1 SKVR I 1 s. I IX Alkulause. Semmoinen teos, johon koottaisiin kaikki vanha kansanrunoutemme, julkaistuna juuri siinä asussa ja muodossa kuin se alkuansa kansan laulun mukaan muistoonpantiin, on meillä jo kauan käsitetty tarpeelliseksi. Kansanrunoutemme ystävillä oli jo Kalevalan ilmestyessä selvillä että sen aineksetkin olivat tieteelle tärkeitä. Sitä vartenhan Lönnrot liitti ensimäisen Kalevalan painoksen loppuun toisintoja ja jätti huolellisesti alkuperäiset käsikirjoituksensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun. Mutta luulo, että Lönnrot kerta kaikkiaan oli tehnyt mitä tehtävissä oli, vaikutti vuosikymmeniä ehkäisevästi tieteellisemmän käsitystavan vakaantumiseen, huolimatta siitä että stipendiaatti toisensa jälkeen lähetettiin eri seuduille omaan maahan ja Inkeriin kansan keskuuteen keräämään yhä uusia runoaarteita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Kuvaavaa ajatustavalle 19:n vuosisadan keskipaikoilla oli, että Länsi-Suomesta ja Pohjanmaalta kootuille runoille, koska ne olivat lyhyitä ja ensi silmäyksellä näyttivät vähäpätöisiltä, tuskin minkäänlaista arvoa katsottiin olevan. Vasta runontutkimuksen alkuun päästessä muuttui tämä asianlaita. Silloin huomattiin entistä selvemmin kaikkien runovarojen tärkeys tutkimukselle, ja ajatus eepillisten runojen julkaisemisesta heräsi. Ensimäisenä ehdotti niiden julkaisemista t:ri O. DONNER, joka v. 1866 teki Kirjallisuuden Seuralle ehdotuksen Kalevalan toisintojen julkaisemisesta ainetten mukaan järjestettyinä. Mutta kun työhön ryhdyttiin, huomattiin että kokoelmat olivat sangen puutteellisia, mikä olikin luonnollista, kun muistaa kuinka eri tavalla eri seuduilta oli runoja kerätty. Maisteri A. A. BORENIUS alkoi sentähden 1870-luvun alussa järjestelmällisesti valmistella Vienan läänin runojen julkaisua ja matkusti sitä varten ensin v. 1871 yksin Venäjän Karjalassa runonkeruussa ja seuraavana vuonna retkikunnan johtajana, johon paitsi häntä kuuluivat A. GENETZ ja A. BERNER, sekä vihdoin v. 1877 kolmannen kerran täydentääksensä entisiä kokoelmiansa. Sittemmin pani Suomalaisen Kirjallisuuden Seura muualla, muun muassa Länsi-Inkerissä ja Suomen Karjalassa, keräyksiä toimeen. Vihdoin, kun alustavat työt oli saatu päätökseen, voitiin v. 1884 vanhojen runojen julkaisuun ryhtyä, jolloin työ annettiin maist. A. A. BORENIUKSELLE ja prof. J. KROHNille yhteisesti suoritettavaksi. Mutta valitettavasti ei kumpikaan toimittajista saanut työtänsä päätökseen. Maisteri Boreniuksen oli siitä luopuminen painatukseen päästyänsä, jolloin hän oli uhrannut useiden vuosien väsymättömän, tunnontarkan työn aikaisempien runonkerääjäimme sekavien, puutteellisten käsikirjoitusten selvittelyyn, määrännyt vanhojen, usein nimeltäänkin tuntemattomain tilapäisten muistoonpanijain käsialat, tutkinut perinpohjaisesti Topeliuksen, Sjögrenin, Lönnrotin, Cajanin, Castrénin, Europaeuksen y. m. suurempien runonkerääjäin runojen saantiajat ja -paikat, lyhyesti, hankkinut itselleen laajemmat tiedot vanhoista käsikirjoituksistamme ja Venäjän Karjalan runoista kuin kenelläkään tutkijalla ennen tai myöhemmin on ollut. Hän se myös suunnitteli sen tieteellisesti tarkan julkaisutavan, jonka mukaan teos oli painettava. Toinen julkaisija, prof. Krohn, taas ennätti painosta toimittaa ainoastaan Kalevalan toisintojen ensi vihon v. 1888, kun säälimätön Tuoni hänet tempasi kesken työstä. Prof. J. Krohnin kuoleman jälkeen uskottiin hänen työnsä jatkaminen vainajan pojalle, silloiselle t:ri K. KROHNille. Kun hän ei kumminkaan muilta tehtäviltänsä
