään Suomen Kuntien Teknikkojen Liitto säännöt voitiin lähettää järjestöjen tutustuttaviksi. Sääntöluonnoksen mukaan liiton jäseniksi voitiin ottaa valtakunnalliset teknikkojen (teknillisen koulun loppututkinnon suorittaneiden) muodostamat rekisteröidyt yhdistykset. KTL:n liittokokous päätti lopulta huhtikuussa 1970, ettei liitto muuttaisi sääntöjään ja jäi näin sivuun niin uuden teknikkoliiton kuin KTK:n perustamisesta; Eino Jumppasen sanoin ne potkivat minut pois siitä komiteasta. Teknikkojärjestöt perustivat yhteisen liittonsa suunnitelman mukaisesti 29. huhtikuuta 1970 Oltermannin Killassa Helsingissä. Uuden järjestön nimeksi tuli lopulta Suomen Kuntien Teknikot SKT ry, ja siihen liittyi viisi yhdistystä: Kuntien Konemestarit ry, Maanmittausteknikot ry ja Kunnalliset Sähköteknikot ry sekä talven 1969 1970 aikana perustetut Kuntien Koneteknikot ry ja Kuntien LVI-teknikot ry. Näin oli KTK-suunnitelman edellyttämä järjestörakenne valmis. Kunnallisvirkamiesliiton väliintulo Kuntien teknisten toimihenkilöiden järjestäytymiskaavailut tulivat Kunnallisvirkamiesliiton kannalta pahaan aikaan. Pitkin vuotta 1969 käytiin kovaa kädenvääntöä siitä, mitkä järjestöt saisivat neuvotteluja sopimusoikeudet valmisteilla olevassa kunnallisessa virkaehtosopimusjärjestelmässä. Valmistelussa oli vahvistunut kanta, jonka mukaan kutakin kolmea keskusjärjestöä SAK, TVK ja Akava edustaisi vain yksi liitto. KVL halusi itselleen pääsopijan oikeudet, ja liiton asema TVK:n tärkeimpänä kunta-alan järjestönä oli tässä kilpailussa periaatteessa vahva. Muut TVK:n järjestöt, joilla oli kunta-alalla työskenteleviä jäseniä, eivät kuitenkaan halunneet antaa KVL:lle yksinoikeutta edustaa 24

kaikkia TVK:n kunta-alan toimihenkilöitä. Niinpä TVK:n sisällä valmisteltiin kuntien ja valtion virkamiesten yhteisen neuvottelujärjestön, TVK:n Virkamiesjärjestöt TVK-V:n, perustamista. KVL:n vastustuksesta huolimatta TVK-V perustettiin joulukuussa 1969, ja se sai lopulta niin kunta-alan kuin valtion pääsopijaoikeudet. Vääntö TVK-V:n perustamisesta oli juuri käynnissä, kun Kunnallisvirkamiesliitolle tuli lokakuun alussa 1969 tieto kuntien teknisten järjestäytymissuunnitelmista. Tämä ei sopinut liiton tavoitteisiin ollenkaan: Teknisen henkilöstöjärjestön perustaminen olisi omiaan hajottamaan myönteistä keskitettyä järjestäytymistä KVL:n piirissä, todettiin Kunnallisvirkamiesliiton toimiston laatimassa muistiossa lokakuussa 1969. Teknisten irtautuminen KVL:sta uhkasi myös heikentää liiton mahdollisuuksia saada pääsopijaoikeudet. Samoihin aikoihin myös KVL:oon kuulunut Sosiaalityöntekijäin Liitto pyrki eroon liitosta, ja sen tie veikin myöhemmin Akavaan. KVL pelkäsi esimerkin innoittavan muitakin ammattiryhmiä, ja niinpä liiton oli tehtävä jotakin. Teknisten omaa järjestäytymishanketta ei pyritty estämään väkisin, vaan koetettiin etsiä vaihtoehtoisia tapoja pitää tekniset KVL:n huomassa. Liiton toimistossa pantiin jo varhain merkille, että alkuperäisessä KTK-toimikunnassa kaikki muut paitsi puheenjohtaja Olli Laine olivat KVL:n jäseniä. KVL valmisteli lokakuussa 1969 luonnoksen Kunnallisalan Virkaehtoliiton säännöiksi. Ajatuksena oli koota KVL ja teknisten järjestöt yhteiseen neuvottelujärjestöön, joka voisi käydä kunta-alan neuvottelut se oli siis eräänlainen vahvistettu KVTN. Samalla valmisteltiin myös toista, KVL:n kannalta houkuttelevampaa vaihtoehtoa, jossa tekniset liittyisivät tietyin ehdoin suoraan KVL:n jäseniksi. Kun vielä TVK-V:n perustaminen joulukuussa 1969 teki erillisen Virkaehtoliiton toteuttamisen vaikeaksi, KVL hylkäsi idean ja pyrki saamaan tekniset suoraan jäsenikseen. Kuntien teknisten edustajat kävivät syksyn ja talven 1969 1970 aikana hyvässä hengessä neuvotteluja yhteistyöstä Kunnallisvirkamiesliiton kanssa, ja KVL sai kuntien teknisiltä ilmeisen ristiriitaisia signaaleja. Anssi Kuusela muisteli asetelmaa parikymmentä vuotta myöhemmin: Oli nimittäin sellaistakin käsitystä olemassa, että tämä teknisten järjestö olisi perustettu vain sellaisessa tarkoituksessa, että se kokoai- 25

si kuntien palveluksessa olevan teknisen henkilökunnan Kunnallisvirkamiesliittoon ja tästä aiheestahan käytiin sitten Kunnallisvirkamiesliiton kanssa tiiviitä neuvotteluja. Erityisesti tätä KVL:läistä linjaa ajoi Mursulan Taisto, ja [---] hän sitten huomasi, että tästä KVL:läisestä ajatuksesta ei tule mitään ensinnäkin siitä syystä, että KVL:ssä aika vahvasti torjuttiin sellainen ajatus, että muodostettaisiin sinne KVL:n sisälle semmoinen valtakunnallinen yhdistys. [---] Sitten kyllä täällä KTK:n puolellakin erityisesti diplomi-insinöörit olivat jyrkästi sitä mieltä, että mihinkään KVLsidonnaisuuksiin me ei lähdetä, ja kyllä tätä samaa ajattelua löytyi muissakin ryhmissä. Taisto Mursula, joka sittemmin teki pitkän uran Kunnallisvirkamiesliiton puheenjohtajana, oli keväällä 1969 valittu sekä KVL:n että TVK:n valtuuston jäseneksi. Yhteydet KVL:n ja KTK-toimikunnan välillä kulkivat paljolti Mursulan kautta, ja Mursula saattoi välittää KVL:n johdolle liian optimistisen kuvan tilanteesta. Kunnallisvirkamiesliiton johdolle valkeni lopullisesti vasta kevään 1970 kuluessa, että kuntien tekniset aikoivat todellakin perustaa oman, KVL:sta erillisen liiton. KVL tyytyi tilanteeseen, jolle se ei voinut mitään. KTK-toimikunta ehdotti 26. maaliskuuta 1970 Kunnallisvirkamiesliitolle yhteistyösopimusta, jonka lähtökohta oli, että KTK perustettaisiin ja että nämä kaksi liittoa voisi tehdä yhteistyötä kunta-alan virkamiehiä koskevissa kysymyksissä. KTK-toimikunnan ehdotus johtikin lopulta syksyllä 1970 väljän ns. runkosopimuksen solmimiseen KTK:n ja KVL:n välillä. Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunta puolestaan lopetti toimintansa vuonna 1971. KTK:n perustava kokous Kuntien Teknillisten Keskusliiton perustava kokous pidettiin 17. kesäkuuta 1970 Helsingissä. Kokous oli hyvin valmisteltu, sillä esityslistan kaikki kohdat oli etukäteen sovittu; pöytäkirjakin oli itse asiassa kirjoitettu jo ennen kokousta. Puheenjohtajana toimi Helge Kosonen Kunnallisista Rakennusmestareista ja sihteerinä Anssi Kuusela juuri perustetusta SKT:sta. Paikalle oli kutsuttu myös Eero Kantola KVL:sta sekä Eino Jumppanen KTL:sta. Kantola esitti kokouksessa 26

myös liittonsa tervehdyksen, joka ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen onnentoivotus: hän näet totesi, ettei voinut toivottaa onnea kilpailevalle järjestölle, mutta toivoi jatkossa hyvää yhteistyötä. Tervehdyksensä uudelle liitolle toivat myös VTK:n, Maanmittausteknikkojen, Suomen Konepäällystöliiton, Suomen Teknikkojen Keskusliiton sekä Suomen Teknillisen Seuran edustajat. Kokouksen tärkeimmät päätökset koskivat luonnollisesti sääntöjä ja henkilövalintoja. Keskusliiton jäseniksi määriteltiin sellaiset valtakunnalliset yhdistykset, joiden jäsenet työskentelivät toimihenkilöinä kuntien, kuntayhtymien, kunnallisten laitosten, kunnallisten valtionapupalkkaisten laitosten sekä seurakuntien palveluksessa ja jotka olivat saaneet koulutuksen teknillisessä korkeakoulussa, opistossa tai koulussa. Sääntöjen mukaan KTK:n päätösvaltaa käytti kerran vuodessa kokoontuva sääntömääräinen liittokokous, joka valitsi hallituksen puheenjohtajan sekä 12 hallituksen jäsentä sekä näille varajäsenet. Kustakin jäsenjärjestöstä oli valittava vähintään kaksi edustajaa hallitukseen; käytännöksi muodostui se, että kaikki jäsenliitot saivat kolme hallituspaikkaa. Hallitus valitsi keskuudestaan kolme varapuheenjohtajaa. Hallituksen ohella KTK:n hallintoa hoiti sihteeristö, johon kuuluivat liiton pääsihteeri sekä jäsenjärjestöjen sihteerit. Kuntien Teknillisten Keskusliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin helsinkiläinen diplomi-insinööri Erkki Nuutila (KIA). Varapuheenjohtajiksi hallitus valitsi rakennusmestari Veijo Koskisen (KRM) Espoosta sekä insinööri Timo Tiihosen (KI) ja ylikonemestari Pauli Hentusen (SKT) Helsingistä. Liiton sivutoimiseksi pääsihteeriksi valittiin SKT:n puheenjohtaja Erkki Hintikainen. Muut sihteeristön jäsenet olivat diplomi-insinööri B. E. Jansson (KIA), insinööri Pertti Patakangas (KI), rakennusmestari Lauri Anttila (KRM) ja ylikonemestari Aale Puttonen (SKT). 27

Erkki Hintikainen toimi KTK:n pääsihteerinä vuodesta 1970 alkaen, ensin sivu- ja vuodesta 1974 päätoimisesti. Hintikaisella oli keskeinen rooli liittoa perustettaessa ja organisoitaessa, ja häntä onkin kutsuttu KTK:n luojaksi. Hintikainen jäi eläkkeelle v. 1991, ja hän on sen jälkeen toiminut KTK:n veteraanikerhon puheenjohtajana. KTK:n toimiston henkilökunta v. 1974. Vas. järjestösihteeri Markku Sipilä, toimistosihteeri Aino Leino ja pääsihteeri Erkki Hintikainen. 28

III Omaa paikkaa etsimässä Organisaation rakentaminen Kuntien Teknillisten Keskusliiton organisaatiosta tuli kahtalainen. Keskusliiton muodostivat koulutusalapohjaiset jäsenjärjestöt, jotka käyttivät äänivaltaa liittokokouksessa ja hallituksessa. Lisäksi perustettiin rekisteröimättömiä paikallistoimikuntia eli patoja, jotka yhdistivät kaikki kyseisen kunnan tai kuntayhtymän tekniset. Niiden työtä puolestaan koordinoi KTK. Paikallistoimikuntien vastuulle tuli KTK:n kuntakohtainen edunvalvonta työnantajaan päin. KTK:n toiminta oli aluksi hyvin Helsinki-vetoista, mutta sanaa uudesta liitosta lähdettiin viemään tarmokkaasti maakuntiin tiedotustilaisuuksin ja KTK-seminaarein sekä auttamalla paikallisten patojen perustamisessa. Koska liitolla ei ollut käytännössä lainkaan taloudellisia resursseja, työtä tehtiin vapaaehtoisesti pioneeriajalle ominaisen innostuksen voimalla. KTK:n jäsenjärjestöistä varsinkin Kunnallisilla Rakennusmestareilla joka perustamisvaiheessa oli selvästi suurin KTK:n liitoista oli useilla paikkakunnilla omaa paikallistoimintaa, mikä helpotti KTK:n patojen perustamista. KTL:n vahva asema joillakin paikkakunnilla vaikeutti luonnollisesti KTK:n paikallistoiminnan aloitusta. Vastuksista huolimatta KTK:n paikallistoiminta käynnistyi jo vuoden 1970 aikana Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella, josta tuli Helsingin ohella KTK:n vahvin paikkakunta. Parissa vuodessa paikallistoimikuntien määrä kasvoi yli kahdenkymmenen. Kuntien Teknillisten Keskusliiton alkuperäinen idea oli toimia jäsenliittojen yhteistyöelimenä. Varsinaisia toimijoita olisivat koulutusalapohjaiset jäsenliitot, ja KTK:n tehtävänä oli koota kuntien tekniset viranhaltijat ja toimihenkilöt yhteisen sateenvarjon alle. Keskus- 29

liiton organisaation oli määrä pysyä tämän ajatuksen mukaisesti varsin keveänä. Kehitys vei kuitenkin alusta alkaen toiseen suuntaan. Toiminnan ydin eli käytännön edunvalvonta keskittyi alusta asti paikallistoimikuntien ja KTK:n johdon väliselle akselille, ja jäsenjärjestöjen itsenäinen rooli edunvalvonnassa jäi vähäisemmäksi. Jäsenjärjestöt olivat yksin liian pieniä, ja lisäksi yleinen kehitys työmarkkinoilla suosi suurempia järjestöjä. Niinpä KTK:n roolista tulikin aikaa myöten vahvempi kuin ehkä aluksi arveltiin. Keskusliiton sisäisessä päätöksenteossa neljä jäsenjärjestöä sen sijaan piti vahvan asemansa. Omaperäinen kaksilinjainen organisaatio aiheutti alkuvuosina jännitteitä KTK:n sisällä. Jäsenjärjestöt olivat tottuneet hoitamaan jäsentensä paikallisia ongelmia suoraan kuntien kanssa, eivätkä ne luopuneet vanhoista tavoistaan KTK:n perustamisen jälkeen. Tämä aiheutti väliin pientä hämmennystä paikallistoimikunnissa, joille KTK:n paikallinen edunvalvonta kuului. Jäsenjärjestöt puolestaan valittivat, että paikallistoimikunnat hoitivat asioita niiden ohi suoraan KTK:n keskustoimiston kanssa, vaikka säännöt edellyttivät, että KTK:ssa käsiteltävät asiat tulivat jäsenjärjestöjen kautta. Jännitteistä huolimatta organisaatiota ei muutettu, vaan sen kanssa opittiin vähitellen elämään. Pieni liitto, pienet resurssit KTK oli aluksi hyvin pieni keskusliitto. Neljän jäsenjärjestön jäsenmaksun maksaneita jäseniä oli vuonna 1970 seuraavasti: Kunnalliset Rakennusmestarit..... 850 jäsentä Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit.. 294 jäsentä Kuntien Insinöörit.............. 134 jäsentä Suomen Kuntien Teknikot........ 477 jäsentä Yhteensä.................... 1 755 jäsentä Järjestöjen vapaajäsenetkin mukaanlukien KTK:n todellinen jäsenmäärä jäi alle kahden tuhannen. KTK arvioi edustavansa noin 50 prosenttia kuntien teknisistä viranhaltijoista ja toimihenkilöistä. Näin pienen järjestön resurssit olivat luonnollisesti vähäiset. Liiton jäsenmaksuksi sovittiin aluksi 20 markkaa/vuosi (vastaa reaaliarvoltaan noin 25 euroa v. 2007), jolla vaatimattomat toimintakulut 30

katettiin. Tuohon aikaan löytyi KTK-laista talkoohenkeä toimistoremontista postitustalkoisiin asti pakko oli löytyäkin, kun vuosibudjetti esim. vuonna 1971 oli 23 000 mk, kuvasi KTK:n ensimmäinen pääsihteeri Erkki Hintikainen alkuvuosien tilannetta. KTK sai vuoden 1971 alussa ensimmäisen toimistonsa, käytännössä pienen kirjoituspöytänurkkauksen VTK:n toimiston alivuokralaisena Helsingissä, osoitteesta Apollonkatu 3 c 17. Kaksi vuotta myöhemmin, tammikuussa 1973 KTK vuokrasi oman 50-neliöisen toimistohuoneiston saman kadun varrelta osoitteesta Apollonkatu 3 a 2. Ensimmäiset vuodet liitto toimi tyystin harrastuspohjalta, ja esimerkiksi Hintikainen hoiti vuoteen 1974 asti pääsihteerin tehtäviä oman toimensa ohella; tosin VTK:n alivuokralaisena KTK saattoi käyttää arkirutiineihin jonkin verran VTK:n toimistoapulaisen palveluksia. KTK:n ensimmäinen palkattu toimihenkilö oli Jaan Vingisaar, joka aloitti kesäkuussa 1972 liiton järjestösihteerinä. Häntä seurasi tehtävässä Markku Sipilä tammikuussa 1973. Ainoana työntekijänä järjestösihteeri Sipilälle kuuluivat kirjaimellisesti kaikki juoksevat asiat, myös perintätoimiston tehtävät, kuten Sipilä muisteli: Alkuaikoina KTK:ssa oli erikoinen piirre: jäsenmaksut eivät olleet keskitetyssä perinnässä, vaan jäsenjärjestöt keräsivät jäsenmaksut ja tilittivät sovitun osan KTK:lle. Mutta kun ne olivat itsekin pieniä, kasvavia järjestöjä, niin jouduin erinäisiä kertoja soittamaan kohteliaita soittoja, että lähettäkää vähän rahaa, että saan palkkani maksuun. [---] Oli jälkikäteen ajatellen aika mahdoton tehtäväkuva. Oli tämmöistä hommaa ja sitten toisaalta olisi pitänyt liikkua paljon maakunnissa, mutta ei päässyt riittävästi. Järjestöjen välisiä jännitteitä lukuunottamatta KTK:n sisäinen järjestöpolitiikka oli alkuvuosina varsin sopuisaa. Henkilövalinnat tehtiin yhteistyöjärjestön hengen mukaisesti sovussa, ja järjestöjen keskenään sopimia edustuskiintiöitä kunnioitettiin. Erkki Nuutila toimi liiton puheenjohtajana kaksi vuotta. Kun hän keväällä 1972 kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, Jyväskylään kokoontunut liittokokous valitsi hänen tilalleen yksimielisesti rakennusmestari Veijo Koskisen, joka toimi tehtävässä vuoteen 1975 asti. Huomionarvoista on, että vaikka puoluepolitiikka nosti päätään monissa toimihenkilöjärjestöissä 1970-luvun alkupuolella, KTK:ssa 31

puoluepolitiikan merkitys jäi vähäiseksi. KTK:ssa ja sen jäsenjärjestöissä oli poliittisesti aktiivisia jäseniä oikealta ja vasemmalta mm. puheenjohtaja Veijo Koskinen oli tunnetusti vasemmistolainen mutta tämä ei johtanut liiton sisällä puolueiden ryhmätoimintaan. Pääsopijoiden ehdoilla Kuntien Teknillisten Keskusliitto perustettiin teknisten sopimusoikeuksien takaamiseksi uudessa kunnallisessa sopimusjärjestelmässä, mutta tässä asiassa tekniset myöhästyivät ratkaisevasti. Maan hallitus jätti uutta virka- ja työehtosopimusjärjestelmää koskevat lakiesitykset eduskunnalle vapunaattona 1970. Virkaehtosopimuslait annettiin marraskuussa, ja ne tulivat voimaan joulukuun alusta 1970 lukien. Järjestelmän perusedellytyksiin kuulunut kunta-alan pääsopimus solmittiin 12. lokakuuta 1970 Akavan, SAK:n ja TVK:n kesken. Pääsopimus määritteli neuvottelu- ja sopimusosapuoliksi kuntien keskusjärjestöjen perustaman Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan (KSV) ja palkansaajapuolelta Akavan, KTV:n ja TVK-V:n. Eräiden terveydenhuollon ryhmien osalta oikeudet myönnettiin myös SAK:n Virkamiesten ja työntekijäin yhteisjärjestölle (VTY) sekä KVL:lle ja Suomen sairaanhoitajaliitolle. STTK:kin havitteli pääsopijaoikeuksia, mutta sen edustavuus kunta-alalla katsottiin liian pieneksi. Pääsopimus naulasi sopimusjärjestelmän kiinni, ja jatkossa pääsopijajärjestöt valvoivat tiukasti, ettei uusille järjestöille myönnettäisi pääsopijaoikeuksia. Taustalla piili kaksi seikkaa: järjestelmän toimivuus ja järjestöpolitiikka. Rajaamalla sopijajärjestöjen määrä yhteen keskusjärjestöä kohti järjestelmästä saatiin toimiva. Sekä kuntatyönantaja että palkansaajajärjestöt halusivat estää vaivalla kokoon saadun keskitetyn järjestelmän hajoamisen. Sopimusoikeuksien rajaaminen sopi suurille liitoille myös järjestöpoliittisista syistä. Pääsopijaoikeudet betonoivat liittojen vaikutusvallan, ja tiukka linja sopimusoikeuksia myönnettäessä oli omiaan ehkäisemään yksittäisten ammattiryhmien irrottautumista suurista liitoista. KTK:n jäsenjärjestöistä KIA:lla ja Kunnallisilla Rakennusmestareilla sekä SKT:n jäsenjärjestöllä Kuntien Konemestarit ry:llä oli toki ns. vanhan neuvotteluoikeuslain mukaiset neuvotteluoikeudet, jotka antoivat niille oikeuden tulla kuulluiksi ilman varsinaista sopimus- 32

oikeutta. Näiden neuvotteluoikeuksien merkitys oli kuitenkin häviämässä kunnallisen virka- ja työehtosopimusjärjestelmän tullessa voimaan. KTK jäi neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän ulkopuolelle. Erkki Hintikainen arvioi myöhemmin, että KTK:n perustamisessa myöhästyttiin vuoden verran. On kuitenkin epävarmaa, olisiko varhaisempi järjestäytyminen tuonut kuntien teknisille pääsopijaoikeudet. Valtion virkaehtosopimusjärjestelmää valmisteltiin rinnan kunnallisen järjestelmän kanssa, ja vielä keväällä 1970 näytti siltä, että VTK:sta tulisi VTY:n (SAK), Virkamiesliiton (TVK-V) ja Akavan rinnalla yksi pääsopijajärjestöistä. Valmistelun loppuvaiheessa kesällä 1970 VTK kuitenkin putosi pääsopijakaavailuista pois ja jäi lopulta KTK:n tavoin ilman sopimusoikeuksia. KTK:lle olisi saattanut käydä samoin, vaikka kuntien tekniset olisivat lähteneet aikaisemmin liikkeelle. Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan toimistonjohtaja Teuvo Varjas kuvasi haastattelussa 2000-luvun alussa asetelmaa työnantajan kannalta: Kunnalliselle Sopimusvaltuuskunnalle oli annettu oikeus harkita, että mitkä ovat niin edustavia järjestöjä, että niiden kanssa kannattaa tehdä virkaehtosopimuksia. 1970-luvun alussa TVK-V:n jäsenjärjestöissä oli mm. Virkamiesliitto, jossa oli jo varmaan lähes 50 000, siellä oli Sairaanhoitajaliitto, Kunnallisvirkamiesliitto ja Suomen Opettajaliitto. Niissä oli tuommoinen 30 000 jäsentä, alle ja päälle, ja kuntien teknisiä lienee ollut siihen aikaan tuommoinen kolmisen tuhatta, niin se oli tavattoman pieni, ja kun kuntien teknisistäkin suurin osa oli irtaantunut Kunnallisvirkamiesliitosta, niin oli selvää, että Kunnallisvirkamiesliiton johto, erityisesti toiminnanjohtaja Kantola, koki sen, että se oli heille järjestöpoliittinen kysymys. He eivät missään olosuhteissa voineet hyväksyä sitä, että heiltä lähti pois sosiaalityöntekijöitä ja Kunnallisvirkamiesliittoon kuuluvia teknisiä, jotka ryhtyivät sitten ajamaan etujaan tämän hyväksytyn järjestelmän ulkopuolelta. He olivat sidottuja tähän keskitettyyn, ja sitten heiltä irtautuneet ryhmät lähtivät omille teille. Tämä kärjisti sen tilanteen kuntatyönantajan kannalta mahdottomaksi. 33

Herrasmiessopimus Vastaperustettu KTK lähti vastuksista huolimatta tarmokkaasti tekemään itseään tykö kuntatyönantajan luo. KTK pääsi syksystä 1970 alkaen säännölliseen keskusteluyhteyteen Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan kanssa, ja toimistonjohtaja Teuvo Varjaksesta tuli KTK:n tiukka, mutta arvostettu neuvottelukumppani. KSV:n toimistolla ei ollut oikeutta tehdä sopimuksia tai periaatteessa edes neuvotella KTK:n kaltaisen villin järjestön kanssa, joka ei kuulunut pääsopijoihin. Toisaalta KSV:n toimistolla oli pragmaattinen näkemys siitä, että asiat oli hoidettava tavalla tai toisella myös kuntien teknisten kanssa eritoten siksi, että nämä kuuluivat monin paikoin kuntien elintärkeää infrastruktuuria ylläpitäviin avainryhmiin. KSV:n toimisto ja KTK päätyivätkin ensimmäisen kunnallisen virkaehtosopimuskierroksen yhteydessä talvella 1970 1971 poikkeukselliseen ratkaisuun: ne sopivat 22. tammikuuta 1971 Sopimusvaltuuskunnan ja teknisten yhteydenpidosta sekä työrauhasta 31.1.1972 saakka. Palkantarkistusten ja muiden palvelussuhteen ehtojen osalta päätettiin noudattaa juuri solmitun tulopoliittisen kokonaisratkaisun (ns. UKK-sopimuksen) linjaa. Tehdyssä pöytäkirjassa sovittiin, että asetettaisiin työryhmä, jonka piti vappuun 1971 mennessä selvittää, minkälaista neuvottelu- ja yhteydenpitomenettelyä olisi tarkoituksenmukaista noudattaa kuntien ja kuntainliittojen sekä toisaalta Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry:n jäsenistön kesken. Tavoitteena oli, että juuri solmittuun kunnalliseen virkaehtosopimukseen sisältyvän 0,2 % järjestelyvaran käytöstä kuoppakorotuksiin voitaisiin sopia paikallisesti muiden kunta-alan viranhaltijoiden tavoin. KSV:n toimiston ja KTK:n välillä oli puolestaan määrä selvittää virkaehtosopimuksia koskeva neuvottelumenettely vuoden 1971 aikana. Teuvo Varjas muisteli pöytäkirjaa 30 vuotta myöhemmin: Tämä on aika erikoinen sopimus, koska se ei ollut mikään virallinen sopimus. Se oli herrasmiessopimus, sanoisin. Niissä olosuhteissa me ilmoitimme ymmärtävämme, että on kunnallisia teknisiä, jotka eivät kuulu pääsopijajärjestöihin ja toimivat erittäin tärkeissä tehtävissä kunnallisissa vesilaitoksissa, sähkölaitoksissa, energialaitoksissa ja kunnallisen rakennustoimen piirissä, suunnittelutoimen piirissä rakennustarkastus mukaan lukien, kadunrakennuksessa, talonrakennukses- 34

sa ja niin edelleen. Siellä oli hyvin vaativissa tehtävissä toimivia, jotka olivat jo varmaankin suuri osa päättäneet irtaantua juuri Kunnallisvirkamiesliitosta tai sitten järjestäytyä muutoin KTK:hon. Pöytäkirja ei ollut juridisesti sitova virkaehtosopimus, sillä KSV:n toimistolla ei ollut valtuuksia sellaisen solmimiseen. KSV:n toimistossa toivottiin, että tällä tavalla yhteydenpito KTK:n kanssa voisi jatkua hallitusti, kunnes asia saataisiin ratkaistua kestävällä tavalla. Valtion puolella valtiovarainministeriön palkkaosasto päätyi samantapaiseen epäviralliseen pöytäkirjajärjestelyyn VTK:n kanssa. Teuvo Varjas esitteli KTK:n kanssa tehdyn pöytäkirjan Kunnalliselle Sopimusvaltuuskunnalle, jossa toimiston menettely sai ristiriitaisen vastaanoton. Kaikki Sopimusvaltuuskunnan jäsenet eivät hyväksyneet menettelyä, vaan katsoivat toimiston ylittäneen valtuutensa. Toisaalta Sopimusvaltuuskunnassa myös puolustettiin sopimusta käytännöllisillä syillä: jollakin tavalla asioista piti sopia. KTK:n kannalta pöytäkirja oli periaatteellisesti merkittävä, sillä se oli pienen, vain puoli vuotta toimineen villin liiton ensimmäinen sopimus sellaiseksi se tulkittiin. Pöytäkirja merkitsi ainakin moraalista tunnustusta liitolle ja sen edustavuudelle, jonka suuremmat liitot mielellään asettivat kyseenalaiseksi. Pöytäkirja antoi myös uskoa siihen, että kuntien tekniset saattoivat ajaa asioitaan ilman sopimusoikeuksiakin. Ilo sopimuksesta jäi varsin lyhyeksi, sillä UKK-sopimuksen mukaisten yleiskorotusten ja työrauhan lisäksi mikään pöytäkirjassa sovittu ei pitänyt. Akava, TVK-V, KTV ja VTY protestoivat voimakkaasti keväällä 1971 KSV:n toimiston KTK:n kanssa käymiä neuvotteluja ja vaativat asian pikaista selvittämistä. Kunnallisvirkamiesliitto varoitti jäseniään jo tammikuussa 1971, ettei kuoppakorotuksia saanut ohjata villien järjestöjen jäsenille, vaan ainoastaan pääsopijajärjestöille. Pääsopijajärjestöjen reaktion jälkeen Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta otti toukokuussa 1971 sen kannan, että KTK:n olisi hoidettava neuvottelu- ja sopimuskysymyksensä pääsopijajärjestöjen kautta, mikä käytännössä merkitsi kehotusta liittyä johonkin pääsopijajärjestöistä. KSV:n toimisto tuli varovaisemmaksi KTK:n suhteen, vaikka neuvottelukontakteja pidettiinkin epävirallisesti yllä. Kevään 1971 paikallisissa neuvotteluissa pääsopijajärjestöt puolestaan jättivät kuntien tekniset osattomiksi järjestelyvaran käytöstä 35

päätettäessä. Pääsopijajärjestöjen reaktio vaikutti myös osaltaan siihen, ettei tammikuun 1971 pöytäkirjassa sovittu neuvottelumenettelyn selvittäminen edennyt vuoden 1971 aikana. Lupaavasti alkanut sopimuskierros toi siis pettymyksiä KTK:lle. Kovien kokemusten jälkeen liitto ilmoittikin jo 6. toukokuuta 1971 KSV:lle pyrkivänsä seuraavalla sopimuskierroksella virka- ja työehtosopimusten solmimiseen. Kevään 1971 kokemukset tekivät kuitenkin selväksi, että kuntien tekniset olivat yksin liian heikkoja ajamaan asioitaan suuria järjestöjä vastaan. Uuden järjestövoiman etsintä Jo talvella 1969 1970 kuntien tekniset pohtivat mahdollisuuksia yhteisen järjestön perustamiseen VTK:n, Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liiton (STOL) ja mahdollisesti muiden teknisen alan järjestöjen kanssa; itse asiassa KTK:n perustaminen oli osa prosessia, jonka tarkoituksena oli koota teknisen koulutuksen saaneet laajaan yhteisrintamaan. Alustavien keskustelujen jälkeen STOL kutsui lokakuussa 1970 KTK:n, VTK:n ja TeRaKon edustajat neuvottelutilaisuuteen, jossa asetettiin viisihenkinen toimikunta pohtimaan yhteistyöjärjestön perustamista. Toimikunta laati kuukaudessa ehdotuksen rekisteröimättömän neuvottelukunnan muodostamisesta teknisten yhteistyöelimeksi. Tämä ehdotus ei täysin tyydyttänyt järjestöjä, ja asian valmistelua jatkettiin laajemmalta pohjalta. KTK, VTK ja STOL sekä Suomen Teknikkojen Keskusliitto, Yksityistoimialojen Rakennusmestarit (YRA) ja Suomen Konepäällystöliitto (SKL) perustivat 7. maaliskuuta 1971 Teknillisten etujärjestöjen keskittämisen neuvottelukunnan (TEKNE), jonka tehtävänä oli valmistella uuden keskusjärjestön perustamista. Tavoitteena oli, että keskusjärjestö työnimi oli Teknillisten Yhteistyöjärjestö (TYJ) olisi valmis toimimaan täysitehoisena työmarkkinajärjestönä vuoden 1972 alussa. Taustalla oli vakava yritys rakentaa uudenlaista liittoa, joka muodostuisi kahdesta lohkosta: toinen lohko hoitaisi teknisten toimihenkilöiden edunvalvonnan, toinen ammatillis-aatteellisen toiminnan. Erkki Hintikainen kuvasi ideaa myöhemmin: VTK:n ja KTK:n piirissä haettiin semmoista organisaatiomallia, joka olisi kattanut koko teknisen sektorin mahdollisimman laajasti, ja 36

silloin mietittiin sitä, että siihen kuuluisi myös nämä ammattikuntajärjestöt ja edunvalvontajärjestöt juuri tällä mallilla, että sieltä olisi sitten eriytetty asiainhoito. Siellä olisi Insinööriliitto ja STS Suomen Teknillinen Seura mahdollisesti. Se oli kyllä kauhean kaukana olevaa, koska se porukka ei siinä vaiheessa niin tuntunut semmoiselta, että sillä olisi kiinnostusta tämäntapaiseen yhteistyöhön, mutta semmoinen ajatus oli olemassa. TYJ:stä toivottiin koko teknisen alan yhdistävää keskusjärjestöä, mutta kokonaisvaltainen järjestöidea koki vastoinkäymisiä jo valmisteluvaiheessa. TEKNE neuvotteli kevään, kesän ja syksyn 1971 aikana mm. Insinööriliiton, Suomen Teknillisen Seuran (STS) ja STTK:n kanssa näiden tulosta mukaan yhteisjärjestöön. STTK, jolla oli suuri intressi saada jalansijaa julkisella sektorilla, suhtautui positiivisesti yhteistyöhön. Se ehdotti kuitenkin KTK:n ja VTK:n liittymistä suoraan sen jäseniksi. Liitot katsoivat, että asia pitäisi ratkaista TYJ:n puitteissa sen jälkeen kun uusi järjestö olisi perustettu. STTK jäi TYJ:n ulkopuolelle. Insinööriliitolle ja STS:lle tarjottiin mallia, jossa TYJ:n sateenvarjon alla kuntien ja valtion insinöörit kuuluisivat automaattisesti Insinööriliittoon ja diplomi-insinöörit ja arkkitehdit vastaavasti STS:aan. STS ja Insinööriliitto pitäisivät yllä työmarkkinatoimistoja, jotka palvelisivat niin yksityisen kuin julkisen sektorin diplomi-insinöörejä ja insinöörejä. Varsinaiset työehtosopimusneuvottelut hoidettaisiin sektoreittain: kuntapuolella niistä vastaisivat KIA ja KI yhdessä KTK:n ja TYJ:n kanssa. Yhteistyötarjous tuli Insinööriliitolle ja STS:lle mielenkiintoiseen aikaan. Aiemmin ammatillis-aatteelliseen toimintaan keskittyneet järjestöt olivat kumpikin tahollaan juuri määrittämässä uudelleen kantojaan työmarkkinatoimintaan. Insinööriliitto teki parin vuoden valmistelun tuloksena periaatepäätöksen liiton toiminta-alueen laajentamisesta etujärjestötoimintaan keväällä 1971. Samaan aikaan STS oli puolestaan perustamassa rinnalleen työmarkkinajärjestöksi Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Liittoa (KAL). Insinööri- ja diplomiinsinöörijärjestöt (STS, Insinööriliitto, Valtion Diplomi-insinöörien Liitto ja Valtion Insinöörien Liitto sekä KTK:n jäsenjärjestöt Kuntien Insinöörit ja Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit) neuvottelivat samoihin aikoihin ns. DILL-yhteistyön puitteissa keskinäisistä järjestäytymiskysymyksistä, mutta ilman konkreettisia tuloksia. 37

Insinööriliiton ja STS:n piirissä oli selviä epäluuloja TYJ-hanketta kohtaan, ja molempien järjestöjen pyrkimykset menivät osittain ristiin TYJ-liittojen tavoitteiden kanssa. Insinööriliitto ja STS halusivat yhdistää puhtaan horisontaalisesti sekä yksityisen että julkisen sektorin insinöörit ja diplomi-insinöörit koulutustason mukaan yhteen liittoon, kun taas KTK ja VTK pitivät tärkeänä myös oman hallinnonalan vertikaalista järjestäytymistä. Lopputulos olikin, että Insinööriliitto ja STS jäivät STTK:n tavoin TYJ:n ulkopuolelle. KTK:n sisällä insinöörit ja diplomi-insinöörit joutuivat välikäteen. Erityisesti Kuntien Insinöörit, joka oli myös Insinööriliiton jäsenjärjestö, joutui pohtimaan lojaliteettiaan. Kuntien Insinöörit asetti KTK:n etusijalle ja lähetti Insinööriliitolle 27.11.1971 kirjeen, jossa se toi kantansa julki: Mikäli Kuntien Insinöörien tai sen muiden kattojärjestöjen ja Insinööriliiton edut tai mielipiteet ovat vastakkaisia jossakin työmarkkinakysymyksessä, niin Kuntien Insinöörit ei sitoudu noudattamaan Insinööriliiton omaksumaa linjaa. KI pysyi kuitenkin edelleen Insinööriliiton jäsenenä. Myös KIA piti kiinni KTK:n järjestäytymisperiaatteesta, vaikka KIA:n jäsenistä suuri osa kuului Suomen Teknilliseen Seuraan. Sekä KIA että KI katsoivat, että pelkkä horisontaalinen oman koulutustason edunvalvonta oli kuntasektorilla tehotonta: tarvittiin kaikki koulutustasot yhdistävä liitto, jotta rintama ei mahdollisessa työtaistelussa vuotaisi. Ilman teknikkojen ja rakennusmestareiden tukea insinöörien edunvalvonnalta puuttui voimaa, ja päinvastoin. KTK ja VTK hakivat TYJ:n avulla ennen kaikkea sopimusoikeuksia, ja kysymys sopimusoikeuksista kietoutui kesällä ja syksyllä 1971 TYJ:n perustamisvalmisteluihin. KTK:n ja VTK:n neuvotteluoikeuksista käytiin laajaa keskustelua, jossa KSV ja valtiovarainministeriö vastustivat sopijaosapuolien määrän lisäämistä. Tässä tilanteessa sekä TVK-V että Akava tarjosivat kuntien ja valtion teknisille pääsyä virkaehtosopimusneuvotteluihin, kunhan nämä tulisivat jommankumman järjestön piiriin. Liittyminen TVK-V:hin olisi onnistunut vain Kunnallisvirkamiesliiton kautta, mutta tämä vaihtoehto oli hylätty jo KTK:a perustettaessa. Akava taas oli korkeakoulutettujen keskusjärjestö, joka olisi tässä vaiheessa mieluusti ottanut diplomi-insinöörit, arkkitehdit ja insinöörit riveihinsä ilman teknikoita ja rakennusmestareita. Tällai- 38

nen ratkaisu olisi hajottanut KTK:n, eikä se vaihtoehto miellyttänyt. VTK ja KTK torjuivat syksyllä 1971 molempien pääsopijoiden tarjoukset ja asettivat toiveensa Teknillisten Yhteisjärjestöön, joka kuukausien valmistelun tuloksena perustettiin 3. joulukuuta 1971. Teknillisten Yhteisjärjestöön liittyivät KTK:n ja VTK:n lisäksi Suomen Teknikkojen Keskusliitto, Yksityistoimialojen Rakennusmestarit sekä Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto, joka oli järjestöistä jäsenmäärältään suurin. Konepäällystöliitto, joka oli STTK:n jäsen, jäi lopulta uuden järjestön ulkopuolelle. TYJ:n puheenjohtajaksi valittiin Jarkko Saisto VTK:sta ja pääsihteeriksi Aulis Salin niinikään VTK:sta. KTK:n Veijo Koskisesta tuli TYJ:n I varapuheenjohtaja. Järjestö aloitti toimintansa ilman vakinaista henkilökuntaa, ja se käytti lähinnä STOL:n ja VTK:n toimistopalveluja. TYJ:n vaikea taival Teknillisten Yhteisjärjestöllä oli arviolta 33 000 jäsentä, mutta näistä vain noin 13 500 oli palkansaajia ja loput STOL:n tekniikan opiskelijoita. Lisäksi yksityinen sektori oli hyvin heikosti edustettuna; jo kesällä 1969 hahmoteltu yksityisalojen teknisten YTK KTK:n ja VTK:n rinnalla ei siis toteutunut. Pian perustamisen jälkeen TYJ:n annettiin varsin suoraan ymmärtää, ettei järjestöllä olisi mahdollisuuksia päästä tulopoliittisiin neuvotteluihin. TYJ piti yhteistyötä STTK:n kanssa tärkeänä, jotta yhteys yksityisen sektorin teknisiin vahvistuisi. TYJ otti joulukuun lopulla 1971 yhteyttä STTK:oon, ja järjestöt ryhtyivät selvittämään keskinäisiä yhteistyömahdollisuuksia asettamalla kahden hengen työryhmän. Työryhmään nimettiin TYJ:n edustajaksi pääsihteeri Aulis Salin ja STTK:n edustajaksi pääsihteeri Jorma Reini. Työryhmän 20. maaliskuuta 1972 valmistuneessa raportissa esitettiin muodostettavaksi teknisten toimihenkilöiden työmarkkinakeskusjärjestö, jonka runkona olisi STTK. Ehdotuksen mukaan VTK ja KTK liittyisivät suoraan STTK:n jäseniksi ja Yksityistoimialojen Rakennusmestarit jatkaisi yhteistyösopimuksen pohjalta yhteistyötä Teknisten Liiton kanssa. TYJ:n ja STTK:n neuvottelijat lähettivät selvitysraportin järjestökäsittelyyn, ja TYJ:n työvaliokunta pyysi 27.3.1972 jäsenliitoilta lausuntoa raportista 17. huhtikuuta mennessä. 39

STTK oli koko TYJ:n perustamisen ajan ollut esillä yhtenä keskusjärjestövaihtoehtona. Silti osa jäsenliitoista katsoi lausunnoissaan, että STTK-vetoinen järjestäytyminen haittasi TYJ:n ulkopuolella olevien ryhmien saamista mukaan teknillisten yhteistyöhön, eikä se ollut TYJ:n kokonaisedun mukaista. KTK kritisoi ehdotusta teknikkotason ja pitkän linjan yhteensulauttamisesta, ja asetti TYJ:n kehittämisen STTK:n edelle. Lausuntojen merkitys jäi vähäiseksi, sillä tapahtumat etenivät niiden ohi. TYJ ehti juuri lähettää selvitysraportin lausunnoille, kun VTK teki oman ratkaisunsa. Valtion teknisillä oli juuri maaliskuussa 1972 käynnissä neuvottelut sopimusoikeuksista, ja VTK valmistautui ajamaan lakolla läpi sopimusoikeusvaatimustaan. Alunperin KTK oli hankkeessa mukana mutta vetäytyi, kun arvioi onnistumisen mahdollisuudet liian pieniksi. VTK olikin yksin ja kaipasi STTK:n tukea. Oma-aloitteisesti ja muiden TYJ:n liittojen kanssa etukäteen neuvottelematta VTK päätti salamavauhtia liittyä STTK:n jäseneksi: 30. maaliskuuta 1972 VTK:n ja STTK:n edustajat allekirjoittivat liittymissopimuksen. VTK:n yllättävä liike herätti hämmennystä ja pahaa verta koko TYJ:ssä. Erkki Hintikainen kuvasi kevään 1972 tuntoja KTK:ssa: Me sitten KTK:ssa ihmeteltiin tätä liikettä, että just koetettiin saada STTK näiden TYJ-lippujen alle, ja nyt sitten VTK menee tekemään tuon liikkeen. Mutta siinä nähtiin realismina se, että VTK työtaistelussa ilmeisesti ei menesty, tarvitaan lisää väkeä ja sitten STTK valittiin VTK:ssa täksi puulaakiksi. KTK ei liikahtanut. Muistan, kun mä olin Jorma Reinin kutsumassa tilaisuudessa, jossa allekirjoitettiin tämä VTK:n liittyminen. Jorma sitten kysyi, no miltä tuntuu. Mä sanoin, no miltäs tuntuu kaverista, jolta vedetään tuoli alta ja isketään tikari selkään. Reini puolestaan muisteli STTK:n tehneen pienen diplomaattisen kömmähdyksen: Tämä kokonaishahmo, että STTK edustaa silloin kaikkia teknisiä ryhmiä, oli niitten koulutustaso mikä hyvänsä, oli silloin jo VTK:n liittymissopimuspäivänä niinkuin hyvin todennäköinen ja varma kuvio, ja sitä sitten tavallaan markkinoitiin ehkä yli. Siitä seurasi, että KTK ilmoitti siinä vaiheessa, että ei meidän kanssa ole neuvoteltu eikä vähään aikaan neuvotellakaan. 40

Tie STTK:n jäseneksi Valtion teknisten päätöksen myötä TYJ:n työmarkkinaroolilta meni lopullisesti pohja pois. KTK:lle jäi käytännössä ainoaksi vaihtoehdoksi seurata VTK:n esimerkkiä, mikäli liitto halusi parantaa painostusvoimaansa ja pitää kiinni teknisten yhteistyön ajatuksesta. Tilanne oli kuitenkin järjestöpoliittisesti sen verran tiukka, että ainakin Kuntien Insinöörien johtokunta pohti toukokuussa 1972 vaihtoehtoja sen varalta, että KTK menettäisi toimintamahdollisuutensa. Siinä tilanteessa Kuntien Insinöörien lähimmäksi vaihtoehdoksi todettiin Akava. KTK aloitti pienen tuumaustauon jälkeen keväällä 1972 neuvottelut liittymisestä STTK:n jäseneksi. Samassa yhteydessä liitto oli yhteydessä Insinööriliittoon ja vasta toimintansa aloittaneeseen Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Liittoon sekä tunnusteli myös mahdollisuuksia liittyä muihin keskusjärjestöihin, mutta ehdot olivat sellaiset, ettei realistisia mahdollisuuksia ollut. Akava toisti syksyllä 1971 tekemänsä tarjouksen, mutta KTK ei tarttunut siihen. STTK:n ja KTK:n asettamat valtuuskunnat saivat neuvottelunsa päätökseen kesäkuussa 1972, ja ne esittivät KTK:n liittymistä STTK:n jäseneksi. Järjestökäsittely ja mahdollinen liittymispäätös oli määrä saada valmiiksi viimeistään 30. elokuuta, jotta KTK ehtisi vielä osallistua STTK:n ylimääräiseen liittokokoukseen lokakuussa 1972. Päätöksestä tuli varsin vaikea. Kaikki KTK:n jäsenjärjestöt suhtautuivat periaatteessa myönteisesti ajatukseen yhdestä teknillisten kattojärjestöstä, mutta Kuntien Insinöörit ja Suomen Kuntien Teknikot esittivät varauksia. Niiden mielestä oli vielä syytä selvittää asia muiden keskusjärjestöjen osalta ennen lopullista päätöstä. KTK:n hallitus kuitenkin katsoi, ettei ollut enää tarkoituksenmukaista ryhtyä uusiin neuvotteluihin: vastaava kierros oli käyty jo syksyllä 1971, ja lisäksi johonkin toiseen keskusjärjestöön liittyminen hajottaisi teknillisten järjestöt eri keskusjärjestöihin. Hallitus päättikin antaa liiton neuvottelijoille valtuudet neuvotella STTK:n kanssa puitesopimus ja lopullinen liittymissopimus. Erityisen tärkeänä pidettiin puitesopimusta, jossa ennen lopullista liittymispäätöstä määriteltäisiin KTK:n tuleva asema sekä KTL:n rooli. Kuntien Insinöörien johtokunta pui STTK:n jäsenyyden etuja ja haittoja kokouksessaan 29. elokuuta. Etuna pidettiin suurem- 41

man järjestön tukea KTK:n pyrkimysten ajamisessa. Haittoina nähtiin STTK:n jäsenmaksurasitus (20 000 markkaa/vuosi) ja se, ettei STTK:lla ollut julkisen sektorin sopimusoikeuksia. Kuntien Insinöörien johtokunta antoi lopulta lausunnon, jonka mukaan KTK:n ei tässä vaiheessa tullut liittyä STTK:n jäseneksi vaan selvittää ensin muutkin liittymisvaihtoehdot. Lisäksi kentän mielipide oli selvitettävä neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä ennen mahdollista päätöstä. Myös SKT:ssa ratkaisu oli hiuskarvan varassa. SKT:n hallituksessa äänet menivät tasan asiasta äänestettäessä. Puheenjohtaja Anssi Kuusela tulkitsi, että puheenjohtajan ääni ratkaisi päätöksen STTK:oon liittymisen hyväksi. Vasta paljon myöhemmin Kuusela havaitsi, että normaalista poiketen SKT:n säännöt määräsivät tasatuloksen ratkaistavaksi aina arvalla. Suomen Kuntien Teknikot tekivät siis laittoman päätöksen, mutta koska kukaan ei asiasta valittanut, päätös jäi voimaan. Aivan ongelmatonta ei päätöksenteko ollut STTK:n puolellakaan. KTL:n piirissä silloin arvioitiin, että kun me täällä jo olemme, niin eihän me mitään KTK:ta, toista kuntapuolen järjestöä tänne sisään oteta, että sehän teki tämmöisen lisäkiemuran tähän neuvotteluhommaan. Mutta yhtä kaikki VTK liittyi ja KTK:kin liittyi sitten vähän myöhemmin, kun oli ensinnä selvitetty se, että KTL liitetään sitten KTK:n jäsenjärjestöksi. Ja sen mä niille lupasin, että KTL pakotetaan KTK:hon ja se sitten aukaisi tämmöiset pienet suivaantumisilmiöt, Jorma Reini muisteli STTK:n sisäisiä keskusteluja. Lopulta Kuntien Teknisten Liitto kuitenkin hyväksyi ajatuksen KTK:n tulosta samaan keskusjärjestöön. KTK:n hallitus kävi 30. elokuuta laajan keskustelun jäsenyyskysymyksestä ja katsoi, ettei asiasta oltu valmiita päättämään. Liiton puheenjohtajisto oli vielä neuvotellut paitsi STTK:n myös Akavan kanssa. Näissä neuvotteluissa oli todettu kuntien teknisten olevan palkkarakenteeltaan lähellä Akavan jäsenten palkkarakennetta. Samalla arveltiin kuitenkin Akavan akateemisten sääntöjen vaikeuttavan KTK:n ei-akateemisten jäsenten pääsyä keskusjärjestöön; liittyminen Akavaan oli siis arveluttavaa KTK:n yhtenäisyyttä ajatellen. Hallitus päätti antaa neuvottelijoille valtuudet jatkaa neuvotteluja STTK:n kanssa sekä olla yhteydessä vielä Akavaan, SAK:hon ja TVK:hon. Aikalisä venytti KTK:n päätöksen yli alkuperäisen määräajan syyskuuhun, jonka aikana KTK:n puheenjohtajisto sukkuloi STTK:n, 42

muiden keskusjärjestöjen ja VTK:n välillä. Puheenjohtajiston lopputulema pysyi kuitenkin samana kuin elokuussa: STTK näytti parhaalta ratkaisulta. Muu ratkaisu olisi kaiken lisäksi vaikeuttanut VTK:n asemaa sen tavoitellessa sopimusoikeuksia, ja tämäkin näkökohta painoi vaa assa STTK:n eduksi. Erkki Hintikainen muisteli myöhemmin liittymisestä käytyjä keskusteluja: No sittenhän meillä jatkettiin keskusteluja STTK:hon liittymisestä, ja ne oli tosi rajuja. Siellä oltiin insinöörijärjestössä tiukasti niissä Kuntien Insinööreissä sitä vastaan, ettei mihinkään STTK:hon liitytä. Jos tapellaan, niin tapellaan yksin, ja Strandin Pena mun entinen työkaveri, oli Kuntien Insinöörien edustajana hallituksessa oli varsin tiukkana siinä ja sitten Koskisen Veijo, silloinen puheenjohtaja kävi näitä neuvotteluja ja sanoi, että kyllä se nyt vähän niin kuin näin olisi, että liitytään STTK:hon. Pena kyllä suuttui perusteellisesti, että nämä suhmuroituu tällä lailla ja että niin kuin silloin oli tällaiset asenteet. KIA:laiset ei niinkään reagoineet siihen, että ilmeisesti tässä oli nyt Kuntien Insinöörit ja meikäläinen kaikista pettyneimpiä siitä, että tämä idea häviää tässä jollakin tavalla tämmöisestä kokonaisvaltaisesta kuviosta. KTK:n hallitus kokoontui ratkaisevaan kokoukseen 20. syyskuuta 1972. Kokoukseen oli kutsuttu myös TYJ:n puheenjohtaja Jarkko Saisto, joka puhui painokkaasti STTK:oon liittymisen puolesta. KTK:n puheenjohtaja Veijo Koskinen selosti puolestaan neuvottelujen kulkua ja puheenjohtajiston näkemystä. Käydyssä keskustelussa Kuntien Insinöörien puheenjohtaja Pentti Strand esitti vielä liittymispäätöksen lykkäämistä, ja asiassa jouduttiin äänestämään. Äänin 5 3 (yksi tyhjä) hallitus päätti, että Kuntien Teknillisten Keskusliitto liittyisi STTK:n jäseneksi. Kuntien Insinöörien edustajat Strand ja Juhani Sariola jättivät päätökseen eriävän mielipiteen. Tunteet kävivät jonkin aikaa kuumina, ja lokakuussa 1972 KI:n hallitus päätti hieman uhkaavanoloisesti, että KI toistaiseksi ottaa osaa nykyisen mukaisesti KTK:n toimintaan. Päätöksen nostamat laineet lientyivät kuitenkin vähitellen, eikä STTK:n jäsenyys aiheuttanut järjestörepeämiä KTK:ssa. STTK ja KTK allekirjoittivat liittymissopimuksen 26. syyskuuta 1972. Sopimuksen mukaan Kuntien Teknillisten Keskusliitosta tuli STTK:n kunnallisen sektorin runko. 43

VTK:n ja KTK:n liityttyä STTK:n jäseniksi Teknillisten Yhteisjärjestö menetti käytännössä merkityksensä. Järjestö lakkautettiin tarpeettomana vuonna 1974. Liittyminen STTK:oon toi suuria muutoksia KTK:lle. Koska Kuntien Teknisten Liitto oli jo vanhastaan STTK:n jäsen, liittymissopimus velvoitti KTK:n ja KTL:n neuvottelemaan ja sopimaan keskinäisistä suhteistaan niin, että STTK:oon jäisi vain yksi rekisteröity kunnallinen yksikkö. Käytännössä kyse oli siitä, liittyisikö noin 300-henkinen KTL 2000-henkiseen Kuntien Teknillisten Keskusliittoon erillisenä jäsenjärjestönä vai yksittäisinä jäseninä. Liittymissopimuksen mukaan KTK:n piti myös muuttaa sääntönsä sellaisiksi, että pitkän linjan miehet saattoivat kuulua keskusliittoon. Tämä oli suuri periaatteellinen myönnytys KTK:lta, joka oli perustettu ja järjestäytynyt nimenomaan koulutustason pohjalta. Neuvottelut KTK:n ja KTL:n suhteiden järjestämisestä aloitettiin syksyllä 1972. Vanha kysymys jäsenkriteereistä hiersi, vaikka KTK olikin joustanut periaatteistaan. Neuvottelut johtivat kuitenkin sopimukseen, jonka mukaan Kuntien Teknisten Liitto liittyi viidentenä järjestönä Kuntien Teknillisten Keskusliiton jäseneksi. Sopimus allekirjoitettiin 2. maaliskuuta 1973, ja KTL:sta tuli asianmukaisten liittokokouspäätösten jälkeen virallisesti KTK:n täysivaltainen jäsen 1. elokuuta 1973. KTL:n liittyminen loi kiusallisen tilanteen, sillä KTL:n ja SKT:n jäsenpohja meni osaksi päällekkäin. Molempiin liittoihin oli järjestäytynyt teknikkoja, ja asetelma oli omiaan aiheuttamaan liittojen keskinäistä kilpailua. Tämän välttämiseksi aloitettiin liittojen kesken neuvottelut yhdistymisestä vuonna 1973. Neuvottelut venyivät vuoden 1974 puolelle, mutta eivät johtaneet tuloksiin. Neuvottelujen päätteeksi KTL ja SKT allekirjoittivat 26. helmikuuta 1974 yhteisen pöytäkirjan, joka vahvisti liittojen rinnakkaiselon KTK:n sisällä. Pääsimme lopulta yksimielisyyteen vain siitä, että emme pääse yksimielisyyteen, SKT:n puheenjohtaja Anssi Kuusela muisteli lopputulosta. 44

Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit KIA (1947) Kuntien Insinöörit KI (1962) Kuntien Rakennusmestariliitto KRL (1945) 1970 1972 Suomen Teknillisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK (1946) Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK (1970) 1973 Kuntien Teknisten Liitto KTL (1946) Suomen Kuntien Teknikot SKT (1970) KTK:n synty ja järjestöfuusiot 1970 1973. 45

Lehtikuva / Sverker Ström Presidentin puheilla: valtion ja kuntien teknisten lakon osapuolet presidentinlinnassa 28.5.1973, oik. presidentti Urho Kekkonen. Ilta-Sanomien kansi julisti 28.5.1973 ennenaikaista sanomaa lakon loppumisesta. 46

IV Neuvotteluihin vaikka väkisin Keittiön ovi sulkeutuu Kevään 1972 työmarkkinaneuvotteluista tuli kuntien ja valtion teknisille varsin kova kokemus. Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta ja valtiovarainministeriö tekivät jo syksyllä 1971 selväksi, ettei KTK:lla ja VTK:lla ollut asiaa virkaehtosopimusneuvotteluihin. Asiasta keskusteltiin vielä vuodenvaihteen 1971 1972 molemmin puolin, mutta turhaan. KSV oli edelleen valmis jonkinlaiseen erillissopimukseen KTK:n kanssa. Pääsopijajärjestöistä KTV ja Akava olivat taipuvaisia hyväksymään tämän, mutta TVK-V vastusti ehdottomasti. Kuntien Teknillisten Keskusliitto valmistautui kevään 1972 virkaja työehtosopimusneuvotteluihin huolellisesti. Liiton hallitus teetti helmikuussa 1972 jäsenjärjestöjen piirissä kyselyn jäsenkunnan valmiudesta työtaisteluun tarpeen vaatiessa. Tulokset olivat rohkaisevia, sillä noin 95 % kyselyyn vastanneista piti työtaistelua käyttökelpoisena keinona. Neuvotteluoikeuskysymys selkeni helmikuussa 1972, mutta toisin kuin KTK oli toivonut. KTK:n varapuheenjohtaja Veijo Koskinen selvitti asiaa liiton hallitukselle 9.2.1972: On käynyt selväksi, että KTK voi neuvotella sopimusvaltuuskunnan kanssa, mutta mitään kirjallisia sopimuksia ei tehdä. KTK voi neuvotteluissa esittää omat näkökohtansa ja ne voidaan ehkä huomioida pääsopimuksissa, joiden allekirjoittajaksi KTK:oa ei kuitenkaan hyväksytä. Tilanne näytti lukkiutuneen, ja KTK valmistautui jo työtaisteluun. Kiertotie löytyi kuitenkin valtion sektorilta, jossa VTK kävi vastaavia neuvotteluja valtiovarainministeriön kanssa. Näissä neuvotteluissa jouduttiin maaliskuun alussa 1972 turvautumaan valtakunnanso- 47

vittelija Erkki Sunilan välitykseen. Sunila hahmotteli ratkaisun, jossa VTK saattoi neuvotella valtiovarainministeriön kanssa itsenäisesti ja ministeriö liittäisi neuvottelutuloksen valtion yleiseen virkaehtosopimukseen. Samalla VTK hyväksyisi väliaikaisratkaisuna sen, että VTK:n puolesta ei allekirjoiteta yleistä virkaehtosopimusta. Vastaavasti ministeriö tulisi asettamaan toimikunnan selvittämään valtion teknisten asemaa virkaehtosopimusjärjestelmässä. Sunilan laatiman muistion periaatteet lainattiin kunta-alan neuvotteluihin, ja tuloksena oli allekirjoittamaton sopimus, jonka nojalla KTK saattoi neuvotella Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan kanssa teknisten toimihenkilöiden työehdoista. Tähän sopimukseen sisältyi KTK:n paikallistoimikuntien oikeus käyttää jäsenten puhevaltaa neuvotteluissa kuntien ja kuntainliittojen kanssa sekä lupaus KTK:n neuvotteluaseman selvittämisestä sopimuskauden kuluessa. Tältä pohjalta KTK ja KSV saattoivat kevään kuluessa käydä teknisiä koskevia palkkaneuvotteluita. VTK puolestaan ei halunnut hyväksyä Sunilan kompromissiehdotusta vaan pani asiassa kovan kovaa vastaan ja jätti maaliskuun 1972 lopussa varoituksen 12. huhtikuuta 1972 alkavasta lakosta. Vaikka KTK periaatteessa tuki VTK:n vaatimuksia, arvioi KTK:n hallitus järjestön mahdollisuudet lakossa niin heikoiksi, ettei riskiä kannattanut ottaa. Myös valtion teknisten lakko peruuntui sen jälkeen, kun valtiovarainministeriö ja VTK neuvottelujen viime vaiheessa uuden keskusjärjestönsä STTK:n kanssa hyväksyivät valtakunnansovittelija Erkki Sunilan sovintoesityksen huhtikuussa 1972. Osapuolet sopivat sovittelijan välityksellä, että valtioneuvosto asettaisi komitean tutkimaan valtion teknisten virkamiesten neuvottelu- ja sopimuskysymystä. Keväällä 1972 annettu lupaus kuntien teknisten neuvotteluaseman selvittämisestä ei toteutunut. Asiaa selvittämään oli määrä asettaa toimikunta, mutta sen asettamista lykättiin, kunnes valtion teknisten neuvottelu- ja sopimusasemaa selvittänyt komitea saisi työnsä valmiiksi. Valtakunnansovittelija Paavo J. Paavolan johdolla työskennellyt valtion virkaehtosopimusjärjestelmän menettelytapakomitea asetettiin toukokuussa, ja se jätti mietintönsä syyskuussa 1972. Mietinnössä komitea esitti, että VTK neuvottelisi seuraavalla sopimuskierroksella epävirallisesti valtiovarainministeriön kanssa ja neu- 48

votteluista laadittaisiin pöytäkirja, joka ei olisi virkaehtosopimus. Pöytäkirjaan tulisi maininta, jossa VTK sitoutuisi osaltaan turvaamaan työrauhan sopimuskauden aikana. Tämä pöytäkirja liitettäisiin osaksi ministeriön ja kolmen pääsopijajärjestön kesken solmittua virkaehtosopimusta. Kahdeksanjäsenisen komitean mietintöön tuli kaikkiaan kuuden jäsenen erisuuntaiset eriävät mielipiteet. Komitea oli ajautunut umpikujaan, eikä sen esityksistä saatu eväitä tilanteen ratkaisemiseksi. Epäonnistuminen vaikutti suoraan kuntien teknisten asemaan, sillä komitean työskentelyn aikana kävi ilmi, että sen suosituksia tultaisiin soveltamaan myös kuntasektorilla. Lopputulos olikin, ettei kuntien teknisten neuvotteluasemaa selvittämään asetettu toimikuntaa lainkaan. Kaiken kukkuraksi neuvotteluyhteys Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan kanssa sulkeutui loppuvuodesta 1972 pääsopijajärjestöjen painostaessa KSV:ta. KTK:n käyttämä keittiön ovi näytti sulkeutuvan. Koska epävirallinen neuvottelumenettely jota kaikki osapuolet kutsuivat tuttavallisemmin huoraamismenettelyksi oli nyt poissa laskuista, vaihtoehtoina oli kaikki tai ei mitään, tavoitella pääsopijan asemaa tai jäädä tyystin syrjään. Lakon esinäytökset KTK:n liittyessä STTK:n jäseneksi syyskuussa 1972 keskusjärjestö oli sitoutunut kaikin käytettävissä olevin keinoin tukemaan kuntien teknisten neuvottelu- ja sopimusoikeuksien saamista. STTK valmistautuikin kevään 1973 työmarkkinakierroksen yhteydessä ajamaan sopimusoikeutta läpi voimalla. Keskusjärjestö asetti järjestövoimakeinoja tutkivan toimikunnan, joka alkoi valmistella valtion ja kuntien teknisten työtaistelua. Esimakua kuntien teknisten lakosta saatiin Lahdessa, jossa Kuntien Teknisten Liiton paikallisyhdistys aloitti paikallisia työehtoja koskevan kiistan vuoksi työsopimussuhteisten teknisten lakon marraskuussa 1972. Lahden tekniset viranhaltijat liittyivät lakkoon vasta 28.12.1972. Lakko koski nimenomaan KTL:oa, jonka vahvoihin paikkakuntiin Lahti kuului. KTK osoitti solidaarisuuttaan KTL:lle kehottamalla jäseniään pidättäytymään lakonalaisista töistä. Lakko 49

venyi aina helmikuun loppuun 1973 saakka. Lakko toi työsopimussuhteisille palkankorotuksia ja virkasuhteisille lupauksia virkajärjestelyistä sekä lupauksen epävirallisen neuvottelumenettelyn jatkamisesta Lahdessa. Työrauhan palautumista Lahdessa vauhditti lopussa paitsi lakon pitkä kesto myös teknisten valmistautuminen valtakunnalliseen lakkoon. Lahden lakon päättyessä helmikuun lopussa 1973 STTK:n, KTK:n, VTK:n ja KTL:n lakkovalmistelut olivat jo pitkällä. Helmikuussa järjestetty neuvoa-antava liittoäänestys lakon käyttämisestä neuvotteluoikeuksien saamiseksi antoi selkeän tuloksen: äänestäneistä 89 % vastasi lakkokysymykseen JAA, ja vain 11 % vastusti lakkoa. Vaikka äänestysprosentti jäi 46:een, äänestyksen tulos antoi KTK:n johdolle vahvan pohjan jatkaa lakkovalmisteluja. STTK:n piirissä harkittiin tarkkaan työtaistelun oikeaa ajoitusta. KTK ja VTK olivat keväällä 1972 sitoutuneet työrauhan säilyttämiseen 31. maaliskuuta 1973 asti. Lain mukaan virkaehtosopimuksista neuvoteltaessa sovitteluaika oli kaksi kuukautta. Jos neuvotteluja työnantajan kanssa olisi jatkettu ilman lakkovaroituksen jättämistä huhtikuun puolelle, lakko olisi voinut toteutua vasta kesällä siis huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Tämän välttämiseksi STTK:n oli annettava uhkavaatimus jo ennen sopimuskauden päättymistä. Toinen ongelma liittyi siihen, että osa kuntien ja valtion teknisistä oli työsopimussuhteessa, ja heitä koski erilainen sovitteluaikataulu kuin virkamiehiä. Kun lisäksi sosiaali- ja terveysministeriöllä oli mahdollisuus lykätä työtaistelun alkamista, STTK:n oli laadittava aikatauluista tarkka palapeli, jossa ennakoitiin niin ministeriön kuin työnantajapuolen manööverit. STTK:n liittovaltuusto päätti 8. maaliskuuta 1973 myöntää työtaisteluluvan KTK:lle, KTL:lle ja VTK:lle sekä jättää uhkavaatimuksen 2. huhtikuuta 1973 alkavasta kuntien ja valtion viranhaltijoiden lakosta. Työsopimussuhteiset tekniset jätettiin tässä vaiheessa lakkovaroituksen ulkopuolelle. Valtion työmarkkinalaitos ja Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta kutsuivat järjestöjen edustajat neuvotteluun uhkavaatimusta seuraavana päivänä. Neuvottelussa työnantajapuoli väläytti kiertotietä: valtion ja kuntien tekniset virat voitaisiin muuttaa työsopimussuhteiksi, jolloin virkaehtosopimusta ei tarvittaisi. Vastaanotto ehdotukselle oli 50

joka puolella penseä. STTK sekä tekniset halusivat osin jo arvovaltasyistä nimenomaan virkaehtosopimuksen osapuoliksi. Lisäksi virkojen muuttaminen työsopimussuhteiksi olisi ollut hidasta, eli kuntien ja valtion tekniset olisivat edelleen jääneet pitkäksi aikaa ilman neuvottelu- ja sopimusoikeuksia. Myöskään kunnat ja valtion eri hallinnonhaarat eivät kaikin puolin ihastuneet ajatuksesta. Monet tekniset viranhaltijat käyttivät sellaista julkista valtaa, jota varten katsottiin tarvittavan nimenomaan virkasuhdetta. Ehdotus tyrmättiinkin nopeasti. Laiton vai yhteiskunnalle vaarallinen? Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta katsoi teknisten lakon yhteiskunnalle vaaralliseksi ja siirsi 12. maaliskuuta 1973 kuntien teknisten lakkovaroituksen kunnallisen virkariitalautakunnan käsiteltäväksi. Virkariitalautakunnan tehtävänä oli tutkia, oliko työtaistelu uhka yhteiskunnan elintärkeille toiminnoille. Valtion puolella toimittiin samoin. Oli selvää, että äärimmilleen vietynä kuntien ja valtion teknisten lakko olisi lamauttanut lukuisia yhteiskunnan toimintoja, kuten tietoliikenneyhteydet sekä energian ja veden jakelun. Niinpä joitakin rajoituksia lakolle oli odotettavissa. Toisaalta lakon liian tiukka rajaaminen oli arveluttavaa pääsopijajärjestöille. Vaikka ne aktiivisesti vastustivat STTK:n tuloa julkisen alan sopijaksi, lakon tukahduttaminen virkariitalautakunnan avulla olisi voinut muodostaa vaarallisen ennakkotapauksen julkisen sektorin työtaisteluille. KTK:n työtaistelutoimikunnan puheenjohtaja Anssi Kuusela kuvasi myöhemmin virkariitalautakunnan roolia keväällä 1973: No, virkariitalautakunnassa siihen aikaan oli jäseninä ensinnäkin työnantajapuoli ja sitten silloiset pääsopijajärjestöt eli kaikki ne osapuolet, jotka vastustivat STTK:n neuvotteluoikeuksia eli oikeastaan tässä ei toteutunut millään tavalla se alkuperäinen ajatus, joka virkariitalautakunnalla oli, että se olisi jonkinlainen puolueeton elin taikka ainakin sellainen elin, jossa virkariidan osapuolet olisivat tasapuolisesti edustettuna. Vaan nyt kävi sillä tavalla, että nyt virkariitalautakunnassa oli pelkästään niitä, jotka olivat meidän vastustajiamme tässä varsinaisessa riitakysymyksessä. 51