2 joutunut varsinaiseen julkaisutyöhön, joutui kansanrunojemme julkaisu taas uuteen vaiheeseen. Kirjallisuuden Seuran maaliskuun kokouksessa 1894 hyväksyttiin t:ri Krohnin tekemä ehdotus, jonka mukaan Seuran toimituksissa oli julkaistava paitsi Vienan läänin runoja myös Inkerin ja Viron runot. Inkerin runoja ryhtyi seuraavana vuonna painoa varten järjestämään maisteri V. ALAVA, jonka työ kumminkin sitten pitkäksi aikaa jäi seisahduksiin. Viron runoista Seura itsellensä toimitutti kopioita ja julkaisi myöhemmin painosta t:ri J. Hurtin toimittamat Setukeste laulud I III vuosina 1904 1907. Ja viimeiseksi kun Vienan läänin runojen julkaisu yhä oli kesken, antoi Seura lokakuun kokouksessa v. 1900 allekirjoittaneelle, joka Kalevalan kokoonpanoa koskevan väitöskirjansa kautta oli tähän alaan tutustunut, painosta toimitettavaksi nämät ja muut Suomen kansan vanhat runot, paitsi niitä osia, jotka tulevat sisältämään Inkeristä ja Karjalan kannakselta kootut runot. Nyt kahden vuosikymmenen kuluttua seuraa ensimäistä yritystä jatko. Tämä viipymys on luonnollisesti hidastuttanut tutkimusta, mutta aineksia on tällä aikaa tullut runsaasti lisäksi. 1880-luvulla uudestaan eloon herännyt kansanrunouden keräys, johon kansalaisia kansan kaikista kerroksista on ottanut osaa, on tuottanut suuret määrät uutta kansanrunoutta Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Vienankin läänin runovaroja ovat useat kerääjät mainitsen vaan H. MERILÄISEN, I. MARTTISEN, Y. BLOMSTEDTin, I. INHAN ja K. KARJALAISEN kartuttaneet. Vanhojen runojemme julkaisu aletaan nyt, kuten aikaisemminkin, Kalevalanaineisilla kertomarunoilla. Siihen arvoon ja merkitykseen katsoen, mikä Kalevalalla on kirjallisuudessamme, voi tällaista kertovaisten runojen jakoa hyvin puolustaa, kun siitä sitäpaitsi on se hyöty, että kaikki Kalevalan eepilliset ainekset niin tulevat yhteen jaksoon painetuiksi. Ensimäisinä tulevat Vienan läänin runot, jotka etupäässä ovat olleet Kalevalan aineksina. Niitä on karttunut kaksi nidosta, jotka molemmat nyt samalla kertaa lasketaan julkisuuteen. Tarkoituksena on yhteen menoon julkaista Vienan läänin muut kertovaiset runot, lyyrilliset laulut ja loitsut. Julkaisu on toimitettu seuraavia perusteita ja ohjeita huomioon ottamalla. Runot on painettu runojaksottain samassa järjestyksessä kuin ne Kalevalassa toisiansa seuraavat, kuitenkin niin että ensimäiseen nidokseen on pantu kaikki Kalevalassa Väinämöisen ja Ilmarisen ympärille ryhmittyvät runot, toiseen Lemminkäisen ja Kullervon. Näin jakaantuvat ainekset 23 eri jaksoon, 24:een on koottu sekavat ja 25:een Kalevalasta opitut runot. Kussakin jaksossa on järjestys maantieteellinen, s. o. runot on painettu kylittäin, jotka seuraavat toisiansa määrätyssä järjestyksessä. Se osa Vienan lääniä, jossa runoja lauletaan, on jaettu yhteentoista pienempään runoalueseen ottaen huomioon asutusseikkoja ja kylien keskinäistä asemaa. Alueet ovat järjestyksessä lueteltuina seuraavat: 1) Kellovaaran, 2) Jyskyjärven, 3) Kiimasjärven, 4) Akonlahden, 5) Kostamuksen-Kenttijärven, 6) Latvajärven, 7) Vuokkiniemen, 8) Vuonnisen, 9) Uhtuen, 10) Pohjoisen raja-alueen ja 11) Koillisen raja-alueen runoalue. Paikallisia oloja tunteva huomaa tämän järjestyksen noudattavan alueellisia ja kielellisiä rajoja. Etelässä edetään itärajalta, Tsirkkakemiltä, Kiimasjärven vesistöä myöten pitkin Vienan läänin etelärajaa Kiitehen järvelle ja siitä pohjoiseen oleviin rajakyliin sekä Akonlahden kanssa verrattain läheisessä vuorovaikutuksessa oleviin Kontokin, Kostamuksen ja Kenttijärven kyläkuntiin. Pohjoisella puoliskolla on suunta taas lännestä itään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen, josta se kääntyy luoteisille ja pohjoisille ilmoille,