Niinpä ei ole vaikea arvata, että virkariitalautakunnasta tuli sellainen tuomio, että jos tätä virkariitalautakunnan päätöstä olisi tulkittu sillä tavoin kuin esimerkiksi työnantajapuoli halusi sitä tulkittavan, niin ilmeisesti lakkoon olisi voinut jäädä ainoastaan joitakin esimerkiksi kaupunkien mittausosastojen virkamiehiä ja tämäntapaista joukkoa, mutta ei paljon muuta. Virkariitalautakunta veti lausunnossaan lakolle niin tiukat rajat, että STTK kieltäytyi noudattamasta lautakunnan päätöstä sellaisenaan. Tämän jälkeen työnantajapuolen puheisiin ja julkisuuteen alkoi tihkua huhuja lakon kieltämisestä erityislailla. Virkaehtolaki antoi tähän mahdollisuuden, ja maan hallitus valmistelikin varmuuden vuoksi lakon kieltävän erityislain, joka tarpeen vaatiessa oli määrä antaa eduskunnalle. Lakon kieltäminen lailla oli poliittisesti arveluttavaa, eikä työnantajapuoli mielellään ryhtynyt siihen. Lakiesityksellä pyrittiinkin ennen kaikkea painostamaan kuntien ja valtion teknisiä luopumaan lakkosuunnitelmistaan. Näin lyötiin koko lakkohankkeen ylle eräänlainen laittomuuden leima, joka varjosti neuvotteluja. Kiista virkariitalautakunnan päätöksestä ja sen noudattamisesta viivästytti lakkorajaneuvotteluja, jotka saatiin lopulta käyntiin viime tingassa. Asetelmaa sekoitti kaiken muun lisäksi vielä kysymys työsopimussuhteisten lakkorajoista, virkariitalautakunnan päätös kun sitoi laillisesti vain viranhaltijoita. Lopulta keskustason lakkorajaneuvotteluissa ei saavutettu yksimielistä tulosta. Kuntien paikallisissa lakkorajaneuvotteluissa taas päädyttiin vaihteleviin rajauksiin. Käytännössä KTK ja KTL määrittelivät lakolle sopivaksi katsomansa rajat: Meillä oli erittäin hyvät lakkorajat itsellämme, me oli ne suunniteltu sillä tavalla, että mitään hengenvaaraa ei synny, kun näitä rajoja noudatetaan, mutta myöskin niin, että esimerkiksi sähkölaitosten ja vesilaitosten kaikki uudisrakennustoiminta pysähtyi, koska ei voida ajatella, että se olisi semmoista toimintaa, josta syntyisi joku yhteiskuntavaara, jos tämä uudisrakennustoiminta ei pyöri, Kuusela muisteli myöhemmin. Laittomuuden leiman vastapainoksi STTK ja sen virkamiesjärjestöt katsoivat käyvänsä oikeustaistelua. STTK julkaisi huhtikuussa 1973 kirjasen STTK:n julkisen sektorin neuvotteluoikeuskysymys, jossa se painotti, että neuvottelu- ja sopimusoikeuksien kieltäminen 52

teknisiltä oli vastoin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksia. Kirjasessa painotettiin järjestäytymisvapauden periaatetta: Koska maamme lainsäädäntö lähtee järjestäytymisvapauden periaatteesta, työnantajapuoli ei voi painostaa virkamiehiä ja viranhaltijoita liittymään johonkin muuhun järjestöön kuin siihen, mihin virkamiehet ja viranhaltijat itse haluavat kuulua. KTK:n valmistelut Kuntien Teknillisten Keskusliitossa oli talven aikana valmistauduttu kuumeisesti työtaistelun varalta. SKT:n puheenjohtajan Anssi Kuuselan johdolla työskennellyt työtaistelutoimikunta valmisteli työtaisteluohjeet, jotka KTK:n hallitus hyväksyi helmikuussa 1973. KTK:n työtaisteluorganisaatio oli varsin yksinkertainen. Siinä päätäntävalta keskitettiin lakon ajaksi KTK:n työvaliokunnalle, jonka alaisuudessa lakon käytännön toimintaa johti keskuslakkotoimikunta. Lakkopäälliköksi tuli keskuslakkotoimikunnan puheenjohtaja Kuusela. Paikallisina työtaistelutoimikuntina toimivat normaalit KTK:n paikallistoimikunnat niillä paikkakunnilla, joilla oli sellainen. Muualla paikallisesta lakonjohdosta vastasivat KTK:n jäsenjärjestöjen työtaistelutoimikunnat. Lakko-organisaation tärkeimpänä tehtävänä pidettiin riittävän ja oikean tiedonkulun varmistamista alhaalta ylös ja päinvastoin. Lakon rahoitus oli ongelma, johon KTK paneutui toden teolla vasta viime tingassa. Rahoittaakseen työtaistelun KTK turvautui lainarahoitukseen allekirjoittamalla Säästöpankkien Keskus-Osakepankin (SKOP) kanssa 2. toukokuuta 1973 pankkipalvelusopimuksen. Sopimus sisälsi myös lakonaikaisen lainoituksen KTK:n jäsenille. Juuri muuta ei liitto pystynyt jäsenilleen tarjoamaan, vaikka keskusjärjestö tukikin lakkoilevia liittoja parhaansa mukaan. Lakosta oli tulossa todellinen taloudellinen taakka siihen osallistuville. Neuvottelujen ja sovittelun aikana maalis-huhtikuussa 1973 KTK:n ja sen jäsenjärjestöjen johto pyrki parhaansa mukaan valmistamaan jäseniä tulevaan koitokseen. Jäsenille annettiin ohjeita siitä, kuinka piti menetellä lakon alkaessa ja kuinka esimerkiksi virkamiesten vastuulla olevat koneet ja laitteet oli syytä luovuttaa lakon ajaksi pois, jotta vältettäisiin vastuu mahdollisista lakonaikaisista vahingoista. 53

Monet kuntien tekniset olivat vielä keväällä 1973 kaksoisjärjestäytyneitä, ts. he kuuluivat KTK:n lisäksi myös Kunnallisvirkamiesliittoon tai muihin kunta-alan järjestöihin. KTK:n johto kehotti jäseniä eroamaan muista kunta-alan järjestöistä hyvissä ajoin ennen mahdollista lakkoa, jo ennen kunnallisten työ- ja virkaehtosopimusten solmimista, jotta he eivät olisi voimassa olevan työ- tai virkaehtosopimuksen aiheuttaman työrauhavelvoitteen alaisia ja joutuisi oikeuteen työrauhavelvoitteen rikkomisesta. Monet joutuivatkin vaikean valinnan eteen: pysyäkö vanhassa turvallisessa liitossa vai lähteäkö mukaan KTK:n uhkayritykseen. Kuntien teknisten lakkovalmistelut näkyivät ja kuuluivat pitkin kevättä 1973 KTK:n hallituksen jäsenten ja muiden aktiivien kiertäessä kentällä. Seurauksena oli kasvava kiinnostus liittyä KTK:n jäsenjärjestöihin. Liike oli kaksisuuntaista, sillä osa KTK:n jäsenistä ei hyväksynyt lakkohanketta ja otti etäisyyttä järjestöön. Tämä joukko oli kuitenkin selvä vähemmistö, ja jäsenvirta vei selvästi vuolaammin KTK:oon kuin sieltä ulos. Tilannetta kuvasti 8. toukokuuta 1973 pidetty Kuntien Insinöörien hallituksen kokous, jossa yhdistykseen hyväksyttiin 109 uutta jäsentä. Samalla myönnettiin ero 14:lle jäsenelle. Eronneiden joukossa oli KTK:n perustajajäseniin kuulunut Taisto Mursula, josta oli tällä välin tullut Kunnallisvirkamiesliiton hallituksen ja työvaliokunnan jäsen. Sovittelun kautta lakkoon Työtaistelu-uhan sovittelu käynnistyi 8. maaliskuuta 1973 annetun lakkovaroituksen jälkeen verkkaisesti. Ennen kuin sovittelu ehti edes alkaa, julisti Yleisradion Tekniset r.y. viikonlopuksi 10. 11.3.1973 kaksipäiväisen myötätuntolakon, joka pimensi television ja hiljensi radion. Tempaus nosti kuntien ja valtion teknisten lakkovaroituksen koko kansan tietoisuuteen, mutta erityisen suosituksi ei tukilakko STTK:n hanketta tehnyt, sillä pimeä TV-ruutu viikonloppuna ei saanut suuren yleisön ymmärtämystä. Lehdistökin suhtautui tämän jälkeen STTK:n ja julkisen sektorin teknisten pyrkimyksiin kielteisesti. Julkisuudessa alettiin puhua pienten avainryhmien kiristyksestä. Varsinainen sovittelu alkoi 12. maaliskuuta 1973, ja kesti melkein kaksi kuukautta. Aluksi sovittelu eteni hitaasti, ja vasta huhtikuun 54

jälkipuolella neuvotteluihin tuli vauhtia. STTK kävi valtakunnansovittelijan ja työnantajien ohella neuvotteluja myös Akavan, TVK-V:n, KTV:n ja VTY:n kanssa näiden suhtautumisesta neuvottelu- ja sopimusoikeuskysymykseen, mutta pääsopijajärjestöjen suhtautuminen oli penseää. Valtakunnansovittelija Sunila sondeerasi niinikään pääsopijajärjestöjen suuntiin mutta tuloksetta. Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta ja Valtion työmarkkinalaitos neuvottelivat omalla tahollaan myös pääsopijajärjestöjen kanssa. Toimistonjohtaja Teuvo Varjas muisteli myöhemmin neuvottelua, jossa työnantajien edustajat kysyivät, eikö voisi löytyä yhteinen linja, jossa tekniset tulisivat sopimuksiin mukaan: Pekka Oivio, joka oli VTY:n puheenjohtaja, löi nyrkin pöytään niin, että se kajahti koko pöytä, ja sanoi, että jos teknillisille annetaan samat oikeudet kuin kolmella suurella on, niin koko virkaehtosopimusjärjestelmä murenee. Ja se oli tavallaan heidän kaikkien yhteinen kanta. Oivio tulkitsi siinä, että ei se sovi, että nyt lähdetään a) murentamaan tätä keskitettyä, hyvin toimintansa aloittanutta järjestelmää, ja b) ei millään sovi se, että pienelle sttk-laiselle ryhmälle valtiolla ja kunnissa annetaan samat oikeudet kuin näille kolmelle suurelle. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä sanomaan Sunilalle, että ei meillä ole liikkumavaraa. STTK ja sen julkisen alan järjestöt olivat alusta lähtien ennakoineet, että lakko tulisi siirtymään alkuperäisestä ajankohdasta. Työtaistelun antaminen kunnallisen ja valtion virkariitalautakuntien käsiteltäväksi merkitsi automaattisesti lakon siirtämistä kahdella viikolla alkamaan 16. huhtikuuta. Tämän jälkeen STTK ja sosiaali- ja terveysministeriö käyttivät siirtomahdollisuuksiaan niin, että sekä työettä virkasuhteisten teknisten lakot valtiolla ja kunnissa olivat monien mutkien jälkeen valmiina alkamaan 9. toukokuuta 1973. Valtakunnansovittelija Sunila teki vakavan yrityksen lakon välttämiseksi vielä iltapäivällä 8. toukokuuta, jolloin hän jätti osapuolille sovintoehdotuksen. Siinä tarjottiin KTK:lle ja VTK:lle erillisiä neuvottelukuntia, joissa tekniset voisivat esittää seuraavaa sopimuskierrosta koskevat kantansa ja muut toivomuksensa. Valtion työmarkkinalaitos ja KSV hyväksyivät ehdotuksen, mutta STTK ei. STTK:n hallitus valtuutti neuvottelijat kuitenkin jatkamaan neuvotteluja loppuun asti. 55

Neuvottelut valtakunnansovittelijan toimistossa päättyivät tuloksetta aamuyöllä 9. toukokuuta. Kuntien teknisten viranhaltijoiden ja toimihenkilöiden lakko alkoi 9.5.1973 kello 6.00, valtion teknisten lakko tuntia myöhemmin. Lakko koski arviolta 4 000 kuntien ja 6 000 valtion teknistä viranhaltijaa ja toimihenkilöä. Järjestöjen taistelu Kuntien ja valtion teknisten lakko oli hullunrohkea hanke. Pienet ja heikot liitot, joilla ei juuri ollut taloudellisia resursseja, lähtivät vastustamaan työnantajien ja muiden ammattiliittojen rintamaa, jolla oli yleinen mielipide puolellaan. Kun vielä muistetaan, että työnantajat olivat Suomen valtio ja kaikki kunnat, osapuolten voimasuhteet olivat varsin epätasaiset. STTK:n silloinen pääsihteeri Jorma Reini kuvasi asetelmaa osuvasti muistelmakirjassaan Pispalasta Bulevardille: Tässä asiassa me olimme hyökkäämässä vuonna 1973 varustusta vastaan, joka näytti lujalta ja rikkoutumattomalta. Siellä olivat Kekkonen ja SAK ja monet muut. Sanon näin, että minä en ollut ihan valmis hyökkäämään vielä silloin, koska ne järjestöt, joiden voimin piti hyökätä, siis Kuntien Teknillisten Keskusliitto (KTK) ja Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK), olivat tulleet STTK:oon vain vajaa vuosi aiemmin (1972). Ne eivät olleet mielestäni riittävän voimakkaita. Niiden jäsenet olivat kuitenkin kuin Pohjanmaan poikia. Heidät olisi pitänyt sitoa puuhun, mutta kun ei ollut narua eikä puita, he pääsivät liikenteeseen. Niin alkoi neuvotteluoikeuslakko. Kevään 1973 lakon yhteydessä järjestöpolitiikka oli korostetusti esillä. Aarne Mattila on työriitojen sovittelua käsittelevässä kirjassaan kutsunut tätä neuvotteluoikeuslakkoa järjestöjen väliseksi sodaksi, ja se kuvaa hyvin lakon taustaa. Tekniset eivät kamppailleet vain työnantajan vaan myös ja ehkä erityisesti pääsopijajärjestöjen kanssa. KTK:n puolelta kyse oli järjestön toimintamahdollisuuksista, uskottavuudesta ja olemassaolosta: ilman sopimusoikeuksia KTK ei voinut toimia uskottavasti, ja lakon päättyminen tappioon olisi ilmeisesti merkinnyt liiton nopeaa loppua. Myös pääsopijajärjestöt taisteli- 56

vat uskottavuudestaan, sillä ne pelkäsivät, että myöntyminen STTK:n julkisen sektorin sopimusoikeuksiin olisi saattanut houkutella muita ryhmiä (esim. opettajat tai lääkärit) samalle tielle. Tämä olisi heikentänyt pääsopijajärjestöjen auktorisoitua asemaa. Niillä ei ollut mitään sitä vastaan, että KTK ja koko STTK:n aluillaan oleva julkisen sektorin toiminta romahtaisi epäonnistuneen lakon seurauksena. Näkyvä osoitus tästä oli pääsopijajärjestöjen avoin osallistuminen lakon murtamiseen. Järjestöt perustelivat tätä sanoen, että lakko oli suunnattu niitä vastaan. STTK oli lähettänyt lakkovaroituksen jälkeen muille ammattiliitoille tavanmukaiset solidaarisuusvetoomukset, mutta ei saanut niihin vastauksia, päinvastoin. TVK, Akava ja SAK kampanjoivat julkisuudessa villien järjestöjen lakkoa vastaan, ja niiden jäsenkunta teki rikkuritöitä kuntien ja valtion teknisten työpaikoilla. STTK katsoi, että pääsopijajärjestöt myös painostivat jäseniään työskentelemään lakon aikana tehtävissä, joita nämä eivät olleet aiemmin tehneet. Liittojen keskinäisen kamppailun väliin jäi Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta, jonka asemaa toimistonjohtaja Teuvo Varjas myöhemmin kuvasi: Jos katsotaan, että me oltiin niin kuin harakka tervatulla katolla että kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui, ja pyrstön kävi sitten toisin päin, jos kumarsi sinne toiseen suuntaan niin ei meillä ollut mitään ongelmaa siinä, kenelle me kumarsimme, koska meidän piti kumartaa niille, joilla oli suurin voima ja valta eli kolmelle pääsopijajärjestölle, ja sitten pyllistää tavallaan vaikkemme me sitä halunneet tietenkään näille teknisille. Sopimusvaltuuskunnan oli pakko kuunnella pääsopijajärjestöjä, koska näillä oli mahdollisuus aiheuttaa koko sopimusjärjestelmälle paljon pahempia vahinkoja kuin STTK:lla. Ennen lakkoa ja lakon aikana KTK ja STTK syyttivätkin Kunnallista Sopimusvaltuuskuntaa siitä, että se vetäytyi kiistassa pääsopijajärjestöjen selän taakse. KSV:lla oli luonnollisesti myös oma intressi pysyä lujana STTK:n vaatimusten edessä: se halusi puolustaa keskitettyä sopimusjärjestelmää, joka oli vuosien työn tulos. 57

Yli sadan prosentin lakko Kuntien ja valtion teknisten lakko alkoi vauhdikkaasti toukokuun yhdeksännen päivän aamuna. Lakkojärjestöjen johto oli luonnollisesti viime hetkeen saakka epävarma lakon pitävyydestä, mutta pian kävi ilmi hämmästyttävä piirre: lakon kattavuus oli yli sata prosenttia. Monet sellaisetkin kuntien ja valtion tekniset lakkoilivat, jotka eivät olleet STTK:n jäseniä. KTK:n lakkopäällikkö Anssi Kuusela muistelikin myöhemmin, että lakko ja KTL:n liittyminen KTK:n jäseneksi toivat yhdessä noin 50 prosentin lisäyksen KTK:n jäsenistöön. Lakko oli kuntien teknisille henkisesti raskas kokemus, sillä heihin kohdistui paineita eri suunnilta. Toimihenkilölakot olivat 1970- luvun alussa hyvin harvinaisia, ja monet paheksuivat ajatustakin julkisen sektorin virkamiesten työtaistelusta. Vihjauksia tällaisen lakon lainvastaisuudesta kuului koko lakon ajan. Johtavissa asemissa olevat tekniset joutuivat erityisen kiusalliseen asemaan, koska monin paikoin he olivat lakossa ja alaiset töissä. KTK:n toimisto työskenteli yötä päivää pitääkseen lakkolaiset vireänä. Lakko oli työtä vuorotta, kuvasi KTK:n järjestösihteeri Markku Sipilä tilannetta. Suurin paine kohdistui kuitenkin valtion teknisiin, joilla oli painostuskeinona mm. kotimainen ja kansainvälinen tietoliikenne. Helsingissä oli juuri alkamassa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) valmisteleva kokous, jonka viestiyhteydet olivat vaarassa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen puristi henkilökohtaisesti STTK:n puheenjohtaja Parmanteelta ja pääsihteeri Reiniltä takeet siitä, että ETYK:n viestiyhteydet toimisivat moitteettomasti. Lisäksi Suomen kautta kulkevan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kuuman linjan puhelinliikenne varmistettiin. Lakko vaikuttikin lähinnä kotimaan puhelinyhteyksiin. KTK:n lakko oli luonteeltaan erilainen kuin tavanomaiset teollisuustyöntekijöiden lakot. Kuntien tekniset olivat hajallaan ympäri maata, ja pienissä maalaiskunnissa teknisten toimihenkilöiden määrä laskettiin yhden käden sormilla; muutamissa kunnissa oli vain yksi tai kaksi lakkolaista. Suurissa kaupungeissa lakkolaisia oli selvästi enemmän, mutta niissäkään työtaistelu ei ollut näyttävä joukkovoiman osoitus. Ei marsseja, ei mielenosoituksia KTK ei asettanut toimipaikkojen ulkopuolelle edes lakkovahteja. 58

Laajuudestaan huolimatta lakko ei tehonnut toivotulla tavalla. Kunta tai kaupunki tuli hyvinkin viikkoja, jopa kuukausia toimeen ilman teknisen toimen suunnittelua, eikä esimerkiksi rakentamisen hidastuminen tai seisahtuminen ollut suuri katastrofi. Lakko ei lamauttanut kuntien teknistä tointa, vaan toimintoja pitivät yllä lakon ulkopuolelle jääneet johtotason tekniset sekä muiden järjestöjen rikkurityövoima. Kun lakko ei purrut, kuntien tekniset yrittivät tiukentaa otettaan, mikä joillakin paikkakunnilla kiristi tunnelman äärimmilleen. Sopu kypsyy Lakon tiukentamista tehokkaammiksi painostuskeinoiksi osoittautuivat yksityisen sektorin tukilakot, joita STTK:n jäsenjärjestöt alkoivat panna toimeen valtionyhtiöissä, kuten Enso-Gutzeitissa, Outokumpu Oy:ssä ja Finnairissa. Tehokkaimmaksi osoittautui 23. toukokuuta alkanut Finnairin teknisten lakko, joka pysäytti ulkomaan lentoliikenteen. Tukilakot laajensivat julkisen sektorin työriidan myös teollisuuteen, mikä toi Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) asianosaiseksi. STK arvosteli teknisten tukilakkoja voimakkaasti, mutta samalla työnantajaliitto ilmeisesti painosti taustalla valtiovaltaa etsimään ratkaisua lakon lopettamiseksi, jotta työtaistelu ei häiritsisi teollisuuden toimintaa. Tukilakot aiheuttivat koomisiakin tilanteita. Erkki Hintikainen muisteli myöhemmin: Kyllä siinä muutamissa paikoissa sattui huvittaviakin tapauksia, kun muistaakseni Nokian tekniset rupesivat ihmettelemään, että minkä takia he on tukilakossa siinä loppuvaiheessa, kunnan tekniset sen kuin vaan tekee töitä. Siellä ei ollut KTK:laisia siellä kunnan palveluksessa, ja he oli Teknisten Liiton tukilakossa, että töissä olevat kunnan ihmiset saisivat neuvotteluoikeuksia. Tukilakkojen alettua eri puolilla näkyi ensimmäisiä merkkejä sovintopyrkimyksistä. Alkoi näyttää siltä, ettei kumpikaan osapuoli saisi tyrmäysvoittoa: tekniset eivät saaneet työnantajia ja pääsopijajärjestöjä polvilleen, mutta toisaalta lakkorintama oli pitävä. Kun lakko oli kestänyt runsaan viikon, aloitettiin ensimmäiset tunnustelut lakon päättämiseksi. Lopulta ratkaiseva aloite tuli valta- 59

kunnan korkeimmalta taholta. Lupauksista huolimatta ETYK:n valmisteleva kokous viestiyhteydet katkesivat tilapäisesti 22. toukokuuta, minkä jälkeen presidentti Kekkonen otti yhteyttä SAK:n puheenjohtajaan Niilo Hämäläiseen ja kehotti tätä ryhtymään lakon purkamiseen. Hämäläinen kutsui 23. toukokuuta tärkeimpien työmarkkinajärjestöjen edustajat kotiinsa Vuosaareen Kristuksen Taivaaseenastumisen Päiväksi (26.5.1973). Paikalle tulivat Hämäläisen lisäksi SAK:n toinen puheenjohtaja Arvo Hautala, VTY:n pääsihteeri Lauri Havia, TVK:n puheenjohtaja Oso Laakso ja Virkamiesliiton puheenjohtaja Viljo Tuokko, Akavan puheenjohtaja Aulis Eskola ja toiminnanjohtaja Unto Rissanen sekä STTK:sta T. O. Parmanne ja Jorma Reini. Lisäksi läsnä olivat Erkki Sunila ja Keijo Liinamaa. Tapaamista oli hieman pohjustettu yksityisillä keskusteluilla, ja sovinnon edellytykset näyttivät kypsyneen. STTK:n puhemiehistö oli 23. toukokuuta käsitellyt epävirallisesti ratkaisumallia, jossa kuntien ja valtion tekniset yhtyisivät virkaehtosopimuksiin erillisellä pöytäkirjalla; niistä siis tulisi sopimusten osapuolia, vaikka ei muodollisesti pääsopijoita. STTK:n neuvottelijat lähtivät tältä pohjalta liikkeelle. Niilo Hämäläisen luona Vuosaaressa keskusteltiin 26. toukokuuta tuntikausia lakon lopettamismahdollisuuksista. STTK:n malli yhtymisestä virkaehtosopimuksiin erillisellä pöytäkirjalla sai kokouksen periaatteellisen hyväksynnän. Tilanteen vaatimukset kiteytti neuvotteluissa SAK:n Arvo Hautala, jonka mukaan järjestöjen on päästävä asiassa ratkaisuun siltä pohjalta, että kukaan ei pyri saamaan selkävoittoa toisistaan, vaan ratkaisussa huomioidaan myös se seikka, että STTK:n on saatava lakkonsa kunnialliseen päätökseen. Samana iltana Sunila ja järjestöjen edustajat neuvottelivat vielä KSV:n ja Valtion työmarkkinalaitoksen kanssa, ja STTK:n yhtymismalli sovittiin varsinaisen sovittelun pohjaksi. Sovittelu aloitettiin sunnuntaina 27. toukokuuta ja samana iltana valmistui ensimmäinen sovintoluonnos. Siihen kirjattiin kuntien ja valtion teknisten yhtyminen pöytäkirjalla virkaehtosopimuksiin ja luottamusmiessopimukseen sekä komitean asettaminen kehittämään virkaehtosopimusjärjestelmää. Luottamusmiessopimus antoi kuntien ja valtion teknisten valitsemille työpaikkojen luottamusmiehille samat toimintamahdollisuudet kuin muillekin työntekijä- ja toimihenkilöryhmille. Luottamusmiessopimus aiheutti neuvotteluissa hieman ongelmia, sillä siitä 60

ei ollut sovittu Vuosaaren kokouksessa. Työnantajapuoli vastustikin luottamusmiessopimukseen yhtymistä aluksi. Neuvotteluillan aikana Reini ja Hämäläinen sopivat kuitenkin asiasta puhelimitse, minkä jälkeen työnantajatkin hyväksyivät sen. Osapuolten piti ottaa samana iltana kello 23.15 mennessä kantaa luonnokseen. Määräaika ei pitänyt, sillä VTK:n hallitus päätti vasta puoliltaöin, että se kannatti sovintoluonnosta; lopullinen päätös jäi myöhemmin kokoontuvalle VTK:n liittovaltuustolle. KTK:n hallitus oli kokoontumassa vasta seuraavana päivänä, mutta Sariola ja Kuusela ilmoittivat omasta puolestaan hyväksyvänsä sovintoluonnoksen jatkotoimien pohjaksi. Virkaehtosopimusjärjestelmän puolella päästiin näin aimo askel eteenpäin, ja seuraavaksi käynnistettiin työehtosopimusneuvotteluja. Jo tässä vaiheessa ryhdyttiin myös purkamaan ensimmäisiä tukilakkoja. Sovintoluonnos esiteltiin maanantaina 28. toukokuuta myös presidentti Kekkoselle, joka oli kutsunut osapuolet luokseen. Kekkonen korosti ETYK-yhteyksien merkitystä ja toivotti onnea asian käsittelylle STTK:ssa. Kekkonen sitten totesi, että hän oli oikeastaan valmistautunut tähän tilaisuuteen esittämään oman ehdotuksensa tämän lakon lopettamiseksi, mutta kun hän on nyt kuullut, missä pisteessä neuvottelut ovat, niin hän on hyvin mielissään siitä, että hänen ei tarvitse tätä omaa esitystään esittää. Mä oletan, että tämä hänen esityksensä olisi ollut sitten jotakin, joka olisi ollut meidän kannalta vähemmän miellyttävä esitys, Anssi Kuusela muisteli myöhemmin käyntiä presidentinlinnassa. Presidentin tapaamisen jälkeen sovittelulle tuli kiire. Käynnin jälkeen lehdissä ja televisiossa uutisoitiin, että lakko oli loppumassa, ja kuitenkin moni asia oli vielä auki. Lakon ja tukilakkojen pitäminen hallinnassa vaikeutui uutisointien jälkeen, joten STTK:n oli syytä pyrkiä ratkaisuun nopeasti. Työnantajapuolella oli niinikään kiire, sillä eduskunta oli pian lähdössä kesälomalle. Mikäli jatkuvasti takataskussa pidetty lakon päättäminen erityislailla tulisi ajankohtaiseksi, eduskunnan olisi oltava koolla. Niinpä molempien osapuolten kannalta oli tärkeää saada ratkaisuja kesäkuun alkuun mennessä. Niilo Hämäläinen painosti vielä teknisiä uhkaamalla, että SAK:n jäsenet ryhtyvät lakoilla istumaan ulos valtionyhtiöiden teknisiä, jollei ratkaisua synny. 61

Uutiset lakon päättymisestä vaikuttivat kuntien teknisiin eri tavoin eri puolilla maata. Helsingissä alkoi viime vaiheissa olla jo lakkoväsymystä, mutta silti paikalliset KTK:n jäsenet hermostuivat, koska tukilakkoja purettiin, vaikka lopullinen sopimus oli vielä auki. Tiistaina 28. toukokuuta Helsingin Kauppakorkeakoulussa lakkolaisille pidetty tiedotustilaisuus, jossa Kuusela ja Reini kertoivat neuvottelutilanteesta, sai kuitenkin mielet rauhoittumaan ja lakkorintaman pysymään koossa. Joensuusta taas saapui sovittelun aikana KTK:n toimistolle kunnan teknisten lähetystö, joka vaati jatkamaan lakkoa. Ne oli lujasti sitä mieltä, että lakkoa ei kesken lopeteta, että tällaisilla eväillä, jotka ei sisällä muuta kuin sen saman neuvottelukunnan kuin ennen lakkoa, niin ei lakkoa lopeteta, Anssi Kuusela muisteli tapausta. Lakon aiheuttaneista periaatekysymyksistä oli päästy sopuun, ja viimeisten päivien aikana neuvoteltiin valmiiksi valtion ja kuntien työehtosopimusten muut ehdot, ennen kaikkea palkat. Loppurutistus tapahtui valtakunnansovittelija Sunilan johdolla perjantaina 1. kesäkuuta, jolloin viimeiset työehtosopimukset saatiin viivytysten jälkeen valmiiksi. Lakko haluttiin päättää vielä perjantain puolella, jotta palkanmaksun aloittaminen ei lykkäytyisi maanantaille. Kuntien ja valtion teknisten lakon päättävät sopimukset allekirjoitettiin valtakunnansovittelijan toimistossa perjantaina 1. kesäkuuta 1973 kello 23.30. Lakon tulos oli selvä kompromissi, ratkaisu neuvottelu- ja sopimusoikeuskiistaan haettiin tarkasti ääripäiden keskeltä. Kuntien tekniset saivat oikeuden yhtyä pääsopijajärjestöjen neuvottelemiin työ- ja virkaehtosopimuksiin erillisellä pöytäkirjalla, joka allekirjoitettiin samaan aikaan kuin varsinainen virkaehtosopimus. Toinen merkittävä tulos oli KTK:n yhtyminen luottamusmiessopimukseen ja tämän tuoma oikeus asettaa luottamusmiehiä. Vastaava menettely toteutettiin valtion puolella. Kuntien teknisten neuvottelut hoidettiin Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan yhteyteen perustetun teknisten neuvottelukunnan kautta. KTK:sta tuli melkein tasavertainen sopijaosapuoli, mutta virallisesti se liittyi neuvoteltuihin virka- ja työehtosopimuksiin erillisellä pöytäkirjalla. Järjestely muistutti hieman valtakunnansovittelija Sunilan lakon alla tarjoamaa neuvottelukuntaa, mutta ratkaiseva ero oli se, että nyt KTK saattoi yhtyä työ- ja virkaehtosopimuksiin ja tulla siten so- 62

pimusosapuoleksi; Sunilan ehdottamassa neuvottelukunnassa KTK:lla olisi ollut vain oikeus esittää näkökantojaan, siis vanhaan tapaan tulla kuulluksi. Lakon lopputulos antoi mahdollisuuden moniin tulkintoihin. STTK tai sen jäsenjärjestöt eivät saaneet julkisten alojen pääsopijaoikeuksia, ja pääsopijajärjestöt korostivatkin tätä. KTK puolestaan painotti, että ero oli vain muodollisuus ja että liitto ei suinkaan allekirjoittanut sopimuksia, joista se ei neuvotellut. Monet lakkoon osallistuneet KTK:n jäsenet olivat kuitenkin pettyneitä siihen, ettei täysiä pääsopijan oikeuksia tullut. Niin STTK:n kuin KTK:n johto katsoivat kuitenkin, että sopimus oli kannattava. Kuntien Rakennusmestariliiton puheenjohtaja Helge Kosonen totesi tuloksesta myöhemmin, että se oli kompromissiksi aivan riittävä. Jorma Reini puolestaan kiteytti kevään 1973 ajatukset myöhemmin haastattelussa: Meidän arvio oli silloin se, että näin kannattaa tehdä, koska nyt saa pölynimurikauppias jalkansa oven väliin ja että kyllä se siitä sitten jossakin vaiheessa muuttuu täydeksi sopimusoikeudeksikin. Lakon lopettamissopimuksessa sovittiin myös valtion komitean asettamisesta selvittämään virkaehtosopimusjärjestelmän toimivuutta. Komitea asetettiinkin lokakuussa 1973, mutta sen työ ei tuonut muutoksia järjestelmään. 63

Kari Suomalaisen perikunta Kari Suomalaisen pilapiirros Helsingin Sanomissa 20.5.1973 kuvasi osuvasti muiden keskusjärjestöjen suhtautumista STTK:n neuvotteluoikeuslakkoon. Piirros viittasi amerikkalaiseen Skylab-avaruusasemaan, jonka lämpötila oli alkanut nousta liian korkeaksi. Anssi Kuusela (vas.) ja Kari Tirronen seminaarissa Savonlinnassa v. 1976. Anssi Kuusela sai v. 1973 KTK:n lakkokenraalin viitan, sillä hän johti liiton keskuslakkotoimikuntaa. Kuusela toimi KTK:n puheenjohtajana 1975 1980. Hänellä oli merkittävä rooli STTK:n pienten liittojen nappulaliigassa, joka 1970-luvun puolivälissä haastoi Teknisten Liiton dominoivan aseman keskusjärjestössä. Kari Tirronen tuli KTK:n järjestösihteeriksi 1974. Hän toimi liiton pääsihteerinä vuodesta 1993 KTK:n ja Insinööriliiton järjestöfuusioon saakka. 64

V Pääsopimuskysymyksen ratkaisu Nuoren liiton kypsyyskoe Neuvotteluoikeuslakolla oli kauaskantoinen vaikutus Kuntien Teknillisten Keskusliiton järjestölliseen kehitykseen. Lakko oli kuin kiirastuli, jonka läpi nuori liitto joutui käymään ja se selvisi testistä vahvistuneena. Kokemus hitsasi jäsenistöä yhteen ja oli omiaan lujittamaan kuntien teknisten yhteistä identiteettiä. Lakosta tuli legendaarinen tapahtuma, jonka muisto jäi elämään, ja se leimasi koko KTK:n perustajasukupolven ammattijärjestötoimintaa. Lakolla KTK myös todisti toimivuutensa ja lunasti paikkansa työmarkkinajärjestöjen joukossa. Konkreettinen osoitus lakon vahvistavasta vaikutuksesta oli jäsenmäärän kääntyminen jatkuvaan kasvuun jo lakon kestäessä. Jäsenmäärä kolminkertaistui vuosina 1973 1977, ja samaan aikaan perustettiin yli 50 uutta paikallistoimikuntaa. Lakko teki KTK:oa tunnetuksi, ja liitosta tuli varteenotettava vaihtoehto myös uusille ammattiryhmille, esimerkiksi teknisille piirtäjille, jotka järjestäytyivät KTL:oon vuonna 1974. Niinpä liitto pääsi jäsenhankinnassaan hyötymään kuntien teknisen sektorin kasvusta 1970-luvun kuluessa. Neuvotteluoikeuslakko liitti KTK:n tiiviiksi osaksi STTK:oa, sillä niin STTK:n johto kuin muut jäsenjärjestötkin tukivat vahvasti työtaistelua. KTK:sta tuli aktiivinen jäsenjärjestö, joka oli osaltaan uudistamassa STTK:n toimintaa. Julkisen sektorin teknisten liittyminen keskusjärjestöön oli osa muutosprosessia, jonka STTK kävi läpi 1970- luvun alkupuolella. Vuonna 1970 STTK:oon kuului kolme jäsenjärjestöä, joilla oli runsaat 27 000 henkilöjäsentä; viidessä vuodessa jäsenjärjestöjen määrä nousi yhteentoista ja niiden yhteenlaskettu jäsenmäärä yli 85 000:een. 65

Konkreettinen merkki STTK:n muutoksesta oli ensimmäisen päätoimisen puheenjohtajan valinta vuonna 1975. Aiemmin Teknisten Liiton puheenjohtaja oli valittu automaattisesti myös STTK:n puheenjohtajaksi, ja Teknisten Liiton pääsihteeri hoiti myös keskusjärjestön pääsihteerin tehtävää. Vuonna 1974 puheenjohtajuudet eriytyivät, kun T. O. Parmanteen luovuttua Teknisten Liiton puheenjohtajuudesta hänen seuraajakseen valittiin Matti Huuskonen. Parmanne jatkoi vielä vuoden STTK:n puheenjohtajana, ja vanhan kaavan mukaan Huuskosesta olisi tullut hänen seuraajansa myös tässä tehtävässä. Asetelma nosti vastarintaan STTK:n uudet jäsenjärjestöt, niiden mukana KTK:n, ja näiden keskuudessa syntyi ns. nappulaliiga. Aiemmin Teknisten Liitolla ylivoimaisesti suurimpana jäsenjärjestönä oli yksinään enemmistö STTK:n liittokokouksessa. Nyt nappulaliigan järjestöt havaitsivat saavansa vuoden 1975 liittokokouksessa yhdessä enemmistön, ja ne vaativat muutosta vanhaan käytäntöön. Monet halusivat lopettaa Teknisten Liiton ja STTK:n personaaliunionin, sillä uskottava keskusjärjestö tarvitsi oman, itsenäisen johdon. Myös yhden järjestön ylivalta ja Huuskosen persoona herättivät ristiriitaisia ajatuksia Teknisten Liiton ulkopuolella. Tuloksena nappulaliigan esiintymisestä STTK:lle valittiin päätoimiseksi puheenjohtajaksi Jorma Reini. Keskusjärjestö, josta aiemmin käytettiin ironista luonnehdintaa mappi Teknisten Liiton hyllyssä, muuttui vähitellen laaja-alaiseksi työmarkkinoiden toimijaksi. Neuvotteluoikeuksien arkea Lakolla saatu neuvotteluoikeus toteutui siten, että Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan yhteyteen perustettiin erillinen teknisten neuvottelukunta, jonka kautta KTK saattoi neuvotella kuntateknisten asioista. Käytännössä KTK oli melkein tasavertainen sopijaosapuoli, mutta virallisesti se liittyi neuvoteltuihin virka- ja työehtosopimuksiin erillisellä pöytäkirjalla, joka allekirjoitettiin samaan aikaan kuin varsinainen virkaehtosopimus. Jatkossa KSV kävikin neuvotteluita samaan aikaan kahdessa eri huoneessa: toisessa kolmen pääsopijajärjestön kanssa ja toisessa KTK:n kanssa. Erkki Hintikainen kuvasi järjestelmän ongelmia myöhemmin seuraavasti: KTK:n osalta näiden neuvotteluoikeuksien käytössä oli tiet- 66

tyjä ongelmia, koska ei ymmärretty ehkä johtuen siitä, että muiden järjestöjen taholta viestitettiin jatkuvasti, ettei tämmöinen meidän lakon lopettamissopimuksessa oleva lausuma siitä, että KTK yhtyy tehtyihin virka- ja työehtosopimuksiin tarkoittaisi neuvotteluoikeutta, vaan se tarkoittaisi muka sitä, että muut neuvottelee, tekee sopimuksen, joihinka KTK yhtyy neuvottelematta. Omalle jäsenkunnallekin oli joskus vaikea todistaa sitä, että KTK ei pane nimeään paperiin, jota se ei ole neuvotellut. Tämä tämmöinen statusarvo tai ehkä tilanteen väärinymmärrys haittasi aika paljon toimintaa varsinkin, kun kunnissa työnantajat usein myöskin halusivat vedota tähän, että ei meidän KTK:n paikallisosastoilla ole neuvotteluoikeutta. Ongelmista huolimatta KTK sai myös paikallistasolla hyvät toimintamahdollisuudet. Se saattoi muiden järjestöjen tavoin rakentaa luottamusmiessopimuksen perusteella oman luottamusmiesjärjestelmän sekä yhtyä työsuojelu- ja työpaikkademokratiasopimuksiin. Niin KTK:n kuin STTK:n mielestä vuonna 1973 saatu neuvotteluoikeus oli vain väliaikaisratkaisu. Ehkä hieman yllättäen täydet pääsopijan oikeudet olivat STTK:lle tärkeämpi kysymys kuin KTK:lle. KTK sopeutui alkuvaikeuksien jälkeen hyvin käytäntöön, jossa sillä asiallisesti oli käytettävissään pääsopijan edut sopia palkoista ja muista keskeisistä palvelussuhteen ehdoista mutta ei velvoitteita osallistua kaikkiin kunta-alaa koskeviin työryhmiin ym. valmistelutehtäviin. STTK:lle taas muodollisten pääsopijaoikeuksien puuttuminen oli statuskysymys: ollakseen täysin uskottava keskusjärjestöllä oli oltava samat oikeudet kuin vertaisillaan. Tavoitteita asetettaessa KTK ja STTK olivat kuitenkin yhtä mieltä tilanteen korjaamisesta. Täysivaltainen järjestö Kuntien ja valtion teknisten järjestäytymisasetelma muuttui pian sen jälkeen, kun VTK ja KTK olivat liittyneet STTK:n jäseniksi vuonna 1972. Työmarkkinatoimintaan lähteneet Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Liitto (KAL) ja Insinööriliitto hakeutuivat yhteistyöhön Akavan kanssa, ja nämä kolme perustivat lokakuussa 1973 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukunnan (YTN), johon seuraavana vuonna tuli mukaan myös Suomen Ekonomiliitto (SEFE). KAL ja Insinööriliitto liittyivät Akavan jäsenjärjestöiksi vuoden 67

1976 alusta lukien. Tämä ratkaisu asetti valtion ja kuntien insinöörit, diplomi-insinöörit ja arkkitehdit jälleen valintatilanteeseen, sillä suuri osa heistä kuului edelleen ammatillis-aatteelliselta pohjalta Insinööriliittoon tai KAL:n jäsenjärjestöön STS:aan. Nyt heitä uhkasi kaksoisjärjestäytyminen ja heidän oli pakko valita kahden keskusjärjestön, Akavan ja STTK:n välillä. Valinta oli vaikea ja paikoin kipeä. KIA:sta ja Kuntien Insinööreistä erosi jonkin verran jäseniä, mutta molemmat järjestöt jäivät KTK:oon, ja Kuntien Insinöörit erosi vuonna 1976 Insinööriliiton jäsenyydestä. VTK:oon taas tuli vakava järjestörepeämä, kun Valtion Insinöörien Liitto (VIL) erosi keväällä 1976 VTK:sta ja päätyi Insinööriliiton ja Akavan kannalle; osa valtion insinööreistä perusti uuden järjestön, joka jäi VTK:n jäsenjärjestöksi. Sekä KIA että KI olivat kannattaneet vertikaalisen järjestäytymisen rinnalla myös oman koulutustasonsa horisontaalisen edunvalvonnan vahvistamista. Nämä kaksi linjaa erkanivat nyt toisistaan lopullisen tuntuisesti, kun insinöörien sekä diplomi-insinöörien ja arkkitehtien järjestöt jakautuivat kahteen keskusjärjestöön. Kilpailun julkisen sektorin teknisistä ollessa akuutissa vaiheessa KTK, VTK ja STTK perustivat huhtikuussa 1976 STTK:n julkisten alojen ammattijärjestön STTK-J:n. Tavoitteena oli koota STTK:n julkinen sektori yhteen neuvottelujärjestöön TVK-V:n ja vuonna 1975 SAK:n piiriin perustetun Julkisten Työalojen Ammattijärjestön (JTA) tavoin. Samalla haluttiin nostaa STTK:n julkisen sektorin teknisten profiilia. STTK-J:n puheenjohtajaksi valittiin STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini ja varapuheenjohtajiksi Aulis Salin VTK:sta sekä Anssi Kuusela KTK:sta. Tarkoituksena oli neuvottelu- ja sopimusoikeuksien siirtyminen STTK-J:lle siten, että tämän edustajana kunnallisen sektorin neuvotteluissa toimisi KTK:n edustaja ja valtion sektorilla VTK:n edustaja. Perustamisen yhteydessä myös Maanmittausteknikoiden Liiton, Teknisten Liiton ja Suomen Konepäällystöliiton julkisen sektorin edunvalvontatehtävät sovittiin siirrettäviksi STTK-J:lle. Keskitetyn edunvalvonnan uskottiin parantavan STTK:n julkisen sektorin neuvottelutoimintaa ja kohentavan sen asemaa työmarkkinajärjestelmässä. Uuden järjestön avulla pääsopijakysymystä yritettiin pitää esillä niin työnantajan kuin muiden keskusjärjestöjen kans- 68

sa, mutta asiassa ei päästy eteenpäin. STTK-J ei saanut luontevaa roolia, ja järjestö jäi ikään kuin takataskuun odottamaan sopivaa tilaisuutta. Valtioneuvosto myönsi tosin KTK:lle vuoden 1944 vanhan neuvotteluoikeuslain mukaiset neuvotteluoikeudet vuonna 1977, mutta järjestöjen käsissä olevaa pääsopijaoikeutta ei saatu. Tilaisuus avautui syksyllä 1983. Järjestelmään ja jäsentensä palkkakehitykseen tyytymätön Lääkäriliitto vaati keskusjärjestöään Akavaa irtisanomaan kunnallisen pääsopimuksen ja Akava taipui. Kunnallinen pääsopimus irtisanottiin 14.10.1983. Ratkaisusta jouduttiin äänestämään Akavan hallituksessa, sillä vähemmistöön jääneet mm. YTN:n diplomi-insinöörit ja insinöörit pelkäsivät irtisanomisen avaavan STTK:lle tien pääsopijaksi. Pelot kävivät toteen, sillä STTK pyrki ja pääsi mukaan uudesta pääsopimuksesta käytyihin neuvotteluihin. Edellytykset olivat nyt paremmat kuin vuosikymmen aiemmin, sillä STTK:n julkisen sektorin edustavuus oli parantunut selvästi. Lisäksi keskusjärjestö oli vuonna 1980 käynnistetyssä valtionapulaitosten toimiehtosopimusjärjestelmässä saanut pääsopijajärjestön aseman kolmen suuren rinnalla, joten ennakkotapauskin oli jo olemassa. Vanhojen pääsopijoiden oli aiempaa vaikeampaa vastustaa STTK:n vaatimusta. Pääsopimuskysymyksestä muodostui talven 1983 1984 aikana monimutkainen peli, johon STTK ja KTK lähtivät täysillä mukaan. Ne irtautuivat vuoden 1973 yhtymismenettelystä ja vaativat täysiä pääsopijaoikeuksia. KTK palkkasi lokakuussa 1983 pääsopimusta varten projektinjohtajaksi Esa Swanljungin, joka teki taustatöitä sopijaoikeuksien saamiseksi. Kädenvääntöä käytiin sekä pääsopijoista että itse pääsopimuksen sisällöstä ja muodosta. Järjestöpolitiikka löi leimansa taisteluun kuten kymmenen vuotta aiemminkin. Insinööriliiton ja KAL:n edustavuus ei riittänyt mandaattipaikkaan Akavan kuntapuolen neuvotteluelimissä. Jos STTK saisi pääsopijan aseman, se taas edustaisi insinöörejä ja diplomi-insinöörejä suoraan kunta-alan neuvottelupöydässä. Niinpä Akavan insinöörijärjestöt pyrkivätkin kokoamaan kuntasektorin rivinsä aiempaa tarkemmin. Insinööriliiton piirissä perustettiin kunta-alan työmarkkinajärjestöksi joulukuussa 1983 pikavauhtia Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA ry. Järjestö perustettiin niin nopeasti, ettei yhdistys- 69

lain kaikkia vaatimuksia ehditty täyttää: Insinööriliitto merkitsi opettajia lukuunottamatta kaikki kuntasektorilla työskentelevät jäsenensä KIRA:n jäseniksi, ellei asianosainen vastustanut. KIRA:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli entinen KI:n puheenjohtaja Pentti Strand. Insinööriliitto ja KAL esittivät maaliskuussa 1984 KSV:lle omien sopimusoikeuksien saamista kuntien teknisten viranhaltijoiden osalta, mutta turhaan. Painostus, pitkälliset neuvottelut sekä 19. maaliskuuta 1984 jätetty STTK-J:n lakkovaroitus tehosivat, ja 16.4.1984 allekirjoitettiin uusi kunnallinen pääsopimus, jossa STTK-J hyväksyttiin yhdeksi pääsopijoista. Pääsopimus astui kokonaisuudessaan voimaan 22. syyskuuta 1984, kun aluksi vastaanhangoitellut Akava allekirjoitti sen. Tulos oli niin STTK:lle kuin kuntien teknisille selvä voitto, ja kunta-alan saavutusta käytettiin hyväksi pääsopijaoikeuksien saamiseksi myös valtion teknisille. Se, että pääsopijaksi tuli Kuntien Teknillisten Keskusliiton sijasta STTK-J, oli kompromissi erilaisten intressien välillä. Kuntien tekniset ajoivat pääsopijaoikeuksia suoraan KTK:lle, mutta STTK:n näkökulmasta tällainen ratkaisu olisi jättänyt sen muiden jäsenjärjestöjen kuten Suomen Terveydenhoitajaliiton (STHL), Metsäalan Toimihenkilöliiton (METO) ja Konepäällystöliiton kuntaalalla työskentelevät jäsenet ulkopuolelle. Asia oli myös arvovaltakysymys STTK:lle ja puheenjohtaja Reinille, joka STTK-J:n puheenjohtajana sai näkyvän aseman kuntien ja valtion sopimuspöydässä. Toisaalta taas muiden pääsopijajärjestöjen oli hieman helpompaa hyväksyä pääsopijaoikeudet STTK-J:lle kuin emo-sttk:lle, ja siksikin kompromissi oli tarpeen. Projektinjohtaja Esa Swanljung siirtyi onnistuneen projektin jälkeen syksyllä 1984 STTK-J:n pääsihteeriksi. STTK-J sai kunta-alan pääsopijaoikeudet, mutta käytännössä neuvotteluista vastasi Kuntien Teknillisten Keskusliitto. Pääsopijaoikeudet toivat KTK:lle runsaasti lisää velvoitteita. Liitto oli aiemmin keskittynyt teknisten palkkapolitiikkaan, mutta nyt se pääsi joidenkin mielestä joutui mukaan myös muita kunnallisia palvelussuhdeasioita (mm. eläke- ja sosiaaliasiat) koskeviin neuvotteluihin ja valmisteleviin työryhmiin. KTK:n toimiston ja luottamushenkilöiden oli paneuduttava entistä laaja-alaisemmin koko kunta-alan kysymyksiin. Kuntien Teknillisten Keskusliitto saattoi joka tapauksessa todeta saavuttaneensa sen, mitä se oli 14 vuotta aiemmin lähtenyt hake- 70

maan. Liiton puheenjohtaja Juhani Sariola kiteytti oivallisesti pääsopijaoikeuksien merkityksen puhuessaan KTK:n liittokokouksessa syksyllä 1984: Meidän asemamme kunnallisessa sopimuksenteko- ja neuvottelujärjestelmässä niin valtakunnan tasolla kuin paikallistasollakin on niin merkittävä kuin miksi me sen itse teemme. Muodollisia esteitä järjestömme hyvälle tulevaisuudelle ei nyt enää ole. 71

KTK:n edustajat allekirjoittamassa ensimmäistä yhtymispöytäkirjaa kunnallisiin sopimuksiin 18.4.1974. Pöydän ääressä istumassa vas. Juhani Sariola ja Veijo Koskinen KTK:sta sekä Teuvo Varjas ja Paavo Lehtinen KSV:sta, seisomassa vas. Eino Jumppanen, Pauli Hentunen ja Erkki Hintikainen KTK:sta sekä Pentti Hakola ja Reino Survonen KSV:sta. Näkymä KTK:n liittokokouksesta Tampereen Hotelli Rosendahlissa 27. 28.10.1983. Liiton hallitus istuu taustalla rivissä. 72

Lehtikuva / Hans Paul Lehtikuva / Pekka Sakki Pääsopijaoikeuksien arkkitehdit. STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini (vas.), KTK:n projektinjohtaja Esa Swanljung sekä KTK:n puheenjohtaja Juhani Sariola STTK-J:n hallituksen kokouksessa 23.3.1984. Esa Swanljungista tuli myöhemmin Jorma Reinin seuraaja STTK:n puheenjohtajana (1990 1999). Työ on tehty. Pääsopimuksen allekirjoitusmaljoja 16.4.1984 nostavat TVK-V:n puheenjohtaja Keijo Rantala (vas.), Juhani Sariola, Jorma Reini ja Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan johtaja Paavo J. Paavola. 73

STTK-J käytti ensi kertaa kunta-alan pääsopijaoikeuksiaan kevään 1986 ns. toimihenkilötupon yhteydessä. Isossa pöydässä sopimuksia allekirjoittamassa STTK-J:n pääsihteeri Esa Swanljung (vas.) ja KTK:n puheenjohtaja Seppo Kaivola, Paavo J. Paavola ja Heikki S. von Hertzen KSV:sta sekä Jouni Riskilä ja Pekka Salonen KTV:sta. 14 000 12 000 10 000 8 000 6 000 4 000 2 000 0 1970 1975 1980 1985 1990 1995 2000 2005 KTK:n jäsenmäärä 1970 2006. 74

VI Muuttuvat järjestörakenteet Organisaation ongelmia Kuntien Teknillisten Keskusliitto oli perustettu jäsenjärjestöjen yhteistyöelimeksi, mutta vuoden 1973 lakon tuomien neuvotteluoikeuksien seurauksena siitä tuli vahva itsenäinen toimija. Oleellinen osa toiminnasta keskittyi paikallistoimikuntiin, joihin KTK:n toimisto piti suoraan yhteyttä. Varsinaisten jäsenjärjestöjen tehtäväksi jäi koota kuntien tekniset keskusliittoon. Liiton hallinnossa järjestöt kuitenkin päättivät asioista. Puheenjohtajana vuosina 1975 1980 toiminut Anssi Kuusela kuvasi myöhemmin haastattelussa kahtalaisen organisaation ongelmaa: Sama ikuisuuskysymys oli silloinkin esillä ja semmoinen tärkeä kysymys, että millä tavalla paikallistoimikunnat saataisiin tähän toimintaan nimenomaan hallinnon puolella vahvemmin mukaan, koska tärkein osa toimintaa kuitenkin tapahtuu siis jäsenten kannalta tärkein osa toimintaa tapahtuu paikallistoimikunnissa, mutta hallintoon niillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa. KTK:n järjestörakenne oli kesto-ongelma. Monien mielestä koulutuspohjainen organisaatio sopi paremmin ammatillis-aatteelliseen toimintaan kuin työmarkkinajärjestöön, ja puhdas paikallisosastojärjestelmä olisi parempi vaihtoehto. Samaan hengenvetoon oli pakko myöntää, että yhteinen koulutuspohja teki järjestäytymisen helpoksi: insinöörin oli luontevaa liittyä järjestöön, jossa on muitakin insinöörejä. Massajärjestössä lukumäärältään pienet ryhmät hukkuisivat joukkoon, ja monet arvelivat, että järjestörakenteen hajottaminen ajaisi ennen pitkää diplomi-insinöörit ja arkkitehdit Akavaan. Rakenne oli KTK:n voima ja heikkous, ja tämän dilemman kanssa liitto painiskeli jatkuvasti. 75

Kuntien Teknillisten Keskusliiton organisaatio pysyi toistakymmentä vuotta periaatteessa samanlaisena kuin perustettaessa. Ensimmäinen suuri muutos KTK:n organisaatioon tuli vuonna 1984 pääsopijaoikeuksien myötä, kun paikallistoimikuntien ympärille perustettiin STTK-J:n rekisteröityjä paikallisyhdistyksiä. Ratkaisussa oli STTK:n sanelun makua, ja se herätti paikoin kummastusta ja ärtymystä KTK:n paikallistoimikunnissa. Erkki Hintikainen kuvasi prosessia: Lähinnä STTK:laisten pikkuliittojen ja terveydenhoitajien asioiden hoitamiseksi STTK-J:n pääsihteeri Esa Swanljung laati neuvottelujärjestelmän ja sääntöluonnoksen, jossa paikalliselle tasolle olisi perustettava STTK-J:n rekisteröityjä paikallisyhdistyksiä hoitamaan STTK-J:n neuvotteluoikeuksia kuntapuolella. Vakuutettiin, että ilman tämmöistä järjestelyä paikallisia neuvotteluja ei pystytä käymään. KTK:n piirissä oltiin asiasta eri mieltä, mutta jostakin syystä järjestelmä kuitenkin päätettiin hoitaa sillä tavalla, että KTK:n paikallisosastot ottavat yhteyttä terveydenhoitajiin ja konemestareihin ja metolaisiin ja paikalliset yhdistykset perustettiin neuvotteluorganisaatioksi paikallisella tasolla. Kaiken kaikkiaan STTK-J:n, VTK:n ja KTK:n organisaatiot muodostuivat tällä tavalla niin sekaviksi, että tavallinen jäsen ei kentällä kyllä ymmärrä, mitä varten ne on olemassa, mihinkä liittyä, mihinkä kuulua ja mihin maksaa jäsenmaksua. Sekä yksittäiset jäsenet että jäsenjärjestöt kritisoivat toistuvasti mutkikasta järjestörakennetta. KTK:n kentälle kasautui jännitteitä, joiden yksi ilmentymä oli pääkaupunkiseudun luottamusmiesten keskuudessa syntynyt välikohtaus. Muutamat luottamusmiehet ryhtyivät vuonna 1987 perustamaan uutta Kunnallisteknisten Ammattiyhdistystä (KTA), joka ilmoitti haluavansa suurempia sopimusoikeuksia paikallistasolle. Tavoite oli monien mielestä sinällään hyvä, mutta liittoa ja jäsenjärjestöjä hajoittava toimintatapa sai laajan tuomion. KTA:n vetovoima jäi vähäiseksi, ja hanke kuivui pian kokoon. Uusi hallinto Vaikka vanha järjestörakenne jäi voimaan, Kuntien Teknillisten Keskusliiton organisaatiossa tehtiin 1980-luvun lopulla merkittäviä muutoksia. Syksyllä 1987 KTK palkkasi ensimmäisen päätoimisen alue- 76

asiamiehen ja perusti aluetoimiston Ouluun. Seuraavina vuosina uudet alueasiamiehet aloittivat toimintansa Helsingissä, Mikkelissä ja Tampereella; Helsingin alueasiamies oli KTK:n toimiston yhteydessä. Alueasiamiesten tehtävänä oli tukea paikallistoimintaa ja luottamusmiesten työtä omilla alueillaan. Neuvottelutoiminnassa luottamusmiehet saivat näin aiempaa vahvemman selkänojan. Samalla alueasiamiesten työ vähensi KTK:n toimiston painetta, kun monet paikalliset ongelmat voitiin hoitaa suoraan maakunnissa. Alueasiamiehille ja ammattimaiselle aluetoiminnalle oli kentällä selvä tilaus. Aluetoiminta nosti paikallista aktiivisuutta selvästi, ja liitto sai uusia jäseniä muidenkin liittojen piiristä. Alueasiamiesten työ auttoi myös säännöllisten suhteiden rakentamisessa sekä paikallisiin päättäjiin että tiedotusvälineisiin. Liitolla oli alusta lähtien ollut luottamustoiminen puheenjohtaja, ja liiton toimistoa johti pääsihteeri Hintikainen. Kun puheenjohtaja yleensä otti osaa neuvotteluihin, kävi järjestely ajan mittaan raskaaksi varsinkin Helsingin ulkopuolelta tuleville puheenjohtajille. Joko ansiotyö tai puheenjohtajuus kärsi. Vuoden 1988 alusta lukien siirryttiinkin järjestelmään, jossa KTK:n puheenjohtajasta tuli päätoiminen. Puheenjohtajuutta luottamustoimisesti vuodesta 1986 hoitanut teknikko Seppo Kaivola valittiin ensimmäiseksi päätoimiseksi puheenjohtajaksi. KTK:n hallitukseen kuului puheenjohtajan lisäksi kolme edustajaa kustakin jäsenjärjestöstä, yhdellä poikkeuksella. Kuntien Tekniset Piirtäjät (KTP) oli perustettu vuonna 1974, ja järjestö oli samalla liittynyt Kuntien Teknisten Liiton jäseneksi. Osaksi itsenäisen profiilin, osaksi henkilökysymyksiin liittyneiden kiistojen vuoksi KTP halusi 1980-luvulla erota KTL:sta ja liittyä suoraan KTK:oon. Asiasta käytiin pitkät neuvottelut, joiden lopputuloksena Kuntien Tekniset Piirtäjät liittyi vuoden 1985 alusta lukien kuudentena järjestönä suoraan KTK:n jäseneksi. KTP sai kuitenkin hallitukseen poikkeuksellisesti vain kaksi paikkaa. Silti hallitus kasvoi 17-henkiseksi, ja se alkoi olla varsin raskas päätöksentekoelin. Hallintoon kaivattiin remonttia. Syksyn 1989 liittokokouksessa KTK:lle hyväksyttiin uudet säännöt. Liittokokousten väli sekä puheenjohtajan ja hallituksen toimikausi pidennettiin vuodesta neljään vuoteen. Liittokokousten välil- 77

lä päätösvaltaa käytti 25-henkinen liittovaltuusto, jonne kukin jäsenjärjestö sai edustajia jäsenmääränsä suhteessa. Hallituksen kokoa pienennettiin siten, että kukin jäsenjärjestö sai yhden hallituspaikan. Uudistuksen arveltiin toisaalta tuovan pitkäjänteisyyttä liiton toimintaan, toisaalta taas tehostavan hallituksen toimintaa. Puheenjohtaja Seppo Kaivola valittiin jatkamaan seuraavan nelivuotiskauden. TVK:n konkurssi ja STTK:n muodonmuutos Syyskuun 2. päivänä 1992 suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä tapahtui todellinen maanjäristys, kun suurin toimihenkilökeskusjärjestö TVK meni konkurssiin. Noin 400 000 toimihenkilöä edustavat ammattiliitot jäivät ilman keskusjärjestöä. Työmarkkinakentän ensimmäinen reaktio oli hämmennys. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Mihin liitot järjestäytyisivät? Varsin pian kävi ilmi, että vanhat TVK:n järjestöt eivät aikoisi perustaa omaa keskusjärjestöä uudelleen, ja eri tahoilla alkoi kannunvalanta tulevaisuudesta. STTK nousi nopeasti TVK:n liittojen todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi. Monet liitot vierastivat SAK:ta, ja Akava oli leimallisesti korkeakoulutettujen järjestö. Vaikka STTK oli profiililtaan pieni teknisten keskusjärjestö, sillä oli tehokkaan ja kokoonsa nähden voimakkaan järjestön maine. STTK:n sisällä asetelma herätti runsaasti keskustelua. Keskusjärjestön yhtenäistä teknistä profiilia pidettiin vaalimisen arvoisena, mutta toisaalta mahdollisuus järjestön huikeaan kasvattamiseen houkutteli. Mielipiteet jakautuivat: esimerkiksi STTK:n uusi puheenjohtaja Esa Swanljung kannatti nopeaa toimintaa ja halusi ottaa halukkaat liitot jäseniksi heti kun niille sopi. Toiset taas katsoivat, että ensin oli sovittava jäsenyyden periaatteet ja vasta sitten otettava uusia jäseniä. Käytännössä Swanljungin linja voitti, ja TVK:n liittoja alettiin suorastaan houkutella liittymään STTK:oon. Jo lokakuussa 1992 STTK:n liittohallitus hyväksyi jäseneksi Toimiehtoliiton ensimmäisenä TVK:n liitoista. Tämän jälkeen suunta näytti selvältä: TVK:n järjestöjen tie veisi ennen pitkää STTK:oon. Asia ei kuitenkaan ollut vielä loppuunkäsitelty. Avoin tilanne sai järjestöjohtajat pohtimaan myös toisenlaisia vaihtoehtoja. Toimihenkilöjärjestöjen kesken oli 1970-luvulta saakka keskusteltu vaihteleval- 78

la intensiteetillä yhden suuren toimihenkilökeskusjärjestön, työnimeltään TAK:n, perustamisesta, mutta hankkeet olivat ajan mittaan hautautuneet. TVK:n konkurssi toi TAK-ajatuksen uudelleen pöydälle. Olisiko nyt sopiva aika yhdistää toimihenkilöjärjestöjen voimat saman katon alle? Alustavien tunnustelujen jälkeen edustava joukko STTK:n, Akavan ja entisen TVK:n liittojohtajia, heidän joukossaan KTK:n puheenjohtaja Seppo Kaivola, kokoontui keskustelemaan asiasta tammikuussa 1993. He päättivät pyytää valtakunnansovittelija Jorma Reiniä selvitysmieheksi kartoittamaan mahdollisuuksia uudenlaisen toimihenkilöiden keskusjärjestön perustamiseksi. Reini oli juuri koonnut TVK:n liitoista tilapäisen neuvottelurenkaan, jolla syksyn 1992 tulosopimus saatiin hoidettua hallitusti, ja kysymys liittojen tulevaisuudesta askarrutti häntä. Lisäksi hän oli aikoinaan STTK:n puheenjohtajana ollut TAK-hankkeen keskeisiä käynnistäjiä, joten selvitystehtävä sopi ilmeisen hyvin hänen pirtaansa olkoonkin, että valtakunnansovittelijana hänen oli varjeltava neutraliteettiaan asiassa. Toke-suunnitelmana tunnettu hanke henkilöityi julkisuudessa juuri Reiniin, jolla arveltiin olevan uuden keskusjärjestön suhteen henkilökohtaisia tavoitteita. Selvitystyön takana olivat kuitenkin myös liittojen intressit. Reini valmisteli muutamassa viikossa suunnitelman, jossa toimihenkilöjärjestöt koottaisiin yhteen keskusjärjestöön. Järjestö jakautuisi kahdeksaan työmarkkinalohkoon, jotka hoitaisivat varsin itsenäisesti alakohtaisen neuvottelu- ja sopimustoiminnan. Keskusjärjestön jäsenmaksut, jotka STTK:n piirissä olivat herättäneet runsaasti kritiikkiä, olisivat oleellisesti laskeneet: uusi keskusjärjestö Toke oli vanhoihin keskusjärjestöihin nähden kevytrakenteinen, ja lisäksi odotettavissa oli säästöjä mm. paljon eri järjestöjen päällekkäistä työtä vaatineissa tutkimuksessa ja kansainvälisessä toiminnassa. Reini kuvasi muutamaa vuotta myöhemmin muistelmissaan suunnitelmansa kriittisiä kohtia ja niiden saamaa palautetta: Raportissa on suomen kielellä sanottu, että Akava ja STTK lakkautettaisiin työmarkkinapoliittisina keskusjärjestöinä, mutta ne olisivat voineet jatkaa aatteellisina järjestöinä. Ja se on helppo arvata, mitä tämmöinen uudistus merkitsisi keskusjärjestöjen johdolle. Asiaa ruvettiin ruotimaan ja tuulettamaan oikein kunnolla julkisuudessa, ja 79