3 Vuonniseen ja Uhtueen, ja vihdoin niiden pohjois- ja koillispuolella oleville seuduille. Tämmöinen suunta oli mielestämme asianmukaisin siitäkin syystä, että runot Vienan lääniin yleensä näyttävät levinneen etelästä ja lännestä, jota paitsi julkaisu, alkaen Aunuksen läänin rajasta, liittyy välittömästi Venäjän Karjalan eteläiseen runoalueseen. Se laaja metsämaa, joka erottaa molemmat läänit, oli lisäksi kuin rajaksi luotu. Mitä ainesten ulkonaiseen järjestelyyn ja painoasuun tulee, on tavoteltu lyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Lyhyys esiintyy varsinkin siinä, että laveat johdannot runojen alusta on jätetty pois ja rajoituttu aivan välttämättömimpään. Tällä tavoin on vältetty samojen asiain kertaamista ja viittaukset edelliseen. Johdannot on aikomus korvata erikoisella viimeisen nidoksen liitteenä julkaistavalla tutkimuksella ja aakkoselliseen järjestykseen toimitetulla laulajain luettelolla, jossa, paitsi lyhyitä elämäkerrallisia tietoja, tulee mainittavaksi, mitkä runot kukin on laulanut. Jokainen runo on, kuten luonnollista, täydellisenä painettu asianomaiseen runojaksoonsa, mutta sen lisäksi, jos se sisältää osia useammasta eri runosta, on kukin osa vielä uudestaan painettu omaan jaksoonsa. Näin on tehty alinomaisten viittausten välttämiseksi ja suuremman eheyden saavuttamiseksi. Yksityisten, muihin runoihin satunnaisesti yhtyneiden säkeiden julkaisu on ratkaistu siten, että tällaiset säkeet on sijoitettu asianomaisen runoalueen loppuun. Näin tulevat, mikäli mahdollista, kunkin runon kaikki samalla runoalueella tavattavat säkeet yhteen paikkaan. Luonnollista kumminkin on, että tutkimuksen nykyisellä kannalla säkeistä joskus on voitu erehtyä, ja yhtä luonnollista on sekin, että luettelo on saattanut jäädä vaillinaiseksi, kun säkeet on täytynyt etsiä muun seasta usein lyhentämällä muistoonpannuista, sekavista käsikirjoituksista. Runon saantipaikka ja -aika on lyhyesti merkitty kunkin runon alkuun, jossa myös on laulajan nimi siinä tapauksessa että se tiedetään. Jos kerääjät aina olisivat muistoonpanneet nämä seikat, olisi runojen julkaiseminen suhteellisesti helppoa. Mutta valitettavasti ovat 1820-, 1830- ja 1840-luvun muistoonpanijat melkein säännöllisesti jättäneet ne merkitsemättä. Topeliuksen, Sjögrenin, Fellmanin, Lönnrotin, Cajanin, Castrénin ja Europaeuksen kokoelmissa on ani harvoin tietoja mistä ja keneltä runot on saatu. Julkaisijan on tällöin ollut määrääminen paikka, mikä usein vaatii melkoisia tutkimuksia, joissa täytyy turvautua matkakertomuksiin, kirjeisiin, käsialoihin, myöhemmin kerättyihin runoihin, paikkojen keskinäiseen asemaan, kansankieleen y. m. Ja toisinaan on sittenkin ollut pakko jättää kysymys avoimeksi, merkitä paikka kysymysmerkillä tai ainoastaan runoalue. Mihin julkaisijan käsitys kulloinkin perustuu; on täytynyt asianomaisessa paikassa jäädä mainitsematta, kun tahdottiin välttää laveita, varsinaisesta aineesta sivulla olevien tutkimusten ottamista runoteokseen. Teoksen viimeisessä osassa on aikomuksemme esittää ne yhdessä jaksossa, joka soveltuu senkin puolesta hyvin, että silloin voimme ottaa lukuun kaikki Vienan läänin runot. Onko julkaisija aina osannut oikeaan, jää vastaisen runsaammilla apuneuvoilla varustetun tutkimuksen päätettäväksi, runojen maantieteelliseen järjestykseen sijoittaminen on ratkaisuun pakottanut, ja päätös on täytynyt tehdä silloinkin, kun jatkuva tutkimus kenties vielä olisi voinut valaistusta antaa. Mitä muistoonpano-aikoihin tulee, olemme maininneet ainoastaan vuoden, milloin ei käsikirjoituksesta suorastaan tarkempi ajanmääräys käy selville. Kerääjäin