hankkeen toteuttaminen minun ehdottamallani tavalla osoittautui mahdottomaksi. Toke-suunnitelma valmistui helmikuun puolivälissä 1993, ja järjestöiltä pyydettiin vastaukset ehdotuksiin maaliskuun puoliväliin mennessä. Jo helmikuun lopussa alkoi näyttää siltä, ettei suunnitelma toteutuisi, sillä monet alun perin myötämielisestikin suhtautuneet liitot alkoivat epäröidä. Toke sai Akavassa ristiriitaisen vastaanoton: monet jäsenliitot kannattivat sitä, mutta eivät pitäneet sen nopeaa toteuttamista realistisena. STTK:ssa, jossa Reini nautti vanhastaan arvonantoa, Toke-suunnitelma sai kannatusta, mutta ei riittävästi. Puheenjohtaja Swanljung kääntyi hanketta vastaan, samoin aluksi myötäillyt Teknisten Liitto, joka ei halunnut keskusjärjestöä, joka olisi liiaksi julkisen sektorin ja naisvaltaisten liittojen vallassa. Kuntien Teknillisten Keskusliitto liputti Reinin ehdotuksen puolesta, mutta hanke kaatui lopulta arvovaltakysymysten ja liittojen risteävien intressien keskellä. Toke-suunnitelman kaaduttua kenttä oli avoin. Kevään ja kesän 1993 aikana melkein kaikki TVK:n liitot virtasivat nopeaan tahtiin STTK:n jäseniksi. STTK:n hallitus avasi oven kaikille liitoille sillä edellytyksellä, että yksityisen sektorin liitoilla säilyisi enemmistö keskusjärjestön jäsenistössä. Linjaus ei kuitenkaan pitänyt, ja lopputulos oli, että vuoden 1993 loppuun mennessä pelko naisvaltaisesta ja julkisen sektorin dominoimasta järjestöstä oli toteutunut. Pienimmästä keskusjärjestöstä tuli toiseksi suurin: STTK sai vuoden 1993 aikana yli 400 000 uutta jäsentä, ja kokonaisjäsenmäärä nousi yli 600 000:een. Uusien jäsenliittojen esiinmarssi tapahtui STTK:n liittokokouksessa lokakuussa 1993. Keskusjärjestö uudistui sekä säännöiltään että profiililtaan. Kokouksessa Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton nimi muutettiin virallisesti muotoon Toimihenkilökeskusjärjestö STTK, ja viittaukset tekniseen alaan jäivät historiaan. Kuntien teknisten vaihtoehdot TVK:n konkurssi osui samaan aikaan, kun Kuntien Teknillisten Keskusliitossa ja STTK-J:ssä pohdittiin tulevaisuuden järjestömallia. STTK-J:n järjestörakennetyöryhmä oli laatinut kaksi vaihtoehtoa 80

uudeksi järjestörakenteeksi. Toisessa mallissa liitot olivat suoraan STTK:n jäseniä, ja edunvalvonnan hoiti kolme neuvottelukuntaa (teollisuus, palvelut, julkiset alat); toisessa taas STTK-J:tä vahvistettiin, ja siitä tuli käytännössä riippumaton STTK:sta. Kuntien teknisten pöydällä oli myös ajatuksia STTK-J:n ja KTK:n sulauttamisesta tavalla tai toisella yhteen. Lisäksi keskusjärjestö yritti painostaa kuntien ja valtion teknisiä, jotta STTK-J liittyisi STTK:n jäseneksi. TVK:n konkurssi sekoitti suunnitelmat. Kun alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä TVK:n liittojen kiinnostuksesta STTK:ta kohtaan, KTK:n oli varauduttava turvaamaan kuntien teknisten edut. KTK:n järjestöasiain valiokunta esittikin syyskuun lopussa 1992 kantanaan, että kunta-alan järjestöt liittyisivät STTK:n jäseniksi pääsääntöisesti KTK:n kautta. Näin KTK pääsisi suoraan vaikuttamaan siihen, ketkä otetaan jäseniksi, keitä ei. Tapahtumat etenivät kuitenkin sellaista vauhtia, että liiton oli kehiteltävä nopeasti vaihtoehtoisia toimintamalleja. Kun puheenjohtaja Kaivola kuuli, että STTK:n puheenjohtaja oli neuvotteluissa ilmoittanut haluavansa Kunnallisvirkamiesliiton STTK:n jäseneksi, hän totesi KTK:n hallitukselle, että oli varauduttava kahteen vaihtoehtoon: 1) STTK:n sisälle tulee niin paljon uusia jäsenliittoja, että profiili muuttuu ja 2) keskusjärjestöistä riippumatta haetaan liittojen välistä yhteistyötä. STTK-J:n järjestörakenteeseen liittyi riski: jos kunta-alan suuret järjestöt Tehy, SuPer ja KVL liittyisivät STTK-J:n jäseniksi, ne saisivat kuntien teknisiin nähden ylivoimaisen aseman järjestön pääluvun mukaisessa päätöksenteossa. Kaivolan mielestä tämä voitiin välttää perustamalla STTK-J:n kunta-alaa edustavien KTK:n ja Suomen Terveydenhoitajaliiton (STHL) rekisteröity neuvottelukunta, jossa päätökset tehtäisiin järjestöpohjalta alakohtaisesti. Tämä neuvottelukunta voisi tulla myös parhaillaan valmisteltavan uuden kunnallisen pääsopimuksen allekirjoittajaksi. Näin KTK turvaisi etunsa, eikä uusien jäsenien tulolle olisi suuria esteitä. Kaivola esitti 20. lokakuuta 1992 KTK:n hallitukselle, että hän saisi valtuudet ryhtyä valmistelemaan hahmottelemansa neuvottelukunnan perustamista. Hallitus kuitenkin torjui ehdotuksen koeäänestyksessä äänin 4 3. Kaivola jätti päätökseen eriävän mielipiteen. Asia näytti jäävän toistaiseksi silleen. 81

Seuratessaan entisten TVK:n liittojen taivalta kohti STTK:ta kuntien tekniset joutuivat asettamaan kyseenalaiseksi myös oman keskusjärjestöratkaisunsa. KTK halusi jatkossakin korostaa mm. teknisyyttä ja teknistä koulutusta sekä prosentuaalista palkankorotuslinjaa vastakohtana markkamääräisille korotuksille. Vanhan STTK:n periaatteelliset linjaukset olivat samansuuntaisia, uudessa STTK:ssa niiden odotettiin jäävän varjoon. KTK:n hallitus kirjasi vuoden 1992 toimintakertomukseen paljon puhuvia mietteitä: Meidän kuntapuolen tekniikan ihmisten silmin katsottuna STTK:n linja näyttää muuttuvan voimakkaasti suoritustason toimihenkilöpuolelle, ja tämä aiheuttaa vaikeuksia integroitua näin syntyvään uuteen STTK:oon. Ajatus siitä, että KTK ei kuuluisikaan STTK:oon, tuntui etäiseltä. Silti nähtävissä oleva STTK:n luonteen muuttuminen arvelutti kuntien teknisiä, jotka suuriin kunta-alan liittoihin verrattuna olivat pieni erityisryhmä. Kun Reinin Toke-suunnitelma raukesi, Kuntien Teknillisten Keskusliitto kävi keskusteluja myös Akavan kanssa. Koulutuspohjaisena keskusjärjestönä Akava katsoi KTK:n tai koko STTK-J:n sopivan jäsenjärjestökseen. Tunnusteluja ei kuitenkaan viety tämän pitemmälle, vaan KTK päätti turvata kuntateknisten aseman STTK:n sisällä. Seppo Kaivolan puoli vuotta aiemmin ehdottama menettely kaivettiin uudelleen esiin maaliskuussa 1993. KTK ryhtyi perustamaan STTK:n vanhojen kunta-alan järjestöjen kanssa neuvottelujärjestöä, jolle oli määrä siirtää STTK-J:n kuntasektorin pääsopijaoikeudet. Kuntien Tekniikan ja Peruspalveluiden Neuvottelujärjestö KTN ry perustettiin ripeän valmistelun jälkeen 2. huhtikuuta 1993. Sen jäseneksi tulivat KTK ja STHL sekä Konepäällystöliitto, Laivanpäällystöliitto ja Metsäalan Toimihenkilöliitto kunta-alan jäsentensä osalta. Lisäksi suoraan KTN:n jäseniksi tulivat myös KTK:n kuusi jäsenjärjestöä. Uudelle neuvottelujärjestölle siirrettiin kunnalliset pääsopijaoikeudet 24.5.1993. STTK-J jäi tämän jälkeen valtion sektorin neuvottelujärjestöksi. Siirtyminen pois STTK-J:stä muutti Kuntien Teknillisten Keskusliiton tehtäväkuvaa. KTN otti vastuun neuvottelutoiminnasta, ja KTK:n neuvottelupäällikkö Esko T. Aro siirtyi KTN:n palvelukseen. KTK:lle 82

jäi päävastuu mm. järjestötoiminnasta, alueasiamiestoiminnasta sekä jäsenpalveluista. Koulutus ja tiedotus sovittiin hoidettavaksi osittain yhteistyössä. Vanhoista STTK-J:n paikallisyhdistyksistä tuli KTN:n paikallisyhdistyksiä, ja KTK:n puheenjohtajasta Seppo Kaivolasta tuli oman toimensa ohella myös KTN:n puheenjohtaja. KTN:n perustaminen oli osa kauaskantoista periaatteellista muutosta. Vuosien 1992 1993 muutosprosessin lopputuloksena Esa Swanljung sai johdettavakseen huomattavasti kasvaneen STTK:n, mutta samalla keskusjärjestöltä riisuttiin runsaasti valtaa jäsenliittojen ja neuvottelujärjestöjen hyväksi. Vielä 1980-luvulla Jorma Reinin puheenjohtajakaudella STTK oli istunut niin yksityisen sektorin kuin valtion ja kunnan työ- ja virkaehtosopimuspöydissä, mutta nyt sen rooli rajattiin ensi sijassa tulopolitiikkaan. KTN:n perustaminen vei kuntien teknisten edunvalvonnan ytimen eli virka- ja työehtosopimustoiminnan kokonaan pois STTK:n käsistä. KTN:stä ei tullut STTK:n jäsenjärjestöä eikä päinvastoin, joten keskusjärjestön käytännön kosketus kuntaalan virka- ja työehtosopimuksiin muuttui aiempaa etäisemmäksi. Ristivetoa KTK:ssa 1990-luvun alun järjestömyllerrykset osuivat lama-aikaan, ja KTK:n organisaatio joutui lujille. Tämä näkyi myös liiton sisäisissä suhteissa, jotka kärjistyivät puheenjohtaja Kaivolan nelivuotiskauden lähestyessä loppuaan. Kaivola oli voimakas puheenjohtaja, jonka tyyli hoitaa asioita herätti vastustusta KTK:n hallituksessa. Myrskyisä aika vaati ripeitä otteita, mutta monet kokivat ne jyräämisenä. Tämä tuli esiin syksyllä 1992 liiton kehittämispohdinnoissa, joissa Kaivola ei saanut läpi ehdotustaan neuvottelujärjestön perustamisesta. Vaikka järjestely toteutettiin puoli vuotta myöhemmin, prosessin kulku kieli ristiriidoista. Kaivolan puheenjohtajakaudella oli lama-ajasta huolimatta saavutettu kiistattomia tuloksia: kunta-alan pääsopimuksen yhteydessä oli varmistettu pitkäaikainen tavoite teknisten omasta palkkasopimuksesta, KTK:n jäsenmäärä kasvoi jatkuvasti ja liiton järjestölliset edut oli turvattu STTK:n laajenemisen yhteydessä. Lisäksi kuntien teknisten ansiokehitys oli vuosina 1990 1992 menestyksellisen sopimustoiminnan seurauksena suotuisampaa kuin valtiolla ja yksityisellä sektorilla. Tuloksista huolimatta puheenjohtajaa haluttiin vaihtaa. 83

Skisma huipentui KTK:n liittokokouksessa Tuusulassa lokakuussa 1993. Jäsenjärjestöistä vain Suomen Kuntien Teknikot puolusti yhtenäisenä Kaivolaa, muut järjestöt joko vastustivat tai olivat kannoissaan erimielisiä. Puheenjohtajavaalissa Kuntien Rakennusmestariliiton puheenjohtaja Juhani Räsänen sai enemmistön taakseen, ja hänet valittiin Kaivolan seuraajaksi kaudelle 1993 1997. Puheenjohtajan vaali ja sitä seurannut kitkeränsävyinen kirjoittelu Kuntien Tekniset -lehdessä purki ilmeisen tehokkaasti liiton sisäisiä paineita. Juhani Räsäsen onnistui koota jäsenjärjestöt hyvin yhteen, ja hänen puheenjohtajakaudellaan keskinäiset kiistat vähitellen lientyivät. Räsänen ilmoitti jo puheenjohtajaksi lähtiessään istuvansa vain yhden nelivuotiskauden. Hänen seuraajansa, teknikko Lasse Alanko kolmas peräkkäinen puheenjohtaja Tampereelta valittiin vuoden 1997 liittokokouksessa niinikään vaalilla, jossa vastaehdokkaana oli KTK:n asiamies Kaarlo Hurmerinta. Vaali käytiin kuitenkin selvästi edellistä kertaa sovinnollisemmassa ilmapiirissä. Energia-ala järjestäytyy uudelleen Kunta-alalla 1990-luvun kuluessa tapahtuneet organisaatiomuutokset heijastuivat myös KTK:n jäsenjärjestöihin. Näkyvin muutos tapahtui energia-alalla. Lukuisia kuntien sähkölaitoksia yhtiöitettiin, osa yksityistettiin, ja ne lakkasivat olemasta kunnallisia laitoksia perinteisessä mielessä. Uudet kunnalliset energiayhtiöt liittyivät Energia-alan työnantajayhdistykseen (Enerta), yksityistetyt energiayhtiöt taas vuonna 1996 perustettuun Energia-alan Keskusliittoon (Finergy). Energia-alan edunvalvonta ja järjestäytyminen herätti runsaasti keskustelua KTK:n sisällä. Ala sai oman työehtosopimuksen, joten tuntui loogiselta, että sillä olisi oma järjestö KTK:ssa. Tämä oli tärkeää paitsi selkeyden myös profiilin takia, sillä energiayhtiöissä työskenteli myös Teknisten Liiton jäseniä, ja jäsenistä uhkasi tulla kilpailua. Toisaalta KTK:n jäsenjärjestöt olivat KTL:oa lukuunottamatta olleet perinteisesti koulutustason mukaan järjestäytyneitä, eikä joukossa ollut yhtään puhtaasti alakohtaista järjestöä. Niinpä energiaalan oma järjestö soti siihenastisia järjestäytymisperiaatteita vastaan. Lisäksi se veisi jäseniä vanhoilta KTK:n jäsenjärjestöiltä. Vaikeaa asiaa puitiin pitkään ja siinä edettiin asteittain. Energia- 84

alalle ruvettiin perustamaan paikallisyhdistyksiä vuonna 1996, ja syyskuussa 1997 KTK ja KTN perustivat energia-alan edunvalvontavaliokunnan. Ratkaiseva askel otettiin pitkien valmistelujen jälkeen maaliskuussa 1998, jolloin perustettiin Energia-alan Toimihenkilöliitto EATL ry. Uuteen liittoon liittyi pian parisen sataa KTK:n jäsentä lähinnä SKT:stä ja KTL:stä ja jonkin verran myös uusia jäseniä KTK:n ulkopuolelta. EATL hyväksyttiin Kuntien Teknillisten Keskusliiton seitsemänneksi jäsenjärjestöksi toukokuussa 1998. EATL:n perustaminen nosti KTK:n profiilia energia-alalla, ja Teknisten Liiton kanssa uhkasi reviiriristiriita. Liitot päätyivät kuitenkin marraskuussa 1999 yhteistoimintasopimukseen, jonka mukaan ne hoitavat energia-alan toimihenkilöiden edunvalvontaa yhdessä. KTK:n puheenjohtaja Lasse Alanko tiivisti asian ykskantaan: Ei ole varmaan jäsentenkään kannalta edullista, että siellä liitot tappelevat keskenään. KTN KIA KTK STHL SPAL METO SLPL KI KRI SKT KTL KST EATL PTL Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö KTN ry:n jäsenjärjestöt ja jäsenmäärät vuonna 2005 Kuntien Tekniset KTK ry.............. 12 000 jäsentä Energia-alan Toimihenkilöliitto EATL ry........ 500 jäsentä Kartta- ja suunnittelutekniset KST ry......... 900 jäsentä Kuntatekniikan Akateemiset KIA ry.......... 550 jäsentä Kuntien Insinöörit ry KI............... 1450 jäsentä Kuntien Rakennusmestarit ja -insinöörit AMK ry KRI 2400 jäsentä Kuntien Teknisten Liitto KTL ry........... 3650 jäsentä Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL ry......... 350 jäsentä Suomen Ammattikorkeakoulu- ja Opistotekniset SKT ry 2200 jäsentä METO Metsäalan Asiantuntijat ry*......... 200 jäsentä Suomen Laivanpäällystöliitto SLPL ry*......... 150 jäsentä Suomen Palomiesliitto SPAL ry........... 2500 jäsentä Suomen Terveydenhoitajaliitto STHL ry*...... 4850 jäsentä * kunta-alalla työskentelevät jäsenet 85

KTK:n puheenjohtaja Helge Kosonen mittailee seuraajaehdokkaitaan Juhani Sariolaa (vas.) ja Seppo Kaivolaa Tampereen liittokokouksessa 1983. Helge Kosonen johti puhetta KTK:n perustavassa kokouksessa v. 1970, ja hän toimi liiton puheenjohtajana v. 1981 1983. Hänen seuraajakilpansa voitti Juhani Sariola, joka johti KTK:oa v. 1984 1985. Seppo Kaivola toimi puolestaan KTK:n puheenjohtajana 1986 1993. 86

Juhani Räsänen puhumassa KTK:n liittokokouksessa Tuusulassa 1993. Ennen valintaansa KTK:n puheenjohtajaksi Räsänen toimi liiton varapuheenjohtajana sekä Kuntien Rakennusmestariliiton puheenjohtajana. KTK:n henkilökunta v. 1991: ylärivissä vas. Etelä-Suomen alueasiamies Kaarlo Lindroos, asiamies Tomas Wass, Länsi-Suomen alueasiamies Kyösti Käki, Itä-Suomen alueasiamies Hannu Hyvärinen ja neuvottelupäällikkö Esko T. Aro. Keskellä vas. järjestösihteeri Kari Tirronen, koulutussihteeri Ritva Kontio, puheenjohtaja Seppo Kaivola, Pohjois-Suomen alueasiamies Ville Koskela ja jäsenrekisterinhoitaja Maila Ovaska. Eturivissä vas. taloussihteeri Eeva Heikkinen, sihteeri Merja Lindholm, johdon sihteeri Tuulikki Rosenqvist ja laskentatoimen esimies Tiina Siukonen. Kuvasta puuttuu toimistoapulainen Joonas Karjalainen. 87

Vastavalittu puheenjohtaja Lasse Alanko saa onnitteluhalaukset KTK:n liittokokouksessa Helsingissä 1997. KTK:n vuonna 1997 valittu hallitus. Vas. Taisto Venermo (KIA), Reijo Huppunen (KTL), puheenjohtaja Lasse Alanko, varajäsen Juhani Vuori (KI) (varsinainen jäsen Harri Rinne), Hannele Heino (KTP), Tapio Hirvelä (KRL), varajäsen Juhani Prusti (SKT) (varsinainen jäsen Juhani Nurkka). Taisto Venermon jäätyä eläkkeelle hänen tilalleen tuli Hannu Halkola. Juhani Prusti siirtyi v. 1998 vastaperustetun EATL:n puheenjohtajaksi, ja hänestä tuli varsinainen jäsen KTK:n hallitukseen. 88

VII Lama myllertää työmarkkinat Julkinen talous järkkyy Syksyllä 1990 alkoi taloudellinen laskukausi, joka jyrkkeni nopeasti syväksi lamaksi. Lama oli ankarin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Bruttokansantuote laski vuoden 1991 aikana seitsemän prosenttia, ja työttömyys nousi pelottavaa vauhtia. Vuonna 1990 työttömiä oli alle sata tuhatta, mutta vuonna 1993 ylitettiin puolen miljoonan työttömän raja. Verotulot laskivat voimakkaasti, ja valtio alkoi nopeasti velkaantua. Kuntien tilanne ei ollut valtiota parempi, ja lukuisat kunnat joutuivat todelliseen kriisiin. Kunnalliset peruspalvelut oli rakennettu vuotuisen noin 2 3 % reaalitulojen kasvun varaan. Vuosina 1991 1993 tämä pohja petti, sillä kuntien reaalitulot putosivat noin 25 % ajatellun tavoitetason alle. Kolme lamavuotta vei siis neljänneksen kuntien tuloista, ja velanotosta huolimatta tämän oli pakko näkyä myös menoissa. Kunnalliset investoinnit supistuivat vuosien 1992 ja 1993 aikana puoleen entisestään, ja vuosina 1991 1993 kuntien henkilöstö väheni yli 30 000 hengellä. Samaan aikaan kuntien käyttämä palkkasumma supistui noin kymmenen prosenttia. Luonnollisen poistuman ohella säästökeinojen valikoimaan tulivat lomautukset, irtisanomiset sekä lomarahojen ja muiden palkkakustannusten leikkaukset. Kuntien teknisille lama ja sen vaikutukset olivat suuri järkytys. Edellisen vuosikymmenen lopussa joihinkin kuntiin oli ollut vaikeaa saada teknistä väkeä töihin, ja jopa kesäharjoittelijoista oli pulaa. Nyt pysyvätkin työpaikat olivat vaarassa. Teknisellä sektorilla lama järkytti perusturvallisuutta kahdella tavalla. Kuntia oli totuttu pitämään turvallisina työpaikkoina, joista ei huonoinakaan aikoina sanottu ketään irti. Teknisellä sektorilla oli li- 89

säksi varsin vähän määräaikaista henkilöstöä ja työpaikat olivat pysyviä. Toinen seikka liittyi teknisten ammatilliseen identiteettiin. Tekniset olivat tottuneet pitämään itseään ammattiryhmänä, joka pärjää ja jota tarvitaan aina. Ajatus siitä, että teknisesti koulutettu, kunnan infrastruktuuria ylläpitävä henkilöstö irtisanottaisiin, tuntui mahdottomalta. Nyt siitä tuli täyttä totta. Kun työttömyyskassa oli vuonna 1989 maksanut työttömyyspäivärahaa yhteensä 190 KTK:n jäsenelle yleensä lyhytaikaisesti nousi määrä kaksi vuotta myöhemmin 300 henkeen ja vuonna 1993 yli 800 henkeen. Työpaikat vaarassa Ammattiyhdistysliike joutui laman aikana todelliseen kurimukseen. Kamppailu tulonjaosta vaihtui työpaikkojen puolustamiseen, ja järjestöt saivat ponnistaa voimansa, jotta vaikeat päätökset olisivat jäsenistölle mahdollisimman lieviä. Toisaalta palkansaajat myös turvautuivat entistä enemmän ammattijärjestöihin, joiden jäsenmäärä nousi lamavuosina. Lamasta selviämistä vaikeutti se, että työnantajat pyrkivät samaan aikaan heikentämään ammattijärjestöjen toimintamahdollisuuksia. Neuvotteluilmasto ei yhteisissä talkoissa ollut paras mahdollinen. Kuntien Teknillisten Keskusliitossa lama tuli ensi kerran konkreettisesti esiin keväällä 1991, kun sekä valtakunnan tasolla että yksittäisissä kunnissa käynnistettiin keskustelu palkkojen jäädyttämisestä ja erilaisista palkkamenojen supistuksista. Samaan aikaan kunnissa alettiin valmistella ensimmäisiä lomautuksia. KTK otti muiden kuntaalan järjestöjen lailla näihin ilmiöihin kielteisen kannan. Lomautusten kaltaisia säästötoimia pidettiin lyhytnäköisinä. Kuntien tekninen sektori oli jatkuvassa kilpailussa yksityisten palveluntuottajien kanssa, joten erityistä rationalisointia ei siellä KTK:n mielestä tarvittu. Myöhemmin KTK tarkensi kantaansa: niukasta palkkalinjasta voitiin neuvotella, mutta edellytyksenä oli, että niin kuntien henkilöstön pakkolomista kuin irtisanomisista luovuttaisiin ja työpaikat turvattaisiin. Ratkaisut oli joka tapauksessa tehtävä neuvotellen, ei sanellen. KTK sai muiden järjestöjen tavoin niellä monta karvasta ratkaisua. Syksyn 1991 devalvaation jälkeen tehtiin kaksivuotinen ns. nollatupo, jossa palkat pidettiin ennallaan. Vuonna 1993 käytiin liittokierros, 90

joka jakautui karkeasti kolmeen osaan: teollisuus sai palkankorotuksia, palvelualat saivat suunnilleen nollatuloksen ja julkisella sektorilla alennettiin palkkakustannuksia. Kunta-alan virka- ja työehtosopimuksissa joulukuussa 1993 sitouduttiin vähentämään palkkakustannuksia paikallisin sopimuksin vähintään 2,7 % vuosina 1994 ja 1995. Kunnallista eläkejärjestelmää muutettiin niin, että vuoden 1995 alusta siirryttiin samankaltaiseen järjestelmään kuin yksityisen sektorin työeläkejärjestelmä. Eläkekarttumaksi uusilla työntekijöillä ja viranhaltijoilla määriteltiin 1,5 %/vuosi ja eläkekatoksi tuli 60 % aiemman 66 % sijaan. Neuvotteluratkaisuun liittyvät siirtymäsäännökset turvasivat kuitenkin vanhoille työntekijöille jo saavutetut eläke-edut. Käytännössä vaikein ja jäseniä konkreettisesti koskettanut ongelma oli kuntien linja säästöjen toteuttamisessa. Kunnissa käynnistettiin lukuisia lomautus- ja irtisanomisprosesseja, joita KTK ryhtyi torjumaan. Alueasiamiesten tehtäväkuva muuttui radikaalisti, kun heidän tärkeimmäksi tehtäväkseen tuli lomautusten ja irtisanomisten estäminen sekä paikallisten luottamusmiesten avustaminen erilaisten valitusten teossa. Irtisanomis- ja lomautusperusteiden selvittelystä tuli lähes päivittäistä toimintaa. Tapaukset selvitettiin yksilöllisesti, ja liiton toimisto antoi asiantuntija-apua sekä osallistui neuvotteluihin. Tarvittaessa KTK valitti lomautuksista ja irtisanomisista alioikeuksiin tai lääninoikeuteen ja sai näin ainakin lykättyä niiden toimeenpanoa. Kaikkia irtisanomisia ei kuitenkaan pystytty estämään. Liitto joutui myös toistuvasti kiinnittämään huomiota siihen, että henkilöstön vähentyessä jäljellejääville lastattiin lisää töitä ilman riittävää korvausta. Työilmapiiri kiristyi ja työntekijöiden motivaatio heikentyi. Lisäksi Kunnallinen työmarkkinalaitos kannusti kuntia neuvottelemaan paikallisia palkkoja alentavia sopimuksia. Monissa kunnissa tekniset katsoivat työnantajan harjoittavan suoranaista kiristystä uhkaamalla työpaikan menetyksellä. Kuntien palvelujen puolesta Kuntien Teknillisten Keskusliitto joutui laman aikana kamppailemaan kahdella rintamalla. Liitto kampanjoi yhdessä kuntatyönantajan ja muiden järjestöjen kanssa kunnallisten palvelujen puolesta ja kritisoi 91

hallituksen kunnille sälyttämiä rasituksia. KTK osallistui myös vuosina 1991 1994 kuntien yhteiseen selviytymiskampanjaan, jonka tavoitteena oli nostaa kunta-alan työn tuottavuutta kymmenellä prosentilla. Toisaalta liiton toimisto, alueasiamiehet ja paikalliset luottamusmiehet kävivät kunnissa puolustustaistelua kuntien teknisten työpaikoista. Kunnat ja järjestöt yrittivät löytää yhteistä hiiltä, johon puhaltaa, mutta se oli vaikeaa, kun kuntien henkilöstön yllä leijui lomautustai irtisanomisuhka. Puolustaessaan kunnallisia palveluita KTK otti vuonna 1992 käyttöön termin ydinpalvelut, joilla tarkoitettiin sellaisia infrastruktuurin ylläpitämiseen liittyviä töitä, joita ilman mikään muu kunnallinen tai yhteiskunnallinen palvelutoiminta ja tuotannollinen toiminta ei ole mahdollista. Ydinpalveluiksi KTK määritteli mm. veden, sähkön ja lämmön saannin sekä liikenneyhteyksien ja jätehuollon toimivuuden. Liiton mielestä näiden oli syytä pysyä mahdollisimman laajasti kunnan omassa kontrollissa. Ydinpalvelujen puolustaminen tuli ajankohtaiseksi, sillä talousvaikeuksissa olevat kunnat pyrkivät siirtämään kunnallisia palveluja yksityisille palvelutuottajille. Niinikään kunnat rohkaisivat henkilöstöään siirtymään palkattomalle vapaalle ja perustamaan yrityksiä, joilta kunta ostaisi palveluja. Näiden miellettiin olevan kunnille taloudellisesti edullisempi vaihtoehto kuin oma palvelutuotanto. Tämä argumentaatio ei purrut kuntien teknisiin, jotka katsoivat kuntien teknisen sektorin olevan hyvin kilpailukykyinen yksityisten yritysten kanssa. Selvitysten mukaan henkilöstöyritysten ja muiden yksityisten palvelutuottajien edullisuus olikin kiistanalaista. KTK korosti myös kunnallisten palvelujen luotettavuutta: kun tekninen infrastruktuuri rakennettiin vuosikymmenien käyttöä varten, vastuukysymykset olivat tärkeitä. Yhteiskuntasopimus haussa Lama nosti pintaan selvien taloudellisten kysymysten ohella myös ideologisia kysymyksiä, jotka vaikeuttivat yhteistyötä hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen välillä. Maaliskuussa 1991 pidettyjen eduskuntavaalien tuloksena muodostettiin Suomen Keskustan ja Kokoomuk- 92

sen ympärille Esko Ahon johtama porvarihallitus, joka sai talouskriisin hoitaakseen. Toistakymmentä vuotta johtavana hallituspuolueena toiminut Sosialidemokraattinen Puolue vetäytyi vaalitappion jälkeen oppositioon. Uuden hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen väliset suhteet ajautuivat varsin nopeasti törmäyskurssille. Hallitus joutui painimaan valtavien taloudellisten ongelmien keskellä, ja se pyrki varsin suoraviivaisiin ratkaisuihin. Hallituksen keskeiset ministerit, pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen, olivat ensikertalaisia hallituksessa, eivätkä he olleet tottuneet yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Keskusjärjestöt taas olivat tottuneet siihen, että suurissa kansallisissa ratkaisuissa niiden näkökantoja kuunneltiin. Neuvotteluilmapiiri kärsi jo hallituksen alkumetreillä. Valtiovarainministeri Viinanen antoi kesällä ja syksyllä 1991 jyrkkäsävyisiä lausuntoja, jotka oli helppo tulkita ay-liikkeen vastaisiksi ja sellaisiksi ne myös tulkittiin. Perinteinen konsensus-hakuisuus väistyi, ja tilalle tulivat puolin ja toisin kovat puheet tiedotusvälineissä. Hallituksen ja järjestöjen välille ei päässyt heti syntymään luottamuksellista suhdetta, ja myöhemmin sellaisen rakentaminen oli jyrkkenevän laman ja ikävien päätösten edessä vaikeaa. Näissä oloissa ei ole ihme, että hallituksen ponnisteluihin taloustilanteen vakauttamiseksi suhtauduttiin epäluuloisesti. Ahon hallitus käynnisti elokuussa 1991 neuvottelut ns. yhteiskuntasopimuksesta, eli laajasta tulo- ja talouspoliittisesta sopimuksesta. Palkansaajille tämä merkitsi lähtökohtaisesti niukkaa palkkalinjaa, ja keskusjärjestöt olivat tietyin ehdoin valmiita nollaratkaisuun. Teollisuus ja työnantajat toivat kuitenkin neuvottelupöytään vaatimuksia, joihin ay-liike ei voinut suostua. Tällaisia olivat mm. työehtosopimusten yleissitovuuden poisto, lakko-oikeuden rajoittaminen sekä palkanalennukset. Kun vielä hallituksen elokuussa valmistelema budjettiesitys oli ammattijärjestöille epämiellyttävä KTK:n hallitus kuvasi sitä tyrmistyttäväksi ei yhteiskuntasopimus tahtonut edetä. Talouden vakautus ei onnistunutkaan, vaan Suomi ajautui pakon edessä devalvaatioon syksyllä 1991. 93

Kansaa ei voi vaihtaa, hallituksen voi Työnantajien vaatimukset ja ministerien julkiset puheet osuivat sillä tavoin yksiin, että hallitus leimautui työnantajien liittolaiseksi. Kyse oli ammattiyhdistysliikkeen olemassaolosta ja toimintaedellytyksistä, ja niinpä toisinaan hyvin riitaisat ammattijärjestöt löysivät toisensa. Epäluottamus hallitusta kohtaan sai 3. lokakuuta 1991 konkreettisen ilmauksen, kun kaikki neljä keskusjärjestöä järjestivät yhteisen mielenosoituksen Helsingin Senaatintorilla. Tapahtuma oli monella tapaa ainutlaatuinen: koskaan aiemmin eivät kaikki keskusjärjestöt olleet esiintyneet näin yhdessä. Mielenosoitusta ei ollut suunnattu voimassaolevia sopimuksia vaan hallituksen politiikkaa vastaan ja sopimusjärjestelmän puolesta. Se, että perinteisesti työväenliikkeeseen tukeutunut SAK lähti mielenosoitukseen porvarihallitusta vastaan, ei ollut tavatonta. Sen sijaan toimihenkilöjärjestöjen esiintyminen samassa rintamassa oli harvinaista. Kuntien Teknillisten Keskusliitto kehotti muiden STTK:n liittojen mukana jäseniään osallistumaan mielenosoitukseen, ja lukuisia kuntien teknisiä osallistui arviolta 25 000 40 000 henkeä vetäneeseen tapahtumaan. Tapahtuma oli KTK:n historiassa harvinainen, sillä liitto pysyi yleensä varsin tarkkaan sivussa muusta kuin työmarkkinapolitiikasta. Tässä suhteessa vielä harvinaisempi oli KTK:n hallituksen elokuussa 1992 antama julkilausuma, jonka otsikko oli provosoiva: Kansaa ei voi vaihtaa, hallituksen voi. Kipinä suorasanaiseen julkilausumaan tuli maan hallituksen uusimmasta hätäohjelmasta, joka uhkasi tuhota kuntien jo toteuttamien säästötoimien pohjan. KTK:n silmissä hallituksen nauttima luottamus oli saavuttanut nollapisteen. Liitto totesi, että vuosina 1968 1991 hallitusten ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyö oli tuonut hyvän talouskehityksen, mutta nykyinen hallitus oli katkaissut tämän yhteistyön alkuunsa. KTK edellyttikin, että valtakunnan seuraavassa hallituksessa ei ole nykyisen hallituksen linjan luoneita, epäluottamusta nauttivia ministereitä. Ärtymys lientyi vähitellen, eikä keskusteluyhteys hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen välillä koskaan katkennut. Silti hallituksen vaihtuminen vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen paransi neuvotteluilmapiiriä selvästi. On kuvaavaa, että uusi laajapohjainen hallitus saat- 94

toi tehdä varsin suuria menosäästöjä sekä vuosina 1995 ja 1997 kaksi laajaa tulopoliittista ratkaisua yhteistyössä ammattijärjestöjen kanssa. Oleellisin ero oli neuvottelukulttuurissa: uusi hallitus lähti siitä, että asiat hoidetaan yhteistyössä ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Laman jälkimainingit Lama taittui vuonna 1994, ja talous kääntyi jälleen kasvuun. Kunnissa nousukausi ei näkynyt samassa mielessä kuin muualla, vaan kuntien talous pysyi kireänä koko 1990-luvun. Paikalliset säästösopimukset vähenivät 1990-luvun puolivälin jälkeen, mutta irtisanomisista ei päästy kokonaan eroon. Lisäksi kuntien talouskehitys alkoi eriytyä: kasvukeskukset pärjäsivät paremmin kuin muuttotappiokunnat, jotka joutuivat kroonisiin talousvaikeuksiin. Tiukan talouden oloissa kuntien tekniset työt kärsivät. Investointeja lykättiin tuonnemmas, ja myös korjaustöissä säästettiin. Kunnissa tehtiin pitkään ja tehdään yhä paikoin töitä liian vähällä väellä, eikä kaikkia kasautuneita investointipaineita ole vielä voitu purkaa. Laman aiheuttama ahdinko lähensi kunta-alan ammattiliittoja toisiinsa. Kun kyse ei ollut enää siitä, paljonko kukin saa palkankorotuksia, toisarvoiset kiistat jäivät syrjään. Järjestöt löysivät yhteisen edun, ja kunta-alan työpaikkoja sekä ammattiyhdistysliikkeen toimintaoikeuksia puolustettiin yhdessä. Liitot ajavat toki edelleenkin omiensa etuja, mutta yhteistyön merkitys kirkastui uudella tavalla. Lama toi monin paikoin kuntien tekniset myös tiiviimmin osaksi kunnan työyhteisöä. Lama ja vuosikausia jatkunut epävarmuus työpaikoista sai huomaamaan, että tiukan paikan tullen kaikki kunnan palveluksessa olevat olivat samassa veneessä. Vaikka teknisten terve ammattiylpeys säilyi, yhteenkuuluvuus muun kunta-alan väen kanssa vahvistui. 95

KTK:n väkeä mielenosoituksessa Senaatintorilla 3.10.1991. KTK:n toimisto muutti uusiin tiloihin Länsi-Pasilaan syksyllä 1991. Tupaantuliaisissa tervehdysvuorossa VTK:n johto puheenjohtaja Mikko Mäenpään (toinen oik.) johdolla. Mikko Mäenpää valittiin STTK:n puheenjohtajaksi Esa Swanljungin jälkeen v. 1999. 96

VIII Unelma teknisten sopimuksesta Keskitetyn sopimuksen ongelmat Keskitetty virka- ja työehtosopimusjärjestelmä oli 1970-luvun alussa selvä edistysaskel kuntien teknisten palvelussuhteen ehtojen määrittelyssä. Teknisten palkkataso oli ollut sangen kirjava eri kunnissa, kun mitään valtakunnallisesti sitovaa normia ei ollut. Niinpä keskitettyjen sopimusten myötä joissakin kunnissa teknisten palkat nousivat monta palkkaluokkaa, kun Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan solmimat sopimukset tulivat velvoittaviksi. Periaatteessa samalla nimikkeellä työskentelevälle maksettiin samaa palkkaa eri puolilla Suomea. Jo 1970-luvun kuluessa kuntien tekniset alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään uuteen järjestelmään. Monet katsoivat, että oli menty äärimmäisyydestä toiseen: jos aiemmin kuntien palkkapolitiikka oli liian vaihtelevaa, nyt se oli liian monoliittista. Keskitetty sopiminen ei ottanut huomioon paikallisia oloja, vaan kaikki virkapalkat sovittiin keskustason neuvotteluissa nimikkeittäin ja siirrettiin kuntiin sovellettaviksi. Kuntakohtainen liikkumavara oli hyvin pieni. Tyytymättömyyttä lisäsi kuntien teknisten palkkakehitys. KTK:n jäsenet vertasivat itseään ensi sijassa yksityisen sektorin vastaavia töitä tekeviin teknisiin, ei niinkään muihin kuntien toimihenkilöihin. Erityisesti 1970-luvun lopulla ja pitkin 1980-lukua he katsoivat jääneensä palkkakehityksessä selvästi jälkeen kollegoistaan teollisuudessa ja yksityisessä palvelutuotannossa. Syy tästä lankesi kunnallisen sopimusjärjestelmän päälle. Keskitetty järjestelmä esti alipalkkauksen, mutta tasasi myös palkkahaitarin yläpäätä. Kuntatekniset katsoivat kärsivänsä siitä, että keskitetyissä virka- ja työehtosopimuksissa heitä käsiteltiin osana kuntien henkilöstöä, eikä heidän erityisasemaansa otettu huomioon. Lisäksi 1970-luvun keskitetyissä sopimuksissa nou- 97

datettu ns. solidaarinen palkkapolitiikka nosti alempia palkkaluokkia suhteellisesti enemmän kuin ylempiä, ja esimiesasemassa olevat tunsivat jääneensä palkkakuoppaan. Kuntien Teknillisten Keskusliitto alkoikin jo 1980-luvun alussa vaatia keskitetyn sopimuksen sijaan kuntien teknisille omaa alakohtaista sopimusta. Samalla KTK jolla oli varsin toimiva paikallistoimikuntien verkosto kannatti paikallisen sopimisen laajentamista. Joustavampi järjestelmä, joka antaisi harkintavaltaa kuntiin, avaisi paremmat mahdollisuudet pitää kuntien teknisten ansiot yksityisen sektorin tahdissa. KTK ja STTK naulasivat sopimusjärjestelmää koskevat teesinsä julkaisemalla Kunta työnantajana -pamfletin syksyllä 1982. Julkaisussa määriteltiin tavoitteet kunta-alan palkkapolitiikalle: Hyvä palkkapolitiikka kannustaa, motivoi ja palkitsee yksilön hyvät työsuoritukset. Palkkapolitiikka on terveellä pohjalla silloin, kun palkat porrastetaan tehtävien vaativuuden, markkinatason ja työsuorituksen perusteella. Nämä ovat kolme keskeistä palkkauksen tasoon vaikuttavaa perustekijää. Jotta tällaista palkkapolitiikkaa voitaisiin harjoittaa, tarvittiin uusi neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä. Kunta työnantajana hahmotteli kaksitasoisen mallin: Yleiset kysymykset kuten työaika, vuosilomat ja palkkaraamit neuvotellaan ja sovitaan Kunnallisen Sopimusvaltuuskunnan ja järjestöjen kesken alakohtaisesti. Sopimusaloja voisi olla yhteensä 4 7. Näin eri alojen tarpeet ja erityispiirteet voitaisiin ottaa esiin, ja palkkaraamit voisivat muodostua erilaisiksi. Paikalliset neuvottelut kunnissa käytäisiin erityiskysymyksistä ja palkoista, luonnollisesti yleisneuvotteluissa sovittujen raamien sisällä. Näin yksittäinen kunta voisi noudattaa joustavaa palkkapolitiikkaa eri tehtäväryhmien välillä. Samassa yhteydessä KTK ja STTK katsoivat, että kuntien valtionavut voitaisiin maksaa kuntien tuottamien palvelujen perusteella eikä perustettujen virkojen perusteella. 98

Hivuttamalla eteenpäin KTK ei ollut ainoa sopimusjärjestelmän kriitikko: keskitetyn järjestelmän jäykkyys oli takana, kun Akava sanoi irti kunnallisen pääsopimuksen vuonna 1983. Yhteistä tahtoa ei muutoksen vaatijoilta kuitenkaan löytynyt. Eri järjestöjen intressit eivät osuneet yksiin, ja vallitsevalla järjestelmällä oli puolustajansa. Kuntatyönantaja ei halunnut avata keskitettyä sopimusjärjestelmää, koska yhden alakohtaisen sopimuksen odotettiin poikivan vastaavia vaatimuksia muilta aloilta, ja näin kokonaisuus olisi vaikeasti hallittavissa. Monet järjestöt taas katsoivat KTK:n irtiottoyritystä karsaasti, sillä niiden näkökulmasta teknisten alakohtainen sopimus olisi avaus, jonka turvin kunta-alan palkkakehitys eriytyisi ja teknisten palkkataso karkaisi muun henkilöstön ulottumattomiin. Aika kuitenkin työskenteli KTK:n tavoitteiden puolesta. 1980-luvun kuluessa julkisen sektorin toimintaan alettiin hakea malleja yritysmaailmasta, ja tulosohjauksesta tuli valtion ja kuntien hallinnon megatrendi. Samaan aikaan valmisteltiin ensimmäisiä vapaakuntakokeiluja, joiden tarkoituksena oli lisätä yksittäisten kuntien taloudellista liikkumavaraa. Ajatus joustavammasta palkkausjärjestelmästä ja Vuoden kuntayhteisö Kuntien Teknillisten Keskusliitto on vuodesta 1989 alkaen nimennyt Vuoden kuntayhteisön. Valintaperusteina ovat mm. hyvä henkilöstöhallinto ja johtamisjärjestelmä, palkitseva palkkapolitiikka sekä hyvin hoidettu talous. Vuoden kuntayhteisön johdolle luovutetaan teräksinen pienoislapio, joka symboloi kunnan teknistä tointa. 1989 Oulu 1990 Pieksämäen maalaiskunta 1991 Raisio 1992 Tampere 1993 Lohjan kunta 1994 Helsinki 1995 Lappeenranta 1996 Pori 1997 Nokia Vuoden kuntayhteisöt 1989 2006 1998 Turku 1999 Ruukki 2000 Seinäjoen Energia Oy 2001 Ei nimetty 2002 Salo 2003 Jyväskylä 2004 Kaarina 2005 Kuopio 2006 Ei nimetty 99

paikallisesta liikkumavarasta sopi tähän ilmapiiriin mainiosti. Markkinatilanne sai työnantajan rivit rakoilemaan. Teknisellä alalla kunnat kilpailivat työvoimasta teollisuuden ja yksityisten palveluntuottajien kanssa, ja 1980-luvun nousukaudella monissa kunnissa oli työvoimapula. Suuret kaupungit, joilla oli maksukykyä, kaipasivat mahdollisuutta liu uttaa teknisten palkkatasoa ylöspäin ammattitaitoisen henkilöstön saamiseksi. Keskitetty sopimus ei antanut tähän mahdollisuutta, ja kaupungit vaativatkin sitovien palkkausmääräysten purkamista. Järjestöjen neuvottelupöytiin asti nämä vaatimukset eivät silti tulleet. Työ teknisten oman sopimuksen ja uuden palkkausjärjestelmän saamiseksi eteni hiljaa hivuttamalla. Koko 1980-luvun Kuntien Teknillisten Keskusliitto ajoi asiaansa, ja vähitellen väsymätön työ alkoi näkyä. Periaatteellisesti tärkeä tavoite saavutettiin syksyn 1989 tulopoliittisen kokonaisratkaisun yhteydessä, kun kunnallisen palkkaluokittelun käyttö muutettiin jatkuvasti avoimeksi 1.3.1990 alkaen. Kunnat saattoivat korottaa palkkoja oman harkintansa mukaan, ja kuntaalalle tuli yksityiseltä sektorilta tuttu palkkaliukuma. Tämän katsottiin KTK:ssa antavan aiempaa paremmat mahdollisuudet seurata yksityisen sektorin teknisten palkkakehitystä. Saavutuksen arvoa himmensi käytännössä hieman se, että monet kunnat eivät olleet valmistautuneet uuteen järjestelmään, ja paikalliset neuvottelut takkusivat. Unelma teknisten alakohtaisesta sopimuksesta jäi yhä täyttymättä. Suuri läpimurto antoi odottaa itseään, kunnes apu tuli odottamattomalta taholta. Pääsopimus uusiksi SAK:n kunta-alan pääsopijajärjestö Julkisten Työalojen Ammattijärjestö JTA sanoi kunta-alan pääsopimuksen irti helmikuussa 1990. Sopimus sanottiin irti lähinnä siksi, että JTA:n pääsopijaoikeudet haluttiin siirtää uudelle Kunta-alan Unionille, jonka KTV ja KVL olivat perustaneet yhteiseksi neuvottelujärjestökseen. Nyt kuntien teknisille avautui tilaisuus ajaa läpi omia sopimustavoitteitaan aivan kuten seitsemän vuotta aiemmin. Kuntien Teknillisten Keskusliiton puheenjohtaja Seppo Kaivola kuvasikin irtisanomista: Sehän tuli meille kuin lahjana. 100

KTK asetti uuden pääsopimuksen tavoitteiksi alakohtaisen palvelussuhdesopimuksen, joka kattaisi kaikki sopimuksenvaraiset asiat, sekä paikallisten osapuolten sitovat neuvottelut siis kaksiportaisen alakohtaisen sopimusjärjestelmän. Samalla liitto halusi nostaa työehtosopimuksen kunta-alan johtavaksi palvelussuhdesopimukseksi virkaehtosopimuksen sijaan. Edellisellä kerralla uusi pääsopimus neuvoteltiin puolessa vuodessa, ja nyt takaraja asetettiin lokakuulle 1990. Aikataulu petti alkuunsa, sillä eri järjestöt toivat neuvottelupöytään omia tavoitteitaan kuten alakohtaiset sopimukset. Pelkän pääsopijaoikeuksien siirron sijaan kysymys olikin nyt koko sopimusjärjestelmän uudistamisesta, joten viivästyminen ei ollut ihme. Syksyllä 1990 neuvottelujen aikataulua venytettiin ensin kevääseen 1991 ja sitten hamaan tulevaisuuteen. Lopulta lähes kolme vuotta kestäneisiin pääsopimusneuvotteluihin heijastui voimakkaasti heikkenevän taloustilanteen aiheuttama paine työmarkkinoilla sekä TVK:n konkurssi ja muut järjestökentän muutokset. KTK:lla ja STTK-J:llä oli aluksi vaikeuksia saada vaatimuksilleen ymmärrystä muilta neuvotteluosapuolilta, mutta vähitellen vastustus alkoi murtua. Kuntien tekniset hakivat ja saivat syksyllä 1990 tukea näkemyksilleen Akavan teknisen alan järjestöiltä Insinööriliitolta (IL) ja Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien keskusliitolta (KAL), jotka olivat samoilla linjoilla sopimustoiminnan hajauttamisesta alakohtaisesti ja paikallisesti. Lisäksi Lääkäriliitto halusi oman sopimuksen. Myös muut järjestöt sekä Kunnallinen työmarkkinalaitos (KT) hyväksyivät ennen pitkää alakohtaisen sopimisen periaatteen, ja lopulta oli enää kysymys sopimusalojen määrittelystä. Helpolla ei tuloksiin päästy. Monien viivytysten ja pitkien neuvottelukatkosten jälkeen pääsopimuksesta saatiin maaliskuussa 1992 valmiiksi neuvottelutulos, johon oli kirjattu alakohtaisten sopimusten ja sitovien paikallisten sopimusten periaatteet. Yksityiskohtien hiomisen jälkeen STTK-J hyväksyi valmiin pääsopimuksen, mutta viime hetkellä yhteisymmärrys repesi. Akavan kaikki osapuolet eivät varauksettomasti hyväksyneet pääsopimusesitystä, ja lopulta KTV:n valtuusto hylkäsi sen toukokuussa 1992. Vaikka pääsopimuksen kaatuminen kalkkiviivoilla oli ikävä takaisku, KTK:ssa ei varsinaisesti huolestuttu omien tavoitteiden toteu- 101

tumisesta. Liiton päätavoite oli teknisten sopimus, ja läpimurto oli jo saavutettu, kun kaikki osapuolet hyväksyivät sopimusten hajauttamisen alakohtaisesti. Mikäli pääsopimusta ei syntyisi, voisi neuvottelujärjestyksen kuntien teknisten mielestä kirjata suoraan alakohtaiseen sopimukseen. Hetken näytti siltä, että uutta pääsopimusta ei syntyisi lainkaan. Neuvottelut käynnistettiin kuitenkin uudelleen syksyllä 1992, ja saman vuoden joulukuussa saavutettiin neuvottelutulos, jonka kaikki osapuolet saattoivat hyväksyä. Uusi kunnallisen alan pääsopimus allekirjoitettiin 13. tammikuuta 1993, ja se astui voimaan viisi päivää myöhemmin. Allekirjoittajajoukko oli matkalla muuttanut melkoisesti muotoaan, ja uuden pääsopimuksen allekirjoittivat Akava-JS, Kunta-alan Unioni, TNJ sekä STTK-J. Lopputulos oli kiistaton voitto Kuntien Teknillisten Keskusliitolle. Pääsopimus varmisti liiton pitkäaikaisen tavoitteen teknisen alan omasta alakohtaisesta virka- ja työehtosopimuksesta sekä mahdollisuuden paikallisten virka- ja työehtosopimusten tekemiseen KTN:n paikallisyhdistysten nimissä. Aivan kuten 1984 lopputulokseen sisältyi STTK:n sisäinen kompromissi. KTK olisi luonnollisesti halunnut teknisen alan sopimusoikeudet suoraan itselleen, mutta STTK oli toista mieltä. Niinpä sopimusoikeudet tulivat ensin STTK-J:n ja 24.5.1993 alkaen KTN:n nimiin. Kuka on tekninen? Jo pääsopimusneuvottelujen kestäessä KTK:ssa valmisteltiin teknisen sopimuksen sisältöä: soveltamisalaa, palkkausjärjestelmää ja sopimuksen muuta sisältöä. Soveltamisala toi esiin vaikean kysymyksen: miten tekninen ala määritellään ja kuka on tekninen. Liiton alkuperäinen, jo 1980-luvulla toimintasuunnitelmiin kirjattu tavoite oli, että sopimus sulkisi sisälleen kaikki KTK:n jäsenryhmät. Kun asia tuli ajankohtaiseksi, ei tavoite ollutkaan täysin yksiselitteinen. Liiton jäsenkuntaan oli tullut ajan mittaan ammattiryhmiä, joita ei perinteisesti mielletty teknisen alan edustajiksi. Niinpä KTK:n jäsenjärjestöistä alkoi pääsopimusneuvottelujen edetessä kuulua äänenpainoja, joiden mukaan teknisten sopimus ei voi kattaa kaikkia jäsenten edustamia toimialoja. Soveltamisalasta tuli kiperä kysymys myös 102

muiden osapuolten kanssa käytävissä neuvotteluissa. Pääsopimuksen solmimisen yhteydessä sovittiin asetettavaksi työryhmä, jonka tehtävänä oli 30.10.1993 mennessä valmistella kuntien teknisen alan henkilöstöä koskeva virka- ja työehtosopimus (TVTES) sekä sopia sen soveltamisalasta ja palkkausjärjestelmästä. Tämä TVTES-työryhmä perustettiin maaliskuussa 1993, ja siinä olivat edustettuina Kunnallinen työmarkkinalaitos sekä pääsopijajärjestöt. Työryhmän puheenjohtajana toimi Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkö Pentti Hakola. STTK-J:tä ja sittemmin KTN:öä edusti neuvottelupäällikkö Esko T. Aro. Työryhmällä oli vaikea tehtävä ja vain runsas puoli vuotta aikaa. Tulevan sopimuksen soveltamisala osoittautui heti alkuun kiistanalaiseksi kysymykseksi, ja varsinainen palkkausjärjestelmän uudistus saatiin vasta alkuun. Lokakuun määräajan lähestyessä työryhmä valitsikin pienimmän vastuksen tien ja esitti, että uudistus toteutettaisiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa tehtäisiin teknisluonteinen uudistus, jossa tekninen ala eriytetään omaksi sopimusalueeksi ja uusi sopimus sisältää kaikki palkkausta koskevat määräykset. Soveltamisala olisi aluksi vanhan kunta-alan palkkahinnoittelun mukainen. Tämän jälkeen työryhmä jatkaisi palkkausjärjestelmän kehittämistä ja keskustelua soveltamisalasta ja sopimukseen sisältyvistä määräyksistä. Toisessa vaiheessa kunnat ottaisivat käyttöön teknisen henkilöstön uuden palkkausjärjestelmän. Näin myös tehtiin. Ensimmäinen kuntien ja kuntayhtymien teknistä henkilöstöä koskeva virka- ja työehtosopimus eli TVTES 1994 allekirjoitettiin 9.12.1993. Sopimus toi muun muassa seuraavat muutokset: Tekninen henkilöstö sai ensimmäisen oman virka- ja työehtosopimuksen ja irtautui KVTES:n piiristä. Markkamääräiset palkka-asteikot tulivat Y-palkkaluokkien tilalle. Palkkausmääräyksissä 5, 10 ja 15 %:n suuruiset tehtäväkohtaisen palkan muutokset korvasivat 1 3 palkkaluokan suuruiset peruspalkan muutokset. TVTES:n palkkahinnoitteluun siirtyneiden palkka jaettiin uudelleen osatekijöihin: peruspalkasta tuli tehtäväkohtainen palkka ja palvelulisistä ammattitaitolisiä. 103

Ammattitaitolisän maksamisessa sovellettavista prosenteista ei päästy työryhmässä yksimielisyyteen, joten ammattitaitolisää koskevat määräykset eivät tulleet voimaan. Niiden sijasta noudatettiin ensimmäisen sopimusvuoden aikana KVTES:n palvelulisämääräyksiä. TVTES:n allekirjoituksen yhteydessä Kunnallinen työmarkkinalaitos ja järjestöt sopivat palkkausjärjestelmän kehittämisen jatkamisesta, ja Hakolan työryhmä jatkoi työtään. Tarkoituksena oli saada teknisten uusi palkkausjärjestelmä valmiiksi 30.11.1994 mennessä ja käyttöön vuoden 1995 alusta. Työryhmään tuli keväällä 1994 KTN:n toiseksi edustajaksi asiamies Leena Sieviläinen. Kevään 1994 aikana TVTES-työryhmä kuuli useita asiantuntijoita, jotka kertoivat tehtävien vaativuuteen perustuvista palkkausjärjestelmistä ja niistä saaduista kokemuksista. Työryhmän mielestä kokonaisuutena mielenkiintoisin oli Ruotsin kuntien palkkausjärjestelmä, jossa palkkaus määräytyy tehtävien vaativuuden ja työntekijän työpanoksen mukaan. Paikalliset osapuolet rakentavat itse oman palkkausjärjestelmän, ja lähtökohdaksi voidaan ottaa paikalliset tarpeet ja arvostukset sekä markkinatilanne. Periaatteet vastasivat KTK:n alkuperäisiä ajatuksia, joten liiton oli varsin helppo hyväksyä ne. Näiden periaatteiden pohjalta työryhmä muokkasi mallin, jota kokeiltiin muutamissa kunnissa ja kunnallisissa laitoksissa lokakuusta 1994 alkaen. Näiden pilottiprojektien ensikokemuksia käytettiin hyväksi, kun lopullista sopimustekstiä sorvattiin. TVTES-työryhmä myöhästyi aikataulustaan vain hieman. Uusi sopimusteksti palkkausmääräyksineen ja soveltamisaloineen valmistui tammikuussa 1995, ja Teknisten sopimus 1995 (lyhenne TS-95) allekirjoitettiin 30.1.1995. Sopimus astui voimaan takautuvasti vuoden 1995 alusta, ja lisäksi kunnille annettiin 1.12.1995 asti aikaa ottaa sopimuksen palkkausmääräykset käyttöön. Mikä muuttui? Teknisten sopimus muutti kuntien teknisen henkilöstön palkkausperusteita (ks. oheinen taulukko). Sopimuksen soveltamisala ja samalla teknisen alan määritelmä laajeni, kun mm. ympäristöolojen valvonta, tekninen satamatyö sekä palo- ja pelastustoimi otettiin sopimuksen piiriin. 104

Teknisten sopimuksen palkkamääräykset Teknisten sopimus 1995 jakoi kunnan teknisen henkilöstön kolmeen palkkaryhmään: Ryhmä I: ammattimiehet tavallisissa, vaativissa tai erittäin vaativissa ammattimiestehtävissä. Ryhmä II: välittömät ja välilliset esimiehet tai suunnittelu-, tarkastus- tai valvontatehtävissä toimivat. Ryhmä III: johtajat, vastuualueen esimiehet tai erityisosaamista edellyttävissä vaativissa asiantuntijatehtävissä toimivat. Jokaisella palkkaryhmällä oli tehtäväkohtainen vähimmäispalkka, enimmäispalkkaa ei määritelty. TVTES:n määräykset, joiden mukaan työaikamuoto, koulutus ja kunnan asukasluku saattoivat nostaa palkkaa, poistuivat. Palkka muodostui kolmesta elementistä: 1) Tehtäväkohtainen palkka muodosti palkkauksen perustan. Siitä päätettäessä kunnan oli otettava huomioon kahdeksan eri tekijää: Tehtäviin kuuluva päätösvalta ratkaisujen merkittävyys ja vaikutukset harkintavallan laajuus ja itsenäisyys töiden ja toimintojen järjestämistä koskevan vastuun laajuus tehtävien vaatimat tekniset tiedot, taidot ja osaaminen asema organisaatiossa työnantajan edellyttämä koulutus työnantajan edellyttämä kokemus tehtävien edellyttämät vuorovaikutustaidot työolosuhteet. 2) Henkilökohtaisen palkan pakollinen osa. 3) Henkilökohtaisen palkan harkinnanvarainen osa. Suurin muutos oli kuitenkin sopimuksen soveltamista koskevien neuvottelujen siirtyminen paikallistasolle. Kunnan ja henkilöstöjärjestöjen oli neuvoteltava keskenään tehtäväkohtaisen palkan ja henkilökohtaisen palkan harkinnanvaraisen osan maksamisessa kunnassa 105

noudatettavat yleiset periaatteet. Sen jälkeen kunnan oli määritettävä siirtymämääräysten mukaisesti sopimuksen soveltamisalaan kuuluvien palkkaryhmä sekä tehtäväkohtainen ja henkilökohtainen palkka. Oikeudenmukaisen lopputuloksen saamiseksi paikallisen työnantajan ja työntekijöiden oli päästävä hyvään yhteistyöhön keskenään. Palkkausjärjestelmä edellytti avointa neuvottelukulttuuria. Järjestelmä ei suinkaan tullut vuonna 1995 kerralla valmiiksi, vaan sitä hiottiin edelleen. Hakolan johtama työryhmä, joka oli jo tehnyt jättimäisen urakan, sai nyt seurantatehtävän. TS-työryhmän, kuten se nyt nimettiin, tehtäväksi tuli seurata uusien palkkausmääräysten käyttöönottoa ja opastaa ja tukea kuntia ongelmien ratkaisussa sekä selvittää mahdollisia järjestelmän kehittämistarpeita. Unelmat ja todellisuus Uuden palkkausjärjestelmän sisäänajo osoittautui vaikeaksi, sillä monet kunnat olivat varsin heikosti valmistautuneet uuteen palkkausjärjestelmään. Joulukuun alkuun 1995 mennessä vain runsas puolet kunnista oli tehnyt paikallisen sopimuksen ja saanut järjestelmän käyttöön. Suurissa kaupungeissa neuvottelut olivat vielä tyystin kesken. Ehkä suurin jarru oli tottumattomuus uuteen neuvottelukulttuuriin. Kunnissa työnantajan oli valmisteltava sopijajärjestöjen luottamusmiesten kanssa palkanmaksun pelisäännöt, eikä tällainen ollut aiemmin kuulunut tavalliseen virastokulttuuriin. Järjestöt taas olivat tottuneet ottamaan kriittisesti kantaa työnantajan valmiisiin ehdotuksiin, eivät osallistumaan näin perustavaa laatua olevan kysymyksen valmisteluun. Kun palkkausperusteiden valmistelu osui vielä onnettomasti yksiin kuntatalouden säästöjen ja irtisanomisuhkien kanssa, ei neuvotteluilmapiiri kaikkialla ollut paras mahdollinen. Monin paikoin TS-työryhmän toive uudesta, avoimemmasta neuvottelukulttuurista jäikin hurskaaksi toiveeksi. TS-työryhmä järjesti paikallisille neuvotteluosapuolille koulutusta ympäri maan, ja KTK sekä muut järjestöt täydensivät tätä kouluttamalla omia luottamusmiehiään. Urakka oli melkoinen. Neuvottelupäällikkö Esko T. Aro, jolla oli KTN:n kannalta keskeinen rooli sopimuksen valmisteluissa, muisteli Kuntien Tekniset -lehden (4/2005) 106

haastattelussa kymmenen vuotta myöhemmin: Kyllä se työllisti. Jouduimme jalkautumaan pitkin periferiaa, opettelemaan ja opettamaan, tulkitsemaan ja määrittelemään. Kunnissa koettiin usein kiusalliseksi, että menettelytapa tehtäväkohtaisen palkan määrittämisessä siis kahdeksan vaativuustekijän painottamisessa oli tehtävä paikallisesti, ilman tiukkoja normeja. Tämä oli osittain seurausta pääsopijoiden erimielisyyksistä. Korkeasti koulutettujen järjestönä Akava-JS halusi luonnollisesti korostaa koulutuksen painoarvoa vaativuustekijöissä, Kunta-alan Unioni eritoten KTV taas kokemusta. Kuntien teknisten KTN oli Akavan kanssa samoilla linjoilla, joskin KTN osoitti hieman enemmän ymmärrystä kokemukselle. Kunta-alan Unioni olisi ottanut samaan aikaan työskentelevän kunta-alan työn vaativuuden arviointityöryhmän työn huomioon vaativuustekijöitä painotettaessa, mutta KTN ja Akava-JS kieltäytyivät tästä. Teknisten sopimusta hiottaessa kiistat uhkasivat kaataa koko hankkeen, ja osapuolet valitsivat pienimmän vastuksen tien: vaativuustekijöiden painotuksista päätetään paikallisesti, ja painotukset voivat vaihdella kunnasta toiseen. Vaikka ratkaisu sopi teknisten sopimuksen henkeen, se toi paikallisille luottamusmiehille suuren ylimääräisen työtaakan säästöneuvottelujen oheen. KTK markkinoi omalle kentälle uutta järjestelmää suurena edistysaskeleena, mikä viritti perusteettomia palkankorotustoiveita. Kun järjestelmän käyttöönotto takkusi, eikä kunnilla ollut palkanmaksuvaraa, monet pettyivät. Lunta tuli tupaan liiton keskustoimistoon, kuten pääsihteeri Kari Tirronen kuvasi: Siitähän meille tuli sellaista kritiikkiä, että kun oli hyvät ajat, te teitte keskustasolla sopimukset, ja nyt kun tulee nämä surkeat sopimukset, te lykkäätte ne paikallistasolle. Järjestelmän hitaaseen käyttöönottoon tyytymätön KTN haastoi keväällä 1997 11 kuntaa työtuomioistuimeen, koska nämä eivät noudattaneet sopimusta. Kiista keskeytti TS-työryhmän työn muutamaksi kuukaudeksi. Asia ratkaistiin kuitenkin ilman tuomioistuimen päätöstä, sillä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja KTN:n neuvottelijat kävivät paikan päällä auttamassa ongelmien ratkaisussa. KTN saattoikin perua kanteensa kesäkuussa 1997. Vaikka kiista haittasi TS-työryhmän työtä, työryhmä arvioi myöhemmin, että pal- 107

jon julkisuutta saaneet työtuomioistuinjutut nopeuttivat palkkausmääräysten käyttöönottoa niissä kunnissa, joissa valmistelu oli vielä kesken. Sopimus tulevaisuutta varten Vaikka toteutus aluksi kangerteli, teknisten sopimus toteutti hämmästyttävän tarkasti vuonna 1982 Kunta työnantajana -pamfletissa esitetyt periaatteet: uusi palkkarakenne ja kaksiportainen neuvottelujärjestelmä olivat kuin suoraan kirjasta. Kuntien teknisille muodostui 1990-luvun lopussa neljän sopimuksen kokonaisuus: Teknisten sopimuksen ja KVTES:n lisäksi työehtosopimus Palvelulaitosten työnantajayhdistyksen (PTY) kanssa sekä Energiayhteisöjen työehtosopimus (ET) Enertan kanssa. Teknisten sopimuksesta tuli sopimustoiminnan runko, jonka piiriin tuli noin 4 /5 KTK:n jäsenistä. Kauan tavoiteltu sopimus toteutui täysin toisenlaisissa olosuhteissa kuin vuonna 1982 tai vielä 1990 kuviteltiin. Lama romahdutti monen kunnan talouden, eikä työntekijöille ollut tarjolla muuta porkkanaa kuin toive työpaikan säilymisestä. Näissä oloissa eivät teknisten sopimuksen positiiviset puolet päässeet esiin. Paikallisista sopimuksista päällimmäisiksi jäivät säästösopimukset. Vaikeuksista huolimatta Teknisten sopimus on runsaan vuosikymmenen aikana osoittautunut vanhaa KVTES:iä toimivammaksi. Vaikka kyllä yhä on paikkakuntia, joissa tätä järjestelmää ei vieläkään ymmärretä kummallakaan puolella pöytää, Esko T. Aro totesi kymmenen vuoden kokemusten jälkeen. Paikkakuntakohtainen vaihtelu sopimuksen toteutuksessa on yhä aika suuri. Sopimuksen on nähty sisältävän paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Uuden järjestelmän tausta-ajatuksena oli paitsi kannustava ja joustava palkkaus myös kuntien teknisen sektorin kehittäminen. TStyöryhmä näki teknisten sopimuksen antavan mahdollisuuden toimintojen tehostamiseen ja monipuolisempiin työtehtäviin. Tämä toive ei ensimmäisten vuosien aikana toteutunut, sillä palkkausta ja kunnan teknisten toimintojen kehittämistä liitettiin toisiinsa aniharvoin. 2000-luvulla, kun keskustelu toisaalta kuntien taloudesta ja toisaalta työvoimapulasta ja palkkakilpailusta on voimistunut, nämä sopimuksen elementit ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän. 108