4 matkakertomuksista löytää halullinen tutkija helposti lähempiä ajanmääräyksiä, silloin kun niitä on. Paikkain nimien kirjoituksessa olemme koettaneet noudattaa jonkunlaista keskitietä venäjänkarjalaisen ja suomalaisen ääntämisen välillä, ottaen huomioon meillä jo vakaantuneet muodot. Huomattava nimittäin on, ettei samoja nimiä edes Vienan läänissä lausuta kaikkialla samalla tavalla. Henkilöiden nimet esiintyvät tavallisesti siinä asussa kuin ne tavataan kerääjäin muistoonpanoissa. Kun julkaisun tarkoituksena on ensi sijassa olla tieteellinen lähdekokoelma, on käsikirjoitukset koetettu saada mahdollisimman tarkasti painetuksi. Niihin ei ole mitään lisätty eikä niistä mitään poistettu, vaan on ne virheineen, puutteellisuuksineen semmoisinaan julkaistu. Jos olisi tahtonutkin, ei tasotteleminen ja muodosteleminen olisi edes käynyt laatuun, kun kokoelmat ovat niin eri ajoilta ja eri tavalla muistoonpantuja. Ainoastaan sen verran kuin painoasu välttämättömästi on vaatinut, on muutoksia tehty. Säkeet on aina alettu suurella alkukirjaimella, vaikka ne joissakin käsikirjoituksissa toisinaan alkavat pienellä. Välimerkit on julkaisija lisännyt, numeroinut säkeet ja jakanut tekstin kappaleisiin. Silloin tällöin on paikkojen ja henkilöitten nimiä alottavat pienet kirjaimet muutettu suuriksi ja pieniksi taas vanhempain kerääjäin käsikirjoituksissa joskus tavattavat tavallisten nimisanain suuret alkukirjaimet. Lyhentämällä muistoonpannut säkeet on painettu täydellisesti, mutta lisäys on pantu hakasiin. Oikeinkirjoituksessa on tällöin noudatettu asianomaista kerääjää ja sisällykseen nähden, milloin kysymyksessä oleva runo ei ole johtoa antanut, sen paikkakunnan runoja, jolta runo on. Kun on julkaistava matkoilla kiireessä tehtyjä muistoonpanoja, joissa on korjauksia rivien välissä, päällä ja sivuilla, epäselvyyksiä y. m., toivoo monasti, että voisi valokuvauksen avulla julkaista käsikirjoitukset. Kirjapainon keinoilla saa ainoastaan osaksi näkyviin, miltä alkuperäinen teksti näyttää. Julkaisussamme on käsikirjoituksiin tehdyt lisäykset ja muutokset osotettu rivinalaisessa, johon pienellä tekstiin liitetyllä numerolla viitataan. Rivinalaisessa on ensin alkuperäinen muoto ja seurausmerkkien jälessä korjattu. Jos, kuten tavallista, tekstiä on poispyyhitty ja sen sijalle kirjoitettu muuta, osotetaan seurausmerkkien vasemmalla puolella pystyviivoilla poispyyhitty kohta, oikealla korjaus kursiivilla. On myös muuttamatta jäänyt osa toisinaan pantu hakasiin ja lisäys osotettu jättämällä se hakasten ulkopuolelle. Jos korjaus on kirjoitettu poispyyhityn päälle, on sen molemmin puolin pantu tähtöset. Mitä rivin päälle on kirjoitettu, rivillä entuudestaan olevaa poispyyhkimättä, on osotettu sanalla: Päällä:. Muutamat usein toistuvat seikat on merkitty itse tekstiin. Puolihakasia on käytetty osottamaan että niiden välissä oleva kirjain, tavu tai sana on niin epäselvästi kirjoitettu, että julkaisija ei ole varma, onko luettava juuri niin kuin hän on tehnyt. Tähdet osottavat rivin väliin kirjoitettua säettä. Varsinkin vanhoissa kokoelmissa on tämä tapa melkoisesti supistanut viittausten lukua. Tähdistä on lukijalla se etu, ettei hänen tarvitse katsoa rivinalaiseen nähdäkseen, että säe on väliinkirjoitettu. Viittausnumeroon yhdistetty pieni risti esiintyy ainoastaan Boreniuksen, Bernerin ja Genetzin käsikirjoituksista otetuissa runoissa ja viittaa niiden alkuperäisiin konsepteihin, kuten edempänä lähemmin mainitaan. Kun kaikki mitä rivinalaisissa on, on käsikirjoituksen valaisemiseksi, on luonnollista, että siellä tavattavat sanojen selityksetkin ovat tekstistä ja tavallisesti