KVTES-sopimusta alettiin 2000-luvun alussa uudistaa samaan suuntaan kuin Teknisten sopimusta, ja mukaan tuli samankaltaisia elementtejä. Tästä on osaltaan seurannut paikallisia sekaannuksia tahattomia ja tahallisia kun muutamissa kunnissa ja kuntayhtymissä on pyritty yhdistämään Teknisten sopimuksen ja KVTES:n tehtävien vaativuuden arviointiperusteita toisiinsa tavalla, joka loukkaa voimassaolevia sopimuksia. Sopimusten rakenne on kuitenkin erilainen, ja KTK ja KTN ovatkin valvoneet tiukasti, ettei sopimuksia vaivihkaa yhdistettäisi toisiinsa. 109

Nimimerkki Quickulin piirros Kuntien Tekniset -lehdessä 2/90: No niin. Tuo pääsopimus on nyt sitten mennyt nurin, joten alamme jakaa järjestöille neuvotteluoikeuksia. Jaaha, jonottajat ainakin näyttävät olevan tärkeysjärjestyksessä. Kunta-alan pääsopimuksen allekirjoitus tammikuussa 1993. Oik. KTK:n puheenjohtaja Seppo Kaivola, STTK-J:n neuvottelupäällikkö Pirjo Harjunen sekä Jouni Riskilä (KTV), Katriina Perkka-Jortikka (KVL), Voitto Ranne (Akava) ja Erkki Kangasniemi (OAJ). 110

Ville Koskela KTK:n toimiston edessä Länsi-Pasilassa. Koskela toimi liiton ensimmäisenä alueasiamiehenä Oulussa 1987 2004. Hän siirtyi projektipäälliköksi Helsinkiin 2004 ja jäi eläkkeelle v. 2006. KTK ja Suomen Palomiesliitto SPAL solmivat yhteistyösopimuksen kesällä 1999. Sopimusta allekirjoittamassa pöydän ääressä vas. SPAL:n puheenjohtaja Jarmo Soljasalo ja KTK:n puheenjohtaja Lasse Alanko, takana seisovat vas. Aulis Huikko ja SPAL:n toiminnanjohtaja Heikki Saksa. Aulis Huikosta tuli SPAL:n puheenjohtaja v. 2000 ja Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL:n ensimmäinen puheenjohtaja 2003. 111

Keijo Houhala valittiin KTK:n puheenjohtajaksi v. 2001 ja uudelle kaudelle 2005. Vuonna 2006 hänestä tuli juuri muodostetun Uuden Insinööriliiton ensimmäinen varapuheenjohtaja. Houhala on myös toiminut KTN:n puheenjohtajana vuodesta 2001. KTK:n ja Insinööriliiton yhdistyessä uuden liiton nimikysymys oli muodostua kompastuskiveksi. Pilapiirtäjä Terhon (Terho Ovaska) piirros Kuntien Tekniset -lehdessä 2/2006. 112

IX Yhteen Insinööriliiton kanssa Sukupolvenvaihdos liiton johdossa KTK:n nelivuotisen liittokokouskauden lähetessä loppuaan vuonna 2001 liiton piirissä muhi tyytymättömyys. Monet kaipasivat muutosta, jonkinlaista irtiottoa tai uutta vaihdetta liitolle, mutta vaikutti siltä, ettei muutospaineisiin oikein haluttu vastata. Tyytymättömyys kanavoitui lopulta puheenjohtajakysymykseen. Puheenjohtaja Lasse Alangon oma taustajärjestö SKT lähti asiassa liikkeelle ja nosti keväällä 2001 esiin lempääläisen teknikon ja insinööriopiskelijan Keijo Houhalan, nuoren polven aktiivin, joka toimi KTN:n pääluottamusmiehenä Tampereella sekä KTK/KTN:n edunvalvontavaliokunnan puheenjohtajana. Houhala vaikutti itse aluksi hieman vastahakoiselta lähtemään istuvan puheenjohtajan haastajaksi, mutta hänen taakseen ryhmittyivät toukokuussa 2001 SKT:n lisäksi rakennusmestarit sekä KTL. Muut järjestöt tukivat Lasse Alankoa jatkokaudelle. Puheenjohtajavalinnasta tuli symbolisesti sukupolvien välinen kisa. 60-vuotias Alanko edusti KTK:n perustajasukupolvea, 32-vuotias Houhala taas oli liittynyt KTK:n jäseneksi vuonna 1994. Aika monissa linjoissakin oltiin koko lailla samaa mieltä. Tietysti jokainen sukupolvi on oman aikansa tuote, ja tulevaisuuteen kun tähdätään, siitä sitten syntyivät ne erot, mitä meillä oli, Houhala kuvasi. Alangon tukijoukoissa nostettiin ennen liittokokousta käydyissä keskusteluissa esiin ehdotus, että Alanko jatkaisi vielä yhden nelivuotiskauden ja Houhalan vuoro olisi sen jälkeen, mutta ajatus ei ottanut tulta. Liittokokouksessa 18. 19.10.2001 Alangon ja Houhalan välillä käytiin vaali, jonka tulos noudatteli melko tarkasti jäsenjärjestöjen edustusta ja voimasuhteita. Houhala voitti vaalin äänin 48 36 ja tuli valituksi liiton historian nuorimmaksi puheenjohtajaksi; itse asiassa 113

hänestä tuli Suomen nuorin ammattiliiton puheenjohtaja. Valinta sai selvästi aiempia puheenjohtajavalintoja enemmän huomiota julkisuudessa, ja Houhalaa verrattiin ikänsä puolesta Auto- ja kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n takavuosien puheenjohtajaan Risto Kuismaan, joka oli valittu tehtäväänsä 31-vuotiaana, sekä Jorma Reiniin, joka oli valittu STTK:n puheenjohtajaksi 32-vuotiaana. Puheenjohtajakysymys sai liittokokouksessa suurimman huomion, mutta kokous uudisti myös liiton sääntöjä, joista käytiin erittäin kova keskustelu erilaisine kompromissiehdotuksineen. Ylintä valtaa liittokokousten välillä käyttävä liittovaltuusto muutettiin kerran vuodessa kokoontuvaksi edustajakokoukseksi. Valtuusto oli vuonna 1989 katsottu tarpeelliseksi elimeksi jäsenistön ja hallituksen välille, koska liittokokouskautta pidennettiin ja hallituksen kokoa pienennettiin. Nyt valtuuston aseman katsottiin tulleen tässä mielessä tarpeettomaksi, ja kevytrakenteisempi edustajakokous täytti valtuuston paikan. Edustajakokouksen puheenjohtajaksi valittiin äänin 48 36 Jorma Kaukovalta KRL:stä; vastaehdokkaana oli liittovaltuustoa vuodesta 1989 johtanut Raimo Lehtonen (KI), josta tuli liittohallituksen toinen varapuheenjohtaja. Samassa yhteydessä liiton vuodesta 1970 käytetty nimi virtaviivaistettiin muotoon Kuntien Tekniset KTK ry. Kokouksen erityispiirre oli, että sääntöuudistus ja vaalit veivät niin runsaasti aikaa, että tilintarkastajien valinta sekä joukko teknisiä asioita oli siirrettävä marraskuussa 2001 kokoontuneelle ylimääräiselle edustajakokoukselle. Perusasioiden äärelle Jo liittokokouskaudella 1998 2001 valmistellun sääntöuudistuksen yhteydessä oli KTK:n piirissä käyty keskustelua järjestön muutostarpeista. Liittokokouskaudelle 2001 2005 asetettiinkin kehittämishankkeeksi organisaation uudistaminen. Tavoitteena oli selvittää tarve ja mahdolliset vaihtoehdot organisaation uudistamiseksi sekä liittoon järjestäytymiskanavien että hallinnon osalta. Samoin oli määrä selvittää, muutettaisiinko liiton järjestäytymis- ja hallintomallia. Organisaation uudistaminen aloitettiin heti liittokokouksen jälkeen hallintokäytännöistä. Liiton taloudenpitoa, joka oli 2000-luvun 114

Pelastusala tulee Kuntien Teknisiin Palomiehet ovat perinteisesti järjestäytyneet kunta-alan järjestöihin KTV:een (nyk. JHL) ja jonkin verran KVL:oon (nyk. Jyty). Vuonna 1993 joukko palomiesyhdistyksiä perusti Suomen Palomiesliiton (SPAL), josta tuli STTK:laisen Suomen Erityisteknisten Liiton (SETELI) jäsenyhdistys. Osa palomiehistä jäi edelleen KVL:n ja KTV:n jäseniksi. SPAL haki kunta-alan sopimusoikeutta ja kävi kaksi työtaistelua, keväällä 1995 kymmenviikkoisen ja talvella 1997 1998 melkein kolmikuukautisen lakon. Monimutkainen sopimuskiista päättyi viimein siihen, että SPAL sijoitettiin tai tungettiin puoliväkisin, kuten asianosaiset ovat muistelleet Teknisten sopimuksen piiriin. SPAL olisi halunnut oman sopimusoikeuden, mutta tyytyi viimein KTN:n kautta tapahtuvaan järjestelyyn. Jälkimmäisen lakon rahoituksesta nousi myöhemmin SPAL:n ja SETELI:n välille kiista, joka johti SPAL:n eroon SETELI:stä. SPAL liittyi vuonna 1999 KTN:n jäseneksi; jäsenyys tuli voimaan vuoden 2000 alussa. Samassa yhteydessä SPAL olisi tullut myös KTK:n jäseneksi, mutta tästä ei löytynyt riittävää yksimielisyyttä KTK:n sisällä. SPAL ja KTK solmivat kuitenkin yhteistyösopimuksen, jonka perusteella SPAL:n jäsenet pääsivät mm. KTK:n luottamusmieskoulutuksen piiriin. Yhteistyöhön kuuluivat myös keskusjärjestösuhteet STTK:oon, jotka SPAL hoiti KTK:n kautta. SPAL:n liittyessä KTN:n piiriin perustettiin paloalalle väliaikainen valiokunta sovittamaan yhteen alan keskinäisiä kysymyksiä. Valiokunnasta on kuitenkin tullut pysyvä, sillä selvitettäviä kysymyksiä on riittänyt. Paloalan henkilöstö oli hajallaan SPAL:ssa, JHL:ssa, Jytyssä ja myös KTK:ssa, sillä vuonna 2000 perustettiin Pelastushallinnon Esimiehet PHE ry, josta tuli Kuntien Teknisten Liiton jäsenyhdistys. Alan yhtenäistämiseksi SPAL ja KTK aloittivat syksyllä 2002 yhteistyöneuvottelut, joiden päämääränä oli koota sektorikohtainen kokonaisuus KTK:n piiriin. Neuvotteluja käytiin kevääseen 2003 saakka, mutta ne päättyivät tuloksettomina. Kesällä 2003 osa SPAL:n jäsenistä erosi ja perusti Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL:n 1.9.2003. Uusi liitto, johon kuului noin 350 henkeä, haki heti Kuntien Teknisten jäsenyyttä. KTK:n hallitus hyväksyi jäsenyyshakemuksen 8.9.2003, ja PTL:sta tuli KTK:n kahdeksas jäsenjärjestö. PTL liittyi myös KTN:n jäseneksi lokakuussa 2003. Uusi asetelma aiheutti jännitteitä SPAL:n ja KTK:n välisiin suhteisiin, ja viimein SPAL irtisanoi yksipuolisesti yhteistyösopimuksen KTK:n kanssa 15.2.2005. SPAL jäi edelleen KTN:n jäseneksi ja solmi myöhemmin yhteistyösopimuksen Suomen Terveydenhuoltoliiton (STHL) kanssa. Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL liittyi KTK:n mukana Uuteen Insinööriliittoon vuonna 2006. 115

alussa koetuksella, tehostettiin siten, että liittokokouskauden 2001 2005 aikana budjetti keveni noin puoli miljoonaa euroa perustoiminnan kärsimättä. Hallintoa virtaviivaistettiin supistamalla valiokuntien määrää ja karsimalla ylimääräisiksi katsottuja toimintoja. Vuoden 2005 liittokokouksen jälkeen valiokuntalaitos lakkautettiin, ja siirryttiin ad hoc -tyyppiseen työryhmätyöskentelyyn. Lisäksi KTK:n ja KTN:n työnjakoa, joka oli sovittu KTN:oa perustettaessa, selkiytettiin vuosina 2002 2003 keskittämällä edunvalvonta kokonaan KTN:lle. Varsinainen suuri kysymys oli järjestöorganisaation uudistaminen, jonka taustalla oli erilaisia muutospaineita. Kuten jo 1980-luvulla, KTK:n järjestöorganisaatiota pidettiin yksittäisen jäsenen kannalta tarpeettoman monimutkaisena ja -portaisena. KTK:n ja KTN:n keskinäistä roolia aprikoitiin myös: joidenkin mielestä KTK ja KTN olisi voitu yhdistää. Monimutkainen järjestörakenne oli 2000-luvun alussa myös taloudellisesti raskas, ja siihen kaivattiin kevennystä. Teknisen koulutuksen uudistukset haastoivat puolestaan koulutuspohjaisen järjestäytymisen perusteet. 1990-luvun alussa aloitettu ammattikorkeakoulu-uudistus lopetti perinteisen teknikko- ja rakennusmestarikoulutuksen, ja vastaisuudessa teknisten koulujen ja opistojen pohjalle muodostetuista ammattikorkeakouluista tuli valmistumaan eri alojen insinöörejä (AMK). Vanha kolmiportainen tekninen koulutus muuttui näin kaksiportaiseksi. Kuntien Teknisten jäsenjärjestöistä SKT ja KRL menettivät vanhan koulutuspohjansa, ja ne reagoivat muuttuneeseen tilanteeseen nimenmuutoksilla: SKT ehti jo 1990- luvun kuluessa muuttaa kahdesti nimensä, ensin muotoon Suomen Kuntien Tekniset SKT ja myöhemmin Suomen Ammattikorkeakoulu- ja Opistotekniset SKT; Kuntien Rakennusmestariliitto KRL taas muutti vuonna 2001 nimensä muotoon Kuntien rakennusmestarit ja -insinöörit AMK (KRI). Myös KIA:n nimenmuutos muotoon Kuntatekniikan Akateemiset KIA oli reaktio ammattikorkeakoulu-uudistukseen: näin tehtiin selväksi ero akateemisten ja ammattikorkeakouluista valmistuvien insinöörien välille. Kun vielä Tekniset Piirtäjät KTP muutti vuonna 2003 nimensä muotoon Kartta- ja suunnittelutekniset KST lyhenne, josta syntyi keskustelua SKT:n jäsenjärjestön Kuntien Sähköteknikkojen kanssa vanhoista KTK:n jäsenjärjestöistä ainoastaan Kuntien Insinöörit ja EATL olivat säilyttäneet alkuperäisen nimensä. 116

Pelkät nimenmuutokset eivät peittäneet perusongelmaa: oliko KTK:n sisäinen, perustaltaan 1970-luvun alusta periytyvä järjestörakenne enää mielekäs? Koulutusuudistukset olivat johtamassa tilanteeseen, jossa aikaa myöten kaikki järjestöt KIA:a lukuunottamatta koostuisivat eri alojen insinööreistä (AMK), joten järjestöjen keskinäiset raja-aidat joutuivat kyseenalaisiksi. Samaan suuntaan oli vienyt myös esimerkiksi työelämän kehitys ja kuntien virkojen väljentyneet kelpoisuusehdot. Ammattikorkeakoulu-uudistus asetti myös toisella tavalla KTK:n ja sen jäsenjärjestöjen vanhan rekrytointipohjan kyseenalaiseksi. STTK:n perinteisen ja luontevimman rekrytointipohjan olivat muodostaneet eri alojen teknikot, työskentelivätpä he teollisuudessa, valtiolla tai kunnissa. Kun teknikkoja ei enää valmistunut ja tilalle tulivat insinöörit, alkoi liittojen välillä armoton kilpailu uusista jäsenistä. Akava ei tavallisesti ollut teknikoille varteenotettava vaihtoehto, mutta insinööreille tilanne oli toinen varsinkin kun Insinööriliitto panosti 1990-luvulla voimakkaasti opiskelijatoimintaan. Kilpailussa uusien jäsenten vetovoimasta STTK ja KTK olivat vaarassa jäädä alakynteen, ja lisäksi keskinäinen kilpailu ulottui myös STTK:n jäsenjärjestöjen keskuuteen. KTK:n valttina järjestäytymiskilpailussa olivat KTN:n kunta-alan sopimukset, mutta niidenkin jatkumiselle riittävä edustavuus oli välttämätön ehto. Koulutusuudistusten lisäksi KTK:n järjestötoiminnan haasteina olivat mm. kunnallisen työn ulkoistamiset sekä eläköityminen ja sen tuoma jäsenkato. Liiton jäsenmäärä oli jo 1990-luvun lopussa kääntynyt hienoiseen laskuun, jota vielä korosti jäsenrekisterissä 2000-luvun vaihteessa tehty kuolleiden sielujen siivoaminen; samalla KTK oli toki myös lakannut maksamasta jäsenmaksuja näiden osalta niille järjestöille, joihin liitto kuului. Organisaatiota uudistettaessa riitti siis monenlaista mietittävää. KTK:n hallinto joutuikin menemään perusasioiden äärelle: miksi ja ketä varten järjestö oli olemassa. Uusi puheenjohtaja oli hyvin motivoitunut tarkastelemaan järjestörakennetta kriittisesti. Houhala muisteli ensikokemuksiaan 1990-luvun puolivälin KTK:sta: Jo pelkästään se, että kuka voi liittyä jäseneksi mihinkäkin yhdistykseen ne oli tiukat rajaukset. Sitä oikein mietittiin, että voiko johonkin yhdistykseen liittyä nyt tämän koulutuksen omaava että on- 117

ko se nyt varmasti sopiva. Se oli kyllä sellaista jäseneksi pääsyn säätelyä hyvin voimakkaasti, ja siinä vielä korostui voimakkaasti se asetelma teknikko insinööri. Houhala oli myös KTK:n järjestövaliokunnassa 1990-luvun lopulla ollut pohtimassa erilaisia malleja KTK:n organisoimiseksi, joten hän tunsi problematiikan. Organisaatiouudistusta ryhdyttiin toden teolla selvittämään vuoden 2004 alussa sen jälkeen, kun edunvalvonnan keskittäminen KTN:lle oli viety läpi. Lähtökohtana oli katsoa perusteista asti KTK:n vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat. Liittohallitus kokousti asiassa useita kertoja sekä laati väliraportin asiasta elokuussa 2004. Konkreettiselle tasolle työ pääsi kysymyksessä henkilöjäsenyydestä, ts. jäsenten mahdollisuudesta liittyä suoraan KTK:n jäseneksi ilman jäsenjärjestöjä väliportaana. SKT oli esittänyt tästä ponnen syksyn liittokokouksessa. Asiasta tehtiin jäsenjärjestöille kysely lokakuussa 2004, mutta tulokset eivät rohkaisseet jatkamaan eteenpäin. Jäsenjärjestöjen kannanotot niin henkilöjäsenyyteen kuin koko organisaatiouudistukseen olivat varsin samansuuntaiset: järjestöt totesivat, ettei organisaatiouudistukseen ollut tarvetta. Organisaatiouudistushanke kariutui lopulta ilman tuloksia. Liittohallitus päätti 18.10.2004, ettei organisaatiouudistuskeskustelua enää jatkettaisi ja totesi, ettei riittävää yksimielisyyttä ollut saavutettavissa. Samalla hylättiin ajatus suorasta henkilöjäsenyydestä. Tämä tulos päätettiin esittää myös syksyn 2005 liittokokoukselle. Uudistusta kaipaavien näkökulmasta tulos oli masentava. SKT ryhtyi organisaatiouudistuksen kariuduttua radikaaleihin toimiin. Lokakuussa 2005 pidetyssä liittokokouksessaan SKT päätti määräenemmistöllä lakkauttaa toimintansa ja antaa näin tilaa joko omien jäsenyhdistystensä suoralle jäsenyydelle KTK:ssa tai vaihtoehtoisesti KTK:n henkilöjäsenyydelle. SKT:n päätös oli tarkoitettu konkreettiseksi eleeksi, jotta KTK:n sisäinen uudistaminen saisi vauhtia. SKT:n sääntöjen mukaan liiton purkaminen vaatii kaksi peräkkäistä liittokokousta. Toukokuussa 2006 ylimääräinen liittokokous päätti kuitenkin olla purkamatta SKT:tä, koska KTK:n tilanne oli silloin jo muuttunut. 118

Yhteistyökumppania etsimässä Sisäisen organisaatiouudistuksen rinnalla KTK haki vuoden 2001 liittokokouksen jälkeen uudenlaisia yhteistyökuvioita muiden ammattiliittojen kanssa. Raja kunta-alan ja yksityisen sektorin välillä näytti jatkuvasti hämärtyvän, eivätkä vanhat järjestörajatkaan näyttäneet kaikin osin perustelluilta. Edunvalvonnan tarpeet asetettiin muiden intressien edelle. Liittohallitus pohti yhteistyövaihtoehtoja seminaarissaan keväällä 2002. Liian iso kunta-alan kumppani, kuten KVL tai KTV, olisi ongelmallinen vaihtoehto, koska sellainen söisi helposti KTK:n ja KTN:n ja vaarantaisi teknisten oman vahvan sopimusalueen. Järkevinä ja toimivina yhteistyövaihtoehtoina pidettiin lähinnä Akavaa tai sopivaa kuntasektorin ulkopuolista tahoa, kuten Toimihenkilöunionia. Teknisten Liitto oli vuonna 2001 yhdistynyt Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liiton ja parin pienemmän liiton kanssa Toimihenkilöunioniksi (TU). Kuntien Teknisillä ja Toimihenkilöunionilla oli ennen kaikkea energia-alalla yhteisiä kosketuskohtia, ja yhteistyölle näytti olevan mahdollisuuksia. Akavan suunta taas kiinnosti ennen kaikkea Teknisten sopimuksen vuoksi. KTN ja Akavan julkisen sektorin neuvottelujärjestö Akava-JS (vuodesta 2004 alkaen Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JU- KO) edustivat Teknisten sopimuksen piirissä varsin samansuuntaista ajattelutapaa. Tähän suuntaan oli käyty neuvotteluja jo KTN:n perustamisvaiheissa 1993, mutta silloin asia oli rauennut. KTN:n edustavuus Teknisten sopimuksen piirissä oli yli 50 %, mutta asemien vahvistaminen kiinnosti. KTK teki tunnusteluja ja kävi keskusteluja eri suuntiin, mm. Pardian (entinen STTK-J), Metallityöväen Liiton ja KVL:n (vuodesta 2004 Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty) kanssa, mutta nämä keskustelut eivät johtaneet konkreettisiin toimiin. Ensimmäinen merkittävä yhteistyöaskel astuttiin KTN:n ja Akava-JS:n välillä. Järjestöt solmivat 2.10.2003 yhteistyön tiivistämisestä sopimuksen, jonka ydin oli Teknisten sopimuksen piiriin kuuluvien KTN:n ja Akava-JS:n jäsenten paikallisessa edunvalvonnassa. Järjestöt sopivat, että Teknisten sopimuksen piirissä olevat Insinööriliitto ja Tekniikan Akateemisten Liitto TEK (entinen KAL) voivat liittyä kunta-alan jä- 119

sentensä osalta KTN:n paikallisyhdistysten jäseniksi ja näiden yhdistysten alueella Teknisten sopimusta koskevat paikallisneuvottelut käytäisiin jatkossa KTN:n paikallisyhdistysten nimissä. Lisäksi yhteistyön piiriin tulevilla alueilla valittaisiin jatkossa yhteiset KTN:n luottamusmiehet. Muilta osin järjestöt säilyttivät itsenäisyytensä entiseen tapaan. KTN:n ja Akava-JS:n yhteinen edustavuus Teknisten sopimuksen piirissä oli yli 60 % ja koulutettujen teknisten osalta yli 90 %. Avaus oli merkittävä, mutta vaati myös paljon työtä. KTK:n alueasiamies Ville Koskela siirtyi vuonna 2004 projektipäälliköksi toteuttamaan sopimusta ja viemään paikallista edunvalvontaa eteenpäin. KTN ja nimeään vaihtanut JUKO järjestivät ensimmäisen yhteisen luottamusmieskurssin syyskuussa 2004. Toimihenkilöunionin kanssa yhteistyö puolestaan törmäsi laboratorioalan sopimuspolitiikkaan. Kunnat olivat järjestelemässä laboratoriotoimintojaan uudelleen, osa liikelaitosti, osa yhtiöitti tai luopui kokonaan omasta laboratoriotoiminnasta. Laboratorioille alettiin 2000- luvun alussa valmistella omaa työehtosopimusta, ja valmistelutyöryhmässä palkansaajapuolella olivat mukana niin Toimihenkilöunioni kuin KTN sekä YTN. Työryhmän sihteerinä toimi KTK:n alueasiamies Tomas Wass. Sopimus valmistui keväällä 2005, jolloin Toimihenkilöunionin ehdotuksesta KTN pudotettiin sopijaosapuolten joukosta pois. Eli toisen palkansaajajärjestön yksipuolisella reviirirajauksella KTN tiputettiin siitä, eikä työnantaja suostunut sitä muuksi muuttamaan, Houhala totesi. Sopimuksen piiriin oli tulossa noin 150 KTK:n laboratorioalan jäsentä, jotka nyt olivat jäämässä ulos tai joita Toimihenkilöunioni katsoi edustavansa. KTK reagoi hyökkäykseen nopeasti. Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö oli jo ennestään tuttu, YTN:n ja Insinööriliiton puheenjohtaja Matti Viljanen oli jo syksyllä 2004 käynyt KTN:n edustajakokouksessa esittelemässä neuvottelujärjestöä ja akavalaisia näkemyksiä. Nyt YTN:n kanssa avattiin keskustelut, ja KTK:n liittohallitus päätti 9.5.2005 hakea YTN:n jäsenyyttä laboratorioalan ja tarvittaessa muidenkin alojen jäsentensä edunvalvonnan turvaamiseksi. Prosessi eteni mutkattomasti: alustava hakemus jätettiin YTN:lle 17.5.2005 ja varsinainen hakemus 8.6.2005. Jäsenyys astui voimaan 120

1. heinäkuuta 2005. Näin KTK:n laboratorioalan väki saatiin alan sopimuksen piiriin. KTK:n liike sai aikaan harvinaisen suurta julkista huomiota. Vaikka keskusjärjestöjen rajat oli ylitetty jo JUKO-yhteistyöstä sovittaessa kaksi vuotta aiemmin, liittyminen YTN:n jäseneksi oli aivan toisen luokan uutinen. KTK:n sisällä hyvin nopealla valmistelulla tapahtunut liittyminen herätti tyytyväisyyttä: liittohallitus kirjasi elokuussa 2005 vartavasten kiitokset puheenjohtajalle ennakkoluulottomasta toiminnasta ja toivoi myös jatkossa puheenjohtajalta vastaavanlaisia rohkeita avauksia, mikäli tilanne sitä edellyttää. Uuteen Insinööriliittoon KTK:n liittyminen YTN:öön oli tilanteen sanelema, ja liittymisen jälkeen tilanne jäi tavallaan päälle. Toimihenkilöunionin välistäveto laboratoriosopimuksen kohdalla katkaisi yhteistyötunnustelut siihen suuntaan, ja lisäksi liittojen välejä rasitti energia-alan reviirikiista, joka vuoden 1999 yhteistyösopimuksesta huolimatta nosti jälleen päätään. Vanhoja kuntien energialaitoksia edustanut Enerta ja yksityisiä energiayhtiöitä edustanut Finergy siirsivät joulukuussa 2004 työnantajatoimintansa ja työehtosopimuksensa vastaperustetulle Energiateollisuus ry:lle, joka asetti tavoitteeksi sopimusten yhdistämisen. Kun sopimuksia alettiin 2005 yhdistää, Toimihenkilöunioni halusi energia-alan tekniset toimihenkilöt kokonaan omaan piiriinsä, ja laboratorioalan asetelma uhkasi toistua. KTK:n näkökulmasta Toimihenkilöunionin toiminnassa oli jo vyörytyksen makua. Tässä tilanteessa KTK:lle tuli uusi rohkean avauksen paikka. KTK:n asettuessa syksyn 2005 mittaan paikalleen YTN:ssä Keijo Houhala otti Matti Viljasen kanssa esille yhteistyön tiivistämisen Insinööriliiton kanssa. Viljanen otti ehdotuksen mielenkiinnolla vastaan. Sellaista tunnusteluvaihetta elettiin loppuvuonna 2005 pari, kolme kuukautta. Istuttiin muutamana iltana ja katsottiin, että löytyykö sellaisia kohtia, joita voitaisiin tehdä. Ja löydettiin paljonkin, koska jäsenkunta on päällekkäistä, Houhala kuvasi syksyn 2005 tilannetta. Keskusteluja käytiin aluksi tietyistä konkreettisista yhteistyön teemoista, kuten luottamusmieskoulutuksesta sekä yhteistyöstä laboratorioalalla. Joulukuussa 2005 tienoilla keskustelut siirtyivät uudelle 121

tasolle ja alettiin keskustella mahdollisuudesta yhdistää järjestöt. Tässä vaiheessa sekä Houhala että Viljanen saivat liittojensa hallituksilta valtuudet viedä neuvotteluja pidemmälle. Todettiin, että ehkä meidän kannattaa katsoa jotakin vähän suurempaakin kuin pelkästään näitä paikallisia toimia, Houhala muisteli. Tulevaisuuteen katsottaessa Insinööriliitolla ja Kuntien Teknisillä oli pääosin sama koulutustausta, eli jäsenistö koostui ja tulisi jatkossa koostumaan pääasiassa insinööreistä (AMK). Molemmilla oli vahvuutensa, Insinööriliitolla insinöörikunnan laaja edustavuus, KTK:lla taas kunta-alan pääsopimus ja siihen liittyvä työmarkkinaosaaminen. Näiden kahden yhdistämisestä tulisi vahva kokonaisuus. Lopulta erottavat tekijät olivat keskusjärjestörajat ja perinteet molemmat oleellisia mutta ylitettäviä esteitä, jos tahtoa muutoin riitti. Huomattiin, että aita välillämme oli aika teennäinen, Matti Viljanen muisteli keskusteluja. Keskustelujen kulun kannalta ratkaiseva päätös tehtiin tammikuussa 2006, jolloin KTK:n ja Insinööriliiton neuvottelijat päättivät aloittaa varsinaiset neuvottelut liittojen yhdistämisestä. Molemmat osapuolet olivat saaneet liittojensa hallinnoilta riittävät neuvotteluvaltuudet edetä ja asettaneet neuvotteluryhmät. KTK:n ryhmän muodostivat Houhala, toimialajohtaja Jari Järvi sekä KTN:n neuvottelujohtaja Esko T. Aro; Insinööriliiton ryhmään kuuluivat Viljasen lisäksi hallintojohtaja Titu Järvenranta ja yksikönjohtaja Ari Impivaara. Neuvottelut etenivät ripeästi, ja 2. helmikuuta 2006 neuvottelijat allekirjoittivat aiesopimuksen liittojen yhdistämisestä. Asiasta järjestettiin samana päivänä tiedotustilaisuus Hotelli Marskissa Helsingissä. Rajatussa piirissä käsitelty asia tuli näin julkisuuteen. KTK:n ja Insinööriliiton jäsenet saivat helmikuussa yhteisjakeluna sekä Kuntien Tekniset -lehden erikoisnumeron että Insinöörilehden, joissa tiedotettiin yhdistämishankkeesta. Teknisesti yhdistyminen oli määrä toteuttaa siten, että Insinööriliitosta muodostettiin uusi liitto, johon KTK liittyi; tämä oli mm. omaisuuden siirtoon liittyvistä veroteknisistä syistä perusteltu ratkaisu. Asiallisesti ottaen oltiin kuitenkin muodostamassa kokonaan uutta liittoa. Avainsanaksi tuli sektoririippumaton järjestäytyminen, ajatus siitä, että liiton jäsen saattoi pysyä saman organisaation jäsenenä, vaikka työnantaja vaihtuisi. Tämä oli tärkeä oivallus, Viljanen to- 122