5 kerääjäin laulajilta saamia. Nämät aikoo julkaisija yhdessä omien ja muiden keräelmäin kanssa aakkoselliseksi luetteloksi järjestettynä liittää teoksen loppuun. Koska selonteko niistä runokokoelmista, joista teoksen sisällys on koottu, paremmin soveltuu julkaistavaksi sitten kun kaikki runoalueen runot on painettu, jätämme esityksen niistä teoksen viimeiseen nidokseen. Muutamat käsikirjoitusten julkaisua koskevat seikat on teoksen käyttäjän kuitenkin jo nyt tarpeellista saada tietää. TOPELIUKSEN runojen julkaisemisessa on tavallisuudesta poikettu siinä, että alkuperäisen käsikirjoituksen rinnalle on painettu Topeliuksen Vanhoissa runoissa julkaisema runo. Syy tähän on ollut se, että ainoastaan Topeliuksen painetut runot olivat Kalevalan kokoonpanijalle tunnettuja, ja myös se että Vanhat runot nykyään ovat perin harvinaiset. SJÖGRENin runot on otettu allekirjoittaneen alkuperäisten Pietarin Tiedeakatemian hallussa olevien käsikirjoitusten mukaan toimittamasta Sjögrenin kansanrunokokoelmasta (Helsingissä 1898. Suomi III, 15). CAJANin runoissa tavattavat viittaukset tarkoittavat ensimäistä Kalevalan painosta. BORENIUKSEN 1871 ja 1872 vuoden keräykset sekä BERNERin ja GENETZin runot on painettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa olevien asianomaisten kerääjäin puhtaaksikirjoittamien kokoelmien mukaan. Mutta sitäpaitsi on ne verrattu alkuperäisiin konsepteihin, jotka tarkastaja BORENIUS (nyk. LÄHTEENKORVA) v. 1906 suosiollisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle luovutti. Aivan vähäisiä, oikeinkirjoituksesta riippuvia eroavaisuuksia ei verratessa kuitenkaan ole huomioonotettu; milloin konseptissa on korjauksia, on ainoastaan viimeinen, lopullinen muoto otettu lukuun. Eroavaisuudet on merkitty rivinalaiseen ja pienellä ristillä viittausnumeron jälessä osotettu alkuperäisen konseptin muotoa. GENETZin runot on verrattu kerääjän itsensä pikakirjoituksesta puhtaaksikirjoittamiin konsepteihin. Boreniuksen 1877 vuoden keräelmissä on muutamia edellisiin muistoonpanoihin verrattuja kirjaanpanoja. Ne olemme painattaneet ottaen ainoastaan uudestaan laulattaessa muutetut tai lisäksi tulleet kohdat lukuun. Numerot osottavat aikaisemman muistoonpanon säkeitä, hakasien ulkopuolella oleva osa on 1877 vuoden käsialaa. HANNIKAISEN ja VAROSEN kokoelmista saadut runot on kerääjäin puhtaaksikirjoitusten eikä pikakirjoitusten mukaan painettu. Varosen runoissa tavattavat hakaset löytyvät jo käsikirjoituksessa. INHAn kokoelmassa on otettu huomioon kerääjän puhtaaksikirjoittama runokin, milloin sellainen löytyy, ja eroavaisuudet osotettu rivinalaisessa. Laskiessansa käsistänsä teoksen, jonka toimitukseen julkaisija ei virkatehtäviltään ole voinut käyttää kuin lomahetkensä, tuntee hän elävästi työnsä tästä johtuvan puutteellisuuden, mutta iloitsee toiselta puolen siitä, että on saanut olla mukana Kalevalan laulajien alkuperäisiä runoja julkisuuteen saattamassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tälläkin kertaa auliisti on myöntänyt teoksen kysymät melkoiset varat, on julkaisija suuressa kiitoksen velassa. Samoin muistelee hän erityisellä kiitollisuudella sitä hyväntahtoisuutta, joka hänen osaksensa
6 on tarkastaja A. A. LÄHTEENKORVAN puolelta tullut. Tarkastaja Lähteenkorvan viimeinen v. 1906 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle antama käsikirjoituskokoelma, joka m. m. sisälsi tärkeät alkuperäiset muistoonpanot vuosien 1871 ja 1872 matkoilta sekä 1877 vuoden saaliit, on verrattoman paljon lisännyt teoksen arvoa. Kaikille muillekin, jotka tavalla tai toisella ovat työtäni edistäneet, lausun täten vilpittömät kiitokseni. Helsingissä, lokakuulla 1908. Julkaisija.