Insinööriliitto Insinööriliitto (IL) perustettiin vuonna 1919. Ensimmäiset vuosikymmenet liitto keskittyi ammatillis-aatteelliseen toimintaan, jossa tärkeällä sijalla oli insinöörikoulutuksen ja insinööri-nimikkeen aseman vakiinnuttaminen. Teknillisistä opistoista valmistuvien tutkintonimikkeeksi vakiintui insinööri vasta vuonna 1943 annetulla asetuksella. Liitto sai niinikään tehdä pitkään töitä, jotta julkisen sektorin virkoja avattaisiin diplomi-insinöörien ja teknikkojen ohella myös insinööreille. Työmarkkinakysymykset otettiin liiton ohjelmaan vuodesta 1971 alkaen. Insinööriliitto oli perustamassa Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukuntaa (YTN) vuonna 1973, ja vuonna 1976 liitosta tuli Akavan jäsen. Insinööriliitto oli myös muodostamassa YTN:stä neuvottelujärjestöä vuonna 1993. Liitto on erityisesti 1990- ja 2000- luvulla ollut YTN:n kantavia voimia. Työmarkkinatoiminnan aloittaminen johti myös järjestöliikkeisiin suuntaan ja toiseen. Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA erosi Insinööriliitosta vuonna 1972 ja Kuntien Insinöörit vuonna 1976, mutta Valtion Insinöörien Liitto puolestaan liittyi Insinööriliittoon 1976. Työmarkkinapolitiikan ohella ammatillis-aatteellinen puoli säilyi Insinööriliitossa vahvana, ja liittoon on aina kuulunut myös yrittäjäjäseniä. Liiton järjestöorganisaatio perustui alueyhdistyksiin, joita oli yhteensä 30. Lisäksi liitolla oli kolme valtakunnallista jäsenjärjestöä: Insinööriopiskelijaliitto IOL, Insinöörilaulajat sekä Julkisen alan Insinöörien Liitto JIL; viimeksimainittu perustettiin 1995, jolloin Valtion Insinöörien Liitto VIL, Ammatillisten Oppilaitosten Insinöörit AOI ja Kuntien Insinöörit ja Rakennusarkkitehdit KIRA yhdistyivät. Insinööriliitolla on pitkään ollut laajaa kansainvälistä toimintaa. Pohjoismaista insinööriyhteistyötä on tehty 1940-luvulta lähtien ja eurooppalaista ja maailmanlaajuista yhteistyötä 1960-luvulta alkaen. Liittoon kuului vuonna 2006 noin 61 000 jäsentä, joista noin 20 000 oli insinööriopiskelijoita. Insinööriliiton päätoimisena puheenjohtajana toimi vuodesta 1990 alkaen Matti Viljanen, josta vuonna 2006 tuli Uuden Insinööriliiton puheenjohtaja ja keväällä 2007 Akavan puheenjohtaja. Insinööriliiton puheenjohtajat 40 vuoden ajalta: Erkki Leivo 1966 1971 Pauli Aitokallio 1971 1975 Oiva Koistinen 1976 1984 Harri Savolainen 1985 1989 Matti Viljanen 1990 2006 123

tesi. Erityisen tärkeää tämä oli kunta-alalla, jossa yhtiöittämiset ja toimintojen ulkoistamiset olivat arkipäivää. Sektoririippumattoman liiton malli oli tavallaan sukua 1970-luvun alun TYJ-hankkeen (ks. s. 36 40) kokonaisvaltaiselle järjestölle, jossa saman katon alla olisivat kaikki tekniset työnantajasta riippumatta. Tavoitteena oli eräänlainen teknisten keskusliitto. Houhala kuvasi tilannetta Kuntien Tekniset -lehdessä (2/2006): Kuntien teknisillä on edessään huikea mahdollisuus tehdä sektoririippumaton keskusliitto yhdessä Insinööriliiton kanssa. Jäsenen edunvalvontaa pystytään hoitamaan kaikilla sektoreilla, niin yksityisellä, kunnallisella kuin valtiollakin. Tämän mahdollisuuden takia yhteydenottoja on tullut monilta suunnilta. Edelleenkin elää haave saada aikaan vahva kaikkien sektoreiden yhteinen tekniikan keskusjärjestö. Sanotaan, että kun suuret ratkaisut on tehty, loppu on operatiivista puuhastelua. KTK:n ja Insinööriliiton yhdistymisessä aivan näin ei käynyt. Aiesopimus merkitsi suurta ratkaisua, mutta tehtävää oli paljon. Liitot tavoittelivat ripeää yhdistymistä siten, että yhdistämisprosessi vietäisiin loppuun vuoden 2006 aikana ja uusi 72 000 jäsenen liitto olisi toimintavalmis vuoden 2007 alussa. Organisaatioiden yhteensovittamisen ja yhteisen järjestökulttuurin luomisen tiedettiin toki vievän huomattavasti kauemmin, mutta aikaa ei haluttu hukata turhaan. Molemmat osapuolet panostivat liittojen hallintoelinten ja jäsenten informointiin, jotta nopea eteneminen olisi mahdollista. KTK:ssa asiat sujuivat varsin mutkattomasti. Liittohallituksen jäsenet, jotka olivat myös jäsenjärjestöjen puheenjohtajia, ottivat heti aiesopimuksen yhteydessä myönteisen kannan liittojen fuusioon. Asiasta käytiin prosessin kuluessa liiton ja jäsenjärjestöjen piirissä luonnollisesti runsaasti keskustelua, mutta kaikki yhdistämisprosessin päätökset tehtiin KTK:n hallintoelimissä yksimielisesti. Insinööriliitossa kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta kevään 2006 edetessä liiton piirissä nousi vastustusta hanketta kohtaan. Vastustuksen takana oli toisaalta liiton sisäinen valtapolitiikka, toisaalta kysymys insinöörin identiteetistä. Valtapolitiikka liittyi liiton piirien ja jäsenjärjestöjen valtasuhteisiin, joita KTK:n liittyminen oli muuttamassa. Insinööri-identiteettiin liittyvä vastustus taas nousi ajatuksesta, että puhtaaseen Insinööriliittoon oli tulossa KTK:n myötä koulutustaustaltaan 124

muitakin kuin insinöörejä; puheenjohtaja Viljanen tosin huomautti, että liitossa oli jo vanhastaan jäseninä muitakin kuin insinöörejä. Keskustelu huipentui lauantaina 20. toukokuuta 2006 Insinööriliiton edustajakokoukseen, jossa yhdistymisestä oli määrä päättää. Edustajakokouksen enemmistö suhtautui yhdistymiseen positiivisesti, mutta päätös karahti uuden liiton nimeen kokonaisuuden kannalta pieneen, mutta symbolisesti tärkeään seikkaan, johon vastustajien oli helppo tarttua. Ehdotettu nimi, Insinöörien ja tekniikan erityisalojen keskusliitto hylättiin äänestyksessä, minkä jälkeen edustajakokous päätti lopettaa asian käsittelyn. Kriisi oli käsillä, mutta siitä päästiin nopealla toiminnalla yli. Heti edustajakokouksen jälkeen Viljanen ja Houhala olivat yhteydessä toisiinsa, ja uudet neuvottelut Insinööriliiton ja KTK:n välillä pantiin heti pystyyn. Me kävimme tiukat, erittäin tiukat neuvottelut, mitä voidaan tehdä ja pitää tehdä. Sitten Keijo operoi uuden neuvottelutilaisuuden sunnuntai-illaksi, ja maanantaiaamuna saatiin se valmiiksi. Sitten uusi kokous pystyyn, ja juna lähti taas liikkeelle, Viljanen kuvasi tilannetta. Houhala neuvotteli sekä Insinööriliiton suurimpien yhdistysten edustajien että Viljasen kanssa sunnuntain 21. toukokuuta ja seuraavan yön aikana uuden ratkaisun, jonka Insinööriliiton suurimpien jäsenjärjestöjen puheenjohtajat hyväksyivät saman tien. Insinööriliiton uusi edustajakokous hyväksyi äänestysten ja eriävien mielipiteiden jälkeen ensimmäisessä käsittelyssä uudet säännöt ja nimen sekä Kuntien Teknisten jäsenyyden 21.6.2006. Varsinainen yhdistymissopimus allekirjoitettiin samana päivänä. Liiton nimeksi tuli Uusi Insinööriliitto. STTK vai Akava? Vielä yhdistymissopimuksen allekirjoituksen aikaan keskusjärjestökysymys oli ratkaisematta: STTK vai Akava? Pelkästään yhdistyvien järjestöjen jäsenmääriä katsomalla (IL noin 61 000, KTK noin 11 000) ratkaisu näytti selvältä, mutta asia oli aluksi tietoisesti jätetty auki ja myöhemmin ratkaistavaksi, eikä siihen otettu vielä kesäkuussakaan kantaa. Insinööriliitolla ei ollut minkäänlaisia haluja vaihtaa keskusjärjestöä, ja Akava tuki yhdistymistä alusta asti. Yhdistymissopimuk- 125

sen solmimisen jälkeen Keijo Houhala sai puhe- ja läsnäolo-oikeuden Akavan hallituksen kokouksissa, ja KTK sai edustukset myös Akavan eri valiokuntiin. STTK puolestaan oli jo kesällä 2005 huolestunut Kuntien Teknisten liittyessä YTN:n jäseniksi, eivätkä yhdistymiskaavailut Insinööriliiton kanssa vähentäneet huolta. KTK oli vanhan STTK:n ydinjärjestöjä ja KTN:n suurimpana järjestönä merkitykseltään jäsenlukuaan suurempi, ja liiton lähtö olisi kipeä takaisku. Yli 30-vuotinen perinne sitoi KTK:oa keskusjärjestöönsä, ja KTK:n ja STTK:n suhteet olivat säilyneet läpi vuosien moitteettomina. Takavuosina keskusjärjestön vanhat puheenjohtajat olivat ajoittain pyrkineet sekaantumaan KTK:n sisäiseen päätöksentekoon, mutta vuonna 1999 puheenjohtajaksi valitun Mikko Mäenpään aikana sellaista ei enää tapahtunut. Kuntien Tekniset oli tukenut Mäenpäätä puheenjohtajaksi jo Esa Swanljungia valittaessa, ja esimerkiksi KTK:n ja Toimihenkilöunionin välisissä kiistoissa Mäenpää oli koettanut sovitella. 1990-luvulla toteutetut neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän muutokset olivat kuitenkin vieneet STTK:n aika etäälle KTK:n ydintoiminnoista, ja sidonnaisuus keskusjärjestöön oli varsin väljä. Kynnys keskusjärjestön vaihtoon ei lopulta ollut kovin korkea. Kynnystä madalsi STTK:n toiminta yhdistymisprosessin aikana. Saatuaan puhe- ja läsnäolo-oikeuden Akavan hallitukseen Keijo Houhala jääväsi itsensä STTK:n hallitustyöskentelystä, ja varamiehenä hallitukseen tuli toimialajohtaja Jari Järvi. STTK:n hallitus kuitenkin sulki kokouksessaan 16.8.2006 Järven pois hallituksen työskentelystä, vaikka KTK:sta korostettiin liiton olevan edelleen vain STTK:n jäsen. STTK pelasi korttinsa mahdollisimman huonosti, Keijo ja KTK heitettiin käytännöllisesti katsoen ulos STTK:n hallituksesta. Meillä ei ollut edes mahdollisuutta keskustella keskusjärjestökysymyksestä sen jälkeen, STTK ratkaisi asian itse ennen kuin me pääsimme edes keskustelussa alkuun. KTK ei enää halunnut keskustella asiasta, se kohtelu oli niin kylmä, Viljanen muisteli tilannetta. Vanhan Insinööriliiton kannalta se oli helpotus, mutta toisaalta olisi voinut olla mielenkiintoista käydä sellainenkin keskustelu, että entäs jos. STTK:n toimisto myös lähestyi satoja KTK:n jäseniä kirjeitse ja koetti propagoida osin kestämättömin argumentein STTK:n puolesta, mutta heikoin tuloksin. Kyllähän siinä STTK taas auttoi 126

Akavaa aika merkittävästi, Houhala kuittasi tapauksen. Niinpä KTK:n ylimääräinen edustajakokous päätti 11.9.2006 yksimielisesti, että KTK eroaa STTK:n jäsenyydestä. Kuntien Teknisistä tuli Uuden Insinööriliiton kautta Akavan jäsenjärjestö. KTK:n ja Insinööriliiton yhdistämishanke herätti monenlaista kohinaa ja toimeliaisuutta pitkin vuotta 2006. Tiedotusvälineissä ja työmarkkinapiireissä kyseltiin keskusjärjestöjen ja neuvottelujärjestöjen tulevaisuuden perään ja pohdittiin uusien järjestörakenteiden mahdollisuuksia. Liikettä näytti olevan moneen suuntaan, sillä esimerkiksi Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA ry, joka oli pysynyt yli 30 vuotta keskusjärjestöjen ulkopuolella, pohti samaan aikaan järjestövaihtoehtojaan ja päätyi marraskuussa 2006 liittymään STTK:oon. KTK liittyi Uuteen Insinööriliittoon vanhalla järjestörakenteellaan sen jälkeen, kun SKT:kin oli peruuttanut purkamispäätöksensä. Lopulta KTK:n perustajajärjestöihin kuulunut KIA jäi kuitenkin UIL:n ulkopuolelle ja liittyi Tekniikan Akateemisten Liittoon. Ratkaisua pidettiin toisaalta ymmärrettävänä, koska koulutustason mukainen järjestäytyminen on Akavassa yleisesti hyväksytty periaate ja KIA:n diplomi-insinöörit ja arkkitehdit sopivat koulutustaustansa vuoksi TEK:n jäsenprofiiliin. Tapa, jolla sopimus neuvoteltiin salassa, aiheutti kuitenkin arvostelua. Samaan aikaan kun KTK:n ja Insinööriliiton yhdistymisprosessi eteni helmikuun aiesopimuksen jälkeen avoimesti, TEK avasi KIA:n kanssa neuvottelut, jotka pidettiin salassa aina loppusyksyyn asti. Niinpä Uudelle Insinööriliitolle tuli yllätyksenä, kun KIA ja TEK julkistivat loppusyksyllä 2006 valmiin liittymissopimuksen. KIA:n ja TEK:n 7.12.2006 solmiman sopimuksen seurauksena KIA erosi KTK:sta ja kehotti jäseniään liittymään TEK:n jäseniksi. Enemmistö KIA:n noin 500 jäsenestä siirtyi TEK:iin; osa jäi kuitenkin UIL:n jäseniksi. KIA säilyi edelleen neuvottelujärjestö KTN:n jäsenenä. Uusi Insinööriliitto liittyi niinikään KTN:n jäseneksi 12.12.2006. Lopullisen vahvistuksen Uuden Insinööriliiton liikkeellelähdölle muodostivat Helsingissä 24. 25.11.2006 pidetyt KTK:n ja Uuden Insinööriliiton edustajakokoukset. UIL:n edustajakokous oli jälleen tunnelmaltaan tiheä ja täynnä äänestyksiä, mutta yhdistämishanke sai selvän enemmistön tuen. Uuden Insinööriliiton säännöt hyväksyttiin 127

toisessa peräkkäisessä kokouksessa, ja liitolle mm. hyväksyttiin toimintasuunnitelma ja talousarvio vuodelle 2007. Samalla vahvistettiin liiton hallinnon kokoonpano vuoden 2007 muodostaman siirtymäkauden ajaksi; käytännössä tämä tapahtui yhdistämällä KTK:n ja Insinööriliiton hallitukset. Yhdistämissopimuksen mukaisesti UIL:n puheenjohtajaksi tuli Matti Viljanen ja ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi Keijo Houhala. Muiksi varapuheenjohtajiksi tulivat KTK:n varapuheenjohtajat Timo Ansio (SKT) ja Riitta-Liisa Niemi (KST) sekä Insinööriliiton varapuheenjohtajat Vesa Haakana, Seppo Mäkiranta ja Ari Rautakorpi. Vanhat Insinööriliiton ja KTK:n toimistot yhdistettiin vuoden 2007 alusta alkaen, ja Uusi Insinööriliitto aloitti virallisesti toimintansa 1.1.2007. 128

Timo Syrjänen Timo Syrjänen Aiesopimus liittojen yhdistämisestä on valmis. Kuohuviinilaseja kohottamassa 2.2.2006 vas. yksikönjohtaja Ari Impivaara ja puheenjohtaja Matti Viljanen Insinööriliitosta, puheenjohtaja Keijo Houhala ja toimialajohtaja Jari Järvi KTK:sta sekä neuvottelujohtaja Esko T. Aro KTN:stä. Näkymä Insinööriliiton edustajakokouksesta Dipolissa 20.5.2006. Kokouksen enemmistö kannatti Uuden Insinööriliiton muodostamista, mutta päätös kariutui nimikysymykseen. 129

Viimeinen Kuntien Tekniset -lehti. Neljästi vuodessa ilmestyvä lehti perustettiin v. 1987 tiedottamaan työmarkkinoiden tapahtumista sekä KTK:n ja sen jäsenjärjestöjen toiminnasta. Lehden päätoimittajana toimi Kari Tirronen, ja lehden toimituksesta ja ulkoasusta vastasi Jukka Väyrynen. Lehden vakituisia avustajia olivat mm. pilapiirtäjät Quickuli (Eino Nurmi) 1987 2005 sekä Terho Ovaska v. 2006. Lehti lopetettiin Uuden Insinööriliiton muodostamisen yhteydessä vuoden 2006 lopussa, ja sen tilalle tuli Uusi Insinööri -lehti. 130

X Kohti teknisten keskusliittoa? Uusi Insinööriliitto aloittaa toimintansa mielenkiintoiseen aikaan. Työmarkkinajärjestelmässä on viime vuosina ollut käynnissä suuria yhdistymishankkeita kuten Elinkeinoelämän Keskusliiton perustaminen, SAK:n julkisen alan liittojen yhdistyminen sekä vireillä oleva suunnitelma SAK:n teollisuuden suurliiton muodostamiseksi. Koko 2000-luvun ajan pyrkimys aiempaa suurempiin järjestökokonaisuuksiin on ollut vallitseva suuntaus. Uuden Insinööriliiton synty voidaan nähdä osana tätä kehitystä. Molempien liittojen suhteen voidaan nähdä myös pitkäaikainen pyrkimys teknisesti koulutettujen kokoamiseksi yhteen. Insinööriliitto on aina pyrkinyt yhdistämään insinöörit, ensin ammatillis-aatteelliselta pohjalta ja myöhemmin työmarkkinatoimijana. Kuntien Teknisiä perustettaessa vuonna 1970 taas haettiin omien sopimusoikeuksien ohella laajaa teknisten yhteistyötä sektorista riippumatta. Tuolloin perustettu Teknillisten Yhteisjärjestö ja yritys kokonaisvaltaisen järjestön rakentamiseksi ei onnistunut, mutta ajatus teknisten yhteistyöstä ei kadonnut. 1970-luvun alun ajatuksessa kokonaisvaltaisesta nykykielellä sektoririippumattomasta teknisten järjestöstä on nähtävissä sekä ammatillis-aatteellisia ihanteita että käytännön järkeä: keskitetyt virkaja työehtosopimusjärjestelmät suosivat suuria ja vakiintuneita liittoja, eikä pienten ryhmien erityistoiveille löytynyt ymmärrystä. 2000-luvulla taas laajasta teknisten yhteistyöstä haetaan vastausta tilanteeseen, jossa perinteiset raja-aidat julkisen ja yksityisen sektorin välillä hämärtyvät. Yhä useampi kunnan tai valtion tekninen on saanut huomata työskentelevänsä yksityisellä sektorilla, vaikka työpaikka ei ole vaihtunut. Kuntien Teknisten 36 vuoden taival on kulkenut kolmen suuren taitekohdan kautta. Oman paikan ja yhteistyökumppanien hakemi- 131

nen sekä kamppailu neuvotteluoikeuksista sävytti KTK:n perustamisen jälkeisiä vuosia 1970 1973. Pääsopijaoikeuksien saaminen vuonna 1984 teki liitosta täysivaltaisen ammattiliiton. KTN:n perustaminen ja Teknisten sopimuksen aikaansaaminen 1993 1995 taas muuttivat KTK:n aseman varsin itsenäiseksi suhteessa keskusjärjestöönsä. Uuden Insinööriliiton muodostaminen on Kuntien Teknisten historian neljäs taitekohta. Uusi Insinööriliitto tähtää 10 15 vuoden päähän, jolloin työmarkkinoilla on tapahtunut sukupolvenvaihdos ja työelämässä olevien teknisten koulutusrakenne on toisenlainen kuin vuonna 2007. Tässä UIL:n haasteena on muiden liittojen tavoin paitsi työelämän muutos ja pienenevät ikäluokat myös työnantajien muuttuvat liittoutumat, insinöörikunnan tuleminen osaksi suorittavaa asiantuntijatyötä sekä nuorten suhtautuminen ammatilliseen järjestäytymiseen. Työmarkkinoiden järjestörakenteet ovat usein kankeita ja hitaasti liikkuvia, mutta eivät silti ikuisia. Järjestörakenteisiin sisältyy kuitenkin paljon sellaista historian painolastia, joka hidastaa muutoksia. Tähän asti palkansaajien 2000-luvun järjestöfuusiot on tehty pääosin rajoja rikkomatta saman keskusjärjestön sisällä, mutta Uusi Insinööriliitto muodostaa poikkeuksen säännöstä. Työelämän muutos rikkoo julkisen ja yksityisen sektorin sekä eri ammattialojen rajoja, jolloin myös liittojen rajoja koetellaan. Tämä kehitys saattaa viedä aikanaan uusiin liittoutumiin STTK:n, SAK:n ja Akavan välisten keskusjärjestörajojen yli. Yhdistyessään Kuntien Tekniset ja Insinööriliitto toivottivat kaikki teknisen koulutuksen saaneet tervetulleiksi mukaan. Mikäli näin käy, Uusi Insinööriliitto on ehkä ensimmäinen askel kohti todellista teknisten keskusliittoa. Muuan sivusta seurannut työmarkkinaveteraani kommentoi Uuden Insinööriliiton syntyä: Ne, jotka uskaltavat nähdä muutoksen ja varautua siihen, pärjäävät. Eivät nekään nykyisin rakentein, mutta kuitenkin. Pään pensaaseen panijat eivät jää henkiin. 132

Kuntien Teknisten virstanpylväitä 1969 Perustettiin ns. KTK-toimikunta valmistelemaan kuntien teknisten järjestäytymistä. 1970 KTK:n perustava kokous pidettiin 17.6.1970 Rakennusmestarien talolla Helsingissä. KTK:n perustivat neljä järjestöä: KIA, KI, KRL ja SKT. 1971 Perustettiin Teknillisten Yhteisjärjestö TYJ, jonka runkona olivat KTK ja VTK. 1972 KTK liittyi STTK:n jäseneksi. 1973 STTK:n julkisen sektorin (KTK ja VTK) kolmiviikkoinen neuvotteluoikeuslakko. Kuntien Teknisten Liitto KTL liittyi KTK:n jäseneksi. 1974 TYJ lakkautettiin. 1976 VTK, KTK ja STTK perustivat STTK:n julkisten alojen ammattijärjestön STTK-J:n. 1977 KTK sai ns. vanhan neuvotteluoikeuslain (1944) mukaiset neuvotteluoikeudet. STTK:n voimalalakon yhteydessä järjestettiin kuntien teknisten tukilakko Helsingissä. 1984 STTK-J sai kunta-alan pääsopijaoikeudet. Uusi pääsopimus astui voimaan 22.9.1984. 1985 Kuntien Tekniset Piirtäjät KTP ry:stä tuli KTK:n kuudes jäsenjärjestö. 1987 KTK:n ensimmäinen aluetoimisto perustettiin Ouluun, ja ensimmäinen alueasiamies Ville Koskela aloitti työnsä. KTK perusti Kuntien Tekniset -lehden. 1988 KTK sai ensimmäisen päätoimisen puheenjohtajan. Seppo Kaivola (puheenjohtaja 1986 1993) ryhtyi hoitamaan tehtävää päätoimisesti. 1989 KTK siirtyi nelivuotiseen liittokokouskauteen ja perusti liittovaltuuston. 133

1990 SAK:n kuntasektorin pääsopijajärjestö JTA sanoi irti kunnallisen pääsopimuksen. 1991 Ankara talouslama iski. Palkansaajajärjestöt järjestivät yhteisen mielenosoituksen hallitusta vastaan Senaatintorilla 3.10.1991. KTK:n keskustoimisto muutti Pasilan Huolintataloon. 1992 TVK:n konkurssi. 1993 Uusi kunnallinen pääsopimus solmittiin. STTK:n muodonmuutos: melkein kaikki entisen TVK:n jäsenliitot liittyivät STTK:n jäseniksi. KTK ja muut STTK-J:n kuntasektorin järjestöt erosivat STTK- J:stä ja perustivat neuvottelujärjestökseen Kuntien Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö KTN ry:n. Ensimmäinen kuntien teknisen alan oma sopimus (TVTES) allekirjoitettiin. 1995 Teknisten sopimus (TS-95) solmittiin, ja kuntasektorin uusi palkkausjärjestelmä tuli voimaan. 1997 Suomen Konepäällystöliitto SKL erosi KTN:stä. 1998 Energia-alan Toimihenkilöliitto EATL ry perustettiin, ja siitä tuli KTK:n seitsemäs jäsenjärjestö. 1999 Suomen Palomiesliitto SPAL liittyi KTN:n jäsenjärjestöksi (jäsenyys voimaan v. 2000 alusta). SPAL ja KTK solmivat yhteistyösopimuksen. 2001 KTK:n nimi muutettiin muotoon Kuntien Tekniset KTK ry. 2003 KTK ja Akava-JS (nyk. JUKO) solmivat yhteistyösopimuksen paikallisesta edunvalvonnasta Teknisten sopimuksen piirissä. Pelastusalan Toimihenkilöliitto PTL liittyi Kuntien Teknisiin. Siitä tuli KTK:n kahdeksas jäsenjärjestö. 2005 KTK liittyi Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön YTN:n jäseneksi. SPAL irtisanoi yhteistyösopimuksen KTK:n kanssa. KTK:n viimeisin liittokokous pidettiin Lahdessa. 2006 KTK ja Insinööriliitto yhdistyivät Uudeksi Insinööriliitoksi. Osana yhdistymisprosessia Insinööriopiskelijaliitto liittyi KTK:n jäseneksi. 2007 KTK ja Insinööriliiton toimistot muodostivat Uuden Insinööriliiton toimiston. KTK:n ja KTN:n toimistot muuttivat Huolintatalosta Ratavartijankatu 2:een. 134

Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty ry:n arkisto Kuntatekniikan Akateemiset KIA ry:n arkisto Kuntien Insinöörit ry KI:n arkisto Kuntien Tekniset KTK ry:n arkisto Kuntien Teknisten Liitto KTL ry:n arkisto Toimihenkilöarkisto (THA) Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty ry:n kokoelma Kuntien Tekniset KTK ry:n järjestämätön kokoelma Tekniikan ja Tiedon Toimihenkilöt TTT ry:n kokoelma Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry:n kokoelma Toimihenkilöunionin (TU) arkisto Lehdet Helsingin Sanomat Ilta-Sanomat Insinööri Kuntien Tekniset STTK-lehti Suomen Sosialidemokraatti / Demari / Uutispäivä Demari Uusi Insinööri Haastattelut Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliiton Näkijät ja tekijät -haastattelut, haastattelija Ulla Hyvönen v. 1990 1991 (säilytetään Toimihenkilöarkistossa): Erkki Hintikainen Eino Jumppanen Eero Kantola Helge Kosonen Anssi Kuusela Jorma Reini 135

Haastattelija Veijo Åberg 1999 2001 Lasse Alanko Pentti Hakola Erkki Hintikainen Keijo Houhala Seppo Kaivola Eero Kantola (puhelinhaastattelu) Anssi Kuusela Olli Laine Mikko Mäenpää Juhani Räsänen Juhani Sariola Markku Sipilä Tauno Talvio Kari Tirronen Teuvo Varjas Haastattelija Veijo Åberg 2007 Keijo Houhala Markku Inkiläinen Teuvo Vainikainen Matti Viljanen Taisto Venermo Lisäksi kirjallisia tiedonantoja ovat antaneet Timo Ansio, Seppo Kaivola ja Ville Koskela. Kirjallisuus Anttila, Aulis (toim.): Ventti. Kaksikymmentäyksi vuotta kuntien teknisten edunvalvontaa. s.l. 1991. Anttila, Aulis (toim.): Silveri. Neljännesvuosisata tuloksellista edunvalvontaa. Suomen Kuntien Tekniset SKT ry 25 vuotta. Lahti 1995. Aunesluoma, Juhana: Nykyaikaa rakentamassa. Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896 1996. Keuruu 2004. Haataja, Lauri (toim.): Näkijät ja tekijät. Kertomuksia toimihenkilöjärjestöjen yhteistyöstä. Jyväskylä 1996. Hoffman, Kai Liede, Jaakko: Insinöörikunta. Kehitys nykyisyys tulevaisuus. Helsinki 1974. Hytönen, Yki Åberg, Veijo: Taistelusta yhteistyöhön. Valtion teknisten edunvalvontaa 40 vuotta. Jyväskylä 2005. Jalovaara, Juhani (toim.): VTK 10 vuotta. Tapiola 1975. Kauppinen, Timo: Teknisten Liitto 75 vuotta 1925 2000. Helsinki 2000. Komulainen, Simo: Palkansaajajärjestöjen toiminnallinen ja rakenteellinen yhteistyö. Valtio-opin lisensiaattityö. Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitos 1985. 136

Komulainen, Simo: Ammattiyhdistysliikkeen keskeiset järjestöprosessit 1975 1995. Fuusiot, järjestösiirtymät ja yhteistyöjärjestelmät osana ammattiyhdistysliikkeen järjestötoimintaa. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos 1996. Kontula, Olavi: Teknisten Liitto 50 vuotta. Tapiola 1975. Kontula, Olavi: 30 vuotta teknisten hyväksi. Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto 30 vuotta. Tampere 1976. Kontula, Olavi: Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto 40 vuotta. Helsinki 1986. Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit ry 30 vuotta 1947 1977. KIA:n juhlavuoden tiedote. Helsinki 1977. Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit r.y:n 40-vuotisjuhlakirja. Helsinki 1987. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry 1970 1980. 10 vuotta kuntien teknisten yhteistyötä. Helsinki 1980. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK r.y. 10 vuotta paikallistoimintaa Kankaanpään seudulla. Kankaanpää 1983. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry Espoon ja Kauniaisten paikallisosasto 10 vuotta. Helsinki 1981. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry Keravan paikallisosasto 10 vuotta. Kerava 1983. Kuusela, Anssi: Kuntien maanmittausalan ammattikorkeakoulu- ja opistotekniset KMT ry 25 vuotta 1971 1996. Painopii Oy 1996. Lahti, Matti J.: Suomen Rakennusmestariliiton historia. Helsinki 1965. Leskinen, Esko (toim.): Työmarkkinajärjestöt. 4. painos. Tapiola 1976. Luoma, Väinö: Valtion virkamiesten järjestäytyminen Suomessa I II. Virkamiesliiton julkaisuja n:o 8. Turku 1962. Lähteenmäki, Esa ym. (toim.): Valtion Insinöörien Liitto VIL r.y. 1961 1981. S.l., s.a. Maanmittausteknikoiden Liitto MTL r.y. 30 vuotta 1959 1989. Kuusankoski 1989. Mansner, Markku: Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen Työnantajain Keskusliitto 1956 1982. Jyväskylä 1990. Mansner, Markku: Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa. Suomen Työnantajain Keskusliitto 1980 1992. Jyväskylä 2005. Mansner, Markku: Suurlakosta Euroopan unioniin. Vuosisata työnantajatoimintaa. Helsinki 2007. Mattila, Aarne: Työriitojen sovittelun historia. Työpoliittinen tutkimus 27. Helsinki 1992. Mattila, Aarne: Kunnat työmarkkinapolitiikassa. Kunnallinen työmarkkinalaitos 1970 2000. Porvoo 2000. Mattila, Aarne: Valtio työnantajana. Valtion työmarkkinalaitos 1955 2005. Jyväskylä 2005. Michelsen, Karl-Erik: Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Vammala 1999. Muiluvuori, Jukka: Akava 1950 2000. Oma ja yhteinen etu. Vammala 2000. 137

Myllymäki, Arvo: Julkistyönantajat ja virkaehtolainsäädäntö. Helsinki 1989. Niskanen, Oiva (päätoim.): Helsingin Kunnallisrakennusmestarit ry 1929 1979. Vammala 1979. Pernu, Risto: Kuntien Teknisten Liitto ry 1946 1986. Kuntien teknisten edunvalvontaa 40 vuotta julkisella sektorilla. s.l. 1986. Reini, Jorma: Pispalasta Bulevardille. Helsinki 1996. Rousi, Lauri et al.: Höyrykoneesta tietotekniikkaan. 100 vuotta teknikkoja insinöörikoulutusta. Helsinki 1986. Salminen, Veikko (päätoim.): Kuntien Rakennusmestariliitto 1945 1975. Vammala 1975. Seretin, Leena (toim.): STTK 50 vuotta. Matkalla edunvalvonnan eturiviin. Pori 1996. Tuomainen, Risto: Insinööriliiton historia. Insinööriliitto IL ry 75 vuotta. Forssa 1994. Vasankari, Heikki: Kuntien Teknisten Liitto ry Turun yhdistys ry 35 vuotta. Somero 1983. Vuori, Jukka: Oppineiden klubista keskusjärjestöksi. Akava 1950 1975. Helsinki 1990. Väänänen, Seppo (päätoim.): Juhlajulkaisu. Valtion Teknillisten Keskusliitto VTK r.y. 20 vuotta 11.4.1985. Toijalan Seutu Oy:n Kirjapaino 1985. Åberg, Veijo: Pitkä marssi Maanpuolustuksen Henkilökuntaliitto MPHL ry 1947 1997. Helsinki 1997. Åberg, Veijo: Kuntien teknisten asialla. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK 1970 2000. Jyväskylä 2000. Åberg, Veijo: Toimihenkilöiden aika. Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto 1967 2001. Jyväskylä 2001. Åberg, Veijo: Ammattiliiton synty. Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry:n perustaminen. Jyväskylä 2003. 138

Liite KTK:n puheenjohtajat 1970 2006 1970 1972 Erkki Nuutila (KIA) 1972 1975 Veijo Koskinen (KRL) 1975 1980 Anssi Kuusela (SKT) 1981 1983 Helge Kosonen (KRL) 1984 1985 Juhani Sariola (KI) 1986 1993 Seppo Kaivola (SKT) 1993 1997 Juhani Räsänen (KRL) 1997 2001 Lasse Alanko (SKT) 2001 Keijo Houhala (SKT) Vuosina 1972 2006 KTK:n puheenjohtaja valittiin automaattisesti myös STTK:n hallituksen jäseneksi. Vuonna 2006 puheenjohtaja Keijo Houhala valittiin Akavan hallitukseen. Vuodesta 1993 alkaen KTK:n puheenjohtaja on valittu myös KTN:n puheenjohtajaksi. KTK:n pääsihteerit 1970 2006 1970 1991 Erkki Hintikainen 1993 Kari Tirronen KTK:n kunniapuheenjohtajat Anssi Kuusela Seppo Kaivola KTK:n kunniajäsen Erkki Hintikainen 139